Vieraiden kulttuurien naisia ja Frau, Signora & Bibi -haasteen summaus

Vuoden loppupuolelle osui luettavakseni kaksi kirjaa minulle vieraiden kulttuurien naisista. Ne myös solahtivat oivasti Hyönteisdokumentti-blogin maanmainioon Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, joka on päättymässä nyt vuoden lopussa. Haasteessa oli siis tarkoituksena lukea sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka on kirjoitettu muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi. Viimeiseksi lukemani kirjat edustavat tässä kontekstissa harvinaisempia kieliryhmiä, hepreaa ja arabiaa.

Alona Kimhi (s. 1963) on ukrainalaissyntyinen, lapsena Israeliin muuttanut kirjailija ja näyttelijä, jonka ymmärtääkseni ainoa suomennettu romaani on vuonna 1999 ilmestynyt Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, suomentanut Kristiina Lampola). Kirjan päähenkilö on äitinsä nurkissa asuva kolmekymppinen Susanna, jolla on huomattavia mielenterveyden ja arkielämässä pärjäämisen haasteita, ahdistuneisuutta ja masennustaipumusta. Susanna ei pääsääntöisesti pidä muista ihmisistä muutamaa lähipiirin henkilöä lukuunottamatta, joten kun Yhdysvalloissa elänyt nuori sukulaismies muuttaa perheen kotiin asumaan työkomennuksensa vuoksi, paletti menee aivan sekaisin.

Sureva Susanna on kiehtovalla tavalla absurdin rajoilla tasapainoileva, tragikoominen ja töyssyinen tarina. Sen henkilöt eivät ole erityisen mukavia, mutta kiinnostavia he ovat. Ihmisten väliset siteet, tapahtumaketjujen syyt ja seuraukset, ihmismielen koukerot... Kimhi rakentaa romaaninsa kokonaisuuden huolella, ja vaikka se lukemisena onkin jotenkin nykivää ja paikoin vaivaannuttavaakin (Susannan ajatukset eivät totisesti ole aina ääneen lausumisen arvoisia tai teot "normaalin" määritelmän puitteissa), lukija pääsee sujahtamaan sekä vieraaseen kulttuuriin että erikoislaatuisen ihmisen päähän.

Emily Nasrallah (s. 1931) on puolestaan libanonilainen kirjailija, journalisti ja naisasianainen. Romaani Muistot (Tilka az-Zikrayat, suomentanut Satu Ruotsalainen) on ilmestynyt alunperin vuonna 1980 ja suomennettu vasta vuonna 2004 Liken erinomaisessa Kääntöpiiri-sarjassa, josta olen vuosien varrella lukenut paljon kiinnostavia kirjoja.

Muistot keskittyy kuvaamaan kahden naisen, Mahan ja Hananin, vuosikymmeniä jatkuvaa ystävyyttä ja naisten tekemiä elämänvalintoja. He tutustuvat yliopistossa ja päätyvät kumpikin tahoilleen tavaten myöhemmin enää harvoin. Maha jää Libanoniin tekemään uraa ja huolehtimaan perheestään, Hanan muuttaa puolisonsa kanssa Isoon-Britanniaan. Taustalla jyllää vahvana Libanonin kokema murros ja sittemmin sota, joka vaikuttaa peruuttamattomasti kaikkien libanonilaisten elämään.

Muistot on vahvasti naisten näkökulmaa ja elämää korostava romaani, joka risteilee eri aikatasoilla, kerronnallisilla ratkaisuilla ja tunnelmissa. Se ei ohuesta mitastaan (191 sivua) huolimatta ole kovin nopeaa luettavaa, sillä Nasrallah vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta ja intensiivistä keskittymistä. Loppupuoliskon lyyrinen sotakuvaus on hieno ja ahdistava. Vaikka kyse on neljänkymmenen vuoden takaisesta sodasta, se tuntuu pelottavan hyvin kuvaavan myös tälläkin hetkellä riehuvia sotia eri puolilla maailmaa.


