Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä!

Viime viikon lopulle sattui päivä, jolloin luin peräti kolme lohikäärmeaiheista kirjaa. Ne olivat nopealukuisia (varhais)nuorten fantasiakirjoja, mutta sitäkin vahvemmin tunsin lentäväni lohikäärmeiden mukana niitä lukiessani.

Jo Salmsonin kirjoittama ja Åsa Ekströmin kuvittama Lohikäärmeratsastaja-sarja on tutustumisen arvoinen. Sarja alkaa kirjalla Tam kerjäläispoika (Tammi 2012) ja jatkuu Tamin tulikokeella (Tammi 2012). Sarja on kaikkiaan kuusiosainen, mutta valitettavasti neljää viimeistä osaa ei ole suomennettu. Mikä harmi! Lohikäärmeratsastaja on nimittäin kahden osan perusteella sangen vetävä, helpostilähestyttävä ja parhaimmillaan fantasian maailmaan syvemminkin innostava sarja. (Itse innostuin sen verran, että varasin jo ruotsinkieliset jatko-osat kirjastosta, katsotaan kuinka niiden kanssa käy!)

Päähenkilö on Tam-niminen orpo kerjäläispoika, joka elää Demarin kaupungissa sen uloimmalla vyöhykkeellä. Kaupunki on rakennettu kukkulalle ja jaettu muurein eriarvoisiin asuinalueisiin. Huipulla on kuninkaanlinna, jonka yhteydessä on lohikäärmetalli, jossa elää kahdeksan lohikäärmettä. Tamin suurin haave on päästä lohikäärmeratsastajaksi, vaikka se onkin köyhälle pojalle mahdotonta. Eräänä päivänä Tam päättää kokeilla varastamista – aivan pientä näpistystä vain. Hänellä ei ole penniäkään rahaa eikä muita keinoja sen hankkimiseen. Niinpä Tam hankkiutuu korkeammalle kaupunginmuurien sisään päästäkseen paremmille apajille. Hän jää kiinni, mutta menettää tajuntansa ja havahtuu tyrmässä siihen, että kuulee jonkun tuntemattoman ajatukset päässään.

Tam päätyy pysyvästi kuninkaanlinnaan, sillä hänestä tulee tallipoika lohikäärmetalliin. Kaikille kahdeksalle lohikäärmeelle valitaan pian uudet lohikäärmerengit ja Tam haluaa tulla valituksi. Hänellä on tiivis yhteys yhteen lohikäärmeistä, jota kutsutaan nimellä Taivas. Mutta orpopojan sosiaaliset piirit ovat olemattomat, eikä kukaan vaikutusvaltainen ole häntä puolustamassa tai auttamassa uralla eteenpäin, vaikka opetuksesta vastaava mestari ja lohikäärme Taivas häntä tietysti tukevat. Niinpä Tam joutuu keskelle juonitteluja ja kähmintää ilman, että hänellä olisi minkäänlaisia keinoja selviytyä niistä.

Salmsonin tarina etenee rivakasti, mutta niin, että sitä on helppoa seurata. Selkeä, iso fontti auttaa lukemista ja Ekströmin mangatyylinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvitus on yksinkertainen mutta kiinnostava ja saa sivut kääntymään huomaamatta eteenpäin. Tarinassa on imua, ja siinä on myös ilahduttavan perinteisiä fantasiaelementtejä, jotka saattavat tuuppia lukijaa kohti fantasiagenreä yleisemminkin. Lohikäärmeiden historiasta paljastetaan kiinnostavia asioita. Samoin Demarin yhteiskuntajärjestys ja ihmisen paikka siinä pääsevät käsittelyyn.

Voi, kun sarja suomennettaisiin kokonaan! Tämä voisi olla monen vähemmän lukevan innostaja! Ei kai vielä ole liian myöhäistä?

Toinen lohikäärmetarina, joka osui käsiini, on Game of Thronesin luojan George R. R. Martinin kynästä lähtöisin oleva Jäälohikäärme. Synkän mutta näyttävän kuvituksen tarinaan on tehnyt Luis Royo. Tarina on alun perin vuodelta 1980, siis ajalta ennen Martinin menestyssarjaa.

Jäälohikäärme kertoo pienestä tytöstä Adarasta, jolla on ihmeellinen yhteys myyttiseen jäälohikäärmeeseen, jollaista kukaan ei ole koskaan kesyttänyt. Adara ei sitä pelkää, vaan pystyy jopa ratsastamaan sillä – mitä tosin kukaan muu ei tiedä, eikä edes uskoisi, vaikka tietäisikin.

