Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on kaksijakoinen kirja. Se on sekä kipeän tuttu kuvaus tyttöyden jatkuvasta epävarmuudesta että hieman jälkiviisas, kokonaisuutena etäinen. Aivan kuin Cline ei olisi osannut päättää, uppoaako tyttöyteen sellaisena kuin se on vai varmisteleeko selustaansa aikuisella selittävällä näkökulmalla. Nähdäkseni Tytöt sortuu jälkimmäiseen.
Eletään kesää 1969 ja 14-vuotias Evie on tylsistynyt. Hän on riitautunut parhaan ystävänsä kanssa, vanhemmat ovat eronneet ja etsivät rakkautta uusista puolisoista, lähtö sisäoppilaitokseen lähestyy. Evie kohtaa sattumalta puistossa kiehtovan hippityttö Suzannen, jonka mukana hän päätyy karismaattisen Russellin johtamalle Ranchille. Siellä on aivan omat sosiaaliset sääntönsä, ja vaikka (tai koska) Eviella on vahvan keskiluokkainen kasvatus ja perhetausta, kiehtova boheemielämä, seksuaalinen ja muukin vapaus, ympäröivän yhteiskunnan kyseenalaistaminen ja oman identiteetin väkivaltainen etsintä kiehtovat häntä vaarallisen paljon. Russellin seuraajat ovat valmiita paljoon, mutta missä kulkee Evien raja?
Toisena tarinalinjana keski-ikäinen Evie majailee ystävänsä talossa ja kohtaa ystävänsä pojan ja muuta nuorisoa. Hän muistelee mennyttä ja koettaa ehkä kolauttaa 2000-luvun nuoret tielle, jota ei tarvitsisi katua yhtä paljon kuin hän katuu omia valintojaan.
Tytöt-romaanin tarina pohjautuu Charles Mansonin kulttiin ja sen tekemisiin, nimet on muutettu ja kaiketi osa tapahtumistakin, mutta paljolti kyse on menneisyyden tositapahtumien fiktiivisestä versioinnista. En ole aihepiirin asiantuntija, eikä kirjan tarina ehkä siksi häirinnyt minua sinänsä – oli helppoa heittäytyä sen vietäväksi, uskoa siihen ja tarkkailla omia reaktioita Evien kohtaamien asioiden äärellä. Ärsyynnyin enemmän etäisyydestä, jonkinlaisesta alleviivaavuudesta ja aikuisen Evien selittelystä.
Cline kirjoittaa hienosti ja Kaijamari Sivillin suomennos on sujuvaa, kaunista suomen kieltä. Jotenkin Tytöt tuntuu silti ulkokultaiselta, liialta yrittämiseltä. Tarina kantaisi itsensä sellaisenaan, jälkiviisas aikuisuus ei mielestäni tuo siihen mitään syvempää. Tyttöys ja teiniys sinällään, sen mahdoton monimutkaisuus, eräänlainen näköalattomuus, yhtäaikainen lapsuuden viimeinen häivähdys ja aikuisuuden ensimmäinen kynnys, halu miellyttää ja kapinoida... niissä on jo niin paljon, ettei kukaan, joka on joskus ollut nuori – etenkään nuori tyttö – tarvitse aikuisen katsetta alleviivaamaan tunteita, jotka on joskus käynyt läpi: häpeää, kateutta, ihastumista, epävarmuutta, raivoa, pelkoa, riittämättömyyttä.
Voi, kyllä ne muistaa, vielä vuosikausia myöhemmin, kavahduksina, melankoliana, edelleen tulevina puistatuksina. Ilona siitä, ettei tyttö- ja teinivuosia tarvitse koskaan elää uudelleen.
Emma Cline: Tytöt
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Suzanne Dean
Otava 2016
298 s.
The Girls (2016)
Kirjastosta.
________
Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Vinttikamarissa, Pieni kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?