Matkoja Ameriikkaan

Ameriikan ihmemaa on aivan olennainen tekijä juuri alkaneessa Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessani: onhan se vetänyt puoleensa seikkailijoita ja paremman elämän etsijöitä jo vuosisatoja. Aloittelin aihetta ohimennen jo viime vuoden puolella ennen haastettakaan, sillä HBO:n huimasta Westworld-sarjasta intoutuneena nappasin kirjastosta luettavaksi Stephen Cranen (1871–1900) kirjoittamia aitoja länkkärinovelleja. Ne on suomentanut Anssi Hynynen ja julkaissut Faros kokoelmana Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa todella ollaan hyvin aidossa villin lännen tunnelmassa: ratsastetaan ja leiriydytään autiomaassa, matkustetaan junalla aavikon läpi, pelataan korttia saluunassa, kilistellään kannuksia ja viskilaseja sekä pyöritellään revolvereja. Näin jälkikäteen en muista lukemastani kovin kummoisia hetkiä: olennaista novelleissa on jännityksen ja käänteen odottaminen, pahaenteinen väkivallan tunnelma. Toisinaan jotakin tapahtuu, toisinaan ei mainittavasti. Henkilöhahmot ovat sanalla sanoen hieman yksinkertaisia, suorastaan kerjäävät verta nenästään tai ovat itse kiihkeitä ja ajattelemattomia.

Niminovelli Morsian saapuu kaupunkiin on sentään aivan oivallinen, siinä pikkukaupungin sheriffi on mennyt salaa naimisiin isommassa kaupungissa ja tuo nuorikkonsa ensi kertaa kotipaikkakunnalleen – pahinta peläten ja pahan myös kohdaten. Jännite novellissa on onnistunut ja se tarjoaa kutkuttavan ja odottamattoman käänteen lopussa.

Muuten on ikävä kyllä todettava, että länkkärimeininki ei tässä muodossa oikein purrut minuun. Westworld potki paremmin. (No, Cranella ei toki ole novelleissaan kyborgeja, mitä ei kyllä voi edes vaatia). Joskin Cranen novelleissa on toki juuri sitä, mitä villin lännen romantiikka kaipaa: väkivaltaa, uhittelua, pienten ohimenevien ja näennäisesti merkityksettömien hetkien aiheuttamia maanvyörymiä.

Antti Tuurin Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja puolestaan on jo kolmas häneltä melko lyhyen ajan sisään lukemani matkakertomus. Olen viehättynyt Tuurin rauhalliseen tyyliin, jolla hän tekemistään matkoista kertoo. Ameriikan raitilla kuvaa niitä useita matkoja, jotka Tuuri on tehnyt Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1980-luvun puolivälistä alkaen romaaniensa taustatutkimusta ja myöhemmin niistä puhumista varten.

Tapansa mukaan Tuuri kuvaa matkojen sujumisia, pieniä sattumuksia, aikaisia heräämisiään, hotelliöitä, kuljettuja katuja ja vierailtuja museoita, kohtaamiaan ihmisiä ja syömiään ruokia. Samalla kuin ohimennen tullaan kerratuksi, kuinka eri romaanien taustatiedot, tapahtumapaikat ja yksityiskohdat saavat alkunsa ja vahvistuksensa.

Olen joskus nuorena plikkana lukenut Pohjanmaa-sarjasta joitakin osia, ja muistan pitäneeni lukemastani. Nyt tämän luetun matkakirjan myötä sain innostuksen palata kertaalleen luettuun, ja uskoisin Pohjanmaa-sarjan näkyvän jollain aikajänteellä täällä blogissani. Tai ainakin muuten Antti Tuurin: on jo aika palata hänen proosansa pariin näiden kaikkien matkakirjojen jälkeen.

Tie Ameriikan raitille on siis reteästi avattu, nyt ei muuta kuin seuraavan lähtevän laivan matkaan!


Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita
Suomentaja: Anssi Hynynen
Ulkoasu: Mauri Laukkanen / Mari Siipola
Faros-kustannus 2007
152 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2016
224 s.