Adara on talven lapsi, joka syntyi hyytävien pakkasten keskellä. Hänen perheensä on tiivis, mutta säröjäkin on. Isä ei ole oikein selvinnyt äidin kuolemasta, ja vanhempien sisarusten elämän pitäisi jo vähitellen siirtyä uusiin uomiin. Kaiken sekoittaa sodan uhka, josta Adaran setä Hal, taistelulohikäärmeellä lentävä sotilas, tietää enemmän.

Jäälohikäärme on melankolinen ja vakava tarina, ei mikään ilottelu tai huumoripläjäys. Harmaansävyiset, vaikuttavat kuvat vahvistavat sen tunnelmaa. Martin ei selittele maailmaansa tai tekemiään kerronnallisia ratkaisuja puhki, vaan jättää aukkoja ja ilmaa.

Nämä kirjat ovat matalan kynnyksen väylä perinteiseen fantasiamaailmaan. Teksti on helposti luettavaa ja tarinat etenevät ilman suvantokohtia. Kuvitus madaltanee parhaimmillaan kynnystä tarttua kirjoihin. Eikä näistä ole pitkä matka laajempiin lohikäärmesfääreihin (hieno sana, heh), jos sellaiset sattuvat kiinnostamaan.


Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 1: Tam tiggarpojken (2009)

Kirjastosta.

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tamin tulikoe. Lohikäärmeratsastaja 2
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 2: Tams svåra prov (2009)

Kirjastosta.

George R. R. Martin: Jäälohikäärme
Kuvitus: Luis Royo
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2016
118 s.
The Ice Dragon (1980)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Lohikäärmeratsastajasta: Löytöretkellä Piilomaassa

Toisaalla Jäälohikäärmeestä: Taikakirjaimet, Kirjakko ruispellossa, Kirjaston kummitus, Kansientakaiset maailmat

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 3. Kirja aloittaa sarjan ja 29. Kirjassa on lohikäärme, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta).

Kohtalokas lipsahdukseni fantasiaan

Ja tapahtui niinä päivinä, että bloggaajan päässä kuului naksahdus ja hän teki varomattoman loikkauksen suureen tuntemattomaan: fantasiakirjallisuuteen...

George R. R. Martin: Valtaistuinpeli. Tulen ja jään laulu osa 1.
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2011
725 s. + liitteet
A Game of Thrones (1996)

Kirjastosta.


Eletään Westerosissa, Seitsemässä kuningaskunnassa, kuningas Robert Baratheonin vallan alla. Kuningas saapuu pohjoiseen, Talvivaaraan, pyytämään vanhaa ystäväänsä lordi Eddard Starkia lähimmäksi neuvonantajakseen, kuninkaan Kouraksi. Edellinen Koura, niin ikään kuninkaan ja lordi Eddardin kumppani edellisistä sodista, koki karun ja arvoituksellisen kohtalon, josta lordi Eddard haluaa päästä selvyyteen. Alkaa hankala matka Kuninkaansatamaan, sekaantuminen hovin juonitteluihin ja vanhojen haavojen repimiseen. Sodan alkamiseen ei enää vaadita paljon.

Kuningas Robertin tieltä syrjäytetyn hullun lohikäärmekuninkaan Targaryenin perilliset, prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys elävät maanpaossa idässä. Kootakseen joukkoja vastaiskua ja kruunun palauttamista varten Viserys naittaa siskonsa hurjan hevosklaanin johtajalle khal Drogolle. Epävarmasta nuoresta prinsessasta kasvaa kuitenkin vahvempi klaanikuningatar kuin veli koskaan uskalsi ajatella, eikä vettä pelkäävän sotajoukon pakottaminen laivoilla meren yli ole niin helppoa, kuin kärsimätön ja vallanjanon katkeruudessa itseään keittelevä Viserys tahtoo.

