Onpa ollut (kulttuuri)tohinainen loppuviikko.
Perjantaina sain arkistoseikkailuni päätökseen ja hieman haikein mielin hyvästelin niin tutuiksi tulleet pahvilaatikot ja Kansanrunousarkiston kovat penkit. Seuraava vaihe on kaiken kasaamani aineiston analysointi. Ups. Siihen mennee tovi jos toinenkin, ohjelmassa on varmaan jonkin verran hiustenrepimistä ja kiroilua, mutta ei se auta kuin istua persiilleen ja kirjoittaa. Sen minkä tältä runojenlukemiselta ehdin... Täytyy todeta, että yllättävän paljon on vielä koottavia opintoja, vaikka olen ollut ahkera koko opiskeluaikani. Sen siitä saa, kun on tukuittain sivuaineita ja niin pirun hyvä ihminen, että haluaa joskus aloittamansa tehdä loppuun.
Mutta siitä kulttuurista. Perjantaina olimme ystävien kanssa katsomassa (aitiossa!) Kansallisteatterin HOMO!a, tuota Pirkko Saision ohjaamaa anarkistista musiikkifarssia ja outojen oopperaa. Tarina kertoo ajasta, "jolloin kirkko repesi, Suomi jakaantui kahtia ja homot lakkasivat olemasta kilttejä". Lavalla nähdään niin seitsemän pientä kääpiötä (jääkiekkovarusteissaan), eräänlainen Lumikki kuin Hitler, Stalin ja Churchill. Keskeisenä näkökulmahenkilönä on Veijo Teräs (Juha Muje), kiihkeän kristillisen kansanedustajan Hellevi Teräksen (Rea Mauranen) kotimies, jonka tehtävänä on pohdiskella niin elämää kuin lavan tapahtumiakin sekä terapeutilleen että yleisölle. Hellevi keskittyy poliittiseen uraansa, tuomitsemaan homojen
teot, ei heidän rakkauttaan (...) ja kiistelemään omintakaisen omatuntonsa (Kristiina Halttu) kanssa. Sopassa koettavat selvitä Veijon ja Hellevin tytär Rebekka (Anna Paavilainen), perheen au pair Moritz (Johannes Holopainen) sekä melkoinen kavalkadi muita sivuhenkilöitä.
Huh. Olihan melkoista tykitystä sen reilut kolme tuntia. Armoa ei paljon katsojalle anneta, vaan lavalla tapahtuu koko ajan. On laulua, puhetta, tanssia, piiskaamista ja tapahtumia. Niin ja mitä sitä kieltämään: upeita miesvartaloita melko imartelevasti esiteltyinä. Lähdin katsomaan HOMO!a uteliaana, ja kyllä kannatti. Väliajan jälkeen, loppunostatuksen aikana alkoi kieltämättä hieman tympäistä - Paavalin asteltua lavalle aloin miettiä, mitä ihmettä sieltä
vielä voi tulla. Tilanne kyllä korjaantui, hurjana pauhunut esitys sai arvoisensa päätöksen ja teatterista poistui innoissaan pulisevaa väkeä.
Vaikka HOMO!ssa kaikki on vedetty överiksi ja vielä vähän yli, esitys pysyy mielestäni kuitenkin kasassa. Sillä on visio, teema ja tarkoitus, ja ne kaikki näkyvät kyllä. Näyttelijät ja lavalla olevan muusikot tekevät ison työn, heittäytyvät ja antavat palaa. Kyllä tästä ajattelemisen aihetta saa, pitkäksikin aikaa. Saision terävä piikki osoittaa suoraan ihan jokaisen omaan napaan: esityksen aikana tuli kyllä mietittyä omia asenteita ja ajatuksia moneen kertaan ja uudelleen. Etenkin kohtaus, jossa Moritz tiedonhakumatkoillaan törmää Pisuaarin ritarikuntaan ja sen surullisiin tarinoihin, herätti miettimään, miten pienikin poikkeama "normaalista" voi tehdä elämästä puhdasta helvettiä, jos ympäristö niin päättää.
Tämä esitys on kannattanut tehdä. Se ei varmasti miellytä kaikkia, mutta miksi pitäisi? Suosittelen, mutta hengästymistä ei voi välttää.
Linnea on myös nähnyt HOMO!n.
***
Eilen sitten kävimme V:n kanssa elokuvissa. Saimme V:n siskolta ja hänen poikaystävältään joululahjaksi leffalippuja, joten edes lauantai-illan lippuhinnat eivät olleet esteenä. Kohteena oli Steve McQueenin ohjaama
Shame (2011).
Shame on kuvaus seksiriippuvaisen Brandonin (Michael Fassbender) kiihkeän elämän taitekohdasta. Hän työskentelee kasvottomassa toimistossa New Yorkissa, ja hänen maailmansa kietoutuu seksin ja pornon ympärille niin töissä kuin vapaa-ajalla. Maksetut, isketyt, virtuaaliset, ohimennen metrossa tavatut - kaikenlaiset naiset (ja miehetkin) kelpaavat himon hetkelliseen tyydyttämiseen. Brandonin pakkomielteinen joskin ulospäin siisti elämä muuttuu, kun hänen epävakaa siskonsa Sissy (Carey Mulligan) majoittuu hänen poikamiesboksiinsa ja ravistelee Brandonin todellisuutta.
Jännä elokuva. Surumielinen, harmaa, jotenkin anonyymi. Henkilöistä ei anneta juuri mitään tietoa, heidän eleensä ja tekonsa puhuvat enemmän. Vain hetkeksi Brandonkin heittäytyy jonkin muun kuin libidonsa vietäväksi työkaverinsa kanssa treffeillä ollessaan. Tosin hän joutuu myöhemmin kohtaamaan estonsa tajutessaan vavahduttavasti, että on ehkä kadottanut kykynsä tunteisiin.
Juu, ja seksiä on varsin paljon, mutta erotiikka on jossain aivan muualla.
Raflaavasta aiheesta huolimatta
Shame ei mässäile. Koko elokuvan ajan vallitsee synkkä tunnelma, joka ei kuitenkaan osoittele. Tärkein tekijä on vaikuttava Michel Fassbender, joka pelkällä läsnäolollaan kertoo enemmän kuin millään dialogilla koskaan voisi. Tämä ei ole mikään puhe-elokuva, eikä sen tarvitsekaan olla. Kuvat kertovat tällä kertaa enemmän ja terävämmin siitä yksinäisyydestä, jossa kaiken haluamisen, himon ja saamisen keskellä voi olla. Kuinka ihminen voi muuttua ei keneksikään, joutua eroon itsestään silloin, kun jokin pakkomielle muuttuu tärkeämmäksi kuin oma itse.
Myös Carey Mulligan on upea särkymäisillään olevana, sameasilmäisenä siskona. Hänen baarissa esittämänsä versio
New York, New York -kappaleesta on upean vähäeleinen, mutta paljonpuhuva. Hieno kohtaus.
Voin suositella tätäkin, mutta minua kyllä ahdisti.
Shame ei päästänyt helpolla, vaikkei se ollut varsinaisesti päällekäyvä. Ehkä se johtui elokuvan intensiivisyydestä, joka iskee kuin varkain, kaikesta kasvottomuudesta ja maailmasta irti olemisesta huolimatta.
Kaksi vahvaa kokemusta tälle viikonlopulle. Näistä toipumiseen menee varmaankin tovi, mutta tajusinpa jälleen, kuinka paljon nähtävää ja koettavaa onkaan tarjolla. Saan syyttää vain omaa ryhtymisrajoitteisuuttani, jos en ota iloa irti tarjonnasta.