Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Jarkko Tontti: Vedeeran taru ja Vedeera vaarallisilla vesillä

Vedeera on Einean haltijavaltakunnan rauhallisessa Vaahterametsän ympäristössä kasvanut ja elänyt haltijatyttö. Hän tapaa sattumalta ihmispoika Korilin ja huomaa lähes vahingossa ystävystyneensä tämän kanssa. Selviää kuitenkin, etteivät kaikki katso hyvällä haltijan ja ihmisen ystävyyttä, ja Vedeera joutuu vaikeuksiin koulussa ja kotona. Jännittäväksi tilanne menee, kun Vedeerasta tulee haltijoiden edustaja tiukkaan kisaan, jonka on tarkoitus selvittää, kenellä on oikeudet rikkauksia tarjoavaan Helmisimpukkasaareen. Kissansa Jatoxin kanssa neuvokas Vedeera on pian ratkomassa niin haltijoiden, ihmisten ja eteläisen Quirenin valtakunnan asukkaiden välisiä diplomaattisia kriisejä, haltijoiden johtoportaan kansaltaan pimittämiä salaisuuksia ja luonnollisesti omia, paikoin hyvin hämmentyneitä ajatuksiaan. Näin saa Vedeeran taru muotonsa.

Vedeera vaarallisilla vesillä kulkee ajassa hieman eteenpäin. Vedeera on kouluttautumassa haltijoiden huippujoukon, yönsilmien, jäseneksi ja on itsenäistynyt kovalla vauhdilla rakkaiden vanhempiensa kodista. Onneksi hänellä on Jatox edelleen seuranaan. Etelässä olevalla merellä on meneillään mitään ja ketään kunnioittamattomien piraattien valtataistelu meritilasta ja sen hallinnasta. Tähän haltijat, ihmiset ja quirenilaiset haluavat puuttua – minkä nyt toistensa syyttelyltä ehtivät. Rauha on siis jälleen huojuva ja kaikki kolme valtakuntaa suuremmassa vaarassa kuin ymmärtävätkään.

Vedeera päätyy erikoisen lähetystön jäseneksi. Mukana on hänelle tuttuja quirenilaisia ja ihmisiä – myös vanha ystävä Koril. Etenkin toiset haltijat tuntuvat olevan pistoksissaan ja kaikilla on jotain salattavaa. Suurin uhka eivät ehkä sittenkään ole piraatit.

Jarkko Tontin verkkaisesti (kahden ensimmäisen osan julkaisun välillä ehti kulua kuusi vuotta) edennyt Vedeera-sarja lunastaa paikkansa kotimaisten nuorten fantasiakirjojen joukossa. Sen esittelemä maailma on monella tapaa hyvin tuttu ja perinteinen fantasiaympäristö haltijoineen, liskoratsuineen, peikkoineen ja jatkuvassa valmiudessa olevine sotajoukkoineen, mutta ehkä juuri siksi se toimii hyvin. Vedeeran taru on selvästi varhaisnuorille suunnattu, kun taas jatko-osassa on jo huomattavasti synkempiä ja rajumpia elementtejä, välähdyksinä raakaakin väkivaltaa taistelukohtauksissa.

Asetelma on tyypillinen: erilaiset kansat ovat ikiaikaisia vihollisia, rauhantila on hiuksenhieno ja kansojen omanarvontunnossa on monenlaista häilyvää, joka paljastuessaan olisi tuhoisaa vallassa oleville tahoille. Tontti on onnistunut luomaan tarinaan oivallista jännitettä kieroilun, salailun, petturuuden ja yllättävistä suunnista ilmaantuvan solidaarisuuden kautta. Kirjat (etenkin jälkimmäinen) avaavat lukijalle näköalan politiikan ja valtataistelun nurjemmalle puolelle ilman, että se tuntuisi asetelmalliselta. Uteliaisuus on kahden kirjan jälkeen vahvasti herätetty: millaisia ratkaisuja lopulta saadaan, kuka on kenenkin puolella ja miksi tilanteeseen on päädytty?

Jonkin verran annan pyyhkeitä paikoin turhan laajalta tuntuvasta henkilömäärästä tai vähintään olisin kaivannut henkilöluetteloa kirjan alkuun tai loppuun. Varsinkin osa sivuhenkilöistä tulee ja menee, eikä heidän rooliaan ole aina ihan helppoa muistaa.

Kokonaisuutena Vedeera on kuitenkin ollut kiinnostava uusi tuttavuus. Toimeliaan ja vauhdikkaan päähenkilön mukana kelpaa kulkea, ja luulen, että tarina voi avata tottumattomammallekin lukijalle tien fantasiakirjojen pariin. Monet salaisuudet odottavat vielä paljastumistaan, joten toivottavasti seuraava osa ilmestyy nopeammin kuin kuuden vuoden kuluttua.


Jarkko Tontti: Vedeeran taru
Ulkoasu: Heli Hieta
Otava 2012
240 s.

Kirjastosta.


Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Aviador 2018
254 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Jatkumo

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

George Saunders: Lincoln bardossa

George Saundersin ensimmäinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker Prizella. Kyse on sirpalemaisesta kollaasiromaanista, joka koostuu eri kertojaäänien lyhyiksi ja lyhyehköiksi pätkiksi suikaloiduista puheenvuoroista. Rakenne on mielenkiintoinen ja nopealukuisuudestaan huolimatta jollain tapaa raskas.

Ydintarina kertoo Yhdysvaltojen presidenttiä Abraham Lincolnia kesken sisällissodan kohdanneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen poikansa Willie vilustuu ja hoidosta huolimatta kuolee tautiin. Isku on kova vanhemmille, ja vaikka Lincoln tekee koko ajan tuhansien ihmisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä, oman pojan kuolemasta hän ei tahdo toeta. Lincoln vierailee hautausmaalla poikansa kryptassa pitääkseen tätä vielä hetken sylissään.

Vähänpä presidentti kuitenkaan kuolemasta tietää. Willie on useiden muiden kuolleiden henkien kanssa siirtynyt elämän ja kuoleman välitilaan, buddhalaisittain bardoon. Henget ovat läsnä, mutteivät kuitenkaan ole. He eivät ole aineellisia, mutta kullakin on olomuodossaan yhä jotakin olennaista muistuttamassa omasta elämästä – ja ehkä kuolemastakin. Kuolema tosin on bardossa tabu.

Yhden yön aikana saadaan kokea useiden kiehtovien persoonien ääni ja tarina. On ylhäisön edustajia ja köyhälistöä, orjia ja isäntiä, miehiä ja naisia, pastori ja pikkurikollisia. Kaikille yhteistä on kuitenkin vimmattu halu pitää kiinni siitä, mikä vielä on jäljellä elämäksi sanotusta ilmiökokonaisuudesta. Jossain vaiheessa on kuitenkin aika päästä irti ja siirtyä eteenpäin, niin paljon kuin se pelottaakin.

Lincoln bardossa on ehdottomasti kokeellinen romaani. Sen muotoon ja rakenteeseen kestää tottua, mutta sen rytmi on antoisa. Saunders yhdistelee ja historiankirjoituksen keinoja ja muistamisen kerrontaa kutkuttelevalla tavalla ja saa kiinnittämään huomion kerronnan ristiriitoihin. Osa tekstikatkelmista on oikeista historiallisista dokumenteista, osa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tehokkailla ja yksinkertaisilla keinoilla Saunders näyttää, miten erilaisia tulkintoja ja kerronnan tapoja historiaan ja sen kerroksiin väistämättä jää.

Vaikka bardossa oleskelevat henget ovat monella tapaa äärimmilleen pingottuneita, heissä on silti vielä ripaus ihmisyyttä. Lincoln bardossa poikkeaa virkistävällä tavalla Saundersilta aiemmin lukemastani lyhytproosasta, josta olen pitänyt aivan tolkuttoman paljon (Joulukuun kymmenes, Sotapuiston perikato). Taivun edelleen novellien puoleen, mutta tämä teos osoittaa, että Saundersilla on annettavaa myös pitkälle proosalle. Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.


George Saunders: Lincoln bardossa
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2018
415 s.
Lincoln in the Bardo (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Sanoissa ja sivuilla, Kirjojen keskellä, Piippuhyllyllä, Kirsin Book Club, Opus eka    

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja poliitikosta)

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1

Kuka muistaa Philip Pullmanin huikean Universumien Tomu -sarjan? Kultaisen kompassin, Salaperäisen veitsen ja Maagisen kaukoputken? Nuo kirjat kolahtivat minuun nuorena todella osuvasti, ja luin sarjan monta kertaa läpi alusta loppuun. Joskus taisin aloittaa sen heti uudelleen loppuun päästyäni. Lukemattomien rinnakkaistodellisuuksien välillä kulkeva, koko universumin rakennetta ravisteleva sarja on yksi parhaista ikinä lukemistani. Uskallan sanoa niin, vaikken ole Tomun maailmaan palannutkaan vuosikausiin, viimeksi ehkä joskus parikymppisenä.