Kirjastosta.

_______

Cranesta toisaalla: Kaisu-Maria Toiskallio / Kiiltomato.net
Tuurista toisaalla: Jorma Melleri

Cranen kirja on 18. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen ja se kasvattaa #novellihaasteen novellimääräni 119:ta.

Tuurin kirja on 20. haasteen kirja ja se puolestaan avaa Muuttoliikkeessä-haasteen omalta osaltani. Helmet-haasteesta nappaan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Herääminen

Kate Chopin: Herääminen
Suomennos ja esipuhe: Raija Larvala
Faros 2009
200 s.
The Awakening (1899)

Kirjastosta.


"Vain taitava psykologi pääsisi heidän kanssaan onnistuneeseen tulokseen. Kun tavalliset kaverit, kuten te ja minä, yritämme selvittää heidän omituisuuksiaan, se johtaa taitamattomuuteen. Useimmat naiset ovat oikukkaita ja arvaamattomia. Kyseessä on jokin vaimonne ohimenevä päähänpisto, jonka syytä tai syitä teidän ja minun on turha edes arvailla. Mutta se menee kyllä ohi, etenkin jos jätätte hänet rauhaan. Lähettäkää hänet puhumaan kanssani." (s. 120)

Edna Pontellier on vaimo ja äiti, neworleansilainen seurapiirirouva, joka elää epätyydyttävässä avioliitossa ja huomaa yllättäen kaipaavansa jotakin muuta. Pontellierin perhe viettää kesää huvilalla muiden saman yhteiskuntaluokan ihmisten kanssa, ui, nauttii päivällisiä, seurustelee. Ednan keveän ja yhdentekevän arjen rikkoo nuori ja komea Robert Lebrun, ja kun syksy ja paluu New Orleansiin koittaa, ei mikään ole enää ennallaan. Jotain on tapahtunut Ednan mielessä, on kuin hän näkisi maailman ja itsensä uusin silmin. Hän ei jää vain vatvomaan asioita päänsä sisällä, vaan Pontellierien kiillotettu julkisuuskuva alkaa saada säröjä.

Olipa erikoinen lukukokemus, tämä Kate Chopinin Herääminen! Kyseessä on ilmestyessään vuonna 1899 murskakritiikin saanut, nykyisin varhaisen feminismin klassikoksi nostettu pieni romaani, joka vaikuttaa päällisin puolin nykylukijan silmissä suorastaan harmittomalta, kuin kevyeltä henkäykseltä jostain suuremmasta.

On myönnettävä, etten varauksettomasti ihastunut tähän kirjaan. Se on ehkä liian herkkä ja aistillinen makuuni, sillä vaikka arvostan kirjallisuutta, jossa osataan pitää voimakaskin kuplinta, jopa kiehuminen löydettävissä, mutta piilossa kannen alla, Herääminen ei antanut minun oikeastaan edes raottaa verhoaan kunnolla. Paljon on rivien välissä, ohimenevänä, vain vilkaisuna. Chopinin kieli on minun makuuni, mutta en jaksanut jäädä maistelemaan sitä tarpeeksi – paljon ehti mennä silmieni ohi.

Ednan tarina on dramaattinen, mutta se esitetään tyylikkään hienovaraisesti, juurikin heräämisenä, havahtumisena. Alkuasetelma toimettomassa kesähuvilassa kuvaa upeasti sitä turhuutta, jonka merkityksettömyyden Edna ymmärtää: hän kaipaa jotain muuta kuin mitä hänelle soveliaisuuden ja julkisivun ylläpitämisen vuoksi suostutaan antamaan.

Herääminen on ilmaisultaan varsin moderni, ja vaikka nyt, yli sata vuotta sen kirjoittamisen jälkeen monet seikat saattavat tuntua hieman ylimitoitetuilta, ne ovat kuitenkin oman aikansa kuvia ja verrattavissa moniin nykyajan sudenkuoppiin. Edna on oman aikansa naiseksi kapinallinen, vaikka kapinoikin yläluokkaiseen tyyliin: hän haluaa olla jotain muuta kuin porvarillisten perhearvojen tiukasti muotittama vaimo ja äiti, ja saa sen osoittamalla miehensä pelon ja kauhun partaalle, sillä niin ei vain voi tehdä. 

Porvarillisen vaimouden ja äitiyden uhmaamisen ohella toinen syy, joka johti kirjan murskaavaan tuomioon ilmestyessään, on sen kuvaama seksuaalisuus. Se on hyvin hienovireistä ja tavallaan viatonta, mutta olennaisempaa onkin se, mitä flirttailun ja seksuaalisuuden kuvaamisella halutaan kertoa. Sillä halutaan uhmata. Sillä halutaan osoittaa, että nainen on ajatteleva olento, jolla on oikeus omiin tunteisiinsa, omaan kehoonsa, omiin tekoihinsa – nainen saa olla oma itsensä, kokonainen persoona, jota ei ainoastaan määritellä hänelle määrättyjen roolien ja muiden ihmisten kautta.

Herääminen on alle 200 sivun mittainen tuulenhenkäys, häivähdys suurista teemoista. En päässyt uppoamaan siihen niin hyvin kuin olisin halunnut, sillä jokin esteli, mutta siitä huolimatta pidin lukemastani. Tämä on kaunis kirja, jonka soisin tulevan luetuksi enemmänkin. Sekä siksi, että se on lukemisen arvoinen että siksi, että haluan nostaa hattua sata vuotta myöhässä taitavalle Kate Chopinille, joka ei koskaan toipunut Heräämisen osakseen saamasta lokakampanjasta.

Heräämisestä lisää: Maria, Liisa ja Sara.

So American: American Realism ja Louisiana.

Kolme surulaulua Kosovolle

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Suomentaja: Tuula Nevala
Faros 2009
88 s.
Tri këngë zie për Kosovën (1998)

Kirjastosta.


Saanko esitellä: jälleen yksi päämäärättömän kirjastohaahuilun löytö!

Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle on alle satasivuinen kolmen kertomuksen kokoelma. Liikkeelle lähdetään Ikivanha sota -tarinalla vuodesta 1389, keväästä, jolloin maailma oli täynnä huhuja tulevasta sodasta ja kesäkuisesta Kosovo Poljen taistelusta, jossa balkanilaiset joukot serbiruhtinas Lazarin johtamina kävivät veriseen kamppailuun osmanien ja sulttaani Murad I:n kanssa. Sumu laskeutuu, Mustarastaiden kentästä nousee raskas pöly ja veri virtaa, kun risti ja puolikuu kohtaavat toisensa ja viiltävän metallin. Sulttaani Murad kuolee, mutta hänen armeijansa ei kaadu, vaan nousee voittoon ja on taas askelta pidemmällä Euroopan valloituksessaan.

Ylhäinen rouva kuvaa taistelun jälkeistä korvia särkevää hiljaisuutta. Hävinneen joukon sirpaleet lähtevät paluu- ja pakomatkalle kohti kotia ja Balkania, pois laajenevan osmanivaltakunnan jaloista. Matkalaiset ovat pääasiassa runonlaulajia, jotka joutuvat hautaamaan keskinäiset eripuransa ja ennakkoluulonsa selviytyäkseen. Lisäksi heidät valtaa epäilys, sillä vastaan tulee virtanaan pakolaisia kotiseudulta – onko heillä edes paikkaa, jonne palata? Matkan aikana heidät kutsutaan vieraiksi linnaan, jonka viisas vanha linnanrouva haluaa kuulla heidän laulavan, kunkin vuorollaan, maailmasta jonka he tuntevat.

Kolmas tarina, Kuninkaallinen rukous, on lyhyt, mutta koko teoksen ja kaikki veriset vuosissadat sisäänsä sulkeva kertomus Mustarastaiden kentälle jääneen Murad I:n sielusta ja verestä ja itseään toistavasta väkivallan ja kuoleman kehästä. Hieno, hieno tarina!