Alona Kimhi: Sureva Susanna
Suomentaja: Kristiina Lampola
Tammi 2003
394 s.
Shosanna ha-bokhiyya (1999)

Kirjastosta.


Emily Nasrallah: Muistot
Suomentaja: Satu Ruotsalainen
Into 2004
191 s.
Tilka az-Zikrayat (1980)

Omasta hyllystä.

________________________

Kuva: Pixabay (CC0)

Frau, Signora & Bibi -haaste on siis nyt päättymässä. Haaste oli minulle mieluisa, sillä se sai hyvin tietoisesti etsimään luettavaksi kirjoja, jotka muuten jäävät helposti sivuun tai huomaamatta. Kuten aina, enemmänkin olisi voinut lukea, mutta onneksi valtakielien varjosta ponnistavat naiskirjailijoiden kirjat eivät minnekään katoa, vaan niitä voi nyt helpommin nostaa omille lukulistoilleen ja ylipäänsä luettavaksi etsittäväksi.

Luin yhteensä vuoden aikana yhdeksän haasteeseen sopivaa kirjaa:

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder, WSOY 2013, hollanti)
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, italia)
Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, Gummerus 2017, korea)
Alona Kimhi: Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, Tammi 2003, heprea)
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, saksa)
Emily Nasrallah: Muistot (Tilka az-Zikrayat, Like 2004, arabia)
Ane Riel: Pihka (Harpiks, Aula & Co 2017, tanska)
Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (Ministarstvo boli, Like 2007, kroatia)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (Siltala 2015, venäjä)

Hauskaa, että kaikki lukemani kirjat sattuivat vielä edustamaan eri kieliä arabiasta venäjään!

Parhaita lukukokemuksia näistä olivat Anilda Ibrahimin upea Punainen morsian, Han Kangin hämmentävä Vegetaristi ja Ane Rielin hyytävä Pihka.

Paljon jäi vielä lukematta sekä oman hyllyn että kirjaston kirjoja. Muutama herkullinen esimerkiksi islannin ja viron kieliä edustava romaani oli vielä vahvasti tyrkyllä, mutta nyt on aika siitä huolimatta paketoida haaste ja jatkaa luontevasti niiden parissa ensi vuonna.

Kiitän tärkeästä ja osuvasta haasteesta sen isäntää hdcanista ja toivotan monikielisiä ja -kulttuurisia lukukokemuksia jatkoon niin itselleni kuin kaikille muillekin!

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus kertoo maanpakolaisuuden, sodan ja kansallisen identiteetin murtumisen aiheuttamasta surusta ja kauhusta, sen voimasta murskata ihminen alleen. Romaani sijoittuu pitkälti Amsterdamiin, jonne joukko Jugoslavian hajoamissotia paenneita nuorehkoja ihmisiä on asettunut etsimään uutta ja parempaa elämää.

Tanja Lucić on kroatialainen kirjallisuudenopettaja, joka on kotoisin Zagrebista, mutta joutunut muuttamaan sieltä pois, ensin Saksaan ja sitten Hollantiin. Mies lähti Saksasta kohti itää, Tanjan suunta oli tasainen ja harmaa maa, jossa on silti pirullisen turvallista olla, vaikka ihmiset ovatkin sulkeutuneita ja hitaastilämpeäviä. Tanja saa sijaisuuden yliopistolta, hän opettaa joukolle sotapakolaisia serbokroaatin kieltä ja kirjallisuutta.

Kieli ja sen vaikutus identiteettiin on romaanissa valtavan olennaisessa roolissa. Tanja pohtii opettamansa kielen ilmenemistä ja käyttöä paljon. Kieli jakautuu serbian, kroatian, bosnian ja montenegron kieliin – kuka puhuu ja ymmärtää mitäkin, se on toinen tarina.

Kieli- ja kulttuuriopintojen sijaan Tanjan vetämästä kurssista muodostuu balkanilaisnuorille jonkinlainen terapiaistuntoryhmä. Kotimaiden kaaos, sodan uhka, oma status pakolaisena ja maahanmuuttajana, vieraalla maalla asuminen, erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen, kaikki vie aikansa ja vaatii veronsa. Toisilta ne kerätään suurempina kuin toisilta, minkä ryhmä joutuu raadollisesti lukuvuoden aikana huomaamaan.

Kun Tanja vierailee äitinsä luona Zagrebissa pitkän ajan jälkeen, hän saa huomata, ettei ole kotonaan enää sielläkään. Mitä maanpakolaisuus ihmiselle tekee? Antaako se yhtään rauhaa?

Kiputilahallitus on haastava ja raastava kirja. Se saa uppoamaan sijattomuuden ja vierauden tuntemuksiin, herättää levottomuutta, tuntuu oudoltakin. Ymmärrys maansa menettäneitä kohtaan kasvaa vähitellen, vaikkei siihen täysin voi samastua turvallisissa oloissa ja vakaassa maassa asuvana. Päällimmäiseksi tunteeksi kirjan kansien sulkeuduttua jää kuitenkin usko sinnikkyyteen. Ihminen pärjää, muiden kanssa tai tarvittaessa yksin, selviytyy ja jatkaa matkaansa, vaikka huonolta näyttäisi.

Balkanin kriisin vaikutukset näkyvät edelleen Euroopassa ihmisten mielissä ja politiikassa, vaikka sodasta on jo parikymmentä vuotta. Niinkin raastava ja monitahoinen konflikti kuin Jugoslavian hajoamissodat olivat, on ihme, että rauhan tilaan on ylipäätään koskaan päästy. Ihmisten mieliin sota on tietenkin jättänyt lähtemättömän jäljen, jonka korjaamiseen on varattava edelleen aikaa ja vaivaa.

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Suomentaja: Kari Klemelä

Like 2007

328 s. 

Ministarstvo boli (2004)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Katja Matikainen / Kiiltomato, Mari A:n kirjablogi, Jäljen ääni  

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on kroatia), Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Ane Riel: Pihka

Haaderit eivät elä kuten muut. Heidän kotinsa sijaitsee kaukana muista saaren asukkaista, Pääksi kutsutussa osassa sitä. He elävät eristyneinä ja erityisinä, vain pakon edessä perheen isä Jens pistäytyy kylällä asioilla. Perheen äiti Maria on niin lihava, ettei pääse enää liikkumaan makuuhuoneestaan. Tytär Liv elää isän asettamien sääntöjen mukaan, poikaa Carlia ei kukaan muu kuin Liv enää näekään.

Kun Jensin äiti on pitkästä aikaa viettämässä joulua perheen luona, tarinalla on alkupisteensä. Ja se on murha: Jens tappaa äitinsä ja Liv näkee sen.

Pihka on järkyttävä, ahdistava ja surullinen tarina erään perheen luisusta kohti väistämätöntä tuhoa. Se kerrotaan lähinnä Livin lapsenomaisesta näkökulmasta, mutta lukija ymmärtää kyllä pian, kuinka pahasti rempallaan kaikki perheessä on. Tuomionsa kohtaava isoäiti on ollut hallitseva persoona ennen kuin muutti pois, kaupunkiin. Jensin veli Mogens ei hänkään kestänyt eristynyttä elämää vaan muutti vuosia aiemmin toisaalle. Mogens tosin kantaa koko ikänsä huolta perheestään ja lähettää kuukausittain rahaa elinkustannuksia varten.

Perheen valtasuhteet ja keskinäiset välit ovat pahasti sekaisin. Jens ei koskaan toivu isänsä tapaturmaisesta kuolemasta, vaan pyrkii yhä enemmän kontrolloimaan läheistensä elämää, ettei menettäisi heitäkin. Jens pysyy itse toimintakykyisenä lähinnä luultavasti katkeruutensa ja traumansa vuoksi, mutta sitäkin enemmän hän rajoittaa niitä, jotka pelkää kadottavansa. Niinpä vaimokin lihoo lihomistaan päätyen lopulta liikuntakyvyttömäksi ja tytär Liv ilmoitetaan kuolleeksi, jottei tätä tarvitse lähettää kouluun tai etteivät viranomaiset muutenkaan kiinnostu perheen elämästä liiaksi.

Mutta pienellä paikkakunnalla on aina uteliaisuutensa, joku tietää aina.

Haaderin perheen toimeentulo on niukkaa mutta tasaista. Jens on opettanut Livin näppäräksi murtovarkaaksi, joka pääsee muiden saarelaisten koteihin mistä tahansa kolosta ja osaa viedä mukanaan juuri sen verran, että katoa ei huomaa ainakaan aivan heti. Haaderien koti onkin jokaista nurkkaa myöten täynnä tavaraa, jota saattaa joskus johonkin tarvita.

Pihka on voittanut Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Palkinto myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Pihka ei kuitenkaan ole missään määrin perinteinen dekkari. Vaikka tarina alkaakin rikoksesta – vieläpä murhasta – se ei kokonaisuutena keskity lainkaan olennaisesti rikosten ympärille. Olennaisempaa on perheen tuho, hitaasti aukeava kokonaiskäsitys siitä onnettomuudesta, jossa Haaderit elävät. Sen kaiken Riel kuvaa kiehtovan kammottavalla otteella, lapsinäkökulman suoman näennäisen viattomuuden suojissa.

Käsittelemättömät tunteet, ohitetut surut ja traumat, ymmärtämättömyys ja sattumat koostavat kokonaisuuden, jota ei auta kuin ahmia eteenpäin, uskoen uskomattomaan ja surren menetettyjä mahdollisuuksia.


Ane Riel: Pihka
Suomentaja: Katriina Huttunen
Aula & Co 2017
248 s.
Harpiks (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Lukuisa, Usva

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on tanska)

Kielletty rakkaus kerrankin freesisti

Kielletty rakkaus on aihe, josta on kirjoitettu maailman sivu. Teemassa on klassisia elementtejä, jotka toimivat vuosisatojen ja -tuhansienkin jälkeen, mutta niin ikään on mahdollista kertoa tarinaa latteasti tai ylipäänsä tavalla, joka ei oikeuta itseään.

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on romaani, jonka keskiössä on monella tapaa kielletyksi ja tuomituksi määriteltävä suhde. Kuusitoistakesäinen Maria on muuttanut poikaystävänsä Johanneksen kotitilalle itäsaksalaisessa pikkukylässä kesällä 1990. Koulunkäynti ei Marialle oikein maistu, mielummin hän lukee Karamazovin veljeksiä ja koettaa löytää paikkaansa Brendelin tilalla. Johannes on lähinnä kiinnostunut valokuvaamisesta ja toivookin siitä itselleen uraa. Maria puolestaan kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa muuten: oma perhe on hajonnut, äiti onneton ja Marialla itsellään takki täysin auki mitä tulevaisuuteen tulee. Appivanhemmat Siegfried ja Marianne sekä Siegfriedin äiti Frieda ja tilan "kotimies" Alfred muodostavat Marian ympärille jotain sellaista, jonka voi ajatella korvaavan häneltä puuttunutta perhettä. Vähitellen Maria oppii talon tavoille.

Kunnes naapuritilan nelikymppinen Henner kolahtaa Marian tajuntaan kovaa. Seuraa tiukasti salattu suhde, joka on täynnä valtaa, himoa ja heräävää seksuaalisuutta. Marialla on mieletön tarve olla hyväksytty ja rakastettu, ja siksi hän suostuu asioihin, joita ei haluaisi tehdä ja alkaa kuvitella mahdollisuuksia, joita ei ole olemassakaan.

