Olen jälleen ollut mainonnan uhri. (Olen niin helppo, niin helppo!) Elisa Kirja kauppasi tuossa taannoin, ehkä Finlandia-palkinnon jakamisen kynnyksellä, vanhoja Finlandia-voittajia edulliseen hintaan e-kirjoina. Selailin valikoimaa ja silmiin osui Eeva Joenpellon Tuomari Müller, hieno mies (WSOY 1994, Finlandia-palkinto luonnollisesti samalta vuodelta). Klik klik, ostos oli tehty.
Luin kirjaa pääasiassa työmatkoilla, ja aikaa se vei, sillä sivuja piisaa. Olin aika utelias, sillä minulla ei ollut oikein ennakko-oletuksia (ainakaan paikkaansa pitäviä). En ole aiemmin lukenut Joenpeltoa, vaikka nimi on tuttu. Ajattelin, että kirjan nimi voisi olla jotenkin käänteinen. Ehkä tuomari Müller ei olekaan niin hieno mies?
No, kyllä hän on. Gösta Müller on pirtukeisarin äiditön poika, pikkukaupunkiin jo natiaisena hylätty, piikojen kasvattama. Naapurin puutarhuri perheineen pitää pojasta edes vähän huolta. Perheen pojasta Martista tulee Göstalle elinikäinen ystävä ja taistelupari.
Eletään Uudellamaalla, nimettömässä pikkukaupungissa, jonka hallinnossa on omat kommervenkkinsä. Kun Gösta palaa kotikaupunkiinsa opiskeltuaan juristiksi, hän ei voi aavistaa, mitä kaikkea on tulossa vastaan. Göstasta tulee pankinjohtaja, jolla on aina aikaa asiakkailleen, muttei koskaan aikaa kunnallispolitiikan kiemuroille. Sekös raivostuttaa vallankäyttäjiä.
Gösta Müllerin oma toive on perhe. Se, mitä hän ei itse lapsena saanut. Ensimmäinen vaimo löytyy kirjaston tiskin takaa, mutta avioliitto ei suju. Toinen vaimo on talouskoulun opettaja Meeri, tehokas ja aikaansaava, suorapuheinen matroona. Perhe-elämä tuntuu onnistuvan, tytär Kyllikki syntyy.
Kolhuilta ei Müller kuitenkaan säästy, vaikka parhaansa tekee rimpuillakseen onnessa kiinni.
Tuomari Müller, hieno mies on aika kiehtova kirja. Se etenee rauhallisesti ja kikkailematta, Joenpellon kieli on hyvin tiukasti kiinni realismissa, asiat tapahtuvat ja ne todetaan tapahtuneiksi. Aikatasoja sekoitellaan sopivasti ja näkökulmat vaihtuvat Meerin, Göstan, Martin ja muiden kaupunkilaisten välillä.
Vallitseva tunnetila kirjassa on pettymys. Pettymys unelmiin, idealismiin, hyviin pyrkimyksiin. Vaikka itse tekisi parhaansa, se ei riitä: elämä ja maailma ovat riippuvaisia myös muiden teoista ja tekemättä jättämisistä.
Pikkukaupungin niljakas sisäänpäinkääntyneisyys, vallankäytön keskittyminen, ahneus ja moraalin vähittäinen rapistuminen nousevat kirjan tarinassa vahvasti esiin. Joenpelto käsittelee tematiikkaansa tyynesti, hän ei revittele eikä alleviivaa. Pikemminkin asiat vain todetaan: näin on.
Tuomari Müller, hieno mies on julkaistu jo 20 vuotta sitten ja sen kuvaama aika on vielä kauempana. Totinen tosi on se, että tilanne on silti, 2010-luvulla, monin paikoin aivan samanlainen edelleen. Ensimmäisenä tulee mieleen viime vuoden katastrofaalinen Kittilä-case, jota olen itse ainakin seurannut lähinnä järkyttyneenä. Onko tämä edes totta? Juttuun pääsee jyvälle esimerkiksi Antti Järven ansiokkaan Long Play -singlen Kittilä kautta.
Surkuhupaisinta on, että jos Kittilän kuntapolitiikasta kirjoitettaisiin romaani, kukaan ei pitäisi sitä uskottavana. Siihen verrattuna Joenpellon fiktio on vielä tiukan realistinen.
Tuomari Müller, hieno mies on monitasoinen romaani. Se tarkastelee sekä yksilön että yhteisön asemaa ja merkitystä, avaa kuvaamiaan henkilöitä vähitellen kerros kerrokselta ja jättää mieleen suuria kysymyksiä vallasta ja sen väärinkäytöksistä.
Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
Ulkoasu: ?
WSOY 1994
349 s.
E-kirja.
Oma ostos.
_______
Ruksaan kirjalla Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin.