Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee
Suomentaja: Jouko Linturi
Ulkoasu: ?
Tammi 2009 (1. painos 1954)
275 s.
The Sun Also Rises (1926)

Kirjastosta.


Ja aurinko nousee kuvaa löyhästi toisiinsa sitoutuvan ystävä- ja tuttavapiirin joutilasta elämää 1920-luvun Pariisissa ja Espanjassa. Päähenkilö Jake Barnes on ensimmäisen maailmansodan vammauttama nuori mies, joka ei voi harrastaa seksiä. Hän on syvästi rakastunut Lady Brett Ashleyyn, eikä jää aivan vaille vastarakkautta. Lady Brett on kuitenkin nopea liikkeissään, eikä Jake voi tehdä ratkaisevia liikkeitä. Jaken, Brettin, Bill Gortonin ja Robert Cohnin muodostama porukka juhlii Pariisissa, ja kesän koittaessa heitä kutsuu Espanja ja Pamplona, kalastus, fiesta ja härkätaistelut.

Kirja kuvaa onnistuneesti joutenoloa, elämää, jossa ei ole varsinaisia velvoitteita. Kirjan nuoret aikuiset eivät kuitenkaan elä pelkkää nautintoa, vaikka sitä monesta eri lähteestä pyrkivätkin ammentamaan. He ovat monella tapaa tuuliajolla, kukin tahollaan. Ihmissuhteet tulevat ja menevät, eikä tulevaisuus ole kellekään varma.

Pariisi kuvautuu kirjassa kosteana, plyysipintaisena, kristallilasien hohteisena. Viiniä, rommia ja absinttia valuu kurkuista alas, lakanat ovat hiestä kosteina, on eroja ja yhteenpaluita. Kirjan henkilöt ajelehtivat, eivät tunnu saavan otetta edes huomisesta. Josko yrittävätkään?

Espanjan auringon alle siirryttäessä tunnelma muuttuu hieman. Fiestan aikana veri kuohuu, varjot jyrkkenevät, tavataan uusia ihmisiä. Härkätaistelujen seuraaminen on painostavaa, ja ihmiset tuntuvat levottomilta, tyytymättömiltä ja uhittelevilta.

Olen viehättynyt Ernest Hemingwayn tyylistä kirjoittaa suorasanaista mutta paljon piiloon jättävää tekstiä. Ja aurinko nousee on sekä nautinnollinen että tuskastuttava kirja lukea. Pidän sen leijuvasta joutilaisuudesta, sitoutumattomuudesta, hetkessä elämisestä ja nautinnonhalusta. Mutta samalla se pitää lukijankin levottomana: eikö mitään kiintopistettä tosiaan löydy? Voiko ihminen elää näin – aina?

Kirja on tyyliltään ja olemukseltaan varsin moderni, se voisi hyvin olla kirjoitettu nyt tai ihan vasta äsken. Ja silti siinä on 1920-luvun tunnelmaa ja ajankuvaa tiiviissä muodossa, hyvin haudutettuna, tyylillä ja taidolla ilmaistuna.

____

Muualla koettuna: Matkalla tuntemattomaan, Kulttuuri kukoistaa, Sabinan knalli, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Ja aurinko nousee saa päättää huhtikuussa aloittamani Pariisilaisen kevään. Huomenna matkustan sinne itse, ja jätän kirjallisen Pariisin hetkeksi sivuun todellisen kaupungin tieltä.

Lisäksi kirjapottini kasvaa 14 nobelistia -haasteessa, jossa etenen nobelisti-bloggaajien raskaaseen sarjaan. Ja pääsenpä samalla avaamaan Valkoisen Kirahvin Keltaisen kesän!

¡Hola! español -haasteen koonti

Tarukirja-blogin Margit käynnisti vuosi sitten mainion ¡Hola! español -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea espanjankielisen maailman kirjallisuutta. Haaste on päättymässä huomenna 23.4. ja on aika esittää kooste lukemisista.

