Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä

Kahvi. Rakas ystävä. Nautintoaine, aktiviteetti, puheenaihe. Keitetäänkö kahvit?

Opin juomaan kahvia parikymppisenä. Opiskelin yliopistossa historiaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ja ajattelin, että opiskelijaelämään kuuluu kahvinjuonti. (Mielestäni siihen, etenkin humanistiopiskelijan elämään, kuului myös punaviini, jota niin ikään opettelin silloin juomaan.) Muutama harjoittelukupponen Tampereen yliopiston Alakuppilassa, jokunen Minervassa, mustana tietenkin, kun nyt kerran tosissaan aloitettiin. Siitä se lähti, hankin kotiin kunnollisen kahvinkeittimen, kahvikuppeja kyllä riitti jo.

Päiväni lähtevät käyntiin kahvilla. Kahvin loppuminen kesken kaiken on kauheaa. Intensiivisimpinä työjaksoina olen kiskonut kahvia sellaisia määriä, että silmissä vilisee ja vatsaa vääntää. Viime syksynä ollessani raskaana jouduin hetkellisesti lopettamaan kahvinjuonnin, sillä se aiheutti kummallisia sydämentykytyksiä. Oli hirveä ikävä kahvia ne muutamat kuukaudet! Mikä nautinto olikaan sitten palata kahvin pariin synnytyksen jälkeen. (Paitsi sairaalan kahvi oli kauheaa.)

Tietenkin minut oli peloteltu etukäteen siitä, etten vauvan kanssa ehdi sitten enää koskaan juoda kahviani kuumana. Paskat. Ehkä kolmesti kahvi on kylmennyt kuppiin jonkin akuutin hässäkän vuoksi, mutta muuten juon sen tietysti edelleen juuri sellaisena kuin haluan: tuoreena, kauramaidolla, pari kuppia kerrallaan. (Noin yleisesti nämä raskaus-, synnytys- ja vauvaelämäpelottelut huumorimielessä ovat kaiken kaikkiaan suunnilleen typerintä tuubaa, mitä tulevalle vanhemmalle voi suustaan suoltaa. Älä hölise niitä. Ne eivät edes ole hauskoja, vaikka sinä jostain syystä luulet niin. Mutta se on toisen tekstin aihe se.)

Nyt istun maanantaiaamuna kotosalla. Vauva nukkuu. Käden ulottuvilla on kuppi kahvia (tummapaahtoista). Yhden join jo. Koetan kasailla ajatuksiani muutamia viikkoja sitten lukemastani kirjasta, joka liittyy, no, kahviin.

Paula Hotti on kahvin ystävä. Hän on myös ja ennen kaikkea kahviloiden ystävä. Mustia syntejä - Kahvilaesseitä (Avain 2020) on Hottin miniesseekokoelma, jonka tekstit vievät mukanaan kahvin ja kahviloiden historiaan, kahvilakulttuuriin ja erilaisiin eurooppalaisiin kahviloihin Oxfordista Wieniin ja Dubliniin sekä Pariisin kautta Helsinkiin, Kuopioon ja Berliiniin.

Hotti on tutustunut kahviloihin tarkkaan ja huolella. Vuosien aikana tehty autenttinen tutkimustyö on vaatinut kahvikupillisen toisensa perään, tuoreen kahvin tuoksua päivästä toiseen (mikä kohtalo!), kahvilatyöntekijöiden tippausta ja ohikulkijoiden tarkkailua pitkään. Kahvi ja kahvilat ovat vahvasti eurooppalaista kulttuurihistoriaa, vaikka kahvi itsessään on tietenkin tullut kauemmilta mailta.

Kahviloitakin on niin erilaisia: levottomia ohikulkupaikkoja, äänekkäitä kantakuppiloita, fiinejä salonkeja, hämäriä loukkoja. Suomessa kaikille tutut torikahvilat ovat ilahduttavaa kulttuuria nekin (vaikka rehellisesti sanoen itse en yleensä kyllä pidä niiden tarjoamasta kahvista, joka on usein vaaleaa ja kitkerää). Kahviloihin pesiytyvät ihmiset edustavat montaa eri lajia, eivätkä kaikki viihdy kahviloissa ollenkaan - ei tarvitsekaan.

Mustia syntejä on helpostilähestyttävä pieni kirja, jonka lukeminen ilahduttaa kahvin ystävää. Tekstit ovat kompakteja, ne yhdistelevät yleistä ja yksityistä, sisältävät runsaan määrän knoppitietoa ja sitaatteja kahvista ja kahviloista. On historiaa, kuuluisuuksia, henkilökohtaisia kokemuksia, matkantekoa, tuttua ja vierasta, filosofiaa, nähtyä ja koettua. Vaikka Hotti käsittelee aiheita laajalla spektrillä, tuntuma jää paikoin hivenen pintaraapaisuksi. Ehkä vaikkapa populaarikulttuurista olisi voinut ammentaa vielä enemmän tai yhdistää tekstejä laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Osa teksteistä tuntuu vain pieniltä pistäytymisiltä nimettömissä kulmakuppiloissa (mitä ne ehkä tarkoituksella ovatkin), jotka ovat ohi jo ennen alkamistaan. Aihepiiristä - kahvista ja kahviloista - olisin nimittäin erittäin mielelläni lukenut vieläkin laajempia tekstejä.

Toisaalta Mustia syntejä on muodossaan myös herkullinen. Se tarjoaa rentoa ja houkuttelevaa luettavaa pieniinkin tuokioihin, sellaisiin hetkiin, kun ei voi pitkäksi aikaa paneutua mihinkään ja jäädä lorvimaan kolmannen tai neljännen santsikupillisen äärelle. Kirja vie mukanaan matkoille, joita ei juuri nyt voi tai kannata itse tehdä, mutta jotka tarjoavat kuitenkin paljon, myös toisen silmien kautta tarkasteltuna. Jos ei muuta, niin ainakin hyvän kupin kahvia.


Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä
Avain 2020
139 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa ollaan saarella.

Tammikuun lyhyitä: Tikkurila-Minecraftista Algeriaan, Beniniin ja pimeään kellarikomeroon

Tammikuu oli oivallinen lukukuukausi. Luin 12 kirjaa, paljon enemmän kuin viime aikoina ylipäänsä ja suuremmalla innolla kuin pitkään aikaan. Toki sillä oli suuri vaikutus, etten ollut tammikuussa lainkaan töissä: ensimmäisen viikon olin joululomalla ja siitä alkoikin sitten äitiysvapaa. (Ei, pieni lukutoukka ei ole vielä(kään) osoittanut kiinnostusta poistua kotelostaan.)

Muutamasta tammikuun kirjasta aion kirjoittaa vielä myöhemmin lisää, mutta tähän postaukseen kasaan neljä sellaista, joista kerron lyhyesti. Viime vuoden blogialhon jälkeen tuntuu tärkeältä kirjata edes hieman tarkemmin talteen luettuja kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia - edes lyhyesti.

Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka kolmas kirja Sunnuntaiesseet julkaistiin viime vuonna. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet viitisen vuotta sitten, ja pidin siitä todella paljon.

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä erilaisista kulttuurin muodoista. Arnkil käsittelee esimerkiksi liikkuvaa kuvaa, runoja, proosaa, lastenkulttuuria ja pelimaailmoja. Aiheet lentelevät laidasta laitaan ja ilahduttavat monipuolisuudellaan.

