Maisku Myllymäki: Holly

Voi Holly.

Miten vinkeä, veikeä, vänkä ja vähän vänkyrä romaani sinä olet. Olet yhtä aikaa ihana ja heleä, kärkäs ja salakavala. Olet omaääninen, ehdottomasti olet, vaikka se sana on ehkä hieman kulunut - sinä puolestaan et ole, et pätkääkään. 

Vaikka ehkä se kaftaani Hollyn yllä saattoi ollakin, oliko? Vai oliko se hohtava ja kiiltävä ja sormien läpi soljuva? Se kaikki pöly ja tietty tunkkaisuus, vai nukkavieruako se vain oli, jotain hieman häiritsevää, josta ei ihan saa otetta.

Mikä henkilögalleria sinussa on, Holly! Kaikki ne mehevät huomiot, hetket, salaa ajatellut ajatukset ja katsotut kohtaukset. Tunne siitä, että on välillä täysin vieras itselleenkin, ohikulkija omassa elämässään. Ne neuroosit! Yhtäältä ahdistavat, toisaalta niin tutut ja empatiaa herättävät. Kontrolli, kontrollista vapautuminen. Saako ihminen koskaan hallita täysin itseään? Voiko edes?

Kuinka menneisyys ja nykyhetki kietoutuvat toisiinsa, ne muutamat päivät Evan ja Hollyn kanssa saarella, ja kaikki ennen ja jälkeen sen. Kuinka ajatonta voi romaanin kerronta olla, kuinka siihen uppoaa kuin herkullisen väriseen rapattuun kiviseinään, sen rosoon ja värikylläisyyteen, ja kuinka unohtaa edes ajatella, onko 1950-luvulla vai sittenkin jossain muualla, miten edes voisi olla muualla kuin nykyhetkessä?

Entä ne linnut sitten. Se lintutietous, päätähuimaava, lähes ylitsepursuava, itsessään jo niin alleviivaava, että tehokeinona se on jo lähes vastaansanomaton. Onko näitä lintuja edes olemassa? Tarvitseeko niitä olla?

Holly, minusta tuntuu, että sinua lukiessani katsoin elämää akvaarion lasin läpi, sellaista kuvaa, joka on hieman häilyvää ja epätarkkaa, josta ei ihan saa kiinni, koska niin ei ole tarkoituskaan. Kuin ääniraidassa olisi pieniä säröjä ja hyppyjä, ja mielessä koko ajan epäilys siitä, ettei minulle kerrota eikä näytetä ihan kaikkea. 

Olen hämmentynyt, ihastunut, hurmaantunut. Silmieni edessä on jotain sellaista, jonka joku on siihen luonut, mutta minä itse sen kuvitellut. Raikkaasti, vähäeleisesti, välillä kuin tajunnanvirtana ja alitajuntana, unena ja kuvitelmana. Mitä keikauksia ja kierteitä tästä löytää, mitä taitavaa kielenkäyttöä ja kerrontaa.

Voi Holly. Sinun lentoosi minä uskon, et sinä tarvitse muuta kuin lukijan ja kaikki on jo tässä. 

Maisku Myllymäki: Holly
WSOY 2021
255 s.

Omasta hyllystä.



Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Kirjanmerkkinä lentolippu, Kirja vieköön!, Nannan kirjakimara, Satunnainen ohilukija

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 14. Kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Joonas Kallonen: Giljotiini

 

"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)

Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jonesin esikoisromaani ja toinen suomennettu teos Kotiinpaluu on nautinnollista ja tuskallista luettavaa samaan aikaan. Nautinnollista se on siksi, että tarina, henkilöt ja Marianna Kurton suomennos ovat kirjallisuutta erinomaisessa muodossa. Tuskallisen olon tuo tarinan väistämätön traagisuus, ihmisten yksinäisyys ja kyvyttömyys pitää toisistaan huolta ja puhua toisilleen.

19-vuotias Lewis vapautuu vuonna 1957 vankilasta kahden vuoden tuomion jälkeen ja palaa kotiinsa Lontoon lähistön pikkukylään. Hänen isänsä on jäyhä pörssimeklari ja äitipuolensa Alice pakoilee omia virheitään. Yhteisö ei ole antanut anteeksi Lewisin rikosta eikä muutenkaan hänen erikoisuuttaan. Porvarilliset piirit pyörivät kehäänsä, tekopyhyys kiillottaa itseään ja ihmiset tukahtuvat tunteisiinsa.

Kahden luetun kirjan perusteella totean, että Sadie Jones on ihana. Hänen kirjoissaan on mahtava imu, joka vie pyytämättä mukanaan, niitä ei melkein edes huomaa lukevansa, niin elävästi tarinat hyökyvät niskaan. Hän kirjoittaa vereviä henkilöhahmoja, jotka näkee ja kuulee mielessään.

Kotiinpaluu viehätti minua monella tapaa. Lewisin väistämätön alamäki, itsekontrollin vaikeudet ja lapsuuden hoitamattomat haavat vievät tarinaa impulsiivisesti eteenpäin, ja samalla Jones rakentaa kokonaisuutta harkiten, sävyistä huolehtien. Naapurintyttö Kit on erittäin onnistunut hahmo, monisyinen, tarinan edetessä kasvava, itsepäinen ja uskottava.

Todettakoon, että tulen taatusti lukemaan Jonesin muunkin tuotannon. Hänellä on hallussaan sellainen tarinankuljetus, että tämä lukija on onnesta ymmyrkäisenä. Tällaista haluan lukea lisää, mielellään pian ja paljon, kiitos!


Sadie Jones: Kotiinpaluu
Suomentaja: Marianna Kurtto
Ulkoasu: Haywood Magee
Otava 2016
355 s.
The Outcast (2008)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Sivutiellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto


Helmet-haasteen kohta 3. Kirjassa rakastutaan.

______

PS. Tämä iloinen lukija esiintyy myös Keskustakirjaston nettilehden haastattelussa yhdessä kahden bloggarikollegan kanssa. Käy vilkaisemassa!

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö on suosikkikirjailijoitani Suomessa. Ehkei välttämättä pelkästään tuotantonsa vuoksi, vaan myös esiintymistaidoiltaan. Nappasin herran esikoisteoksen Nahkatakin e-kirjana alesta, ja viime viikonloppuna ahmaisin sen muutamalla haukkauksella.

Nahkatakki on yhdenpäivänromaani, kuva Helsingin lähiöistä, miesten stoori, pikkurikollisten temmellyskenttä. Sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin kiiltäväpintaisia, he ovat hyvin säröisiä, oman onnensa seppiä, hieman sivullisia.

Tarinan keskipisteessä on nahkatakki, jonka vuorissa on ommeltuna kasa seteleitä. Raivio tuo takin Suomeen, antaa sen Liimataiselle, jonka tehtävänä on saada koko komeus Pennasen käsiin. Matkan varrelle osuu niin lähijuna, kirjasto kuin lähiökappakakin, joista viimeinen osoittautuu takin kannalta käännekohdaksi, sillä se päätyy narikasta täysin ulkopuolisen Virtasen harteille. Virtanen taas löytää takin taskusta liput jalkapallo-otteluun olympiastadionille, jossa on lopulta luvassa monenmoista välienselvittelyä.

Olen iloinen, että olen aloittanut Kyrön tuotantoon tutustumisen muualta kuin alkupäästä. Tämän romaanin perusteella olisin tuskin jaksanut innostua myöhemmistä, sen verran etäällä omista kiinnostuksenkohteista Nahkatakki kulkee. Minusta tämä on jotenkin hyvin miehinen kirja, keskikaljaa kuluu ja kalsareita kutittaa, mopolla ajellaan pitkin alikulkutunneleita ja välillä heiluu nyrkki. Henkilöitä on paljon, ja heitä on paikoin hankalaa erottaa toisistaan, vaikka selkeästi eri funktio kullakin on.

Lauseet rakentavat tarinaa huolella, ne ovat napakoita. Huumori pilkahtelee, vaikka kaikki käänteet eivät naurata – eikä niiden ole tarkoituskaan. Kyrön kieli on rikasta ja elävää, ja juuri siihen olen niin suuresti kiintynyt. Taito on vahvasti nupullaan jo tässä esikoisteoksessa, vaikka tuntuukin, että tarina melkoisine vauhtikäännöksineen onkin vielä se tärkeämpi osa.

Vaikka Nahkatakki ei ollut minulle aivan napakymppi, olen sen luettuani kovin tyytyväinen siihen, että Kyröllä on jo tässä vaiheessa laaja tuotanto takanaan. Siitä on nimittäin vielä iso siivu minulta lukematta.


Tuomas Kyrö: Nahkatakki
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
WSOY 2012 (1. painos 2001)
205 s., e-kirja

Omasta e-kirjahyllystä.

_____

Toisaalla: Jouni Tossavainen / Kiiltomato.net, Lukutoukan kulttuuriblogi

Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimies: Ihmepoika
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
191 s.

Kirjastosta.



Mummo asettaa uuden kukan kuihtuneen tilalle ja sytyttää kynttilän. Seison jäykkänä vähän kauempana – kuolleita isiä pitää toisinaan tarkastella kauempaa. (Ihmepoika, s. 153)


Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika on nuoruuskuvaus 1980-luvun lopun Pohjanmaalta. Pääosassa on 14-vuotias poika, erikoinen oman tiensä kulkija, joka fanittaa Madonnaa ja tulee parhaiten toimeen koulun kovistyttöjen kanssa. Yksinäinen hän kuitenkin on, perheessäänkin kummajainen.

Tasainen ydinperhearki saa rajun kolauksen, kun isä sairastuu vakavasti ja kuolee. Äiti jää yksin neljän pojan kanssa, ja ennen niin vahvakuorinen kunnallispoliitikko ja jokapaikanhöylä on yhtäkkiä kovin heikko.

Päähenkilön kannalta muutokset ovat valtavia ja menetys suuri, mutta nuoruuden vimmalla arki kuitenkin jatkuu. Toisina päivinä suru on helpompi unohtaa kylän nuorten juorujen alle ja haaveisiin tulevasta elämästä New Yorkissa tai jossain.

Ihmepoika on romaani, jolla on monet kasvot. Yhtäältä se on herttainen ja lämmin, toisaalta kipeä ja teräväreunainen. Isän menetys on teini-ikäiselle pojalle kauheaa, vaikka samalla nuoruus suojelee monelta realiteetilta. Aina voi uppoutua unelmiinsa, liimata vielä yhden julisteen seinään ja haaveilla tulevasta, joka on ihan muuta kuin ankea kylänraitti jossain Pohjanmaalla.

Ihmepojan kuvaama kuolema on konkreettinen, se saa suorastaan fyysisen hahmon. Mutta siltähän läheisen kuolema kasvuikäisestä tuntuu: oudolta, mutta hyvin todelta, kouriintuntuvalta ja silti käsittämättömältä.

Monin tavoin pystyin lukiessani samastumaan Ihmepojan päähenkilöön, vaikka itse olin muutaman vuoden nuorempi, kun oma isäni kuoli. Tuttua kirjassa oli etenkin ihmetyksen tunne: mitä oikein tapahtui? Lapsen suru on erilaista kuin aikuisen, se puskee päälle, mutta voi seuraavassa hetkessä jo olla hautautunut arkisten sattumusten ja omien tuntemusten alle. Ihmepojan päähenkilöllä riittää pohdittavaa omassa identiteetissään ja muiden toimissa – ei ole ihmekään, että hän päätyy tarkkailemaan isänsä kuolemaa hieman kauempaa.

Koskimies on tavoittanut kirjaansa hellyyttä, rosoa ja nuoruuden voimaa. Tyyliltään se on paikoin kuin elokuvan tai musiikkivideon käsikirjoitus: nopeita leikkauksia, hyvin visuaalisia ratkaisuja, muutoksia ja hidastusta. Tehokeinot ovat kuitenkin maltillisia ja siksi niitä on helppo pitää harkittuna ja toimivana ratkaisuna.

Kaikki ei tosiaan suju kuin tanssi, eikä elämää ole kuorrutettu glitterillä, mutta elämänjano kantaa silloinkin, kun muu ympärillä on suvantoa. Hyvä niin.

______

Muualla: Kirjojen keskellä, Erjan lukupäiväkirja, Kujerruksia, Le petite lectrice, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2014
644 s.

Arvostelukappale.


Erik Stenfors kasvaa varakkaan perheen ainoana lapsena 1900-luvun alun Helsingissä ja kesäisin merenrantahuvilassa luonnon äärellä. Isä on poliitikko ja kauppamies, suurmaan- ja metsänomistaja, joka ei pelkää uusia asioita ja yrityksiä. Äiti on haaveiluun taipuva eteerikko, kaappialkoholisti ja epävakaa ihminen.

Erikin lapsuus loppuu lyhyeen, mutta onneksi on kotiapulainen Hanna, ikihonka, joka pysyy mukana perheen elämän käänteissä. Erik aloittaa vartuttuaan yliopisto-opinnot, mutta ne jäävät jossain vaiheessa kesken. Häntä kiinnostavat eläimet, linnut, luonto kaikkinensa. Ja eräänä päivänä hän kohtaa Lidian, torpparintyttären, jolla on kärkäs suu ja terävä mieli.

Suomen sisällissodalta Erik välttyy, sillä hän viettää sotatalven Pohjois-Lapissa metsänvartijana. Palatessaan etelään lumien jo sulattua Erik ei voi uskoa maata samaksi. Sodasta huolimatta Lidia on entisellään, joskin talven heikentämä. Tapahtuu se, mitä on tapahtuakseen.

Lidialle ja Erikille syntyy tytär Malla, jonka kirjan toinen osuus nostaa päähenkilöksi. Helppoa ei ole, kellään, ja paljon epäoikeudenmukaisuutta joudutaan kohtaamaan, vaikka välillä yhteiskunta tarkoittaa ehkä hyvää. Malla perii isänsä luontorakkauden ja haaveilevan luonteen, äidiltään ehkä pippurisuutta ja omapäisyyttä.

Ja kaiken yllä kaartuvat puut kuin suojaava katto.

Anni Kytömäen Kultarinta on yksi tämän vuoden kirjatapauksista, eikä tosiaankaan syyttä. Sain kirjan kustantamolta jo talvella, mutta kun se alkoi kerätä ylleen hehkua, otin takapakkia ja jätin sen odottamaan. Toisaalta hyvä, että tein niin. Toisaalta harmittaa, että annoin tämän kultahipun odottaa niin kauan.

Kirja on hieno, ja sen eri osat toimivat yhdessä ja erikseen. Kokonaisuus on eheä, kypsä, kaunis. Ylisanat eivät ole turhia tällaisen kirjan kohdalla, se on ansainnut ne – eikä mitään ylisanoja kyllä olekaan. 1900-luvun alun vuosikymmenet nousevat tarinassa valoon, joka paljastaa hieman uudenlaisen kulman. Sisällissodan juopa on painava, ja sen vaikutukset tavallisiin ihmisiin suuret. Silloinkin, kun varsinaiseen sotaan ei ole edes osaa eikä arpaa.

Kultarinnassa on paljon vääriä valintoja, onnettomia sattumuksia ja mielen ja kehon hidasta sortumista. Alkoholiongelma, tuberkuloosi, masennus – isoja asioita, joita Kultarinta kantaa mukanaan, mutta ei romahda niiden alle. Kirja kuvaa kauniisti isän ja tyttären suhdetta, yritystä ottaa vastuu silloinkin, kun siihen ei ole edellytyksiä ja toisaalta todellisuuden armottomuutta niille, jotka ovat taipuvaisia haaveilemaan ja uppoutumaan omaan maailmaansa. Yksinäisyys ja erilaisuus korostuvat niin ikään tarinassa. Kuinka sopeutua ympäristöönsä, jos on niin toisenlainen kuin muut? Kuinka kestää yhteisön paine ja säilyttää oma itsensä, kun kaikki ympärillä vaativat jotain muuta?

Kirjassa on mukana omanlaisensa mystinen tunnelma. Suomalainen karhuun liittyvä kansanperinne saa tarinassa osansa ja jättää lukijan sopivasti hämmennyksiin pohtimaan, missä kulkee toden ja kuvitelman raja. Onko sitä edes?

Ja tietenkin kirja on ylistyslaulu maailmalle, jossa elämme. Sen monimuotoisuudelle, herkkyydelle ja uudistumiskyvylle.

Oikeastaan tuntuu väärältä kirjoittaa Kultarinnasta ja yrittää jotenkin kuvailla sen kauneutta. Tällainen kirja on syytä lukea itse, tehdä itse omat päätelmänsä. Tätä ei voi toisen puolesta kokea. Kuten ei maailmaakaan.

_____

Kultarintaa on luettu todella paljon. Kattavahko linkkilista löytyy kirjailijan veljen Pekan Poplaari-blogista.

Maija Muinonen: Mustat paperit

Maija Muinonen: Mustat paperit
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
167 s.

Kirjastosta.


Minä kerron sinulle kaiken, senkin etten kerro sinulle kaikkea.


Ann Miel kuolee pian, hän tietää sen. Tarkalleen ottaen hän kuolee vuorokauden kuluttua. Saadakseen valmiiksi edes jotain, tai ehkä koko elämänsä, hän alkaa kirjoittaa kirjeitä. Tärkein kirjeiden saaja on hänen pieni poikansa Luc, niin pieni vielä, ettei äiti ole valmis jättämään tätä yhtään pidemmäksi aikaa. Myös perheen lastenhoitaja Rosa saa omat kirjeensä, kuin myös kirjepaperit lähettäneen tehtaan johtaja sekä muutama muu.

Kuin huomaamattaan, pirullisen kellon tikittäessä koko ajan aikaa pois, Ann alkaa kirjoittaa tulevaisuutta – kaikkea sitä, mitä hän ei näe tapahtuvaksi, mutta jota haluaisi olla todistamassa. Hän kuvittelee, kuinka Luc kasvaa Rosan hoidossa pienestä pojasta nuorukaiseksi ja lopulta aikuiseksi mieheksi. Kirjeiden sävy muuttuu yhä määräävämmäksi, Ann ottaa suunnan ja aseman, johon ihmisen on todellisuudessa vaikeaa ja mahdotontakin päästä. Lucin elämä koulunkäynteineen, harrastuksineen, ystävineen, rakastettuineen – kaikki muodostuu kirjaimiksi valkoisille papereille, joita Ann raivokkaasti kirjoittaa täyteen, ennen kuin aika loppuu. Sillä ainahan aika loppuu kesken. Kaikilta.

Maija Muinosen Mustat paperit on vaikuttava ja vakuuttava romaani. Se herättää lukijan kiinnostuksen, pitää otteessaan ja herättää voimakkaita tunteita. Kirja on hyvin intensiivinen, sen jokainen lause on merkityksellinen, ja sen tunnelma rakentuu äärimmäisen hienosti ja hienovaraisesti yhä pahaenteisemmäksi, ahdistavammaksi ja kokonaisemmaksi. Toisaalta arvoituksellisuus pysyy yllä loppuun saakka, sillä Ann häipyy lukijan käsistä aina, kun hänestä luulee hetkeksi saaneensa kiinni. Mikä on totta elämässä nyt, mikä tulevassa?

Tarinan kiihkeys kiertyy loppua kohti yhä tiukemmaksi solmuksi, ja minun oli pakko lopettaa lukeminen hetkeksi viimeisten parinkymmenen sivun aikana. Niin syvälle olin jo uponnut Annin kirjeisiin, että ne alkoivat pelottaa. Ann on vaikuttava kertoja: samaan aikaan epäluotettava, luotaantyöntävä ja uteliaisuutta kutkuttava.

Mustat paperit kertoo äitiydestä, kuolemasta ja kiintymyksestä, eikä tosiaan kauneimmalla mahdollisimmalla tavalla. Samalla se pakottaa pohtimaan luopumisen vaikeutta – jopa mahdottomuutta –, kohtalouskon ongelmallisuutta ja äitiyden pimeämpää puolta. Missä kulkee rakkauden ja vallan raja? Mitä tapahtuu, kun sen ylittää?

Kirjan tunnelma on upea. Muinonen on tavoittanut lyhyeen mittaan paljon, eikä kirjassa ole mitään liikaa. Tarina houkuttelee luokseen ja kun se on saanut pahaa-aavistamattoman uhrin lähelleen, verkko on kiertynyt jo pakahduttavan kireälle, eikä jäljelle jää ainakaan helpotusta – kaikkea muuta.

___

Muita vaikuttuneita lukijoita: Arja, Helmi-Maaria Pisara ja Marjatta Mentula (kaksi jälkimmäistä käsittelee juonta tarkemmin ja paljastavammin).

Helmi Kekkonen: Kotiin

Helmi Kekkonen: Kotiin
Kansi: Satu Ketola
Avain 2009
128 s.

Kirppariostos.


Kotiin on kokoelma pieniä helmiä. Ne välkkyvät valossa hetken ennen kuin varjo piirtyy jälleen niiden yli. Tunnelma on melankolinen, paikoin rivien välistä puristuu puhdasta surua. Kaiken kanssa on kuitenkin päästävä eteenpäin, jatkettava jotain muuta.

Novellikokoelmassa on yhdeksän päähenkilönsä mukaan nimettyä kertomusta. Ne kietoutuvat toisiinsa, osa vahvemmin, osa löyhemmin. Päähenkilöitä yhdistää sijattomuuden ja osattomuuden tunne, pyytämättä tapahtuneet elämän käänteet, yksinäisyys ja käsittelemättömät tapahtumat elämän varrelta. Tyyli pysyy yhtenäisenä, osaltaan myös toisteisena, mutta pidän sitä vahvuutena. Novellien tunnelma on latautunut ja vahva. Osassa suurin on jo tapahtunut, ja tarina itsessään kuvaa hetkeä juuri suurten muutosten jälkeen.

Kokoelman novellit tapahtuvat nimettömissä kaupungeissa, hiljaisilla kaduilla, hylätyillä puistonpenkeillä ja asunnoissa, joista näkee pois, mutta joihin kukaan ei katso sisälle. Ihmisen on helppo kadota kaiken keskellä, vetää verho ikkunan eteen ja ovi kiinni, vaikka joku välittäisikin. Se saa minut surulliseksi.

Vahvimmin vaikutuin novelleista Aatos ja Mimi. Aatoksessa samanniminen päähenkilö on vanha mies, joka herää aamuisin lukemaan Helsingin Sanomia kahvinkeittimen poristessa, kaipaa kuollutta vaimoaan ja tekee joka päivä saman kävelylenkin ohi kallion ja puistonpenkin, jolla kukaan ei koskaan istu. Eräänä päivänä penkin reunalla on kuitenkin toinen vanha mies katselemassa merelle. Miehet tutustuvat siihen rauhalliseen tahtiin, johon vanhemmilla ihmisillä on tapana tutustua. Aatos on onnellinen – pitkästä aikaa hänellä on joku muukin kuin Saramago-kissa. Kunnes tulee päivä, jolloin toinen mies ei enää saavukaan.

Mimi kertoo sisaruudesta ja erosta, kaaoksesta ja hitaasta vajoamisesta. Novellin päähenkilö on kokenut menetyksen, johon ei tahdo sopeutua, ja hänen siskonsa Mimi koettaa nostaa tätä pinnalle – kenties ei hienovaraisimpaan mahdollisimpaan tapaan, mutta tiukalla otteella yhtä kaikki. Novelli jää kalvamaan, sillä tunnistan siitä monia tuttuja elementtejä, paljon samaistuttavaa pintaa.

Kotiin on vahva teos, puhutteleva ja vakuuttava. Voisi ajatella, etteivät sen käsittelemät aiheet ole mitenkään vallankumouksellisia tai erikoisia, mutta juuri se tekee kokoelmasta niin ehyen, voimakkaan ja kauniin. Kieli on omaäänistä, lauseet hiottuja, mikään ei ole jäänyt puolitiehen.

Kauneutta kaipaavalle, surua sietävälle, kirjallisesta vahvuudesta vaikuttuvalle.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
281 s.

Kirjastosta.


Vilja ja Aleksi. Aleksi ja Vilja. Nuori rakkaus herää eräänä kesänä, kun kumpikin on kaukana poissa kotoa. Aluksi kosketus ja yhteys on arka, vähitellen hiukan rohkeampi. Vilja ja Aleksi haluavat rakastaa ja elää, toteuttaa Jumalan valtakuntaa maan päällä, mutta tehdä sen osin omilla ehdoillaan. Voimakas on kuitenkin lestadiolaisyhteisön valta.

Muutamassa vuodessa perhe on kasvanut jo usealla pellavapäällä. Kun Vilja tekee jälleen positiivisen raskaustestin – vain yhden lohtua etsineen yhteisen yön jälkeen – alkaa voimavarojen raja näkyä lähempänä kuin koskaan. Koetukselle joutuvat kaikki perheen jäsenet, ympäröivä yhteisö, Aleksin ja Viljan avioliitto sekä syvimmin kaikista Vilja. Viljan mieli ja ruumis. Viljan usko. Viljan toivo. Viljan rakkaus.

Taivaslaulu on loppukesän ja alkusyksyn kohistuimpia kirjoja kirjablogeissa. Kovat paineethan siitä tulee, lukijallekin.

Taivaslaulu on kaunis kirja. Ja surullinen. Se alkaa kuin kalevalainen runo, ja se hieman pelotti. Kirjan alku on niin runollinen, että kaltaiseni suoraviivaisen proosan ystävä kavahti. Onneksi kieli hieman tasoittuu, kun tarina alkaa kulkea. Silti se etäännytti.

Koin Viljan tarinan aitona, koskettavana ja raivostuttavana. Toisaalta, kuten usein muulloinkin ja aivan muunkinlaisissa yhteyksissä, jäin miettimään ihmisen vapaan tahdon problematiikkaa. Lestadiolaista elämää elävän naisen valinnat ovat niin kaukana omasta arkitodellisuudestani, että minun on niitä vaikea ymmärtää. Taivaslaulu tuo tuota vierasta kulttuuria fiktion keinoin lähemmäs, vaikkakaan ei tee siitä minun näkökulmastani sen ymmärrettävämpää. Mietin, miten paljon ihminen lopulta voi itse päättää. Mistään. Oli uskoa, yhteisöä, ylhäältä asetettuja moraalisääntöjä – tai ei.

Vaikka Rauhalan kieli hätyyttelee, kiusoittelee, sivelee ja hellii, siinä on jotain liikaa. Minusta se ei ole aivan aitoa ja sujuvaa, vaan jää paikoin ulkokultaiseksi. Luovaa se on, rikasta ja kaunista, sitä en tosiaankaan kiellä, mutta pysyin kaikesta huolimatta varpaillani alusta loppuun. Paikoin tylsistyin päällepuskevaan luontokuvastoon ja tunteeseen, kuin lukisin pitkää virttä, jonka sanomaa en ymmärrä.

Tarina pitää otteessaan. Viljan ja Aleksin perhe-elämä tuntuu lapsettoman ihmisen silmin tarkasteluna uskottavalta ja kompleksiselta. Uskonnollisesta elämästä en mitään tiedä, koska en ole koskaan sellaista itse elänyt, mutta kaikessa ristiriitaisuudessaan siihenkin on helppoa samaistua. Rauhala ottaa kantaa, vaikka proosaa kirjoittaa, ja hän tekee sen taitavasti. Ääni annetaan monelle, vaikka se liberaalin alleviivauksen saakin. Tärkein sanoma lienee se, että suuntia ja näkemyksiä on monia, vaikka puhdasoppisuutta korostettaisiin. Yksimielisyys lienee käytännössä mahdotonta.

Vaikken ole kirjasta aivan hurmioitunut, pidän sitä tärkeänä ja vaikuttavana teoksena, monelta osin kohinansa ansainneena. Kiinnostuneena jään myös seuraamaan Pauliina Rauhalan uraa. Mitä kaikkea muuta hän vielä ehtiikään kirjoissaan käsitellä, jos kirjailijana jatkaa? Tällä naisella on sana hallussaan, ja se sana on painavaa.

Toivon jonkun saavan siitä lohtua. Jaksamista seuraavaan päivään. Ja sitäkin seuraavaan.

Ian McEwan: Sementtipuutarha (Lukutaitokampanja II)

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Suomentaja: Eva Siikarla
Otava 2010 (1. suomenkielinen painos Kirjayhtymä Oy, 1980)
135 s.
The Cement Garden (1978)

Kirjakauppaostos.


Julie, Jack, Sue ja Tom ovat neljä sisarusta, iältään kuudesta kuuteentoista. He elävät keskenään autioituvassa talossa kuumana kesänä vanhempiensa kuoleman jälkeen. Tarina kerrotaan Jackin, aknen ja murrosiän kourissa elävän nuorukaisen – Leena Lumin sanoin "kuin likaisen kärpäsen" – silmien kautta. Mikään perheessä ei ole hyvin, mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Sisarusten välejä hiertävät erimielisyydet, väkivalta, irstailu ja sikailu. Miten näin vääristyneestä kuviosta voi kukaan selvitä kunnialla ulos?

Ian McEwanin esikoisteos Sementtipuutarha on kuvottava ja ahdistava kirja. Se kertoo täysin vääristyneestä perheestä, vääristä valinnoista, virheistä ja väkivallasta. Kertoja Jack on kaikin puolin avun tarpeessa, eikä hänen sisaruksiaankaan voi ihan terveiksi sanoa.

Tarina on pituudeltaan lyhyt ja tunnelmaltaan tiivis, mutta paljon siihen mahtuu. Kaikki alkaa mennä vinoon heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, enkä voinut olla pohtimatta, miten asiat saattoivat mennä niin kuin ne menivät. Mikä kaikki aiheuttaa sen, että perhe menee pilalle ja repeää palasiksi kuvottavimmalla mahdollisella tavalla?

Niin paljon kuin Sementtipuutarha käsittelee seksuaalisuutta ja sen heräämistä ja vinoutumista, on se myös kertomus syrjäytymisestä, unohduksesta ja varjoon jäämisestä. Kuten noora, minäkin jäin miettimään, kuinka luotettavana kertojana Jackia voi pitää. Hän on lakoninen ja toteava, jollakin tavalla hyvin vilpitön kaikessa kieroutuneisuudessaankin, mutta mikä on todella totta ja mikä murroksessa olevan mielen kuvitelmaa?