Luin yhteensä neljä alun perin espanjankielistä kirjaa. Yksi kirjoista oli haasteen sääntöjen mukaisesti peräisin Espanjasta, loput kolme olivat eteläamerikkalaisia. Kävin Kolumbiassa, Uruguayssa ja Chilessä.

Haasteen ensimmäinen kirja oli kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden pienoisromaanin tai novellin kokoelma Araucaímain kartano / Lecumberrin päiväkirja (1973 & 1960, suom. 2000). Lukukokemus jäi köykäiseksi, enkä ihan tajunnut kertomusten tarkoitusta.

Heti perään luin Carlos María Domínguezin Paperitalon (2002, suom. 2006), joka oli sentään parempi, muttei edelleenkään erityisen sykäyttävä. Nopealukuinen kirja joka tapauksessa, vei elämästäni tunnin ja katosi sitten lukuhistorian hämärään.

Onneksi kolmas haasteen kirja oli jo suorastaan hyvä. Espanjalaisen Eduardo Mendozan Tulvan vuosi (1992, suom. 1999) vei Espanjan sisällissodan jälkeiseen aikaan syrjäseuduille pohtimaan rakkautta, uskoa ja yhteiskuntaa. Tässäkin kirjassa on haasteensa, enkä luultavasti tavoittanut siitä aivan kaikkia tasoja, mutta lukukokemus oli huomattavasti kahta edellistä parempi.

Neljänneksi ja viimeiseksi kirjaksi tässä haasteessa jäi pieni jalokivi, chileläisen Luis Sepúlvedan Maailman lopun maailma (1989, suom. 1997). Valaanpyynti, julma meri ja luonnonsuojelu yhdistyvät tässä hienossa, hiotussa kertomuksessa, jota suosittelen kaukokaipuuseen.


Tämä lukuhaaste oli kiinnostava ja tuntui oikeasti haasteelta: sopivaa luettavaa ei suoranaisesti pudonnut syliin, vaan sen löytämiseksi sai nähdä hieman vaivaakin. Paljon jäi lukematta ja tavoitteeni olivat suureellisemmat, mutta näinkin on hyvä. Luen parhaillaan viime viikolla kuolleen Gabriel García Márquezin Patriarkan syksyä, joka ei valitettavasti ehtinyt mukaan tähän haasteeseen, mutta on sen sijaan osa kirjabloggaajien yhteistä GGM-haastetta, jonka tarkoituksena on kunnioittaa kirjailijan elämää ja teoksia. Toistaiseksi kirja on ollut mielenkiintoinen ja haastava. Siitä lisää sitten aikanaan.

Kiitos Margitille hyvästä haasteesta! Tästä on hyvä jatkaa espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen tutustumista.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kansi: Leena Kilpi
Tammi 1999
151 s.
El año del diluvio (1992)

Kirjastosta.

1950-luvun Kataloniassa eletään sisällissodan ja toisen maailmansodan muistojen varjossa. San Ubaldon kylä on pieni, ulkomaailmalta lähes unohtunut paikka, jonne luostarin nunnat suunnittelevat uutta vanhainkotia. Rahoituksen kanssa on pulmaa, ja vastikään abbedissaksi nimetty sisar Consuelo päättää kääntyä kylän suurmaanomistajan don Augusto Aixelàn puoleen. Nunna saapuu kartanoon ja tutustuu sen omalaatuiseen ja voimakastahtoiseen isäntään sekä tämän palveluskuntaan. 

Kuten ihminen ei voi estää rankkasadetta, myrskyä tai tulvaa, on hän usein liian pieni itseään suurempien tunteiden äärellä. Sisar Consuelo ja don Augusto löytävät yhteyden, jollaista kumpikaan ei ollut valmistautunut kokemaan. Tiellä on kuitenkin huomattavasti muutakin kuin sisar Consuelon nunnanlupaus. Alueella on levottomia sissijoukkoja, joita kansalliskaarti jahtaa, eikä koskaan kai voi tietää toisesta kaikkea. Rauhalliseen luostarielämään – joskin myös sairaanhoidon kaikkiin puoliin – tottunut nunna joutuu kohtaamaan maailman, jota luostarin muurien sisäpuolella ei ole.

