Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

 

Eletään vuotta 2168. Ihmiskunta on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, pääosin Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäviin sylinterikaupunkeihin. Maapallo on pahasti saastunut, mutta vielä kuitenkin elinkelpoinen – yhtä kaikki paikka, johon kukaan sieltä pois päässyt ei halua palata kuin korkeintaan turistiksi menneisyyden estetiikkaa ja seikkailuja tarjoaviin kulissikaupunkeihin ja teemapuistoihin.

Parantajana työskentelevä Lumi on jättänyt Maan taakseen vuosia aiemmin lähdettyään mestariparantaja Vivianin oppilaaksi oppimaan parantajien salattua mutta kysyttyä ammattia. Parantajat liikkuvat shamaanien tapaan jossain maailmojen rajoilla ja koettavat auttaa ihmisiä saamaan repeytyneiden sielujensa palasia taas yhteen. Moni kärsii koti-ikävästä, kaikki eivät sopeudu uusille asuinsijoilleen ja jotkut saattavat kaivata sinne, missä eivät ole oikeasti koskaan edes itse käyneet. Työtä riittää, mutta se on parantajalle itselleenkin raskasta. Toipuminen istunnoista vie aikaa.

Lumi on elänyt pitkään vaeltavaa, ehkä hieman levotontakin elämää, mutta pääsääntöisesti se on ollut hyvää. Hänen puolisonsa Sol on marsilainen kasvitieteilijä, jonka kanssa Lumi on saanut nähdä ja kokea paljon, elää vahvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, vaikka käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta poikkeavatkin toisistaan. Sol uskoo tieteeseen, eikä hänen ole ollut helppoa ymmärtää Lumin metafyysisempää todellisuuskäsitystä.

Nyt Sol on kadonnut, eikä Lumi saa häneen yhteyttä. Jotain suurta tuntuu olevan meneillään, mutta mitä ikinä se onkaan, se pakenee Lumin käsistä – toisin kuin muistot, jotka hän punoo yhä vahvemmin osaksi ajatuksiaan ja ymmärrystään.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet on vahvaa kerrontaa, huikea tulevaisuuden visio, surumielinen kodittomuuden, sijattomuuden ja kaipauksen kuva. Romaanissa Lumi kirjoittaa muistikirjaa, jonka sivuilla näkyy, miten muistoista ja ikävästä vähitellen rakentuu kivuliaastikin aukeava kokonaisuus. Romaanin maailma on karu, synkkäkin, muttei toivoton tai tyystin dystooppinen. Se on kuin tuntemattoman suurkaupungin melankolia, sellainen tunne, joka tulee kun istuu metrossa tai paikallisjunassa tai raitiovaunussa ja näkee ihmisten tulevan ja menevän, mutta itse ei kuulu siellä mihinkään eikä ole ihan varma, minne on edes matkalla – eikä kukaan odota missään.

Kuunpäivän kirjeet on sisällöltään kannanotto Maapallon ekosysteemin herkkyyden ja koskemattomuuden puolesta. Se on kritiikki luonnon hyväksikäyttöä ja luonnonvarojen riistoa kohtaan. Se kertoo ihmiskunnasta, kehityksestä ja ihmisen uteliaisuudesta mutta muistuttaa, kuinka kaikki kokonaisuudet ovat lopulta osiensa summa: kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ole luomakunnan herra eikä maailmankaikkeuden kuningas, vaikka niin erehtyisi luulemaan.

Hieno, mieltä ja kieltä hyväilevä kirja, haikea, karu, silti toiveikas. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Teos 2020

382 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 19. Kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden.

Huomenna tuulet voimistuvat

Saara Henriksson & Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat
Kansi: Mira Heija
Osuuskumma 2013
212 s.

Arvostelukappale.



Huomenna tuulet voimistuvat on Osuuskumma-kustantamon tuore novellikokoelma. Kirjoittajia on kaksitoista, novelleja yksitoista ja teemana ekologinen scifi. On kriittisiä maailman ekologista tilaa tökkiviä tekstejä, eläinten vallankumousta, teknologian ylivaltaa, geenimuuntelua, puiden katoamista ja ihan vain ihmis- ja perhesuhteita. Monipuolinen keitos, jossa kirjoittajien oma ääni kuuluu ja erottuu selkeästi.

Kokoelman lukeminen oli kiinnostavaa monesta syystä. Ensinnäkin sen käsittelemät aiheet ovat kiinnostavia. Kuinka meille ja pallollemme käy, kun ihmistä suuremmat ilmiöt ottavat vallan ja osoittavat pienuutemme? Mitä tapahtuu, kun kontrolli pettää – tai kun se kasvaa liikaa? Mitä kaikkea hiljainen meri sulkee sisäänsä?

Toisekseen en ole taas hetkeen lukenut novelleja. Pidän niistä yleensä ottaen paljon, mutta jotenkin helposti niiden lukeminen jää täyspitkän proosan varjoon. Vielä pidempiin aikoihin en ole lukenut usean eri kirjoittajan novellikokoelmaa, ja se vaati hieman keskittymistä ja pureskelua. Toisaalta oli kiinnostavaa huomata, miten erilaisia tekstit olivat, ja miten selkeästi kirjoittajilla on oma tyylinsä.

Suosikkejani kokoelman novelleista ovat Jussi Katajalan Mare Nostrum, tarina, jossa valtameret alkavat ottaa ihmisen saastuttaman ja valtaaman tilan takaisin itselleen, sekä J. S. Meresmaan Lintukoto, jossa perhe muuttaa superekologiseen taloon, joka ei kuitenkaan lopulta täytä kaikkia toiveita niin kuin oli ajateltu. Näissä kahdessa novellissa näkyy hienosti ympäristöilmiöiden suuri ja pieni mittakaava vastakohtina toisilleen.

Huomenna tuulet voimistuvat on kiinnostava ja tärkeistä asioista kertova novellikokoelma. Osa novelleista ei kuitenkaan onnistu herättämään erikoisia ajatuksia, ja ne ohittaa hyvin ylimalkaisesti. Esimerkiksi Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja® on sinänsä vauhdikas tarina erikoisen perinnön saavasta miehestä ja geenimuuntelun pysähtymättömyydestä, mutta se ei pääse nopeista käänteistään huolimatta missään vaiheessa kunnolla vauhtiin, vaan loppuu ennen kuin alkaakaan. Jonkin verran lisähiontaa olisin kaivannut muihinkin novelleihin, mutta ei pieni rosoisuus lukukokemusta sinänsä haitannut. Aiheet veivät tällä kertaa pisteet kotiin.

Tähän kirjaan kannattaa tarttua, jos kaipaa lyhyempiä tekstejä luettavakseen ja ympäristöasiat kiinnostavat. Monet teemat jäävät päähän pyörimään, sekä kiusallisina että kiinnostavina ja tärkeinä. Mielikuvitusta kutkuttaa herkullisesti, ja ainakaan minä en enää voi katsoa akvaarioiden eläjiä aivan samoin silmin kuin aiemmin...