Tunnelma on voimakas alusta loppuun. Lienee kirjan merkittävin tekijä ja vahvistaa osaltaan sen taiturimaisuutta. Samaan painostavuuteen on huomionsa kiinnittänyt myös Elegia. Tämä kirja nostaa palan kurkkuun ja kylmät väreet selkäpiihin. Luin tarinan loppuun tänään töistä palatessani, ja olin varma, että vaivautuneisuuteni ja kauhuni näkyi kanssamatkustajille. Viimeisen lauseen jälkeen nielaisin syvään, enkä silti helpottunut ollenkaan. Tuntui kuin kurkkuuni olisi kaadettu kauhallinen märkää sementtiä.

___

Sementtipuutarha on blogini toinen kirja kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, joka jatkuu 13.9. saakka.

Lisäksi saan sillä ruksattua jälleen yhden kirjan TBR-listaltani.

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ulkoasu: Anne Lehtinen
Goranus & Texthouse 2013
219 s.

Arvostelukappale.


Aigi on perheensä traagisesti nuorena menettänyt lentonoitien suvun viimeinen vesa, vetreä saamelaispoika. Hän on kasvanut Saivomaailmassa tarunhohtoisten ja hyvinvoivien gufihtarien luona, mutta joutunut vartuttuaan palaamaan takaisin Eläväisten maailmaan, jossa elelee rauhallista elämää Njaiti-poronsa kanssa.

Aigin arki saa nopean käänteen, kun hänet kutsutaan auttamaan tärkeässä tehtävässä: kevään ensimmäisen auringonsäteen nappaamisessa. Siitä kilpailevat joka vuosi hyvät ja pahat voimat, ja jos paha on nopeampi, kesä ei ehkä tule ollenkaan. Alkaa jännittävä kilpajuoksu Ulda-tunturin huipulle, jossa Aigilla on vastassaan ilkeämielinen jätti Stallu. Tarvitaan nopeutta, älyä ja ongelmanratkaisutaitoja.

Toiseen, hieman monimutkaisempaan seikkailuun Aigi päätyy, kun hän saa odottamattoman vieraan Saivomaailmasta. Gufihtarien kylänvanhin Huuva tulee pyytämään Aigilta suurta palvelusta ja apua, sillä noita on kaapannut hänen tyttärensä Ristenin ja piilottanut tämän pelottavan Jänkäjärven pohjassa olevaan luolastoon. Aigin neuvokkuutta tarvitaan jälleen, eikä hän voi kieltäytyä auttamasta: onhan Risten kaiken lisäksi hänen nuoruudenrakkautensa. Matka Jänkäjärven syövereihin on vaarallinen ja ongelmatilanteita täynnä, mutta noitien sukua oleva Aigi ei jää sormi suussa pohdiskelemaan, vaan toimii. Edes kalojen kuninkaat, verenhimoiset skaimmadakset, eivät päihitä Aigia.

Aigi-saagan aloitusosa Jänkäjärven syöverit tarjoaa seikkailua ja kansanperinnettä, mytologiaa ja jännittäviä hahmoja. Kirjan alussa esitellään tarinoiden hahmot ja näiden merkitys, lopusta löytyy sanasto niille, joille saamelainen ja pohjoinen kulttuuri yleensä on vieraampaa. Lisäksi mukana on upeita kuvia keskeisistä hahmoista.

Kirjaa lukee innolla ja saamelainen elämäntapa ja mytologia herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta. Itse tarina ei kuitenkaan ole niin monipuolinen ja jouheva, kuin mihin olisi aineksia. Kirjassa on kaksi seikkailua, joista ensimmäinen, valonsäteen metsästyksestä kertova kilpajuoksu, pysyy vielä hyvin jännitteisenä, vaikka onkin tematiikaltaan ja toteutukseltaan varsin perinteinen. Sen sijaan toinen tarina, jossa Aigi pelastaa Ristenin Jänkäjärvestä, on vähän venytetyn tuntuinen. Siinä on turhan monta nostatusyritystä ja uutta käännettä, ja ilmeisesti loppuhuipennukseksi tarkoitettu pahan noidan kohtaaminen tuntuu enää pakolliselta loppulässähdykseltä. Toisaalta se toki jättää monta ovea avoimeksi seuraavia seikkailuja ajatellen, joita ilmeisesti on jossain vaiheessa tulossa.

Aihealue ja miljöö ovat onnistuneita ja ammentavat piirteitään kiehtovasti saamelaissaagoista. Tunnelma ei sen sijaan pääse nousemaan huippuunsa, vaan jää pikemminkin hieman latteaksi. Kerronnassa on jonkin verran turhaa selittelyä ja alleviivaamista, ja erilaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä selitetään turhan holhoavasti. Paikoin kirjailija ei tunnu luottavan lukijan päättelykykyyn, vaan esimerkiksi Aigin ajatuksia ja tekemisiä selitetään auki aivan liikaa.

Kirja on naputuksestani huolimatta vetävä ja hyvää mieltä tuova. Varsinaista jännitystä se ei tarjoa, mutta toimii oivallisena kurkistuksena pohjoiseen elämäntapaan ja mytologiaan sekä antaa mahdollisuuden pohdiskella klassisia teemoja hyvästä ja pahasta, rohkeudesta ja avunannosta.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Kansi: Timo Numminen
Otava 2012
350 s.

Kirja saatu blogiarvonnasta.


Onni Happonen uskoo parempaan tulevaisuuteen ja solidaariseen yhteiskuntaan. Hän nousee 1920- ja -30-lukujen vaihteessa kovasti ahkeroimalla Heinäveden kunnallislautakunnan esimieheksi ja haaveissa siintää kansanedustajuus sosialidemokraattien riveissä. Kotona hänellä on vaimo Saimi ja kaksi lasta sekä paljon työtä, jota ei oikein ehdi tehdä kuntalaisten hyvinvoinnista huolehtimisen viedessä lähes kaiken ajan.

Suurtilallinen Pelkonen ei voi sietää minkään sävyisiä vasemmistolaisia, noita verikoiria ja kunniallisen talonpojan selkänahan ruoskijoita. Onni Happonen on Pelkosen vihalistan kärkipäässä, sillä moisella punikilla ei pitäisi olla mitään asiaa päättäviin tehtäviin. Kommunistien paikka on rajan takana, ei valkoisessa ja puhtaassa Suomessa. Pelkosen renkinä on Pakarinen, nuori punaorpo, jolla ei ole paljon hävittävää, eikä oikeastaan mitään muutakaan.

Vuonna 1930 tilanne alkaa kärjistyä. Lapuan liikkeen hurmiossa Heinäveden isännät kääntyvät yhteisvoimin Onni Happosta ja tämän puoluetovereita vastaan ja muilutukset alkavat raaistua. Happonen kaapataan kunnankokouksesta ja syrjäytetään vallankahvasta. Ajojahti käy yhä järjettömämmäksi ja kiihkeämmäksi. Saimi-vaimon pahat aavistukset täyttyvät vielä hirveämmin kuin hän pelkäsi.

Asko Jaakonahon Onnemme tiellä on vahva esikoiskirja ja vaikuttava lukukokemus. Se ahdistaa ja kauhistuttaa, saa puremaan hammasta ja ihmettelemään ihmisen sydämettömyyttä, järjettömyyttä ja hallitsematonta kiihkeyttä. Tarina pohjautuu tositapahtumiin, ja Onni Happosen tapaus on edelleen lopullisesti selvittämätön. Jaakonaho saa kuvaamansa ihmiset elämään, heihin on helppo uskoa.

Aihepiiri on rankka, jopa pakahduttava. Suomen historiassa on huomattavan paljon kiinnostavia ajankohtia, joista 1920-luvulla alkanut oikeistoradikalismin nousu on ehdottomasti yksi. Siitä lukeminen ja siihen tutustuminen on toisaalta myös ahdistavaa, sillä monet piirteet tuntuvat nostavan päätään uudelleen ja uudelleen. Suvaitsemattomuus, kiihkoilu ja oman asian sokea ajaminen eivät vanhene. Onnemme tiellä kuvaa tätä kaikkea onnistuneesti proosan keinoin.

Päähenkilö on kieltämättä Onni Happonen, vaikka hän jääkin etäiseksi, vain muiden silmin kuvatuksi. Kiihkeä aatteensa mies hänkin on, mutta ei yllä tässä kerrontaratkaisussa lähellekään Pelkosen ja kumppaneiden maanisuutta. Pelkonen on ällöttävä henkilöhahmo, ja paikoin lähes ylilyövän vastenmielinen. Silti uskoin häneen loppuun saakka, sillä, no, pelkosia on. Saimissa on särmää, ja vaikka hän ei saa koskaan taottua miehensä päähän omaa näkökulmaansa, mikään onneton hissukka hän ei ole. Surullinen kyllä, ja tyytymätön moneen seikkaan. Lopulta suuresti etenkin itseensä ja tekemiinsä valintoihin. Renki Pakarinen ei lopulta saa paljon kertojan tilaa, mutta on sitäkin keskeisempi ja hyvin aidon oloinen. Sääliksi toki häntäkin käy.

Onnemme tiellä on helposti lähestyttävä kirja, joka etenee joutuisasti. Etenkin viimeinen kolmannes kulkee kiihkeässä rytmissä ja saa jännittämään tulevia käänteitä, vaikka keskeisimmät niistä ovatkin etukäteen tiedossa. Kukin kolmesta kertojaäänestä vie mukanaan omiin näkemyksiinsä. Tylsistyä ei ehdi, vaikkei kyse sinänsä mistään toimintatrilleristä ole.

Pala kurkussa sitä lopulta sitten on, vihan ja pelon ja kiihkon edessä. Ja toivoo, että joskus vielä osaisimme olla ja elää toisin.

___

Amma kehuu kirjan taidokasta mikrohistoriallista otetta, Jori suosittelee varauksetta, Lukuneuvojan kirja pani miettimään monia asioita, Jaana Märsynaho vaikuttui muun muassa ajankuvasta.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/ulkoasu: Toni Knuutila/Riikka Majanen
Sammakko 2012
231 s.

Kirjastosta.


Huvila meren rannalla. Lapsuus ja lapsuuden loppu. Sisaruussuhteet. Vanhempien paljastuminen ihmisiksi. Perheyritys. Väljähtänyt parisuhde. Taikajuoma. Päätös ja valinta.

Sofia ja Roosa Wiksten ovat huonekaluyrityksen tulevia perijöitä, kaksi varsin erilaista siskosta. Heidän lapsuutensa kesiin kuului merenrantahuvila, purjeveneillä saapuvien yhteistyökumppaneiden kestitseminen ja naapurihuvilan "tädit", taiteilijapari Gudrun ja Fredriksson taikajuomineen, maljapuheineen ja kesäjuhlineen. Aikuiseksi kasvaneina Sofia ja Roosa joutuvat käymään läpi sekä lapsuutta ja sen totuuksia että aikuisuuteen kuuluvaa, tahtomattomasti niskaan putoavaa vastuuta. Hieman raotetaan myös Wiksten Oy:n perustajan, Sofian ja Roosan isoisän, menneisyyttä.

Olin viime huhtikuussa Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla muutaman ystäväni kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Veronica Pimenoffia ja Jarmo Ihalaista. Kummankaan tuotanto ei ollut tuttua, mutta harvemmin sanon kirjallisille tapahtumille ei, etenkään jos niiden yhteydessä voi nauttia muutaman oluen. Ihalaisen kirjan Perheestä ja alastomana juoksemisesta olin kyllä bongannut parista kirjablogista (Kirjavasta kammarista, Luetuista, lukemattomista ja Booking it some more -blogista nyt ainakin), mutta mitenkään erityisesti se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Prosakissa kirja alkoi kuitenkin herätellä, ja viimeistään kirjailijan ääneen lukema pätkä sävähdytti. Kirja päätyi TBR-suunnitelmiini. (Prosak-klubin tallenteen voi halutessaan katsoa täällä.)

Sävähdys oli aiheellinen, todellakin. Tässäpä erinomainen kirja nimittäin! Ihalaisen kynä on sopivan kevyt ja kiusoitteleva, se houkuttelee kääntämään aina vain uuden sivun ja pureskelemaan lukemaansa, rypistämään otsaa ja hymähtelemään. Merenrantamiljöö on sanalla sanoen ihastuttava, vaikkei tunnelma huviloilla aina ole niin hyvä. Tai ehkä juuri siksi.

Perheestä ja alastomana juoksemisesta kulkee useassa ajassa, samojen ihmisten asioita pyöritellen. Se kuvaa melankolisesti sitä, kun lapsuus vaihtuu nuoruuteen ja sitä, kuinka jossain vaiheessa on hyväksyttävä se, että on aikuinen nyt ja lopun ikäänsä. Samalla pöyhitään perhesalaisuuksia ja huonoja päätöksiä, tehdään valintoja, jotka on joko pakko hyväksyä tai joita katuu, mutta jotka on tehtävä. Sofia ja Roosa ovat kiinnostavia hahmoja, sillä he onnistuvat kääntämään kuviota ympäri näkökulman muuttuessa. Alkuun pidin Roosaa epämiellyttävänä, kun asiaa Sofian silmin katsotaan, mutta kun Roosa pääsee itse ääneen, ikäviä fiiliksiä irtoaakin Sofiasta. Kumpikaan ei todellakaan ole täydellinen siskona, tyttärenä tai kumppanina.

Naapurin taiteilijat, Gudrun ja Fredriksson ja Gudrunin pohdiskelu siitä, lähteäkö vai jäädä, on kaikkein paras osa tarinaa. Naiset ovat aitoja, sympaattisia ja ärsyttäviä. Juuri sellaisia aikuisia, jollainen jokaisella lapsella pitäisi lähellään olla. Jos minulta joskus kysytään, keiden kirjallisten henkilöiden kanssa haluaisin tavata oikeassa maailmassa, vastaus on nyt selvä.

Tässä kirjassa on paljon ja silti se pysyy hyvin kasassa, se on huolellisesti koottu paketti. Lukeminen oli ilo, ja tästä kirjasta saa todellakin nauttia. Lopun kuviot ehkä lyövät hieman yli, mutta toisaalta olin lukenut koko kirjan yhtä hengästyneenä, joten pieni sykkeen kohotus ei tuntunut enää missään.

Lue tämä. Tämä on hyvä.

Lukudiplomi VIII: Tanguy, aikamme lapsi

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi
Suomentaja: Katri Ingman-Palola
WSOY 1965
235 s.
Tanguy (1957)

Omasta hyllystä.


Tanguy on vain pieni viisivuotias poika, kun hän joutuu pakenemaan äitinsä kanssa kotimaastaan Espanjasta Ranskaan. Heidän on paettava sotaa ja äidin poliittisen aktivismin aiheuttamaa uhkaa. Ranskassa Tanguyn äiti yrittää löytää heille keinoa päästä meren yli turvaan, mutta yritykset eivät tuota tulosta. Suuntana on poliittisten pakolaisten leiri. Äidin vakavan sairauden jälkeen kaksikko on jo pääsemässä kohti auvoisempaa tulevaisuutta, kun surkeat sattumukset johtavatkin kauheuksiin ja Tanguy päätyy keskitysleirille eroon äidistään.

Leirin arki on juuri niin kauheaa kuin voi kuvitellakin, mutta Tanguy on sitkeä ja selviää. Paluu Espanjaan monen vuoden poissaolon jälkeen ei ole niin säkenöivä kuin kotia ja äitiä ikävöivä poika toivoisi. Äitiä ei löydy ja Tanguyn on mentävä asumaan munkkien ylläpitämään poikakotiin. Voisi luulla, ettei maailmassa ole keskitysleiriä kauheampaa paikkaa, mutta Tanguyn nuoruusvuodet munkkien kasvattamana osoittavat muuta.

Vielä kerran Tanguy siirtyy elämässään eteenpäin, edelleen orpona ja yksinäisenä. Hän palaa juurilleen Madridiin, jossa pääsee hyvään sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Vanhempien puute vaivaa poikaa edelleen, ja etenkin jo muistoista kadonneen isän löytämisestä tulee hänelle tärkeä tehtävä. Samalla, kun Tanguy käy läpi henkilökohtaista kasvua, oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemisen liekki hänen sisällään kasvaa. Yksityinen on yleistä ja henkilökohtainen poliittista, hän tulee huomaamaan työskennellessään tehtaassa ja tehdessään tiliä oman historiansa kanssa.

Tanguy, aikamme lapsi on jonkin sortin klassikko. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisista kauhuista lapsen ja nuoren silmin, järjenvastaisesta väkivallasta ja pelosta ja yksinäisyydestä ja hylätyksi tulemisen kokemuksista. Olen saanut oman kappaleeni äidiltäni (joka on lukenut sitä kirjassa olevien merkintöjen perusteella 14-vuotiaana), ja kuten kuvastakin näkyy, kyse on viimeisiään vetelevästä esineestä.

Luin kirjaa varovasti ja hartaudella. Ensinnäkin kirja oli hajota käsiin, joten laukkukirjana sitä ei voinut pitää. Sisältönsä puolesta se on puhutteleva, mutta samalla etäännyttävä. Tyylillisesti mennään paikoin sen verran melodraaman puolelle, että kohottelin kulmiani. Ei, keskitysleiri ei ole mitenkään miellyttävä ympäristö ja pelko, jonka sotatila tuo, on varmasti kauhea, mutta paikoin dramaattisia tapahtumia alleviivattiin sen verran ronskisti, että lähinnä vaivaannuin. Arvostan hienovaraisempaa kerrontaa.

Sadististen munkkien koulukotiosuudesta eteenpäin tarina hieman tasoittuu, mutta suuria tunteita koetaan edelleen. Tanguyn kasvu kuvataan suurena kaarena, jonka välietapit ovat jokainen toistaan raskaampia, kukin omalla tavallaan. Tanguy saa kohdata sekä hyvää että pahaa, järkeä ja älyttömyyttä, oikeudenmukaisuutta ja pahaa. Kirjan lopussa Tanguy repii itsensä lopullisesti irti juuristaan ja lähtee taistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta, joskin kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia, kuinka lopulta käy.

Michel del Castillo vaikuttaa tämän perusteella kiinnostavalta kirjailijalta. Ehkä selvitän joskus, pääseekö hän myöhemmissä kirjoissaan irti ylettömästä dramaattisuudesta ja tunteiden tulvinnasta. Tanguy, aikamme lapsi on omaelämäkerrallinen romaani, mistä johtunee sen tunteellisuus. Sotaan kadonnut lapsuus ja muiden ihmisten pilaama nuoruus on raskas aihepiiri, joten on kiitettävä kirjailijaa siitä, että teos on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tarinan käänteet etenevät hyvällä vauhdilla.

On kyllä hieman surullista huomata, kuinka kovettunut olen lukijana. Liian suuret ja dramaattiset tapahtumat saavat olla kyllä todella vaikuttavasti kuvattuja, ennen kuin ne herättävät minussa erityisempiä tuntemuksia.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VIII
Menneisyyden tarinoita

Tehtävä 2. Valitse teoksen henkilöistä hahmo, jonka paras kaveri haluaisit olla. Kirjoita hänelle kirje.

Hei Tanguy,

Kirjoitan sinulle nyt, kun emme ole nähneet toisiamme moneen vuoteen. Opiston ajat ovat kaukana takanamme, ja olemme molemmat jo aikuisia. Joskus muistelen Isä Pardoa ja kaikkia niitä kokeita, joihin valmistauduimme yhdessä. Olit aina niin lahjakas! Don Armandon ansiota on se, että meistä molemmista tuli lukutoukkia. Kirjallisuuden opettaja voi varmaan halutessaan myös tuhota lukuharrastuksen, mutta onneksi meidän opettajamme oli toisenlainen.

En tiedä, mitä sinulle nyt kuuluu, enkä edes sitä, saatko koskaan tätä kirjettä. Viimeksi näimme, kun lähdit Opistosta työhön tehtaaseen. Minä menin yliopistoon ja etenin virkamiesuralle. Ehkä jokin seikkailu olisi ollut paikallaan. Uskon, että sinä et muuta ole kokenutkaan kuin seikkailuja.

