George Saunders: Lincoln bardossa

George Saundersin ensimmäinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker Prizella. Kyse on sirpalemaisesta kollaasiromaanista, joka koostuu eri kertojaäänien lyhyiksi ja lyhyehköiksi pätkiksi suikaloiduista puheenvuoroista. Rakenne on mielenkiintoinen ja nopealukuisuudestaan huolimatta jollain tapaa raskas.

Ydintarina kertoo Yhdysvaltojen presidenttiä Abraham Lincolnia kesken sisällissodan kohdanneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen poikansa Willie vilustuu ja hoidosta huolimatta kuolee tautiin. Isku on kova vanhemmille, ja vaikka Lincoln tekee koko ajan tuhansien ihmisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä, oman pojan kuolemasta hän ei tahdo toeta. Lincoln vierailee hautausmaalla poikansa kryptassa pitääkseen tätä vielä hetken sylissään.

Vähänpä presidentti kuitenkaan kuolemasta tietää. Willie on useiden muiden kuolleiden henkien kanssa siirtynyt elämän ja kuoleman välitilaan, buddhalaisittain bardoon. Henget ovat läsnä, mutteivät kuitenkaan ole. He eivät ole aineellisia, mutta kullakin on olomuodossaan yhä jotakin olennaista muistuttamassa omasta elämästä – ja ehkä kuolemastakin. Kuolema tosin on bardossa tabu.

Yhden yön aikana saadaan kokea useiden kiehtovien persoonien ääni ja tarina. On ylhäisön edustajia ja köyhälistöä, orjia ja isäntiä, miehiä ja naisia, pastori ja pikkurikollisia. Kaikille yhteistä on kuitenkin vimmattu halu pitää kiinni siitä, mikä vielä on jäljellä elämäksi sanotusta ilmiökokonaisuudesta. Jossain vaiheessa on kuitenkin aika päästä irti ja siirtyä eteenpäin, niin paljon kuin se pelottaakin.

Lincoln bardossa on ehdottomasti kokeellinen romaani. Sen muotoon ja rakenteeseen kestää tottua, mutta sen rytmi on antoisa. Saunders yhdistelee ja historiankirjoituksen keinoja ja muistamisen kerrontaa kutkuttelevalla tavalla ja saa kiinnittämään huomion kerronnan ristiriitoihin. Osa tekstikatkelmista on oikeista historiallisista dokumenteista, osa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tehokkailla ja yksinkertaisilla keinoilla Saunders näyttää, miten erilaisia tulkintoja ja kerronnan tapoja historiaan ja sen kerroksiin väistämättä jää.

Vaikka bardossa oleskelevat henget ovat monella tapaa äärimmilleen pingottuneita, heissä on silti vielä ripaus ihmisyyttä. Lincoln bardossa poikkeaa virkistävällä tavalla Saundersilta aiemmin lukemastani lyhytproosasta, josta olen pitänyt aivan tolkuttoman paljon (Joulukuun kymmenes, Sotapuiston perikato). Taivun edelleen novellien puoleen, mutta tämä teos osoittaa, että Saundersilla on annettavaa myös pitkälle proosalle. Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.


George Saunders: Lincoln bardossa
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2018
415 s.
Lincoln in the Bardo (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Sanoissa ja sivuilla, Kirjojen keskellä, Piippuhyllyllä, Kirsin Book Club, Opus eka    

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja poliitikosta)

George Saunders: Sotapuiston perikato

Luin suurimman osan George Saundersin esikoisnovellikokoelmasta taannoisella Novellimaratonillani. Saundersin vääräsääriset ja synkät tekstit sopivat luettavaksi vauhdilla, mutta yhtä lailla niistä riittää maisteltavaa pidemmäksi aikaa ja rauhallisempaan tahtiin.

Saundersin edellinen suomennos Joulukuun kymmenes säväytti. Se kietoutuu pitkälti hieman nyrjähtäneiden ja dystooppisten kuvitelmien ympärille, onnea ei juurikaan ole. Sotapuiston perikato on mikäli mahdollista vieläkin synkempi ja onnea saa etsiä. Siitäkään huolimatta lukeminen ei ole raskasta eikä sielu synkisty. Saunders taitaa nimittäin myös mustan huumorin.

Yllätin itseni nauramalla paikoin ääneen – niin kauhea kuin Saundersin maailma novelleissa pitkälti on. Kirjailijana hän on osuva ja taitava, niin esikoiskokoelmasta kuin onkin kyse. Monessa novellissa eletään jonkinlaisessa teemapuistossa tai keskuksessa, jossa tiede ja teknologia mahdollistavat kuluttajille aivan uudenlaisia kokemuksia. Katsoin vastikään läpi HBO:n uuden Westworld-sarjan, ja todettava on, että Saundersin luomat todellisuudet näkyivät mielessäni vahvasti Westworldin kautta. Saundersilla tosin teknologia ei aina toimi ihan niin kuin pitäisi, on vandalismia ja työntekijöiden hiljaista kapinaa, rahat eivät meinaa riittää eikä asiakkaitakaan ihan kaikki kiinnosta.

Nautintojen hakeminen tek(n)omaailmasta on saanut Saundersin novelleissa aikaan uudenlaisen työläistön: huonosti palkattuja, vaarallisia, uhrautuvia ja rutiininomaisia työtehtäviä suorittavan väestön, joka ei voi unelmoida juuri minkäänlaisesta tulevaisuudesta. Tällaiset henkilöt menettävät helposti perheen, uskon itseensä, mahdollisuuden ylenemiseen tai ylipäänsä halun kohdata seuraavaa päivää.

Saundersin henkilöhahmot eivät ole erityisen miellyttäviä. He ovat vaillinaisia, inhimillisiä, ahneita, vässyköitä, viallisia, herkkiä, omahyväisiä. Samastumispintaa on tiettyyn määrään asti, sen jälkeen tekee mieli ravistella ja kehottaa ottamaan ohjat omiin käsiin – ja sitten kun niin käy, yrittää hammasta purren sietää väistämättä pieleen menevät muutosyritykset.

Sotapuiston perikadon seitsemän novellia ovat viiltäviä, kauheita ja viihdyttäviä. Ne ovat juuri sellaista kirjallisuutta, jota himoitsen. Pilvilinnat ja uskon huomiseen saa unohtaa. Saunders näyttää ihmisen juuri niin raadollisena kuin lajimme pohjimmiltaan on ja yhteiskunnan juuri niin herkkänä kaatumaan kaaokseen, kuin se väistämättä – halusimme tai emme – on tekevä.


George Saunders: Sotapuiston perikato
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2016
208 s.
CivilWarLand in Bad Decline (1996)

Omasta hyllystä.

_______

Toisalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka, Dysphoria, Mitä luimme kerran

7 novellia lisää #novellihaasteeseen (yhteismääräni on nyt 72 novellia).
11. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Tämän novellikokoelman luettuaan on hengästynyt ja ahdistunut. Hengästynyt siksi, että kirjailija George Saunders tykittää novelleissaan menemään minkä ehtii. Ahdistunut siksi, että kirja on luettu, eikä jatku enää.

Saunders soljahti tajuntaani alkukesästä, kun luin Hesarista Jukka Petäjän arvion Joulukuun kymmenennestä. Jotkut muistanevat minun maininneen useampaankin otteeseen, kuinka paljon pidän yhdysvaltalaisesta kirjalllisuudesta. Jos tämä kirja siis on "parasta, mitä Yhdysvaltain kirjallisuus tarjoaa juuri nyt", ei varmaan ole ihme, että siihen tartuin.

En pettynyt. Kokoelman kymmenen novellia kaappaavat lukijan mukaansa ihmeelliseen, kammottavaan ja kuitenkin kovin tavalliseen todellisuuteensa. Saunders kuljettaa tarinoitaan pääosin keskiluokkaisissa esikaupunkiympyröissä, ja silti niiden tapahtumat niksauttavat itsensä sijoiltaan. Pintaa ei tarvitse edes paljoa raaputtaa, kun kuona jo valuu esiin.

Omia suosikkejani ovat dystopiaelementtejä sisältävät Pako hämähäkin sydämestä ja Semplica-päiväkirjat. Molemmissa ollaan jonkin varsin ymmärrettävän äärellä – nuorisorikollisuuden ja keskiluokkaisen unelman murenemisen – mutta toteutus on jotain ihan muuta kuin piehtarointia raskaissa teemoissa. Saunders saa lukijan nopeasti kiinni huolimattomasta lukemisesta: on pakko palata takaisin, jotta huomaa, missä vaiheessa valitsi väärän raiteen, vaikka vihjeitä annettiin.

Pentu on tiivis mutta voimakas novelli. Se korostaa näkökulman merkitystä. Kuinka eri tavoin maailmaa tarkkailee, kun on saanut tietynlaiset kortit käteensä ja kuinka suuresti se eroaa siitä, minkä muut näkevät. Kokoelman aloittava Kunniakierros on villi ja kielellisesti taiturimainen kuvaus naapurin katseesta. Mitä näkee, kun on oikeaan aikaan oikeassa paikassa?

Novellien teemat ovat koukuttavia. Saunders tuntuu olevan pelottavan tarkkanäköinen, eikä hän kumartele kuvia tai silittele kunniamerkkejä. Kyytiä saavat sotaveteraanit, lastenkasvatus, rangaistusmenetelmät, nousukkuus, sairaudet, yksinäisyys, menetykset. Tuntuu kuin novellit paljastaisivat yksi toisensa jälkeen jotain uutta, näyttäisivät, kuinka rajoittuneesti lukija on ajatellut, kuinka tiukasti lukkiutunut omaan näkökulmaansa tai asenteeseensa.

Kieli on yhtä vahva tekijä Saundersin novellien timanttisuudessa kuin ovat niiden aiheet ja käänteetkin. Siitä suuri kiitos kuuluu tietenkin suomentajalle, Markku Päkkilälle. Hän tuntuu tavoittaneen jotain aivan olennaista ja tuo sen myös suomennoksessaan esiin. Tämä on toisaalta yksi seikka lisäämään lukemisen jälkeistä ahdistusta: muita suomennoksia ei vielä ole, enkä tosiaan tiedä, haluanko lukea Saundersin tuotantoa lisää, ennen kuin niitä on.

Jos haluat laatulukemista eteesi, on tämä kokoelma sinua varten. Armollinen se ei ole, mutta viiltävyydessään nautinnollista luettavaa.


George Saunders: Joulukuun kymmenes
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2015
230 s.
Tenth of December (2013)

Oma ostos.

______

Muualla: Dysphoria, Reader, why did I marry him?, Rakkaus on koira helvetistä, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla