Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jonesin esikoisromaani ja toinen suomennettu teos Kotiinpaluu on nautinnollista ja tuskallista luettavaa samaan aikaan. Nautinnollista se on siksi, että tarina, henkilöt ja Marianna Kurton suomennos ovat kirjallisuutta erinomaisessa muodossa. Tuskallisen olon tuo tarinan väistämätön traagisuus, ihmisten yksinäisyys ja kyvyttömyys pitää toisistaan huolta ja puhua toisilleen.

19-vuotias Lewis vapautuu vuonna 1957 vankilasta kahden vuoden tuomion jälkeen ja palaa kotiinsa Lontoon lähistön pikkukylään. Hänen isänsä on jäyhä pörssimeklari ja äitipuolensa Alice pakoilee omia virheitään. Yhteisö ei ole antanut anteeksi Lewisin rikosta eikä muutenkaan hänen erikoisuuttaan. Porvarilliset piirit pyörivät kehäänsä, tekopyhyys kiillottaa itseään ja ihmiset tukahtuvat tunteisiinsa.

Kahden luetun kirjan perusteella totean, että Sadie Jones on ihana. Hänen kirjoissaan on mahtava imu, joka vie pyytämättä mukanaan, niitä ei melkein edes huomaa lukevansa, niin elävästi tarinat hyökyvät niskaan. Hän kirjoittaa vereviä henkilöhahmoja, jotka näkee ja kuulee mielessään.

Kotiinpaluu viehätti minua monella tapaa. Lewisin väistämätön alamäki, itsekontrollin vaikeudet ja lapsuuden hoitamattomat haavat vievät tarinaa impulsiivisesti eteenpäin, ja samalla Jones rakentaa kokonaisuutta harkiten, sävyistä huolehtien. Naapurintyttö Kit on erittäin onnistunut hahmo, monisyinen, tarinan edetessä kasvava, itsepäinen ja uskottava.

Todettakoon, että tulen taatusti lukemaan Jonesin muunkin tuotannon. Hänellä on hallussaan sellainen tarinankuljetus, että tämä lukija on onnesta ymmyrkäisenä. Tällaista haluan lukea lisää, mielellään pian ja paljon, kiitos!


Sadie Jones: Kotiinpaluu
Suomentaja: Marianna Kurtto
Ulkoasu: Haywood Magee
Otava 2016
355 s.
The Outcast (2008)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Sivutiellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto


Helmet-haasteen kohta 3. Kirjassa rakastutaan.

______

PS. Tämä iloinen lukija esiintyy myös Keskustakirjaston nettilehden haastattelussa yhdessä kahden bloggarikollegan kanssa. Käy vilkaisemassa!

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Tämän novellikokoelman luettuaan on hengästynyt ja ahdistunut. Hengästynyt siksi, että kirjailija George Saunders tykittää novelleissaan menemään minkä ehtii. Ahdistunut siksi, että kirja on luettu, eikä jatku enää.

Saunders soljahti tajuntaani alkukesästä, kun luin Hesarista Jukka Petäjän arvion Joulukuun kymmenennestä. Jotkut muistanevat minun maininneen useampaankin otteeseen, kuinka paljon pidän yhdysvaltalaisesta kirjalllisuudesta. Jos tämä kirja siis on "parasta, mitä Yhdysvaltain kirjallisuus tarjoaa juuri nyt", ei varmaan ole ihme, että siihen tartuin.

En pettynyt. Kokoelman kymmenen novellia kaappaavat lukijan mukaansa ihmeelliseen, kammottavaan ja kuitenkin kovin tavalliseen todellisuuteensa. Saunders kuljettaa tarinoitaan pääosin keskiluokkaisissa esikaupunkiympyröissä, ja silti niiden tapahtumat niksauttavat itsensä sijoiltaan. Pintaa ei tarvitse edes paljoa raaputtaa, kun kuona jo valuu esiin.

Omia suosikkejani ovat dystopiaelementtejä sisältävät Pako hämähäkin sydämestä ja Semplica-päiväkirjat. Molemmissa ollaan jonkin varsin ymmärrettävän äärellä – nuorisorikollisuuden ja keskiluokkaisen unelman murenemisen – mutta toteutus on jotain ihan muuta kuin piehtarointia raskaissa teemoissa. Saunders saa lukijan nopeasti kiinni huolimattomasta lukemisesta: on pakko palata takaisin, jotta huomaa, missä vaiheessa valitsi väärän raiteen, vaikka vihjeitä annettiin.

Pentu on tiivis mutta voimakas novelli. Se korostaa näkökulman merkitystä. Kuinka eri tavoin maailmaa tarkkailee, kun on saanut tietynlaiset kortit käteensä ja kuinka suuresti se eroaa siitä, minkä muut näkevät. Kokoelman aloittava Kunniakierros on villi ja kielellisesti taiturimainen kuvaus naapurin katseesta. Mitä näkee, kun on oikeaan aikaan oikeassa paikassa?

Novellien teemat ovat koukuttavia. Saunders tuntuu olevan pelottavan tarkkanäköinen, eikä hän kumartele kuvia tai silittele kunniamerkkejä. Kyytiä saavat sotaveteraanit, lastenkasvatus, rangaistusmenetelmät, nousukkuus, sairaudet, yksinäisyys, menetykset. Tuntuu kuin novellit paljastaisivat yksi toisensa jälkeen jotain uutta, näyttäisivät, kuinka rajoittuneesti lukija on ajatellut, kuinka tiukasti lukkiutunut omaan näkökulmaansa tai asenteeseensa.

Kieli on yhtä vahva tekijä Saundersin novellien timanttisuudessa kuin ovat niiden aiheet ja käänteetkin. Siitä suuri kiitos kuuluu tietenkin suomentajalle, Markku Päkkilälle. Hän tuntuu tavoittaneen jotain aivan olennaista ja tuo sen myös suomennoksessaan esiin. Tämä on toisaalta yksi seikka lisäämään lukemisen jälkeistä ahdistusta: muita suomennoksia ei vielä ole, enkä tosiaan tiedä, haluanko lukea Saundersin tuotantoa lisää, ennen kuin niitä on.

Jos haluat laatulukemista eteesi, on tämä kokoelma sinua varten. Armollinen se ei ole, mutta viiltävyydessään nautinnollista luettavaa.


George Saunders: Joulukuun kymmenes
Suomentaja: Markku Päkkilä
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2015
230 s.
Tenth of December (2013)

Oma ostos.

______

Muualla: Dysphoria, Reader, why did I marry him?, Rakkaus on koira helvetistä, Ullan luetut kirjat, Mummo matkalla     

Reko Lundán: Rinnakkain

Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella, kuitenkin hyvien kulkuyhteyksien päässä kaikesta olennaisesta. Nelikymppisyys lähestyy ja ruuhkavuodet kirivät tahtiaan. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, on parisuhde- ja perhesoppa kasassa. Lisätään joukkoon vielä epäilys taloyhtiön kosteusvauriosta, naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti ja kansainvälisen politiikan Irakin ympärille tiukentuvat lonkerot, eikä aikaakaan, kun lähes jokainen on huomattavan paljon sivussa siitä, missä luuli jököttävänsä hamaan tappiin asti.

Kesän korvalla luin Antti Arnkilin esseekokoelman Lauantaiesseet, jossa kustannustoimittajana työskentelevä Arnkil kirjoittaa muun muassa edesmenneestä Reko Lundánista ja hänen kanssaan tekemästään yhteistyöstä. Lämminhenkistä ja menetyksestä kertovaa esseetä lukiessani mietin, miksi ihmeessä en ole tutustunut Lundánin tuotantoon pintaraapaisua enempää. Olikin helppoa nostaa vuonna 2004 julkaistu Rinnakkain lukupinon päällimmäiseksi.

Kirja on samaan aikaan kepeä ja kärkevä. Näennäisesti se kuvaa ruuhkavuosissaan kieriskelevää keskiluokkaista perhettä, mutta heti pinnan alla on paljon enemmän. (Sinänsä ruuhkavuosissa kieriskelevä keskiluokkainen perhe on sellaisenaan jo aivan oivallinen ja merkittävä kirjan aihe, ei sillä.) Lundán tarttuu teoksessaan suomalaisen yhteiskunnan piirteisiin terävästi ja vastaansanomattomasti.

Rinnakkain kertoo yhtäältä avioliitosta ja parisuhteesta, mutta myös erilaisten yhteisöjen, arvojen ja asenteiden törmäyksistä. Siinä missä Koposet käyvät läpi keskinäisiä ongelmiaan, kirjassa kuvataan myös keskiluokkaisen kuplan lohadusta vasten monisärmäistä todellisuutta. Taustalla pauhaavat vielä suuremmat kuviot, kun Irakin sotaa pohjustetaan ja aletaan lopulta sotia.

Lundánin vahvuus on dialogi, joka hykerryttää ja koukuttaa. Samalla se paljastaa lukijan omien asenteiden hölmöyden monessakin mielessä. Vaikka on helppoa asettaa itsensä esimerkiksi Koposten omahyväisen naapurin Mervin yläpuolelle – Mervi on malliesimerkki nimbystä, joka ei näe omaa napaansa ja sisustuslehtikotiaan pidemmälle – ja naureskella tälle, saattaa samalla kompastua omiin asenteisiinsa. Olisikohan sitä itsekään sen parempi ihminen samassa tilanteessa? Tai muutenkaan?

Jarmo Koponen on erinomaisen onnistunut romaanihenkilö. Hän on samaan aikaan herkkä ja teräväreunainen, uskottava ja kuitenkin tarpeeksi karrikoitu ollakseen kiinnostava. Jarmo käy kirjan tarinan aikana läpi monta muutosta, ja vaikka hän saattaa päälle päin näyttää kuivakalta, nuoruuttaan kaipaavalta nyhväkkeeltä, hän on lopulta paljon, paljon enemmän.

Rinnakkain on lukunautinto. Vaikka se kertookin ihan tavallisesta elämästä, saa sen mukana kurkistaa johonkin aivan toiseen. Lundán on taitava aikansa kuvaaja, ja asiat, jotka hän tässä romaanissa nostaa esiin uudenlaisina yhteiskunnan ilmiöinä – kuten nimby-ilmiön, työelämän hektisyyden ja uupumuksen, työttömyyden moninaisuuden – ovat nyt vuosikymmentä myöhemmin osa aivan arkista puhetta ja kokemusmaailmaa.

Tarkkaa, terävää, tarinallista. En voi kuin kiittää.


Reko Lundán: Rinnakkain
Ulkoasu: ?
WSOY 2004
224 s.

Kierrätyskirja.

Christos Tsiolkas: The Slap

Christos Tsiolkas: The Slap
Atlantic Books 2010
(1. painos 2008)
483 s.

Kirjakauppaostos.


Ihastuin loppuvuodesta Yle Teemalla esitettyyn australialaiseen Läimäys-sarjaan (The Slap), joka sukeltaa melbournelaisen ystävä- ja tuttavaverkoston keskiluokkaisen pinnan alle. Katson hyvin vähän televisiota, ja koska vaikutuin sarjasta suuresti, jäin miettimään, voiko kirja tarjota enää juuri uutta. Halusin kuitenkin lukea sen, alkuperäisen tarinan.

The Slap on kahdeksasta eri näkökulmasta kerrottu tarina eräiden puutarhajuhlien seurauksista ja kaikesta, mikä on tuonut ihmiset samaan pisteeseen. Hector on keski-iän kriisin kynnyksellä oleva jazzia luukuttava perheenisä, joka hairahtuu siihen perinteisen kuuloiseen: lukioikäiseen lastenvahtiin Connieen. Hectorin serkku Harry on kovalla työllä rikastunut autokorjaamoketjun omistaja ja alfauros, jonka tielle ei asetu kukaan, ei vaimo, poika, huijaava alainen saati sitten huonostikasvatettu tuttavaperheen ipana tai tämän white trash -vanhemmat. Juuri Harrysta tapahtumaketju lähtee liikkeelle, kun hän läimäyttää Rosien ja Garyn nelivuotiasta Hugoa kesken Hectorin ja tämän vaimon Aishan järjestämien puutarhajuhlien. Pojalla on homma lähdössä lapasesta, ja Harry toimii, kuten on tottunut toimimaan: ottaa tilanteen haltuunsa ja näyttää kaapin paikan.

Rosie ja Gary sekä suuri osa muista juhlien vieraista järkyttyy tapahtumasta pahanpäiväisesti. Poliisille soitetaan ja Harry haastetaan käräjille. Oikeudenkäynnin odottaminen, läpikäyminen ja seurausten käsittely kulkevat The Slapin taustalla kaikkien henkilöiden elämässä.

The Slap on koukuttava ja houkuttava kirja. Se kertoo tarinan, joka voisi olla totta missä tahansa, ja tarina on yhtä aikaa laaja ja yksityiskohtainen. Esiin marssiva henkilökaarti on onnistunut: on naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja, maahanmuuttotaustaa, kulttuurieroja, vaurautta ja niukkuutta. Henkilöitä yhdistää eräänlainen sijattomuus ja ulkopuolisuuden tuntu. Jopa ne, joiden ympärillä on rakkautta ja kiintymystä, kokevat olevansa yksin, tarkkailevansa vain.

Pääosaan nostettuja henkilöitä on kahdeksan, mutta tarina kietoutuu useammankin ihmisen ympärille. Hectorista kaikki alkaa, hänen kriisiytyneestä olostaan ja rimpuilustaan roolien sekasotkussa. Harry on yhtä aikaa vastenmielinen ja käytökseltään silti ymmärrettävä (osin, ei läheskään täysin). Hectorin vaimo Aisha ja tämän kaksi ystävää Anouk ja Rosie muodostavat omanlaisensa yksikön. Naiset ovat tunteneet teini-ikäisistä, kasvaneet, sekoilleet ja aikuistuneet yhdessä, ja vaikka valinnat ja sattumat ovat vieneet heidät erilleen, yhteys on säilynyt. Mutta voiko se kestää kaikkea? Voivatko äidit hyväksyä lapsettomana viihtyvän Anoukin? Voiko Anouk taas käsittää äitiyttä? Etenkin Rosie herättää valinnoillaan närää niin aviomiehessään kuin ystävissään ja sekalaisissa tuttavissaan: nelivuotiaan imettäminen ja täydellinen curling-vanhemmuus ei ole valinnoista helpommin perusteltavissa.

Toisaalta tilannetta tarkkailee Harryn isä Manolis, kreikkalaissiirtolainen, vanhuuteen sopeutumaton, pohjimmiltaan vielä hieman kapinallinen. Hän ei ymmärrä kaikkia nykymaailman hömpötyksiä, muttei toisaalta jaksaisi myöskään vaimonsa ikiaikaisia perinteitä ja ehdotonta perhekeskeisyyttä.

Nuoriso pääsee ääneen Connien ja Richien kautta. He ovat parhaat ystävät, abiturientit, tulevaisuutensa äärellä. Tätinsä kanssa elävä orpo Connie on ihastunut Hectoriin, mutta väistämätön pettymys ja siitä seuraava hätävalhe laukaisevat nopeasti hallinnasta lähtevän tapahtumasarjan, joka tuottaa lopulta vain turhaa tuskaa kaikille. Richie kipuilee seksuaalisen identiteetin heräämisen ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Herkällä sielulla ei ole helppoa.

Ja lopulta kaikki tuntuu kietoutuvan perheeseen ja avioliittoon. Kaikkeen siihen, mikä on niin keskiluokkaista ja oikeaa, mutta sisältä joskus läpimätää, virheellistä ja täynnä väärin tehtyjä valintoja.

Christos Tsiolkasin teos on moniääninen, voimakas ja rehevä. Kirjailijalla on kyky uida henkilöiden nahkoihin, saada heidät eloon ja lukija uskomaan heidän tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja tekoihinsa. Paikoin Tsiolkas on raju ja raaka, hän ei säästele tai sievistele. Ehkä havaittavissa on jonkinlaista sukulaisuutta Jonathan Franzeniin, jonka kirjoissa ruumiintoiminnot ja -eritteet eivät myöskään jää hienovaraisempien raakuuksien varjoon.

Sanottava kuitenkin on, että tv-sarja, jonka näin ennen kuin luin kirjan, vie omassa vertailussani voiton. Sarja on yksinkertaisesti niin uskomattoman laadukas ja sen tunnelma on visuaalisuuden ohella äärimmäisen tiivis, että ei voi kuin kumartaa tv-tuotannon puoleen.

The Slap on voimakas ja vaikuttava. Se paljastaa silotellun pinnan alla olevan roskan, näyttää kaksinaamaisten molemmat kasvot ja antaa toisaalta paljon anteeksi. Inhimillisyyttä, ihmisen virheitä, vääriä sattumia, huonosti tehtyjä valintoja. Joskus on läimäyksiä, jotka ovat ansaittuja.

___

Maailmanvalloitus: Australia.

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Carol Shields: Pikkuseikkoja
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: David Burton/Corbis/SKOY
Otava 2011
235 s.
Small Ceremonies (1976)

Kirjakauppaostos.


Judith Gill kirjoittaa työkseen elämäkertoja historian lehdillä sivurooliin jääneistä ihmisistä. Hänen miehensä Martin on Miltoniin erikoistunut kirjallisuustieteen professori, poikansa Richard innokkaassa kirjeenvaihdossa brittitytön kanssa ja tytär Meredith aikuisuutta kohti kurottava nuori nainen. Gillit asuvat kauniissa talossa esikaupunkialueella, heidän sosiaaliset ympyränsä muodostuvat sivistyneistöstä ja ylemmästä keskiluokasta ja elämänsä on monin tavoin mallikasta – ehkä liiankin.

Judith on koettanut siipiään myös proosan puolella, mutta varsin onnettomin tuloksin. Kun perhetutun kirjailijan uusi romaani ilmestyy, Judith joutuu hämmentyneenä huomaamaan, että tarinassa on jotain epäilyttävän tuttua. Samaan aikaan, saman talven kuluessa, keskiluokkaisen elämän siloinen pinta alkaa saada muunkinlaisia säröjä.

Olen Carol Shieldsin osalta vielä aloittelija, sillä Pikkuseikkoja on vasta toinen lukemani kirja tältä taitavalta kirjailijalta. Toukokuussa lukemani Kivipäiväkirjat antoi jo osviittaa: tässä on kirjailija, jonka tuotannosta tulen pitämään. Ja kyllä, näin se on.

Pikkuseikkoja on tiheätunnelmainen ja tarkkakatseinen romaani. Se ei ole mitaltaan suuren suuri, mutta se on tiiviyden taidonnäyte. Judith herättää sekä myötätuntoa että ärsytystä, ja hänen minäkerronnalla kuvattu ympäristön tarkkailunsa on kiehtovaa. Se on samaan aikaan uskottavaa ja hämmentävää: Judith ei ole miellyttävä naisihminen, pikemminkin kaikkea muuta. Hän ei ole paha, mutta ajattelematon, utelias ja itserakas senkin edestä. Hän ei aina ajattele omaa toimintaansa loppuun saakka, vaikka käyttää lukemattomia hetkiä muiden ihmisten toiminnan ja sanojen analysointiin ja arkistoimiseen. Aivan erityisen tuskastuttavaa oli lukea, kuinka Martin esittelee uutta luentoajatustaan perheillallisella, ja kuinka raa'asti vaimo sen torppaa – hymyllä peitellen, analyyttistä esittäen, tietenkin.

On kiehtovaa, kuinka Shields rakentaa Pikkuseikoista moniulotteista ja yhä uusia versoja herättävää kokonaisuutta. Judith kirjoittaa elämäkertaa 1800-luvulla eläneestä naisesta ja tutkii hänen elämäänsä ja tekojaan, mutta samalla hän – huomaamattaan vai tarkasti tiedostaen? – tekee samanlaista analyysia kaikesta ympärillään olevasta. Hän tallentaa hetkiä, sanoja, tunnelmia ja tekoja jatkuvasti, ikään kuin voisi käyttää niitä myöhemmin hyödykseen. Osaa hän käyttääkin, osa jää vielä muhimaan.

Pikkuseikkoja ei ole toiminnallinen romaani. Se kuvaa yhden perheen yhtä talvea, muutoksia, joita arki tuo huomaamatta, käänteitä, joita elämä ei voi estää. Sen kieli ja kerronta on merkityksiä täynnä, mutta se ei sorru vaikeaselkoisuuteen tai ylettömään, teennäiseen mutkikkuuteen: haasteet syntyvät tarinasta itsestään, sen henkilöistä ja vahvasta tunnelmasta. Herkkää ja terävää, tarkkaa ja koukuttavaa. Miten hieno yhdistelmä!

Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2012
727 s.
My sister, my love (2008)

Saatu lahjaksi.


Kuusivuotiaasta Bliss Rampikesta piti tulla kaikkien aikojen luistelutähti. Hänen uransa alkoi jo neljävuotiaana virtuoosimaisella pikkulasten luistelukilpailujen voitolla, ja se oli suorassa nousukiidossa – ei vähiten Blissin äidin, Betseyn, kunnianhimoisen uurastuksen vuoksi. Kaikki näytti hyvältä ja lupaavalta, menestys ja kuuluisuus alkoi jo koputtaa olkapäätä, kun jokin meni vikaan. Vain vähän ennen seitsenvuotispäiväänsä Bliss löytyi murhattuna newjerseyläisen kotinsa kellarista, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville, vaikka tunnustuksia kuultiin.

Tarinaa kertoo kymmenen vuotta myöhemmin Blissin "eloonjäänyt" isoveli, kymmenet diagnoosit, lääkereseptit, hoitolaitokset ja -osastot kiertänyt Skyler. Hän haluaa vähintään alitajuntansa (sen S. Freudin mukaan määritellysti) tasolla tulla sinuiksi menneisyyden kanssa, ehkä tunnustaakin jotain. Skylerin elämä tuntuu menneen lapsuudesta, oikeastaan jo Blissin syntymästä alkaen vain yhteen suuntaan: alas. Jo pienenä poikana hän jäi sisarensa varjoon, vanhempiensa huomion reunamille, pelkäksi elämän alaviitteeksi. Vakava vammautuminen voimisteluharjoituksissa – joihin perheen isä Bix, entinen yliopistotason jalkapalloilija, poikansa pakottaa – tuhoaa Skylerin mahdollisuudet urheilu-uraan ja siten mitä ilmeisimmin myös menestykseen. Se myös vie pojan vähitellen kohti särkylääkekierrettä, johon lisätään vielä varsinainen cocktail erilaisia mielen sairauksien ja syndroomien diagnooseja lääkityksineen, jolloin lopputuloksena on sekava, mielensä hämärtänyt nuori mies, jonka elämää sisaren julkisuus ja myöhemmin lööppikuolema sekoittaa entisestään.

