Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elokuvia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elokuvia. Näytä kaikki tekstit
21. marraskuuta 2015
Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Sari Pöyliön Ihmisen veri kuulosti kutkuttavalta tapaukselta: 83-vuotias lääkäri Kulo Taival saa eräänä aamuna lukea lehdestä oman kuolinilmoituksensa. Ikävä vain, että hän on kovasti vielä elossa. Yläkerran naapurinsa Ansan kanssa tai pikemminkin johdolla hän alkaa selvittää, mistä on kyse. Kulo on kunniakkaan lääkärinuransa lisäksi ollut elokuvaohjaaja 1950-luvulla, mutta hänen ainoa elokuvansa Ihmisen veri katosi totaalisen mystisesti ennen ensi-iltaa.
Matkan varrella kohdataan monenlaisia Suomi-filmien diivoja ja päällepäsmäreitä. Samalla niin Ansan kuin Kulon menneisyys (ja miksei nykyisyyskin) alkaa hahmottua hieman terävämmällä piirrolla.
Pöyliön tekstiä lukee ilokseen: se on ilmavaa, hauskaa ja nokkelaa. Virkkeen alku voi johtaa lopun aivan toisaalle, mutta realiteetit pysyvät kyllä kohdillaan. Henkilöhahmot kuljettavat tarinaa kukin omaan suuntaansa, ja vaikka heissä on karikatyyrimaisia piirteitä, se ei haittaa vaan pikemminkin korostaa tarinan veijariluonnetta.
Ihmisen veri on yhtä aikaa arvoitus, perheromaani ja humoristinen kommentaari historiallista elokuvamaailmaa kohtaan. Kulo Taival on mainio päähenkilö, joskaan häntä heikommaksi ei jää ateettinen yläkerran Ansa, joka lopulta tietenkin on paljon muutakin kuin sivuhenkilönaapuri. Kulon omaa menneisyyttä avataan lapsuudesta alkaen, ja hänelle on 83-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt kertyä kovin monenlaisia kokemuksia. Perhe-elämä ei Kulolla ole mennyt ehkä ihan putkeen, ja vaikka se on osittain kovin traaginen, Pöyliö osaa asiansa ja kirjoittaa siitä hersyvästi.
Ei Ihmisen veri ehkä mikään unohtumaton lukukokemus ole, mutta se tarjoaa maukasta kotimaista proosaa, jossa virkistävästi kaupunkilainen nuori aikuinen ei märehdi ihmissuhteitaan ja valkokaulustöitään. Sen sijaan se kohdistaa lukijan katseen elämän erikoisiin piirteisiin, sivujuonteisiin, vääriin leikkauksiin ja kadonneisiin kohtauksiin. Ja tekee sen pilke silmäkulmassa.
Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2015
205 s.
Arvostelukappale.
_____
Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Pasi Ahtiainen / Etelä-Suomen Sanomat
Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 47. Hauska kirja.
Tunnisteet:
2000-luku,
Arvoitus,
Arvostelukappale,
Atena,
Elokuvia,
Huumori,
Kotimaista,
Perhe,
Sari Pöyliö,
Vanhuus
1. kesäkuuta 2015
Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Antti Arnkilin esseitä lukiessa minut valtasi syvä rauha. Tuntui, kuin olisin kuunnellut pehmeällä äänellä käytyä keskustelua, jossa ei ole tarpeen korottaa ääntään, sanoa pahasti tai mennä henkilökohtaisuuksiin. Kaikki tarvittava saadaan sanottua kohteliaasti, yhteisymmärryksessä.
Lauantaiesseet on yhdentoista tekstin kokoelma, joka kattaa aiheillaan populaarikulttuurin eri osa-alueita, kirjallisuutta, valtavan tietosanakirjahankkeen, ystävän kuoleman ja lapsuuden kesät. Kirja on yhdenlainen ajankuva, siihen on helppo hypätä mukaan.
Arnkil houkuttelee lukijan mukaansa tutustumaan aiheisiin, joihin ei välttämättä ole muuten tullut törmänneeksi. Tai olenhan minä nyt vaikkapa Foo Fightersiin törmännyt, mutta en ole koskaan sen kummemmin kiinnostunut. Olen musiikin suhteen nihkeä: minulla on pari suosikkibändiä ja -laulajaa, joita olen kuunnellut teini-ikäisestä, mutta muuten musiikinkuunteluni menee lähinnä "mitä nyt on tarjolla" -linjalla. Musiikin teknisestä puolesta en tiedä mitään, enkä haluakaan tietää. Ja silti luin Dave Grohlin taide -esseetä varsin innoissani.
Hilpeyttä herätti teksti 1657 kertojaa. Siinä Arnkil kirjoittaa WSOY:n entisen johtajan Yrjö A. Jäntin suurhankkeesta, Suomen sanasta, johon koottiin "kansalliskirjallisuutemme valiolukemistoa" lähes 15 000 sivun verran 1657 eri kirjoittajalta keskiajan lopulta 1960-luvulle. Projekti tuntuu mielettömältä, mutta Arnkil kertoo siitä kiehtovasti, naureskelematta.
Kokoelman kaksi viimeistä esseetä, Reko ja Reunassa, ovat haikeita ja kuitenkin toiveikkaita. Arnkil teki yhteistyötä ja ystävystyi Reko Lundánin kanssa, ja essee kertookin ystävyydestä ja sen menettämisestä. Lukijassa se herätti hingun tarttua Lundánin teoksiin ja sen aionkin tehdä kesän kuluessa. Reunassa taas kuvaa lapsuuden kesiä niin kutkuttavasti, että lukiessaan toivoisi pääsevänsä mukaan tuohon porukkaan. Tuollaisia kesäpaikkoja pitäisi olla kaikilla, tuollainen ystäväporukka ja lapsuus.
Arnkilin esseet ovat maukkaita makupaloja. Niitä on helppo lähestyä ja niitä on helppo lukea. Vaikkeivät kaikki aiheet olisikaan entuudestaan tuttuja, lukiessa hymisee tyytyväisenä. On miellyttävää lukea tekstiä, joka ei yritä mitään ylimääräistä, vaan on sellaisenaan jo tarkkaa, älykästä, viihdyttävää ja kiehtovaa.
Yleisö vaatii lisää!
Antti Arnkil: Lauantaiesseet
Ulkoasu: Aleksi Salokannel
Siltala 2014
175 s.
Kirjastosta.
_____
Muualla: Kirjainten virrassa, Nannan kirjakimara, Donna mobilen kirjat, Juon mustetta, Luetut, lukemattomat, Sivulauseita, Ihminen välissä
Kirjankansibingossa ruksaan ruudun Rakennus.
Tunnisteet:
2000-luku,
Antti Arnkil,
Elokuvia,
Esseet,
Kirjallisuus,
Kirjankansibingo,
Kirjastosta,
Kotimaista,
Populaarikulttuuri,
Siltala
15. tammikuuta 2012
HOMO! & Shame
Onpa ollut (kulttuuri)tohinainen loppuviikko.
Perjantaina sain arkistoseikkailuni päätökseen ja hieman haikein mielin hyvästelin niin tutuiksi tulleet pahvilaatikot ja Kansanrunousarkiston kovat penkit. Seuraava vaihe on kaiken kasaamani aineiston analysointi. Ups. Siihen mennee tovi jos toinenkin, ohjelmassa on varmaan jonkin verran hiustenrepimistä ja kiroilua, mutta ei se auta kuin istua persiilleen ja kirjoittaa. Sen minkä tältä runojenlukemiselta ehdin... Täytyy todeta, että yllättävän paljon on vielä koottavia opintoja, vaikka olen ollut ahkera koko opiskeluaikani. Sen siitä saa, kun on tukuittain sivuaineita ja niin pirun hyvä ihminen, että haluaa joskus aloittamansa tehdä loppuun.
Mutta siitä kulttuurista. Perjantaina olimme ystävien kanssa katsomassa (aitiossa!) Kansallisteatterin HOMO!a, tuota Pirkko Saision ohjaamaa anarkistista musiikkifarssia ja outojen oopperaa. Tarina kertoo ajasta, "jolloin kirkko repesi, Suomi jakaantui kahtia ja homot lakkasivat olemasta kilttejä". Lavalla nähdään niin seitsemän pientä kääpiötä (jääkiekkovarusteissaan), eräänlainen Lumikki kuin Hitler, Stalin ja Churchill. Keskeisenä näkökulmahenkilönä on Veijo Teräs (Juha Muje), kiihkeän kristillisen kansanedustajan Hellevi Teräksen (Rea Mauranen) kotimies, jonka tehtävänä on pohdiskella niin elämää kuin lavan tapahtumiakin sekä terapeutilleen että yleisölle. Hellevi keskittyy poliittiseen uraansa, tuomitsemaan homojen teot, ei heidän rakkauttaan (...) ja kiistelemään omintakaisen omatuntonsa (Kristiina Halttu) kanssa. Sopassa koettavat selvitä Veijon ja Hellevin tytär Rebekka (Anna Paavilainen), perheen au pair Moritz (Johannes Holopainen) sekä melkoinen kavalkadi muita sivuhenkilöitä.
Huh. Olihan melkoista tykitystä sen reilut kolme tuntia. Armoa ei paljon katsojalle anneta, vaan lavalla tapahtuu koko ajan. On laulua, puhetta, tanssia, piiskaamista ja tapahtumia. Niin ja mitä sitä kieltämään: upeita miesvartaloita melko imartelevasti esiteltyinä. Lähdin katsomaan HOMO!a uteliaana, ja kyllä kannatti. Väliajan jälkeen, loppunostatuksen aikana alkoi kieltämättä hieman tympäistä - Paavalin asteltua lavalle aloin miettiä, mitä ihmettä sieltä vielä voi tulla. Tilanne kyllä korjaantui, hurjana pauhunut esitys sai arvoisensa päätöksen ja teatterista poistui innoissaan pulisevaa väkeä.
Vaikka HOMO!ssa kaikki on vedetty överiksi ja vielä vähän yli, esitys pysyy mielestäni kuitenkin kasassa. Sillä on visio, teema ja tarkoitus, ja ne kaikki näkyvät kyllä. Näyttelijät ja lavalla olevan muusikot tekevät ison työn, heittäytyvät ja antavat palaa. Kyllä tästä ajattelemisen aihetta saa, pitkäksikin aikaa. Saision terävä piikki osoittaa suoraan ihan jokaisen omaan napaan: esityksen aikana tuli kyllä mietittyä omia asenteita ja ajatuksia moneen kertaan ja uudelleen. Etenkin kohtaus, jossa Moritz tiedonhakumatkoillaan törmää Pisuaarin ritarikuntaan ja sen surullisiin tarinoihin, herätti miettimään, miten pienikin poikkeama "normaalista" voi tehdä elämästä puhdasta helvettiä, jos ympäristö niin päättää.
Tämä esitys on kannattanut tehdä. Se ei varmasti miellytä kaikkia, mutta miksi pitäisi? Suosittelen, mutta hengästymistä ei voi välttää. Linnea on myös nähnyt HOMO!n.
***
Eilen sitten kävimme V:n kanssa elokuvissa. Saimme V:n siskolta ja hänen poikaystävältään joululahjaksi leffalippuja, joten edes lauantai-illan lippuhinnat eivät olleet esteenä. Kohteena oli Steve McQueenin ohjaama Shame (2011).
Shame on kuvaus seksiriippuvaisen Brandonin (Michael Fassbender) kiihkeän elämän taitekohdasta. Hän työskentelee kasvottomassa toimistossa New Yorkissa, ja hänen maailmansa kietoutuu seksin ja pornon ympärille niin töissä kuin vapaa-ajalla. Maksetut, isketyt, virtuaaliset, ohimennen metrossa tavatut - kaikenlaiset naiset (ja miehetkin) kelpaavat himon hetkelliseen tyydyttämiseen. Brandonin pakkomielteinen joskin ulospäin siisti elämä muuttuu, kun hänen epävakaa siskonsa Sissy (Carey Mulligan) majoittuu hänen poikamiesboksiinsa ja ravistelee Brandonin todellisuutta.
Jännä elokuva. Surumielinen, harmaa, jotenkin anonyymi. Henkilöistä ei anneta juuri mitään tietoa, heidän eleensä ja tekonsa puhuvat enemmän. Vain hetkeksi Brandonkin heittäytyy jonkin muun kuin libidonsa vietäväksi työkaverinsa kanssa treffeillä ollessaan. Tosin hän joutuu myöhemmin kohtaamaan estonsa tajutessaan vavahduttavasti, että on ehkä kadottanut kykynsä tunteisiin.
Juu, ja seksiä on varsin paljon, mutta erotiikka on jossain aivan muualla.
Raflaavasta aiheesta huolimatta Shame ei mässäile. Koko elokuvan ajan vallitsee synkkä tunnelma, joka ei kuitenkaan osoittele. Tärkein tekijä on vaikuttava Michel Fassbender, joka pelkällä läsnäolollaan kertoo enemmän kuin millään dialogilla koskaan voisi. Tämä ei ole mikään puhe-elokuva, eikä sen tarvitsekaan olla. Kuvat kertovat tällä kertaa enemmän ja terävämmin siitä yksinäisyydestä, jossa kaiken haluamisen, himon ja saamisen keskellä voi olla. Kuinka ihminen voi muuttua ei keneksikään, joutua eroon itsestään silloin, kun jokin pakkomielle muuttuu tärkeämmäksi kuin oma itse.
Myös Carey Mulligan on upea särkymäisillään olevana, sameasilmäisenä siskona. Hänen baarissa esittämänsä versio New York, New York -kappaleesta on upean vähäeleinen, mutta paljonpuhuva. Hieno kohtaus.
Voin suositella tätäkin, mutta minua kyllä ahdisti. Shame ei päästänyt helpolla, vaikkei se ollut varsinaisesti päällekäyvä. Ehkä se johtui elokuvan intensiivisyydestä, joka iskee kuin varkain, kaikesta kasvottomuudesta ja maailmasta irti olemisesta huolimatta.
Kaksi vahvaa kokemusta tälle viikonlopulle. Näistä toipumiseen menee varmaankin tovi, mutta tajusinpa jälleen, kuinka paljon nähtävää ja koettavaa onkaan tarjolla. Saan syyttää vain omaa ryhtymisrajoitteisuuttani, jos en ota iloa irti tarjonnasta.
Perjantaina sain arkistoseikkailuni päätökseen ja hieman haikein mielin hyvästelin niin tutuiksi tulleet pahvilaatikot ja Kansanrunousarkiston kovat penkit. Seuraava vaihe on kaiken kasaamani aineiston analysointi. Ups. Siihen mennee tovi jos toinenkin, ohjelmassa on varmaan jonkin verran hiustenrepimistä ja kiroilua, mutta ei se auta kuin istua persiilleen ja kirjoittaa. Sen minkä tältä runojenlukemiselta ehdin... Täytyy todeta, että yllättävän paljon on vielä koottavia opintoja, vaikka olen ollut ahkera koko opiskeluaikani. Sen siitä saa, kun on tukuittain sivuaineita ja niin pirun hyvä ihminen, että haluaa joskus aloittamansa tehdä loppuun.
Mutta siitä kulttuurista. Perjantaina olimme ystävien kanssa katsomassa (aitiossa!) Kansallisteatterin HOMO!a, tuota Pirkko Saision ohjaamaa anarkistista musiikkifarssia ja outojen oopperaa. Tarina kertoo ajasta, "jolloin kirkko repesi, Suomi jakaantui kahtia ja homot lakkasivat olemasta kilttejä". Lavalla nähdään niin seitsemän pientä kääpiötä (jääkiekkovarusteissaan), eräänlainen Lumikki kuin Hitler, Stalin ja Churchill. Keskeisenä näkökulmahenkilönä on Veijo Teräs (Juha Muje), kiihkeän kristillisen kansanedustajan Hellevi Teräksen (Rea Mauranen) kotimies, jonka tehtävänä on pohdiskella niin elämää kuin lavan tapahtumiakin sekä terapeutilleen että yleisölle. Hellevi keskittyy poliittiseen uraansa, tuomitsemaan homojen teot, ei heidän rakkauttaan (...) ja kiistelemään omintakaisen omatuntonsa (Kristiina Halttu) kanssa. Sopassa koettavat selvitä Veijon ja Hellevin tytär Rebekka (Anna Paavilainen), perheen au pair Moritz (Johannes Holopainen) sekä melkoinen kavalkadi muita sivuhenkilöitä.
Huh. Olihan melkoista tykitystä sen reilut kolme tuntia. Armoa ei paljon katsojalle anneta, vaan lavalla tapahtuu koko ajan. On laulua, puhetta, tanssia, piiskaamista ja tapahtumia. Niin ja mitä sitä kieltämään: upeita miesvartaloita melko imartelevasti esiteltyinä. Lähdin katsomaan HOMO!a uteliaana, ja kyllä kannatti. Väliajan jälkeen, loppunostatuksen aikana alkoi kieltämättä hieman tympäistä - Paavalin asteltua lavalle aloin miettiä, mitä ihmettä sieltä vielä voi tulla. Tilanne kyllä korjaantui, hurjana pauhunut esitys sai arvoisensa päätöksen ja teatterista poistui innoissaan pulisevaa väkeä.
Vaikka HOMO!ssa kaikki on vedetty överiksi ja vielä vähän yli, esitys pysyy mielestäni kuitenkin kasassa. Sillä on visio, teema ja tarkoitus, ja ne kaikki näkyvät kyllä. Näyttelijät ja lavalla olevan muusikot tekevät ison työn, heittäytyvät ja antavat palaa. Kyllä tästä ajattelemisen aihetta saa, pitkäksikin aikaa. Saision terävä piikki osoittaa suoraan ihan jokaisen omaan napaan: esityksen aikana tuli kyllä mietittyä omia asenteita ja ajatuksia moneen kertaan ja uudelleen. Etenkin kohtaus, jossa Moritz tiedonhakumatkoillaan törmää Pisuaarin ritarikuntaan ja sen surullisiin tarinoihin, herätti miettimään, miten pienikin poikkeama "normaalista" voi tehdä elämästä puhdasta helvettiä, jos ympäristö niin päättää.
Tämä esitys on kannattanut tehdä. Se ei varmasti miellytä kaikkia, mutta miksi pitäisi? Suosittelen, mutta hengästymistä ei voi välttää. Linnea on myös nähnyt HOMO!n.
***
Eilen sitten kävimme V:n kanssa elokuvissa. Saimme V:n siskolta ja hänen poikaystävältään joululahjaksi leffalippuja, joten edes lauantai-illan lippuhinnat eivät olleet esteenä. Kohteena oli Steve McQueenin ohjaama Shame (2011).
Shame on kuvaus seksiriippuvaisen Brandonin (Michael Fassbender) kiihkeän elämän taitekohdasta. Hän työskentelee kasvottomassa toimistossa New Yorkissa, ja hänen maailmansa kietoutuu seksin ja pornon ympärille niin töissä kuin vapaa-ajalla. Maksetut, isketyt, virtuaaliset, ohimennen metrossa tavatut - kaikenlaiset naiset (ja miehetkin) kelpaavat himon hetkelliseen tyydyttämiseen. Brandonin pakkomielteinen joskin ulospäin siisti elämä muuttuu, kun hänen epävakaa siskonsa Sissy (Carey Mulligan) majoittuu hänen poikamiesboksiinsa ja ravistelee Brandonin todellisuutta.
Jännä elokuva. Surumielinen, harmaa, jotenkin anonyymi. Henkilöistä ei anneta juuri mitään tietoa, heidän eleensä ja tekonsa puhuvat enemmän. Vain hetkeksi Brandonkin heittäytyy jonkin muun kuin libidonsa vietäväksi työkaverinsa kanssa treffeillä ollessaan. Tosin hän joutuu myöhemmin kohtaamaan estonsa tajutessaan vavahduttavasti, että on ehkä kadottanut kykynsä tunteisiin.
Juu, ja seksiä on varsin paljon, mutta erotiikka on jossain aivan muualla.