Olin lapsi, kun Balkanilla sodittiin. Muistan kuitenkin elävästi joitakin uutiskuvia ja ihmetystä siitä, miten sodassa voi olla niin monta eri osapuolta ja miksi ne ylipäänsä tappavat siellä toisiaan. Vanhempani eivät osanneet vastata. Mieleeni on myös jäänyt jokin Valittujen palojen artikkeli (mummini oli kestotilaaja vuosikaudet), jossa kerrottiin Sarajevon taisteluista ja nuoresta pariskunnasta, jonka sota oli repinyt eri puolille. Ajatus asumisesta kaupungissa, joka on raunioina ja jossa saa pelätä henkensä puolesta nähdäkseen rakkaansa, tuntui mahdottomalta. Vielä mahdottomammalta tuntui, että kaikki tapahtui Euroopassa. Melkein naapurissa. Ja sen artikkelin kuvaaman pariskunnan toinen puoliskokin ammuttiin kadulle.

Balkanin historiasta ja kulttuurista en tiedä paljoakaan. Yhden etnologian kurssin olen käynyt, jonka luennoitsija oli aiheen tuntija ja kertoi tarkemmin esimerkiksi juuri eri etnisistä ryhmistä ja niiden välisistä konflikteista sekä nykyhetkestä alueella, jolla kertoi itse matkustelevansa vähintään vuosittain. Silloin varmaan syttyi intoni päästä itsekin reissaamaan Balkanille, mutta vielä en ole sitä toteuttanut.

Ismail Kadaren teos on upea. Olisin voinut lukea sen saman tien uudestaan. Se antoi mahdollisuuden katsoa vuosisatoja vanhaa konfliktialuetta ja säröä kauniin kielen ja kerronnan avulla kaunokirjallisesta näkökulmasta, ilman tolkuttomia paineita kerrata jostain lunttilapusta, kuka nyt oli kenenkin puolella ja mikä oli miesvoima milläkin joukolla. Sen kun alkoi lukea ja seurasi tarinaa. Ja se kyllä vei.

Näin ovat asiat tässä maailmassa, muuan prinsseistä oli kuulemma sanonut, veri virtaa eri tavoin elämässä kuin laulussa, emmekä koskaan tiedä, kumpi virta on oikea. (s. 23)

Kadare rakentaa taidolla kertomuksen konfliktista, jonka ratkaisu on käytännössä mahdoton. Hän tekee sen pienin elein, esimerkiksi antamalla sanat runonlaulajien lauluihin, joissa veli käy veljeä ja naapurikansa toistaan vastaan: laulu on sama, mutta vihollinen eri niminen. Samoin käy, kun hän kuvaa runonlaulajien soittimia, jotka ovat samoja mutta eri nimisiä, eikä niitä pidä mennä vertaamaan toisiinsa. Edes pyynnöstä eivät vuosisataiseen vihaan syntyneet ja kasvaneet runonlaulajat kykene muuhun kuin jatkamaan perinnettä ja laulamaan toisilleen kuolemaa.

Kolme surulaulua Kosovolle antaa inhimillisen äänen aiheelle, joka on edelleen kipeä. Se on riipaisevan kaunis ja surumielinen tarina vihasta, jota ei saada hengiltä. Kadare on pienen ihmisen puolella, ja pieni on lopulta myös sulttaani suuruudessaan, sillä maan tomua me kaikki kuitenkin olemme. Voi kun muutos lähtisi oikeasti meistä jokaisesta, voi kun jaksaisimme, osaisimme ja uskaltaisimme ajatella itse ja päättää omin voimin, ketä ja miksi vihaamme – vai voisimmeko kuitenkin olla vihaamatta?

Upea, upea kirja. Lue se.



Muita arvioita: Hreathemus, Satu, Hannu Salmi, Krista Berglund Agricolassa.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Albania.