Vetelehdintää, kasvukipuja ja kuviteltuja menneisyyksiä – Maaliskuun Kuukauden lyhyet

"Veikolla on kaikki ihan hyvin", todetaan jo kirjan takakannessa. Onko aikuisuus 2010-luvulla kuitenkaan ihan niin helppoa kuin puitteet antavat ymmärtää? Sitä pohtii Erkka Mykkänen romaanissaan Something not good (WSOY 2018).

Päähenkilö on nuori mies Veikko, joka ponnistaa kohti aikuisen elämää rikkonaisesta perheestä mutta vanhempiensa, tai ainakin äitinsä, tuella. On tyttöystävä Kaisa, kirjastossa suoritettu sivari, kirjallisuuden opinnot yliopistolla, matkustelua maailmalla... ja silti jotain olennaista tuntuu koko ajan olevan hukassa.

Mykkäsen kerronta on selkeälinjaista ja toteavaa, niin kuin ehkä Veikon elämäkin on (ainakin jälkimmäistä). Tuntuu kuin päähenkilömme lähinnä ajelehtisi paikasta, valinnasta ja päätöksestä (tai niiden tekemättömyydestä) toiseen, pysähtymättä ollenkaan miettimään, mitä itse oikeasti haluaa ja millä ehdoilla on valmis sitä saavuttamaan.

Ehkä Veikko ei tiedä. Ei tiedä varmaan moni muukaan. Something not good on temmoltaan rauhallinen, juoneltaan hillitty ja ajankuvaltaan terävä romaani. Sen henkilöt ovat ehkä lopulta vain heijastumia itsestään, mutta jotain olennaista heihin piirtyy. Mukavat ja monella tapaa turvatut, mutta silti epävarmat ajat ja tottumus siihen, että periaatteessa kaikki on mahdollista, vaikkei ehkä ihan kuitenkaan sitten ole, tuntuu tutulta ja samastuttavalta. Mykkäsen romaanissa näkyy ristiriita, joka vallitsee, kun paljon on käsillä, mutta mitään ei saa ilmaiseksi.


Erkka Mykkänen: Something not good
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2018
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 26. Kirja, jossa matkustetaan (Thaimaahan, Trans Siperialla, Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, mummolaan...)

Félix Ventura on angolalainen albiino, joka on tehnyt itselleen uran kuvitelluista menneisyyksistä. Sisällissodasta toipuvan maan eliitti haluaa itselleen loistavan sukutaulun ja kiillotetun historian, ja siihen rakoon Félix on onnistunut itsensä asettamaan. Hän pystyy luomaan kelle tahansa lähes millaisen menneisyyden tahansa, mutta tietyistä ehdoista on pidettävä kiinni.

Eräs Félixin asiakas, José Buchmann, tuottaakin tässä suhteessa ongelmia, sillä menneisyys alkaa hänen käsissään elää turhan tarkkaan yksityiskohtiin tarrautuen. Niin ikään Félixin asiakkaana oleva Ângela Lúcia herättää uinuneita salaisuuksia, jotka olisi ollut syytä pitää horroksessa.

Félixin puuhia ja muita tapahtumia seuraa katonrajassa elelevä lisko, jolla on sangen inhimillisiä piirteitä. Tarinan kertojana lisko on kiehtova mutta hitusen epäluotettava. Mitä todella tapahtuu ja mikä on vain unta?

José Eduardo Agualusan Menneisyyksien myyjä on kirja, johon tartuin vailla ennakko-oletuksia. Olin vain etsinyt kirjastosta mitä tahansa luettavaa, joka liittyisi Angolaan, jota en vielä ole Kirjallisessa Maailmanvalloituksessani päässyt suorittamaan. Lyhyistä luvuista koostuva teos on periaatteessa nopealukuinen, mutta jokin sen maagisrealistisessa tunnelmassa ja unenomaisuudessa pinnisteli sinnikkäästi vastaan, eikä päästänyt minua nikottelematta eteenpäin.

Ajatus kuviteltujen menneisyyksien rakentamisesta silmäätekeville on kiehtova, ja epäilemättä se on myös totta jossakin päin maailmaa. Samalla tulee miettineeksi, miksi annamme niin paljon painoa menneelle, kun voisimme keskittyä tulevaan? Varmaan kerettiläistä puhetta historioitsijan suusta, mutta yksilötasolla en rehellisesti sanoen ymmärrä, miksi painotetaan menneitä, useimmiten muiden (perheenjäsenten, sukulaisten) tekemiä asioita sen sijaan, että suunattaisiin katse siihen potentiaaliin, joka on vielä käyttämättä.


José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä
Suomentaja: Pirkka Valkama
Kampus Kustannus 2015
162 s.
O vendedor de passados (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Anna Pöysä / Maailman kuvalehti, Eeva Salonius / Kiiltomato

Haasteet: Maailmanvalloitus (Angola)

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Kirjamessujen Bloggaribrunssilla joukko kotimaisia esikoiskirjailijoita kertoi lyhyesti teoksistaan. Erkka Mykkänen jäi mieleeni jollain tapaa kovin veikeänä henkilönä, ja hänen lyhytproosakokoelmansa Kolme maailmanloppua päätyi lukulistalleni (ja messukassiin).

Kyse on suorastaan mainiosta kirjasta. Osasin odottaa absurdeja pikkutarinoita ja niitä myös sain. "Pikkutarina" ei ole tässä yhteydessä laisinkaan vähättelevä määritelmä, päin vastoin. Pidän tiiviistä ilmaisusta silloin, kun se on tarpeenmukaista, ja nyt se on.

Mykkäsen tekstit ovat keskimäärin muutaman sivun mittaisia, mutta aihevalinnoiltaan paikoin hyvinkin laajoja. Siinä missä osa novelleista kertoo yksityiskohdista, osassa tuntuu olevan lähes koko elämä. Näkökulmat ovat teräviä, tyyli tarkkaa. Ylimääräinen on hiottu pois, ja se, mikä on jäljellä, lunastaa paikkansa.

Mykkänen leikittelee lukijan kanssa, lukijan tulkinnoilla ja huomiokyvyllä. Koska mitta on lyhyt, ei lukiessa voi heittäytyä välinpitämättömäksi, sillä tyhjäkäyntiä ei ole, eikä suvantokohtia. Toisaalta kirjaa ei tee mieli ahmaista yhdellä istumalla, koska useamman tarinan perättäinen lukeminen saa ne sekoittumaan toisiinsa. Säännöstellen siis, suositan minä.

Kolme maailmanloppua tarjoaa virkistävän lukukokemuksen. Se on monella tapaa varsin urbaani kirja ratikoineen ja kerrostaloasuntoineen, mutta kyllä luontoakin päästään lähestymään. On vaikeaa määritellä, mistä kirja pohjimmiltaan kertoo, mutta miksi tarvitsisikaan. Lue itse!


Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua
Ulkoasu: Markus Pyörälä
WSOY 2015
86 s.

Kirjamessujen Bloggaribrunssilta.

______

Toisaalla: Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Yöpöydän kirjat, Ja kaikkea muuta, Mari A:n kirjablogi, Sivu sivulta -kirjablogi, Noora Lehtimäki/Kiiltomato