Gertrude Stein: Ida
Suomentaja: Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä 1988
125 s.
Ida (1941)
Kirjastosta.
Nyt on luvassa todellista mutuhuttua. En vieläkään ymmärrä, mitä luin. Gertrude Steinin Ida on outo kirja. Ou-to.
Gertrude Stein (1874–1946) itse oli "kadonneen sukupolven" keskeinen tekijä, Pariisin taiteilijapiirien suojelija ja kulttuurihenkilö, joka emännöi taidesalonkia ja julkaisi useita kirjoja. Kiinnostukseni näihin piireihin on herännyt Hemingway-innostukseni myötä, ja esimerkiksi Nuoruuteni Pariisi kannusti jatkamaan aiheen parissa, vaikkei kirjana sytyttänytkään.
No, tämä Ida tarttui mukaan kirjastosta, sillä sen ohuus kiehtoi ja kaipasin täytettä sekä (olettamaani) yleissivistykseen että So American -haasteeseen. Lisäksi kansikuva herätteli. Onhan siinä tissit. Ja ehkä muutenkin.
Ida kertoo – kai – Idasta. Naisesta, joka syntyy onnellisten tähtien alla, jotka pian kääntävät selkänsä. Idasta tulee – ilmeisesti – eräänlainen sijaton vaeltaja, joka etsii paikkaansa maailmasta sitä oikein löytämättä. Samalla hän kaipaa toista puolta itsestään, ehkä lapsuusmuistoja, ehkä jotain salattua identiteettiä. Miehiä ja koiria riittää, ja Yhdysvallat tulevat tutuksi monelta kantilta.
En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kirja oikeasti kertoo. Ei hajuakaan. Koko 125 sivua tuijotin riviä toisensa perään ja yritin ymmärtää, mitä hittoa minulle kerrotaan. Ei tullut selvyyttä. Tuskin koskaan tulee.
Steinin kirja on kuin ylipitkä, ylivaikea ja yli-inhimillinen runoelma, jossa ei ole alkua eikä loppua eikä oikein keskikohtaakaan. Tavallaan kieli on koukuttavaa, sillä se on jollain tavalla osin miellyttävän elliptistä (Onkohan tällaista määritelmää edes olemassa? No nyt ainakin on!), toisto on paikoin vinkeää ja saa lukijan miettimään sanojen merkitystä suhteessa itseensä ja toisiinsa. Harmaat aivosolut kiittävät. Välillä.
Mutta noin pääasiassa kirja on raivostuttava. Tuntuu, että sen kirjoittaja pitää lukijaa pilkkanaan, ja osoittaa häpeämättömästi päin naamaa, kuinka vähän kukaan muu kuin taiteilija itse voi taideteoksesta ymmärtää. (Ei mitään?!) Kai Stein olikin hieman snobi, ja se hänelle suotakoon (levätköön rouva rauhassa), mutta kyllä korpeaa tuhlata aikaansa tällaiseen. Ida on kuitenkin niin lyhyt, etten muutaman kymmenen sivua luettuani halunnut jättää sitä keskenkään. Hiton kauan sitä kyllä luin suhteessa sivumäärään. Sekin otti kupoliin.
No, kai se on vaan hyvä, että välillä kohtaa ne ymmärryksensä rajat ja tajuaa, että maailma on pullollaan asioita, joista ei ole hajuakaan. Ja että niitä on jonkin oven takana tukuittain lisää. Ja ihan hyvin silti pyyhkii.
So American: "The Lost Generation" + Depression Era (2/3).