Betsey Rampike keskittyy kiipimään elämässään ylemmille oksille, sinne, minne hänellä ei ennen ilmiömäistä tytärtään tuntunut olevan mitään asiaa. Tyttären lahjojen kautta hän voi toteuttaa omia, olosuhteiden pakosta kuolleita haaveitaan, eikä mikään, mikään saa olla enää niiden tiellä. Niin lähellä hän jo on suurimpien unelmiensa kiinnisaamista. Bix Rampike on nousujohteisella uralla eettisesti kestämättömässä geeniteknologia-alan yrityksessä, ja käärii rahaa minkä kerkiää. Työ on tärkeintä, joka miehen elämässä voi olla – satunnaisten toisten naisten ohella – joten perheelle ei valitettavasti aina ole niin paljon aikaa, kuin isi ihan tosissaan haluaisi olevan. Samalla kun oma asema yrityksessä kohoaa kuin taikaiskusta, voi ohimennen haastaa erinäisiä tahoja oikeuteen ja sopia korvaussummista kiusallisen julkisuuden välttämiseksi kulissien takana. Vaikka Skyler-pojasta ei koskaan tule Bixin toivomaa urheilijanuorukaista, hänestä on hyötyä, kun haastehimoa kutkuttaa: käräjille kutsutaan vuosien kuluessa niin valmentajia, opettajia, terapeutteja kuin oikeastaan keitä tahansa Rampiken perheen elämässä tavalla tai toisella käyneitä.

Kaiken taustalla on sairas perhe sairaine kuvioineen sairaassa yhteisössä, ylemmän keskiluokan esikaupunkihelvetissä, jossa aitoa on vain antiikki. Kukaan Rampikeista ei ole taakastaan vapaa, ja toisille se konkretisoituu selvemmin ja nopeammin kuin toisille.

Olen lukenut aivan hengästyttävän hyvän kirjan tämän uuden vuoden aluksi. Melkein kaksi viikkoa siihen meni, mutta tänään aamulla suljin Sisareni, rakkaani kannet ja huokasin syvään.

Osasin odottaa hyvää, mutta sain vielä parempaa. Joyce Carol Oatesin teos on kokonaisvaltainen, massiivinen, viiltävä ja ahdistava. Samalla se on taiturimainen, koukuttava ja lukijan itsetietoisuutta korostava: se saa lukijan kiinni rysän päältä, tirkistelemässä sitä samaa sontaa, jota eri mediat suoltavat vuorokauden ympäri. Se sekä ivaa että jäljittelee niitä lööppihelvettejä, joissa elämme pakottamalla katsomaan kirkuvien otsikoiden, salamavalojen ja tv-kameroiden taakse ja miettimään, mikä on julkisuuden hinta.

Oates ei jätä juuri mitään arvailujen varaan, vaan Sisareni, rakkaani repii auki sellaisiakin mätähaavoja, jotka ehkä haluttaisiin pitää salassa tai ainakin poissa puheista. Tarina pohjautuu todellisuuteen, lapsimissi JonBenét Ramsayn selvittämättömään murhaan vuonna 1996. Monilta muiltakin osin se on totta monin paikoin joka päivä. Minuun koski eniten lukea koko ajan kiihtyvästä diagnosoinnin ja lääkinnän kierteestä, johon kirjan kuvaaman ylemmän keskiluokan lapset ajetaan pienestä pitäen. Ajatus siitä, että lähes kaikelle käytökselle on olemassa diagnoosinumero ja reseptilääke, on niin kieroutunut, ettei tiedä, miten reagoida. Mutta sitähän se alkaa olla, väistämättä. Jos surukin on sairaus, mikseivät muutkin tunteet olisi?

Sisareni, rakkaani käy päälle ensimmäisistä sivuista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Se on toki kirjana paksu, mutta minun lukukokemukseni intensiteetti ei himmennyt hetkeksikään. Nautin, vaikka aiheet tarinassa ovat rankkoja. Nautin, koska Sisareni, rakkaani on upeaa tarinankerrontaa, se rakentaa kokonaisen, ehjän ja täyteläisen maailman, saa uskomaan kuvaamaansa todellisuuteen, joka tosin on kauhea, mutta sitäkin koskettavampi. Nautin, koska tajusin lukevani laadukasta kirjallisuutta, joka jättää minuun näkyvän jäljen.

Tätä kultakimpaletta on luettu monissa blogeissa, ja lähes poikkeuksetta siitä on myös vaikututtu. Liityn joukkoon. Upea, upea kirja. Täysi kymppi ja toinen päälle.