Vielä joskus kerromme kaiken on kipeä ja omalla tavallaan kauheakin tarina. Krienin tyyli on tykittävä: romaani alkaa Marian tiukalla kuvailulla ympäristöstä, jossa elää ja ihmisistä, jotka ympäristöön kuuluvat. 200 sivua on tiivistä kerrontaa, mitään ylimääräistä ei ole mukana. Marian kasvutarina tuntuu palana kurkussa, ahdistuksenakin. Hänen halunsa miellyttää ja samalla kuitenkin kasvaa omaksi itsekseen on niin raastava, että tekee mieli kääntää katse pois. Ja silti romaania lukee ahnehtien, niin intensiivinen se on.

Samalla kun nuori nainen oppii itsestään ja muista ihmisistä, Saksojen yhdistymisen kipu lävistää kansan. Brendelin perheen keskimmäinen poika on loikannut länteen vuosia aiemmin, mutta nyt muurin murtumisen jälkeen on taas mahdollista matkustaa ja tavata ihmisiä, joiden on ajatellut kadonneen elämästä jo aikaa sitten. Ikävä, maan hajottanut muuri ja politiikka, inhimilliset tragediat ja korjaamattomat haavat tuntuvat romaanissa kautta linjan. DDR:n takapajuisuus häviää Länsi-Saksan edistykselle, eikä se voi olla vaikuttamatta ihmisiin, jotka ovat koettaneet parhaansa mukaan elää elämäänsä niillä resursseilla, jotka käytössä ovat.

Vielä joskus kerromme kaiken on kirja, jota ei voi väittää suureksi romaaniksi, mutta se on intensiivinen, hiottu, raikas ja vahva tarina, jossa viljapellot ja navetta tuoksuvat, kesän valo viistää silmiä ja himo tuntuu varpaissa asti. 

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Suomentaja: Ilona Nykyri
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
200 s.
Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Donna mobilen kirjat, Kirjanurkkaus, Sallan lukupäiväkirja, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirjainten virrassa, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sabinan knalli, Kulttuuri kukoistaa...       

Haasteet: 73. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on saksa)

Uusperhesuhteita hollantilaisittain

Claire on kansainvälisesti tunnustettu tilkkutaiteilija, jonka töissä näkyy raaka, jopa karski maailma siloitellun perheidyllikuvauksen alla. Nyt hänet ollaan palkitsemassa suurella taidepalkinnolla Isossa-Britanniassa. Claire on lähteny kotoa epäselvissä olosuhteissa: hänen puolisonsa Axel on raivokkaan loukkaantunut vaimolleen koettuaan, että tämä pimittää häneltä olennaisia asioita. Axel on nimittäin sattumalta huomannut Clairen poisheittämässä kalenterissa varatun ajan aborttiklinikalle.

Claire on tehnyt pitkän työn niin taiteilijana kuin uusperheen äitinä. Axelin teini-ikäinen tytär Josefien on ollut osa hänen elämäänsä jo kahdentoista vuoden ajan, ja tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Ei helposti, mutta hyvin. Nyt Josefienkin tuntuu kääntyvän äitipuoltaan vastaan: hän kaipaa biologista äitiään ja itsekin ensirakkauden kokeneena toivoo vanhempiensa palaavan yhteen. Lukijalle on toki ilmiselvää, ettei niin tule missään olosuhteissa tapahtumaan.

Hyvä äitipuoli on tiivis romaani, jonka kantavana teemana on uusperhesuhteiden yhtäkkinen mullistuminen. Se kertoo, miten käy, kun asioista ei puhuta suoraan, kun väärinymmärrysten annetaan kasvaa ja omien vaikeuksien heittää laineensa muiden yli. Romaanin henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Claire on monipuolinen ja ristiriitainen hahmo. Hän on näyttävä nainen (toisin sanoen isokokoinen ja ylipainoinen), omaehtoinen ja paljon kokenut – sellaistakin, miltä haluaa omaa uusperhettään suojella.

