Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast

1990-luvun Pohjois-Irlanti ja etenkin pääkaupunki Belfast on levoton, repaleinen ja oluenhuuruinen. Kolmekymppisten miesten kaveriporukka tapaa toisiaan tuopin äärellä ja puuhaa mitä milloinkin. Jake toipuu edelleen kuukausia sitten tapahtuneesta erostaan ja tienaa rahansa velkojana. Chuckie asuu äitinsä nurkissa ja haluaa maailmassa eniten vain yhtä asiaa: rahaa. Eikä seksikään ole pahitteeksi. Muutkin kaverukset ovat bisneksissään ja ihmissuhteissaan välillä pinnalla, välillä pohjalla.

Belfast on vähitellen toipumassa verisestä sisällissodasta protestanttien ja katolisten välillä. Tuntuu, että rauha on ehkä mahdollinen, vaikka edelleen terrorismin äärellä on oltava varpaillaan. Koskaan ei voi tietää, missä ja milloin räjähtää. Pahinta on, että kaikki ovat tottuneet epävarmuuteen ja epävakauteen. Vain tavallista isompaa pamausta pysähdytään kuuntelemaan hetkeksi pidempään ennen kuin sekin vaipuu muun hälyn alle.

Robert McLiam Wilsonin romaani Eureka Street, Belfast on yllättävä, upeasti kerrottu ja suomennettu kertomus ajasta ja paikasta, jota ei enää ole, mutta jonka aikalaiset muistavat liiankin elävästi. Vaikken ole koskaan käynyt Pohjois-Irlannissa, Belfast on kirjan sivuilla niin elävä, että on helppoa luulla sittenkin olleensa siellä joskus, ja etenkin 1990-luvulla.

Kirjan tarina polveilee sukurasitteista ja pieleen menneistä suhteista henkisiin painolasteihin ja unohdettuihin haaveisiin. Miesporukan jäsenet ovat kolhuistaan huolimatta keskenään solidaarisia, vaikka heidän on joskus vaikea ymmärtää toisiaan ja tehtyjä valintoja. Ystävyys kantaa, etenkin silloin kun ympärillä on levotonta ja haurasta.

Kirja on ollut vuosikaudet hyllyssäni lukematta. Onneksi ei ole enää: tämä romaani todella kannatti lukea. Se avartaa, ilahduttaa, viihdyttää ja koskettaa. Kirjan merkittävä käännekohta on niin vavahduttavan hienosti kerrottu, että se jää mieleeni pysyvästi. Mitä kerronnan juhlaa!

Robert McLiam Neeson: Eureka Street, Belfast
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 1998
560 s.
Eureka Street (1996)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti

Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.

Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus

Nelikymppinen Jeanne elää hyvin tavanomaista arkea ranskalaisessa pikkukaupungissa puolisonsa Rémyn kanssa. Jeanne käy töissä postitoimistossa, tapaa maalla asuvia vanhempiaan, ikävöi opiskelemaan lähteneitä kaksostyttöjään. Arki rullaa, päivät kuluvat, mielessä siintää keittiöremontti.

Jeannen tasainen elämä lähtee niksahtamaan paikoiltaan, kun seinältä putoaa valokuva, jossa on performanssitaiteilija Marina Abramović. Jeanne ihailee Abramovićia ja alkaa kirjoittaa tälle kirjeitä, joissa yhtäältä kertoo ihailustaan, toisaalta kuvailee omaa elämäänsä tavanomaisuuksineen ja pienine hetkineen.

Yksi pieni hetki tapahtuu, kun Jeanne törmää nuoruudenihastukseensa Martiniin, joka on lähistöllä tekemässä isoa restaurointityötä. Voiko pidättyväinen Jeanne heittäytyä? Voiko arjesta tehdä seikkailun – tai taidetta? Vai olisiko vain keskityttävä keittöremonttiin ja maalien värikarttaan?

Claudie Gallayn teokset eivät ole minulle entuudestaan tuttuja, mutta tartuin kiinnostuneena Odottamattomaan kauneuteen, joka on ranskalaiskirjailijan tuorein suomennos. Ilahduin, kuinka kauniisti ja eleettömästi Gallay kirjoittaa ja Titia Schuurman kieltä suomentaa. Sivut kääntyvät kuin itsestään, tunnelma on vahva.

Lukiessa tuntuu, että uppoaa osaksi Jeannen arkea ja elämää, jossa ei päällisin puolin ole oikeastaan mitään sellaista, johon olisin kiinnostunut tarttumaan. Siitä kuitenkin paljastuu vähä vähältä sävyjä, jotka ilahduttavat, koskettavat ja saavat vinon hymyn kasvoille. Jeanne on ristiriitainen, monitahoinen henkilöhahmo: yhtältä rasittavan urautunut, kuitenkin halukas löytämään yllätyksiä ja kokeilemaan sattumanvaraisuutta.

Odottamaton kauneus pitää kepeydessäänkin sisällään myös synkkyyttä. Jeannen vanhemmat ja sisarukset muodostavat kuvion, jossa on paljon ääneensanomatonta katkeruutta, toteutumattomia haaveita ja pettymyksiä. Millä lannistavuudella vanhemmat voivatkaan lapsiinsa suhtautua, millaisen synkän pilven heidän päälleen langettaa. Miten sinnikkäästi lapsi – aikuinenkin – vielä pyrkii saavuttamaan vanhempiensa kiintymyksen ja kunnioituksen.

Ihastelen teosta, joka tavoittaa pienillä eleillä ihmiselämän syvyyttä ja joka saa katsomaan arvostaen elämää, jollaista ei itse elä. Empatia herää väistämättä, vaikka Gallay ei pyri sitä lukijasta väkisin kiskomaan. Se vain syntyy kuin huomaamatta: halu ymmärtää ja kunnioittaa niitäkin valintoja, joita ei itse tekisi.


Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
Suomentaja: Titia Schuurman
WSOY 2019
384 s.
La beauté des jours (2017)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Lumiomena, Kirjaluotsi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi

Jussi Saarikoski on viettänyt ison osan elämänsä loma-ajoista polkupyörän satulassa. Etenkin Euroopan eri kolkat ovat tulleet hänelle tutuiksi maanteitä ja pienempiä reittejä polkien. Saarikoski on kirjoittanut matkoistaan teoksen, joka saa lukijankin kaipaamaan tien päälle.

Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019) on kokoelma Saarikosken 1980-luvulta alkaen tekemien pyöräreissujen matkakertomuksia. Kunkin pyörämatkan osalta kerrotaan reitti ja pituus päivissä ja kilometreissä. Teksti itsessään on tehty tien päällä kirjoitettujen matkapäiväkirjojen perusteella. Mukana on myös kuvia matkoilta, ja ne elävöittävät päiväkirjamaista tekstiä monipuolisesti.

Kirjan iso anti on päästä tutustumaan Euroopan teillä kohdattuihin ihmisiin ja nähtyihin paikkoihin. Kaltaiselleni y-sukupolven edustajalle matkailu on aina ollut hyvin helppoa ja vaivatonta, lähes rajatonta mitä Eurooppaan tulee. Saarikosken kirjan mukana pääsee puolestaan eläytymään rautaesiripun jakamaan Eurooppaan, rajatarkastuksiin ja kielimuureihin – aikaan, joka on oikeastikin jo historiaa, mutta herää matkakertomuksen riveillä eloon.

Saarikoski on polkenut niin Alpeilla, Välimeren rannalla, Britteinsaarilla kuin Jäämeren äärellä. Kilometrejä on kertynyt tuhansia ja tuhansia, kuten myös kokemuksia ja tuttaviakin ympäri Eurooppaa. Eurooppa, pyörä ja jussi esittelee Euroopan, joka tuntuu saavutettavalta ja inhimilliseltä. Siinä missä paikoin camping-alueet kohtelevat ahkeraa polkijaa kurjasti, sitäkin suurempaa ystävällisyyttä on saatavilla, kun sitä vähiten odottaa.

Saarikoski antaa vinkkejä pyöräreissuja varten. Mukana on mallilista hänen omista matkatavaroistaan ja vinkkejä, kuinka ne kannattaa kuormaan sijoittaa. Teksti itsessään antaa ideoita, jos pyörämatkailu kiinnostaa. Samalla se hieman kauhistuttaa: Saarikoski itse harrastaa reissuillaan esimerkiksi ravintoa ja lepoa vähänlaisesti. Matkakertomuksista ilmenee ajoittain, että viimeisetkin voimat on poljettu loppuun, matkabudjetti on vähissä ja ravinnon tankkaaminen jää lähes sivuseikaksi. Päivämatkat ovat välillä pitkiä (tai ainakin kuulostavat siltä näin ei-harrastajan korvaan).