Eduardo Mendozan Tulvan vuosi on kepeä mutta merkityksillä ladattu pieni kirja. Se on sekä rakkaustarina, uskonkriisi että yhteiskunnallinen kommentti. Kirjan henkilöt uppoutuvat tarinan sisään: he puhuvat paljon, mutta dialogeja ei ole eroteltu rivein tai välimerkein, vaan koko tarina kerrotaan samoin. Tämä vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta.

Kirja on haikea ja surumielinen, mutta mukana on myös ripaus piikikästä huumoria ja kritiikkiä. Yhteiskunnan lait saavat syrjäisessä vuoristokylässä aivan uuden merkityksen, etenkin kun eletään sotienjälkeistä Francon aikaa. Samalla moderni maailma ujuttaa lonkeronsa vuosisataisen luostariperinteen sisään ja muuttaa sekä järjestelmää että siinä eläviä ihmisiä. Sisar Consuelo on kaikkea muuta kuin alistuva nunna, hän on tehokas ja järjestelmällinen johtaja, ajatusmaailmaltaan ja uskoltaankin monin tavoin modernin ja liberaalin oloinen. Hän ei myöskään pelkää maailmaa.

Ihastuin Katalonian maisemiin, joita Tulvan vuosi kuvaa. Luonnonilmiöt ovat ihmisen tavoittamattomissa kuten ovat myös yhteiskunnan monet tasot – etenkin diktatuurissa elettäessä. Ja kuinka usein lopulta hallitsemme itsemme ja oman elämämme, saati tunteemme? Sisar Consuelo kokee asioita, joihin ei ole valmis, mutta kohtaa myös pettymykset ja uhkat rauhallisesti. Ja vaikka on nunna, hän ei perustele asioita pelkästään "Herran haltuun" -mentaliteetilla, vaan analysoi ja pyrkii ymmärtämään itseään, muita ja maailmaa.

Lukukokemus oli miellyttävä, mutta jollain tapaa etäinen. Uskon kirjan unohtuvan vähitellen kokonaan, vaikka sen lukeminen mukavaa olikin. Jossain määrin en jaksanut vaivautua lukemaan yhtään syvemmältä, ja luulenkin, etten siksi tavoittanut kaikkea sitä, minkä tarina olisi voinut kertoa. 

____

Tulvan vuosi on luettu myös Nannan kirjakimarassa.

Osallistun kirjalla ¡Hola! español -haasteeseen.

Lukudiplomi VIII: Tanguy, aikamme lapsi

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi
Suomentaja: Katri Ingman-Palola
WSOY 1965
235 s.
Tanguy (1957)

Omasta hyllystä.


Tanguy on vain pieni viisivuotias poika, kun hän joutuu pakenemaan äitinsä kanssa kotimaastaan Espanjasta Ranskaan. Heidän on paettava sotaa ja äidin poliittisen aktivismin aiheuttamaa uhkaa. Ranskassa Tanguyn äiti yrittää löytää heille keinoa päästä meren yli turvaan, mutta yritykset eivät tuota tulosta. Suuntana on poliittisten pakolaisten leiri. Äidin vakavan sairauden jälkeen kaksikko on jo pääsemässä kohti auvoisempaa tulevaisuutta, kun surkeat sattumukset johtavatkin kauheuksiin ja Tanguy päätyy keskitysleirille eroon äidistään.