Arnkilin esseiden ansioksi on ilman muuta annettava se, että vaikka aihe ei olisi itselle edes tuttu, sitä käsittelevän esseen lukeminen on silti suurta iloa. Itse en esimerkiksi ole koskaan katsonut tv-sarja Breaking Badia tai lukenut Pauliina Haasjoen runoja, mutta silti luin mielelläni Arnkilin ajatuksia niistä. Toisaalta en erityisemmin piittaa Tuntemattomasta sotilaasta tai Petri Tammisen Meriromaanista (jonka sentään olen lukenut, mutta joka ei jättänyt oikein mitään tuntemuksia) - ja kappas, silti luin niitä käsittelevät esseet tyytyväisenä.

Arnkil käsittelee myös Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania (johon perustuvan immersiivisen näytelmän olen kokenut), Tikkurilaa Minecraftin kautta ja Ryhmä Hauta. Monipuolista ja ilahduttavaa, kerta kaikkiaan. Teksti on tyylikästä, älykästä ja konstailematonta, ajattelu kirkasta ja selkeää. Voihan esseet, ne ovat niin mainioita!


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Joann Sfarin Rabbin katti on kolmen albumin sarjakuvakokoelma, joka vie lukijan 1930-luvun Algeriaan. Ei kovin tuttu aihe, ei tosiaan. Pääosassa sarjakuvassa on juutalainen rabbi, hänen kaunis tyttärensä Zlabya ja heidän kissansa, joka oppii puhumaan ja on muutenkin aika poikkeuksellinen kaveri.

Tripla-albumi koostuu kolmesta osasta, jotka ovat Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Sfar herättää miljöön ja kulttuurin eloon ilahduttavilla yksityiskohdilla, seesteisellä värimaailmalla ja vinkeällä tarinalla kiinnostavine hahmoineen. Rabbi itse on hieman hölmö mutta sympaattinen, Zlabya-tytär nokkela ja kissa sopivan kiero ja kuitenkin mainio.

Rabbin katti oli hauska tuttavuus tarinallisesti, mutta kuvatyyliltään se ei ehkä ole minulle kaikkein mieluisin. Sfarin tyyli on melko kulmikas ja osin karski, ja etenkin ihmishahmot ovat tietyllä tavalla "tönkköjä", vaikka totta kai taidolla tehtyjä.

Periaatteessa erikoisen poppoon seikkailuja voisi mielellään seurata lisääkin.


Joann Sfar: Rabbin katti
Suomentajat: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Egmont Kustannus 2006
142 s.
Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions, Le Chat du Rabbin 3: L'Exode (2001-2003)

Kirjastosta.


Haasteet: Pariisi-Dakar-kirjaralli (Algeria)

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoin kirjahyllyssäni vuodesta 2004 majailleen Vivi-Ann Sjögrenin omaelämäkerrallisen kirjan Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo tuolloin viitisentoista vuotta sitten, jolloin luin muutenkin Sjögrenin ihania muistelmakirjoja. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että Sjögren on elänyt kiehtovan, kokemusrikkaan elämän.

Kasvokkain on Sjögrenin kirjoituskokoelma Beninistä. Hän vieraili siellä olevassa taiteilijaresidenssissä Villa Karossa vuosituhannen vaihteessa ja palasi Beniniin vielä uudelleen asumaan joksikin aikaa sen jälkeen. Kirja kuvaa kokemuksia, kohtaamisia ja ajatuksia, joita Benin ja Afrikka laajemmin Sjögrenin eteen toivat.

Itse en ole koskaan käynyt Afrikan mantereella, toivottavasti jonain päivänä pääsen. Ja vaikken monessa muussakaan maailmankolkassa ole käynyt, muiden kokemukset niistä kiehtovat ja kiinnostavat kovasti. Sjögrenin ote omiin kokemuksiinsa on lempeä, konstailematon ja avarakatseinen. Hän myöntää omat heikkoutensa ja kompastuskivensä, eikä toisaalta rakenna kohtaamistaan vieraan kulttuurin muodoista sen enempää uhkakuvia kuin ihanteitakaan.

Sjögreniä lukiessa on aina sellainen olo, että maailmassa on hyvää ja lempeää, inhimillistä ja aitoa. Kaikesta pahasta ja kolhivasta huolimatta suuri osa elämää on edelleen ihmisten välisiä kohtaamisia, onnistunutta kommunikointa ja uuden oppimista ja ymmärtämistä. Miten lohdullinen ajatus.


Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä
Suomentaja: Saara Villa
Schildts 2003
291 s.
Detta möte (2002)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Benin).

Tuuve Aron novellit ovat olleet minulle ilahduttavaa luettavaa vuosien varrella. Ne ovat useimmiten hieman absurdiin taipuvaisia, villejä ja hyväntuulisia, vaikka aiheet voivat olla karujakin.

Kirjaston suositushyllystä bongasin Tuuve Aron tuotannolle harvinaisemman teoksen: romaanin. Karmiina on Aron esikoisromaani ja tarinaltaan ehdottomasti yhtä villi kuin monet hänen novelleistaankin.

Päähenkilö on 17-vuotias tyttö Karmiina, joka on elänyt koko ikänsä lukittuna saunan kellarikomeroon. Hänen kasvojensa ja kehonsa toinen puoli on ruhjoutunut jo vauvana, kun äiti viskasi Karmiinan ja hänen kaksoissiskonsa kaivoon. Nyt aikuisuuden kynnyksellä Karmiina on päässyt vapauteen, ei ehkä siisteimmällä mahdollisella tavalla, mutta päässyt kuitenkin.

Karmiinalta puuttuvat ymmärrettävästi sosiaaliset taidot ja "normaalit" käytöstavat. Hän ei osaa kohdata muita ihmisiä, mutta sentään osa muista ihmisistä osaa kohdata hänet. Kaikki tosin eivät, eikä taakse jää pelkkää hymyä. Käänteet tarinassa ovat melkoisia, ne ilahduttavat ja vähän karmivatkin.

Aron omaperäinen tyyli on mieleenpainuva. Itse pidän siitä enemmän novelleissa, Karmiina alkoi pidemmän päälle käydä hieman raskaaksi luettavaksi erikoislaatuisuutensa vuoksi.


Tuuve Aro: Karmiina
WSOY 2004
270 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta

Tommi Uschanovin tekstit ovat minulle mieluisaa luettavaa, vaikka ne käsittelisivät hissimusiikkia, Tekniikan Maailmaa tai ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hänen älykäs, virtaviivainen ja sisältörikas esseistiikkansa on ilahduttavaa luettavaa tällaisina aikoina, jolloin tunnutaan vannovan vauhdin, provosoinnin ja yksinkertaistamisen nimiin.

Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta sisältää yhdeksän esseetä. Ne on jaoteltu kolmen alaotsikon alle, jotka ovat "Historiasta", "Enimmäkseen musiikista" ja "Enimmäkseen muusta". Aihepiirit kulkevat menneisyyden kokemisesta kaunomusiikkiin, klassisen musiikin elämyksistä koko elämästään taidetta tehneeseen Erkki Kureniemeen ja Tekniikan Maailman lukemiseen.

Heti aloitusesseessä päästään asiaan, joka kiehtoo minua jatkuvasti: kuinka menneisyyden voi tavoittaa vai voiko sitä? Millaisia merkityksiä tietyt paikat ja hetket saavat yksilön elämänhistoriassa ja kuinka merkityksettömiä ne kaikille muille voivat olla? Ja kääntäen: onko "maailmanhistoriallisesti" merkittävä paikka jonkinlainen pyhiinvaelluskohde, paikka, jossa oleminen on arvokasta, koska siten liittyy osaksi historian ketjua ilman, että tarvitsee nähdä muuta vaivaa kuin olla siellä, missä joku muukin – merkittävämpi? – joskus oli?

