D. T. Max: David Foster Wallace

 

Miten minäkin päädyin David Foster Wallacen pauloihin? Kirjallisuuden kautta, tietenkin. Luin vuosia sitten Jonathan Franzenia, joka puolestaan tunsi Wallacen ja kirjoitti tästä. Kiinnostuin. Selvisi, että mies oli kuollut oman käden kautta vuonna 2008 elettyään sitä ennen rajun ja repivän elämän - ja kirjoitettuaan teoksia, jotka on nostettu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiksi. Suomessa ja suomeksi niistä ei oltu juuri kuultu (eli siis: minä en ollut kuullut), kunnes Siltala-kustantamo alkoi julkaista niitä. Tuli Juhani Lindholmin suomentamat essee- ja novellikokoelmat Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Wallacen pääteosta Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan suostunut suomentamaan (kuulin hänen joskus jossain haastattelussa niin sanovan). Tänä syksynä, ihan näillä näppäimillä, teos on lopultakin tulossa suomeksi nimellä Päättymätön riemu ja kääntäjänä Tero Valkonen. Odotan.

Siltala julkaisi sopivasti tälle vuodelle myös toimittaja D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran David Foster Wallace. Kannen surumielinen katse kiinnittää lukijan itseensä, saa avaamaan kannet ja sukeltamaan elämään, joka ei ollut helppo eikä tasainen ja joka päättyi aivan liian varhain ja turhaan.

Wallace oli Keskilännen poikia, sivistysperheen vesa, jo nuorena kirjoittamisen aloittanut. Niin ikään mielenterveyden vaikeudet alkoivat jo varhain, lukioikäisenä hän koki ensimmäisen masennusjaksonsa, joita tuli sittemmin uusia, voimakkaampia, verottavampia. Wallacella oli taipumusta addiktioihin, ja päihteet ja alkoholi saivat hänestä niskalenkin jo sangen nuorena. Hän kävikin AA-tapaamisissa loppuelämänsä ajan - ja ammensi niistä myös teksteihinsä, toisinaan melko epäeettisestikin.

Elämäkerta vie mukanaan 1980-luvun yliopistomaailmaan, jonne Wallace solahti sujuvasti. Hän oli viiltävän älykäs, taitava ja herkkä, ihmissuhteissa kömpelö mutta ystävänä lojaali ja toisaalta ilmeisen raskas ihminen. Wallacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla vaikkapa vuosisadan filosofiksi, mutta lopulta hän jätti yliopistomaailman ja keskittyi kirjoittamiseen, joskin opetti ja työskenteli eri yliopistojen palkkalistoilla kuolemaansa asti. Kiinnostavaa oli, että lopulta hänet palkattiin kalifornialaiseen Pomona Collegeen luovan kirjoittamisen professuuriin, jossa tärkein tehtävä oli kirjoittaa, kokopäiväisesti. Vaikeaa, ei, mahdotonta, kuvitella Suomeen vastaavaa!

D. T. Maxin elämäkertaa varten tekemä taustatyö on valtaisaa. Hän on tutustunut runsaisiin lähdeaineistoihin, lukenut Wallacen tuotantoa syvältä, haastatellut Wallacen tunteneita ihmisiä. Perehtyneisyys näkyy ja välittyy tekstissä: vaikka Max ei itse koskaan tavannut Wallacea, hän on päässyt syvälle tämän ajatteluun.

David Foster Wallacen tragedia on monen tekijän summa. Hän oli huippuälykäs mutta herkkä ja vaikutteille altis. Tuntuu, ettei hän koskaan päässyt itsensä herraksi: aina oli jotain, joka hiersi, vaivasi ja ahdisti. Masennusjaksot koettelivat, lapsuudenperheen kanssa välit jäivät vaikeiksi, oman itsen kanssa oli hankalaa. Kumppanina ja puolisona hän tuntuu olleen sietämättömän vaikea, itsekeskeinen ja takertuva. Vain viimeisin ihmissuhde, avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa tuntuu elämäkerran valossa olleen suhteellisen tasapainoinen ja vakaa. Ystäviä ei ollut kahmaloittain, mutta ne jotka olivat, pysyivät rinnalla ylä- ja alamäissä.

Elämäkerta on aikamatka lähihistoriaan. Tuntuu, että 1990- ja 2000-luvusta on yhtäältä vuosikausia, toisaalta vasta hetki. Maailma, jossa silloin elettiin, oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin meidän nykyisyytemme. Netti ja tietokoneet vasta tekivät tuloaan, oli aika ennen WTC:tä ja aika sen jälkeen, jokahetkisesti käteen liimautuva ja aivot sulattava sosiaalinen media oli vasta dystopia. David Foster Wallace oli tarkkasilmäinen ja valpasaistinen ajattelija ja havainnoija, joka rakensi hurjia, pitkän linjan kertomuksia, valtavan laajoja kokonaisuuksia ja mammuttimaisia rakennelmia, hioi ja vänkäsi, lisäsi ja vasta pakon edessä poisti ja tarkensi. Hänestä tuli palvottu ja ihailtu, ihmetelty ja kummeksuttu, kehuttu ja haukuttu kirjailija, jonka tuotanto ei prosessien valtavasta kestosta johtuen ehtinyt ylettömän laajaksi, mutta sitäkin syvempää se on.

Kirja tasapainottelee kärsivän taiteilijaneron myytin, glorian ja ihailun reunalla, mutta säilyttää kuitenkin otteessaan tarkkailun, analyysin ja kuvailun. Wallacen kurjatkin puolet näkyvät, ja vaikka niistä olisi varmasti voinut kirjoittaa tarkemminkin, on pidettävä arvossa sitä, että ne ylipäätään mainitaan. Joskus edelleen tunnutaan ajattelevan, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. Mikä vääryys, mikä tapa venyttää todellisuutta se on.

David Foster Wallace ei ole mikään helpolla nielaistava pikkupala, kaikkea muuta. Jään edelleen pohtimaan, mikä hänen viehätyksensä salaisuus on: mikä hänestä pohjimmiltaan tekee sen kiperän jättiläisen, palvotun ja ihmetellyn hahmon. Ehkä se selviää minulle, kun tartun Päättymättömään riemuun ja ehkä jopa selätän sen.

Kunpa Wallacen oman tarinan ei olisi tarvinnut päättyä niin kuin se päättyi.

D. T. Max: David Foster Wallace

Suomentaja: Heikki Karjalainen

Siltala 2020

399 s.

Every Love Story Is a Ghost Story. A Life of David Foster Wallace (2012)

Kirjastosta.

Kokemuksia Sudanista ja Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen kooste

Tammikuu 2020 on ollut todellinen lukukuu, ja olen lukenut poikkeuksellisen paljon Afrikkaan sijoittuvaa ja afrikkalaista kirjallisuutta. Valinta on ollut tietoinen: olen halunnut edistää Kirjallista maailmanvalloitustani nimenomaan Afrikan mailla, vaikka kovin helppoa se ei olekaan. Luen mieluiten suomeksi, eikä läheskään kaikista Afrikan maista ole saatavilla suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

Kaksi omaelämäkerrallista teosta vei minut Sudaniin ja sen eteläiseen naapuriin, maailman uusimpaan itsenäiseen valtioon, Etelä-Sudaniin. Sudanista tulevat helposti mieleen lähinnä erilaiset humanitaariset kriisit ja inhimillinen kärsimys. Lukemani kirjat eivät tuota mielikuvaa erityisemmin kirkastaneet.

Toimittaja Lubna Ahmad al-Husseinin kirja 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista (suom. Aura Sevón, Minerva 2010) on karu tilitys tapahtumasarjasta, jonka absurdi kauheus saa pyörittelemään päätään pala kurkussa. Kirjan keskiössä on Ahmad al-Husseinin läpikäymä oikeustaistelu, jossa hänet tuomittiin 40 raipaniskun rangaistukseen housujen käyttämisestä ravintolaillallisella. Sudanin äärimmäisen tiukka sharialain tulkinta on luonut maahan järjestelmän, jossa valtion ylläpitämät poliisijoukot voivat käyttää käytännössä mielivaltaa. Ahmad al-Husseinin pidätti siveyspoliisi, joka katsoi hänen käyttäytyneen lainvastaisesti. Puolustautuminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi, mutta korkeakoulutettu ja muillakin tavoin etuoikeutetussa asemassa oleva Ahmad al-Hussein ei antanut tuumaakaan periksi, vaan oikeudenkäynnistä tuli kansainvälistäkin huomiota herättänyt mediaspektaakkeli.

Kirjassa Lubna Ahmad al-Hussein kertoo oikeudenkäynnin lisäksi oman elämäntarinansa tiiviisti. Hän ei peittele tekemiään valintoja eikä myöskään tyydy hyväksymään kotimaansa ongelmia ja kipukohtia. Sudanilaisen naisen asema ei ole häävi, sillä yhteiskunta nojaa tiukkaan islamintulkintaan, ja ennakointi ja looginen toiminta osoittautuvat Ahmad al-Husseininkin elämässä käytännössä mahdottomiksi, sillä laki, säännöt ja niiden tulkinta muuttuvat jatkuvasti ja riippuvat suuresti niitä valvovista ja toteuttavista virkamiehistä ja viranomaisista. Hän onnistuu kuitenkin opiskelemaan yliopistossa toimittajaksi ja pääsemään merkittävään työhön, solmimaan avioliiton itse valitsemansa puolison kanssa ja tekemään kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta julkisen huomion kohteen.

Leo Siliämaa on puolestaan suomalainen kehitysyhteistyön emeritus, joka työskenteli Etelä-Sudanin alueella eripituisissa projekteissa 1970-luvulta eläköitymiseensä 2010-luvulla asti. Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015) on omaelämäkerrallista kerrontaa ja tietokirjallisia elementtejä yhdistävä teos, joka esittelee lukijalle Etelä-Sudanin haastavaa historiaa 1900-luvulta ja maan kehitystä (ja osin myös kehittymättömyyttä) kohti nykytilannetta. Siliämaalla on runsain mitoin kokemusta haastavista olosuhteista, mutta kirja ei ole mikään seikkailukertomus tai kauhisteleva koonti, vaan monin tavoin hyvin neutraali ja selkeä esitys aiheestaan.

Etelä-Sudanin ongelmana on kirjan alaotsikonkin mukaisesti eri ryhmittymien välinen taistelu vallasta ja maan hallinnasta. Niin ikään erilaiset luonnonilmiöt haastavat ihmisten elämää aiheuttaen esimerkiksi nälänhätää. Erilaiset kansainväliset avustusjärjestöt ovat pyrkineet tekemään pitkäjänteistä työtä alueella, mutta rajut konfliktit ja sodan uhka vaikeuttavat sitä.

Siliämaan kirja on kiinnostava katsaus maahan, jonka tilanteesta tuskin Suomessakaan liikoja tiedetään. Ilmaisultaan se on jäänyt hieman kotikutoiseksi, olisin kaivannut tekstiltä selkeämpää yhtenäistä tyyliä tai vastaavasti jakamista omaelämäkerralliseen kirjoitteluun ja tietokirjaosuuksiin. Nyt ne limittyvät ja tuovat kirjaan tietynlaisen jutustelevan, päiväkirjamaisen tyylin, josta itse en erityisemmin piittaa. Joku toinen voi toki pitää tyyliä hyvänä.


Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista
Suomentaja: Aura Sevón
Minerva 2010
204 s.
Quarante coups de fouet pour un pantalon (2009)

Kirjastosta.


Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman
Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015
155 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Molemmat kirjat edistävät Maailmanvalloitustani uusilla mailla kuten myös tänään päättyvää Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta. Helmet-haasteeseen ne sopivat seuraavasti: Ahmad al-Husseinin kirja kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja Siliämaan kirja kohtaan 39. Kirjassa lennetään.

Kirjaluotsi-blogin vuoden kestänyt Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste päättyy tänään. Haasteessa luettiin elämäkerrallista kirjallisuutta melko löyhin kriteerein. Haaste oli todella mieluisa, ja luin vuoden aikana 11 siihen sopivaa teosta:

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista (Minerva 2010)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)
Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus (Into Kustannus 2019)
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala 2019)
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (Gummerus 2019)
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva Kustannus 2017)
Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019)
Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat. Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)


Kaikista en saanut kirjoitettua erillistä bloggausta, mutta hyviä lukukokemuksia sain yhtä kaikki.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Luin ne viime syksynä, kuten luin monenlaista muutakin raskaus- ja äitiyskirjallisuutta. Kumpikin teoksista on vahvasti omakohtainen ja murtaa osaltaan äitiyteen liittyviä mielikuvia, jopa tabuja. Itse en toki vielä tiedä, mitä tulossa on, kun vauva on edelleen kohdussa, mutta sikäli kuin yhtään itseäni tunnen, Kekkosen ja Naakan kokemukset ovat sellaisia, että uskon saavani niistä samastumispintaa myöhemmin. Minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että olisin täydellinen superäiti eikä siitä, että säästyisin kritiikiltä ja arvioinnilta. Olen myös miettinyt jo etukäteen äitiyden vaikutusta mieleni hyvinvointiin ja valmistautunut tarkkailemaan sitä esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Minun on vaikeaa ajatella vain heittäytyväni äitiyteen, kaikkea muuta. Olen varautuja, riskejä arvioiva, toisinaan turhiakin asioita pelkäävä. Pelkään menetystä, pelkään hallinnan puutetta. Ja samalla odotan malttamattomasti, mitä tuleman pitää.

Selkeimpiä elämäkertoja lukemistani kirjoista olivat Kari Häkkisen kirjoittama Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus ja Michelle Obaman Minun tarinani. Hannu Lauerma on maankuulu oikeuspsykiatri, jota haastatellaan aina, kun pitää saada kommentteja ihmisten pahuuteen liittyen. Hän on rautainen ammattilainen, joka avaa elämäkerrassaan oman elämänsä käänteitä ennen kaikkea ammatillisesta näkökulmasta sekä työelämässä kohtaamiaan asioita. Michelle Obama on puolestaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen, presidentti Barack Obaman puoliso ja taistelukumppani. Elämäkerta tarjosi todella kiinnostavan näkökulman Yhdysvaltoihin: yhteiskunnalliseen nousuun, kovaan työntekoon ja Valkoisen talon kulissien taakse. Nämä molemmat kirjat kuuntelin äänikirjoina.

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen liittyy lukemisen lisäksi pieni lisätehtävä. Luettujen kirjojen pohjalta on tarkoitus rakentaa fiktiivisen ihmisen elämäkerta, jossa on elementtejä haasteen kirjoista. Kokeillaan, mitä saan aikaiseksi.

K:n tarina

K syntyi joskus mainitsemattomaan aikaan 1900-luvulla niin sanottuun sivistyneistöperheeseen, jossa lapsia kannustettiin taiteelliselle uralle. K kokeili pienestä pitäen erilaisia taiteenlajeja: piirustusta, maalausta, teatteria, kirjoittamista (Heistä tuli taiteilijoita). Tärkeimmäksi hänelle muodostui kirjoittaminen.

K pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja osoittautui lahjakkaaksi myös kirjallisuustieteen, ei pelkästään oman ilmaisunsa näkökulmasta. Hän kuitenkin koki kirjallisuustieteen maailman jäykäksi ja konservatiiviseksi ja ajatui kahnauksiin ohjaajiensa kanssa (Onnenkissa), joten sivuaineopiskelu vei hänet journalistiikan pariin, josta hän lopulta valmistuikin (40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista).

K kietoi itsensä syvälle journalismiin, muttei halunnut pysyvää työsuhdetta. Hän menestyi erinomaisesti freelancerina ja onnistui myymään juttujaan laajalle. Eräänä kesänä hän päätti lähteä pyörällä Eurooppaan (Eurooppa, pyörä ja jussi) nähdäkseen jotain sellaista, jota pelkästään urbaaneissa lomakohteissa ei ehkä näe. Matka vei Baltian läpi Itä-Eurooppaan, jossa K vieraili ensimmäistä kertaa Auschwitzin keskitysleirillä (Tällainenko on ihminen). Kokemus oli ravisteleva.

K koki, että hänen olisi saatava uusia näkökulmia elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Niinpä hän pestautui kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka vei hänet Etelä-Sudanin kriisialueelle (Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman). Vuosi tyystin erilaisessa ympäristössä teki hyvää ja asetti K:n ajatukset uusiin uomiin. Vuoden aikana hän todella teki kädet savessa töitä, mutta pääsi myös kohtaamaan merkittäviä ihmisiä, ei vähäisimpänä Barack ja Michelle Obaman (Minun tarinani).

Palattuaan Suomeen K kohtasi merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa tuntui luontevalta perustaa perhe. Raskausaika, synnytys ja vauvavuosi eivät olleet K:lle helppoja: hänellä oli erilaisia pelkoja ja ahdistusta. Synnytys oli vaikea ja osin siitä syystä K sairastui synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen ja masennukseen (Olipa kerran äiti, Hullu kuin äidiksi tullut). Hoitoa ei ollut aivan helppoa saada, mutta sinnikkään journalistin luonteella K onnistui sen piiriin pääsemään.

Omat kokemukset mielen järkkymisestä saivat K:n aloittamaan suuren kirjoitusprojektin mielenterveydestä. Hän tutustui sen äärimmäisiin ilmiöihin kenttätutkimuksella oikeuspsykiatrisessa vankisairaalassa (Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus). Aineistoa oli niin paljon, että siitä alkoi muodostua lehtijuttujen lisäksi kirja. K haki ja sai projektinsa työstämistä varten mahdollisuuden matkustaa Beniniin Villa Karoon kahdeksi kuukaudeksi (Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä). Projekti valmistui menestyksekkäästi ja toi K:lle näkyvyyttä ja palkintoja. Sen jälkeen oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, joita ei maailmasta ja elämästä puutu.


Kiitos Kirjaluotsille haasteesta!

Newyorkilaisia naiskohtaloita

Uppouduin muutaman kirjan verran naisten elämään New Yorkissa. Sattumalta kirja johti taas toiseen – tällaiset ketjut kiehtovat mieltäni kovasti. Näkökulma on tällä kertaa jollain tapaa ulkopuolisen ihmisen: muualta tulleen, salaa muuttaneen, peiteroolia kokeilleen ja yhteiskunnan hylkäämän.

Teemu Luukan kirjoittama New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina on elämäkerta naisesta, joka vielä yhdeksänkymppisenä palveli asiakkaitaan baaritiskin äärellä, teki äärimmäisen vauhdikkaan uran ja eli elämän, jossa ei ollut tilaa rauhalle tai hiljaisuudelle.

Tyyni Kalervo (1900–1993) oli helsinkiläinen työläisperheen tytär, joka lähti vähän yli parikymppisenä siirtolaiseksi Kanadaan, josta sitten siirtyi viranomaisilta salaa Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin. Tyyni oli kunnianhimoinen, peräänantamaton ja tolkuttoman ahkera, ja hänen onnistuikin tehdä melkoinen luokkaretki piikatytöstä ravintoloitsijaksi ja varakkaaksi yrittäjäksi.

Tyynin elämässä oli ilmeisesti jonkinlainen vaihde, jonka silmään laittamalla vuorokauteen sai lisää tunteja ja arjen pyörittämiseen ylimääräistä energiaa. Mikään muu ei voi selittää sitä älytöntä ja hengästyttävää vauhtia, jolla hän kirjan mukaan elämäänsä eli ja tekojaan teki. Tyynille nukkuminen ja lepo olivat kaiketi yliarvostettuja asioita, joihin hän turvautui vain äärimmäisessä hädässä. Työn paahtamisesta huolimatta hän kävi aika ajoin Suomessa etenkin sen jälkeen, kun sai oleskeluluvan Yhdysvaltoihin ja paluu sinne oli turvattu. Suomessa Tyyni huolehti lapsuudenperheensä jäsenistä ja näiden bisneksistä ja elintasosta parhaansa mukaan – ehkä ajoittain hieman tuppautuenkin. Mikään helppo ihminen hän ei varmastikaan ollut: elämäkerta kuvaa naista, joka ei sallinut löysäilyä eikä rahan tuhlaamista, vaan piti kynsin hampain kiinni saavuttamistaan eduista ja omaisuudestaan.

Tyynin elämäntarinan ohella kirjassa kerrotaan New Yorkin kaupunkihistoriaa, mikä on ehdottomasti kiinnostava valinta ja monipuolisesti esitetty. Luukan teksti on vauhdikasta ja selkeää, ja vaikken itse ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin lukiessani hyvin hahmottamaan ympäristöä ja erilaisia alueita. Kansiliepeissä olevat kartat auttoivat asiassa myös – ja luultavasti monenmoinen vuosien aikana kuluttamani kuvallinen populaarikulttuuri.

Suosittelen New Yorkin uhmattaren lukemista kaikille New Yorkista, ravintolamaailmasta, siirtolaisuudesta ja vahvojen naisten elämästä kiinnostuneille. Se takaa viihdyttäviä lukuhetkiä ja paljastanee lähes kaikille jotain uutta monesta erilaisesta ilmiöstä 1900-luvulta.

Toinen New Yorkiin sijoittuva vastikään lukemani tietokirja on erään yönaisen reportaasi newyorkilaisesta naisten psykiatrisesta sairaalasta. Nellie Bly (1864–1922) oli ensimmäisiä tutkivia journalisteja ja äärimmäisen rohkea ja rajoja rikkova nainen omana aikanaan. Tapasin hänet ensimmäistä kertaa Mia Kankimäen aivojani uusiin asentoihin niksauttaneessa kirjassa Naiset joita ajattelen öisin ja kirjaston tietokantaan tehty haku paljasti vastikään suomennetun teoksen.

Kymmenen päivää mielisairaalassa kuvaa Blyn journalismin nimissä tekemää ihmiskoetta, jossa hän ujuttautuu salaa potilaaksi psykiatriselle osastolle paljastaakseen siellä vallitsevat olot. Ensin on saatava lähete psykiatriselle, eikä se tunnu olevan 1800-luvun lopun New Yorkissa lainkaan hankalaa ainakaan naimattomlle, yksinäiselle naiselle. Sairaalaan "päästyään" Bly havainnoi "hoito"menetelmiä, ravintoa, henkilökuntaa ja toisia potilaita sekä omaa käytöstään ja toimintaansa.

Kuten ehkä arvata saattaa, olot sairaalassa ovat surkeat. Ruoka on huonoa ja sitä on vähän, potilaita kohdellaan paikoin kuin eläimiä, elinolot ovat kylmät, epämukavat ja lannistavat, eikä toivoa "parantumisesta" ole. Henkilökunnan suhtautuminen potilaisiin on järkyttävän välinpitämätöntä tai sadistista, ja jos ei sairaalaan tullessaan vielä olekaan ollut sairas, sen olosuhteet viimeistään sairastuttavat vahvemmankin yksilön joko psyykkisesti tai fyysisesti.

Sinänsä Blyn reportaasin tiedot eivät tule yllätyksenä, sen verran paljon tästä aiheesta olen aiemminkin lukenut ja tiennyt. Oman aikansa kuvana se on kuitenkin hyvin kiinnostava ja etenkin Blyn oma heittäytyminen todelliseksi tutkivaksi journalistiksi herättää kunnioituksen. Suomennos on kuitenkin jäänyt hieman heppoiseksi, ja tekstin lukeminen on vähän tökkivää, kun huomio kiinnittyy kieleen. Sikäli kuin psykiatrian historia kiinnostaa, Nellie Blyn reportaasi kannattaa lukea. Siitä auennee hyvinkin uusia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita sekä lisäselvityksen intoa.


Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
400 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema


Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa
Suomentaja: Heidi Kouridou
Oppian 2018
137 s.
Ten Days in a Madhouse (1887)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a non-fiction book)

Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama

Alison Bechdel kolahti minuun kunnolla luettuani hänen isäsuhdettaan käsittelevän sarjakuvaromaanin Hautuukoti. Ei siis ollut lainkaan hankalaa hankkia luettavaksi sen seuraajaa, puolestaan Bechdelin äitisuhteeseen pureutuvaa, niin ikään omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain – Koominen draama.

Äideistä parhain porhaltaa suoraan syviin vesiin. Bechdel kuvaa pitkällistä prosessiaan psykoterapiassa, suhdettaan eri terapeutteihin, oman aikuiselämänsä muutoksia ja kipukohtia ja kaiken taustalla äitiään. Bechdelin äiti on kiehtova hahmo: äitinä varmasti raskas ja haastava mutta omana itsenään, erillisenä henkilönä salaisuuksia ja vähitellen aukeavia kerroksia päällään kantava ihminen, jonka elämästä ei tullut sitä, mitä hän halusi vaan kaikkea muuta.

Bechdel piirtää ja kirjoittaa tarkkaa, tiuhaa tarinaa. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, paikoin se uuvuttaa tietomäärällään ja koko ajan painavalla aiheellaan. Tarina on samaan aikaan äärimmäisen itsekeskeinen ja kuitenkin yleisen tuntuinen. Bechdel tekee laajoja viittauksia psykoanalyysin tutkimukseen ja klassikoihin, vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviin tietoihin ja kokonaisuuksiin. Samalla hän pyöriskelee oman napansa ja oman lapsuutensa ja äitisuhteensä ympärillä niin tiukasti, ettei lukijakaan meinaa saada henkeä – kuinka hän itse sitten.

Piirrostyyli on tarkka ja elävä. Värisävyt ovat hillittyjä: mustaa, valkoista, harmaata, punertavaa. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä ja realistisia, ruutujen kokoa ja asettelua hyödynnetään eri tavoin. Teksti on painavaa ja tilaavievää, ja se tämän sarjakuvaromaanin ydin onkin.

Äideistä parhain saa väistämättä vertaamaan omaa äitisuhdettaan Bechdelin kuvaamaan. Vaikka on selvää, ettei Bechdel ole elänyt "tavallisessa" perheessä (mikä perhe on edes tavallinen?), monessa kohdassa saa kiinni hänen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan: epävarmuudesta, pyrkimyksestä miellyttää ja samaan aikaan tempoilla erilleen, hyväksynnän kaipuusta. Siinä mielessä on onnekasta, että Bechdel on päässyt työstämään niitä ammattiavun kanssa – se on varmasti tullut tarpeeseen.



Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama
Suomentaja: Anu Turunen
Like 2012
290 s.
Are You My Mother? : A Comic Drama (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Kirjavinkit, Kirjanurkkaus, Kirjavaras Rere, Savannilla, Kirjojen keskellä

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani, Yhdysvallat-lukuhaaste

Naisen tie -haaste vei Siperian vankileiriltä kirjailijaelämään

MarikaOksan viime syksynä avaama Naisen tie -haaste on nyt päättynyt. Luettavana oli naisista kertovia elämäkertoja, muistelmia ja autofiktiivisiä teoksia. Haaste oli minulle mieluisa teemansa puolesta, ja luinkin kahdeksan siihen sopivaa teosta.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (Absurdia 2016)
Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. Muistelmat (Teos 2015)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Nigel Nicolson: Virginia Woolf (Ajatus Kirjat 2007)

Mieluisimmiksi lukukokemuksiksi nousivat hieman yllättäen (oma)elämäkerralliset sarjakuvat, joita luin kolme. Alison Bechdelin synkän humoristinen Hautuukoti ilahdutti, Lorina Mapan Filippiinien historiaa omaelämäkerrallisen kerronnan sivussa avaava Duran Duran, Imelda Marcos, and Me kertoi paljon uutta ja Reetta Laitisen toimittama, Suomen sisällissodan kokeneilta naisilta kerättyyn muistitietoon pohjautuva Sisaret 1918 kosketti suuresti.

Dalia Grinkevičiūtėn Dalian kirja kertoo hirveistä oloista Siperian vankileirillä toisen maailmansodan aikana. Toisaalta sen lukeminen antoi myös lohtua: selviytyminen on aina jotenkin mahdollista. Niin ikään Laura Gustafssonin Pohja paneutuu selviytymiseen, joskin hyvin erilaisissa oloissa – oman pään sisällä.

Kirjailijaelämään tutustuin kolmen teoksen kautta. Leena Kirstinän Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa kertoo monipuolisesti Suomen kirjallisuusmaailman keskeisestä tekijästä ja uudistajasta. Hilary Mantelin omaelämäkerrallinen Vain varjo häälyväinen on haikeankaunis kirja jaksamisesta, menetyksistä ja sairaudesta. Nigel Nicolsonin Virginia Woolf olisi puolestaan melkeinpä saanut jäädä lukematta, sen verran köykäinen ja osoitteleva se on.

Paljon on naisista vielä kertomatta ja lukematta. Tematiikka pysyy minulle edelleen rakkaana, mutta kiitos tässä välissä MarikaOksalle kiinnostavasta ja tärkeästä lukuhaasteesta!

Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja

Dalia Grinkevičiūtė karkotettiin perheineen Liettuasta Siperian vankileireille vuonna 1941, kun Dalia oli 14-vuotias. Perhe hajotettiin, ja isä Juozas joutui eri leirille kuin vaimonsa ja lapsensa. Dalia, äiti Prane ja veli Juozas lähetettiin syvälle Siperian tundralle, Jäämeren rannalle Trofimovskin saarelle.

Olot leirillä olivat hirveät. Jo vallitsevat ympäristöolosuhteet tekivät elämästä selviytymiskamppailun, mutta olematon ruokahuolto, hygienia, terveydenhoito ja asuinolosuhteet haastoivat sen joka päivä.

Dalia onnistui pakenemaan leiriltä vuonna 1949. Hän kirjoitti kokemuksistaan muistoja irtopapereille, jotka hautasi kiinnijäämisen pelossa lasipurkissa vanhempiensa talon puutarhaan. Dalia ei onnistunut löytämään purkkiaan enää myöhemmin, joten hän kirjoitti muistelmat uudelleen 1970-luvun alussa. Lasipurkki löytyi vuonna 1991.

Dalia joutui vielä 1950-luvun alussa KGB:n käsiin ja vietti useita vuosia eri vankiloissa, hetken myös vankileirillä Jakutskissa. Hänestä tuli lopulta kaiken kokemansa jälkeen lääkäri. Hän kuoli vuonna 1987.

Dalian kirja on järkyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Sen kuvaamia olosuhteita ei pysty edes kuvittelemaan, vaikka Dalia niistä paljon kirjoittaakin. Jokin osa mielestä pyrkii kaiketi suojelemaan itseään ja kieltäytyy hahmottelemasta, millaista vankileirin elämä oli.

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, täit ja luteet vainoavat, punatauti leviää, nälkä hivuttaa voimakkaatkin henkilöt varjoiksi. Kaikki ovat valmiita lähes mihin tahansa saadakseen palan leipää, ja jauhotkin syödään suoraan veteen sekoitettuina. Nukutaan onnettomissa hökkeleissä, jotka ovat Siperian ja Jäämeren tuulien armoilla, eikä lepoa saa. Raskasta fyysistä työtä tehdään tuntikausia, kesäaikaan puolestaan kalastetaan ja perataan kaloja niin paljon kuin vain ehditään.

Lapset ja nuoret tekevät työtä, mutta heille järjestetään myös koulua. Kuri on kova ja opetussuunnitelma suurpiirteinen. Myös alaikäiset joutuvat "kenttäoikeuteen" rikkoessaan sääntöjä tai kun joku vain epäilee heidän tehneen niin. Rangaistukset ovat ankaria.

Dalian kirja ei ole mikään makoisa välipalalukeminen. Se on raaka kuvaus Neuvostoliiton vankileireistä, todistus epäinhimillisyydestä ja vihasta. Kirja on tärkeä historiallinen dokumentti ajasta, jonka ei pidä antaa koskaan tulla takaisin. Samalla se on nuoren tytön kasvutarina, täynnä teräviä huomioita ja kaiken pahan keskellä pilkahtelevasta, sinnikkäästä elämästä.


Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina
Suomentaja: Reeta Tuoresmäki
Absurdia 2016
175 s.
Lietuviai prie Laptevų jūros (1997)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Sheferijm – Ajatuksia kirjoista


Haasteet: Maailmanvalloitus (Liettua), Naisen tie, Helmet-haasteen kohta 8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja, Tundran lumoissa

Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia

Markus Hotakaisen Neroja vai mielipuolia sisältää 20 tiivistä elämäkertatekstiä eri alojen tutkijoista ja keksijöistä 1500-luvulta 1900-luvulle. Se on tieteenhistoriaa, elämäkertakirjallisuutta ja anekdootteja yhdistelevä teos, jonka avulla on helppoa kiinnostua tutkijoiden elämästä ja tieteen kehityksestä.

Neroja vai mielipuolia kertoo edistyksestä ja uusista innovaatioista, mutta samalla se paljastaa, kuinka tieteen ja tutkimuksen kanssa voi mennä myös kunnolla metsään. Tutkijat ovat inhimillisiä kuten kaikki muutkin ihmiset: niinpä luonnevikoja, mielenterveyden haasteita, suuruudenhulluutta ja varomattomuutta on havaittavissa – aivan kuten muillakin elämänaloilla. Virheet eivät ole vieraita, ja usein juuri erehdyksen kautta löytyykin menestys. Toisaalta jotkut villeimmät kokeilut on tuomittu epäonnistumaan kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta.

Hotakainen kirjoittaa helpostilähestyttävää, selkeää kieltä, ja tekstien rakenne on huolellinen. Kirja sopii luettavaksi kokonaisuutena tai miksei myös osissa, itseä kiinnostaviin henkilöihin keskittyen. Teos on yleistajuinen ja ainakin sen pitäisi olla matalan kynnyksen takana: esteitä kirjaan tarttumiselle ei pitäisi olla, vaikkei itse tuntisi tiedettä juurikaan. Kirjan lukemisen jälkeen kyllä tuntee.

Erityisesti mieleeni painui kolme tieteenhistorian henkilöä, joista Hotakainen kirjoittaa hersyvällä tavalla. Ensinnäkin "tähtitieteen tuhkimo", saksalainen Caroline Herschel (1750–1848), joka oli lahjakas tähtitieteilijä – veljensä Williamin varjossa. Caroline nimittäin toimi useita kymmeniä vuosia veljensä kuolemaan saakka tämän assistenttina ja kirjurina, vaikka oli itse tarkkasilmäinen havainnoitsija ja löysi muun muassa viisi komeettaa. Yhteensä Herschelin sisarukset havaitsivat 2 500 uutta kohdetta tähtitaivaalta.

Irlantilaissyntyinen, sittemmin skottilaistunut William Thomson, lordi Kelvin (1824–1907), jäi puolestaan kirjasta mieleeni sangen haastavan luonteenlaatunsa vuoksi. Hänestä tuli luonnonfilosofian professori Glasgow'n yliopistoon parikymppisenä käytyään luennoilla kymmenvuotiaasta ja pysyi professorina yli puoli vuosisataa. Hän tutki etenkin lämpötila-asteikkoa ja termodynamiikkaa. Vaikka Thomsonia voi pitää "kaikkien alojen asiantuntijana" ja "aikansa päivystävänä dosenttina", hän oli myös monessa asiassa väärässä, kuten Maan ja Auringon iän määrittelyssä.

Kolmas erityisen kiehtova henkilö on mykologi eli sienitieteilijä Anatolij D. Mbdrinov, joka syntyi vuonna 1903, ja jonka kuolinajasta ei ole tietoa. Mbdrinov ei sietänyt sieniä lapsena, mutta innostui niistä armeijassa. Hän väitteli tohtoriksi 23-vuotiaana ja perehtyi laajasti myös muihin tieteenaloihin. Mbdrinov nimitettiin professoriksi vuonna 1950, mutta hän pysyi koko uransa ajan omissa oloissaan keskittyen sieniin niin teoreettisella tasolla kuin kenttätutkimuksissakin. Hän keskittyi etsimään uusia sienilajeja ja tutkimaan niiden myrkyllisyyttä. Mbdrinovin tuotantoon kuuluvat sellaiset hervottomat teokset kuin Aikuistuvien sienten kehitys pienestä somasta pallosta kammottavaksi repaleiseksi olioksi, jota saattaa pelästyä mikäli kohtaa sen metsässä tai mikä pahinta – astuu sen päälle (1949) sekä keittokirjan Stroganoff, jossa sisältää sangen riskaabeleja sienireseptejä. Sieniprofessorista tehty viimeinen havainto on vuodelta 1996 Ruotsista. Hotakainen tosin jättää avoimeksi, liekö koko sienimiestä lopulta ollut olemassakaan.

Neroja vai mielipuolia on hauskaa ja tietoa lisäävää luettavaa. Hotakainen tarjoilee hyvän kattauksen uutta oppia hyvin sulavassa paketissa. Jonkinlainen asiasanahakemisto olisi voinut olla poikaa, mutta menee se näinkin. Tätä kirjaa lukee nimittäin ilokseen.


Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia
Ulkoasu:
Kosmos 2017
175 s.

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Tietokirjahaaste, Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa

Kuten on tullut todettua, Kirsi Kunnas on minulle oikeastaan vasta näin aikuisena löydetty aarre. Toki hänen lastenrunonsa ovat kuuluneet lapsuuteeni kuten lähes kaikilla suomalaisilla, mutta tarkemmin olen perehtynyt Kunnakseen vasta myöhemmin. Aina olen häntä kuitenkin ihaillut pitkän uran ja uskomattoman taitavan kynänkäytön vuoksi. Ja myös siksi, että rakastan Eppu Normaalia, enkä voi olla antamatta mielessäni osittaista kunniaa Martti Syrjän sanataidoista hänen nauttimalleen äidinmaidolle.

Kirsi Kunnaksen elämäkerran, professori emerita Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014) ostin itselleni jo yli kolme vuotta sitten kirjamessuilta, jolloin Kunnas esiintyi siellä niin kuin vain 90-vuotias kirjallisuuden grand old lady voi. Aikansa se otti, että kirjan sain aloitettua, mutta nyt, kun Kunnas on juhlinut jo 93-vuotispäiväänsäkin, on elämäntarinakin luettu.

Kunnas syntyi vuonna 1924 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoistyttäreksi. Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijat Wäinö ja Sylvi Kunnas, keskeisiä jäseniä Tulenkantajissa. Wäinö-isä kuoli vain vähän yli kolmekymppisenä Kirsin ollessa vasta nelivuotias. Sylvi avioitui sen jälkeen taidekriitikko Einari Vehmaksen kanssa. Elämäkerta painottaa Kunnaksen kotitaustan merkitystä: vaikka kotona ei oltu leveän leivän äärellä, ja toimeentulo oli paikoin hyvin niukkaa, omaan tekemiseen ja uuden luomiseen kannustettiin ja uskottiin aina.

Kunnas kärsi nuoresta pitäen hengityselinten terveysvaivoista, kuten tuberkuloosista, keuhkopussintulehduksesta ja keuhkokuumeesta, jotka johtivat useampaan toipumisjaksoon eri parantoloissa. Vaikka sairastaminen oli ikävää ja jätti varmasti jälkensä, se myös mahdollisti luovan työskentelyn ja kirjoittamisen. Sairaalajaksojen elämä näkyy Kunnaksen runoissa, joissa on paljon luontoon, kasvuun ja kuolemaankin liittyvää tematiikkaa. Ensimmäisen kokoelmansa Villiomenapuu hän julkaisi vuonna 1947.

Kirsi Kunnaksesta piti ensin tulla kuvataiteilija vanhempiensa tapaan, mutta hän lopetti opinnot Taideakatemiassa terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, mutta työelämä ja oma kirjoittaminen veivät mukanaan, eikä valmiita papereita koskaan tullut. Kunnas työskenteli kustannusalalla muun muassa markkinointitehtävissä.

Rakkaus kuljetti Stadin friidun Pirkanmaalle, kun puoliso Jaakko Syrjä löytyi Tampereelta ystävien kautta. Syrjät asuivat niin Tampereella kuin myöhemmin Ylöjärvellä Jaakon sukutilalla. Tamperetta Kunnas ei olekaan sen jälkeen hylännyt, vaan asuu siellä edelleen, joskin suuren osan työelämäänsä hän teki liikkuvaa työtä monella eri paikkakunnalla.

Kirsi Kunnaksen ansioluetteloon kuuluu paitsi suomalaisen modernistisen runouden ja lastenlyriikan tukipylvääksi kasvaminen, myös kritiikkien, aapisten, oppimateriaalien ja käännöstöiden valtaisa määrä. Hän on myös tehnyt psalmien suomennoksia raamatun uuteen painokseen, osallistunut kaupunkiympäristön suojeluun, toiminut Suomen PEN:in puheenjohtajana ja opettanut luovaa kirjoittamista. Hänet on palkittu moninkertaisesti ja useaan otteeseen merkittävillä kirjallisuuspalkinnoilla.

Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa on siinä mielessä vaativaa luettavaa, että se on elämäkerrallisuuden ohella kirjallisuusanalyysia. Kirstinä toimi Jyväskylän yliopistossa kirjallisuustieteen professorina ennen eläkkeelle jäämistään, ja se myös näkyy tekstissä. Elämäkerta voisi keskittyä Kunnaksen monivivahteiseen elämänpolkuun, mutta hänen runoutensa analysoiminen tuo siihen vahvemman lisäkerroksen. Uskon tosin, että Kunnaksen aikuisille kirjoitettua lyriikkaa lukematon lukija saattaa turhautua kirjan äärellä, sen verran syvällisesti se Kunnaksen runoja analysoi. Toisaalta analyysia ei ole välttämätöntä lukea kokonaan, vaan elämäkerrasta saanee paljon irti myös keskittymällä nimenomaan biografisiin osioihin.

Jykevä, myönteinen ja laaja elämäkerta yhden Suomen kirjallisuushistorian merkittävimmän tekijän urasta ja elämästä.


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
WSOY 2014
475 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kirjojen kamari, Kirjasähkökäyrä, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjapolkuni, Hemulin kirjahylly


Haasteet: Naisen tie -haaste, Helmet-haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

Leevi and the Leavings on minulle – kuten varmasti kymmenilletuhansille muillekin suomalaisille – rakas bändi. Kuuntelin sitä jo alakouluikäisenä, ja Rakkauden planeetta -levy (1995) oli ensimmäisten omistamieni levyjen joukossa, siellä Taikapeilin ja Aikakoneen vieressä. Leevejä kuunneltiin myös partioretkillä: metsään roudattiin kasettimankka, jossa satunnaisesti nauhoitetut Leevi-kokoelmat soivat nuotion äärellä istuskellessamme. Myös Eppu Normaali -fanitukseni juontaa samoista tapahtumista.

Leevi and the Leavingsissa olen aina arvostanut eniten sen yllätyksellisyyttä. Näennäinen yksinkertaisuus peittoaa alleen monimutkaiset kuviot ja tulkinnanvaran. Pidän Leevien sävellyksistä, mutta sanoitukset ovat aina olleet se ykkösjuttu. Kuinka voi kolmessa minuutissa kertoa täyden novellin mittaisen tarinan? Tuskin siihen kovin moni muu pystyisikään kuin legendaarinen Gösta Sundqvist.

Timo Kalevi Forss on kirjoittanut nyt elämäkerran Leevi and the Leavingsin sydämestä ja dynamosta, jonka yllättävä kuolema shokeerasi ja kolahti vuonna 2003. Gösta Sundqvist ei ehkä ole helpoin mahdollinen kohde muusikkoelämäkerturille, sillä mies lopetti haastattelujen antamisen jo 1990-luvulla, eikä muutenkaan tarjonnut julkisuuteen kuin pieniä hippusia itsestään.

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo on onnistunut elämäkerta haastavasta henkilöstä.  Teos on jaettu neljään osioon, jotka on otsikoitu Matkalla maineeseen, Suosion huipulla, Sivuprojekteja ja tehotuotantoa sekä Grande finale. Rakenne on oiva ja kronologia toimiva, vaikka siihen ei ehdottoman tiukasti sitouduta, vaan pilkahduksia menneestä ja tulevasta näkyy myös matkan varrella.

Sundqvist syntyi vuonna 1957 Espoossa suomenruotsalaisen isän ja Karjalasta tulleen äidin perheeseen. Hänellä oli myös kaksi sisarta Hanni ja Haije, jotka molemmat olivat myöhemmin mukana Göstan musiikillisissa ja radiotöissä. Suomenruotsalaisuus oli identiteetti, jonka kanssa Gösta painiskeli lapsena ja nuorena, eikä hänen perhetaustansa mikään perinteikäs "bättre folk" ollutkaan. Koulu-urallaan Gösta oli, jos nyt ei häirikkö niin ainakin hiertävä kivi opettajien kengässä. Auktoriteetit eivät hänelle koskaan maistuneet, vaikka sittemmin asepalvelus sujui kyllä hyvin ja ammattisotilaan urakin kävi kosketusetäisyydellä.

Sundqvist teki sekalaisia töitä esimerkiksi postissa ja talonmiehenä, ennen kuin päätyi tekemään musiikkia vakavammalla mielellä. Ja millä mielellä hänen loppuelämänsä sitten kulkikaan! Leevi and the Leavings julkaisi 16 studioalbumia, minkä lisäksi Göstalla oli näppinsä pelissä muissa projekteissa, kuten Aarne Tenkasen levyillä. Musiikin lisäksi Sundqvist teki pitkän aikaa radio-ohjelmia Ylelle ja kirjoitti kolumneja ja muita tekstejä eri lehtiin.

En ole sinänsä musiikki-ihminen. Pidän toki monenlaisesta musiikista, toisinaan käyn keikoillakin, mutta esimerkiksi bändien, edes suosikkieni, vaiheet eivät ole minua koskaan oikein kiinnostaneet. Kuuntelen musiikin sellaisena kuin se on, enkä välitä oikeastaan juurikaan siitä, miten se on syntynyt tai millaisia vaikutteita se on saanut. Tästä lähtökohdasta huolimatta luin Forssin kirjaa ilolla, lähes ahmien, vaikka se keskittyykin ennen kaikkea Sundqvistin musiikilliseen uraan eri vaiheineen ja sisältää levyjen arvioita ynnä muuta sellaista, johon en ehkä normaalisti tarttuisi.

Kirja tarjoaa tuhdin tietopaketin niin Sundqvistista kuin Leeveistäkin. Sen rakenne on lukijaystävällinen: teksti soljuu tyylikkäästi eteenpäin, mukana on pätkiä Sundqvistin antamista haastatteluista ja kaikki Leevien levyt esitellään ja arvioidaan kronologisessa järjestyksessä. Muutama kuvaliitekin on päässyt mukaan, mistä kiitän.

Sundqvistin muusikkokaverit, yhteistyökumppanit ja monet muut hänet tunteneet saavat myös sanoa sanansa. Kuva yhdestä suomalaisen musiikkimaailman merkittävimmästä tekijästä on monipuolinen. Vaikka Sundqvistia kunnioitetaan syvästi, ei hänen päänsä päälle missään vaiheessa mallailla sädekehää – kyseessä taisi kuitenkin olla vähän vittumainen jätkä. Sundqvist todellakin teki aina oman päänsä mukaan, eikä hänen vauhtiaan ja visioitaan ollut kellään suitsiminen. Ainoastaan tekniikka asetti tiettyjä rajoitteita, sillä ennen digitalisoitumista ei ollut teknisesti mahdollista toteuttaa levyille kaikkia villeimpiä visioita.

Vaikka elämäkerta on antelias, Gösta Sundqvist tuntuu silti edelleen jäävän jonkinlaisen sumuverhon taakse, arvoitukselliseksi mieheksi, josta ei lopulta ota selvää, onko hän lintu vai kala vai jotain ihan muuta. Haastattelut, joita hän antoi, saattoivat olla pitkiä ja polveilevia – mutta hän saattoi myös kumota omia puheitaan ja puhua niin paljon keskenään ristiriidassa olevia juttuja, ettei niistä ottanut pirukaan selvää. Ehkä kyse oli tietoisesta valinnasta: jääköön muut miettimään, mitä todella tarkoitan, jos tarkoitan sitäkään.

Perhe-elämää tai muuta yksityisen piiriin kuuluvaa kirja ei käsittele kuin lyhyiden mainitojen verran. Tämä on oletettavasti hyvin tietoinen valinta, mutta se vaikuttaa osaltaan arvoituksellisuuteen. Loppupuolella kerrotaan hieman enemmän Sundqvistin terveyshuolista, jotka lopulta hänet veivätkin liian aikaisin. Pääpaino on kuitenkin ehdottomasti Sundqvistin jälkeensä jättämissä töissä ja hänen vaikutuksessaan suomalaiseen musiikkimaailmaan. Hyvä niin.

On ihmeellistä, millaisen perinnön Leevi and the Leavings on jättänyt. Kaikuja Sundqvistin sanoituksista näkyy nykymusiikissa paljon, ja Leevien klassikkokappaleet soivat edelleen. Niihin viitataan muissa yhteyksissä, ne muistetaan ja niihin palataan. Leevi and the Leavingsin biisit kertovat suomalaisesta kansankulttuurista monin tavoin enemmän kuin mikään historiankirjoitus tai kulttuurintutkimus koskaan voi.

Malja sille, ja kiitos Göstalle – missä ikinä laulujasi nykyään laulatkaan!
 


Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Into 2017
368 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Etelä-Suomen Sanomat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Elämäkerta tai muistelmateos. Lisäksi osallistun Klassikkojen lumoissa -blogin Tietokirjaviikkon haasteeseen.

James Rebanks: Elämäni paimenena

Aihepiiri, josta en todellakaan tiedä mitään, on lammaspaimenen elämä. Kirjastossa silmääni sattui James Rebanksin omaelämäkerrallinen teos Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta. Etenkin kirjan alaotsikko viehätti tähän aikaan kouluvuodesta – kukapa ei toisinaan kaipaisi jonkin aivan uuden äärelle, etenkin kiireisinä aikoina.

James Rebanks elää perheineen lammaspaimenena Englannin ylämailla, samassa paikassa, jossa hänen sukunsa on paimentanut lampaita jo vuosisatoja. Lampaiden vaatimukset eivät pohjimmiltaan ole suuret, mutta paimenen on huolehdittava, että niiden vuodenkierto sujuu ongelmitta. Laumat elävät pitkälti omatoimisesti tilan mailla, mutta paimenen on huolehdittava niiden astutuksesta, poikimisesta ja riittävästä ravinnosta.

Elämäni paimenena kulkee vuodenaikojen mukaisesti kesästä kevääseen. Samalla Rebanks kirjoittaa oman ja perheensä historiaa, kertoo kolhuista, joita sukupolvien ketjuun on osunut ja omasta tiestään koulupudokkaasta yliopisto-opiskelijaksi – ja lopulta suvun perinteen jatkajaksi.

Tyyli on toteava ja hivenen pisteliäs. Rebanks ei kumartele kuvia eikä totunnaisia yhteiskunnallisia ajatusmalleja, vaan kyseenalaistaa ja kritisoi. Hän kirjoittaa hyvin rehellisesti esimerkiksi omasta koulupolustaan ja sen katkeamisesta ennen peruskoulun päättymistä. Koulun asenne paimenen elämäntapaa kohtaan on Rebanksin muistojen perusteella penseä: alaa pidettiin Rebanksin nuoruudessa kuolinkorahduksissaan kituvana, eikä siihen kannattanut ainakaan opettajien mielestä panostaa. Toisaalta Rebanks lähti päältä parikymppisenä opiskelemaan yliopistoon, kun hän halusi tehdä pesäeroa perheensä historiaan. Siinä mielessä kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka mikään tie ei sulje pois toisen valitsemista myöhemmin.

Elämäni paimenena muistuttaa oivallisesti ilmiöstä, jota ei itse valtakulttuurin edustajana välttämättä huomaa tai kohtaa: marginaalisen elämäntavan yhtäaikaisesta glorifioinnista ja säälimisestä. Isossa-Britanniassa Ylämaan elämäntapa ja miljöö koetaan Rebanksin mukaan eräänlaiseksi yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, jota kohdellaan myös sen mukaan. Alueella käy paljon turisteja, eikä paikallisten asukkaiden ääntä kuulla.

James Rebanksin kirja on kiinnostavaa luettavaa aihepiirinsä puolesta, joka totisesti on erilainen elämäntapa kuin omani. Toisaalta teksti on hivenen puuduttavaa, sillä siinä ei ole suuria nousuja tai laskuja, eikä se lähde vetämään selvästi minkään teeman mukaisesti. Siitä huolimatta totean, että Elämäni paimenena tarjoaa oivallista, uutta näkökulmaa maailmaan. Se saa näkemään oman sektorin ulkopuolelle ja ehkä jopa tajuamaan, kuinka monella tapaa on mahdollista elää.


James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: ?
Gummerus 2017
279 s.
The Shepherd's Life: A Tale of the Lake District (2015)

Kirjastosta.

_______

Haasteet: 63. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta

Numeroita kuoliaaksi kidutettuina, numeroita sairaalaan tuotuina potilaina, numeroita Eurooppaan epätoivottuina tulijoina, numeroita miljoonina ulkomaille paenneina. Emme ole enää ihmisiä, syyrialaisilla ei ole enää nimiä. Olemme vain numeroita. (s. 190)

Modi on syyrialainen pakolainen, entinen kirurgiopiskelija, hyväosaisen perheen poika, kidutettu ex-vanki. Lotta Nuotion Yksi miljoonista on Modin tarina, joka perustuu haastatteluihin ja taustatutkimukseen. Yhden syyrialaisen miehen kautta Nuotio tuo pakolaiskriisin lähelle.

Modin elämä sujui Syyriassa hyvin: hänellä oli turvattu asema, hän oli opiskellut lääkäriksi ja teki sairaalassa kirurgintyöhön vaadittavaa harjoittelua. Vapaa-aika kului musiikkiharrastuksen parissa ja ystävien seurassa, omaa perhettä Modilla ei vielä ollut.

Onneksi, hän pohti myöhemmin. Syyrian levottomuudet puhkesivat lopulta sisällissodaksi, eikä Modi  ollut oikein kenenkään puolella. Hän teki työtään ja koetti saada tutkintoaan valmiiksi. Sairaalassa töitä riitti aamusta iltaan. Kunnes eräänä päivänä Modi vangittiin epäiltynä oppositiotoiminnasta ja terrorismista. Seurasi vankeusaika, kidutusta, nääntymystä ja pelkoa. Kirjassa Modin vankeusaika saa palan kurkkuun ja kylmän hien pintaan.

Modin vanhempien sinnikäs työ tuottaa tulosta ja hän pääsee oikeudenkäynnissä toistaiseksi vapaalle jalalle. Alkaa epätoivoinen matka: on päästävä pois Syyriasta. Modi päättää paeta Turkkiin, josta uskoo löytävänsä työtä lääkärinä.

Toive osoittautuu turhaksi. Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen Modi pääsee rajan yli, mutta Turkin puolella ei ole hänelle mitään. Maa pullistelee jo muutenkin pakolaisia, eikä töitä ole – etenkään heille. Modi jatkaa matkaansa Istanbuliin, jossa ei edelleenkään löydy ratkaisua.

Ainoa vaihtoehto tuntuu olevan salakuljettajan kyyti Kreikkaan.

Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Pakolaistilanne Lähi-idässä ja Euroopassa on järisyttävä, päivittäin uutisissa, koko ajan puheenaiheena. Tilanteen muutos tuntuu kaukaiselta, häviävän pieneltä mahdollisuudelta.

Nuotio on Turkissa asuva toimittaja, joka on tehnyt kirjaansa varten suuren työn. Siitä paistaa ajankohtaisuus, reportaasimaisuus, juuri tässä ajassa mukana oleminen ja samalla tilanteen monimutkaisuus ja jatkuva muutos. Se, mitä tapahtuu tänään, ei takaa mitään huomiselle. Se, mitä tapahtui eilen, on jo täysin mennyttä.

Modi ei esiinny kirjassa omalla nimellään turvallisuussyistä. Hänen perheestään suuri osa on edelleen (tai oli ainakin kirjan kirjoitushetkellä) Syyriassa, ja heihin kohdistuva vaara on ilmeinen. Kirja pohjautuu Modin henkilöhistoriaan ja kokemuksiin, ja sen näkökulma on selkeästi valittu: nyt kerrotaan yhdestä ihmisestä, yhdestä niistä miljoonista. Jotenkin tuntuu, että pakolaiset menettävät identiteettinsä heti, kun heistä puhutaan. Ikään kuin "ihmismassat" ja "hyökyaallot" olisivat kasvotonta ja vellovaa joukkoa, ikään kuin sen jokaisella osatekijällä ei olisi omaa elämäänsä ja maailmaansa.

Kirja on tärkeää luettavaa, vaikka sitä ei lue aiheen vuoksi mielellään. Tulee voimaton olo, kun tietää, ettei tiedä mitä tehdä. Toisaalta herää surullinen onnellisuus. Kuinka hyvin juuri minulla kaikki on, kuinka hyvältä tuntuu elää turvallista arkea, nukkua joka yö ilman pelkoa, elää rauhassa. Se on korvaamattoman tärkeää, ja sen kaiken pitää olla jokaisen ihmisoikeus.


Lotta Nuotio: Yksi miljoonista – Modin pako Syyriasta
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
239 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Assyriologin lifestyle-blogi

Kirjallinen maailmanvalloitus: Syyria.
Helmet-lukuhaasteen kohta 49. Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Édith Piaf – Hymni rakkaudelle

Tänään on tullut kuluneeksi tasan sata vuotta Édith Piafin (1915–1963) syntymästä. Piaf, syntyjään Édith Gassion, oli ja on maineeltaan edelleen Ranskan suurimpia musiikkitaivaan tähtiä, katuojasta ponnistanut laulajaihme, diiva ja taiteilija, säteilevä esiintyjä ja legenda. Jean-Dominique Brierren kirjoittama elämäkerta Édith Piaf – Hymni rakkaudelle on tiivis kurkistus Piafin elämään monine käänteineen ja ennen kaikkea hänen musiikkiinsa.

Piafin lapsuus ei ollut pumpulia. Hän jäi jatkuvasti tien päällä olleen sirkustaiteilija-isänsä kasvatettavaksi, kun äiti katosi kuvioista ja kasvoi osin isoäitinsä hoteissa bordellissa. Koulua hän tuskin näkikään, ja jo teini-iässä alkoi leivän tienaaminen katulaulajana.

Kadulta Piaf löydettiinkin, ainakin tarinan mukaan. Hän oli työskennellyt usean vuoden ajan yhdessä ystävänsä Simone Berteautin eli Momonen kanssa, ehtinyt vuonna 1933 19-vuotiaana saada tyttärenkin, Marcellen, joka kuoli aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana ja nähdä nuoreksi naiseksi huomattavan paljon elämää, kun sattumalta paikalle sattunut Gerny's-nimisen kabareen johtaja Louis Leplée kutsui hänet koe-esiintymiseen. Brierre tosin kirjoittaa, että totuus Édith Piafin "löytämisestä" voi olla paljon arkipäiväisempikin, luultavasti tuttavan tuttavan kautta kuultu suositus tai vastaavaa.

Piafin ura lähti varsin nopeasti nousukiitoon ja hänestä tuli suosittu esiintyjä Ranskassa. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen suosio jatkoi nousuaan ja Piaf kiersi Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa käytännössä vailla lomia ja lepoa. Yhtä lailla vauhdikasta oli hänen rakkauselämänsä: kaksi avioliittoa ja lukemattomia muita rakkaussuhteita. Piafin elämän rakkaus taisi olla nyrkkeilijä Marcel Cerdan, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949, mutta ainakin elämäkerta osoittaa, ettei rakkauden määrä ollut Piafin elämässä missään määrin rajattua. Päin vastoin: hän suorastaan ahnehti sitä ja tarvitsi vahvoja tunteita voidakseen työskennellä.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa, sillä se kuvaa ennen kaikkea laulaja Piafia. Yksityiselämän tapahtumat kulkevat kronologiassa rinnalla, mutta Brierren huomion keskipisteessä on musiikki ja sen ympärille rakentunut merkittävä ura. Eri esiintymispaikat, kiertueet, uudet laulut ja musiikintekokumppanit vilahtelevat tekstissä. Mukana on myös varsin paljon sitaatteja Piafin kappaleista, ranskaksi ja suomeksi.

Hymni rakkaudelle ei peittele Piafin ristiriitaista ja raisua elämää. Pikemminkin raa'at faktat alkoholi- ja morfiiniriippuvuudesta, jatkuvasta työnteosta ja lopulta pakon edessä tapahtuvasta romahduksesta ja väistämättömästä kuolemasta tulevat esiin osana tapahtumien kulkuna, jonkinlaisena luonnon lakina. Brierre ei arvostele, hän toteaa, kuten elämäkerran henkeen kuuluu.

Édith Piaf on kiehtova historiallinen henkilö, nainen joka teki mitä halusi ja pani kampoihin silloin kun piti. Hän tiesi arvonsa ja paikkansa eikä peitellyt menestystään. Rakkauselämä oli myrskyisää alusta loppuun, eikä Piaf vaikuta olleen erityisen tasapainoinen sen enempää tunne-elämältään kuin käytökseltään. Taiteilija isolla T:llä vai rasittava diiva? Kuka tietää.

Brierren kirja on helppolukuinen ja nopeasti etenevä. Se jyskyttää eteenpäin jäämättä junnaamaan tai tekemättä juurikaan kronologian rikkovia hyppäyksiä. Toisaalta siinä on hieman kiireen makua, eräänlaista hosumista. Jää epäselväksi, mikä kirjan pohjimmainen fokus on: yksityiselämän tapahtumat lähinnä listataan uran sivujuonteina, mutta samalla uraa tai musiikkia ei analysoida kovin syvällisesti. Tiettyjen kappaleiden syntyä ja niiden esittämiseen liittyviä maneereja ja yksityiskohtia käydään tosin kiinnostavasti läpi.

Piaf on edelleen arvoitus ja legenda kirjan lukemisen jälkeenkin, hänen äänensä ei juuri kuulu, eikä hänen persoonansa avaudu lukijalle merkittävästi. Paikoin tyyli on jossain määrin töksähtelevää, ikään kuin elämäntarinan mukaan heittäytymistä pyrittäisiin välttelemään. En tiedä, onko kyse osin siitä, että Brierre liittyy teoksellaan jo suurehkoon Piafia käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Kaikkea ei ole syytä alkaa kaivelemaan samanaikaisesti – niin paljon on kirjoitettu jo.

Yhtä kaikki Édith Piafin railakas elämä ja taianomainen musiikki tuikkivat kirjan sivuilla. Pariisin varpunen lauloi itsensä historiaan, ja teki sen omin avuin, raa'alla työllä, onnella ja määrätietoisuudella.

Joyeux anniversaire Madame Piaf!


Jean-Dominique Brierre: Édith Piaf – Hymni rakkaudelle
Suomentaja: Nana Sironen
Ulkoasu: Ville Laihonen
Art House 2016
276 s.
Édith Piaf: Sans amour on n'est rien du tout (2013)

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Mari Koppinen / Helsingin Sanomat

Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta

Kuningatar Kristiina (1626–1689) oli Pohjolan Leijonan Kustaa II Adolfin tytär, joka peri vallan isältään vain 5-vuotiaana. Kristiina hallitsi Ruotsia vuoteen 1654 asti, jolloin hän luopui kruunusta jättäen sen serkulleen Kaarle X Kustaalle. Kristiina oli sivistynyt ja laajalti lukenut nainen, joka ei halunnut avioliittoa eikä lapsia. Kruunusta luovuttuaan hän poistui Ruotsista ja kääntyi katolilaiseksi. Uskonsotien riivaamassa Euroopassa ja ennen kaikkea Kristiinan protestanttisessa kotimaassa se oli valtava skandaali.

Peter Englundin kirjoittama Kuningatar Kristiina – elämäkerta on mielenkiintoisesti rakennettu teos. Se koostuu lyhyistä luvuista, jotka antavat lukijalle mahdollisuuden tarkastella kuningatarta hyvin erilaisista näkökulmista. Kirja ei etene kronologisesti vaan pikemminkin temaattisesti: käsitellään kuningattaren lapsuutta ja opiskelua, vähittäistä uskonnollista kääntymystä, valtapeliä, Euroopan "kiertueita", tieteitä ja taiteita, puolitiehen jääneitä rakkauksia, pyrkimystä takaisin valtaan ja lopulta sairastumista ja kuolemaa. Paikoin ääneen pääsee Kristiina itsekin säilyneiden lähteiden kautta.

Kirja on samaan aikaan viehättävä ja raskas. Englundin tyyli houkuttelee lukemaan, se on kepeää ja kuitenkin painavasti perusteltua. Toisaalta pidemmän päälle hänen paikoin jopa eteeriseksi käyvä kynänjälkensä alkaa hieman kyllästyttää. Ehkä paikoin olisi ollut tiivistämisen ja napakoittamisen varaa – päähenkilöstä olisi varmasti löytynyt muutakin kerrottavaa.

Kuningatar on ylhäisyydessään arvoituksellinen loppuun asti. Kristiinaa on tutkittu Ruotsissa varsin paljon, mutta meilläpäin hän ei ole millään muotoa puhkikaluttu. Nainen, joka ei halunnut olla nainen – neito, josta kasvatettiin kuningas. Kristiinan identiteetti ja suhtautuminen aikansa vaatimuksiin jää mietityttämään. Hän ei saanut juuri mitään kovin helpolla, muttei toisaalta itsekään ollut helppo ihminen.

Luen melko vähän elämäkertoja, mutta uskallan väittää Englundilla olevan aivan omanlaisensa tyyli, johon kyllä kannattaa tutustua. Kronologian rikkominen ja näkökulmien vaihtelu pitävät varpaillaan ja muistuttavat, kuinka heikko lopulta on ymmärryksemme toisista ihmisistä. Voiko kenestäkään koskaan tietää riittävästi? Ja mitä on "riittävästi"? Onko meillä oikeus tunkeutua kauan sitten kuolleen ihmisen tajuntaan ja kokemusmaailmaan? Mitä voimme sieltä löytää?

Kuningatar Kristiina – elämäkerta kuvaa 1600-luvun loppupuoliskoa yhden erityislaatuisen naisen kautta, mutta paljastaa ajan monikasvoisuuden ja muutosten voiman. Se on kurkistus vieraaseen maailmaan, jossa on loppujen lopuksi kuitenkin paljon tuttua. Ympäristön odotukset, ihmiselle asetetut rajat ja yltyvä kunnianhimo – samoja elementtejä näemme ympärillämme koko ajan.


Peter Englund: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Suomentaja: Rauno Ekholm
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2012 (1. painos 2007)
272 s.
Silvermasken – en kort biografi över drottning Kristina (2006)

Omasta hyllystä.

_____

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Ruotsi) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta nappaan kohdan 22. Muistelmateos tai elämäkerta.

Kiki – Montparnassen kuningatar

Julian Mandel: Mädchen mit Vase (n. 1920)
Public Domain.

Alice Prin syntyi Châtillon-sur-Seinessä 2.10.1901. Hänen äitinsä Marie oli vasta 19-vuotias, ja pikku Alice jäikin pian äidinäitinsä huomaan, jossa oli muukin avioton serkkukatras. Alicen lapsuus oli köyhää, mutta isoäidin rakkaudella turvattua.

12-vuotiaana Alice lähti äitinsä luokse Pariisiin ja päätyi työskentelemään erilaisissa hanttihommissa. Saatuaan jälleen kerran potkut hän suostui poseeraamaan kuvanveistäjän mallina, mistä Marie-äiti suivaantui ja heitti Alicen kadulle.

Montparnassen taiteilijapiirit tulivat vähitellen Alicelle tutuksi, ja hän oli kysytty malli eri alojen taiteilijoille. Ensimmäinen pitkä suhde hänellä oli puolalaisen Maurice Mendjiskyn kanssa. Mendjiskyltä on peräisin lempinimi Kiki, josta tuli Alicen taiteilijanimi loppuiäkseen.

Vuonna 1921 Kiki kohtasi valokuvaaja Man Rayn, josta tuli kenties hänen elämänsä suurin rakkaus. Suhde oli vuosikausia epävakaa, mutta antoi kaiketi kummallekin osapuolelle paljon. Kiki esiintyi Man Rayn valokuvien ja elokuvien lisäksi myös erilaisissa revyy-esityksissä ja maalasi itsekin. Taitelijana hän tosin jäi aina kauas kakkoseksi niille, joille toimi itse mallina.

Iloinen 1920-luku oli juhlia toisensa jälkeen, ja Kiki joi paljon. Lisäksi hän alkoi käyttää huumeita. Vauhtia, rakkausseikkailuja tai taidetta se ei kuitenkaan hidastanut, päin vastoin. Kiki kuoli köyhtyneenä ja pitkään alamäestä (ja vesipöhöstä) kärsittyään 29.4.1953.

Etsiskelin jotain Pariisi-aiheista luettavaa Kirjasampo-sivustolta, ja eteen osui tämä Montparnassen kuningattaren sarjakuvamuodossa oleva elämäkerta. Kipin kapin kirjastoon sitä hakemaan. Pari iltaa vietin vetävän sarjakuvan seurassa, ja ennen kaikkea tutustuin todella kiehtovan naisen elämään.

Luen tosi vähän sarjakuvia ja tämän albumin lukemisen jälkeen ihmettelen kyllä suuresti, miksi on niin. Tuskin olisin nauttinut Kikin elämäkerrasta pelkässä tekstimuodossa ollenkaan näin paljon. Tekijät Catel ja Bocquet ovat tehneet hyvää työtä, täytyy sanoa. Tarina etenee pienissä jaksoissa, ja väliin jääviä aikoja ei jäädä turhaan selittelemään. Kronologia on sopivan aukkoinen, mutta kuitenkin selkeä.

Viime kesän Pariisin reissu tuli elävästi mieleen albumia lukiessani. Miljöö on hieno ja katukuvaa tulee esiteltyä juuri sopivasti. Ihmishahmot ovat varsin perinteiseen tapaan toteutettuja, mutta etenkin kipakka Kiki pääsee oikeuksiinsa tarinan kaikissa vaiheissa, vaatteet päällä ja ilman niitä.

Olen tavannut ajatella 1920-lukua jotenkin aika ihailevaan sävyyn. Eurooppa toipui kammottavasta sodasta ja modernin elämän piirteet puskivat läpi kaikkialla. Ihmiset ottivat vapauksia, joita heillä ei aiemmin ollut ollut. Naiset tekivät ainakin boheemipiireissä ratkaisuja, joita ei voitu muualla kuvitellakaan. Toisaalta kaikkea ei saatu ja naisen paikka vapaamielisissäkin ympyröissä oli aika tarkkaan määritelty.

Kikiä sekä ihastelee että säälii tarinan mittaan. Hän teki rajuja ratkaisuja ja eli juuri niin kuin halusi, mutta vastapainona sille taisi olla kuitenkin lopulta pieni pettymys ja eksyminen. Kiki ei esimerkiksi saanut koskaan lasta (vaikka taisi haluta?), eikä sitoutuminen sujunut ihan oppikirjan mukaan. Rakastajattareksi pääsi, vaimoksi ei. Lopulta alkoholi ja huumeet veivät Montparnassen kuningattaren mukanaan lopullisesti.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Se kuvaa 1920-lukua monella tapaa, ja näyttää myös ripauksen ajasta ennen sitä ja sen jälkeen. Samalla se on elämäkerta naisesta, joka on kuvana monelle yllättävän tuttu, mutta joka nyt saa myös äänen ja elämän kuvien ulkopuolelta. Kiki ehtii näiden sivujen kuluessa kasvaa ja muuttua, hän saa monet kasvot ja tavallaan myös monta elämää.

Albumin lopussa on tiivistetty aikajana Kikin elämästä (jossa tosin on virheellinen kuolinaika, muista virheistä en tiedä, toivottavasti niitä ei ole) sekä lyhyet elämäkerrat kaikista tarinassa esiintyvistä taiteilijoista.


Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2009
413 s.
Kiki de Montparnasse (2008)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Mustetta ruudulla, Kirjojen keskellä

Avaan tällä kirjalla ja sen Pariisi-kuvauksella Idän pikajuna -haasteen. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani.

Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille

Alex Kershaw: Dachaun vapauttaja – Pitkä marssi Sisilian maihinnoususta keskitysleirin porteille
Suomentaja: Simo Liikanen
Kansi: Jarkko Hyppönen
Gummerus 2013
395 s.
The Liberator: One World War II Soldier's 500-Day Odyssey from the Beaches of Sicily to the Gates of Dachau (2012)

Arvostelukappale


Felix Sparks osallistui toiseen maailmansotaan Yhdysvaltojen 45. divisioonan 157. jalkaväkirykmentissä, ukkoslinnuissa, yleni sodan aikana kapteenista everstiksi, osallistui lähes pariinkymmeneen taisteluun, kulki pitkän tien Sisiliasta Müncheniin ja oli mukana pelastamassa Dachaun keskitysleirin vankeja.

Dachaun vapauttaja on elämäkertateos itsepäisestä ja omanarvontuntoisesta, vahvasti oikeaa ja väärää käsittelevästä miehestä, joka ponkaisi armeijaan köyhistä lähtökohdista, selviytyi sodasta ja teki sen jälkeen pitkän uran lakimiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Kiinnostuin kirjasta tajuttuani, ettei sana "maihinnousu" tuo mieleeni mitään muuta kuin sen yhden siellä Normandiassa. Dachaun keskitysleirikään ei soittanut mitenkään kovaäänisiä kelloja... Sotahistorian tuntemukseni on onnettoman huono (ainakin jos miettii, että minulla pitäisi olla valmiudet opettaa sitä nuorisolle), joten ainahan sitä kannattaa hankkia lisää tietoa. Niinpä Dachaun vapauttaja päätyi lukulistalle.

Lukuinto tosin meinasi hyytyä jo prologissa. Muistin samantien, miksi hieman kammoan yhdysvaltalaisia kevyempiä tietokirjoja. Tunteisiinvetoaminen aloitetaan heti, valmis asetelma rakennetaan ja esitellään saman tien ja lukija kaapataan mukaan tunnekuohuun – halusi tämä sitä tai ei. Jutustelevuus ja kielen tietynlainen yksinkertaisuus kuuluu tyyliin, mutta hetken aikaa pyörittelin silmiäni. Melkein neljäsataa sivua, selviääköhän tästä heittäytymättä epätoivoisena Setä Samulin syliin...

Dachaun vapauttaja on sotilaan elämäkertana juuri sitä itseään. Sotaa. Lapsuus ja nuoruus kuitataan nopeasti, vaimo ehditään hankkia ja lapsi siittää muutaman sivun aikana, ja sitten päästään itse asiaan eli armeijaan liittymiseen ja sodan puhkeamiseen. Sparks hankki armeijakokemusta jo 1930-luvulla eräänlaisilla armeijan kesäleireillä, joten kun kutsu sotaan kävi, hän pääsi suoraan johtotehtäviin.

Maihinnousu Sisiliaan kesällä 1943 ja sitä seuranneet taistelut ja eteneminen Italiassa olivat verisiä ja liittoutuneille monin tavoin tappiollisia. Talvi 1943–44 oli kylmä ja turhauttava, sillä joukot olivat käytännössä jumissa haastavissa olosuhteissa vuorilla. Loppukesästä 1944 liittoutuneet pääsivät etenemään Ranskaan Cannesin kautta, josta matka Müncheniin ja Dachaun porteille vei vielä noin yhdeksän kuukautta ja maksoi tuhansien sotilaiden hengen.

Sparks oli läheinen johtamiensa miesten kanssa ja kärsi syvästi menettäessään monia heistä – ja osan aivan turhaan. Hän kyseenalaisti omien esimiestensä päätöksiä ja strategista ajattelua, mikä ei armeijan kontekstissa ole ehkä erityisen hyvä asia. Sparks joutuikin useaan otteeseen pitkän marssinsa aikana tukkanuottasille ja ojennettavaksi. Alaisiaan hän kuitenkin poikkeuksetta kunnioitti, ja nämä häntä.

Kershaw kuvaa kirjassaan joukkojen etenemistä ja taistelutilanteita sekä uskottavasti että paikoin rohkeasti väritellen. Tekstin seassa ei ole viitteitä, mutta kirjan lopussa on pitkä lista lähteistä, joita hän on kirjaa kirjoittaessaan käyttänyt. Kershaw on tehnyt paljon haastatteluja ja tutustunut sekä aikalaismateriaaliin että myöhemmin muodostuneeseen aineistoon (kirjeisiin, lehtihaastatteluihin jne.) monessa muodossa. Aineisto on kyllä laaja, mutta joiltain osin sen käyttö tuntuu hieman ongelmalliselta. Kershaw tekee paljon oletuksia melko kepein perustein ja toisaalta hän on välittänyt haastattelemiensa henkilöiden sanomiset tekstiin paikoin suodattamatta. Toki tyyli elävöittää kirjaa, mutta itse koen ongelmallisena sen, että vuosikymmeniä sitten tapahtuneiden, traumaattisten tilanteiden rekonstruointi tehdään dialogein ja mukana olleiden ihmisten ajatuksia ja tunteita ikään kuin autenttisesti toistaen.

Toinen ongelma on päähenkilön kohtelu. En epäile, etteikö Felix Sparks olisi ollut rohkea, taipumaton mies ja monin tavoin ihailtava sotasankari. Mutta paikoin Kershaw kiillottaa hänen sädekehäänsä jopa sädehtivän kirkkaaksi. Esimerkiksi raskaan maihinnousutaistelun ja vuorilla vietetyn pitkän talven jälkeen joukkojen päästessä nautiskelemaan Napolin sielun ja ruumiin iloista ei ole missään määrin tarpeen ensin selostaa, kuinka ukkoslinnut olivat kenties eniten prostituoitujen palveluja käyttänyt porukka (ainakin sukupuolitautien yleisyyden perusteella) ja sen jälkeen korostaa, kuinka "Sparks oli täysin uskollinen nuorelle vaimolleen Marylle. Bordellit eivät olleet häntä varten." (s. 121) Näin voi toki ollakin, mutta tuollainen lause esitettynä vastaavassa kontekstissa on lopulta ainoastaan korni. (Etenkin, kun sille ei edes ole lähdeviitettä.) Eikä tämä yksityiskohta ole ainoa, vaan kautta linjan koko kirjan ajan Felix Sparks on ennen kaikkea sankari, ei inhimillinen sotilas.

Taistelukuvausten ja hiljaisempien etenemisvaiheiden lukeminen osoittautui lopulta kiinnostavammaksi kuin uskoinkaan. En tiedä hölkäsen pöläystä aseista, mutta ilmeisen kovilla välineillä kuitenkin sotaa käytiin ja tuhoa saatiin aikaan. Pelko, epävarmuus ja väsymys paistavat ja tekevät kuvauksesta uskottavan. Paikoin huomasin suorastaan ahmivani kirjaa. Syynä on sekä helppolukuinen kieli että kiinnostavat sotatapahtumat.

Dachaun keskitysleirin vapauttamisesta on kiistelty sodan jälkeen sotaoikeusistuimia myöten. Kirjassa se kuvataan turhia sievistelemättä. Sparksin joukot joutuivat tosissaan pohtimaan, missä kulkee hyvän ja pahan raja, ja kuinka pitää tunteet kurissa ruumiskasojen, luurankoa muistuttavien vankien ja SS-joukkojen välissä.

Dachaun vapauttaja on luettavuudeltaan helposti lähestyttävä ja kuva-aineistoltaan rikas teos. Onneksi mukana on myös jonkin verran karttoja, joiden avulla aiheeseen vihkiytymätönkin lukija pysyy kärryillä siitä, missä kulloinkin liikutaan. Kirjan käsittelemä aihe on rajattu hyvin ja siinä pitäydytään suhteellisen onnistuneesti. Toisaalta dramatisointi ja tunteisiin vetoaminen ylittävät paikoin oman makuni selkeästi. Luvut ovat lyhyitä ja välillä pompitaan ties missä Hitlerin päämajassa ja Churchillin ja Rooseveltin neuvotteluhuoneissa. Kaiketi tarkoituksena on ollut elävöittää kerrottua ja rakentaa laajempaa kuvaa, mutta itse en oikein vakuutu vastaavasta.

Voisi siis todeta, että Dachaun vapauttaja on selkeästi yhdysvaltalaiselle yleisölle kirjoitettu teos henkilöstä, joka toki kunnioituksensa ansaitsee. Kirjaa on tehty yhteistyössä (ymmärtääkseni) sekä Sparksin itsensä että hänen perheensä kanssa. Varsinaista objektiivisuuteen pyrkivää elämäkertatutkimusta se ei ole, mutta liekö tuo ollut missään vaiheessa tarkoituskaan. Elävää sotakuvausta se kyllä tarjoaa, ja yksi tärkein seikka on, että se nostaa esiin niitä taisteluja, joista ei juuri elokuvia ole tehty. Sparks itsekin oli hieman katkera siitä, etteivät hänen joukkojensa ansiot, teot ja eteneminen saaneet juuri huomiota – edes ylimmältä sodanjohdolta – sen enempää sodan aikana kuin sen jälkeenkään.

Felix Sparks kuoli Denverissä 24.9.2007.

___

Haasteet: Ihminen sodassa (Sotakokemukset).