Leirin arki on juuri niin kauheaa kuin voi kuvitellakin, mutta Tanguy on sitkeä ja selviää. Paluu Espanjaan monen vuoden poissaolon jälkeen ei ole niin säkenöivä kuin kotia ja äitiä ikävöivä poika toivoisi. Äitiä ei löydy ja Tanguyn on mentävä asumaan munkkien ylläpitämään poikakotiin. Voisi luulla, ettei maailmassa ole keskitysleiriä kauheampaa paikkaa, mutta Tanguyn nuoruusvuodet munkkien kasvattamana osoittavat muuta.

Vielä kerran Tanguy siirtyy elämässään eteenpäin, edelleen orpona ja yksinäisenä. Hän palaa juurilleen Madridiin, jossa pääsee hyvään sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Vanhempien puute vaivaa poikaa edelleen, ja etenkin jo muistoista kadonneen isän löytämisestä tulee hänelle tärkeä tehtävä. Samalla, kun Tanguy käy läpi henkilökohtaista kasvua, oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisen liekki hänen sisällään kasvaa. Yksityinen on yleistä ja henkilökohtainen poliittista, hän tulee huomaamaan työskennellessään tehtaassa ja tehdessään tiliä oman historiansa kanssa.

Tanguy, aikamme lapsi on jonkin sortin klassikko. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista kauhuista lapsen ja nuoren silmin, järjenvastaisesta väkivallasta ja pelosta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista. Olen saanut oman kappaleeni äidiltäni (joka on lukenut sitä kirjassa olevien merkintöjen perusteella 14-vuotiaana), ja kuten kuvastakin näkyy, kyse on viimeisiään vetelevästä esineestä.

Luin kirjaa varovasti ja hartaudella. Ensinnäkin kirja oli hajota käsiin, joten laukkukirjana sitä ei voinut pitää. Sisältönsä puolesta se on puhutteleva, mutta samalla etäännyttävä. Tyylillisesti mennään paikoin sen verran melodraaman puolelle, että kohottelin kulmiani. Ei, keskitysleiri ei ole mitenkään miellyttävä ympäristö ja pelko, jonka sotatila tuo, on varmasti kauhea, mutta paikoin dramaattisia tapahtumia alleviivattiin sen verran ronskisti, että lähinnä vaivaannuin. Arvostan hienovaraisempaa kerrontaa.

Sadististen munkkien koulukotiosuudesta eteenpäin tarina hieman tasoittuu, mutta suuria tunteita koetaan edelleen. Tanguyn kasvu kuvataan suurena kaarena, jonka välietapit ovat jokainen toistaan raskaampia, kukin omalla tavallaan. Tanguy saa kohdata sekä hyvää että pahaa, järkeä ja älyttömyyttä, oikeudenmukaisuutta ja pahaa. Kirjan lopussa Tanguy repii itsensä lopullisesti irti juuristaan ja lähtee taistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta, joskin kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia, kuinka lopulta käy.

Michel del Castillo vaikuttaa tämän perusteella kiinnostavalta kirjailijalta. Ehkä selvitän joskus, pääseekö hän myöhemmissä kirjoissaan irti ylettömästä dramaattisuudesta ja tunteiden tulvinnasta. Tanguy, aikamme lapsi on omaelämäkerrallinen romaani, mistä johtunee sen tunteellisuus. Sotaan kadonnut lapsuus ja muiden ihmisten pilaama nuoruus on raskas aihepiiri, joten on kiitettävä kirjailijaa siitä, että teos on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tarinan käänteet etenevät hyvällä vauhdilla.

On kyllä hieman surullista huomata, kuinka kovettunut olen lukijana. Liian suuret ja dramaattiset tapahtumat saavat olla kyllä todella vaikuttavasti kuvattuja, ennen kuin ne herättävät minussa erityisempiä tuntemuksia.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VIII
Menneisyyden tarinoita

Tehtävä 2. Valitse teoksen henkilöistä hahmo, jonka paras kaveri haluaisit olla. Kirjoita hänelle kirje.

Hei Tanguy,

Kirjoitan sinulle nyt, kun emme ole nähneet toisiamme moneen vuoteen. Opiston ajat ovat kaukana takanamme, ja olemme molemmat jo aikuisia. Joskus muistelen Isä Pardoa ja kaikkia niitä kokeita, joihin valmistauduimme yhdessä. Olit aina niin lahjakas! Don Armandon ansiota on se, että meistä molemmista tuli lukutoukkia. Kirjallisuuden opettaja voi varmaan halutessaan myös tuhota lukuharrastuksen, mutta onneksi meidän opettajamme oli toisenlainen.

En tiedä, mitä sinulle nyt kuuluu, enkä edes sitä, saatko koskaan tätä kirjettä. Viimeksi näimme, kun lähdit Opistosta työhön tehtaaseen. Minä menin yliopistoon ja etenin virkamiesuralle. Ehkä jokin seikkailu olisi ollut paikallaan. Uskon, että sinä et muuta ole kokenutkaan kuin seikkailuja.

Mietin usein, miten sinulle on elämässä käynyt. Jouduit nuorena kokemaan niin paljon pahaa, että toivon sinun saaneen aikuisena edes jotain hyvää vastineeksi siitä. Tulikohan sinusta se oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, jollainen jo nuorena olit? Minä asun nyt kaukana, vieraassa maassa, enkä ole palannut kotimaahamme sieltä lähdettyäni. En usko sinunkaan enää olevan siellä, mutta lähetän tämän kirjeen konsulaattiin, jossa ehkä tiedetään paremmin.

Kunpa tapaisimme vielä joskus. Olet varmasti kokenut niin paljon, ettei puheesta tulisi loppua. Minä olen vain harmaa ja arkinen virkamies, en sankari. Mutta ehkä meidän kaikkien ei kuulukaan olla.

Parhain terveisin,

Vanha ystäväsi

___

Tämä on kahdeksas suoritukseni Lukudiplomi-haasteeseen, uusi maa Maailmanvalloituksessani (Espanja) sekä yksi ruksi TBR-listallani.

Olen lukenut ehkä elämäni huonoimman kirjan

Joxemari Iturralde: Kärpäset eivät näy valokuvissa
Suomentajat: Tommi Ingalsuo & Sirkka Aulanko
LURRA Editions 2005
247 s.
Euliak Ez Dira Argazkietan Azaltzen (2003)

Kirjastosta.


Julio Requejo on bilbaolainen yksityisetsivä, jonka työpäivät ovat pääasiassa kohteiden varjostamista kahviloissa istuskellen, raporttien kirjoittamista ja gin tonicien kiskomista sopivissa väleissä. Hänen henkilökohtainen elämänsä on suhteellisen tylsää, joku nainen nyt roikkuu epämääräisesti mukana, mutta muuten Requejo toivoisi löytävänsä jotain uutta ja parempaa. Jos saisi aikaiseksi.

Eräs mielenkiintoinen työkeikka vie hänet hieman yllättäen Lontooseen, jonne on saatettava kaunis ja kiehtova Lucy-niminen tyttö. Lucyn elämää Brittein saarilla kuvataan myös tarkemmin, hän on mestari salaamaan todelliset aikomuksensa, mutta toisaalta melko naivi ympäristönsä suhteen.

Välillä vilkaistaan muutamia muita bilbaolaisia. Lopussa on, no, yllätys.

Juu ei, ei kiinnosta edes erityisemmin kuvailla tätä kirjaa tai kertoa sen juonesta.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: epäilemättä huonoin koskaan lukemani kirja!

Ja luin tämän sentään sinnillä loppuun saakka, vaikka tiukkaa se teki. Joissain asioissa olen yltiömäisen itsepäinen, ja tällä kertaa se aiheutti tuskaisia lukuhetkiä tämän tekeleen seurassa. (Saatan kyllä jättää kirjoja kesken, se ei ole ongelma, mutta nyt päätin selvittää loppuun asi, mikä ihme tämä tekele on olevinaan.)

On useitakin ongelmia. Ensinnäkin kirjan tarina on idioottimainen. Kyllä, tapahtumia on toki kehitelty ja kirjassa kyllä tavallaan tapahtuu ties mitä. Ongelma vain on, että ne tapahtumat eivät kiinnosta. Pätkääkään. Osa on täysin ja ehdottoman tyhjänpäiväisiä, ja nekin, joissa on jotain pointtia, pilataan muulla typeryydellä.

Kuten kielellä. Ei, ei, ei, ei, ei näin! Kieli on tönkköä ja töksähtelevää, lapsellista ja uskomattoman tylsää. Tekstinäyte sivulta 108, olkaa hyvät (ja lukekaas se nyt vaan kiltisti, ope pitää perästä päin pistarit!):

Hän halusi viettää vapaapäivän, joten hän otti rauhallisesti seuraavien tuntien ajan. Kun hän ajatteli, että oli lounasaika, hän alkoi tehdä ruokaa pienessä keittiössään. Spagettia tomaattikastikkeessa. Hieman hedelmiä jälkiruoaksi ja kahvit päälle. Requejo ei ollut erityisen hyvä kokki, mutta ei kovin huonokaan. Hän oli sitä tyyppiä, joka oli valmis tekemään ruokaa tarpeen vaatiessa. Ja hän söi aina kaiken mitä oli tehnyt, vaikka se ei olisikaan ollut kaikkein parasta. Tällä kertaa hän teki bolognalaista spagettia ilman lihaa. Vain spagettia ja tomaattia. Spagetti ei ollut aivan huonoa, oikeastaan ihan syötävää. Ainakin Requejo söi sen. Aloitettuaan syömisen hän huomasi, että spagetti olisi kaivannut juustoraastetta, mutta hänellä ei ollut sitä.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja. Niin. Edelleen.

Ja luin tosiaan tämän kirjan ihan selvin päin. Ihme.

Tässä kirjassa mättää yksinkertaisesti aivan kaikki. Se on typerä viritelmä, jota ei – anteeksi vaan – uskoisi ammattikirjoittajan käsistä lähteneeksi. Joxemari Iturralde ei ole ensimmäistä kertaa hommissa, vaan on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja sekä romaaneja ja perustanut ilmeisesti Baskimaan kulttuurille keskeisen kirjailijapiirin jo 1970-luvulla. En ymmärrä.

Kirja päätyi mukaani jälleen kerran satunnaisotannalla kirjastosta, jossa se oli asetettu esille. Nimi kiinnitti huomioni, ja kun vilkaisin kirjaa tarkemmin, huomasin sen baskikirjailijan tuotokseksi. Täysin vieras kulttuuri minulle, joten päätin testata. Nyt kaduttaa. (Ei baskikulttuuriin tutustuminen sinänsä, vaan että se tapahtui tämän pökäleen kautta.)

Takakannen mukaan "romaanissa käsitellään klassisia teemoja – kohtaloa, vapaata tahtoa, sattumaa".

No ei kyllä käsitellä.

"Erikoisella tyylillään Iturralde luo kertomuksen, joka vangitsee lukijansa."

Niin vangitseekin – epäuskosta ja lähes hallitsemattomasta halusta vaikeuttaa kirjan olemassaoloa jatkossa.

Puuh. Johan helpotti.

No, koska sain kirjan kuitenkin loppuun asti, totean nappaavani pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa (Espanja/Baskimaa) ja valloittaneeni taas yhden uuden maan Maailmanvalloituksessani.

... mutta tulipahan luettua

Olenpas nyt lukenut vähän hömpänpömppää. Toisaalta onpahan saanut aikaa kulumaan ja ihan viihdyttäviä hetkiä päiviin. Ihan totaalisesta scheissesta ei siis ole kyse. (Sellaiset olisin jättänyt surutta kesken, ellei paskuuden taso nouse jo camp-henkiseksi.)

Sara Gruen: Apinatalo. Bazar 2011. (Ape House, 2010.)

Isabel on innokas ja työlleen omistautunut tutkija, joka työskentelee bonobo-apinoita tutkivassa kielilaboratoriossa. Hän tulee toimeen huomattavasti paremmin apinoiden kuin ihmisten kanssa (hänellä on salaperäinen traaginen lapsuus, voih) ja onkin päässyt pitkälle bonobojen kommunikointia tutkivassa ja kehittävässä hankkeessa. Sitten kielilaboratoriossa räjähtää, Isabel loukkaantuu vakavasti ja apinat pääsevät karkuteille vain päätyäkseen ahneen viihde(porno)tuotantoyhtiön tekemään apina-realityyn. Isabel alkaa tekohampaat vilkkuen selvittää tilannetta ja koettaa erinäisten apulaisten avulla saada apinat jälleen vapauteen. Samaan aikaan hieman hukkateillä oleva toimittajanplanttu John kamppailee neljänkympin kriisin ensimainingeissa, omien työkuvioidensa ja vaimonsa Amandan hankalassa vaiheessa olevan uran (ja mielenterveyden) (ja vauvakuumeen) sekamelskassa. John päätyy tekemään juttua Apinatalosta losangelesilaiselle juorulehdelle ja sekoittaa itsensä sujuvasti soppaan.

No niin. Onnistuihan tämä kirja toki viihdyttämään sen päältä 300 sivun ajan, mutta täytyy kyllä sanoa, että melkoisen turhasta tarinasta on kyse. Liian paljon henkilöitä, merkityksettömiä tapahtumia, epäuskottavia seikkoja ja mielenkiinnon puutetta. John on todella tylsä päähenkilö, oikea kunnon vässykkä, eikä minusta edes kovin uskottava mies. Johnin vaimo Amanda on kiinnostavampi (ainakin jotenkin kompleksisempi), mutta toisaalta apinoiden kannalta aivan epäolennainen. Isabelista ei päästä missään vaiheessa paljastamaan vihjailuja enempää, vaikka hänen koko luonteensa ja elämänsä annetaan ymmärtää johtuvan onnettomasta lapsuudesta. Isabelin apuna roikkuvat henkilöt ovat lähinnä häiritseviä kaikessa tylsyydessään (vaikka ovatkin olevinaan monenlaisia: anarkisteja, vegaaneja, aatteen ihmisiä). Äärimmäisen paljon minua ärsytti, kun kirjassa arvostellaan (Johnin suulla) Amandan julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta, jossa ei ole edes yhtään räjähdystä. Gruen sen sijaan on nokkelasti lisännyt omaansa kaksi. Hurja veto.

Kiinnostavinta antia ovatkin bonobot. En oikeasti tiedä paljonkaan ihmisapinoista, paitsi sen, että geenistö ihmisen ja muiden suurten kädellisten välillä on varsin samankaltainen. Mistään kommunikoinnista tai älykkyyden tasosta en sitten sen enempää tiedäkään. Bonobot ovat kirjassa aivan mainioita, ja minun alkoi heti tehdä mieli päästä tapaamaan sellaisia olentoja. Tästä seuraa se, että koko Apinatalossa paras osio on kirjan lopussa oleva kaksisivuinen "Kirjailijan mietteitä" -luku, jossa Gruen kertoo tekemästään taustatyöstä. Siitä olisin oikein mielelläni lukenut sen kolmesataa sivua, en joutavanpäiväisestä juonikuviosta, jolla ei minun nähdäkseni ole ollut mitään sanottavaa pakkoa tulla edes koskaan kerrotuksi.

Mutta ihan viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli, ja sellaisen lukeminen tuli kaiketi tarpeeseen klassikkopaahtamisen jälkeen. Harmi vain, ettei taustalla olevaa ideaa ole käytetty paremmin.

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot. Bazar 2010. (La ciudad sin tiempo, 2007.)

Toinen klassikkokimaran jälkeinen lukukokemukseni oli Ajattoman kaupungin varjot, jonka alkuperäinen nimi on todella kaunis, joskaan tämä suomennoskaan ei huono ole, melkein vastaavahan se on. Tarina kulkee kahdella tasolla: toista niistä kuljettaa keskiajalla syntynyt barcelonalaisen huoran poika, jolla on jo syntyessään aikuisen miehen kasvot, valkoinen iho ja kyky olla kuolematon, kunhan saa silloin tällöin imeä itseensä vähän verta. Hän kertoo lukijalle Barcelonan rumemman puolen tarinaa vuosisatojen yli, orjien, huorien ja rikollisten kaupungista, jossa aika kulumisestaan huolimatta ei koskaan tunnu muuttuvan. Alistamista, riistoa, väkivaltaa ja sotaa on vuosisadasta toiseen. Ihminen ei muutu. Toinen tarina on nykypäivän Barcelonasta, jossa asianajaja Marcos Solana apulaisensa Marta Vivesin kanssa alkaa penkoa Solanan asiakkaan kummallista kuolemaa. Kaupungilla on salaisuutensa, kuten ihmisilläkin.

Ajattoman kaupungin varjot kuvaa todella kiehtovasti Barcelonan historiaa ja saastaisia kujia, mutta siihen se sitten jääkin. Kirjan pitäisi kansiliepeessä olevan arvostelun mukaan olla goottilaisuutta, fantasiaa, dekkaria ja metafysiikkaa. Joo-o. Hyvän ja pahan vuosisataisen (-tuhantisen?) taistelun, katolilaisten oppien ja ihmismielen synkkyyden käsittelylle olisi ollut paikkansa ja jopa ideansa, mutta aivan onnistuneesti se ei tässä teoksessa ilmene. Loppupuolella käydään kiinnostavaa keskustelua siitä, mitä on pahuus tai hyvyys ja miten ne ihmisessä ilmenevät, mutta kyllä se olisi saanut tulla huomattavasti aiemmin ja selkeämmin jo esiin - potentiaalia aiheella on.

Niin, ja se toinen kertoja, oliko sen pakko olla vampyyri? Eihän siitäkään ideasta ammennettu muuta kuin ikuinen elämä? Hohhoi.

Naiskuva ei ole mitenkään mairitteleva, eikä edes modernille naiselle, Martalle, anneta vapautusta sukupuolensa orjuudesta. Naisille ei Ajattoman kaupungin varjoissa anneta juurikaan toimijan paikkaa: he ovat vähän kuin statisteja miesten tehdessä hyvät ja pahat - etenkin pahat - tekonsa. Raiskaamista on melkeinpä kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla, samoin sairautta ja kuolemaa. Niiden korostamisen syy jäi vain minulta ymmärtämättä: hieman vähemmälläkin käy kyllä selväksi, ettei se naisen elämä mitään kivaa ole ollut eikä ole. Eli tavallaan aihepiirillä mässäiltiin ilman mässäilyä, mikä tekee koko hommasta lähinnä ärsyttävän. (Niin, piikatytön jokaöiseen raiskaamiseen suhtautuu siis ärsyyntyen. Hmm.)

Joka tapauksessa kirjalla oli myös viihteellinen ansionsa, koska halusin lukea sen loppuun ja tietää, miten se selittää kuvaamansa asiat. Hieman puolitiehen jäätiin - aihe olisi voinut luvata paljon enemmän. Plussaa kuitenkin upeasta kaupunkihistoriallisesta kuvauksesta. Minusta ainakin ajoittain tuntui, että olin paikan päällä kaupungissa ilman aikaa, sen vähitellen kasvaessa, raaistuessa ja muuttuessa - ja toisaalta pysyessään monin tavoin samana, muuttumattomana.

- -

Jos ei seuraavakaan kirja ole kunnollinen, alan ehkä kiukutella. Lukuvuorossa on Susipalatsi, jonka ylle tulee nyt melkoinen paine...