Mietin usein, miten sinulle on elämässä käynyt. Jouduit nuorena kokemaan niin paljon pahaa, että toivon sinun saaneen aikuisena edes jotain hyvää vastineeksi siitä. Tulikohan sinusta se oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, jollainen jo nuorena olit? Minä asun nyt kaukana, vieraassa maassa, enkä ole palannut kotimaahamme sieltä lähdettyäni. En usko sinunkaan enää olevan siellä, mutta lähetän tämän kirjeen konsulaattiin, jossa ehkä tiedetään paremmin.

Kunpa tapaisimme vielä joskus. Olet varmasti kokenut niin paljon, ettei puheesta tulisi loppua. Minä olen vain harmaa ja arkinen virkamies, en sankari. Mutta ehkä meidän kaikkien ei kuulukaan olla.

Parhain terveisin,

Vanha ystäväsi

___

Tämä on kahdeksas suoritukseni Lukudiplomi-haasteeseen, uusi maa Maailmanvalloituksessani (Espanja) sekä yksi ruksi TBR-listallani.

Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Suomentaja: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
504 s.
Calling Me Home (2013)

Ennakkokappale kustantamosta.


Yhdeksänkymppinen Isabelle pyytää pitkäaikaiselta kampaajaltaan Dorrielta suurta palvelusta. Hänen pitäisi päästä hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän – voisiko Dorrie ajaa hänet sinne? Automatkalla halki Yhdysvaltojen Isabelle kertoo Dorrielle enemmän kuin on koskaan aiemmin paljastanut kellekään. Samalla Dorrien on koetettava selvittää elämänsä sotkut ex-miehensä, teini-ikäisten lastensa ja uuden miesystävänsä kanssa.

Isabellen tarina on sekä romanttinen että surullinen. 16-vuotiaana, 1930–40-lukujen vaihteessa, tuo valkoisen lääkäriperheen lapsi ottaa ja rakastuu perheen mustan palvelijattaren poikaan Robertiin. Eletään Kentuckyssa, syvällä rotuerottelun ajassa: suhde on jo ajatuksena, saati toteutettuna, täysin mahdoton. Isabellen kotikaupungissa mustat eivät edes saa liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, mistä kaupungin rajalla seisova kyltti ihmisiä varsin suorasukaisesti muistuttaa. Vaan mitäpä nuori rakkaus ei tekisi päästäkseen valloilleen!

Matkalla kotiin on varsin viihdyttävä ja vetävä lukupaketti. Tartuin siihen innolla, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on tunnetusti sydäntäni lähellä ja kirjan aihepiiri vaikutti erityisen kiinnostavalta. Jos uskoisin sielunvaellukseen, edellinen elämäni olisi taatusti ollut toisen maailmansodan aikaisessa ja 1950-luvun esikaupunkimiljöössä Yhdysvalloissa. Niin tutulta se kirjallisuudessa aina on tuntunut.

Lukeminen alkoi siis hyvin, mutta varsin pian tunnelmani lässähti. 16-vuotias Isabelle alkoi nopeasti ärsyttää mustavalkoisuudessaan ja samalla ylettömässä idealismissaan. Kyllä, sitähän se monesti siinä iässä on, mutta ärsyynnyin silti. Kibler kirjoittaa runsaasti ja hersyvästi, ja ajankuva tuntuu kyllä aidolta, mutta jouduin aika ajoin vetäytymään vauhdilla ulos tarinasta: osoittelua ja alleviivaamista on aivan liikaa, eikä lukijalle jätetä mahdollisuutta pohdiskella asioita omin päin. Epätasa-arvo ja rasismi on päällekäyvää, mutta minä tunsin itseni paikoin aliarvioiduksi. Olisin ymmärtänyt ilman kirjailijan kädestä pitämistäkin, etteivät asiat ole ihan niin kuin niiden oikeudenmukaisesti kuuluisi olla. Henkilöhahmot tuntuivat paikoin liian yksiulotteisilta ja heidän tekemiensä ratkaisujen perustelut ontoilta. Esimerkiksi Isabellen perheen sisäiset valtasuhteet ja hänen suorastaan hirviömäiset veljensä eivät minun kohdallani menneet kyllä läpi. Robertin yletön hyvyys ihmetytti: kai nyt rakkauden kohteessa voisi edes yksi särö olla?

Isabellen ja Robertin rakkaustarinaankaan en aivan saanut itseäni uskomaan. Toki nuori – ja miksei vanhempikin! – rakkaus on sokeaa ja niin edelleen, mutta ei, en päässyt mukaan tunteen paloon ja himoon. Kielletty rakkaus on kiehtova aihe ja siitä saa hyvän jännitteen aikaan, mutta minua lukijana nuorenparin kohtaamaat haasteet eivät kyllä herkistäneet pätkääkään.

Nykyajan tarinalinja, pitkän elämän eläneen Isabellen ja hänen nuoren tummaihoisen kampaajansa ystävyyssuhde ja automatka, kiinnosti minua vaihtelevalla menestyksellä. Alkuun olin kiinnostuneempi siitä kuin vuoden 1939 Kentuckysta, mutta jossain vaiheessa sekään ei vetänyt mukanaan. Liikaa asioiden vatvomista, kirjailijan alleviivauksia ja jopa teennäisyyttä. Aivan lopussa, kun lankoja solmitaan yhteen, ja etenkin viimeisessä luvussa tarinan tunnelma on jo varsin kohdallaan ja vetoaa mukavasti tunteisiin. Mutta koko kirjaa se ei minun silmissäni pelasta.

Yksittäisinä huomioina ärsyynnyin kirjan puuttuvasta pilkutuksesta (varmaan tämä on selkeä valinta suomentajalta, mutta minä kaipaan suomen kieleen pilkkuja oikeisiin kohtiin), ylettömästä rukoilemisesta ("rukoilin kiihkeästi että...", "rukoilin, että hän..." jne., kyllästymiseen saakka) sekä minua hämmentäneistä epäloogisuuksista. Saatoin siis myös lukea huolimattomasti, mutta mielestäni paikoin menneisyyden tarinalinjassa tapahtui ihmeellisiä aikahyppäyksiä huomaamatta, esimerkiksi tarinan mukaan 17-vuotiaana Isabelle julistaa, kuinka hänen ikätoverinsa ovat olleet jo muutaman vuoden naimisissa ja jo parinkin lapsen äitejä, mitä en suoraan sanoen aivan usko – etenkään kun tarinassa alleviivataan 18 vuoden avioitumisiän merkitystä. (Ja eikö etenkin nuorena ikätovereiksi lasketa nimenomaan samanikäiset?)

No, yleensä en kai nipota näin paljon tuollaisista seikoista, mutta tässä kirjassa minua ärsytti sen verran moni asia, että ne melkein huomaamatta kasaantuivat isoksi möykyksi.

Kirjan kunniaksi on todettava, että onhan se toki aivan kelvollinen viihdekirja, ja tällä kertaa lukijalla oli ehkä vääränlaiset ennakko-oletukset, enkä siis osannut relata ja hypätä kirjan tarjoaman viihteen kyytiin. Matkalla kotiin takaa varmasti viihdyttävän ja koskettavankin lukuelämyksen, jos siihen suhtautuu oikein: kevyenä, joskin toki vakavista aiheista kertovana, lukijalle asiat valmiiksi pureskelevana ja siten helposti lähestyttävänä ajankuluna.

___

Minua huomattavasti positiivisemmin kirjaan on suhtautunut Hanna, joka suosittelee tätä juonivetoista lukusukkulaa ja nyyhkimistä kaipaaville lukijoille, Katjaa Matkalla kotiin viihdytti vaan ei tarjonnut yllätyksiä tai suuria elämyksiä, Maijan kirja imaisi mukaansa.

Lukudiplomi VII: Sonetteja laumalle

Juice Leskinen: Sonetteja laumalle
Kirjayhtymä 1975
125 s.

Kirjastosta.


Kuten on jo useaan otteeseen (luultavasti kyllästymiseen saakka) käynyt ilmi, en ole erityisen runollinen ihminen. Lyriikka on aina ollut minulle vaikea kirjallisuudenlaji, enkä usko tilanteen koskaan ratkaisevasti muuttuvan. Omaa asennettaan voi aina kuitenkin hioa, ja niinpä minäkin aina silloin tällöin hyppään runojen kelkkaan ja koetan parhaani mukaan pitää kiinni vauhdissa – vaikka ymmärrys on välillä todella vaikeaa.

Juice Leskinen (1950–2006) on kuitenkin poikkeustapaus, kaikilla mittareilla. Minulla on muutama hänen kokoelmansa omassa hyllyssä, ja etenkin Aika jätti (1999) on luettu hiirenkorville. Sieltä olen selaillut milloin rakkausrunoja, milloin onnitteluriimuja, milloin mitäkin. Sanoittajana Leskinen oli yliveto, ja vaikka jotkin hänen kappaleensa ovat lähes puhkisoitettuja, jokin niissä vetoaa minuun joka ikinen kerta.

Huomasin taannoin, etten ole Aika jättiä ja the best of -kokoelmia kummemmin tutustunut Leskisen lyriikkaan. Niinpä marssin kirjastoon ja kahmaisin mukaani muutaman vanhemman kokoelman. Sattuipa sitten niinkin, että Leskisen debyyttikokoelma Sonetteja laumalle oli myös Lukudiplomi-haasteen kirjalistalla.

Kirjan alussa on Leskisen prologi, joka alkaa sanoilla "Tämä on elämäkerta." Vaikka runoilija vakuuttaa parin sivun mittaisessa tekstissään, ettei ole proosamiehiä, minun on oltava eri mieltä. Minusta Juice Leskinen oli ja olisi voinut olla aivan mitä hyvänsä. Kyllä, ihailen häntä.

Ilta

Voi kuulla miten aurinko
raapii itsensä verille
puiden latvoihin.

Ja minä istun tässä
ja ajattelen sinua.


Kokoelman sisältö on jaettu löyhästi temaattisiin osioihin, joita ovat Extraa, Lyriikkaa, Aforistiikkaa, Episodeja elämän poluilta, Kansanlaulun omaiset, Petr Arka: Sonetteja laumalle sekä Laulut levyiltä. Jaottelu on kiinnostava ja perusteltu, ääni muuttuu hieman ja on kussakin osiossa vähän erilainen.