Varsinaisten valtapelien lisäksi ollaan valtakuntaa suojaavalla pohjoisen Muurilla, Yövartioksi kutsutun mustan veljeskunnan mukana. Yövartio on paikka valtakunnan hylkiöille, rikollisille, äpärille ja päähänpotkituille. Kerran valan vannottuaan Muurilta ei enää poistuta. Muurin takana olevista voimista ei tiedetä kaikkea, mutta uhka alkaa selvästi tiivistyä. Lordi Eddardin äpäräpoika Jon Nietos lähetetään Muurille oppia ottamaan, ja sitä hän myös tulee saamaan. Unohtaako sisällissodan partaalla oleva valtakunta suurimman uhkansa, sen, joka tulee Pohjoisesta, tuntemattomasta?

Tässäpä stooria kerrakseen! Valtaistuinpeli on avausosa ilmeisesti lopullisesti seitsenosaiseksi tarkoitetusta Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarjasta. Se on seikkailukertomus, sotakuvaus, aatelissukujen valtapeli. Siinä on seksiä, väkivaltaa ja hippunen viatonta rakkautta. On suurta kunniaa, toivotonta häpeää, punnittavaa uskollisuutta, yllättäviä petoksia. Keskiaikatyyppisessä maailmassa kun eletään, koetaan myös turnajaisia, haarniskojen kolinaa, hämyisiä kievareita, sankarimyyttejä menneisyydestä, kiveen hakattuja kohtaloita (ja niiden uhmaamista), linnoja ja jylhää luontoa.

Minun fantasiatuntemukseni on kapea ja vanhentunut, ehkä. Alkaessani lukea Valtaistuinpeliä koetin muistella, milloin viimeksi olen lukenut tällaista kunnollista miekkafantasiaa (tai ritarifantasiaa, jota termiä pyörittelin mielessäni) ja totesin sen olleen ehkä vuosituhannen vaihteessa. Silloin kahlasin läpi Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Dragonlance-Kronikat, joiden parissa kyllä viihdyin oikein hyvin. Sitten genreen tutustuminen vain jäi. Seuraava askel olivat Harry Potterit, joihin tartuin suuresti ennakkoluuloisena vuonna 2004, ja, no, se oli menoa. Tosin en edes tullut ajatelleeksi Pottereita, kun koetin muistella menneisyyttäni fantasiakirjojen parissa. (Niissä kun ei ole niitä ritareita, hmm.)

Oli miten oli, Valtaistuinpeli oli mielenkiintoinen tuttavuus. Siitä on hetki, kun olen lukenut todella tarinavetoista tiiliskiveä, ja vaikka olin ajoittain aivan pihalla, kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka nyt olikaan kenenkin sukua ja niin pois päin, nautin Valtaistuinpelin lukemisesta täysin rinnoin. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin usean erilaisen henkilön näkökulman kautta, mikä antaa sille monipuolisen äänen. Toistoa ei siinä mielessä tule, että samoja tapahtumia ei jäädä selittämään useampaan kertaan, vaan asioissa edetään haipakkaan.

Tykkäsin myös siitä, että Valtaistuinpelissä varsinainen taikuus ja magia jäi (ainakin toistaiseksi) oikeastaan taustavaikuttajaksi, ei niinkään aktiiviseksi tekijäksi. Tässä tarinassa heilutetaan miekkaa, ei taikasauvaa. Toki en tiedä vielä, mitä tulevat osat tuovat tullessaan, eikä minulla nyt sinänsä ole mitään sitä magiaa vastaan, mutta pidin ratkaisua onnistuneena tässä avausosassa. Sen sijaan Westerosissa harjoitettua uskontoa olisi voitu taustoittaa huomattavasti enemmän (no, olenkin erityisen kiinnostunut uskonnoista, myös kuvitteellisista sellaisista, joten voi tämä olla ihan vain henkilökohtainen himokin), nyt se vain olla möllötti jossain olemassa, oli vanhat jumalat (ja Ensimmäiset ihmiset), joita vanhat suvut kunnioittivat, ja oli uudet jumalat, joihin jotkut olivat vaihtaneet. Ehkä tähän seikkaan pureudutaan myöhemmissä osissa enemmän?

Niin, ne myöhemmät osat. Pakkohan nekin on lukea. Ei tosin ihan heti, mutta myöhemmin kyllä. Perhanan Martin minkä teit, tässähän lentää genreuskollisuus samoin tein romukoppaan seikkailunhalun tieltä.

Lue Valtaistuinpelistä myös täältä: Salla, Norkku, Booksy, Morre ja Ahmu.
Kirjan (ja tv-sarjan) tapahtumien ruodintaa on tarjolla Juonittelua-blogissa.

Haasteista tämä sopii So Americaniin, osioon Modern Men Writers.