Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Erika Vik: Seleesian näkijä

Heinäkuussa minua vietiin. Erika Vik vakuutti minut täysin esikoiskirjallaan Hän sanoi nimekseen Aleia, joka aloitti Kaksosauringot-trilogian. Nyt sain ahmittavakseni sarjan toisen osan. Lopultakin, pitihän sitä puolitoista kuukautta malttaa odottaa! (Miten selviän kolmannen osan odottamisesta??)

Muistinmenetyksestä kärsivä, salaperäisen lumouksen vallassa oleva Aleia on hyvästellyt surullisin mielin kiintymyksenkohteensa Mateon ja matkustanut seleesimies Corildonin kanssa Seleesiaan, jossa hänen olotilalleen voidaan toivottavasti tehdä jotakin ratkaisevaa. Aleia ja Corildon ovat käytännössä paenneet surman suusta, ja vasta turvallisesti eteenpäin puksuttavan höyrylaivan kyydissä uskaltaa hengähtää.

Perillä Seleesiassa Aleia kohtaa itselleen uudenlaisen maailman ja ennen kaikkea Corildonin ylhäisen perheen. Ma'Bathaen perhe on kuumaveristä sukua: arvokasta ja kunnioitettua, mutta myös monilla paineilla ladattua. Erityisesti Corildonin äiti, politiikassa mukana oleva Mathyana ja perheen kuopus, villi pikkusisko Tigran nousevat tärkeiksi henkilöiksi niin Aleialle kuin tarinallekin. Samoin Corildonin setä, upseeritehtävissä työskentelevä Matius solmii olennaisia lankoja yhteen. Corildonin oma menneisyys ja persoona paljastuvat Aleialle ja lukijalle hieman avoimemmin kuin aiemmin.

Seleesit elävät ajanlaskua "jälkeen tulilintujen lähdön". Näyttää kuitenkin väistämättömältä, että vuosikymmeniä kestänyt vakaa rauhan aika on ropisemassa kohti pelkoa ja kaaosta. Sota ei säästä Seleesiaa, ja sen saavat kaikki seleesialaiset – niin syntyperäiset kuin laivantuomat – tuta.

Siinä missä Hän sanoi nimekseen Aleia aiheutti vimmattua eteenpäin lukemista ja ahmintaa, Seleesian näkijä on temmoltaan rauhallisempi – vaikka lopuksi päädytäänkin sotatilaan. Vik rakentaa lukijan nähtäville Seleesian kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja se vaatii ymmärrettävästi oman aikansa. Huviloilla notkuminen ja hidas matkustaminen kaupungista ja majapaikasta toiseen toi mieleeni jonkin venäläisen klassikon, jossa ihmisillä on loputtomasti aikaa mutta rajallisesti tunteita tai kykyä niiden näyttämiseen. Paljon porisee pinnan alla, mutta onneksi edes osa keitoksista paljastuu, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kaksosaurinkojen maailma on kiehtova, yhtä aikaa tuttu ja freesi. Viktoriaaniset häivähdykset yhdistyvät moderneihin ihmis- ja rakkauskäsityksiin, yhteiskunnan rakenne on yhtäältä jäykkä (esimerkiksi kuumaveristen sukuihin kohdistuvat paineet) mutta kuitenkin elävä ja yksilötasolla joustava. Seleesiassa sukupuoliroolit eivät ole niin tiukat kuin voisi joistakin elementeistä kuvitella – Vik ei ole tehnyt itsestäänselviä ratkaisuja, vaan ravistelee rohkeasti ennakko-oletuksia.

Ihastelen trilogian tarinan henkeä. Se perustuu selvästi seikkailuun ja toimintaan, mutta malttaa silti rakentaa ihmissuhde- ja muita juonikuvioita taustoittamalla ja perustelemalla. Puhkiselittäminen ei kuulu tämän tarinan keinoihin, vaan lukija joutuu pähkäilemään eteen tulevia käänteitä ja merkityksiä ihan ominpäin.

Nyt on maltettava pitää toinen pulssi kurissa ja odotettava rauhassa viimeistä ja ratkaisevaa osaa. Jotenkin uskallan veikata, että melkoinen kruunu tarinalle on tulossa.


Erika Vik: Seleesian näkijä. Kaksosauringot II
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
613 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Mustetta paperilla, Kirjojen keskellä

Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot-trilogian avaava Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mennyt ohi silmieni ilman bloggarikollegoita. Eräässä bloggaritapaamisessa alkuvuodesta Kirjaluotsi-blogin Tiina esitteli lukemaansa Vikin teoksen ennakkokappaletta ja kehui, kuinka vetävästä kirjasta on kyse. Uskoin kehuja ja laitoin kirjan varaukseen.

Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa dramaattisen lumimyrskyn keskeltä. Nääntymäisillään oleva nuori nainen menettää muulinsa susilaumalle ja tuupertuu Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Toimipistettä isännöi seleesi Corildon Ma'Bathae, joka on seuran kartografi. Lopulta herätessään tyttö ei muista mistään mitään, mutta nimekseen hän sanoo Aleia. Corildon antaa Aleian jäädä luokseen toipumaan ja asumaan, ainakin kevääseen asti.

Corildonilla on vaativa tehtävä seuran pohjoisimpana tutkijana. Tuulet ovat muuttuneet huonoon suuntaan, ja ympäri mantereen kuuluu epäröiviä ääniä siitä, mitä on meneillään. Seleesit ovat aisteiltaan ylivoimainen laji, joihin ihmisillä on paikoin vaikeuksia suhtautua neutraalisti. Vieraan pelko on vahva, etenkin kun vieraalla on huomattavasti enemmän pelimerkkejä käytettävissään. Kirjan maailmassa puhutaankin lajistisista rikoksista, kun on syytä epäillä esimerkiksi väkivallan johtuvan lajien välisistä eroista. Seleesit ovat tehneet ihmisten kanssa tarkan sopimuksen siitä, miten käyttävät voimiaan ihmisten mailla, ja sen noudattamista valvotaan tarkkaan.

Corildonille selviää nopeasti, ettei Aleia ole lainkaan tavallinen ihmistyttö, vaan jotain muuta. Mutta mitä, siitä ei tunnu saavan selvää, vaikka epäilyksiä on. Niinpä kevään koittaessa Corildon ja Aleia lähtevät pitkälle matkalle kohti Corildonin kotimaata Seleesiaa, jossa on edellytyksiä selvittää Aleian tilanne. Lähtöhalua kasvattaa myös se tosiasia, että paljastuu Aleian olevan etsintäkuulutettu.

Junamatkan varrella seurueeseen liittyy vielä katupoika Mateo sekä Corildonin ystävä Arata Erren, entinen poliisi. Ja muutamia muitakin kiehtovia henkilöitä kohdataan, osa lyhyemmin ja osa pidemmän aikaa.

Hän sanoi nimekseen Aleia on todella vetävää ja moni-ilmeistä fantasiaa. Siinä on tuore ote, mutta tietynlaisia klassisia fantasiaelementtejä ei ole sysätty täysin syrjään. Kirjan maailma on sekoitus matalan profiilin magiaa, steampunkia ja villiä länttä: aivan mahtava kombo! Matka kohti Seleesiaa taitetaan junalla, jokialuksella ja höyrylaivalla, tieteellisen seuran tutkimustyössä on käytössä erinäisiä kiinnostavia vempeleitä, saluunat ja kaupunkien sivukujat heräävät eloon aidossa western-hengessä ja miljöö elää muutenkin todella monipuolisena ja visuaalisena.

Trilogian ensimmäisestä osasta kun on kyse, tarinan kokonaisuus vasta availee itseään ja paljon jää vielä selvitettävää seuraaviin osiin. Kirjan maailmassa on esimerkiksi kaksi aurinkoa, mikä kiehtoi minua paljon. Miksiköhän näin ja saadaankohan siihen liittyen vielä tietää jotain erityistä? Samoin kirjan ajanlasku kiinnostaa: tarinan alussa eletään ihmisten aikaa vuotta 2865, joka on seleesien ajassa vuosi 524 jt. (jälkeen tulilintujen lähdön). Tulilinnuista saadaan pieniä vinkkejä, muttei vielä kokonaiskuvaa. Jännittävää!

Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle.

Erinomainen kirja, jonka jatkoa odotan jo kieli pitkällä – onneksi toinen osa julkaistaankin jo aivan pian, loppukesästä.


Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot I
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
532 s.

Kirjastosta.

Kirjasarjan omat sivut täällä.

______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Kirjavaras Rere, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen pyörteissä, Hurja Hassu Lukija, Bookishteaparty, Dysphoria, Mustetta paperilla    

Haasteet: 81. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin.