Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään

 

Korona-aika on vienyt metsään monet sellaiset henkilöt, jotka eivät ole siellä välttämättä pitkiin aikoihin käyneet. Kansallispuistot pullistelevat kävijöistä, luontopoluilla on jopa jonoa, retkivälineet ovat suosittuja. Mahtavaa! Ilmiön kääntöpuolena on ajoittain hukassa oleva retkeilyetiketti ja yllättävän heikosti hallussa olevat jokamiehenoikeudet – jotka ovat tyystin poikkeuksellinen asia globaalissa mittakaavassa. Yhtä kaikki metsä on kutsunut monia ja hyvä niin.

Aura Koiviston kirja Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään on virkistävä tietokirjan ja pamfletin yhdistelmä, jonka aukikirjoitettu ja suoraan sanottu tehtävä on puolustaa suomalaista metsää – ja nimenomaan luonnonmetsää. Koivisto on ikänsä metsiä kulkenut, niihin tutustunut ja omalta osaltaan niistä huolen pitänyt. Hän on vankkumaton luonnon monimuotoisuuden ja luonnonrauhan puolustaja eikä pyytele sitä anteeksi. (Miksi pitäisikään.)

Sen sijaan huutia saavat (hupi)metsästys, talousmetsien hoitomenetelmät ja niiden määrä suhteessa luonnonmetsiin, eläinlajien kato ihmisen aiheuttamana, petoeläimiin liittyvä keskustelu ja ylipäänsä vieraantuminen luonnosta. Koivisto harmittelee esimerkiksi suomalaisen puuston ikää. Isoja puita on vähän ja sen sijaan puusto on nuorta ja ”taloudellista”. Isojen, vanhojen puiden merkitys ekosysteemille on suuri ravinnon ja suojan antajana, samaan eivät koskaan kykene talousmetsien puupellot.

Luonnon kanssa voi olla ystävä monella lailla, eikä kaikkien tarvitse ruveta eräjormiksi. On kuitenkin paikallaan hieman pohtia tapaa, jolla luonnosta ja metsistä Suomessakin puhutaan ja millaisia oletuksia ja käsityksiä niihin liittyy. Onko esimerkiksi välttämätöntä aina ”hoitaa” metsää? (Ei ole, minäkään en hoida omistuksessani olevaa vajaan kahden hehtaarin metsäaluetta Pohjois-Karjalassa, vaan se saa elää omaa elämäänsä.) Miksi petoeläimiä pelätään niin paljon, vaikka niiden aiheuttama vaara ihmiselle on lopulta vähäinen? Miksi luonnonsuojelualueita ei ole huomattavasti enemmän, vaikka metsiä nimenomaan pitäisi aktiivisesti suojella uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilymisen vuoksi?

Koivisto kannustaa panemaan hyvät kengät jalkaan, hankkimaan selkeän kartan (ja opettelemaan sen lukemisen) ja painumaan metsään – mielellään kiikarien kanssa, jotta pystyy tarkkailemaan luontoa ja sen lukemattomia eliölajeja niitä kuitenkaan häiritsemättä. Vaikka luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja on Suomessa lopulta suhteellisen (ja Koiviston mukaan auttamatta liian) vähän, ne ovat kuitenkin saavutettavissa, kuten on toki mikä tahansa metsä. Siinä mielessä Suomi on todellakin metsien maa: kaikkialta pääsee sangen pienellä vaivalla metsään, jos haluaa.

Pidin kirjan napakasta asenteesta, voimakkaasta viestistä, tiedon ja omien kokemusten yhdistelystä. Se on rehdisti oma itsensä: luonnonvaraisen ympäristön puolustuspuheenvuoro.

Ja saatoinpa innostua taas hieman lisää eri eläin- ja kasvilajien opettelusta – tänä kesänä olen oppinut jo tunnistamaan nokikanan ja punasotkan, jotka molemmat bongasin Espoon Suomenojan lintualtailla (ihastuttava ja erittäin hyvin saavutettavissa oleva lintubongauskohde täällä pääkaupunkiseudulla muuten!).


Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään
Into 2021
221 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 1. Kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Emilia Erfving: Roskakasa

 

Metsään ilmestyy yön aikana kasa, jota eläimet saapuvat ihmettelemään. Kasassa on kaikenlaista kummallista tavaraa, jota eläimet eivät oikein tunnista. Kyse ei ole kasveista, sienistä, kivistä eikä mistään elävästä, mutta kaikenlaista eri muotoista, näköistä, tuntuista ja hajuista siinä kuitenkin on. Kummallista!

Muut eläimet ihmettelevät asiaa suuresti, mutta hiiri tietää, että kyse on roskista. Se tietää myös, että kannattaa olla roskien suhteen varovainen: niistä ei oikein voi mennä takuuseen eikä tietää, mitä roskien kanssa tapahtuu.

Siinä paha missä mainitaan! Hyvältä tuoksuva säilyketölkki kiinnostaa kettua (ymmärrettävästi) niin paljon, että se jää jumiin ketun päähän. Myös sähköjohdot, purukumit, karkkipaperit ja muovit ovat vaaraksi eri eläimille eri muodoissaan. Jopa madot joutuvat ongelmiin, kun mikromuovi päätyy niiden elimistöön.

Toisaalta on myös roskia, joista on hyötyä, kun niitä osaa käyttää. Lintu voi vaikkapa rakentaa langasta itselleen ja poikasilleen pesän ja hiiret ja mäyrät voivat hyödyntää kangasjätteitä tai paperia niin ikään pesänrakennuspuuhissaan. Ehkä näiden hyötyroskienkaan paikka ei silti olisi metsässä olevassa kasassa.

Emilia Erfvingin uusi kuvakirja Roskakasa on vinkeä ja vähän villi kuvakirja roskaamisen vaikutuksesta lähiympäristöön ja sen olentoihin. Tarina on kuvakirjojen tapaan tiivis mutta oikein oivallinen ja oivaltava. Tämän konkreettisemmin ei enää voi osoittaa, miten hanurista roskaaminen on ja miten valtavasti vaikutusta yhdelläkin maahan heitetyllä karkkipaperilla tai purukumilla voi pahimmillaan olla.

Kuvitus miellyttää väreiltään ja muodoiltaan silmääni. Sivuilla on mukavasti vaihtelua, kiinnostavia yksityiskohtia ja huomion kiinnittäviä osia. Kokonaisuus on harmoninen ja rauhallinen ja antaa tilaa tarinalle ja omalle tutkimiselle ja tarkastelulle. Tarinan jatkuvuus toimii aukeamalta toiselle ja loppu jää kiehtovasti hieman tulkinnanvaraiseksi ja yllättäväksi, kuitenkin oikein positiiviseksi. Toivoa on!

Roskakasa käsittelee teemaa, johon kaikki lapset (ja aikuiset!) pääsevät kyllä sisään saman tien. Jokainen on nähnyt roskia väärässä paikassa ja toisaalta myös roskiksia: tämän kirjan myötä niiden käyttötarkoitus ei voi enää jäädä hämäräksi. Vaikka kirja ja sen tarina ovat napakan kantaaottavia, minkäänlaisesta paasauksesta ei voi puhua. Roskakasa on yksinkertaisesti vain erittäin hyvin aiheensa tiivistävä ja sanomansa perusteleva kuvakirja.

Älä roskaa, pliis!

Kirja on toistaiseksi kestänyt hyvin hieman rajummankin lukemisen.

Oma 1-vuotias kanssalukijani ei vielä varsinaisesti kommentoi, mutta vähän isomman tyypin kanssa tämän kirjan äärellä voi erinomaisen hyvin jutella roskista ja roskaamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta. Ainakaan roskien paikka ei ole metsä eikä puisto eikä piha eikä mikään paikka, missä on myös muita elollisia olentoja, joille roskat voivat olla vaaraksi. Roskakasa jää ehdottomasti omaan hyllyyn vielä moneen kertaan luettavaksi!

Emilia Erfving: Roskakasa

Lasten Keskus 2021

32 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirja on osa kirjasarjaa (toinen osa, ensimmäinen eli Kasa pitääkin seuraavaksi hankkia luettavaksi!)

Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ulkoasu: Sanna Mander

Gummerus 2018

312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Reader, why did I marry him?, Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Tietokirjahaaste, Tundran lumoissa

Villikissoja ja kuvitteellinen Kalevi Sorsa – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Taas on aika Kuukauden lyhyiden. Toukokuussa luin huiman määrän kirjoja, en oikein tiedä, mistä lukuinto ja -aika ilmestyivät. Sama kai sille, tärkeintä on, että lukeminen on maittanut.

Laitetaas oikein lukemia esiin, kun nyt kerran tälle tielle lähdin. Luin yhteensä 20 kirjaa! Näistä kaksi oli sarjakuvia (Aya – Elämää Yop Cityssä ja Kirottu sota!, joista tein yhteispostauksen). 11 luetuista oli nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja, sillä tein jonkinmoisen loppuspurtin töissä. Kävin vielä loppukuusta vetämässä kirjavinkkauksia paikallisella yläkoululla, ja halusin tarjota jotain uutta vakkarivinkkausten sijaan. Hyvin tai edes kohtuullisesti upposivat:

John Green: Kilpikonnan kuorella
Sini Helminen: Väkiveriset-trilogia
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

(Sivuhuomautuksena: kuluneen lukuvuoden parhaat vinkkaushitit olivat ehdottomasti K. K. Alongin Kevätuhrit, Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät, Antti Halmeen Mafiakesä, Holly Bournen Oonko ihan normaali? ja Angie Thomasin Viha jonka kylvät.)

Muita toukokuussa lukemiani nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja olivat:

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (olen niin koukussa tähän sarjaan)
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset (ihan näpsäkkä, muttei totaalisesti hurmannut)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (höpsö)
Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko (freesiä ja railakasta)
Maria Autio: Lohikäärmekesä (ihan ok, olisi kaivannut vielä vähän terää)

Vahvasta ja ylivoimaisesta nuortenkirjapainotuksesta huolimatta luin muutakin. Sain loppuun useamman viikon vieneen Jani Saxellin Tuomiopäivän karavaanin, joka on aivan massiivisen upea (ja voitti muuten juuri Tähtivaeltaja-palkinnon!). Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa oli erikoinen ja outo, enkä oikein pitänyt sen lukemisesta, mutta ihastelin Turusen proosaa suuresti. Elizabeth Stroutin hieno, pieni Nimeni on Lucy Barton osui kovaa sydämeeni. Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois mahdollisti matkan vieraaseen maahan ja kulttuuriin, muttei silti aivan kolahtanut.

Bloggaamatta on vielä Morten A. Strøksnesin Merikirjasta ja Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostosta, joista molemmista pidin paljon. Erityisesti Offill oli mieleeni monellakin tapaa – siitä lisää omassa bloggauksessa aikanaan.

Mutta nyt sitten niihin kahteen kirjaan, jotka pääsevät osaksi maineikasta (ehhehe) Kuukauden lyhyet -sarjaa.

Muusikkona tutummaksi tulleen Anssi Kelan esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa ilmestyi 10 vuotta sitten ja se sai kunnian päästä kevään kirjaksi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiiriimme. Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Johannes, joka on menettänyt muistinsa onnettomuuden seurauksena. Muistiaukko koskee kahta onnettomuutta edeltänyttä viikkoa. Johanneksen seurana on hänen erikoinen ystävänsä Markus, maailman kovin pajunköyden syöttäjä ellei ihan patologinen valehtelija, ja toki myös huolehtiva äiti. Muita ihmisiä Johanneksen elämässä ei oikein olekaan: hän ei ole mikään sosiaalisten parkettien partaveitsi, vaan melko sulkeutunut ja vähän epäluuloinenkin.

Kun eräänä päivänä Johanneksen viereen puistonpenkille istuu itse Kalevi Sorsa, alkavat asiat saada mielenkiintoisia käänteitä. Kalevi on selvästi mielikuvituksen tuotetta tai jokin harha, mutta kumman omaehtoinen tämä kuitenkin on. Johannes saakin Sorsalta apua kadonneiden viikkojen metsästykseen ja vähitellen tapahtumien vyöry alkaa palautua Johanneksen mieleen.

Kelalla on lempeän humoristinen tyyli, johon sekoittuu teräviäkin piikkejä. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat ristiriitaisia ja heistä löytyy pinnan alta enemmän kuin alkuun uskoisi. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on hyvänmielenlukemista, mutta se ei kuitenkaan ole höttöä, vaan tarinalla on selkeä, jäntevä kaari. Kyse ei ole mistään kuolemattomasta klassikkoteoksesta, mutta tarina pohtii ansiokkaasti ystävyyttä, omatuntoa ja omien valintojen painoa.


Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Teos 2008
283 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sallan lukupäiväkirja, Rakkaus on koira helvetistä  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Erin Hunter -kirjailijanimen taakse kätkeytyvän kirjailijakollektiivin Soturikissat-kirjasarja on aivan törkeän suosittu ympäri maailmaa. Suomessakin se uppoaa varhaisnuorisoon kuin kissan kynsi hiiren niskaan. Osia on ilmestynyt suomeksikin jo useampi kymmenen ja lisää tulee.

Pitihän sitä sitten ottaa lopulta itsekin selvää, mistä tässä oikein on kyse.

Kotikissa Ruska kaipaa jostain syystä pois turvallisesta ihmiskodistaan. Hän tuntee villiä vetoa takapihalta alkavaa luontoa kohtaan. Eräänä päivänä hän lähteekin hieman reviiriään kauemmaksi ja joutuu tappeluun villikissan kanssa. Tämä ei ole yksin, vaan muutama vielä kokeneempi villikissa tulee myös paikalle. He esittävät Ruskalle tarjouksen huomattuaan tämän luontaiset kyvyt: Ruska on tervetullut soturikissaoppilaaksi Myrskyklaaniin, jos on valmis jättämään kotikisun elämänsä lopullisesti.

Ruska on. Hän liittyy Myrskyklaaniin, joka on yksi neljästä lähiseudun soturikissaklaanista. Muita ovat Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani, joista viimeisin on alkanut vallata muiden klaanien metsästysmaita vastoin klaanien välistä sopimusta. Ruskasta tulee siis soturioppilas Tulitassu, jonka tehtävänä on oppia soturikissalle olennaiset tiedot ja taidot voidakseen suojella klaania kunnialla.

Soturikissat – Villiin luontoon esittelee villikiss... siis soturikissojen elämää ja klaanien monimutkaisia suhdeverkostoja ja valtapelejä vauhdikkaasti ja koko ajan uusia käänteitä vyöryttäen. Kissahenkilöitä on paljon, ja heidän nimensäkin muuttuvat matkan varrella, kun pennuista tulee soturioppilaita ja lopulta sotureita tai kuningattaria tai muita aikuisia kissoja. Onneksi etulehdillä on sekä maailman kartta että lista henkilöistä, muuten olisin pudonnut kärryiltä hyvin nopeasti.

Pystyn kyllä näkemään, miksi tämä sarja on niin tolkuttoman suosittu, mutta hieman kepoiselta se tuntuu kuitenkin. Tämä on varmaan taas niitä kirjoja ja kirjasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua itse kohderyhmäikäisenä, jotta niihin pääsee sisälle. Onpahan kuitenkin tutustuttu nyt, enempää ei tarvitse lukea.


Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon
Suomentaja: Vesa-Matti Paija
Art House 2009
271 s.
Warriors. Into the Wild (2003)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Ullan Luetut kirjat, Ja kaikkea muuta

Haasteet: Jatkumo, Helmet-haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Kaipaatko niin villiä seikkailua, että sukat pyörivät jaloissa ja pää pilvissä? Haluatko lukea jotain, missä mielikuvitus ei ole kahleissa minkäänlaisten rajojen sisällä, vaan mikä tahansa käänne on mahdollinen?

Lue A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat, et joudu pettymään.

Yrjänä on teiniaikojeni suuri kirjallinen idoli ja esikuva. Rakastin CMX-yhtyettä ja Yrjänän runokokoelmia, vaikka menikin vuosia, ennen kuin pääsin näkemään bändin livenä ja vaikka runot veivät niin villeihin maailmoihin, etten ollut aivan varma, mitä niissä tapahtuu.

Nyt Yrjänä on kirjoittanut esikoisromaaninsa, Jules Vernen hengessä etenevän vaihtoehtohistoriallisen seikkailukertomuksen Joonaanmäen valaat, jossa sen enempää todellisuus kuin fysiikan lainalaisuudet eivät velvoita. Sekalainen joukko ihmisväkeä ja muutama eläinkin elelee jossakin Porvoon edustalla pienehköllä saarella. Elämässä on työntekoa ja asioiden hoitamista, mutta niin ikään siinä on puutarhajuhlia, kuistilla lueskelua, yötä myöten jatkuvia keskusteluja, unennäköä ja haaveilua. Erikoiset tapahtumat saavat alkunsa, kun Joonaanmäelle saapuu valaita ja erikoislaatuinen kontti, jonka sisällön kanssa ei ole leikkiminen.

Unien kautta saadaan ratkaisuja seuraaviin vaiheisiin, eikä kulu kauaakaan, kun lähes koko saaren väki on 1800-luvun henkisessä sukellusveneessä matkalla kohti Etelämannerta. Jos paljastan, että tarinaan liittyy muun muassa painovoiman kumoava natsien salainen ase, ajassa matkustamista, Antoine de Saint-Exupéry ja planeetta Mars, en siltikään voi spoilata liikoja. Sen verran villi tarina on.

Lukurytmiä sai hetken hakea, sillä romaani on taitettu runoelman muotoon, lyhyehköiksi riveiksi. Mutta kunhan rentouttaa mielensä ja konventionaaliset aivonsa, tarina imee ja rivit laukkaavat. Viehätyin tarinan revittelevästä tyylistä, joka ammentaa monilta esikuvilta ja tarinankerronnan kaanonista pitäen kuitenkin selkeästi kiinni omasta äänestään.

Joonaanmäen valaat tarjoaa lämpöä, jännitystä ja mielikuvitusta. Se ilahduttaa lukijaa villiydellään. Kuten kunnon seikkailussa kuuluukin, ennustaa ei voi, ja vaikka varautuminen yllättäviin tilanteisiin tehtäisiin matematiikasta rakentuvan kirahvin avustuksella, todellisuuteen voi aina ilmestyä jonkinlainen virhelaskelma, ohikiitävä railo tai uni, jota ei osaa tulkita.

Yrjänän romaani on sujuvaa, viihdyttävää luettavaa. Se kannustaa kirjojen ja seikkailujen maailmaan, uskoo asiaansa ja kannattelemaansa maailmaan. Tämän tarinan riveillä on olo, että ne totisesti on kirjoitettu edellisten vuosituhansien aikana rakentunutta inhimillistä tietoa ja taitoa kunnioittaen, sivistykseen, lukemiseen ja mielikuvitukseen uskoen.

Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.


A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Ulkoasu: Mika Wist
Johnny Kniga 2017
227 s.

Arvostelukappale.

Richard Bach: Lokki Joonatan

Nyt tuli lukukokemuksesta kyllä semmoinen mahalasku että oksat pois. Jostain syystä nappasin Richard Bachin klassikkoteoksen Lokki Joonatanin luettavakseni, ja pakko on todeta, että olisin hyvin selviytynyt ilman tätä elämystä.

Olen ajatellut, että Lokki Joonatan on kaunis, syvällinen tarina, joka saa sielun läpättämään autuudesta ja vapauden kaihosta. Ei saanut.

Joonatan Livingston on lokki, joka tekee asiat omalla tavallaan. Hän haluaa oppia lentämään kovaa, ei keskittyä ruoanhankintaan ja parveilemaan. Niinpä Joonatan tekee omia lento- ja syöksyharjoituksiaan sillä aikaa, kun muut huolehtivat parven elintasosta.

Tämä ei noin pidemmän päälle oikein sovi, ja Joonatan huomaakin lopulta tulleensa karkotetuksi parvestaan, koska ei ole lokki sillä tavalla kuin lokeilta odotetaan. Hän asustelee uloimmilla luodoilla yksinään ja jatkaa sinnikästä harjoittelua. Eräänä päivänä on Joonatanin aika siirtyä toiseen todellisuuteen, liekö se sitten taivas. Siellä elämänviisauksien pohdiskelu saa jatkua uudessa, paremmassa seurassa – ja aikanaan Joonatan voi palata opastamaan muita lokkeja löytämään rohkeuden sisästään.

Luin vuonna 2015 julkaistun 39. painoksen Lokki Joonatanista, joka on uusi, Jaana Kapari-Jatan tekemä suomennos ja jossa on mukana ennen julkaisematon neljäs osa. Neljännessä osassa on ehkä tarinan paras jännite, sillä se porautuu uskomusjärjestelmän syntyyn ja sellaisen ravisteluun.

Lokki Joonatan valaa uskoa lukijaansa: voit olla ja sinusta voi tulla mitä ikinä vain tahdot, kunhan uskot itseesi ja uskallat koettaa. Koin tarinan kuitenkin lähinnä rasittavana alleviivaamisena ja rautalangan vääntämisenä. Lisäksi Joonatanin muuttuminen jonkinlaiseksi Jeesus-hahmoksi opetuslapsineen kaikkineen oli hieman, no, vaivaannuttavaa.

Lokki Joonatanin tarina tuntuu self-help-kirjallisuudelta proosan muodossa (jota se ehkä onkin), tarinalta, jonka syvällisyydet lähes hierotaan lukijan naamaan, vaikkakin hienovaraiseen runollisuuteen kietoen. Mukana on myös yksityiskohtaista lentämisen fysiikkaa, paikoin sangen haukotuttavissa määrin.

Plussan annan Russell Munsonin upeista mustavalkoisista valokuvista, joista noin puolet kirjan sisällöstä (onneksi) muodostuukin.

Aina saa hävetä, kun ei ymmärrä klassikkokirjoja. Mutta näillä mennään, tälläkin kertaa.


Richard Bach: Lokki Joonatan
Valokuvat: Russell Munson
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Gummerus 2015 (39. painos)
125 s.
Jonathan Livingston Seagull (1970)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Tahaton lueskelija, Luettua, Hurja Hassu Lukija, Yöpöydän kirjat, Jokken kirjanurkka   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. (Valokuvia, elokuvan, oletettavasti lukemattomia tarinoita ja elämäntaito-oppaita vuoden 1970 jälkeen.)

James Rebanks: Elämäni paimenena

Aihepiiri, josta en todellakaan tiedä mitään, on lammaspaimenen elämä. Kirjastossa silmääni sattui James Rebanksin omaelämäkerrallinen teos Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta. Etenkin kirjan alaotsikko viehätti tähän aikaan kouluvuodesta – kukapa ei toisinaan kaipaisi jonkin aivan uuden äärelle, etenkin kiireisinä aikoina.

James Rebanks elää perheineen lammaspaimenena Englannin ylämailla, samassa paikassa, jossa hänen sukunsa on paimentanut lampaita jo vuosisatoja. Lampaiden vaatimukset eivät pohjimmiltaan ole suuret, mutta paimenen on huolehdittava, että niiden vuodenkierto sujuu ongelmitta. Laumat elävät pitkälti omatoimisesti tilan mailla, mutta paimenen on huolehdittava niiden astutuksesta, poikimisesta ja riittävästä ravinnosta.

Elämäni paimenena kulkee vuodenaikojen mukaisesti kesästä kevääseen. Samalla Rebanks kirjoittaa oman ja perheensä historiaa, kertoo kolhuista, joita sukupolvien ketjuun on osunut ja omasta tiestään koulupudokkaasta yliopisto-opiskelijaksi – ja lopulta suvun perinteen jatkajaksi.

Tyyli on toteava ja hivenen pisteliäs. Rebanks ei kumartele kuvia eikä totunnaisia yhteiskunnallisia ajatusmalleja, vaan kyseenalaistaa ja kritisoi. Hän kirjoittaa hyvin rehellisesti esimerkiksi omasta koulupolustaan ja sen katkeamisesta ennen peruskoulun päättymistä. Koulun asenne paimenen elämäntapaa kohtaan on Rebanksin muistojen perusteella penseä: alaa pidettiin Rebanksin nuoruudessa kuolinkorahduksissaan kituvana, eikä siihen kannattanut ainakaan opettajien mielestä panostaa. Toisaalta Rebanks lähti päältä parikymppisenä opiskelemaan yliopistoon, kun hän halusi tehdä pesäeroa perheensä historiaan. Siinä mielessä kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka mikään tie ei sulje pois toisen valitsemista myöhemmin.

Elämäni paimenena muistuttaa oivallisesti ilmiöstä, jota ei itse valtakulttuurin edustajana välttämättä huomaa tai kohtaa: marginaalisen elämäntavan yhtäaikaisesta glorifioinnista ja säälimisestä. Isossa-Britanniassa Ylämaan elämäntapa ja miljöö koetaan Rebanksin mukaan eräänlaiseksi yhteiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, jota kohdellaan myös sen mukaan. Alueella käy paljon turisteja, eikä paikallisten asukkaiden ääntä kuulla.

James Rebanksin kirja on kiinnostavaa luettavaa aihepiirinsä puolesta, joka totisesti on erilainen elämäntapa kuin omani. Toisaalta teksti on hivenen puuduttavaa, sillä siinä ei ole suuria nousuja tai laskuja, eikä se lähde vetämään selvästi minkään teeman mukaisesti. Siitä huolimatta totean, että Elämäni paimenena tarjoaa oivallista, uutta näkökulmaa maailmaan. Se saa näkemään oman sektorin ulkopuolelle ja ehkä jopa tajuamaan, kuinka monella tapaa on mahdollista elää.


James Rebanks: Elämäni paimenena. Kertomus erilaisesta elämäntavasta
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: ?
Gummerus 2017
279 s.
The Shepherd's Life: A Tale of the Lake District (2015)

Kirjastosta.

_______

Haasteet: 63. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla

Jukka Parkkinen on tuttu nimi jostain aika kaukaa menneisyydestä: yläasteella koko luokan piti lukea hänen romaaninsa Kaupungin kaunein lyyli, josta sitten pidettiin jokin koe tai vastaava. Kirjasta en muista mitään (pitäisiköhän ottaa uusintalukuun?), mutta kirjailijan nimi jäi mieleen. Sen enempää en Parkkisen tuotantoon ole tutustunut, joskin tyttärensä Leenan romaanit (Sinun jälkeesi, Max, Galtbystä länteen ja Säädyllinen ainesosa) ovat olleet mieluisia lukukokemuksia.

No, nyt ei ollut tarkoitus kirjoittaa Leenasta vaan Jukasta.

Kirjastosta tarttui käteen lastenrunoteos Sananjalkoja metsäpolulla, johon Satu Paakkala on tehnyt kauniin, mustavalkoisen kuvituksen. Runojen teemoina ovat sanat, luonto ja eläimet. Riimejä käytetään kekseliäästi ja eläimiin kilpistyy niin eläimelliseen kuin inhimilliseen elämään kuuluvia asioita. Kirja oli Finlandia Junior -palkintoehdokkaana vuonna 2004.

Kohtaamme muun muassa maailmaa matkailevan harakan, nuoruutta muistelevan hevosen, Turun kirkon naakat, eksistenssiongelmasta kärsivän vyötiäisen ja osuusmeijerin perustavan lehmän. Luonnon kiertokulusta kertovat opettavaiset runot esimerkiksi tikanpojista, minkeistä, madoista ja sienistä. Vaikka runoista saa irti pedagogisia oivalluksia ja faktatietoakin, ne eivät ole mitenkään osoittelevia tai kuivakoita. Pikemminkin lukija huomaa ihastelevansa mainioita riimejä ja käänteitä – ja oppineensa salaa jotain uutta luonnosta ja eläimistä:


Kuinka luonto vetää tikanpojan puuhun

Luontoäiti opettaa ja
näyttää mallia,
kuinka tikka puuhun pääsee
ilman pallia.

Kyllähän se suorastaan on
melkein noloa,
jos ei tikanpoika löydä
pesäkoloa.

Ei vain ole elämässä
mitään kikkoja,
joilla auttaa voisi noita
pikkutikkoja.

Jokaisen on opittava
puuhun nousemaan,
jokaisen on opittava
vetovoima maan.

Vaan kun oli syksy
lehdet riipinyt,
joka tikanpoikaa kantoi
oma siipi nyt.


Erityishuomion kiinnittäisin osioon Sananpistejalka, jonka runoissa tuore teknologia ujuttautuu osaksi metsän elämää. Toki "tuore" on näin 12 vuotta kirjan julkaisun jälkeen jo suhteellinen käsite, mutta yhtä kaikki tekstarit, verkot ja ohjelmistot putkahtavat luontevasti mukaan eläinrunoihin. Tänä vuonna on puhuttu paljon postin muutoksista, ja siihen teemaan seuraava runo sopii kuin nenä päähän:


Kirjekyyhky vaihtaa ammattia

Postilaitos kyyhkyselle
lopputilin antoi,
vaikka lintu tunnollinen
aina postin kantoi.

Sähköposti korvasi
kirjekyyhkysen.
Metsästä nyt kuuluu
vaisu nyyhky sen.

Rastas sitä oksallaan
koitti lohduttaa:
– Vielä postilaitos
tästä kuulla saa.

Juuri niin! Tekniikka
potkut heti kosti:
oli täynnä matoja
koko sähköposti.

Kirjekyyhky kiitteli
hyvää tuuria,
nyt se hoitaa postin
matokuuria.


Sananjalkoja metsäpolulla on sympaattinen ja mieltälämmittävä runokokoelma, joka sopii aivan erinomaisesti aikuisellekin lukijalle. Sitäpaitsi lukiessa alkoi heti tehdä mieli metsään.


Kelon kello

Metsässä kun kuolee puu,
runko silloin kelottuu.
Kuollessaankin honka jatkaa
ajan loputonta matkaa.
Vaikka päättyi hongan elo
ajan kulun näyttää kelo.



Jukka Parkkinen: Sananjalkoja metsäpolulla
Kuvitus: Satu Paakkala
WSOY 2004
104 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Turun Sanomat

Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 18. Lastenkirja. Kirjaherbariooni saan kerättyä peräti toisen kasvin, sananjalan (Pteridium aquilinum).

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Tämän kirjan ahmaisin päivässä, käytännössä yhdeltä istumalta. Oli pakko: se imi, ei voinut jättää kesken tai antaa haipua.

Jake Whyte on Australiasta kotoisin oleva nainen, joka elää jollakin Ison-Britannian rannikon karulla saarella lammasfarmarina. Joku tai jokin tappaa hänen lampaitaan, mutta mikä? Sen selvittämiseen erakkoluonteinen Jake käyttää varsin paljon vaivaa, ja samalla vanhat pelot nostavat päätään. Sille on syynsä, miksi Jake on lähtenyt kotimaastaan maapallon toiselle puolelle, kun yhtään pidemmällekään ei päässyt.

Evie Wyld yllätti minut, vain ja ainoastaan positiivisesti. Sain karskin ja väkivaltaisen lukukokemuksen, jossa ei ole tippaakaan ylenpalttista mässäilyä tai muutakaan lukijaa kosiskelevaa. Wyld kirjoittaa kuin mestari, kieli ja tarina ovat hiottuja, huolellisia ja hengittäviä. Olennaisen osansa tekee Sari Karhulahden suomennos, joka on taitava ja pakoton.

Tarinassa on aukkoja, mitään ei selitetä puhki. Jaken menneisyys Australiassa nivoutuu auki käänteisessä aikajärjestyksessä palaten kohti lähtöpistettä. Sekä menneessä että nykyisessä ajassa luonto on vahvasti ja kokonaisvaltaisesti läsnä: lammasfarmin elämä ja kuolema, hyönteiset ja matelijat, muta ja risukot, tuuli ja sade, aavikot ja tunkiot elävät tarinan mukana ja ympärillä luontevasti.

Jake on yksi parhaita romaanihenkilöitä, joihin olen törmännyt. Hajalla mutta kasassa, rujo mutta omillaan, itsepäinen ja mutkikas. Kaikki laulavat linnut on jollain tapaa äärimmäisen fyysinen kirja, mikä painottuu myös Jaken hahmossa, joka on lihaksikas, vahva ja näyttävä nainen. Muutenkin tarina kulkee tekemisen kautta, ei pohdiskelun tai jorinan. Tekemisellä on merkityksensä ja vaikutuksensa, niistä juoni punoutuu hiljalleen valmiiksi, mutta lukijan on tehtävä oma osuutensa.

Tämä kirja on arvoituksellinen, haastavakin. Sen lukeminen on houkuttelevaa, nautinnollista ja palkitsevaa. Ja ne kaikki laulavat linnut, ne vain laulavat laulamistaan.


Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Suomentaja: Sari Karhulahti
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
285 s.
All the Birds, Singing (2013)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukuisa, Mari A:n kirjablogi, Ihminen välissä, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia

Maanantaiaamuna satuin samaan kulkupeliin muutaman työkaverin kanssa. Kerroin heille innoissani juuri loppuun lukemastani kirjasta, jossa kerrotaan käynnissä olevasta kuudennesta sukupuutosta ja maailman luisumisesta ihmisen käsissä kohti karmeaa kohtaloa. Yksi kollegoista huokasi syvään ja kysyi, oliko pakko näin maanantaiaamun kunniaksi. Oli! Ja samalla yksi sumea maanantai menetti todella merkityksensä latistavien asioiden universaalissa mittakaavassa.

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia on Pulitzer-palkittu tietokirja, joka tarttuu aiheeseen, jonka pitäisi olla ihan jatkuvasti kaikkien huulilla. Maailmassa on meneillään uskomattoman voimakas lajien sukupuuttoaalto ja biodiversiteetin hupeneminen, mutta juuri missään ei näy varoitusvaloja eikä kriisikokouksia järjestetä. Miksei? Olemme jo nyt kaulaamme myöten haisevassa sopassa, saati sitten siinä vaiheessa, jos tälle ei tehdä mitään.

Kolbert kirjoittaa napakasti ja kaunistelematta. Hän käy läpi maailmanhistoriaa himpun laajemmalla kaarella ja osoittaa, kuinka suuri vaikutus ihmisellä on ympäristöönsä ollut siitä saakka, kun esi-isämme alkoivat hallita itseään ja toisiaan yhä järjestelmällisemmin parisataatuhatta vuotta sitten. Toki läpi käydään myös dinosaurusten kuolema ja muita traagisia vaiheita, joista jäljelle jääneet todisteet voidaan lukea fossiilien ja maakerrostumien avustuksella, ja joista ei voi syyttää ihmisapinoita.

Kolbert on kirjaansa varten matkustanut paljon ja erikoisissa paikoissa. Hän on liittynyt tukimusryhmiin, tutkinut itse ja tehnyt lukemattomia vierailuja ja haastatteluja ymmärtääkseen koralliriuttoja, merieliöitä, laattatektoniikkaa, tieteenhistoriaa ja lepakkoluolia – noin muutamia mainitakseni.

Kirja etenee kiinnostavasti erilaisia jo sukupuuttoon kuolleita tai sillä tiellä vahvasti olevia lajeja teemoinaan käyttäen. Jokaisessa luvussa Kolbert osoittaa säälimättä, kuinka valtavasti homo sapiens on onnistunut ympäristöään tuhoamaan. Toisinaan tietämättään tai ajattelemattomuuttaan – annetaan sen verran armoa – mutta valitettavan usein myös ahneina ja täysin tietoisesti valintoja tehden, viimeisenkin linnun, matelijan tai nisäkkään tappaen.

Kiehtova on myös kirjan tieteenhistoriallinen kaiku, sillä Kolbert kirjoittaa esimerkiksi fossiillitutkimuksen alkuvaiheista, Darwinista ja dinosaurusten joukkosukupuuton aiheuttaneen asteroidin ensimmäisenä esiin nostaneista Luis ja Walter Alvarezista. Kauas on päästy hetkistä, jolloin fossiiliteorialle naurettiin, evoluutio koettiin puhtaaksi jumalanpilkaksi ja maailmaa pidettiin muutenkin vakaana ja valmiina paikkana. Tieto lisää tuskaa – ikävä kyllä ja onneksi.

Kuudes sukupuutto on kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Se avaa aihepiiriään monelta kantilta, esittelee monen tieteenalan saavutuksia ja teorioita yleistajuisessa muodossa ja saa aikaan erinäisiä tunnetiloja. Pahalta tuntuu, mitä sitä kieltämään, mutta eteenpäin on mentävä, tavalla tai toisella. Muuten ei selviä, sen lienemme jo vähitellen oppineet.

Varmaan emme itse halua päätyä laboratorio-olosuhteissa vaivalla hengissä pidettäviksi olennoiksi panamantynkäjalkasammakoiden tapaan tai hankalasti keinosiemennettäviksi kuin pikkusarvikuonot.

Eikä sellaiseksi pitäisi päätyä minkään toisenkaan lajin.



Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia
Suomentaja: Pirkko Vesterinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
367 s.
The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Arvostelukappale.

Eläimet yhteiskunnassa

Eläimet yhteiskunnassa on ansiokas, kriittinen ja monipuolinen teksti- ja artikkelikokoelma, jolle on (valitettavasti) aiheensa puolesta tilausta koko ajan monestakin eri syystä. Se on kirja, joka ei pyytele anteeksi valitsemaansa puolta, mutta samalla se on kirja, joka ei ylly pamfletiksi tai saarnaksi. Ymmärrettävästi laaja kirjoittajajoukko – kaksikymmentä eri alan ihmistä – aiheuttaa sen, että tekstit poikkeavat tyyliltään ja lähtökohdiltaan toisistaan huomattavasti. Nähdäkseni se on etu, sillä aihepiirikin on laaja.

On mahdotonta tiivistää tätä kirjaa blogitekstiksi, enkä halua edes yrittää sitä. Eläimet yhteiskunnassa toteaa ykskantaan, ettemme näe eläinten arvoa riittävän korkeana kohdellaksemme niitä poikkeuksetta hyvin ja oikein tai edes johdonmukaisesti. Tätä tuskin voi kukaan yrittää kieltää. Kirjassa kysytään muun muassa, miksi sama eläin (vaikkapa kettu tai minkki) saa eläintarhassa reilusti tilaa temmeltää, mutta turkistarhalla sille riittää vain pieni häkki. Ja miten voimme perustella molemmat ratkaisut "lajityypillisinä ympäristöinä"? (Oma vastaukseni: emme mitenkään. Turkistarhaus on käsittämätön ja täydellisen turha elinkeino, joka tulisi kieltää.) (En ole myöskään eläintarhojen ystävä.)

Eläimiä lähestytään kirjassa monelta kantilta. Kirjoittajat pohtivat niitä mediassa, taiteessa, uskonnossa, aktivismissa, tieteessä, filosofiassa – ylipäänsä yhteiskunnassa sen eri lohkoilla. Erityisen ansiokkaana pidän Noora Kotilaisen artikkelia "Puhdasta, suomalaista, nationalistista lihaa", joka kaivautuu syvälle lihateollisuuden markkinoinnin kaksinaamaisuuteen ja tekopyhyyteen.

Tällaista kirjaa blogissa käsitellessään on kai "pakollista" avata hieman omaa suhtautumistaan eläimiin. Lopetin punaisen lihan syömisen 12-vuotiaana, enkä ole siihen sen jälkeen koskenut kuin yhden käden sormilla laskettavina kertoina maistaessani esim. rosvopaistina mökillä tehtyä lammasta.  Moneen vuoteen en syönyt broileriakaan, mutta nykyisin syön sitä silloin tällöin. Kalaa olen syönyt aina paljon, lähisuvussani on intohimoinen kalastaja, joka on tuonut lähiruokakalaa pöytään. Maitotuotteita käytän myös, ja juusto on pahin ja paras viholliseni ja suurien intohimojeni kohde. Sen sijaan maitoa sellaisenaan en juo.

En ole eläintuotteiden suhteen todellakaan mikään "puhdas pulmunen", enkä sellaiseksi pyrikään. Nähdäkseni luonnon kiertokulussa toisten olentojen syömiselle on oikeutuksensa (riistolle, hyväksikäytölle, kidutukselle ja huonolle kohtelulle ei ole). Teen ja toimin, niin kuin parhaaksi näen, ja myönnän myös olevani mukavuudenhaluinen (ja ristiriitainen, kyllä, sitäkin). En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt lähes raivoisaa intohimoa, jolla jotkut sekasyöjät ovat suhtautuneet tekemiini valintoihin – joita en edes juuri tuo esiin! Huomattavasti enemmän olen kokenut lihansyöjien painostusta ja propagandaa kuin vegaanien koskaan. Se hämmentää, etenkin siksi, että yleisempi tapa on pitää vegaaneja jonkinlaisina oman asiansa paasaajina. Omat kokemukseni väittävät muuta.

Lisäksi minulla on lemmikkinä 10-vuotias kissarouva (yllä kuvassa). Miksi ajattelen, että kissani on jotenkin arvokkaampi kuin se broileri, jonka saatan syödä tai se ahven, jonka lautaselleni paistan? En tosiaan tiedä vastausta. Eläimet yhteiskunnassa pohtii tätäkin – ja saa lukijansa miettimään. (Sivuhuomautus: Minuun ovat aina vaikuttaneet jotenkin erityisen paljon ne anekdootit Karjalan evakoista, joissa pieni lapsi on joutunut jättämään vaikkapa sitten sen kissan taakseen ja muistaa sen eron kipeyden edelleen vanhuksena. Eläinsuhteilla on tärkeä paikkansa maailmassamme.)

Eläimet yhteiskunnassa oli hyvä lukukokemus, vaikka saikin minut potemaan huonoa omatuntoa. Tai oikeammin: se oli hyvä lukukokemus juuri siksi. Tekstit ovat hyvin rakennettuja ja rajattuja, ja pidän teoksen moniäänisyydestä ja poikkitieteellisyydestä (ja -taiteellisuudesta). Ainoastaan sitä harmittelen, että luulen tämän kirjan kuluvan lähinnä sellaisten ihmisten käsissä, joille se ei ehkä ole ensisijaisen keskeistä luettavaa. Yritäpä saada vannoutunut lihansyöjä lukemaan mitään tällaista, veikkaanpa vaikeaksi.

Vaikka tietenkin ihmisen suhde eläimiin ja eläinten suhde yhteiskuntaan on paljon muutakin kuin ravintoketjullisia tekijöitä. Niihinkin Eläimet yhteiskunnassa antaa näkökulmaa ja pohdittavaa. Suosittelen tutustumaan itse.


Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.): Eläimet yhteiskunnassa
Kansi: Ninni Kairisalo
Kuvitukset: Stina Riikonen
Into Kustannus 2015
363 s.

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Leena Lumi, Tiede-lehti

Kirjan omat sivut

Kirjankansibingosta ruutu Eläin (ja samalla toinen valmis bingo).

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.

Michael Morpurgo: Sotahevonen

Michael Morpurgo: Sotahevonen
Suomentaja: Päivi Pouttu-Delière
Gummerus 2012
196 s.
War Horse (1982)

Kirppariostos.


Joey on komea ori, jo varsana vaikuttava, mutta päätyy markkinoilla juopon maanviljelijän omistukseen. Onneksi isännän poika Albert osaa käsitellä hevosia siinä missä muitakin eläimiä, ja hän ottaa Joeyn suojelukseensa ja kasvatettavakseen. Joeysta tulee varsin hyvä työhevonen, vaikka isäntä ei koskaan opi siitä pitämään.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Iso-Britannian joukot tarvitsevat vahvistusta rintamalla Ranskassa. Armeija ostaa Joeyn Albertin isältä pojan vastustuksesta huolimatta, ja hevonen päätyy taistelukentille. Albert itse on liian nuori sotaan, mutta hän lupaa Joeylle etsivänsä tämän vielä käsiinsä.

Sota on pitkä ja sen tapahtumat julmia, mutta hevosista pidetään niin hyvää huolta kuin mahdollista, sillä ne ovat välttämättömiä apureita: ensin taisteluissa, sitten kuljetustehtävissä. Sotavuodet vierivät ja Joey kokee julmia, traagisiakin tapahtumia. Sodassa mitataan lojaalisuus, ystävyys ja uskollisuus.

Nappasin Sotahevosen taannoin kirpparilta eurolla mukaani, sillä ajattelin sen sopivan erinomaisen hyvin Ihminen sodassa -haasteeseen. Niinhän se sopikin, mutta lukukokemus sinänsä oli lähinnä vaivaannuttava.

Kyse on (varhais?)nuortenkirjasta, jossa asiat – isot ja pienet – sekä ihmiset – hyvät ja pahat – ovat kovin mustavalkoisia. Tarina kerrotaan hevosen, Joeyn, näkökulmasta, mikä tekee siitä epäuskottavan ja hämmentävän: eläimen inhimillistäminen on asia, josta harvemmin seuraa mitään hyvää. Eläin on eläin ja sillä siisti. (Ei sen arvottomampi, tietenkään, mutta erilainen kuin ihminen.) En itse ole koskaan ollut hevostyttö, joten siinäkin mielessä pää"henkilö" ei jaksanut oikein vavahduttaa. Hieman hupsulta kokonaisuus tuntui.

Tarinan ihmiset on kuvattu naiivisti, eikä heihin saada minkäänlaista syvyyttä. Albert on lähinnä inisevä ressukka ja muut Joeyn sodan aikana kohtaamat ihmiset niin selkein vedoin hyviksi tai pahoiksi kirjoitettuja, että lukiessa lähinnä haukotutti. Kaiketi kokonaisuudella on pyritty tuomaan esiin sodan ja ihmisluonnon eri puolia, mutta en voi väittää vaikututtuneeni. Muutama dramaattiseksi tarkoitettu sotakohtaus kirjaan on saatu ujutettua, mutta niitäkin luki vain päästäkseen eteenpäin ja kirjan loppuun.

Sotahevonen on pateettinen kokonaisuus, eikä vetoa missään määrin omiin tunteisiini. Sota, joka tarinaa pitkälti määrittää, pysyy etäällä, vaikka paikoin sen kuvaaminen vakuuttaa. Logistiset haasteet, voimakkaat äänet, epävarmuus ja sekasorto välittyvät, mutta kokonaisuus lässähtää ylettömään tunteiluun ja epäuskottaviin juonenkäänteisiin. Toki ymmärrän, että kirjan on tarkoituskin olla tunteellinen ja siten ehkä vaikuttava kokemus, mutta ei vain pure meikäläiseen ollenkaan.

Kirjan pohjalta tehtyä suurelokuvaa en kyllä totisesti katso. Ajatuskin naurattaa.

___

Sotahevosen ovat lukeneet myös Laura, Jenni ja Jonna.

Haasteet: Ihminen sodassa (Maailmansodat)

Vanhus ja meri

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
Suomentaja: Tauno Tainio
Tammi 2004 (1. painos 1952)
133 s.
The Old Man and The Sea (1952)

Kirjastosta.


Vanha kalastaja on ollut viikkokausia vailla saalista. Viimeisenä toivona on lähteä rohkeasti kohti aavaa ulappaa, ilman usein seurana ollutta nuorukaista, jonka kanssa on voinut vaihtaa ajatuksia esimerkiksi baseballista. Sää on tyyni, kaikkialla vallitsee odotus, ja yhtäkkiä syöttiin tarttuu kala – venettä suurempi. Väsytystaistelu vie miehen ja kalan kauas merelle mittelemään ihmisen ja luonnon, vahvan ja heikon, vanhan ja uuden välisiä voimia.

Minulla on outo suhde Ernest Hemingwayhin. En ole lukenut hänen teoksiaan vielä kovin laajasti, enkä ole edes pitänyt erityisemmin kaikesta lukemastani, ja silti olen hullaantunut häneen. Tai ehken hullaantunut, mutta syvästi vaikuttunut ja varma siitä, että yhteinen tiemme tulee kestämään koko hänen tuotantonsa mitan ja osan siitä varmasti myös uudelleen.

Vanhus ja meri on Nobel- ja Pulitzer-palkittu klassikko, vain vähän yli satasivuinen romaani, joka on näennäisesti hyvin yksinkertainen. Vanha mies, jo huomattavasti voimansa tunnosta heikennyt, käy viimeisen kerran elämänsä haasteen kimppuun, nousee omien voimiensa yli ja selviytyy, vaan ei vammoitta. Tarina kertoo surumielisesti tunteesta, joka valtaa ihmisen tämän tajutessa ajan ajaneen hänestä ohi.

Samalla se kertoo yksinäisyydestä, suorastaan lohduttomasta yksinäisyydestä, jota yksilö tuntee itseään suuremman kokonaisuuden edessä. Kirjan vanhus elää yksin, vain nuori poika käy häntä aika ajoin tapaamassa ja pitämässä huolta. Elämä on jo ehtoopuolella, mutta ikänsä työtä tehneenä vanhus ei voi luovuttaa. Ei, vaikka kädet hiertyvät hajalle siiman puristuksessa ja ajatukset vähitellen puuroutuvat.

Vanhus ja meri on aika surullinen kirja. Hemingwayn kynä on toteava, se välttää kiemurat ja krumeluurin. Se vain kertoo tarinan, niin kuin se on, ja se kertoo sen hyvin. Niin paljon kuin olisin halunnut hullaantua Ernestiin lisää, Vanhus ja meri ei kuitenkaan herättänyt kovin suuria tunteita. Toki se oli surumielinen ja taitava teos, paljon pintaansa syvempi, mutta tällä kertaa on myönnettävä, etten aivan tavoittanut sen sanomaa ja tunnelmaa. Olisi pitänyt upota paremmin, antaa meren viedä mukanaan ja pysähtyä tosissaan ajattelemaan sitä, mitä luki. Ehkä tapaamme tämän kirjan kanssa vielä joskus uudelleen, paremmalla ajalla ja intensiteetillä.

____

Ruksaan tällä lukukokemuksella jälleen yhdet kohdat sekä TBR- että Pulitzer-listoiltani.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla

Robert Louis Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla
Suomentaja: Heikki Salojärvi
Kansi: Walter Crane/Taivo Org
Basam Books 2012
158 s.
Travels with a Donkey in the Cévennes (1879)

Kirjastosta.


Skotti Robert Louis Stevenson lähtee karkuun arkielämän haasteita ja matkustaa Ranskaan tehdäkseen tervehenkisen vaelluksen ulkoilmassa Sevennien alueella. Hän pakkaa mukaansa vaellusvarusteet, piipun ja makuupussin ja lopulta myös Modestine-nimisen aasintamman sekä matkaseuralaiseksi että avuksi.

Matkan tarkoituksena lienee selvitellä päätä ja löytää rauha oman itsensä kanssa. Tähtikirkkaiden, avoimen taivaan alla vietetyiden öiden ja luonnon ihmeiden ihastelun lisäksi Stevenson tutustuu paikallisiin ihmisiin, majoitus- ja ravitsemusliikkeisiin, uskonkiistoihin ja vaellustaitoihin. Modestine-aasi osoittautuu jukuripäiseksi kumppaniksi, jota Stevensonin on opeteltava maanittelemaan, ohjastamaan ja kouluttamaan – kuten ketä tahansa naishenkilöä, hän ajoittain pohtii. Matka osoittautuu ravitsevaksi sekä sielulle että ruumiille.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla osui silmään kirjastossa ja houkutti lainaamaan itsensä. Lueskelin kirjaa rauhallisehkoon tahtiin ja samaan aikaan sekä ihastuin että hieman tuskastuin. Kyse on kirjailijan matkakertomuksesta ja omakohtaisesta tilityksestä, ja vaikka 1800-luvun lopun Ranska ja wanhanaikainen vaeltaminen kiinnostivat, kirja ei ollut mitenkään erityisen vetävää luettavaa.

Luulen, että teos olisi vaatinut parempaa keskittymistä ja ehkä tiiviimpää lukemista. Nyt se jäi minulle vähän ulkokohtaiseksi, enkä tavoittanut kaikkia niitä sävyjä, joita siinä epäilemättä on. Kirja kertoo paljon omasta ajastaan ja tietenkin myös kirjoittajastaan, joka vaikuttaa sujuvan ja pilke silmäkulmassa kirjoitetun tekstin perusteella kiinnostavalta henkilöltä.

Vaeltaminen ei ole sinänsä kuulunut koskaan harrastuksiini, mutta vanhana partiolaisena olen toki kuljeskellut varsin paljon luonnossa. Kiinnostusta vaeltamiseen kyllä on, mutta aloittaminen vaatisi tietenkin oman panostuksensa. Yksi parhaita luontokokemuksiani on vaellus Norjassa kesällä 2000, ja se välkkyi mielessäni kirjaa lukiessani. Luonnon helmassa ihminen ei voi olla kuin tyyni, olen taipuvainen ajattelemaan.

Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla kätkee tarinaansa muutakin kuin vaelluksen. Nähdäkseni esimerkiksi Stevensonin ja Modestinen suhde kuvaa jollain tapaa sukupuolten välistä suhdetta. Samoin kirja tarjoaa yhden näkökulman uskontoon, protestanttien ja katolisten kärhämiin. Mikään saarnateos tämä ei ole, pikemminkin kyse on hyvin kepeästä ja hyvällä mielellä luettavasta tarinasta, joka antaa sekä ajateltavaa että herättää kaipuun päästä asfalttiviidakosta jylhän luonnon äärelle.

___

Luettua elämää -blogin Elina on omien sanojensa mukaan jopa hieman hurahtanut Stevensoniin. Saatanpa itsekin lukea herran tuotantoa lisää.

Osallistun tällä 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Lukudiplomi IX: Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
WSOY 1944
231 s.

Omasta hyllystä.


Pessi on pieni peikkopoika, joka elää tyytyväistä elämää metsässä. Eräänä päivänä hän kohtaa kauniin keijutytön, Illusian, joka on eksynyt metsään kotoaan sateenkaaren takaa. Yhdessä Pessi ja Illusia tutustuvat metsän elämään, joka on keijulle ihmeellistä ja uutta. Yö tulee nopeasti, eikä sateenkaarta enää näy – eikä näy moneen viikkoon, on niin kuivaa. Illusia jää maan päälle Pessin vieraaksi odottamaan mahdollisuutta palata kotiin.

Pessi tutustuttaa Illusian metsän olentoihin ja elämänmuotoihin. Kohdataan pirullinen ristilukki, kimalainen, sepelkyyhkysten pariskunta, jokiäyriäinen ja simpukka, biisami sekä monta monta muuta mielenkiintoista ja pelottavaakin metsänelävää, kasveja ja eläimiä. Taustalla kuuluu kummallista kovaäänistä kumua, ja ajoittain äänet ja räjähdykset tulevat lähelle.

Illusian on lopulta jäätävä koko talveksi, ja talvi on aina vaarallinen vihollinen. Onneksi nokkeluudella, kiintymyksellä ja rohkeudella voi selvitä poikkeuksellisissakin olosuhteissa.


Tämä kirja on nököttänyt hyllyssäni pitkään. Se on mummolan perintöä ja odottanut lukuvuoroaan kauan. Nyt, kun Lukudiplomi-haasteen aikaraja alkaa vähitellen tulla umpeen ja muutama osio oli vielä vailla suoritusta, sain lopultakin tartuttua tähän kotimaiseen klassikkosatuun.

En ole hetkeen lukenut satuja, ja siksi oli mukavaa sujahtaa satumaailman vietäväksi. Pessi ja Illusiahan on enemmän kyllä aikuisille suunnattu, mutta satumainen tunnelma siinä vallitsee. Kehyskertomuksessa jatkosodan rintamalla oleva upseeri kirjoittaa lapsilleen satua, johon punoutuu mukaan ihmisyyden ja sotatilan muutosta ja pysyvyyttä.

Peikon ja keijukaisen ystävyys muuttuu rakkaudeksi ja saa aikaan uutta elämää. Ihan suloinen ajatus, mutta vähän mentiin jo makeilun puolelle. Kirjallisesta luontokuvauksesta nautin yleisesti ottaen suuresti, samoin kirjaan liitetyistä valokuvista, vaikka ne eivät laadultaan ihan nykyvaatimuksia täytä. En erityisemmin tylsistynyt, vaikka kieltämättä osa luonnon ihmeiden kuvauksista on varsin jaarittelevaan tyyliin esitetty.

Hieman jouduin nikottelemaan, kun kirjailija päästää paikoin sukupuoli- ja perhenäkemyksensä valloilleen.

– Voi pikku tyhmeliini, nauroi herra Sepelkyyhky ja suuteli jälleen rouvaansa, sillä hän tiesi, etteivät nuoretkaan rouvat siedä, että heidän tyhmyydelleen nauretaan. Eiväthän kirjekyyhkyset kanna mitään kirjeitä nokassaan. Niille sidotaan jalan ympärille rengas, jonka sisällä on viesti. Sitä paitsi langaton lennätin on syrjäyttänyt jo kirjekyyhkyset.
– Oih kultani, huokasi rouva Sepelkyyhky. – Minä olen niin tyhmä, hän sanoi ja koetti olla herttaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
– Sellaisena minä rakastan sinua kaikkein enimmän! huudahti herra Sepelkyyhky onnellisena. Mitä ovatkaan viisaat naiset muuta kuin itsetietoisia ja torailevia! Eivät he osaa tehdä miestä onnelliseksi! He ovat viisautta hankkiessaan menettäneet sen taidon. (s. 99–100)

Muutenkaan en aivan ihastunut ajatukseen esittää eläimet naimisiin menevinä ja muutenkin ylettömän ihmismäisinä hahmoina, mutta annettakoon se sadussa kuitenkin anteeksi. Samalla se ehkä tasapainottaa yksityiskohtaista luontokuvausta. Aikansa kuvana teos on kiinnostava kokonaisuus.

Suosittelen sadunnälkään, luonnonkaipuuseen ja pehmeään laskuun sota-aiheisiin.

***

Hengästyttävän upeita luontokuvia voi katsella vastikään avatussa järvenpääläisen luontokuvaajan Jouko Veikkolaisen muistoblogissa. Suosittelen tätä ihan jokaiselle. Uusia kuvia julkaistaan joka arkipäivä.

***

Lukudiplomi-haaste, suoritus IX
Luontotarinoita

Tehtävä 1. Etsi kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet kolme teoksen tapahtumapaikkaa.

© CC Anssi Koskinen 

© CC Faisal Saeed

Rukajärvi, elokuu 1944. Kuvaaja tuntematon. (PD.)

___

Pessin ja Illusian ovat lukeneet myös hdcanis, Sanna, Maija ja Jami.

Haasteet: Lukudiplomi ja TBR90+10. 

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio – Kertomuksia seksistä ja väkivallasta
Kansi: Matti Berg
Siltala 2011
396 s.

Oma ostos.


Kyynelten kallio on Taivassalon pitäjässä sijaitseva paikka, jossa Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homoseksuaalit, pappilanrengit Heikki Pekanpoika ja Heikki Mikonpoika teloitettiin vuonna 1665 sodomiittisesta synnistä syytettyinä. Muun muassa heidän tarinaansa historiantutkija Teemu Keskisarja avaa teoksessaan Kyynelten kallio – Tarinoita seksistä ja väkivallasta.

Kirjassa on seitsemän päälukua, jotka käsittelevät erilaisia seksuaali- ja väkivaltarikoksia 1600–1700-luvuilta. Puhutaan siis nyky-Suomen alueesta, tuolloin Ruotsin valtakunnan itäosasta. Lähteinään Keskisarja on käyttänyt pääasiassa oikeusistuinten tuottamaa materiaalia, joka kertoo nimenomaan niistä hetkistä, kun asetetut normit on ylitetty niin, että on paljastuttu.

Mielikuvitusta on menneisyyden suomalaisilla tosiaan riittänyt. Vaikka Kyynelten kallio on toki eräänlainen kuriositeettien kokoelma, omilla tavoillaan hairahtuneiden yksilöiden elämäntarinoiden koonti, se kertoo paljon kuvaamastaan ajasta ja todellisuudesta, jossa Suomen alueella elettiin. Kirjan sivuilla päästään muun muassa seuraamaan 1700-luvun alun sukupuolineutraalia avioliittoa siinä missä varsin härskejä muotoja saavaa naapurusten kolmiodraamaa.

Eläimiinsekaantuminen oli Ruotsin valtakunnassa itäosiensa perukoita myöten hyvin tavallista, joskin kuolemanrangaistuksen uhkaamaa. Harvaan eivät todellakaan jää ne tapaukset, joissa rengit ja isännät ovat sortuneet tähän syntiin. Kun tapaukset tulivat ilmi, oli tapana tappaa myös uhriksi joutunut eläin, oli se sitten yksi lauman lampaista tai talolle ehdottoman tärkeä hevonen. Valtiovalta pyrki estämään eläimiinsekaantumisen esimerkiksi kieltämällä miespuoliset paimenet. Korpimailla käskyt olivat tietenkin pelkkää sanahelinää, kun työt oli tehtävä niille resursseilla, jotka käytössä olivat.

Kirjan sivuilla lentää veri, on mustasukkaisuusdraamoja, kaksinnaimista, sukurutsaa monessa polvessa ja erilaisia hyväksikäyttötapauksia. Kirkon asettamat normit elämälle olivat tiukat ja ne pohjautuivat yksiselitteisesti Raamattuun. Käskyistä ja säännöistä huolimatta mikään ei ollut mahdotonta. Yksi aihepiiri jäi erityisen paljon mietityttämään, nimittäin lasten hyväksikäyttö. Aihe ei nouse Keskisarjan tutkimuksessa esiin, sillä siitä ei löydy juuri lainkaan lähdemainintoja. Se saa tutkijan pohtimaan, voiko olla niin, että pedofilia on vasta modernin maailman ilmiö. Tämä saa lukijan ymmälleen ja puistelemaan epäuskoisena päätään: tuskinpa vain. Keskisarjakin heittää palloa eteenpän toteamalla, että aiheessa riittää vielä paljon tutkittavaa.

Aihepiirien provosoivuudesta huolimatta Kyynelten kallio on erittäin lukijaystävällinen ja asiallinen kirja. Se on yleistajuinen ja hyvin tarinallinen, ja se on sitä tarkoituksella. Yleensähän jokainen teinisukupolvi luulee keksivänsä seksin ensimmäisenä, ja luultavasti nykyihmiset luulevat samaan tapaan keksineensä monet seksin ja väkivallan piirteet. Ehkä on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että ihminen on aina ollut kekseliäs, hätä on keksinyt keinot ja vietit ohjaavat meitäkin, vaikka luomakunnan kruunuina itseämme pidämmekin.

Ehdottoman suositeltava teos kurkistelunhaluisille ja uteliaille, miksei kelle tahansa muullekin. Voittaa nyky-Seiskat ja Hymyt mennen tullen!

___

Anki piti kirjasta myös.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Historia). 

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.