Nyt Philip Pullman on palannut samaan kirjalliseen maailmaan kirjoittamalla jatkoa Tomulle. Tai oikeastaan kyse on alkuperäistrilogiaa edeltäviin tapahtumiin paneutuvasta tarinasta, joka pohjustaa Lyran elämää ja myöhemmin tulevia vaiheita hänen elämässään.

Vedenpaisumus sijoittuu Lyran maailmaan, Isoon-Britanniaan. Päähenkilö on majatalon poika Malcolm, joka käy koulua ja auttelee perhettään majatalossa. Hän on näppärä ja nokkela kaveri, joka rakastaa kanootilla melomista ja kaikenlaista puuhailua. Malcolm on apupoikana myös läheisessä nunnaluostarissa, jonne eräänä päivänä tuodaan pieni vauva, Lyra. Malcolm on aina kaivannut sisaruksia, ja hän ihastuu Lyraan kovasti. Jotain hyvin salaperäistä lapseen kuitenkin liittyy, sillä pian käy selväksi, että varsin moni taho on ylettömän kiinnostunut lapsen sijainnista.

Samaan aikaan kirkko kiristää otettaan yhteiskunnasta ja vaatii yhä puhdasoppisempia näkemyksiä niin tavalliselta kansalta kuin tutkijoiltakin. Kouluissakin rekrytoidaan lapsia osallistumaan eräänlaiseen vasikointikampanjaan, jossa lapsia kannustetaan ilmiantamaan kaikki "epäilyttävä" kirkolle Pyhän Aleksanterin legioonan nimissä. Opettajakunta kokeekin mullistuksen, kun yksi toisensa perään vapaamielisemmät ja kriittisemmät opettajat katoavat.

Kirkolla on vastavoimansa, joka pyrkii pysymään maan alla mahdollisimman hyvin. Tohtori Hannah Relf kuuluu tähän ryhmittymään, ja koska hän tutkii ja tulkitsee työkseen aletiometriä – kullasta tehtyä laitetta, joka vastaa symbolien avulla kysymyksiin, jotka sille esitetään – hänellä on tilaisuus toimia myös vastarintaliikkeen eduksi. Malcolm ja tohtori Relf tapaavat ja ystävystyvät. Malcolm alkaa lainata tohtori Relfiltä kirjoja ja tohtori Relf saa puolestaan Malcolmilta olennaisia tietoja majatalon ja luostarin tapahtumista.

Tilanne kärjistyy, kun viikkokausien sade aiheuttaa lopulta hallitsemattoman tulvan. Malcolm, majatalon aputyttö Alice ja Lyra pakenevat Malcolmin kanootilla nousevaa vettä. Ja millainen matka heillä onkaan edessään, ennen kuin kukaan voi tuntea olevansa turvassa...

Luin Vedenpaisumusta pitkälti nostalgialasit nenälläni. Oli ihastuttavaa tavata vanhoja tuttuja, etenkin lordi Asriel, mutta myös kammottava rouva Coulter. Vauva-Lyrassa on jo havaittavissa erikoislaatuisia piirteitä, mutta paljonkohan niitä olisi huomannut, ellei tietäisi, mitä on myöhemmin luvassa. Aletiometri kiehtoo aina vain, ja Tomustakin ollaan jo kiinnostuneita, vaikkei luonnollisesti vielä tiedetä, mitä se on. Kirkko sitä kuitenkin osaa jo vihata ja pelätä.

Erityisen paljon olen aina viehättynyt Pullmanin rohkeasta ja kriittisestä asenteesta uskontoa kohtaan. Ei niinkään ihmisen henkilökohtaisesti kokemaa uskoa vaan sitä, millaisia valtarakenteita, väärinkäytöksiä ja sensuuria sen varjolla rakennetaan – missä tahansa kuviteltavissa olevassa maailmassa. Nuortenkirjallisuudessa aihe ei ole mitenkään ylettömän yleinen, mutta Pullmanin käsissä se saa mielenkiintoisia ilmentymiä.

Itsenäisenä tarinana tai sen aloittajana Vedenpaisumuksessa on kuitenkin ongelmakohtia. Voisin uskoa, että Universumien Tomua tuntemattomalle lukijalle se ei avaudu tai avautuu hitaasti ja epäselvästi. Tarinassa on myös suvantokohtia ja löysiä hetkiä, ja se olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä ja karsintaakin. Monet asiat tapahtuvat turhan moneen kertaan: Malcolm vierailee luostarissa, Malcolm vierailee tohtori Relfin luona, Malcolm kohtaa outoja ja kiinnostavia henkilöitä majatalossa ja sitten kaikki tapahtuu uudelleen. Myös kanoottimatkalla on toisteisuutta, jonka merkitystä en kyennyt tulkitsemaan. Kirja on lähes 700-sivuinen ja ottaen huomioon, että se on trilogian avausosa, paljon on vielä kertomatta. Toivon, että tyyli tiivistyy seuraavissa osissa, sillä pituus ei sellaisenaan ole tarinalle ansio. Toisaalta tässä suomenkielisessä painoksessa on miellyttävä fontti ja hieman tavallista väljempi taitto, mikä on tuo helpotusta lukurasitukselle.

Ehdottomasti olen myös sitä mieltä, että Lyraan ja kaikkeen häneen liittyvään kannattaa tutustua ensin alkuperäissarjan kautta. Otava onkin ottanut uusintapainokset Universumien Tomusta, joten sitä on nyt hyvin saatavilla. Alkuperäiset suomennokset on puolestaan kustantanut Tammi.


Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1
Suomentaja: Helene Bützow
Otava 2018
687 s.
The Book of Dust 1. La Belle Sauvage (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Mustetta paperilla

Haasteet: Jatkumo

Katja Törmänen: Karhun morsian

Suolakarin Freydis on kasvanut tehtävään, jonka harva saa: hän on Karhun morsian, nuori nainen ja näkijä, josta tulee aikanaan kylän päällikön vaimo. Karhun morsiamen harteilla on suuri paino, sillä hänen on pidettävä Karhu tyytyväisenä uhraamalla ja toimimalla oikein. Jos hänen lapsensa syntyy keskitalvella, on edessä uhrauksista suurin: jos syntyvä lapsi on poika, Karhu saa sen. Jos lapsi on tyttö, tästä tulee seuraava Karhun morsian ja uhrina onkin Freydis itse.

Surmankylässä Aslaug tietää, että hänet on luvattu päällikölle puolisoksi, kunhan päällikkö päättää lupauksen lunastaa. Surmankylässä ei Karhua palvota, niin on päällikkö aikanaan kiivaasti päättänyt, eikä kukaan häntä uhmaa – julkisesti ainakaan. Orpo Aslaug on saanut kasvattajaltaan kuitenkin opit Karhun palvelemiseen ja parantajan taitoihin, ja hän saa uusia taitoja myös Surmankylään tuoduilta orjilta.

Raaka viikinkikulttuuri ei anna naiselle juurikaan painoa. Miehet sotivat ja hallitsevat, tekevät kauppaa ja purjehtivat. Naisten tehtävänä on huolehtia kylästä, suorittaa uhrimenoja ja tietää paikkansa. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat lähekkäin, mutta voisivat monessa mielessä olla eri maailmoista. Suolakarin elämä Karhun suojeluksessa on tasapainoisempaa, vaikka paljon sen eteen tehdäänkin. Etenkin Freydisin rooli on olennainen, ja hänen on koko ajan oltava varuillaan, jotta Karhu saa kaiken, kuten kuuluu. Jos kylää kohtaa vastoinkäyminen, syyttävät katseet kääntyvät aina ensin Karhun morsiameen päin. Surmankylässä puolestaan oikukas päällikkö ja verisiä uhreja usein vaativat jumalat pitävät ihmiset pelossa ja kurissa. Väkivalta ei ole vierasta, pelko on jatkuvasti läsnä. Moni kaipaa Karhua, vaikkei saa sitä ääneen sanoa.

Katja Törmäsen Karhun morsian on fantasiaromaani, jonka maailma on elävä ja maagisilta elementeiltään hallittu. Jossain muinaisen Norjan tyyppisellä alueella, meren rannalla tapahtuva tarina ammentaa viikinkimaailmasta ja pohjoismaisesta kansanperinteestä. Uskontoon liittyvät riitit nivoutuvat tärkeäksi osaksi elettyä elämää ja ikivahva Karhu tuntuu enemmän kuin näkyy.

Kyläyhteisön tarkkaan määrätty elämä kuvaa tarinan maailman karuutta. Kaikilla on oltava paikkansa ja tehtävänsä, asioiden on mentävä kuten kuuluukin, velvollisuuksiaan ei saa unohtaa. Ihmiset ovat sään ja luonnon armoilla, toistensakin. Hauras rauha naapureiden kanssa voi sortua mihin tahansa väärinymmärrykseen tai vahinkoon, joskus tahallisestikin. Niukat resurssit vaativat kaikkien panostuksen.