Samassa esseessä, jonka otsikkona on siis Kuinka tavoittaa menneisyys?, Uschanov pohtii hetkien tallentamista. Vanhat valokuvat, jotka päätyvät geneerisiksi kuvituskuviksi tekijänoikeuksien rauettua ovat ehkä niitä käyttäville sellaisenaan yhdentekeviä, ne vain tuovat "ajankuvaa" esimerkiksi interiööriin tai historiikkiin. Mutta entä ihmiset, jotka kuvissa ovat? Menettävätkö he oikeutensa omaan historiaansa, tallennettuihin elämänhetkiinsä?

En ole erityisen paneutunut musiikki-ihminen, mutta siitä huolimatta luin ilolla kokoelman musiikkiaiheiset esseet. Etenkin kirjan nimiessee Sininen tango sai miettimään, kuinka välinpitämättömästi suhtaudun musiikkiin, jolla on kuitenkin merkittävä roolinsa populaarimusiikin historiassa ja kulttuurihistoriallisesti. Sinisen tangon valokeilassa on yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson (1908–1975), jonka ura oli pitkä ja ansiokas, mutta jonka nimeä harva tietää. Anderson sävelsi niin sanottua kaunomusiikkia ("light music"), joka ammentaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun salonkimusiikista: siis suuren orkesterin esitettäväksi sävellettyä musiikkia, jossa ei ole lauluosuuksia. Uschanov saa lukijan innostumaan kaunomusiikista (no, ehkä pikemminkin sen kehityshistoriasta), vaikka sitä ei edelleenkään tee edes mieli kuunnella. Ansiokasta ajatusten herättelyä, sanoisin.

Niin ikään musiikkiaiheisessa esseessä Suhteeni klassiseen musiikkiin Uschanov argumentoi klassisen musiikin "harrastamisen" puolesta ilman pakkoa kokea sitä konsertissa. Klassinen musiikki on itselleni jollain tapaa mörkö: en tunne alaa juuri lainkaan, joskin se kiinnostaa minua. Olen käynyt kerran Helsingin Musiikkitalossa kuuntelemassa sinfoniaorkesteria, mutta olin silloin niin flunssainen, että keskityin lähinnä olemaan niistämättä liian kovaäänisesti. Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin olen katsonut ja kuunnellut monena vuonna ja jollain oudolla tavalla tahtoisin joskus nähdä sen paikan päällä – vaikken ymmärrä sävyistä hölkäsen pöläystä. Uschanovin essee kaivelee oivaltavasti klassiseen musiikkiin liittyviä stereotypioita, esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka erilaiset tulkinnat nykyisin pyrkisivät tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, vaikka esimerkiksi Mozartin teoksia esitettiin alunperin kovaääniselle, omiaan puuhailevalle ja kiivaasti reagoivalle yleisölle – kuten ajan tapana oli.

Näin nämä asiat koetaan kertoo puolestaan tarinallisuuden voimasta. Mikä saa tietynlaiset kokemukset ja tarinat nousemaan tietyssä yhteisössä tai tietyn yleisön käsissä niin vakaaseen asemaan, ettei alkuperäisellä tapahtumalla ole enää väliä? Essee nostaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirurgin Charles Drewn tapaturmaisen kuoleman keväällä 1950: edelleen kiertävän legendan mukaan verenluovutusta ja luovutetun veren säilyvyyttä menestyksekkäästi tutkinut tohtori kuoli auto-onnettomuuden seurauksena, koska häntä ei tummaihoisena otettu sisään sairaalaan, joka oli tarkoitettu valkoisille. Vaikka vastaava rotusryrjintään perustuva sairaalahierarkia oli etelävaltioissa elettyä todellisuutta, ja vaikka se todistetusti johti kyllä muiden mustien turhiin kuolemiin, Drewn kohtaloksi se ei kuitenkaan koitunut, vaan hän kuoli vakaviin vammoihinsa lähimmän sairaalan ensiapuun kolmen (valkoisen) lääkärin käsiin. Tarina hänen rotusyrjinnästä seuranneesta kuolemastaan jäi kuitenkin elämään vankkana. Kuten Uschanov kirjoittaa:

"...jonkin kirjaimellisesti paikkansapitämättömän uskomuksen kokeminen todeksi voi olla moraalisesti todempaa kuin kirjaimellinen totuus kyseisestä asiasta. Tällöin myös kyseisen kokemuksen kritisoiminen tuntuu jollakin tavoin moraalisesti väärältä".

Uschanovin esseissä on tyyntä rauhallisuutta, ne ovat mietittyjä, punnittuja ja huolella työstettyjä. Vaikka aihepiirit eivät koskettaisi itseä, Uschanovilla on taito saada lukija koukkuun: tekstin haluaa lukea loppuun, sen ajatuksia ja argumentteja jää miettimään, ja erikoisetkin aihepiirit herättävät varovaisen kiinnostuksen. Jos nyt eivät suoraan kyseiseen aiheeseen, vähintäänkin yleisen kiinnostuksen ottaa selvää jälleen uusista asioista ja ihmetellä maailman ja täällä elävien ihmisten paikoin perin eriskummallisia ja silti niin inhimillisiä edesottamuksia ja luomuksia.


Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta
Ulkoasu: Taru Staudinger
Teos 2017
166 s.

Arvostelukappale.

Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Jani Kaaro on suosikkitoimittajieni joukossa, ja olen aina pitänyt paljon hänen tieteeseen ja tutkimukseen liittyvistä artikkeleistaan. Esseekokoelma Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta on taattua Kaaro-laatua, mutta sen ote on tiukkoja lehtitekstejä lempeämpi ja seesteisempi.

Kirjassa on mukana seitsemän eri mittaista esseetä. Pisin niistä on nimeltään Raha ja lahjan henki ja se on Kaaron alkusanojen mukaan "parasta, mitä olen kirjoittanut". Teksti on laadukas, monipuolinen ja pohtiva. Se käsittelee lahjojen antamiseen perustuvan kulttuurin merkitystä ja syitä, miksi meidän tulisi miettiä, voiko nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän korvata monien alkuperäiskansojen suosimalla lahjakulttuurilla tai jollakin versiolla siitä. Lahjojen antamiseen, saamiseen ja kiertoon perustuvan järjestelmän herkkä tasapaino on malli, joka tukee ihmisten välistä solidaarisuutta ja yhteistyötä tavalla, johon muut mallit eivät pysty. Kaaron essee on kirkasta ajattelua, se ei nokittele eikä pröystäile.

Todellakin, sillä rajalla, missä toisilleen vieraat kohtaavat, siellä missä ihmiset voivat käyttää toisia hyväksi tai osoittaa armoa, siellä missä ihmiset kulkevat tyhjän kupin kanssa ja toiset voivat täyttää sen, siellä lahjalla on aina mahdollisuus elää ja todistaa sielua koskeva voimansa. Lahja ravitsee meitä tavalla, johon talousjärjestelmämme ei pysty, ja uskon vakaasti, että jos koskaan haluamme kauniimman maailman, tuo muutos tarvitsee lahjan henkeä. (s. 62)

Muut kokoelman esseet ovat lyhyempiä, mutta hiottuja ja huolellisia yhtä kaikki. Kuolemisesta ja tulikärpäsistä on sydäntä sykäyttävä pohdiskelu länsimaisesta kuoleman kulttuurista – tai sen puutteesta. Kuinka kaukana olemme kuolemasta ja kuinka vieras se meille on. Ja mitä tapahtuu, kun kuoleman tietää lopulta koittavan. Onko syytä miettiä uudelleen koko elämän konsepti: miksi luulemme maailman olevan meille jotain velkaa, kun unohdamme jatkuvasti, millaisen lahjan olemme elämässä saaneet?

Kadonneet unemme ja Unettomalle ystävälle ovat uneen, nukkumiseen ja unettomuuteen liittyviä esseitä. Niissä Kaaro pohtii unennäkemistä ja näkemättä jäämistä, mutta myös mielikuvituksen ja abstraktien käsitteiden voimaa ja merkitystä sekä kykyämme nähdä ilmeisen taakse.

Surun tehtävä on puolestaan lyhyehkö essee surun käsittelystä ja siitä, kuinka se(kin) tuntuu olevan hukassa länsimaisessa nykykulttuurissa. Suru on monelta kantilta katsoen äärimmäisen merkityksellinen tunne, eikä sen peittäminen ole ihmiselle hyväksi. Kaarolla on jälleen esimerkkejä alkuperäiskansoista, joista jotkut jopa kuljettavat heimon vainajien luita mukanaan siirtyessään uusille asuinsijoille.

Miksi on niin tärkeää sanoa vanhalle hyvästit ja muistella sitä? Siksi, että ihmisen on opittava kaipaamaan. Ihmiselämä on täynnä menetyksiä, ja ihmisten on kaivattava sitä, mikä on menetetty. Jos ihmiset eivät kaipaisi menettämäänsä, silloinhan menetetty asia on ollut arvoton. Jos ihmiset eivät kaipaa mitään, se tarkoittaa, että mikään elämässä ei ole ollut tärkeää. Jos ihmiset sanoisivat – kuten he usein sanovat –, etteivät he kadu mitään, silloin heidän elämässään ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut katumisen arvoista. (s. 131)

Se on vain psykosomaattista on kiinnostava essee medikalisaatiosta ja diagnostiikan muuttumisesta, siitä, kuinka oireet kehittävät diagnooseja ja mediatilaa tai muuta julkisuutta saavat yksittäistapaukset epidemioita, kuten 1800-luvun lopun hysteria-aallon. Teksti on mainio: terävä ja havainnollistava. Kaaro pitäytyy aiheen herkullisuudesta huolimatta tyynenä, eikä ivaa. Lienee hyvä valinta, vaikka aihepiiri on ristiriitaisuudessaan niin monisyinen, että siitä saisi melkoisen sopan, jos sille tielle lähtisi. Viimeinen teksti on Yurok-intiaanien myyttiin pohjautuva pienoisessee Pikku Raha, jossa Kaaro palaa vielä kerran rahan ja talouden äärelle, mutta tekee sen hienovaraisesti ja tyynellä tavalla kantaa ottaen.

Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä.


Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
Ulkoasu: Helmi Sirola
WSOY 2017
172 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hannan kirjokansi, Savon Sanomat

Haasteet: 97. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa  

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Meditatiivinen kirja, jonka lukeminen rauhoittaa, se tässä olisi tarjolla, jos kiinnostaa!

Jukka Laajarinteen Tiloissa on esseekokoelma, jossa pureudutaan aikaan, paikkaan, olemiseen ja muistamiseen. Esseet lähtevät yleensä jostakin Laajarinteen omasta kokemuksesta tai muistosta: kotipaikasta, matkasta, vaelluksesta tai vastaavasti kirjallisuusviitteestä tai historiallisesta anekdootista. Niiden kautta päästään kunkin tekstin ytimeen, on se sitten muumien kotikäsitys, rajanvetäminen sallitun ja kielletyn olemisen välille, kaupunkitilan "luvaton" käyttö tai vuorikiipeily.

Laajarinne kirjoittaa rauhallista, jopa lempeää tekstiä, vaikka onkin paikoin hyvin kriittinen ja osoittaa ongelmakohtia ja säröjä. Hänen esseitään on nautinnollista lukea, ne tuntuvat musiikilta korvissa ja rauhoittavat tempoilevaa mieltä. Pituus on kohdallaan: parisenkymmentä sivua per teksti, osin allekin. Rakenteet ovat napakoita, eikä turhaa täytelätinää ole.

Tiloissa kuvaa useampaan otteeseen minullekin tuttuja seutuja, kuten Helsingin kantakaupunkia, jossa asun, ja paikkoja, joissa olen vieraillut ja ajastani nauttinut (Berliini, Pellinki). Paikoin vähän naurattikin, kuinka tutulta moni asia tuntui. Lähinnä siksi, että mietin, onko omissa kokemuksissani mitään persoonallista tai omintakeista, jos voin kerran lukea niistä esseekokoelmasta – joka ei ole minun kirjoittamani.

Tietenkin on, se on yksi Laajarinteen keskeisimmistä sanomista. Kokemuksien ja muistojen arvokkuus, henkilökohtaisuus ja ainutlaatuisuus tekee niistä uniikkeja. Jaamme paljon, mutta merkittävän osan pidämme myös vain itsellämme, vaikka se olisikin samantyyppistä kuin jollain toisella.

Toisaalta Laajarinteen esseissä on asioita, joita toivoisin voivani pitää omina kokemuksinani. Toisinaan, kun turhaudun työhöni ja arkeen, haaveilen elämästä vapaana kirjoittajana kahvilan hälyssä, aina uuden kahvin äärellä. Haaveilen ajasta lukea enemmän, ahmia kaikki ne klassikot ja merkittävät tutkimukset, joita en koskaan ole lukenut. Toivon, että olisin osa wanhan ajan sivistyneistöä (jota ei taida enää olla olemassakaan), että voisin rauhoittua ja keskittyä ihmislajin mittaamattoman arvokkaaseen yhteiseen kulttuuriperintöön vailla huolta seuraavasta pätkäduunista, laskunmaksupäivästä ja kotitöistä.

Yksi tärkeä tila onkin haaveiden ja unelmien tila – ja niiden toteutuminen. Se voi tosin tuottaa joskus erikoisia sivuvaikutuksia, kuten Stendhalin oireyhtymän eli Firenzen syndrooman kaltaisen tilan, josta Laajarinne kirjoittaa esseessä Neljäs ulottuvuus ja kertoo omasta pyhiinvaellusmatkastaan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharuun. Teksti on ehkä suosikkini kokoelmassa, sillä Laajarinne pohtii siinä ansiokkaasti paikkojen historiallista muistia – "Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti" – ja vaikutusta ihmiseen. Tämä on yksi suosikkiteemoistani, jota ajattelen paljon.

Olen pienestä pitäen miettinyt uusissa paikoissa käydessäni, mitä kaikkea niissä on tapahtunut ennen minua. Etenkin autiotalot, hiljentyneet kylät, heinäpellon laidat ja maaseutumaisemat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat pohtimaan kaikkia niissä eläneitä ja olleita ihmisiä omine menneisyyksineen. Olen jossain määrin taipuvainen melankoliseen nyyhkymuisteluun, ja esimerkiksi kesämökillämme haluan aina istua terassilla samassa paikassa, jossa edesmennyt mummini mökin emäntänä aina istui. Tulee turvallinen olo, kun voi muistella mummia, arvailla, mitä hän siinä istuessaan mietiskeli (mummi vietti käytännössä kaikki lomansa ja sittemmin eläkekesänsä mökkisaaressamme, useimmiten yksin) ja samalla ajatella, että on minun vuoroni saada omat muistoni tästä paikasta ja näistä hetkistä. (Saan lähes hepulin, jos joku autuaan tietämätön vieras vahingossa istuu minun paikalleni.)

Tiloissa on hieno esseekokoelma. Sitä on helppoa lähestyä, ja Laajarinne ottaa lukijan omakseen nopeasti. Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.


Jukka Laajarinne: Tiloissa – Esseitä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
260 s.

Arvostelukappale.