Episodeja elämän poluilta I

Kuolemaa tuijottavin silmin
he tuijottivat kuolemaa,
joka tuijotti takaisin

(Oli meneillään tuijotuskilpailujen
kolmas semifinaali.)


Se, mikä minua Leskisen teksteissä viehättää, on niiden näennäinen yksinkertaisuus ja samalla rajaton moninaisuus. Hän oli sanojen kuningas, leikittelijä, vinoilija, vääntelijä. Runoissa on sekä vakavuutta että huumoria, pisteliäisyyttä ja vilpittömyyttä. Osa runoista on pienen pieniä, ja silti niissä on jokaisessa jokin jippo, syy, jonka vuoksi ne on kannattanut kirjoittaa. Ihmeellistä. Niin vähällä niin paljon.


Finale

Eikä taivalluksesta jäänyt
kuin
   linttaan
       astutut kengät


Aika miehistähän Leskisen runous on. On kaljanjuontia, naintia, yksinäisyyttä, satunnaisia kohtaamisia, melankoliaa. Mutta silti minusta lukiessa välillä tuntui tutulta. Ehkä se on illuusio – luulen voivani ymmärtää 70-luvun taiteilijaelämää – mutta mitä siitä? Siksi minä kirjallisuutta luen, että saan olla välillä joku muu, nähdä toiselta puolelta, ymmärtää muuta kuin mitä minussa on.


Täytyy mennä kapakkaan

Täytyy mennä kapakkaan
ja ostaa yksi olut,
että saisin liikkumaan
harmaat aivosolut.


Sonetteja laumalle on kiinnostava kirja. Se on vasta kehittyvän taiteilijan alkusoitto, joka lupaa hyvää tulevaan. Ja sitähän me todellakin saimme: ei olisi suomalainen popkulttuuri tai lyriikka entisellään, jos sen keskeinen tekijä napattaisiin kuviosta pois. Juice Leskinen oli todellinen sanataiteilija sanan kaikissa merkityksissä. Onneksi tekstit jäävät, vaikka niiden tekijöiden on jokaisen vuorollaan lähdettävä.

Tämä hetki

Säilyisi edes tämä hetki

tämä lyhyt hetki

kun tuuli murtaa laineen

kun hiekka polttaa jalkojen alla

Lukudiplomi-haaste, suoritus VII
Runoja ja näytelmiä

Tehtävä 1. Valitse teoksen kaksikymmentä kiinnostavinta sanaa. Tee niistä sananselityspeli.

Varsinainen sananselityspelin teko jää nyt väliin, mutta kieltämättä vaikkapa seuraavat sanat voisivat olla varsin mielenkiintoisia selitettäviä esimerkiksi Alias-matsissa.

nirunaruaivot
golgatankävijät
maapallon henkivakuutus
paska jätkä
ohrasäkki
antiperspirantti
pekonimakkara
niskavilla
koskislesti
Lindin Arvi
karviaismarjalikööri
homekorvat
zeppeliini
imeläkivi
amatöörikitaristin jytäinstrumentti
pikkuisessa simassa
autostrada
konjamiini
nykypurukumidesibelijytinä
seminoloogie boogie woogie

Lukudiplomi V: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kansi: Rasmus Snabb
Otava 2007
270 s.

Omasta hyllystä.


Mikko Virtanen on erikoinen mies. Hän saattaa päälle päin näyttää tavalliselta insinööriltä, mutta ulkokuori pettää. Oikeasti Virtanen on väärään kehoon, väärään identiteettiin ja ennen kaikkea väärään maahan syntynyt kansallisuustransu. Hän haluaa olla, ja häen kuuluisi olla ruotsalainen.

Virtanen tarttuu toimeen, jota on tavallaan valmistellut koko ikänsä ja päättää tulla ruotsalaiseksi. Hän ei tosin ole asunut Ruotsissa päivääkään, mistä syystä Ruotsin maahanmuuttoviranomaiset eivät lämpene ajatukselle kansallisuuden vaihtamisesta noin vain. On siis otettava ronskimmat keinot käyttöön.

Virtanen alkaa soluttautua ruotsalaisen yhteiskunnan jäseneksi yhä mielikuvituksellisemmin keinoin. Hän on suorastaan ilmiömäinen ruotsalaisuuden ja ruotsalaisten tarkkailija, eikä metamorfoosi lopulta ole niin vaikea kuin voisi luulla. Mikko Virtasesta tulee kuin varkain – joskin vaivannäköä se vaatii – Mikael Andersson, melkein aito ruotsalainen perheenisä ja sosiaalidemokraattisen kansankodin tukipilari. Tosin ruotsalaisesta hyvinvoinnista on lopulta maksettava, minkä päähenkilömme joutuu väistämättä huomaamaan...

Olen aina pitänyt Miika Nousiaista jotenkin erityisen hurmaavana henkilönä, hauskana ja nokkelana, sopivasti itseironisena. Hän on tuntunut kirjailijana hyvin tutulta, ihan kuin vanhalta tutulta, vaikken ole koskaan aiemmin hänen kirjojaan lukenut. Nyt tuli korkattua, sillä Vadelmavenepakolaisen pokkariversio päätyi hyllyymme viime kesänä jostain alelaarista ja siellähän se mukavasti huuteli tarttumaan itseensä hieman raskaampien lukukokemusten jälkeen.

Viihdyin oudon Mikko Virtasen matkassa varsin hyvin. Tarina etenee päähenkilön päiväkirjamerkintöinä, joiden kieli on nasevaa ja sujuvasti kulkevaa. Teksti on sekoitus vinksahtaneen miehen ajatuksen virtaa, todellisia tapahtumia ja teräviä huomioita. Nousiainen tietää mitä tekee.

Omaksi ongelmakseni muodostui se, että olin valmistautunut lukemaan hupaisaa huumoria, mutta päädyinkin seuraamaan valmiiksi sairaan mielen sairastumista entisestään. Vadelmavenepakolaisen pohjavire on minun tulkintani mukaan lopulta aika synkkä ja surullinen, vaikka pinta on kevyttä ja jouhevaa. Paikoin Virtasen Ruotsi-hulluus pikemminkin ahdisti syvästi kuin nauratti, vaikka ymmärtääkseni kirjan tarkoitus on olla hauska eikä surullinen.

Toki meillä kullakin on omanlaisemme huumorintaju, eikä kaikki naurata kaikkia – ei tarvitsekaan. Ja ilman muuta Vadelmavenepakolainen heittää teräviä ja osuvia piikkejä useampaan suuntaan, se oli lukiessa selvää. Taustatyötä on tehty paljon, ja ruotsalaisuus tuli kaikista (mainioista) ylilyönneistään huolimatta (vai juuri siksi?) kuvatuksi varsin aidon tuntuisesti. Minusta vaan hieman tuntui, että vitsistä katkesi terä jossain vaiheessa, ja yhä tragikoomisemmaksi käyvä farssi alkoi jossain määrin toistaa itseään ennen tarinan loppuhuipennusta. Päähenkilön vaikeudet veivät huomioni tarinan muilta tasoilta, mikä harmitti minua jälkeenpäin, sillä luultavasti osa terävistä havainnoista meni minulta ohi, kun keskityin päähenkilön pahenevaan mielentilaan.

Lopputuomioni siis on, että kirja oli mukava välipala, mutta ei sen enempää. Tosin aion kyllä lukea Nousiaiselta vielä muutakin, ainakin kehutun Metsäjätin. Eli traumaa ei tullut, vaikka en hurmioon päässytkään.


Lukudiplomi-haaste, suoritus V
Matkalla

Tehtävä 3. Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Abban Greatest Hits -albumi. Mikko Virtanen elää ja hengittää tämän musiikin tahtiin – ilman sitä matkalle lähteminen olisi pelkästään tyhmää.

Tuubi Kallen mätitahnaa. Tämä on yhdistelmä aitoa ruotsalaisuutta ja sydän- ja verisuonitautien riskiä. Joskus on elettävä reunalla.

Muistiinpanovälineet. Koskaan kun ei tiedä, milloin saattaa joutua neuvottelemaan mistä tahansa asiasta missä tahansa seurassa. Jollain on hyvä olla muistiinpanovälineet aina valmiina.

Kuningasperheen kuva (jossa on mielellään vain ns. alkuperäisjäsenet). Kyllä kunnon ruotsalaisella on aina kuninkaallinen perhe jollain tapaa mielessään, vähintään suojelevana talismaanina.

Ruotsin passi. Kauniimpaa esinettä ei maailmassa olekaan.

___

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteen lisäksi Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

Teemamaana Saksa: Vanhan lapsen tarina

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Suomentaja: Mari Janatuinen
Avain 2011
115 s.
Geschichte vom alten Kind (1999)

Omasta hyllystä.


No niin, taas piti mennä pää edellä pusikkoon. En näemmä opi, että symbolistiset pienoisromaanit ovat minulle vähän vaikeita. Kokeilin viimeksi joulukuussa, ja lopputulos oli lähinnä tragikoominen. No, tässä sitä mentiin taas. (Kirja löytyi Akateemisen alelaarista naurettavan parin euron hintaan ja takakansiteksti vaikutti kiinnostavalta.)

Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina alkaa siitä, kun kadulta löytyy 14-vuotias nimetön ja koditon tyttö ämpäri kädessään. Hän ei osaa sanoa itsestään tai taustastaan mitään, joten viranomaiset toimittavat hänet koulukotiin. Siellä hän solahtaa osaksi suljetun yhteisön elämää pysytellen kuitenkin koko ajan tavoittamattomissa ja omillaan. Hän ei osaa tai tahdo edes tulla osaksi yhteisöä, vaan pysyttelee mielummin tarkkailijana, aina hieman omillaan. Tyttö alkaa hitaasti muuttua: hänestä tulee sekä hyljeksitty että luotettu, ja myös hänen fyysinen olemuksensa muuttuu, se on pehmeä, jotenkin löyhärajainen ja jollakin tavoin epämiellyttävä. Hän on osa ympäristöään ja samalla siitä erillään, eikä kukaan edelleenkään tiedä, kuka hän todellisuudessa on ja mistä tulossa – tai minne hänen on määrä mennä.

Erpenbeckin kerronta on kieleltään miellyttävää ja se tuntuu melkein musiikilta. Hän rakentaa kertomustaan taitavasti, lyhyin kappalein, joista muodostuu yhtenäinen kudelma. Tunnelma on tiivis alusta loppuun, ja lukijalle jää riittävästi tilaa tekstin maisteluun ja sen merkitysten pohdintaan.

Tässä tosin tuli meikäläiselle kynnys vastaan. En päässyt tarinaan sisään, tarkkailin sitä vain. Tytön kautta kuvattu koulukodin todellisuus tuntui sekä aidolta että vieraalta, pintaraapaisulta ja välineeltä, jonka avulla kerrotaan pikemminkin jostain muusta. Tytön muuttuva identiteetti ja konkreettinen muutos tarjosivat vihjeitä tulkintaa varten, mutta eniten tässä häiritsee se, etten tiedä, kuinka metsään tulkintoineni menin.

Vierautta ja muutosta tässä ainakin käsitellään. Sitä, millaista on, kun ei kuulu joukkoon eikä välttämättä haluakaan kuulua. Kun identiteetti ja itsetunto on vähäistä tai hukassa, kun vastauksia ja toimintatapoja ei ole.

Olisinpa riittävän fiksu tällaisille kirjoille. En taida olla. No, palaan kuitenkin tyytyväisenä huomattavasti minun kirjamakuani paremmin vastaavan, mutta hieman saman aiheen äärellä olevan kirjan pariin: juuri nyt on kesken Tummien perhosten koti, jossa myös ollaan sijattomasti suljetussa yhteisössä.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Ina, Susa ja Morre. Heidän blogeissaan on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemasta ja merkityksistä.

Korkkaan Vanhan lapsen tarinalla Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -lukuhaasteen.  

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Suomentaja: Maija Westerlund
Gummerus 1984
374 s.
To Kill a Mockingbird (1960)

Omasta hyllystä.


Scout Finch elää suhteellisen viatonta lapsuutta 1930-luvulla alabamalaisessa Maycombin kaupungissa. Hänen päivänsä kuluvat isoveli Jemin kanssa seikkaillen ja pian myös koulua käyden. Perheen isä Atticus on pitkää päivää tekevä lakimies, jolla kuitenkin on aina aikaa lapsilleen ja heidän kanssaan maailman ja asioiden pohtimiseen. Äitiä perheessä ei ole.

Ajan taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne ei voi olla vaikuttamatta lapsen maailmaan. Niinpä turvalliseen elämään ja varsin suuriin vapauksiin tottuneelle Scoutille tulee melko suurena järkytyksenä ymmärtää, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä hyväntahtoisia ja oikeudentuntoisia kuin hänen isänsä on. Kaupungissa kuohuva rasismi, mustien ja valkoisten elämänpiirien erot ja patoutuneet kaunat työntyvät Finchin perheen elämään kovemmin kuin oli pelätty, kun Atticus päätyy puolustamaan valkoisen naisen raiskauksesta syytettyä mustaa miestä ja oikeudenkäynnistä tulee kaupungin väelle irvokasta leipää ja sirkushuvia.

Mikä on ihmisen arvo? Määrääkö ihonväri sen? Miten rajojen uhmaaminen vaikuttaa ihmiseen, joka elää yhteisön paineen alla? Saako paha palkkansa ja toteutuuko oikeus?

Kuin surmaisi satakielen on ollut lukulistallani pitkään. Nappasin kirjan mukaani monta vuotta sitten Tampereen kaupunginkirjaston poistomyynnistä ja siitä saakka olen vilkuillut sitä silloin tällöin sillä silmällä. Nyt oli aika.

Kirja yllätti minut. Se oli hyvin erilainen kuin olin odottanut. Oikeastaan en ole varma, mitä olin odottanut, mutta joka tapauksessa lopputulos oli erilainen. Kuin surmaisi satakielen kertoo inhottavista asioista: väkivallasta, rasismista, ihmisen ilkeydestä, epätasa-arvosta. Se ei kuitenkaan ole synkkä, vaan pikemminkin jotenkin lämpimän naiivi – onhan kyse lapsikertojasta, joka on yhtäaikaa pikkuvanhan nokkela ja häiritsevyyteen saakka sinisilmäinen.

Olen ehkä joskus mutissut pysyvästä ja melko irrationaalisesta ärtymyksestäni lapsikertojiin. Välillä kyseinen kerrontatapa pääsee iloisesti yllättämään, mutta paikoin en missään vaiheessa kirjaa pääse ärsytyksestäni eroon. Tällä kertaa kävi valitettavasti jälkimmäisellä tavalla.

Tuntuu tyhmältä nurista klassikon asemassa olevasta kirjasta, jota yhä uudet koululais- (ja muutkin) sukupolvet lukevat ja jolla on tärkeä sanoma, mutta haluan olla rehellinen. Kuin surmaisi satakielen ei siis voittanut minua puolelleen. Paikoin tylsistyin ja turhauduin, sillä tarina tuntui junnaavan paikoillaan.  En kiintynyt tai kiinnostunut Scoutista, ja muutkin henkilöt pysyivät etäällä. Vain Atticus kiinnosti, mutta hänkään ei tullut liki, käväisi vain. Scoutin äkkipikaisuus, mustavalkoisuus ja paikoittainen typeryys ovat toki perusteltuja piirteitä, onhan kyse alle 10-vuotiaasta lapsesta, mutta ei se vähentänyt ärtymystäni ollenkaan. Mutta, kuten sanottua, en vain yksinkertaisesti ole lapsikerronnan ystävä.

Vaikka juoni ei vetänyt minua mukaansa, muuten pidin monista asioista tässä kirjassa. Miljöö, painostavan kuuma ja kostea Alabama ja kaupungin paikoin törkyiset kadut ja kujat, hieman ränsistyneet talot (joissa ei ole kellareita) – kaikki ne olivat herkullisen aitoja. Tematiikka, rakenteellinen, vahva ja pelottavan pysyvä rotusyrjintä, on tärkeä ja pysyy kirjassa mukana kautta linjan muuttumatta paasaukseksi.

Lopputulos siis on, että ikävä kyllä petyin. Kuin surmaisi satakielen ei vienyt mukanaan, ei tullut lähellekään ihoa eikä lukuprosessi ollut erityisen nautinnollinen. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän palkitun, kiitetyn ja rakastetun kirjan. Kaiken ei edelleenkään tarvitse olla minua varten, vaan on hyvä joutua nieleskelemään ja haastamaan itseään.

Tosin nyt kaipaan vetävämpää ja enemmän minua olevaa kirjaa. Onneksi sellainen on jo meneillään.


So American: Black America
Pulitzer
TBR90+10

Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Kirjastosta.


Ruoppaaja Muttilainen, konstaapeli Parviainen ja agronomi Hildén muodostavat Veljeskunnan, natsiaatteen 2000-luvulle luotsanneen ryhmittymän, jolla on suuria suunnitelmia Porvoon kunnallispolitiikan, suomalaisen yhteiskunnan ja miksei koko maailman varalle. Porukan johtajana on Muttilainen, naisen- ja vallankipeä mies, aivoina häärii hintelä Hildén ja Parviainen valaa uskoa niin Veljeskuntaan kuin Jeesukseen.

Kun Hildén saa selville, että Hitler ei päättänytkään päiviään berliiniläisessä bunkkerissa vaan jossain aivan muualla, on selvää, että Veljeskunnan on lähdettävä nappaamaan pyhäinjäännökset parempaan talteen. Sopivasti lisää syytä kotimaan rajojen ulkopuolelle poistumiseen tuovat epäonniset tapahtumat, joihin liittyvät sekä konstaapeli Parviaisen suorittama pieleen mennyt lahjontayritys että Muttilaisen hyvin tuntema rakkauden ammattilainen, Elisa.

Matkallaan Veljeskunta kohtaa muun muassa suomenruotsalaisia purjehtijoita, saksalaisen hampurilaiskeisarin ja piilotetun historiallisen totuuden. Seikkailu saa yhä lisää kierroksia ja käänteitä Itämeren aallokossa, saksalaisessa satamakaupungissa ja Tove Janssonin Klovharu-luodolla.

Tartuin Pete Suhosen esikoiseen uteliaana. Pidän härskistä huumorista ja pyrin suhtautumaan elämään niin, että kaikelle on voitava nauraa. Tästä sitä varmasti saa!

No, ei nyt ihan niinkään. Kirja ei onnistunut tempaisemaan mukaansa, vaikka edellytyksiä oli. Stoori sinänsä on herkullinen: porukka säälittäviä uusnatseja, jotka aatteensa huumassa ryntäävät suinpäin seikkailuun. Absurdeja käänteitä ja hupaisia sivuhenkilöitä on tarjolla, ja Suhosen kynä on terävä.

Mutta jotain jäi uupumaan. Odotin kikatuttavaa lukukokemusta – ei herunut. Kertaakaan en edes naurahtanut ääneen. Huumoria kirjassa kyllä on, mutta varsin tasalaatuista sellaista. Jotenkin vähän, no, nähtyä. Kännissä sekoilevia hölmöjä, säälinsekaista seksiä, törppöä väkivaltaa. Hohhoi.

Kehyskertomus on toki oiva ja seikkailu sujuvasti rakennettu, joskin jonkin verran ehkä venytetty. Hitlerin kylkiluuhun mahtuu ajankohtaisia ja purevia huomioita, se nostaa huumorin keinoin esiin ihan oikeitakin epäkohtia ja on kirjana sinänsä ihan moitteeton. Luulenkin, että nyt omat odotukset olivat tiellä: odotin koko ajan, milloin se hervoton nauraminen alkaa, ja kun se ei alkanut, petyin. (Enemmän itseeni vai kirjaan? En tiedä.)

Mutta nopeasti tämä on luettu, ja suosittelen kyllä, jos kaipaa kepeämpää mutta samalla terävää tarinaniskentää. Paheksuntaakin tämä saattaa herättää, joten jos monokkeli ja pipo ovat liian tiukalla, älä turhaan tuhlaa aikaasi. Tässä kirjassa ei suvantoja tai päänsilittelyä harrasteta, mauttomuuksia ja ylilyöntejä senkin edestä.

Salla piti tekstin poljennosta ja kielestä, Booksysta teksti oli nokkelaa mutta myös tylsästi roisia, Hemuli piti tragedian ja komedian välisestä tasapainottelusta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset