Peter Pan, Wendy ja Seitsemännen taiteen tarinat

Latasin joskus taannoin Project Gutenbergista muutaman klassikon, J. M. Barrien Peter Panin siinä ohella. Vaikka tarina on tuttu monesta elokuva- ja näytelmäversiosta, alkuperäistekstiä en ole tullut koskaan lukeneeksi. Hilkulla lukeminen oli nytkin, mutta puristin homman kasaan tänään päättyvää Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaastetta varten.

Oli nimittäin kuivakka opus tämä. Jahkailua, kahnailua, vääntöä, kääntöä, rasittavia perherooleja ja jotenkin kankeasti etenevä juoni. Se tosin lienee monelle tuttu: on Peter Pan, poika, joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Hän saapuu ystävänsä Helinä-keijun kanssa vieraisille Darlingien perheeseen, jossa Nana-lastenhoitajakoira pitää huolta hulttiovanhempien lapsista Wendysta, Johnista ja Michaelista. Peter houkuttelee lapset mukanaan Mikä-Mikä-Maahan, jossa elelee niin intiaaneja, keijukaisia, kadonneita poikia kuin hurjia merirosvojakin Kapteeni Koukun johdolla.

Seikkailuahan siitä seuraa, joskin Wendyn tehtävä on toimia pikkuäitinä Peterille ja kumppaneille. Hurja taistelu merirosvojen kanssa päättyy traagisesti ja lopuksi palataan kotiin.

En tosiaankaan osaa sanoa, miksi tämä kirja tökki niin paljon, eihän se ole edes kovin pitkä! Jotenkin varmaan ärsyynnyin sen moraalisesta otteesta, joka arvostelee nokkavasti Darlingin perheen vanhempia (jotka ehkä eivät ole täydellisiä, mutta kuka muka on?) ja toisaalta koin vastenmielisenä tavan, jolla Wendysta leivottiin leikkiäiti Kadonneille pojille. Lisää actionia, vähemmän perhearvojen kaipuuta!

Mutta no, annettakoon aika paljon anteeksi yli 100 vuotta vanhalle teokselle – luonnollisesti se on oman aikansa tuote ja kuvaus, satu- ja fantasiaelementeillä varustettuna. Ja toimii varmasti yhä uusiin lapsiin lapsuuden arvoa vahvistavana kirjaklassikkona. Tai leffoina.


J. M. Barrie: Peter Pan and Wendy
Hodder & Stoughton 1911

E-kirja Project Gutenbergista


Helmet-haasteesta kohta 9. Sinulle vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu kirja.

_____________

Tänään päättyy Oksan hyllyltä -blogissa viime syksynä avattu Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaaste, jonka pointtina on siis ollut lukea laajalti elokuva-aiheisia kirjoja. Omat lukemiseni (kahdesta eri kategoriasta) ovat seuraavat:

Kirjat, joista on tehty elokuva TAI elokuvan pohjalta kirjoitettu kirja

Beowulf. Suom. Osmo Pekonen & Clive Tolley. WSOY 1999.
Jules Verne: Around the World in Eighty Days (1873)
Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni (2000 & 2001 / 2004)
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
J. M. Barrie: Peter Pan (1911)

Fiktiiviset kirjat, joissa kuvataan elokuvaa, kerrotaan elokuvanäyttelijöistä tai -ohjaajista yms. elokuvaan liittyvästä toiminnasta

Joyce Carol Oates: Blondi (2000/2001)


Yhteensä siis 6 kirjaa. Myönnettäköön, etten ole nähnyt listan kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia Peter Pan -versioita lukuunottamatta. Persepolis kyllä kiinnostaisi, jossain vaiheessa toivottavasti etsin aikaa sen katsomiseen.

Ehdottomasti paras lukukokemuksista oli Joyce Carol Oatesin Blondi, mykistävä romaani kerta kaikkiaan. Myös jo mainittu Persepolis kolahti, ja olenkin saanut sen toisen osan työkaveriltani lainaan (jo keväällä, kröhöm).

Kiitos MarikaOksalle hauskasta lukuhaasteesta!

Kun kirjan kanssa painiin lyön

Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreen, Jokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.

Joyce Carol Oates: Blondi

Joyce Carol Oatesin Blondi on huumaava lukukokemus koko 943 sivun mitallaan. Se on massiivinen, taiturimainen, väsyttävä, ahdistava, röyhkeä ja kumartelematon.

Blondi on fiktiivinen romaani, jonka päähenkilö on isättömänä ja mieleltään sairaalta äidiltä huostaanotettuna orpokodissa ja sijaisperheissä heittopussina kasvanut, nuorena avioitunut ja itse itsensä näyttelijäksi kouluttanut Norma Jeane Baker. Juuri se nainen, josta tuli 1900-luvun suurin seksisymboli, naiseuden 90-60-90-mitta ja lukemattomien unelmien kohde: Marilyn Monroe.

Oates alleviivaa ja tekee selväksi alusta alkaen, että ei kirjoita Marilyn Monroen elämäkertaa vaan fiktiota, joka noukkii elementtejä todellisuudesta, mutta panee myös rankasti omiaan: valikoi, valitsee, värittää, kuvittelee.

Vaikka kortit ovat selkeät ja avoimet, tarina imee niin voimakkaasti mukaansa, että lukiessa paikoin unohtaa pysyä tarkkana. Sain moneen kertaan havahduttaa itseäni lähes transsimaisesta lukutilasta ja muistuttaa yhä uudelleen lukevani romaania. Omien reaktioiden tarkkailu Blondia lukiessa oli kiintoisaa ja paljastavaa. Minusta löytyi tirkistelijä ja kauhistelija, moralistikin.

Romaanin Norma Jeane ei totisesti saa parhaita arpoja käteensä. Hän on rikkinäisen lapsuuden uhri koko ikänsä, etsii kauhuissaan ja yksinäisenä hyväksyntää ja kiintymystä niitä juurikaan saamatta. Oates on julma tarinankertoja, hän ei silottele eikä anna armoa. Norma Jeanen halu kutsua rakastettujaan Isukeiksi on ällöttävää ja kovin ymmärrettävää. Ikuinen kaipuu huolenpitoon saa helpotusta vain harvoin. Oates rakentaa päähenkilöstään aidon, elävän ja moniulotteisen naisen, jolla on naamio ja rooli tilanteeseen kuin tilanteeseen. Paitsi kun sitten lopulta ei olekaan.

Blondin kuva 1940–1960-lukujen Hollywoodista ja Yhdysvaltojen viihdemaailmasta on armoton. Norma Jeanella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua Studion nukeksi. Hän on miehisen vallankäytön alainen silloinkin – ja ehkä juuri nimenomaan silloin – kun juuri hänen kasvonsa ja vartalonsa takovat yhtiölle rahaa yhä uusilla tavoilla. Ihmissuhteissaan hän sitä vasta onkin, lukuunottamatta avioliittoa Kirjailijan kanssa, jonka olisi suonut kestävän.

Oates rakentaa palapelinsä erilaisilla tyyleillä ja tekstilajeilla. Kertojaääniä on monta, ja kaikkien niiden katseen kohteena on Norma Jeane, Marilyn, Vaalea näyttelijätär. Kirja tuntuu mittaansa lyhyemmältä, sillä se on lopulta varsin nopea- ja helppolukuinen, vaikka jättääkin nahkean ja likaisen olon. Vaikka sivuja on lähes tuhat, en keksi, mistä tarinaa olisi voinut supistaa. Kaikki sen vaiheet ovat tarpeen, kaikilla on paikkansa ja merkityksensä.

Blondi on kirja, jota massiivisuudestaan huolimatta suosittelen. Se pakottaa tutkimaan omaa suhtautumistaan julkisuuteen ja viihdekoneistoon, sukupuolirooleihin, perhe- ja ihmissuhteiden muodostumiseen, itsetuntoon ja -tuntemukseen, valtaan ja vallankäyttöön. Suuria, merkityksellisiä teemoja – mutta niin on suuri ja merkityksellinen tämä kirjakin.


Tänään on kulunut 90 vuotta Norma Jeane Bakerin syntymästä. Hän kuoli 5.8.1962 Los Angelesissa vain 36-vuotiaana lääkkeiden yliannostukseen. Marilyn Monroena hän on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista elokuvatähdistä.


Joyce Carol Oates: Blondi
Suomentaja: Kristiina Drews
Otava 2012 (1. painos 2001)
943 s.
Blonde (2000)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tea with Anna Karenina, Järjellä ja tunteella, Nannan kirjakimara, Hurja Hassu Lukija, Kirjojen parissa 

Helmet-haasteesta nappaan luontevasti kohdan 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Seitsemännen taiteen tarinat -haaste etenee myös pitkästä aikaa.

Marjane Satrapi: Persepolis – Iranilainen lapsuuteni

Elossa ollaan, vaikka muulta saattaa vaikuttaa. Kevät ja valo – ristiriitaista ja ihanaa. Nautin ja iloitsen ja samalla olen väsynyt ja ärtyinen. Hommia kasaantuu (Mikä veroilmoitus? Pitäisikö töitäkin hakea?) ja jää tekemättä. Olen hyvä välttelemään kaikenlaista, jopa pakollisia hommia. Tässäkin asiassa toimii ikivanha viisaus: älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Se tehoaa oppilaisiinkin.

Luin jo monta viikkoa sitten tämän mainion sarjakuvaromaanin, Marjane Satrapin Persepoliksen. Innostuin kirjasta kovasti ja sainkin kollegalta lainaan seuraavan osan, tai itse asiassa englanninkielisen version, jossa on sekä tämä ykkösosa että kakkonen. Sen luen aikanaan.

Marjane Satrapi on ranskalaistunut iranilainen sarjakuvataitelija, joka on ammentanut iranilaisesta taustastaan paljon kerrottavaa. Luin loppuvuodesta albumin Pistoja, ja ihastuin Satrapin herkulliseen tyyliin ikihyviksi.

Persepolis – Iranilainen lapsuuteni on sarjakuvaromaani, jossa Satrapi kertoo elämästä Iranissa ennen ja jälkeen vallankumouksen. Piirustusjälki on tummaa ja vahvaa, muttei lainkaan raskasta.

Klikkaa halutessasi suuremmaksi.

Satrapi hyödyntää kerronnassaan myös kuvien ulkopuolista tilaa ja ruutujen sarjamaisuutta. Niillä monet keskeiset teemat saavat korostusta ilman alleviivaamista. Persepolis on tarkka ja anteeksipyytelemätön kuvaus muutoksesta, jonka yhteiskunta kokee uskonnollisen vallankumouksen myötä. Vapaamielisen perheen on vaikea hyväksyä muutosta, mutta ympärillä on kiristyvä pelon ilmapiiri, johon on pakko sopeutua.

Keinoja kuitenkin on: vaikka huivi olisi pakotettuna päässä, on aina mahdollista turvata mustaan pörssiin päästäkseen toteuttamaan itseään. Satrapin kuvaama tilanne raastaa ja mietityttää. Kuinka itse selviäisin, jos kontrolli ympärilläni kasvaisi kasvamistaan ja vaatisi minulta käytöstä, jota en itse pidä perusteltuna?

Sodan pelko ja vaikutukset ovat todellisia ja tulevat sarjakuvan edetessä yhä konkreettisemmiksi. Lasten ja nuorten maailmassa sota on kaukana ja vieras – ja kuitenkin niin lähellä, että jokainen tuntee sen seuraukset selkäpiissään.

Satrapin kerronta ei ole ahdistavaa tai lannistavaa, vaikka hän käsitteleekin voimakkaita ja vakavia aiheita. Hän tuo napakalla otteellaan ja tarkoilla havainnoillaan historian ja vieraan yhteiskunnan lähelle ja ymmärrettäväksi.

Persepolis on sarjakuva, jonka ei toivo loppuvan, vaikka sen henkilöille haluaakin hyvää ja helpotusta. Kuvien tutkailu on kiehtovaa ja tarina tulee ahmittua kuin huomaamatta. Satrapi totisesti ottaa lukijansa, eikä minulla ainakaan ole mitään sitä vastaan.



Marjane Satrapi: Persepolis – Iranilainen lapsuuteni
Suomentaja: Taina Aarne
Otava 2004
Persepolis (2000 & 2001)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Sallan lukupäiväkirja, Kirjoihin kadonnut, Kirjanurkkaus, Pihin naisen elämää, Sabinan knalli, Pieni kirjasto, Narseskan kirjanurkkaus 


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Sarjakuvakirja sekä pitkästä aikaa uusi ruksi Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.

Jules Verne: Around the World in Eighty Days

Klassikoiden äärellä, pitkästä aikaa. Jules Vernen maailmankuulu Maailman ympäri 80 päivässä löytyi luettavakseni näppärästi Project Gutenbergista englanninkielisenä käännöksenä Around the World in Eighty Days. Melkein nolottaa, kun kirja on ollut tähän saakka lukematta, vaikka ra-kas-tin lapsena siihen perustuvaa animaatiosarjaa.

Salaperäinen ja sikarikas brittiherrasmies Phileas Fogg päätyy Reformi-klubillaan lyömään vetoa siitä, ehtisikö kiertää maapallon kahdeksassakymmenessä päivässä. Foggin palvelukseen samana päivänä astunut ranskalainen Passepartout ei arvaakaan, minkälaiseen soppaan joutuu uuden isäntänsä kanssa. Matka suuntaa itään, Lontoosta Suezin kautta Bombayhin, Kalkuttaan, Hong Kongiin, Yokohamaan, San Franciscoon, New Yorkiin ja takaisin Lontooseen.

Matkan varrella on pääosin kiire, mutta aina ehtii vaikka tötsyille oopiumluolaan, norsuajelulle, pelastamaan leskineitoa roviolta, taistelemaan intiaanien kanssa ja tutustumaan mormonien elämään. Phileas Foggin ja Passepartoutin lisäksi matkaseurueeseen liittyy Intiassa siis viehättävä neitokainen Aouda. Ikävämpänä kivenä kengässä roikkuu komisario Fix, jonka suurena tavoitteena on saada Fogg pidätettyä vakavasta pankkiryöstöstä epäiltynä.

Matkaa tehdään pääosin mielettömällä kiireellä. Kulkupeleinä ovat höyrylaivat, junat ja elefantti. Kokonaisuus höystetään pikkutarkoilla teknisillä yksityiskohdilla, yhä uudelleen toistuvilla läheltä piti -tilanteilla sekä länsimaisen ja etenkin brittiläisen kulttuurin ylivertaisuudella. Jäin tosin miettimään, onko jälkimmäisessä kyse jopa jonkinmoisesta kettuilusta, olihan Verne itse kuitenkin ranskalainen... (En ole muistaakseni lukenut hänen muuta tuotantoaan, joten en osaa sanoa, onko tämä jotenkin vallitseva piirre.)

Myönnettäköön, etten ollut suuresti vaikuttunut tästä lukuelämyksestä. Jotenkin ehkä luulin, että seikkailu olisi jollain tapaa, no, seikkailullisempi, eikä kaikesta aina selviytyisi yhä uusilla ja yhä paksummilla puntanipuilla ja toisaalta sattumalta ja ohimennen. Toki tiedostan, että kirja on genrensä edelläkävijä, mutta siitä huolimatta luin sitä vähän pettyneenä ja tylsistyneenäkin.

Passepartout on mainio henkilö, joskin hänen ja Foggin palvelija–isäntä-asetelmassa on jotain aika häiritsevää. Isännän etu aina edellä, tietenkin! Naispäähenkilö Aouda on aika mitäänsanomaton, muistelisin hänen (tai siis prinsessa Romyn) olevan animaatiosarjassa vähän säpäkämpi... Toisaalta muistini voi hyvin olla valikoiva, sarjan edellisestä katselukerrasta on varmaan parisenkymmentä vuotta.

Oli hauskaa tutustua klassikkokirjaan, vaikka se ei lukukokemuksena ollutkaan minulle mikään maailmaa mullistava.


Jules Verne: Around the World in Eighty Days
The Project Gutenberg eBook (2008)

Ensimmäisen brittiversion julkaissut Sampson Low, Marston, Low & Searle London 1873

Alkuperäisteos: Le tour du monde en quatre-vingts jours (1873)

_______

Toisaalla: Orfeuksen kääntöpiiri, Todella vaiheessa, Kirjaneidon tornihuone, Nannan kirjakimara, Anna minun lukea enemmän

Helmet-haasteen kohta 2. Matkakertomus.

Osa Seitsemännen taiteen tarinat -haastetta. 

Beowulf

Beowulf on keskiaikainen sankarirunoeepos Isosta-Britanniasta. Se on kirjoitettu muinaisenglanniksi ja ajoitettu eri tutkimuksissa noin 700–1000-luvuille. Beowulf ei ole alkuperäisen runoelman nimi, vaan se on vakiintunut käyttöön päähenkilön mukaan. Alkuperäisnimeä ei tiedetä.

Päähenkilö on siis urhea gööttisankari Beowulf, joka lähtee kotikonnuiltaan jelppaamaan pulassa olevia daaneja. Tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Skandinaviaan. Daanien kuningas Hroðgar tarvitsee apua, sillä hirviö Grendel aiheuttaa hänen hovilleen melkoisia huolia tuhoamalla juhlasalia ja tappamalla miehiä yöt läpeensä. Beowulf voittaa Grendelin raskaassa mittelössä, jossa ei verta säästellä.

Vaikka voittoa ehditään jo juhlia ja simaa kuluttaa kolpakkokaupalla, eivät tapahtumat pääty tähän. Grendelin äiti on vielä poikaansakin uhmakkaampi tapaus, ja hän haluaa kostaa. Beowulf seuraa Grendelin äitiä vedenalaiseen luolaan, jossa käydään jälleen massiivinen taistelu. Hirviö voitetaan ja soturit palkitaan.

Beowulfista itsestään tulee gööttien kuningas, ja vuosikaudet eletäänkin rauhaisaa aikaa, kunnes valtakuntaa uhkaa vaara, tällä kertaa lohikäärme. Ja jälleen lähdetään taisteluun...

Runoelma on kirjoitettu loppusoinnuttomin säkein ja se on jaettu 43 lukuun. Suomennos myötäilee tarkasti alkuperäistä rakennetta. Suomentajat Osmo Pekonen ja Clive Tolley ovat tehneet aivan uskomattoman työn: sanasto on monipuolinen ja rikas, synonyymien määrä ilahduttaa ja runoelman koukeroissa pystyy pysymään kiinni, vaikka tekstin muoto on suoraviivaiseen proosaan tottuneelle lukijalle haaste.

Ne synonyymit tosiaan, niitä riittää. Esipuheessa kerrotaan, että alkutekstissä on yli 4000 eri sanaa ja runoilijan pyrkimyksenä on selvästi ollut käyttää mahdollisimman rikasta sanavarastoa. Niinpä esimerkiksi soturille ja hänen aseilleen on tukuittain erilaisia termejä. Miksi sanoa miekka, kun voi sanoa vaikka arvokalpa, taistokimmel, valiosäilä, armas aarrekalu tai (henkilökohtainen suosikkini) verraton verikuurna?

Aika väkivaltaista menoahan tämä on, ja moni kohtaa kuolemansa seikkailun edetessä. Soturin on puolustettava kunniaansa viimeiseen asti, ja kuolema on aina tappiota kunniakkaampaa. Sankaruus ei tässä tarinassa ole mitään lällyä nykyaikaista "sisäistä sankaruutta", vaan kyse on yksiselitteisesti voitosta tai tuhosta, ja se saadaan aikaan voimalla.

Beowulfia oli kokonaisuudessaan yllättävän kivutonta lukea. Säkeiden rytmiin pääsee aika helposti mukaan, mutta tarkkuutta vaaditaan, kun runoelma etenee eri tasoille ja palaa ehkä menneseen tai kertoo toisen käden tietoja. Lisäksi tarinassa esiintyvät nimet ovat hankalia, joten onneksi alkupäässä on sukupuu, josta voi tarkistaa, kuka kukakin on.

Olen nyt alkuvuodesta päätynyt jostain syystä lukemaan tällaisia kunniaa ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Beowulfista pidin kuitenkin paljon enemmän kuin neuvostokokoelmasta Joen tuolla puolen, vaikka kyllä tämäkin kävi paikoin raskaaksi kahlata eteenpäin. Suomennos on yhtä kaikki upea ja kirjan aloittava selitysosio kiinnostava (oikeastaan se on kiinnostavampi kuin itse runoelma...). Olen todella tyytyväinen onnistuttuani pitkästä aikaa ihan kunnolla laaejentamaan yleissivistystäni.

Kyllä ihminen on ihmeellinen olento tarinoineen päivineen, ollut jo vuosituhannet.


Beowulf
Suomentajat: Osmo Pekonen & Clive Tolley
Ulkoasu: ?
WSOY 1999
181 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Risto Niemi-Pynttäri / Kiiltomato.net

Kirja osoittautui varsinaiseksi haastemagneetiksi. Ruksaan sillä Helmet-lukuhaasteesta kohdan 44. Kirjassa joku kuolee (aika monikin). Lisäksi saan avattua sekä Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen (Beowulfista on tehty useampikin elokuvasovitus) että Läpi historian -haasteen, jossa kuittaan keskiajan luetuksi.