_______

Helmet-haasteen kohta 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa on ansiokas, kriittinen ja monipuolinen teksti- ja artikkelikokoelma, jolle on (valitettavasti) aiheensa puolesta tilausta koko ajan monestakin eri syystä. Se on kirja, joka ei pyytele anteeksi valitsemaansa puolta, mutta samalla se on kirja, joka ei ylly pamfletiksi tai saarnaksi. Ymmärrettävästi laaja kirjoittajajoukko – kaksikymmentä eri alan ihmistä – aiheuttaa sen, että tekstit poikkeavat tyyliltään ja lähtökohdiltaan toisistaan huomattavasti. Nähdäkseni se on etu, sillä aihepiirikin on laaja.

On mahdotonta tiivistää tätä kirjaa blogitekstiksi, enkä halua edes yrittää sitä. Eläimet yhteiskunnassa toteaa ykskantaan, ettemme näe eläinten arvoa riittävän korkeana kohdellaksemme niitä poikkeuksetta hyvin ja oikein tai edes johdonmukaisesti. Tätä tuskin voi kukaan yrittää kieltää. Kirjassa kysytään muun muassa, miksi sama eläin (vaikkapa kettu tai minkki) saa eläintarhassa reilusti tilaa temmeltää, mutta turkistarhalla sille riittää vain pieni häkki. Ja miten voimme perustella molemmat ratkaisut "lajityypillisinä ympäristöinä"? (Oma vastaukseni: emme mitenkään. Turkistarhaus on käsittämätön ja täydellisen turha elinkeino, joka tulisi kieltää.) (En ole myöskään eläintarhojen ystävä.)

Eläimiä lähestytään kirjassa monelta kantilta. Kirjoittajat pohtivat niitä mediassa, taiteessa, uskonnossa, aktivismissa, tieteessä, filosofiassa – ylipäänsä yhteiskunnassa sen eri lohkoilla. Erityisen ansiokkaana pidän Noora Kotilaisen artikkelia "Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa", joka kaivautuu syvälle lihateollisuuden markkinoinnin kaksinaamaisuuteen ja tekopyhyyteen.

Tällaista kirjaa blogissa käsitellessään on kai "pakollista" avata hieman omaa suhtautumistaan eläimiin. Lopetin punaisen lihan syömisen 12-vuotiaana, enkä ole siihen sen jälkeen koskenut kuin yhden käden sormilla laskettavina kertoina maistaessani esim. rosvopaistina mökillä tehtyä lammasta.  Moneen vuoteen en syönyt broileriakaan, mutta nykyisin syön sitä silloin tällöin. Kalaa olen syönyt aina paljon, lähisuvussani on intohimoinen kalastaja, joka on tuonut lähiruokakalaa pöytään. Maitotuotteita käytän myös, ja juusto on pahin ja paras viholliseni ja suurien intohimojeni kohde. Sen sijaan maitoa sellaisenaan en juo.

En ole eläintuotteiden suhteen todellakaan mikään "puhdas pulmunen", enkä sellaiseksi pyrikään. Nähdäkseni luonnon kiertokulussa toisten olentojen syömiselle on oikeutuksensa (riistolle, hyväksikäytölle, kidutukselle ja huonolle kohtelulle ei ole). Teen ja toimin, niin kuin parhaaksi näen, ja myönnän myös olevani mukavuudenhaluinen (ja ristiriitainen, kyllä, sitäkin). En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt lähes raivoisaa intohimoa, jolla jotkut sekasyöjät ovat suhtautuneet tekemiini valintoihin – joita en edes juuri tuo esiin! Huomattavasti enemmän olen kokenut lihansyöjien painostusta ja propagandaa kuin vegaanien koskaan. Se hämmentää, etenkin siksi, että yleisempi tapa on pitää vegaaneja jonkinlaisina oman asiansa paasaajina. Omat kokemukseni väittävät muuta.

Lisäksi minulla on lemmikkinä 10-vuotias kissarouva (yllä kuvassa). Miksi ajattelen, että kissani on jotenkin arvokkaampi kuin se broileri, jonka saatan syödä tai se ahven, jonka lautaselleni paistan? En tosiaan tiedä vastausta. Eläimet yhteiskunnassa pohtii tätäkin – ja saa lukijansa miettimään. (Sivuhuomautus: Minuun ovat aina vaikuttaneet jotenkin erityisen paljon ne anekdootit Karjalan evakoista, joissa pieni lapsi on joutunut jättämään vaikkapa sitten sen kissan taakseen ja muistaa sen eron kipeyden edelleen vanhuksena. Eläinsuhteilla on tärkeä paikkansa maailmassamme.)

Eläimet yhteiskunnassa oli hyvä lukukokemus, vaikka saikin minut potemaan huonoa omatuntoa. Tai oikeammin: se oli hyvä lukukokemus juuri siksi. Tekstit ovat hyvin rakennettuja ja rajattuja, ja pidän teoksen moniäänisyydestä ja poikkitieteellisyydestä (ja -taiteellisuudesta). Ainoastaan sitä harmittelen, että luulen tämän kirjan kuluvan lähinnä sellaisten ihmisten käsissä, joille se ei ehkä ole ensisijaisen keskeistä luettavaa. Yritäpä saada vannoutunut lihansyöjä lukemaan mitään tällaista, veikkaanpa vaikeaksi.

Vaikka tietenkin ihmisen suhde eläimiin ja eläinten suhde yhteiskuntaan on paljon muutakin kuin ravintoketjullisia tekijöitä. Niihinkin Eläimet yhteiskunnassa antaa näkökulmaa ja pohdittavaa. Suosittelen tutustumaan itse.


Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa
Kansi: Ninni Kairisalo
Kuvitukset: Stina Riikonen
Into Kustannus 2015
363 s.

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Leena Lumi, Tiede-lehti

Kirjan omat sivut

Kirjankansibingosta ruutu Eläin (ja samalla toinen valmis bingo).

Antti Arnkil: Lauantaiesseet

Antti Arnkilin esseitä lukiessa minut valtasi syvä rauha. Tuntui, kuin olisin kuunnellut pehmeällä äänellä käytyä keskustelua, jossa ei ole tarpeen korottaa ääntään, sanoa pahasti tai mennä henkilökohtaisuuksiin. Kaikki tarvittava saadaan sanottua kohteliaasti, yhteisymmärryksessä.

Lauantaiesseet on yhdentoista tekstin kokoelma, joka kattaa aiheillaan populaarikulttuurin eri osa-alueita, kirjallisuutta, valtavan tietosanakirjahankkeen, ystävän kuoleman ja lapsuuden kesät. Kirja on yhdenlainen ajankuva, siihen on helppo hypätä mukaan.

Arnkil houkuttelee lukijan mukaansa tutustumaan aiheisiin, joihin ei välttämättä ole muuten tullut törmänneeksi. Tai olenhan minä nyt vaikkapa Foo Fightersiin törmännyt, mutta en ole koskaan sen kummemmin kiinnostunut. Olen musiikin suhteen nihkeä: minulla on pari suosikkibändiä ja -laulajaa, joita olen kuunnellut teini-ikäisestä, mutta muuten musiikinkuunteluni menee lähinnä "mitä nyt on tarjolla" -linjalla. Musiikin teknisestä puolesta en tiedä mitään, enkä haluakaan tietää. Ja silti luin Dave Grohlin taide -esseetä varsin innoissani.

Hilpeyttä herätti teksti 1657 kertojaa. Siinä Arnkil kirjoittaa WSOY:n entisen johtajan Yrjö A. Jäntin suurhankkeesta, Suomen sanasta, johon koottiin "kansalliskirjallisuutemme valiolukemistoa" lähes 15 000 sivun verran 1657 eri kirjoittajalta keskiajan lopulta 1960-luvulle. Projekti tuntuu mielettömältä, mutta Arnkil kertoo siitä kiehtovasti, naureskelematta.