Raflaavasta aiheesta huolimatta Shame ei mässäile. Koko elokuvan ajan vallitsee synkkä tunnelma, joka ei kuitenkaan osoittele. Tärkein tekijä on vaikuttava Michel Fassbender, joka pelkällä läsnäolollaan kertoo enemmän kuin millään dialogilla koskaan voisi. Tämä ei ole mikään puhe-elokuva, eikä sen tarvitsekaan olla. Kuvat kertovat tällä kertaa enemmän ja terävämmin siitä yksinäisyydestä, jossa kaiken haluamisen, himon ja saamisen keskellä voi olla. Kuinka ihminen voi muuttua ei keneksikään, joutua eroon itsestään silloin, kun jokin pakkomielle muuttuu tärkeämmäksi kuin oma itse.
Myös Carey Mulligan on upea särkymäisillään olevana, sameasilmäisenä siskona. Hänen baarissa esittämänsä versio New York, New York -kappaleesta on upean vähäeleinen, mutta paljonpuhuva. Hieno kohtaus.
Voin suositella tätäkin, mutta minua kyllä ahdisti. Shame ei päästänyt helpolla, vaikkei se ollut varsinaisesti päällekäyvä. Ehkä se johtui elokuvan intensiivisyydestä, joka iskee kuin varkain, kaikesta kasvottomuudesta ja maailmasta irti olemisesta huolimatta.
Kaksi vahvaa kokemusta tälle viikonlopulle. Näistä toipumiseen menee varmaankin tovi, mutta tajusinpa jälleen, kuinka paljon nähtävää ja koettavaa onkaan tarjolla. Saan syyttää vain omaa ryhtymisrajoitteisuuttani, jos en ota iloa irti tarjonnasta.
30. lokakuuta 2011
Kahdesti Sinä päivänä
| www.otava.fi |
Luinpa minäkin sitten David Nichollsin Sinä päivänä (Otava 2011, One Day 2009). Jäi oikein hyvä mieli, viihdyin kirjan kanssa erinomaisen hyvin ja suorastaan ahmin sen muutamassa illassa. Nichollsin lämminhenkinen, jutusteleva tyyli puri minuun, henkilöt kiinnostivat ja kirjan kerronnallinen kikka - yhden ainoan päivän kuvaaminen kustakin kuluvasta vuodesta - kolahti.
Emma ja Dexter viettävät yön yhdessä valmistujaistensa jälkeen Edinburghissa kesällä 1988. Emma on työväenluokkainen kärkäs älykkö, Dexter yläluokkainen hulttiopoika. Voiko heillä olla mitään yhteistä, ainakaan enää sen jälkeen, kun aurinko nousee?
Mitä ilmeisimmin. Nicholls kuljettaa lukijan Emman ja Dexterin mukana seuraavat parikymmentä vuotta. Tarinaa kerrotaan aina heinäkuun 15. päivä, kummankin näkökulmasta. Elämä heittelee molempia tavalla jos toisellakin, ovathan ne nuoria ja etsivät vielä suuntaa elämälleen. Vähitellen alkaa löytyä kiinnekohtia, tulee menestystä ja mammonaa, uusia piirejä, kumppaneita, iloja ja pettymyksiä. Emma ja Dexter pitävät toisiinsa yhteyttä vaihtelevasti - Dexteristä tulee tv-julkkis ja Emmasta opettaja. Ystävyys, tai ainakin kerran läheisiä olleiden väliin jäävä side ei kuitenkaan katkea, vaikka kaikki edellytykset sille olisi olemassa.
Juonesta ei kannata sen tarkempaa selontekoa antaa, vaan se kannattaa kokea itse. Meikäläiseen tämä ainakin puri juuri sopivalla volyymilla, yllätti, ilahdutti ja herätti muitakin tuntemuksia. Dexter on varsin ärsyttävä kaveri, holtiton ja mahtaileva, mutta jotenkin jaksoin silti uskoa häneen. Emma taas herätti kaikki empatiani - minusta hän oli ihana. Hauska, tilannetajuinen ja itsenäinen. No, hieman lisää itsetuntoa olisin hänelle suonut jo vähän aikaisemmin, mutta eihän kukaan ole täydellinen. Muitakin henkilöitä tarinassa toki esiintyy, mutta he jäävät pääosassa olevien varjoon kirkkaasti.
Myönnettäköön, hieman vetistelin kirjan loppupuolella, sillä se kosketti sopivasti jotain kohtaa minussa ja herätti liikutuksen. Ei tämä mikään maailmanhistorian tappiin säilyvä teos ole, mutta jäänee minulle mieleen vielä pitkäksi aikaa sellaisena tarinana, johon oli kaikin puolin mukavaa solahtaa sekaan.
Eilen keksin työpäivän aikana, että voisin lähteä töiden jälkeen pitkästä aikaa elokuviin. V meni mökille koko viikonlopuksi, eikä oikein huvittanut viettää lauantai-iltaa vaan yksin kotona (semminkin kun vietin sellaisen yksinäisen illan jo perjantaina - tosin se kului tämän kirjan kanssa, joten se ei ollut laisinkaan ikävä). Niinpä marssin Tennispalatsiin katsomaan - Sinä päivänä.
| www.episodi.fi |
Elokuva on valmistunut vastikään, sen on ohjannut Lone Scherfig ja käsikirjoittanut - shocking - David Nicholls. Emmana nähdään kauriinsilmäinen Anne Hathaway ja Dexterinä holtitonta kuolaneritystä aiheuttava Jim Sturgess.
Sali täyttyi lähinnä pareittain liikkuneista naisihmisistä, vain muutama mies oli eksynyt joukkoon. Hymyilytti - genret karsinoivat katsojia aika tiukasti. Vajaa kaksituntinen sujahti ohi valkokankaalle siirtyneiden Emman ja Dexterin seurassa, enkä voi sanoa sen 12 euron (+keskikokoisen popcornin) menneen hukkaan. Elokuva oli ehkä kuitenkin hieman liian episodimainen paikoittain, sillä vuodet vierivät välillä minusta aivan liian nopeasti eteenpäin. Esimerkiksi Dexterin ajatumista viihdealan nurjalle puolelle ei kunnolla pohjustettu. Muutamia muutoksia tarinaan oli tehty, mutta eivät ne loppujen lopuksi haitanneet ja sitäpaitsi ne olivat lähinnä kosmeettisia (meinasin kirjoittaa kosmisia, mikä lie ajatuskuvio siinäkin oli taustalla...).
Todella vaikea sanoa, miltä elokuva tuntuu kirjaa lukematta tai edes jonkin ajan kuluttua siitä, minulla kun tosiaan väliä oli yhden yön verran. Tavallaan oli ihanaa solahtaa hyväksi kokemaani tarinaan nopeasti uudelleen, mutta toisaalta nyt on vaikeaa arvioida näitä erikseen. Tokkopa se haittaa, molemmista kokemuksista kuitenkin pidin.
Anne Hathaway oli yllättävän vähän ärsyttävä. Jotenkin olen aina pitänyt häntä sellaisena kiiltokuvanäyttelijättärenä, joka vain tulee paikalle räpsyttämään ripsiään, mutta loppujen lopuksi hän oli oikein uskottava Emmana - ja näyttelijänä! Niin ne ennakkoluulot karisevat toisinaan. Jim Sturgessista en viitsi kauheasti edes aloittaa. Hän oli yksinkertaisesti ihana. Voi luoja.
| www.imdb.com |
Ja muutama tippa piti puristaa silmäkulmasta leffankin loppupuolella. Enkä ollut ainoa.
Olen siis viettänyt aktiivisen brittiviihdeviikonlopun ihanan tarinan seurassa. Voin lämpimästi suositella hyvää tarinaa ja elämänmakua kaipaaville. Saattaa tosin aiheuttaa ajankulun nopeuden paniikinomaista pohdintaa ja lukuisia päätöksiä siitä, että alan nauttia elämästä tasan nyt. Heti tänään.
Tunnisteet:
2000-luku,
Brittiläistä,
David Nicholls,
Elokuvia,
Huvittelua,
Ihmissuhteet,
Kevyttä,
Nuoruus,
Omasta hyllystä,
Rakkaus
Tilaa:
Kommentit (Atom)