Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Gummerus 2012
289 s.
Kirjastosta.
Toimittaja Eino Leino (ei sukua) on koonnut ja kirjoittanut kiehtovan matkaoppaan kirjalliseen Helsinkiin. Teoksessa käydään kaupunginosittain, pääasiassa kantakaupungissa liikkuen, läpi pääkaupungissa asuneita ja vaikuttaneita kirjailijoita, heidän kotikatujaan, opinahjojaan ja kantakapakoitaan. Mukana on kirjallisuusluettelo, paikkahakemisto ja muutama kartta. Varsinaisen kronologian sijaan kirjassa edetään kaupunginosien mukaan, hieman siis pomppien. Lähestymistapana se on kuitenkin nähdäkseni perusteltu.
Teksti on kevyehköä, mukanaan helposti kuljettavaa. Henkilöitä marssitetaan areenalle tasaista tahtia, mutta suoranaista ähkyä en kokenut, sillä kirjailijat kiinnostavat minua niin paljon, että toivotin jokaisen uuden henkilön tervetulleeksi. Suurten kirjallisten linjojen sijaan Leino keskittyy kuvaamaan kirjailijoita nimenomaan Helsingin kautta: mitä he kaupungissa tekivät, miten se kokivat, missä asuivat ja liikkuivat. Kirjailijoista ei rakenneta elämäkertakuvia, vaan lukijan oletetaan tietävän, kuka kukakin on. Ainakin sen verran huomaa – ellei se jo ennen lukemista ole tiedossa – että pienet ovat piirit, aina olleet ja varmaankin aina tulevat olemaan.
Kirjan aihe on siis minulle mieluisa ja koin saavani Kirjailijoiden Helsingistä paljon irti. Mieluisia ovat siis nimittäin sekä kirjailijat että kaupunki itsessään. Puolitoista vuotta olen täällä jo (vasta?) asunut, ja Helsinki on vienyt sydämeni. Ehkä siihen vaikuttaa suuresti se, että saan etuoikeutetusti asua keskellä kaupunkia ja meren ääressä (rantaan on kotiovelta alle 200 metriä), mutta en usko tuntemusteni olennaisesti muuttuvan, vaikka asuinalue joskus vaihtuisikin (tai pikemminkin realistisesti ajatellen: kun se joskus vaihtuu).
Fiilistelystä huolimatta risujakin on annettavana. Kirjan taitto on nimittäin mielestäni epäonnistunut, sillä tekstin lomaan on sijoitettu jonkin verran valokuvia, jotka nyt jäävät aivan sivuseikoiksi: pienet mustavalkoiset kuvat tavallisella romaanipaperilla eivät pääse minkäänlaisiin oikeuksiinsa. Ehkä toisenlainen ulkomuoto houkuttelisi enemmän myös niitä lukijoita, joita ihan pelkkä tekstin aihe ei riitä sytyttämään. Lisäksi tekstissä on paljon suoria, paikoin varsin pitkiä sitaatteja kirjailijoiden kirjoista, kirjeistä tai muista lähteistä, jotka on isketty suoraan tekstin sisään, paikoin kursiivilla, paikoin pelkissä lainausmerkeissä. Rasittava tyyli.
Toinen seikka, joka paikoin tökkäsi vasten kasvoja, oli hieman turhan runolliseksi äityvä leipäteksti. En ole asiantuntija suomen kielessä, mutta mielestäni esimerkiksi seuraavissa lauseissa on jokseenkin häiritsevä sanajärjestys:
"Ystävyydessä ei merkinnyt mitään sosiaalinen asema." (s. 104)
"Naisten tupakointia nuori Mika Waltari ei kirjoituksessaan tuominnut." (s. 109)
"Samaa tietä kulki uudessa avioliitossaan Henrikin isä Kulosaaressa." (s. 186)
Vai onko vika vain lukijassa? Jep, hieman nillitystä ehkä, mutta kun huomasin, että sanajärjestys alkoi toistuvasti olla kielikorvani vastainen, en voinut enää olla kiinnittämättä siihen huomiota ja niin se nousi ehkä turhan keskeiseen asemaan lukukokemuksessani. Joku muu ei näitä varmaan edes lukiessaan huomaa.
Kolmas asia, ja mielestäni todella rasittava moka, on jäänyt kirjan ensimmäiseen lukuun, Kuninkaan Turusta keisarin Helsinkiin, Kruunuhakaan, jossa kerrotaan 1800-luvun suurmiehistä Helsingin pyörteissä. Vuosiluvut hyppivät tässä osiossa aivan miten sattuu, ja liian monessa kohdassa 1800-luku muuttuu 1900-luvuksi.
Runot saivat joksikin aikaa jäädä taka-alalle, kun työstettävänä oli väitöskirja ja tähtäimessä ura yliopiston opettajana. Runeberg ahkeroi ja sai väitöskirjansa valmiiksi jo kesällä 1930. (s. 19–20)
Minua eivät tahattomat kirjoitusvirheet sinänsä haittaa, kukaan ei ole erehtymätön, ei edes oikolukija, mutta Kirjailijoiden Helsingissä näitä mokia oli oikeasti aivan säännönmukaisesti.
Kirja ei tosiaan ole mikään kronologinen esitys, vaan henkilöt ja aikakaudet risteävät useamman kerran eri luvuissa. Yleisesti ottaen tämä oli minusta ihan hyvä rakenne, mutta toisaalta jotkin asiat tuli kerrottua kahdesti ilman, että se olisi ollut vaikkapa tematiikan vahvistamisen kannalta perusteltua. Esimerkiksi Maiju Lassilan onneton kohtalo matkalla teloitettavaksi Santahaminaan kerrotaan kahdesti.
Höh, kuulostanpa nyt ihan siltä kuin olisi mennyt hiekkaa vääriin paikkoihin. Oikeasti tykkäsin tästä kirjasta ja sen lukemisesta suhteellisen paljon, oli todella mielenkiintoista sukeltaa suosikkikaupunkini pyörteisiin kiehtovasta näkökulmasta. Leino on tehnyt ihailtavan paljon taustatyötä, rakkaudesta Helsinkiin. Mikäli siis suomalaiset kirjailijat ja/tai monikasvoinen ja merituulen hellimä pääkaupunkimme kiinnostavat, lue tämä kirja. Et kadu.
Kirjailijoiden Helsinkiin on matkustettu myös Sinisen linnan kirjastossa, Amman lukuhetkessä ja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.
Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Tietokirjat.
Ps. Vaikka tämä onkin jo toinen tekstini tänään, ei hätää. En aio jatkaa tällä tahdilla mitenkään säännöllisesti. Nyt vain tuli luettua muutama kirja sopivasti loppuun, ja oli hyvin aikaa kirjoitella. En siis ole muuttunut superihmiseksi miltään kantilta tarkasteltuna.