Kokoelman kaksi viimeistä esseetä, Reko ja Reunassa, ovat haikeita ja kuitenkin toiveikkaita. Arnkil teki yhteistyötä ja ystävystyi Reko Lundánin kanssa, ja essee kertookin ystävyydestä ja sen menettämisestä. Lukijassa se herätti hingun tarttua Lundánin teoksiin ja sen aionkin tehdä kesän kuluessa. Reunassa taas kuvaa lapsuuden kesiä niin kutkuttavasti, että lukiessaan toivoisi pääsevänsä mukaan tuohon porukkaan. Tuollaisia kesäpaikkoja pitäisi olla kaikilla, tuollainen ystäväporukka ja lapsuus.

Arnkilin esseet ovat maukkaita makupaloja. Niitä on helppo lähestyä ja niitä on helppo lukea. Vaikkeivät kaikki aiheet olisikaan entuudestaan tuttuja, lukiessa hymisee tyytyväisenä. On miellyttävää lukea tekstiä, joka ei yritä mitään ylimääräistä, vaan on sellaisenaan jo tarkkaa, älykästä, viihdyttävää ja kiehtovaa.

Yleisö vaatii lisää!


Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Ulkoasu: Aleksi Salokannel
Siltala 2014
175 s.

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara, Donna mobilen kirjat, Juon mustetta, Luetut, lukemattomat, Sivulauseita, Ihminen välissä

Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Rakennus.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace (1962–2008) herättää minussa ristiriitaisia tuntemuksia. Olin lukenut hänestä ennen kuin luin mitään häneltä. Jonathan Franzen on kirjoittanut Wallacesta tämän kuoleman jälkeen kokonaisen esseen, jota lukiessa olo oli osin ristiriitainen. Halu lukea Wallacea kuitenkin heräsi. Häneltä on suomennettu kaksi kirjaa, viime keväänä Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja vuonna 2012 Hauskaa, mutta ei koskaan enää.

Käsillä olevan teoksen alaotsikkona on "esseitä ja argumentteja". Suomennoksen tekstit on koottu eri lähteistä, eikä sillä siis ole yhtä alkuperäisteosta. Alun perin tekstit on julkaistu eri lehdissä ja yksi niistä on puhe, jonka Wallace piti Kenyon Collegen valmistujaisjuhlassa vuonna 2005 (ja joka on aika masentava).

Wallacen tyyli on polveileva. Hän käyttää runsaasti alaviitteitä ja alaviitteiden alaviitteitä, jotka osaltaan kuljettavat punaista lankaa eteenpäin – tai sotkevat sen lopullisesti solmuun. Tekstit lähtevät yleensä yhdestä ajatuksesta tai toimeksiannosta, mutta päätyvät lopulta pohtimaan kenties jotain aivan muuta.

Omia suosikkejani olivat Iso punainen poika ja nimiessee Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Iso punainen poika on vuodelta 1998 ja se kertoo Wallacen tutkimusmatkasta AVN-palkintogaalaan Las Vegasiin. Vuosittain (myös tänä vuonna, kyllä, googletin) Yhdysvalloissa jaetaan melkoinen määrä aikuisviihde-genren palkintoja. AVN-gaalaan liittyy varsin isokokoinen tapahtuma: ensin pidetään teemaan sopivat messut ja sitten kaksipäiväinen palkintojenjakotilaisuus, johon osallistuminen on tolkuttoman kallista.

Essee on ihan hervoton. En voi väittää olevani mikään pornon ystävä, mutta aihepiiri kyllä kiinnostaa ja herättää tunteita moneen suuntaan. Wallace tekee tutkimusmatkaansa huolella, ja mikä parasta: hän kaivaa esiin epäkohtia ja ongelmia, ottaa kantaa ja saa lukijan välillä vääntelehtimään epämiellyttävyydestä. Pornoteollisuus on niin moninainen ja valtava bisneskone, ettei sitä voi kokonaisuutena edes käsittää. Lisäksi se venyttää sisällöltään, raameiltaan ja etiikaltaan ihan kaikkia ääripäitä. Nämä Wallace tuo näkyville.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on vielä parempi. Se on myös tolkuttoman pitkä. Esseen aiheena on risteily Karibialla. Wallace lähtee Harper's-lehden toimeksiannosta viikon mittaiselle risteilylle kokemaan, kuinka pidetään niin maan perusteellisesti hauskaa metallipurkissa. Ja mitä kaikkea viikko tuokaan tullessaan... Essee on vuodelta 1996, ja sen ysärihenki on ihastuttava. Tämän luettuani olen varma, etten missään nimessä halua koskaan Karibian-risteilylle. Kiitos, mutta ei kiitos.

Wallace on itseironinen, tarkkasilmäinen ja mukaansatempaava kirjoittaja. Hänen tyylinsä on myös melkoisen jaaritteleva, mutta silti homma pysyy kasassa. Luulen kyllä, että tämä on pitkälti makuasia. En tiedä, miten kävisi, jos lukisin jonkin hänen romaaninsa. Vielä se ei kuitenkaan ole ajankohtainen murhe, sillä yhtään Wallacen romaania ei ole suomennettu, enkä lähde alkukielellä koettamaan. Sen verran koukeroista meno on, että turhautuisin vain.

Wallace ei ole "kiva" kirjailija. Hän on pikemminkin julma ja jollain tapaa hyvin omaehtoinen. Piikit ovat teräviä, mutta toisaalta hän kohdistaa niitä myös itseensä. Mistään muiden yläpuolelle asettuvasta yli-ihmisestä ei ole kyse, päin vastoin.

On surullista, että syvä masennus koitui lopulta Wallacen kohtaloksi.


David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Esseitä ja argumentteja
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2012
261 s.

Oma ostos.

_____

Kirjasta on kirjoitettu myös näissä blogeissa: Kaiken voi lukea!, Nannan kirjakimara, Matkalla tuntemattomaan, Donna mobilen kirjat

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana

Asetelma hetkeä ennen kuvassa olevan eläimen
aiheuttamaa väistämätöntä romahdusta.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.
Farther Away (2012)

Kirjastosta.


Jonathan Franzen on yksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani toissakeväänä Vapauden moni kirjallinen asia mielessäni niksahti pois sijoiltaan (vaiko lopullisesti paikoilleen? Molempi parempi, luulen.) Viimekesäinen kokemukseni Alkuvoimien kanssa oli myös erinomainen. Franzen on siis minulle Niitä Suuria, siitäkin huolimatta, etten ole pitänyt kaikesta hänen kirjoittamastaan.

Nyt olin jälleen mökkitunnelmissa, ja ilmeisesti Jonathan seuraa minua sinne joka kesä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Yksin ja kaukana on määritelty esseekokoelmaksi, jonka tekstit (puheet, kirja-arvostelut ja esseet) ovat vuosilta 1998–2011. Aiheiden puolesta liikutaan niin teknologian kehityksessä ja vaikutuksessa ihmissuhteisiin, syyskuun 11. päivässä, Kiinan teollisuudessa, Välimeren lintujen salametsästyksessä sekä kirjallisuudessa. Syvällä, syvällä kirjallisuudessa. Nimiesseessä Franzen kuvaa matkaansa yksinäiselle Tyynenmeren saarelle käsittelemään olemista ja ystävänsä, kirjailija David Foster Wallacen itsemurhaa. Aiheita ja muotoja on paljon, mutta kokoelma tuntuu silti yhtenäiseltä. Franzenin tyyli on se kokoava voima.