Hyvä äitipuoli on jaettu kolmeen osaan, joissa kussakin on eri kertojan näkökulma. Kaikki alkaa Clairesta ja hänen Iso-Britannian matkastaan. Sitten saadaan Axelin näkökulma: petetyksi itsensä tuntevan miehen epätietoinen ja vihainen olo. Viimeisenä ääneen pääsee Josefien, joka paljastaa omalla tavallaan huomattavan paljon äitipuolensa ja isänsä suhteesta siinä missä koko perheen dynamiikasta.

Clairen tarkka näkökyky alkaa tarinan edetessä heikentyä. Hänen vahvuutensa taiteilijana on ollut erinomainen sävyjen havainnointi, mutta silmätulehdus heikentää taitoa merkittävästi. Hyvä äitipuoli on kauttaaltaan kertomus näkemisestä ja havainnoista: miten näemme itsemme ja toisemme, miten ymmärrämme muiden antamat vihjeet, mitä tapahtuu, kun vihdoin näkee vanhan uusin silmin.


Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.
De stiefmoeder (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakuiskaaja, Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjakaapin avain

Haasteet: 71. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on hollanti).

Han Kang: Vegetaristi

Yeong-hye on eteläkorealainen nainen, joka elää sangen keskiluokkaista ja keskimääräistä nöyrän vaimon ja kotirouvan elämää, kunnes näkee unen, joka jättää häneen peittämättömän jäljen. Yeong-hye lopettaa lihan syömisen ja tulee samalla töytäisseeksi perhe- ja muunkin elämänsä peruuttamattomasti pois paikoiltaan.

Han Kangin Vegetaristi on romaani, joka sitoo lukijan itseensä intensiteetillä ja hienovaraisella voimalla. Nimestään huolimatta sen tarina kertoo paljon muusta kuin kasvissyönnistä – pikemminkin se kertoo aivan muusta: nääntymisestä ja hukkumisesta. Samalla se korostaa naiseen ja naisvartaloon kohdistuvia kahleita ja kontrollia.

Tarina kerrotaan kolmessa osassa Yeong-hyen puolison, langon ja siskon näkökulmasta. Yeong-hyen puolison osuus kirjassa on minä-muotoista kerrontaa, eikä mies saa sympatiaa puolelleen. Hän on tunnekylmä, omahyväinen ja alistava, mutta onko se yksilön vai kulttuurin synnyttämää, se jää tulkinnanvaraiseksi. En tunne Etelä-Korean kulttuuria käytännössä juuri lainkaan, mutta vahvan miehiseltä ja patriarkaaliselta se tuntuu tämän romaanin perusteella. Yeong-hye on miehensä vallan alla, hänen kotirouvansa, jonka tehtävänä on ylläpitää koti ja puitteet kunnossa miehen tulla ja mennä. Kun vaatteiden ojentelu uuden elämäntavan myötä päättyy, on mies kauhuissaan.

Vegetaristissa on ruumiillinen ja vahva tunnelma, vaikka se on kerronnaltaan varsin eleetön. Etenkin kohtaus, jossa Yeong-hye on perheensä kanssa päivällisellä ja hänen veteraani-isänsä yrittää pakottaa tätä syömään tarjolla olevaa lihaa, tuntuu kammottavalta. Ihmisen oikeus omiin valintoihinsa ja oman ruumiinsa kontrollointiin on fundamentti, josta joustaminen ei tunnu mahdolliselta, mutta niin vain sen alueelle astutaan rajuin ottein.

Yeong-hyen lankomies on videotaiteilija, joka puolestaan kehittää pakkomielteen kälynsä vartaloon ja haluaa tehdä siitä eroottista taidetta. Osio korostaa ajatusta taiteen läpäisevyydestä ja samalla sen etiikasta: mihin taiteen nimissä voidaan velvoittaa, mikä on taiteilijan vastuu ja milloin taide muuttuu hyväksikäytöksi?

Romaanin viimeinen osio kerrotaan Yeong-hyen sisaren In-hyen näkökulmasta. Yeong-hye on joutunut psykiatriseen pakkohoitoon ja sisar vierailee hänen luonaan joutuen samalla tutkailemaan itseään. Sairaalaympäristö on painostava, eikä siskon repivä syyllisyys ja epäusko tapahtumien ja syiden äärellä helpota sitä. Paljon jää avoimeksi. Mikä lopulta todella johtaa Yeong-hyen mielen sirpaloitumiseen ja haluun muuttua ihmisestä kasviksi, päästä tilaan, jossa hengittäminen riittää? Han Kang ei tarjoa lopullista helpotusta tai ratkaisua.

Vaikka Vegetaristi on kirjana raaka, rujo ja hämmentävä, on myönnettävä, että jostain syystä petyin. Olin kaiketi odottanut jotain aivan mullistavaa, ennennäkemätöntä suorastaan. Ennakko-oletukset koituivat kohtalokseni, en päässyt niiden yli, vaan odotin kirjalta jotain muuta kuin mitä se halusi antaa. Ei pidä ymmärtää väärin: romaani on vahvaa ja vaikuttavaa luettavaa, se saa pohtimaan omaa suhtutumistaan kehoon, kontrolliin ja mielen kiemuroihin. Mutta aivan estoitta en Vegetaristin edessä polvistu.


Han Kang: Vegetaristi
Englanninnoksesta suomentanut: Sari Karhulahti
Ulkoasu: Christopher Brand
Gummerus 2017
215 s.
(채식주의자, 2007)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Mitä luimme kerran, Luettua elämää, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto, Luetut, lukemattomat   

Haasteet: 58. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, Helmet-haasteen kohta 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli korea)

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Tyttöydessä on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta villiyttä, pitelemättömyyttä ja selittämättömyyttä. Samalla se on hämmentävän samanlaista monin paikoin: täynnä juonia, noloutta ja uhmaa.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kahdentoista novellin kokoelma, jonka kertomukset on kirjoitettu 1990–2000-luvuilla. Alkuosan novellit kertovat moskovalaisen tyttökoulun oppilaista 1950-luvulla, vuorotellen uudesta näkökulmasta ja uuden päähenkilön kautta. Novelleissa irvaillaan neuvostojärjestelmälle, koetaan niin rakkauden kuin rahan puutetta, hymähdellään lempeydellä tyttöjen jutuille.

Ulitskajan kerrontatapa on konstailematon mutta koukuttava. Novelleissa edetään verkkaisella vauhdilla, mutta niiden koukut kantavat. Tyttöjen ajatukset ja keskinäiset suhteet houkuttelevat lukijan mukaansa, ja ympärillä vellova Neuvostoliitto tuo oman jykevän elementtinsä novellien maailmaan.

Toisen puoliskon novellit ovat otsikon Lapsuus –49 alla. Ne ovat selvästi lyhyempiä, pieniä viipaleita elämänkulusta. Niissä keskeisiksi teemoiksi nousevat orpous, sukupolvien vaihtuminen, lapsuuden loppuminen. Koetaan yllättäviä käänteitä perhe-elämässä ja ihmissuhteissa, ymmärretään elämän rajallisuus ja muutosten väistämättömyys.

En ole aiemmin lukenut Ljudmila Ulitskajaa, mutta Tyttölapsia vakuutti minut siitä, että olisi syytä. Hän tavoittaa tekstissään jotain sellaista yleisinhimillistä ja koskettavaa, jonka havainnoiminen tekee ihmiselle hyvää kiireisessä arjessa ja muutenkin. Samalla hänellä tuntuu olevan pilke silmäkulmassa, joka muistuttaa lämmöllä siitä, että ihminen on nokkela olento, joka kyllä lopulta selviää niin diktatuurissa kuin nuorten naisten käsittämättömissä hierarkiarakenteissa.


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ulkoasu: ?
Siltala 2015
218 s.
Kokoelmaan sisältyvät kokoelmat Tyttölapsia ja Lapsuus –49 (1993, 2003, 2011)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä  

Haasteet: 60. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 23. Käännöskirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli on venäjä), Novellihaaste (12 novellia)

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.