Karhun morsian yhdistää metsän ja meren voimakkaaksi miljööksi. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat molemmat meren rannalla ja ne saavat olennaisen osan omaisuudestaan ja ravinnostaan mereltä. Toisaalta heti kylän rajojen takana oleva metsä tarjoaa sekä suojaa että uhkaa, ja tasapainosta on huolehdittava.

Törmäsen kerronta on hiottua ja kuvailevaa. Tarinan toiminta on lopulta sangen hienovaraista, joskin se tiivistyy ajoittain huomattavasti. Freydisin ja Aslaugin polut kulkevat roolin ja kohtalon määräämällä tavalla, mutta ilman harha-askelia ja uhmaa se ei tapahdu. Raaoista aiheistaan huolimatta Karhun morsian on kirja, joka imee mukanaan kiehtovaan, synkkäsävyiseen maailmaansa, jonka ehdoilla ei itse olisi valmis elämään.


Katja Törmänen: Karhun morsian
Like 2018
390 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjahilla, Nörttitytöt, Annelin lukuvinkit, Evarian kirjahylly, Paperisiivet   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja tuo kansanperinteestä ammentavan fantasian nykypäivään

Kansantaruista ja myyteistä tuttuja olentoja keskellä tavallisten ihmisten elämää? Piilossa ja silti saatavilla, melkein näkyvillä ainakin niille, jotka katsovat tarpeeksi tarkasti? Sini Helmisen nuorten fantasiasarja Väkiveriset on freesiä ja ilahduttavaa luettavaa, joka tarjoaa yllätyksiä ja pohdinnan paikkoja.

Sarjasta on tulossa neliosainen, ja kolme ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet vuosina 2017–2018. Osat ovat itsenäisiä teoksia, mutta tiettyjä yhtymäkohtia niillä on. Miten lie neljännen osan kanssa, kokoaako se kaiken lopulta yhteen? Jää nähtäväksi.

Avausosa Kaarnan kätkössä alkaa kaikin puolin pieleen menevällä ylioppilaskeväällä. Pinja on aina ollut erinomainen oppilas, ja mielessä siintävät lääkisopinnot. Kaikki romahtaa, kun Pinja saa käsiinsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä suutelee toista tyttöä, Pinjan ystävää vieläpä. Kirjoitukset menevät penkin alle ja mieli mustenee. Pinjan topakka opettajaäiti ei kuitenkaan jää sivustakatsojaksi, vaan hankkii tyttärelleen kesätyöpaikan kaupungin puisto-osastolta. Siellä Pinja kohtaa punatukkaisen Virven, jonka kanssa huomaa olevansa monella tapaa hyvin samanlainen. Jokin vetovoima kuitenkin selvästi on olemassa. Pinjan äiti ei ilahdu tyttärensä heräävästä seksuaalisuudesta, vaan lähettää tämän maalle mummolaan toipumaan "vaiheestaan".

Pinjalla on äidin tempauksen aiheuttaman ärsytyksen lisäksi muutakin pohdittavaa, hänellä on nimittäin selässään suuret arvet, jotka ovat vanhempien mukaan peräisin pienenä lapsena sairastetusta ihosairaudesta. Käy kuitenkin ilmi, että Virvellä on samanlainen selkä, ja kyse on jostain ihan muusta: Pinja on nimittäin metsänneitojen sukua, metsän kuninkaan Tapion hovin jälkeläinen. Ja mihin seikkailuun se viekään, kun ensin omaan todellisuuteen ilmestyy äkkiväärä sinipiika Tuulia, jota kukaan muu ei näe, ja kun metsän kätköistä löytyy myös hiisiä...

Kaarnan kätkössä on vauhdikas, helpostilähestyttävä nuortenromaani, joka tarjoaa lukijalle näkymän yhtäältä lukioikäisen todellisuuteen, toisaalta suomalaisen kansanperinteen inspiroimaan fantasiamaailmaan. Helminen hyödyntää rohkeasti kansanperinnettä ja sen kaanonia ja tekee myös uusia tulkintoja siitä. Käänne realismista fantasiaan on vauhdikas ja yllättäväkin, ja vaikka osasin sitä odottaa, jouduin kieltämättä hieman nikottelemaan, joskin tunnelman vaihtumiseen tottui kyllä nopeasti.

Kiven sisässä on sarjan toinen osa, ja sen pääosassa on Pekko, jonka mummo on vastikään kuollut. Pekon perhe muuttaa mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon, ja muutos vaatii sopeutumista kaikilta. Pekko on enemmän tai vähemmän koukussa Minecraftiin, mutta pelaamisen lisäksi on kuitenkin mentävä myös uuteen kouluun, jossa erikoisen oloinen Tuulia-niminen tyttö on ensimmäisenä vastassa. Yläkerrassa asuu kiinnostava tyttö Gwin, joka puhuu suomea murtaen ja pukeutuu peittävään huiviin ja pitkään hameeseen. Vähitellen Pekolle paljastuu, että mummon kuolema ei ole lainkaan niin yksinkertainen vanhuksen poismeno, kuin hänelle on annettu ymmärtää – ja vaara vaanii koko perhettä.

Kiven sisässä on tunnelmaltaan jännittävämpi kuin Kaarnan kätkössä, ja siinä käänteet lähtevät avausosaa nopeammin käyntiin. Pekon kokemat tilanteet ovat toisella tapaa uhkaavia kuin Pinjan, ja ympäristö on myös olennaisesti erilainen. Siinä missä Pinja joutuu kiipeliin metsässä, Pekko päätyy sananmukaisesti kiven sisään, kaupungin maaperän ja kallioiden alle.

Kolmas osa Veden vallassa on puolestaan järvien pinnan alle sukeltava tarina. Päähenkilö Mari on kahdeksasluokkalainen tyttö, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Isä uskoo vahvasti kalevalaisten olentojen olemassaoloon, äiti puolestaan on kadonnut jo vuosia aiemmin. Pahat kielet sanovat hänen jättäneen perheensä, Marin käsitys on puolestaan, että äiti hukkui uintiretkellä ja siksi isä ei anna Marinkaan uida luonnonvesissä. Marin tilanne on ikävä: lapsuuden paras ystävä Jessika on alkanut hännystelijöineen kiusata häntä, ja arkielämä koulussa on tuskaa. Asiaa ei auta, että eräänä päivänä kylvyssä ollessaan Mari löytää jalastaan selvän suomun.

Mari onkin veden väen sukua, ja houkutus päästä pinnan alle kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kummallinen naapurintyttö Tuulia siitä vakaasti varoittelee. Järvessä on vastassa aivan oma maailmansa: Ahdin hallitsema yhteisö, joka kärsii reviirin ja populaation pienenemisestä ja geenivarannon supistumisesta. Maria todella tarvittaisiin hurmaavan Kymin puolisoksi ja suvun rikastuttajaksi, mutta millä hinnalla...

Veden vallassa oli minulle kaikkein mieluisin sarjan kirjoista. Marin haastava elämäntilanne herätti sympatiani ja Helmisen kerronta pääsee tarinassa kaikkein parhaiten esiin. Toisistaan suuresti poikkeavat miljööt lomittuvat onnistuneesti, ja etenkin järven pinnan alla koetut vaiheet nostattavat sykkeen korkealle.

Väkiveriset on mainiota kotimaista fantasiaa nuorille. Helmisen tekstiä on helppoa lähestyä, eivätkä kirjat ole ylettömän paksuja tai tarinat venytettyjä. Tiivis ilmaisu, mehevät miljööt ja kiinnostavat päähenkilöt yhdistyvät mielikuvitukselliseen kansanperinteeseen, joka on tuotu kitkattomasti osaksi nykypäivää. Ehdottomasti suositeltavaa tutustuttavaa, antaa mennä vaan!


Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset 1)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
220 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Lukutoukan kulttuuriblogi, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Todella vaiheessa, Kirjapöllön huhuiluja 

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta


Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset 2)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
231 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä,

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Urbaani fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)


Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset 3)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jonka voit lukea päivässä), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste (23. Kirjassa liikutaan vesillä)

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset

Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hänen synnyinaikansa on niin epäonninen – ehtoo, ajan viimeinen päivä – ettei siitä voi seurata kuin tuhoa. Sitä hän onkin lyhyen elämänsä aikana aiheuttanut runsain mitoin isänsä harmiksi. Kiroukseen kuuluu väistämättömänä tosiasiana myös se, että Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Näistä lähtökohdista ihminen ei ehkä ponnista kovin positiiviseen elämään. Käy kuitenkin jotain ennenkuulumatonta: ensinnäkin Morriganista esitetään useampikin tarjous nuorten jatko-opintopaikkoja määrittävässä tilaisuudessa. Jo se on skandaali. Toisekseen Morrigan ei kuole syntymäpäivänään, kaikkea muuta. Hänet noutaa kotoaan suurella mekaanisella hämähäkillä erikoinen punapäinen mies Jupiter Pohjoinen ja vie mukanaan Nevermoorin vapaavaltioon – paikkaan, jollaista Morrigan ei voinut uskoa olevankaan.