Myönnän toki, että paikoin keskittymiseni herpaantui muistakin syistä kuin siksi, että sääsket purivat, aurinko paistoi torkuttavasti tai teki vain mieli jäädä kuuntelemaan järven liplatusta ja mäntyjen havinaa. Kirjallisuusesseissään Franzen käsittelee kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät pääpiirteissään ole minulle tuttuja. Aina en siis ollut aistit terävimmilläni. Vastaavasti Alice Munroa käsittelevä teksti Mistä tiedät niin varmasti, ettet itse ole se suurin paha? (2004) sai sydämeni sykkimään kovempaa. Munroa en vielä läpikotaisin tunne, mutta jo yksi kohtaaminen on nostanut hänet mielessäni korkealle. Oli siis mielenkiintoista lukea, mitä yksi suosikkikirjailijani kirjoittaa toisesta. (Hyvää.)

Vaikka kaikki aihepiirit kokoelman teksteissä eivät herättäneet kummoisia tuntemuksia, luin kaiken kiinnostuneena. Franzen panee itsensä peliin, hän sanoo asiat suoraan ja nostaa esimerkkejä omasta elämästään. Hän ei pelkää esittää mielipidettään tai ennakkoluulojaan, muttei myöskään jää niiden vangiksi. Yksitotista paasausta ei yleensä juuri huvita lukea, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kyse, vaikka voimakkaita kommentteja esitetään.

Tuntui hieman tirkistelyltä lukea Franzenin näkemystä ystävänsä syvästä masennuksesta ja itsemurhasta. Toisaalta hän on sen vapaaehtoisesti kirjoittanut auki ja esille, eikä David Foster Wallacen käsittely tunnu raflaavan aiheen ja traagisen taiteilijakohtalon ryvettämiseltä, vaan ystävän näkökulmalta läheisen ihmisen pieleen menneeseen elämään. Kieltämättä alkoi tehdä mieli lukea myös Wallacen teoksia, minkä ehkä jossain vaiheessa teenkin.

Jaksan hämmästellä, kuinka paljon annan anteeksi suosikeilleni. Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku minulle tuntematon ja merkityksetön kaveri, olisin luultavasti hyytynyt ensimmäisten pitkien lintubongauskuvausten ja henkilökohtaisen historian (avioliittotraumat, voi ei!) aukirepimisen kohdalla. Koska kyse on Jonathan Franzenista, halusin tietää, mitä hänellä on sanottavanaan. Ja paljonhan sitä on, mutta hiotussa muodossa. Se on taito se. Minun ja Jonathanin yhteinen matka jatkukoon.

Kuinka luonto ja nainen valloitetaan

Marko Nenonen: Kuinka luonto ja nainen valloitetaan. Esseitä elämän erehdyksistä.
Kansi: Ville Rauvola
Atena 2011
265 s.

Kirjastosta.


Tämä esseekokoelma on yrittänyt tulla luetuksi jo useamman kerran. Tai ainakin se on roikkunut uusittavissa kirjastolainoissani todella kauan. Kirjan on kirjoittanut entinen opettajani yliopistolta, mikä oli keskeisin syy siihen tarttumiselle alunperin.

Kokoelmassa on 12 esseetä, joiden aihepiirit liikkuvat tieteenhistoriasta taloustieteeseen ja humanisteihin bisnesmaailmassa, Ruokolahden leijonasta Concorde-lentokoneisiin, viinin historiasta romaneihin. Yhteisenä nimittäjänä voi pitää terävää näkökulmaa ja pilkettä silmäkulmassa sekä ymmärrystä siitä, kuinka vähällä me usein loppujen lopuksi brassailemme. Nenonen peräänkuuluttaa kriittisyyttä ja omilla aivoilla ajattelemista tilanteessa kuin tilanteessa. Massan mukana on harvemmin tarpeen mennä, sillä useimmiten sivupolut tarjoavat aarteita – ja toisaalta hieno ulkokuori voi pettää.

Historia näkyy kirjassa vahvasti, vaikkeivät kaikki esseet ole erityisen historiatieteellisiä, vaan kurottavat pitkälti myös nykyaikaan ja yhteiskuntaan ympärillämme. Nenonen on onnistunut esittämään teoksessaan kiinnostavia näkökulmia ja yksityiskohtia, jotka kutkuttavat lukijan uteliaisuutta. Oma suosikkini esseistä on Viinin kuohuva historia Ranskassa, joka kertoo kiinnostavasti viineistä, viininteon historiasta ja viinikulttuuriin kuuluvasta hienostelusta. Toisaalta essee aiheutti myös lähes vastustamattoman himon viileään ja kirpsakkaan Rieslingiin...

Tällaisia kirjoja lukee puhtaasti lukemisen ja sivistymisen ilosta. Vaikka kirjoittaja ei halua kaataa lukijan niskaan tietoähkyä, tätä kirjaa lukiessa oppi kuin huomaamatta uutta ja vähintään tuli tarkasteltua monia seikkoja uudella tavalla. Opiskeluaikoina tuntui välillä, että kaikki ne syy-seuraus-suhteet, suuret kehityslinjat ja ilmiökokonaisuudet, jotka olisi pitänyt osata hallita, ylittivät käsityskyvyn korkealta ja kovaa. Samalla unohtui katsoa lähelle, pienempiin osiin. Onneksi sitä kuitenkin lopulta oppi, ettei kaikkea voi koskaan tietää ja hallita – ja myös hyväksyi sen. Ja löysi kauneuden ja kiehtovuuden myös lähempää.

Kuinka luonto ja nainen valloitetaan on suositeltavaa lukemista kelle tahansa esseemäistä tyyliä ja kuin varkain uusien asioiden oppimista arvostavalle, historian pienistä ilmiöistä kiinnostuneelle lukijalle. Nenosen tekstiä on ilo lukea, sillä se on lennokasta ja koukuttavaa, eikä pientä vinoa hymyä unohdeta missään vaiheessa.

___

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia).

Meri – Neljä lyyristä esseetä

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri – Neljä lyyristä esseetä
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos 2012
165 s.
Havet – Fyra lyriska essäer (2012)

Kirjastosta.


Saaristo. Lapsena opin tulkitsemaan nimiä kartasta. Merikartasta. Trångsund. Stengrund. Byfjärden. Bisaballen. Saaristolaisnimiä. Nimiä jotka merkitsivät, merkitsevät. Niitä ei saa muuttaa sen kummemmin kuin paikannimiä maalla. Ne ilmaisevat. "Jätä Stengrund vasemmalle, jatka Trångsundin kautta ja niin saavut isolle Byfjärdenille." Siten tiedät miltä reitti näyttää, missä sinun tulee olla varovainen. (s. 81)


Monika Fagerholm ja Martin Johnson ovat kirjoittaneet kirjan merestä. He ovat kirjoittaneet siitä lyyrisiä esseitä.

Normaalisti saattaisin ajatella, että lyyrinen essee kuulostaa joltain, jonka ei kuulu päätyä minun lukupinooni. Olen hieman laiskistunut (tai tutustunut itseeni lukijana tarkemmin?), sillä en yksinkertaisesti jaksa mitään liian vaikeaa. Vaikeuden määrittely ei toki ole helppoa, eikä sille mitään yleispätevää kaavaa, mutta jos nyt lonkalta pitää heittää, lyyrinen essee voisi sellaista aika helposti olla.

Mutta hei, eihän tämä ollut yhtään vaikeaa.

Sen sijaan Meri on aivan ihana kirja, jonka sivuilla saa vain kellua. Se sisältää neljä laajempaa kokonaisuutta: Katastrofi, Pinnan alla, Labyrintti ja Yksinäisyys. Niihin taas on sidottu pienempiä tekstinpätkiä, haastatteluja, pohdiskelua, muistoja ja tietoa.

En sinänsä ole mikään meri-ihminen, vaikka tällä hetkellä sen rannalla asunkin. Sisämaassa olen kuitenkin suurimman osan elämästäni viettänyt, ja meri on lähinnä jotakin mystistä ja suurta. Ei kuitenkaan ylettömän pelottavaa, mutta jännittävää kuitenkin. Tämä ei siis ole mikään syvälle sieluuni osuva teos aihepiirinsä puolesta, mutta mukanaan se vei yhtä kaikki.

Aiheita on Meressä paljon. On ympäristönäkökulmaa, merirosvoja, yksinäisiä saaria, saariston lapsia, yllytyshulluja purjehtijoita, uima-altaan reunalle kahlehdittuja. Meri on lähellä ja silti saavuttamaton, ja ennen kaikkea se on valloittamaton. Meren edessä on oltava nöyrä, monin tavoin ja monesta syystä.

Meri oli hyvää lukemista mökillä, saaressa (joka on järvessä). Se oli lukukokemuksena enemmän tunnelmia kuin yhtenäinen tarina. Aina en ole sopivassa mielentilassa lukemaan sirpaleista tekstiä, mutta nyt olin. Jos sinulla esiintyy hetkellistä kaukokaipuuta, halua karata laineille keinumaan, tartu Mereen.

(Luin tämän heti Alkuvoimien perään, ja jouduin toteamaan, että Jonathan Franzen tunkeutuu kysymättä kaikkialle, sillä yksi Meren pidemmistä teksteistä rakentuu hänen ympärilleen. No, mitäpä sitä sitten kiertelemään: kai meidät on Jonathanin kanssa yksinkertaisesti vain tarkoitettu toisillemme.)

Merta ovat lukeneet myös Maria, noora ja Sanna.

Underbara finlandssvenskor vid papper: Sakprosa
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset maailmalla

Hämmentävä Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2012

245 s.

The Discomfort Zone (2006)

Kirjastosta.

Ei varmaan ole viime aikoina jäänyt epäselväksi, että pidin Jonathan Franzenin Vapaudesta melko paljon? Kyse on kerta kaikkiaan yhdestä parhaasta koskaan lukemastani kirjasta. Sellaisista lukukokemuksista seuraa usein se, että on yksinkertaisesti pakko lukea moiseen kykenevän kirjailijan muukin tuotanto. Kirjaston Bestseller-hyllyn antimeen oli siis varsin helppoa tarttua.

Epämukavuusalue on Franzenin omaelämäkerrallinen esseekokoelma. Mukana on kuusi tekstiä, joissa kirjailija tekee tiliä elämänsä ja sen ihmisten kanssa. Liikkeelle lähdetään vastikään kuolleen äidin talon tyhjentämisestä, ja äidin kuolema myös päättää kirjan. Siinä välissä ehditään tonkia vajaat 50 vuotta Franzenin elämää.

Pidän kirjailijoita usein erittäin mielenkiintoisina henkilöinä. Tykkään käydä katsomassa ja kuuntelemassa, kun he kertovat teoksistaan ja kirjoittamisesta, tykkään omistuskirjoituksista ja nimmareista kirjojen etulehdillä. Naistenlehtien henkilöhaastattelut herättävät kiinnostukseni lähinnä silloin, kun niissä pääsevät ääneen kirjailijat. Viimeksi tänään selailin salilla jotain vanhaa Kodin Kuvalehteä, jossa oli Tuomas Kyrön haastattelu. Alkulämmittely sujui heti mutkattomammin. Olen siis sekä tekstin että tarinan ohella kiinnostunut myös ihmisistä niiden takana. 

Tämä perusinnokkuuteni oli pitkälti ainoa syy, miksi jaksoin lukea Epämukavuusalueen loppuun asti.

Anteeksi, Jonathan, mutta... Ei. 

En kiellä, etteikö Franzenin tarinaa olisi sinänsä ollut ihan miellyttävää lukea. Hänen kirjoitustyylinsä uppoaa minuun kyllä, tapansa käyttää sanoja ja tehdä niistä ketjuja on taidokas. Mutta en yksinkertaisesti voinut sietää sivukaupalla jatkuvaa selitystä siitä, miten monin eri tavoin nörttipoikien jengi keksi jäyniä koulunsa rehtorille (katso kuvat!) tai miten epävarma teini-Jonathan ei osannut oikein lähestyä tyttöjä tai miten katkera hän oli, kun äiti ei antanut käyttää koulussa farkkuja. Keskeinen sijainti -niminen teksti/luku/essee meinasi tehdä minut hulluksi, mutta hammasta purren ponnistin senkin loppuun.

En tiedä, mikä meni lukukokemuksessani tuon turhauttavan teinipoikapelleilyn ohella pieleen. Keskittymisvaikeudet? Liian pitkät luvut? Muut luvut eivät olleet yhtä tympeitä kuin mainittu, vaan itse asiassa imaisivat minut paikoin varsin vauhdikkaasti mukaansa, etenkin kirjan loppupuolella. Nuori aikuinen Jonathan kiinnosti minua teinipoikaa enemmän. Johtuneeko se samasta elämänvaiheesta? Ehkä.

Teksteissä parasta on Franzenin taito rakentaa aasinsiltoja ja yhteyksiä päältäpäin katsoen täysin eri todellisuuden tasoilla olevien asioiden välille ja pitää muodostelmansa koossa. Lintubongaus ja tuhoutuva avioliitto saadaan ongelmitta liittymään toisiinsa, siinä ei ole hätää. Samoin Tenavat-sarjakuva ja lapsuuden loppuminen. Hienoja tekstejä ne, Kaksi ponia ja Lintupulmani. Ne jättivät sen verran hyvän maun, että kokonaisarvioni kirjasta on plussan puolella.

Ehkä tällainen kirja olisi vaatinut hieman hitaampaa ja keskittyneempää tahtia. Minä vain olen huono hidastamaan lukiessani, silla haluan ahmia, kääntää sivuja, selvittää, mistä on kyse. Ihailen kyllä Franzenin rehellisyyttä (oletan hänen kertovan asioistaan suhteellisen totuudenmukaisesti, toki kirjailijan vapautta käyttäen), sillä liian kiillotettua pintaa en voi sietää. Franzenin perhe esitellään juuri niin epätäydellisenä kuin se varmasti on oikeasti ollutkin: isä, joka ei koskaan kerro vitsejä, äiti, jonka kaikki hankinnat liittyvät talon jälleenmyyntiarvoon, huomattavasti Jonathania vanhemmat isoveljet, jotka heiluttavat uhkaavasti vanhempiensa mukavuusaluetta valinnoillaan ja perheen kuopus, Charles M. Schulzin sarjakuvia, kepposia ja kirkon Veljeskuntaa rakastava kundi, josta sitten kuitenkin tuli kirjailija.

Ja näkyyhän tästäkin Amerikka, jälleen juuri siitä suunnasta, josta itse rakastan sitä tarkkailla. 

Jotain kovin häiritsevää Epämukavuusalueessa siis oli, mutta syytän osaksi ihan vain itseäni ja liian lyhyitä lukupätkiä esimerkiksi ratikassa. Tämä olisi vaatinut toista tunnelmaa, ja onneksi siihen lopulta ajoittain pääsinkin. Ja ehkä, ehkä olisin arvostanut hieman tiiviimpää ilmaisua siinä vaiheessa, kun ne tuskallisen pitkät (varhais)teinivuodet puuhineen eivät tuntuneet koskaan päättyvän. 

Seuraavaksi tutkailen Franzenilta taas ihan rehellistä proosaa, ettei tulee turhaa sanomista.

***

So American: Modern Men Writers