Jupiter on kuuluisan Meineikkaan Seuran arvostettu jäsen ja hän on päättänyt asettaa Morriganin omaksi kokelaakseen Seuran pääsykokeisiin. Luvassa on nokkeluutta, rohkeutta, sisua ja taitoja vaativa pääsykoeruljanssi, neljästä koetuksesta koostuva kokonaisuus, josta vain terävin kärki valitaan Seuraan. Morrigan on melkoisten haasteiden edessä, sillä vain lunastamalla paikan Seurasta hän voi jäädä Nevermooriin.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosa Morriganin koetukset esittelee uudenlaisen fantasiamaailman ja henkilökaartiin, joka ilahduttaa ja riemastuttaa monipuolisuudellaan. Nevermoor on yhdistelmä steampunkia, vauhtia, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja väärinkohdeltujen lasten kohtaloita. Se on vauhdikas seikkailu, paikoin jopa hengästyttävällä tahdilla etenevä tarina, joka kietoutuu vahvasti Meineikkaan Seuran koetusten ympärille.

Morrigan on päähenkilö, josta voi odottaa vielä paljon. Ymmärrettävistä syistä hän on alkuun epäileväinen ja hämmentynyt. Koko ikänsä kirottuna kohdellun tytön on vaikeaa luottaa muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja aitoon kiintymykseen. Toisaalta Jupiter Pohjoinen – vaikka vinkeä kummisetä onkin – ei ole helpoin mahdollinen lähiaikuinen: hän on usein salaperäisillä matkoillaan, eikä vastaa Morriganin mieltä painaviin kysymyksiin ainakaan suoraan. Onneksi Morriganin uudessa kodissa, Jupiterin omistamassa Deukalion-hotellissa on paljon muitakin ihmisiä ja olentoja, joiden kanssa elämäänsä jakaa, kuten esimerkiksi eräänlaisen emännän ja lastenvahdin roolia kantava äksy mutta kaikin puolin hurmaava magnifikatti Fenestra. Lisäksi Morrigan tutustuu koetuksissa lohikäärmeratsastaja Pihlajaan, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Morriganin koetukset on kiehtovan villiä luettavaa, mutta kieltämättä alkuun joutuu hieman näkemään vaivaa päästäkseen kärryille Townsendin luomassa maailmassa termeineen, käytäntöineen ja uskomuksineen. Siinä on monta liehuvaa ja kieppuvaa osaa, joihin tarttua – ja useita, jotka jäävät vielä vaille vastauksia. Onneksi homma lähtee kunnolla käyntiin melko nopeasti, ja kirja pitää imussaan onnistuneesti. Ja jatkoahan on luvassa.


Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2018
368 s.
Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow (2017)

Arvostelukappale.

___________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjoihin kadonnut, Siniset helmet, Lukuaikaa etsimässä, Vuosi kirjoitusharjoituksia

Haasteet: Jatkumo-haaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 36. Kirja, jossa haluaisit olla itse mukana, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie

Maailman pohjoisin kolkka on paikka, jossa puut kasvavat istutetuissa riveissä ja jokaisella on oma, tarkka asemansa yhteisössä. Villiä luontoa ei enää ole, eikä siitä puhuta edes historiankirjoissa. Oliver on elänyt Kuusilaaksossa koko ikänsä hieman erikoislaatuisen äitinsä ja plantaasinvartijaisänsä kanssa. Nyt Oliverin äiti on kuitenkin kadonnut jälkeä jättämättä, ja poika tekee kaikkensa löytääkseen hänet tai saadakseen edes pienen vihjeen siitä, minne äiti on mennyt.

Aarniolassa on puolestaan menossa valtapeli, johon hukkaklaaniin kuuluva tyttö Kalla joutuu osalliseksi vasten tahtoaan. Hän on käynyt soturikoulua, ja edessä on koko opiskeluajan merkittävin mittelö, turnajaiset. Muut soturikoulun aloittaneet tytöt ovat jättäneet sen aikaa sitten kesken, mutta Kallan suurin toive on tulla metsänvartijaksi, ja vain voittamalla turnajaiset pääsee valitsemaan itse oman tehtävänsä valtakunnassa. Valitettavasti kieron kuninkaan Viktor Ankusin poika Kristo on jo vuosia aiemmin ottanut Kallan silmätikukseen ja aikoo tehdä tämän elämästä yhä vaikeampaa – sekä turnajaisareenalla että sen ulkopuolella.

Aarniola kuuluu Ikimaahan, jonka elämää on ikiajat määritellyt ihmisten ja kuiskaajaeläinten välinen vahva side. Kallan perheellä on tiivis suhde susilaumaan, ja myös kotkat ja karhut ovat kuiskaajaeläimiä. Niiden klaanit ovat haipuneet lähes olemattomiin, ja niin uhkaa käydä myös hukkaklaanille, ellei Kalla onnistu pelastamaan susia. Kuningas Viktor haluaa päästä eroon "pedoista" ja oikeastaan kuiskaajaklaaneistakin vahvistaakseen omaa, petoksella hankkimaansa asemaa.

Oliverin ja Kallan tiet risteävät yllättävällä tavalla, ja molemmilla on paljon opittavaa toiselta. Tutkimusmatka omaan itseenkin on vasta alkamaisillaan. Samaan aikaan taustalla kohisee Ikimaan valtakuntien välinen kahnaus, jolla on pitkä ja synkkä historia.

Kimmo Ohtosen nuorten fantasiaromaani Ikimaa – Soturin tie avaa uuden sarjan ja tekee sen vaikuttavasti. Kahden erilaisen maailman yhteensulattaminen, elämäntapojen ja yhteiskuntajärjestysten kuvaaminen sekä kiinnostavien, kiintymystä herättävien henkilöiden kokonaisuus toimii erinomaisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyehköjä ja näkökulmat vaihtuvat taajaan. Jännite rakentuu nopeasti ja pysyy yllä kipuilematta. Sarjan ensimmäisen osan taakkana on aina uuden maailman, henkilöiden ja historian pohjustaminen, mutta Ohtosen tyylillä toteutettuna se toimii, eikä turhaan väännä rautalangasta. Toisaalta tarinaan ei ole jäänyt myöskään häiritseviä aukkoja, vaan lukijan uteliaisuutta kutkutellaan juuri sopivasti ja monelta eri kantilta.

Kalla ja Oliver joutuvat kohtaamaan melko järkyttäviäkin asioita, jotka voi tulkita eräänlaiseksi lapsuuden lopuksi kummankin osalta. Yksilötason lisäksi Ikimaa – Soturin tie käsittelee ympäristöä, luontoa ja kansanperinnettä ja -tarustoa otteella, joka ei saarnaa tai selittele, vaan hioo eri elementit sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kirja loppuu koukkuun, joka saa toivomaan jatkoa mahdollisimman nopeasti. Ikimaan tarina on vasta alussa.


Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie
Otava 2018
335 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 44. Kirja, jossa opiskellaan, Jatkumo-haaste.

Meliwas ja muita kaupunkeja

Meliwas ja muita kaupunkeja on kolmentoista kotimaisen kirjailijan ja novellin kokoelma. Julkaisija on Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, joten novellien tyylilajia ei tarvitsee kauaa arvutella. Niissä on kummaa, outoa, yliluonnollista ja uusia näkökulmia sylin täydeltä.

Kokoelman yhdistävänä tekijänä on kaupunkimiljöö ja yleisesti urbaani tunnelma, vaikka tarkat ajat, paikat ja maailmat vaihtelevatkin. Kaltaiseni kaupunki-ihminen löysi luetusta paljon tarttumapintaa. Kaupungin katujen ja kivitalojen suoma yksityisyys, toisaalta niiden peittelemä yksinäisyys, osattomuuskin ilmenee novelleissa monin tavoin. Jotkut ovat kuin kaupungista itsestään syntyneitä, toiset eivät sopeudu sinne koskaan.

Todellisuuksien rajoja venyttävät Katri Alatalo novellissaan Sinisen yön jälkeen ja Nadja Sokura novellissaan Luiskahduksia. Alatalo vie lukijan Meliwasiin, kaupunkiin, jonka eri vyöhykkeillä tapahtuu ennakoimattomia muutoksia. Muutoksessa jokin osa kaupunkia – huone, kadunpätkä, talon kerros, ihminen – katoaa. Se siirtyy jonnekin toisaalle Meliwasissa tai kokonaan sen ulkopuolelle. Niin ikään muualta voi siirtyä jotakin tilalle. Muutospaikkoja tutkiva Poleck saa eräänä aamuna käsiinsä erikoisen tapauksen, jossa itseään tuhansia vuosia vanhaksi prinsessaksi kutsuva tyttö Chara siirtyy Meliwasiin melkoisen rytäkän myötä. Juttu on huomattavasti monimutkaisempi kuin alkuun vaikuttaa, ja Poleck joutuu mukaan haastavaan pyörteeseen. Pidän erityisesti novellin sujuvista käänteistä ja hiljalleen aukeavasta näkymästä kiehtovaan Meliwasiin.

Nadja Sokuran Luiskahduksia on tunnelmaltaan toisenlainen, melankolinen ja vähitelleen yhä enemmän sisäänpäin käpertyvä. Sen kertoja työskentelee suuressa kaupungissa opettajana eläen pääsääntöisen tasaista elämää, kunnes eräänä päivänä outo kohtaaminen kadulla kääntää suunnan jonnekin muualle. Kertoja alkaa luiskahdella ulos omasta todellisuudestaan jonnekin vieraaseen, limittäiseen maailmaan. Hän ei voi valita luiskahdusten hetkeä eikä kestoa, joten vähitellen ne alkavat vaikeuttaa selvästi arkea, kun työmatka saattaa venyä tuntikausiin tai ei voi tietää, päätyykö koskaan sovittuihin tapaamisiin.

Kauhuelementtejä hyödyntävät erityisesti Teemu Korpijärvi novellissaan Suelo Siniestro ja Merja Mäki novellissaan Kylmä kuin pakkasyö. Suelo Siniestro sijoittuu Espanjaan, jossa suomalainen tosi-tv-kuvausryhmä saa paikallisista kauhutarinoista mainion idean uuteen jaksoonsa. Espanjassa osaa rakentamattomaksi jäävistä tonteista tai onnettomuuden kohdanneista rakennuksista pidetään kirottuina alueina, joihin ei tule nenäänsä työntää. Tämä luonnollisesti vain lisää kuvausryhmän intoa, ja kun paikallinen opas esittelee heille erityisen karmivan raunion, heidän on mahdotonta vastustaa sen vetovoimaa. Hyytävä ja pahaenteinen tunnelma kasvaa vauhdilla, kun ryhmä kulkee yhä syvemmälle kirotuksi sanotun rakennuksen uumeniin.

Mäen Kylmä kuin pakkasyö kertoo puolestaan suomalaista kansanperinnettä uudestä näkökulmasta. Kuolleiden ihmisten henget palaavat joulun tienoossa oleskelemaan vanhoille asuinsijoilleen, muistamaan edes hetken, miltä tuntui olla elossa. Samoissa huoneissa saattaa olla henkiä monen sukupolven takaa. Loppiaisen tienoon nuuttipukit ovat hengille kauhistus, sillä niiden joukossa on myös vahvoja noitia, jotka voivat viedä henkiä mukanaan synkemmille tasoille, joilta ei voi palata. Mäki kiihdyttää tarinansa kierroksia oivalla tavalla ja saa lukijan jännittämään henkien kohtaloa.

Erityisen maininnan haluan antaa Janos Honkosen novellille Toiseksi tulleita ei lasketa. Se sijoittuu Helsinkiin ja vielä tarkemmin omaan kotikaupunginosaani Jätkäsaareen. Seinäkiipeilijät kilpailevat siitä, kuka valloittaa minkäkin rakennuksen katon ensin, ja kun Hotelli Tornin huipusta on käyty katkera kilpailu, uudeksi kohteeksi otetaan Jätkäsaari, joka on peittynyt tuntemattomuuden sumuun jo aikaa sitten tapahtuneen oudon onnettomuuden myötä. Jätkäsaaren pilvenpiirtäjät tarjoavatkin aivan uudenlaisen haasteen, sillä kukaan ei saisi alueelle edes mennä. Läiskäisen novellille Novellihaaste2:n peukun sen paikasta.

Omituisia otuksia ja ihmisten tapaa kohdata nämä käsitellään useammassakin novellissa. Inkeri Kontron Miespelejä tuo kalevalaiset hahmot Helsingin sykkeeseen, Solina Riekkolan Ei loimea vie päähänpotkitun naisen kentaurin henkilökohtaiseksi avustajaksi, Jade Lehtisen Kireä siima paljastaa, mitä ihmiset tekevät merenneidoille, Mia Myllymäen Haltijoista parhaimmat marssittaa tontut mukavuusalueeltaan maaseudulta kaupunkiin ihmisten palvelijoiksi ja Suvi Kauppilan New Yorkin levottomat kuolleet ei anna edes kuolleille ihmisille rauhaa, vaan paljastaa rajun pelin ruumishuoneilta.

Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo, Henry Ahon Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä ja Anna Malisen Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti pohtivat omalla tavallaan ihmismieltä ja sen tapaa käsitellä yliluonnollisia asioita. On ennustuksiin fanaattisesti uskovia lahkoja, äänet väreinä kuuleva, yksinäinen mies ja kansanperinteestä tuttua tarinankerrontaa ahneudesta ja kohtuudesta. 

Meliwas ja muita kaupunkeja on moniääninen ja -säikeinen novellikokoelma, joka vie mukanaan kiehtoviin maailmoihin, syrjäkujille ja kaupungin katoille. Se käsittelee valtaa ja vallankäyttöä, ennakkoluuloja, opittuja malleja, ihmisen loputonta uteliaisuutta ja kykyä nähdä horistontin ja aina seuraavan kulman taakse.


Meliwas ja muita kaupunkeja
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2017
319 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Aavetaajuus, hyvähuomen


Haasteet: Novellihaaste2, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 12. Novellikokoelma.

Lintujen siivillä

Lukumaratonillani luin kaksi kirjaa, joiden kauniit, lintuaiheiset kannet kutsuivat yhdistämään tarinat toisiinsa. Eroa teoksilla on kuin yöllä ja päivällä, molemmista pidin, kummallakin on suuret ansionsa. Yhteisenä nimittäjänä kansien tematiikan ohella on niiden muoto: pienoisromaani.

J. S. Meresmaan pienoisromaani Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanikilpailun vuonna 2016. Se on veikeänhaikea, kiehtovan koukuttava steampunk-tarina. Enni asuu palkollisena valumestari Lundanin perheessä ja työskentelee perheen verstaassa. Eletään vuotta 1900 Tampereella. Lundanin perhe ei ole erityisen ihastunut raajarikkoon huutolaiseensa, mutta työtä tämä kyllä tekee ja on siksi perheelle korvaamaton työvoima. Enni itse ikävöi vanhempiaan, joista ei muista oikein mitään. Eräänä aamuna Enni löytää ulkohuussin vierustalta loukkaantuneen naakan, jonka hän ottaa salaa hoidokikseen. Hyvästä hoidosta huolimatta naakka kuitenkin kuolee – ja katoaa.

Kun tulipalo syttyy Lundanin talossa, Enni pakenee. Hän kohtaa pakomatkallaan Jylyksi esittäytyvän nuorukaisen, jonka mukana hän päätyy salaperäiseen tehtaaseen. Siellä sekä Tampereen taivaalle kerääntyneet naakat että yhteiskunnan hyljeksimät ursiinit, luonnonuskoinen vähemmistökansa, alkavat saada selityksiä. Ennin oma rooli muodostuu ursiinien kannalta hyvin merkittäväksi, ja hän joutuu isojen valintojen eteen.

Naakkamestari on hieno pienoisromaani, jonka tarina on ehyt ja draaman kaari jäntevä. Miljöö, ajankuva ja henkilöt muodostuvat nopein, selkein vedoin, eikä asioita selitetä puhki. Tarinan seassa on ripoteltuna Aamulehden (kuvitteellisia) uutisia kirjan tapahtumavuodelta. Ne rakentavat kokonaisuudesta kiehtovan ja uskottavan vaihtoehtohistoriallisen näkymän.

Max Porterin Surulla on sulkapeite on puolestaan vuoden 2018 tuoretta käännöskirjallisuussatoa, ja melkoinen helmi onkin kyseessä. Pienoisromaanin teema on painava: kuolema ja sen aiheuttama suru. Lontoolaisperheen äiti kuolee yllättäen, ja isän ja poikien on otettava vastaan se, mitä tulossa on. Suru saapuu taloon Variksen muodossa ja aikoo viipyä niin kauan kunnes on tarpeeton. Kertojia on kolme: Varis, isä ja pojat yhdessä.


Varis

Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia keksintöjä: lääkärit, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Olinhan "keskeinen lintu... kaikessa äärimmäisessä". Olen sapluuna. Tiedän sen, ja niin tietää hänkin. Myytti, johon voi sujauttaa mitä vain. Ja johon voi sujahtaa. (s. 22)


Irmeli Ruuskan erinomainen suomennos on mannaa lukijan mielelle. Tarina keikuttelee itseään, kerronnan tasot limittyvät, kieli vie mukanaan. Porter ei päästä lukijaa aivan helpolla, sillä kirja vaatii keskittymistä ja tulkintaa.

Vaikka aihe on raskas, Surulla on sulkapeite ilahduttaa ja pitää otteessaan. Se ei paina raskaana, vaan pikemminkin nousee omiin korkeuksiinsa, leikittelee ja rakentaa yhä uusia tasoja surun tematiikalle. Kirjassa on niin konkreettisia surun käsittelyn hetkiä (itkua, ikävää, kuolemasta puhumista, tuhkien ripottelu) kuin abstraktimpaa pohdintaa siitä, mistä elementeistä ja tekijöistä suru muodostuu ja kuinka sen kanssa voi elää – jos voi.

Näiden lintujen siivillä olin mielelläni, pääsisinpä sinne takaisin.


J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Ulkoasu: Mika Vaaranmaa
Robustos 2016
163 s.

Kirjastosta.


Max Porter: Surulla on sulkapeite
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kansi: Khius/Shutterstock
Gummerus 2018
119 s.
Grief Is the Thing with Feathers (2015)

Kirjastosta.

______

Naakkamestari toisaalla: Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Evarian kirjahylly, Ofelia Outolintu 

Surulla on sulkapeite toisaalla: Nannan kirjakimara, Kosminen K, Helmi Kekkonen


Haasteet: Kuittaan Porterin kirjalla Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 54. Käännöskirja.

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Aaron Dolen on erikoinen poika. Hän on ainoa, joka on syntynyt Loukussa. Kaikki muut tuodaan sinne muualta ja monet myös poistuvat palaamatta koskaan. Loukku on suljettu tila, josta lähdetään vain Toiselle tasolle – eikä kukaan halua sinne. Tomujen tulo tietää pahaa: silloin joku on rikkonut sääntöjä, tehnyt jotain luvatonta, puhunut ohi suunsa. Harmaaunivormuiset Tomut hallitsevat Loukkua ehdottomalla vallalla. Loukkulaiset voivat vain alistua ja pyrkiä olemaan mahdollisimman huomaamattomia.

Aaron on menettänyt äitinsä, joka vietiin jo aikoja sitten Toiselle tasolle. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka onkin muiden loukkulaisten ympäröimä. Kun Loukkuun sitten saapuvat veljekset Evert ja Holt, jotka alkavat suunnitella pakoa, Aaron tuntee löytäneensä sielunveljiä. Mutta uskaltaako hän todella lähteä Loukusta, jonka ainoa poistumistie on Toiselle tasolle?

Koska kyse on trilogian avausosasta, uskallan paljastaa juonesta sen verran lisää, että kyllä Aaron lopulta uskaltaa. Loukusta poistumisen jälkeen toiminta vasta alkaakin, ja saa lukijan paikoin jännittämään seuraavia juonenkäänteitä into piukeena.

Loukkupoika on tuoretta kotimaista nuortenkirjallisuutta ja sujahtaa vaivattomasti dystooppisen fantasiagenren lokerikkoon. Tarinassa on tarvittavat ainekset viihdyttävään, jännittävään ja arvoitukselliseen maailmaan. Loukkupojan todellisuus on kiehtova yhdistelmä teknologiaa ja perinteistä fantasiaa. Miljöö on jollain tapaa iättömän tuntuinen: ihmisten käytössä on sähkö, mutta kirjan maailmassa on paljon elementtejä, jotka kuljettavat taianomaisen ja yliluonnollisen äärelle.

Tarinan keskeinen juopa rakentuu ihmisten vallanjaon ympärille. Loukussa elävät ihmiset ovat luonnokkaita, joilla on sellaisia taitoja ja taipumuksia, joita valtaapitävät Tomut eivät voi alamaisilleen hyväksyä. Niinpä luonnokkaat on saatava suljettuihin tiloihin, valvonnan alle, jotta heidän luontonsa pysyy kurissa. Kaikki ei todellakaan paljastu vielä ensimmäisessä osassa, joten jatkoa jään odottelemaan mielenkiinnolla. Loukkupoika päättyy melkoiseen koukkuun, kuten hyvän avausosan kuuluukin.

Loukkupoika on nuortenkirjallisuutta, joka sopii monenlaisille lukijoille. Se on helpostilähestyttävä, täynnä toimintaa ja kutkuttaa uteliaisuutta monella tapaa. Kieli ja kerronta ovat sujuvia, ja Wasiljeffin fantasiamaailma aukeaa suuremmin pinnistelemättä. Jonkin verran siinä on elementtejä, jotka vaativat lukijalta hahmotuskykyä ja viitseliäisyyttä, mutta sarjan edetessä moni asia saanee selityksensä ja arvoitukset aukeavat.

Aivan hitusen tarina tuntuu venytetyltä siihen nähden, että jatkoa on luvassa. Jonkin säikeen olisin ehkä leikannut pois ja jättänyt jatkoon muhimaan, mutta en osaa suoriltaan määritellä, mikä osuus se olisi voinut olla. Muuten tarina on jäntevä ja vauhdikkaasti etenevä. Päähenkilö Aaronkin saa kasvaa melkoisen rykäyksen, kun ei muutakaan voi.


Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Ulkoasu: ?
Otava 2018
336 s.

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 38. Kirja, jossa luetaan kirjoja.

David Mitchell: Luukellot

Tiedote (Vapaa julkaistavaksi heti)

Vuoden paras romaani nyrjäyttää mielen sijoiltaan

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja Suketus luki vuoden 2017 parhaan kirjan, brittiläisen David Mitchellin Luukellot (suom. Einari Aaltonen, Sammakko 2017), kun vuosi oli jo lopuillaan ja tiimalasin hiekka valunut lähes loppuun. "En käsitä tätä kirjaa", autuaana hymyilevä kirjabloggaaja huokaa. "Miten jotain näin mahtavaa on taas päässyt Mitchellin kynästä ja mistä nämä kaikki ideat kumpuavat? Hemmetin Mitchell saa ihmisen ihan sekaisin kirjallaan!".

Monin silmin nähtynä

David Mitchell on kirjoittanut useita kokeilevia, kaleidoskooppimaisia romaaneja, joista bloggari Suketus on pökertynyt ennenkin. Luukellot jatkaa tyynesti samanlaista, laadukasta ja haastavaa kirjallisuudenlajia – sitoen romaaninsa myös osaksi muiden teostensa jatkumoa pienin elein ja vihjein. Luukellojen päähenkilö on teini-ikäinen brittityttö Holly Sykes, joka kyllästyy vanhempiensa rajoitteisiin ja petolliseen poikaystäväänsä ja karkaa kotoa kesällä 1984. Tästä matkasta alkaa seikkailu, joka kestää Hollyn koko elämän ajan.

"Holly on tarinan päähenkilö, mutta romaanin myöhemmät vaiheet kerrotaan aina uusien henkilöiden näkökulmasta, ja aika vain jatkaa sinnikkäästi kulkuaan", Suketus kertoo. Romaanissa kohdataan omahyväinen opiskelijanuorukainen Hugo Lamb sveitsiläisessä hiihtokeskuksessa 1990-luvun alussa, Hollyn puoliso, sotatoimittaja Ed Brubeck ja heidän tyttärensä Aoife Irakin sodan pauhatessa taustalla, kaikin puolin epämiellyttävä kirjailija Crispin Hershey, salaperäinen tohtori Marinus sekä kokonainen kylällinen ihmisiä Irlannin rannikolla vuonna 2043, kun maailmanloppu tuntuu olevan ovella ja ihmisyyden rippeet valmiit heitettäväksi ihmiskunnan tunkiolle.

"Holly on tavalla tai toisella mukana kaikissa osioissa, mutta minäkertojaksi hän pääsee vain aluksi ja lopuksi. Muun osan kirjasta lukija pääsee mitä erikoisempien henkilöiden näkökulmien sisään", bloggaaja koettaa tiivistää. Tarinan aikajänne kattaa kuutisenkymmentä vuotta kesästä 1984 vuoteen 2043 saakka. Yksi kokonainen ihmiselämä – mutta niin paljon muutakin.


Taistelua aikaa ja ajattomuutta vastaan

Luukellot on kokeileva, maagisesta realismista ja fantasiasta ammentava romaani, jonka keskeisenä teemana on aika ja sen kulku, kuolema, kuolemattomuus, sodankäynti ja elämän sattumanvaraisuus. Siinä missä tavalliset kuolevaiset ovat – tietämättään – heikkoja "luukelloja", maailmassa on myös ajassa kulkevia ja sitä hallitsevia horologeja ja ankoriitteja. Horologit ovat kuolevaisten puolella, ankoriitit puolestaan käyttävät näitä oman kuolemattomuutensa vahvistamiseen väkivaltaisten riittien kautta. He näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta ovat kaikkea muuta – ja tietävät liikaa.

"Holly joutuu kohtaamaan sekä horologit että ankoriitit lähempää kuin kukaan haluaisi", Suketus toteaa. "Hän on syystäkin epäileväinen, mutta tapahtumat romaanin toiseksi viimeisessä osiossa lähtevät niin lujaa lapasesta, ettei Hollynkaan auta kuin hypätä kyytiin."

Kirjan juonta on lähes mahdotonta tiivistää selkeästi. Juuri siksi se nouseekin yli puolitoistasataa kirjaa vuodessa lukevan kirjabloggarin timanttisimpaan kärkeen. "Ei tässä voi muuta kirjalta edes toivoa", Suketus huokaa. "Luukellot on klassinen esimerkki kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan. Luin sitä päivällä ja luin sitä yöllä, nukkuminen ei tullut kyseeseenkään. Onneksi satuin ottamaan sen lomalukemiseksi, niin muu elämä ei kärsinyt, ainakaan paljoa", hän hymähtää.


Tyylilajien sankari

David Mitchell on noussut maailmanmaineeseen huikean Pilvikartasto-romaaninsa myötä. Se on vielä Luukellojakin vahvemmin erilaisista tekstityyleistä ammentava, monikerroksinen kertomuskudelma. Luukellot kietoutuu selkeämmin tietyn yksilön ympärille, ja Holly onkin eräänlainen avain koko romaaniin.

Mitchellin tekstissä on paljon tavaraa, mutta vaikka turboähkyn vaara on ilmeinen, se ei kuitenkaan toteudu. Kirjailija sitoo lankoja tarinaansa tavalla, jonka äärellä voi vain nyökytellä tyytyväisenä. Henkilöhahmoihin hän puhaltaa elämää taiturimaisesti, ja etenkin vastenmielisten, omahyväisten ja puutteellisten ihmisten kuvaajana hän on vailla vertaa.

"Mitchell on hymähdyttäjä, itkettäjä, pohdituttaja", Suketus summaa näkemyksensä. "Tässäkin tarinassa ihmisyys kaikkine puolineen nousee keskeiseen rooliin. Miten elämme, mistä nautimme, mitä teemme toisillemme, mihin olemme valmiita ja missä rajamme kulkevat. Suoria vastauksia kirja ei anna, vaan pakottaa itse miettimään. Viimeisen osion tulevaisuuskuvaus on dystooppinen ja kammottava. Siinä vaikuttaisi olevan sellaisia elementtejä, jotka antavat myös joitakin selityksiä Pilvikartastolle."

Suketus ei heti keksi ketään toista kirjailijaa, jolla olisi vastaavanlainen taika tekstissään. "Kyllä Mitchell on aivan ehdottomasti minulle kaikkein kovinta kärkeä, mitä parhaisiin kirjailijoihin tulee", hän ilmoittaa. "Vaikka luen paljon, välillä varmaan liikaakin, enää harvoin kohtaa sitä kaikkein timanttisinta tavaraa. Ehkä olen tullut nirsoksi."

David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"


David Mitchell: Luukellot
Suomentaja: Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
644 s.
The Bone Clocks (2014)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjavinkit, Laura Väänänen / Maailmankirjat

Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä!

Viime viikon lopulle sattui päivä, jolloin luin peräti kolme lohikäärmeaiheista kirjaa. Ne olivat nopealukuisia (varhais)nuorten fantasiakirjoja, mutta sitäkin vahvemmin tunsin lentäväni lohikäärmeiden mukana niitä lukiessani.

Jo Salmsonin kirjoittama ja Åsa Ekströmin kuvittama Lohikäärmeratsastaja-sarja on tutustumisen arvoinen. Sarja alkaa kirjalla Tam kerjäläispoika (Tammi 2012) ja jatkuu Tamin tulikokeella (Tammi 2012). Sarja on kaikkiaan kuusiosainen, mutta valitettavasti neljää viimeistä osaa ei ole suomennettu. Mikä harmi! Lohikäärmeratsastaja on nimittäin kahden osan perusteella sangen vetävä, helpostilähestyttävä ja parhaimmillaan fantasian maailmaan syvemminkin innostava sarja. (Itse innostuin sen verran, että varasin jo ruotsinkieliset jatko-osat kirjastosta, katsotaan kuinka niiden kanssa käy!)

Päähenkilö on Tam-niminen orpo kerjäläispoika, joka elää Demarin kaupungissa sen uloimmalla vyöhykkeellä. Kaupunki on rakennettu kukkulalle ja jaettu muurein eriarvoisiin asuinalueisiin. Huipulla on kuninkaanlinna, jonka yhteydessä on lohikäärmetalli, jossa elää kahdeksan lohikäärmettä. Tamin suurin haave on päästä lohikäärmeratsastajaksi, vaikka se onkin köyhälle pojalle mahdotonta. Eräänä päivänä Tam päättää kokeilla varastamista – aivan pientä näpistystä vain. Hänellä ei ole penniäkään rahaa eikä muita keinoja sen hankkimiseen. Niinpä Tam hankkiutuu korkeammalle kaupunginmuurien sisään päästäkseen paremmille apajille. Hän jää kiinni, mutta menettää tajuntansa ja havahtuu tyrmässä siihen, että kuulee jonkun tuntemattoman ajatukset päässään.

Tam päätyy pysyvästi kuninkaanlinnaan, sillä hänestä tulee tallipoika lohikäärmetalliin. Kaikille kahdeksalle lohikäärmeelle valitaan pian uudet lohikäärmerengit ja Tam haluaa tulla valituksi. Hänellä on tiivis yhteys yhteen lohikäärmeistä, jota kutsutaan nimellä Taivas. Mutta orpopojan sosiaaliset piirit ovat olemattomat, eikä kukaan vaikutusvaltainen ole häntä puolustamassa tai auttamassa uralla eteenpäin, vaikka opetuksesta vastaava mestari ja lohikäärme Taivas häntä tietysti tukevat. Niinpä Tam joutuu keskelle juonitteluja ja kähmintää ilman, että hänellä olisi minkäänlaisia keinoja selviytyä niistä.

Salmsonin tarina etenee rivakasti, mutta niin, että sitä on helppoa seurata. Selkeä, iso fontti auttaa lukemista ja Ekströmin mangatyylinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvitus on yksinkertainen mutta kiinnostava ja saa sivut kääntymään huomaamatta eteenpäin. Tarinassa on imua, ja siinä on myös ilahduttavan perinteisiä fantasiaelementtejä, jotka saattavat tuuppia lukijaa kohti fantasiagenreä yleisemminkin. Lohikäärmeiden historiasta paljastetaan kiinnostavia asioita. Samoin Demarin yhteiskuntajärjestys ja ihmisen paikka siinä pääsevät käsittelyyn.

Voi, kun sarja suomennettaisiin kokonaan! Tämä voisi olla monen vähemmän lukevan innostaja! Ei kai vielä ole liian myöhäistä?

Toinen lohikäärmetarina, joka osui käsiini, on Game of Thronesin luojan George R. R. Martinin kynästä lähtöisin oleva Jäälohikäärme. Synkän mutta näyttävän kuvituksen tarinaan on tehnyt Luis Royo. Tarina on alun perin vuodelta 1980, siis ajalta ennen Martinin menestyssarjaa.

Jäälohikäärme kertoo pienestä tytöstä Adarasta, jolla on ihmeellinen yhteys myyttiseen jäälohikäärmeeseen, jollaista kukaan ei ole koskaan kesyttänyt. Adara ei sitä pelkää, vaan pystyy jopa ratsastamaan sillä – mitä tosin kukaan muu ei tiedä, eikä edes uskoisi, vaikka tietäisikin.

Adara on talven lapsi, joka syntyi hyytävien pakkasten keskellä. Hänen perheensä on tiivis, mutta säröjäkin on. Isä ei ole oikein selvinnyt äidin kuolemasta, ja vanhempien sisarusten elämän pitäisi jo vähitellen siirtyä uusiin uomiin. Kaiken sekoittaa sodan uhka, josta Adaran setä Hal, taistelulohikäärmeellä lentävä sotilas, tietää enemmän.

Jäälohikäärme on melankolinen ja vakava tarina, ei mikään ilottelu tai huumoripläjäys. Harmaansävyiset, vaikuttavat kuvat vahvistavat sen tunnelmaa. Martin ei selittele maailmaansa tai tekemiään kerronnallisia ratkaisuja puhki, vaan jättää aukkoja ja ilmaa.

Nämä kirjat ovat matalan kynnyksen väylä perinteiseen fantasiamaailmaan. Teksti on helposti luettavaa ja tarinat etenevät ilman suvantokohtia. Kuvitus madaltanee parhaimmillaan kynnystä tarttua kirjoihin. Eikä näistä ole pitkä matka laajempiin lohikäärmesfääreihin (hieno sana, heh), jos sellaiset sattuvat kiinnostamaan.


Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 1: Tam tiggarpojken (2009)

Kirjastosta.

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tamin tulikoe. Lohikäärmeratsastaja 2
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 2: Tams svåra prov (2009)

Kirjastosta.

George R. R. Martin: Jäälohikäärme
Kuvitus: Luis Royo
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2016
118 s.
The Ice Dragon (1980)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Lohikäärmeratsastajasta: Löytöretkellä Piilomaassa

Toisaalla Jäälohikäärmeestä: Taikakirjaimet, Kirjakko ruispellossa, Kirjaston kummitus, Kansientakaiset maailmat

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 3. Kirja aloittaa sarjan ja 29. Kirjassa on lohikäärme, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta).

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia on jo muutaman vuoden vanha kotimainen nuorten steampunk- ja fantasiasarja, mutta jostain syystä päädyin sen äärelle vasta nyt. Onneksi hyvä kirjallisuus ei vanhene vuodessa eikä toisessakaan, ja kuten minulle huomautettiin, sainpahan ainakin nauttia koko tarinan kerralla joutumatta odottamaan jatkoa kieli pitkällä.

Kirjoitan tässä tekstissä sarjasta kokonaisuutena, joten jos juonipaljastukset eivät hotsita, lue kirjat ensin itse. Ja lue ne muutenkin, se kannattaa!

Sarjan avaa vuonna 2012 ilmestynyt Kerjäläisprinsessa, joka esittelee meille kiehtovan vaihtoehtohistoriallisen maailman. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmastonmuutos on piirtänyt Euroopan karttaa hieman toisin kuin olemme sitä tottuneet katsomaan, sillä Golf-virran suunta on muuttunut ja hyisenä pysyneen Skandinavian sijaan asutusta on jo pidempään ollut Grönlannissa, Vihreällä saarella.

Siellä, Keloburgin satamakaupungissa, köyhien kaupunginosassa Alhaistossa, elelee nuori punapää Gigi perheensä kanssa. Gigin paras ystävä on katupoika Henry, jolla on taito ottaa selvää lähes mistä tahansa, mutta toisaalta selviytyä ehjin nahoin haastavistakin paikoista. Arjen täyttävät seikkailut Alhaiston kaduilla.

Gigi ei kuitenkaan ole ihan kuka tahansa köyhä tyttö, vaan hänen perheensä paljastuu itäeurooppalaisen Umbrovian valtion syrjäytetyksi kuningasperheeksi. Vallankumous on ajanut perheen maanpakoon, eikä asiaintilan parantamista ole edesauttanut Gigin isän, Umbrovian kuninkaan, lähes täydellinen kykenemättömyys valtionpäämiehen tehtävään. Sen sijaan Gigin isä on erinomaisen hyvä insinööri ja keksijä.

Vaatimaton mutta rauhallinen arki saa räjähtävän käänteen, kun Gigin perheen kotia pommitetaan. Vallankumouksen aikaansaanut Andros Luopio on lopultakin löytänyt syrjäyttämänsä kuningasperheen ja pyrkii keinolla millä hyvänsä pääsemään siniverisistä lopullisesti eroon. Onneksi apuun saadaan ihmissusi Mussovits, jolla on omat, väkivahvat syynsä auttaa kuningasperhettä. Gigin ja Henryn neuvokkuus ja sisukkuus pannaan kovaan puntariin, jonka panoksena on Gigin perheen pelastaminen.

Sarjan toinen osa Kellopelikuningas jatkaa tarinaa lyhyen ajan kuluttua Kerjäläisprinsessan seikkailun loppumisen jälkeen. Gigi on menettänyt taistelussa Luopiota vastaan toisen silmänsä ja joutuu käyttämään silmälappua. Gigin äiti alkaa vähitellen tuputtaa Gigin päähän ymmärrystä tulevaisuudesta: kuningasperheen, vaikkakin syrjäytetyn, tyttären on noudatettava tietynlaista elämänkaarta, ja siinä ulkonäön raju virhe voi muodostua ongelmaksi. Onneksi Gigi saa tukea kolmesta isosisarestaan, jotka ovat sivumennen sanoen huikeita henkilöhahmoja ja persoonallisuuksia.

Jos Gigin perheessä kuohuu, niin kuohuu Keloburgissakin. Outo uskonlahko, Sokean jumalan kultti aiheuttaa kuohua ja kohinaa vaatimalla Vihreälle saarelle ehdotonta puhtautta ja kaiken "harhaoppisuuden" kitkemistä. Gigin perhe joutuu maahanmuuttajina kultin jäsenten silmätikuiksi.

Gigi ja Henry tutustuvat Keloburgin maanalaiseen maailmaan, jota asuttavat orvot ja muuten yksinäiset lapset ja nuoret. Heille Gigi on esikuva ja idoli, seikkailijaprinsessa. Gigi tutustuu lapsijoukkoa johtaviin Naseemiin ja Nikanoriin, joilla on omat traumansa menneisyydestä.

Kellopelikuningas jatkaa ja syventää trilogian tarinaa ja maailmaa. Vihreän saaren yhteiskuntarakenne avautuu selkeämmin, ja siihen liittyvä epätasa-arvoisuus nostaa päätään. Samoin Gigiin ja hänen sisariinsa kohdistuvat paineet kuningasperheen tyttärinä tulevat käsinkosketeltaviksi. Helppo ei ole aatelistytön asema, ei. Onneksi keksijäkuningasisä pelastaa Gigin ja siskon Ellinan edes hetkellisesti ja ottaa heidät mukaansa tutkimusmatkalle syvemmälle Vihreälle saarelle.

Ihmissusi Mussovits on edelleen tärkeä henkilö Gigille ja hänen perheelleen. Syy on selvä: Umbrovian kuningasperheellä on veriliitto Umbrovian laajan ihmissusiväestön kanssa, ja se velvoittaa molempiin suuntiin. Niin kauan kuin hallitsija suojelee ihmissusia, nämä ovat puolestaan uskollisia hallitsijalle. Poikkeuksen on tehnyt Mussovitsin veli Rufus, joka on hylännyt kansansa periaatteet ja loikannut Luopion puolelle.

Kellopelikuninkaan loppuhuipennus tapahtuu Gigin isän rakentaman ilmalaivan työmaalla. Sokean jumalan palvelijat ovat päättäneet räjäyttää ilmalaivan, joka edustaa uhkaavaa uutta teknologiaa. Onnistutaanko vandalismi estämään ennen kuin on liian myöhäistä...

Trilogian päätösosa Susikuningatar hyppää ajassa kolme vuotta eteenpäin. Gigi on muuttanut opiskelemaan Pariisiin, Henrysta on tullut varteenotettava toimittaja ja Mussovits huolehtii Gigin turvallisuudesta vuorokauden ympäri. Gigillä on suuret saappaat täytettävänään, sillä hänen äitinsä ei aio palata enää Umbrovian kuningattaren rooliin, joten paikka on vapaana – Gigille. Sitä tehtävää varten hänen on opittava taistelu- ja hallintotaitoja. Lisäksi Gigillä on iso työ hallita omaa vartaloaan, jossa on kuningasisän kehittelemiä lisäosia: huomattavan tarkkanäköinen mekaaninen silmä ja Gigin omiin kudoksiin yhdistetty mekaaninen käsivarsi, joka on rakennettu ilmalaivan rakennustyömaalla tapahtuneessa onnettomuudessa menetetyn käden tilalle.

Umbrovian tilanne käy yhä painostavammaksi, joten Gigin on lähdettävä uskollisten "aseenkantajiensa" kanssa kohti isiensä maita yhdistääkseen ihmissudet taakseen ja voidakseen nousta Andros Luopiota vastaan.

Susikuningatar on sekä pisin että synkin sarjan osista. Se on jo ehtaa "taistelufantasiaa", ja Gigi joutuu kasvamaan paljon. Hän on tulevana kuningattarena raskaiden päätösten äärellä ja joutuu venyttämään moraaliaan ja valintojensa perusteluja enemmän kuin mihin ehkä olisi ikänsä puolesta valmis. Siinä missä Kerjäläisprinsessa menee helposti seikkailunnälkäisten varhaisnuorten lukemistoon, Susikuningatar on jo sangen rankkaa luettavaa, jossa ei vältetä väkivaltaa ja vaikeita valintoja.

Vaikka olin etukäteen kuullut jonkin verran Magdalena Hain sarjasta, se pääsi silti yllättämään minut iloisesti. Seikkailua, vaihtoehtohistoriaa, steampunkia ja fantasiaelementtejä onnistuneesti yhdistävä tarina on sekä viihdyttävä että pohdituttava. Hai nostaa esiin tärkeitä teemoja, mutta välttää niiden alleviivaamisen. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo, vallankäyttö, perinteiden aiheuttama taakka ja yksilön kasvukivut ovat olennaisia aiheita Gigin ja Henryn tarinassa.

Kerronta on mutkatonta ja sen mukana ei ole vaikeuksia pysyä. Henkilöhahmoilla on aikaa ja tilaa kasvaa ja muuttua, miljöö on herkullinen ja monitahoinen ja juonenkäänteet koukuttavia. Vahva esitys, kerta kaikkiaan, ja sopii luettavaksi niin nuorille kuin aikuisillekin. Bravo!


Kerjäläisprinsessa
Karisto 2012
188 s.

Kellopelikuningas
Karisto 2013
330 s.

Susikuningatar
Karisto 2014
448 s.

Sarjan ulkoasu: Sára Köteleki

Kirjastosta.

________

Haasteet: Täten ruksaan toiseksi viimeisen jäljellä olevan kohdan vuoden 2017 Helmet-haasteesta eli 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.