Saarikoski ei ole matkaajana vaativa, vaan tyytyy nukkumaan tarpeen tullen myös taivasalla, vaikka pääosin yöt kuluvat teltassa camping-alueilla, ystävällisten ihmisten pihapiireissä tai tuttavien luona. Todellista pienen budjetin ympäristöystävällistä matkailua! Tarvittaessa kulkupeliä on toki huollettava ja hankittava uusia osia, mutta muuten kuluttaminen on minimaalista ja antaa siten hyvää esimerkkiä tämänkin päivän matkailua ajatellen.

Matkakertomuksena Eurooppa, pyörä ja jussi on hyvin aito ja konstailematon. Saarikoski kirjoittaa kokemuksistaan turhia jaarittelematta ja onkin helppoa kuvitella, kuinka rivejä on aikanaan syntynyt taskulampun valossa pitkien matkapäivien jälkeen. Jonkin verran jäntevöitystä teksti olisi kaivannut, ja osin se on puuduttavan raportoivaa ja selostavaa. Siitäkin huolimatta uusia matkapäiviä ja reissujen vaiheita on hauskaa seurata ja olla mukana mutkaisilla sorateillä ja yhä uusien kaupungien kaduilla ja camping-alueilla.


Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi
Books on Demand 2019
360 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Haasteet: Osallistun kirjalla Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen.

Christoph Hein: Vieras, ystävä

Itäsaksalainen kirjallisuus ei ole minulle erityisen tuttua, joten ihan piruuttani etsin Helmet-haasteen kohtaan Entisen itäblokin maasta kertova kirja juuri itäsaksalaisen kirjan. Samalla sain napsaistua Kuukauden kieli -haasteen syyskuun kielen eli saksan. Tuplapotti, niin sanoakseni.

Christoph Heinin Vieras, ystävä (Der fremde Freund) on julkaistu DDR:ssä alunperin vuonna 1982 ja suomennettu vuonna 1985. Ylistävien alkusanojen mukaan (jotka luin vasta lopuksi monista spoilaavista alkusanoista oppirahani maksaneena) kirja oli ilmestyessään varsinainen tapaus molemmissa Saksoissa. Se edustaa kriittistä realismia suhtautuessaan kriittisesti päähenkilöönsä ja sitä kautta kuvaamaansa yhteiskuntaan.

Päähenkilö on itäberliiniläinen lääkäri Claudia, joka tekee pitkää päivää sairaalassa ja asuu yksineläjille tarkoitetussa kerrostalokompleksissa. Hän on eronnut ja lapseton, välit lapsuudenperheeseen ovat etäiset eikä läheisiä ystäviäkään juuri ole. Claudia ei omien sanojensa mukaan kaipaa elämäänsä muuta kuin mitä hänellä on. Niin kovasti hän sitä korostaa, ettei lukija voi kuin epäillä. "Läpäisemätön ihoni on linnani", Claudia vakuuttaa.

Romaani alkaa unella ja heti sen jälkeen Claudia pohtii, osallistuuko yllättäen kuolleen rakastajansa Henryn hautajaisiin vai ei. Vähitellen Claudian ja Henryn suhde aukeaa ja samalla Claudia tekee tiliä muustakin elämästään. Selvää on, etteivät tunteet ja kokemukset ole niin ilmeisiä kuin miksi hän koettaa ne selittää. Paljon kuplii pinnan alla, pulpahtelee esiin.

Vieras, ystävä on romaani yksinäisyydestä ja sijattomuudesta. Sen tunnelma on surumielinen ja terävä, Heinin katse porautuu syvälle. Itä-Berliini elää hiljaa taustalla, DDR:n painostava tunnelma on etäällä ja silti läsnä. Ihmisyys kietoutuu suoritusten ympärille: on yhteiskunnan asettamat vaatimukset, mutta yhtä lailla painetta tulee ihmisiltä lähellä ja etäämpänä. Nykyaikaisen populaaripsykologian termein Claudialla olisi totisesti muutamakin tunnelukko tiirikoitavana, mutta 1980-luvun alun Itä-Saksassa hän on pikemminkin ihannekansalainen. Tehokas, tunteilematon, mihinkään kiintymätön.

Heinin teos on kiehtova kirja ennen kaikkea miljöönsä vuoksi, mutta myös haastava kohdattava. Etäisyys, kliinisyys ja Claudian sulkeutuneisuus tyrkkivät kauemmas. Samalla kirjan herättämät tunteet tulevat lähelle – uskaltaako niitä kohdata, se jää jokaisen lukijan itse ratkaistavaksi.


Christoph Hein: Vieras, ystävä
Suomentaja: Markku Mannila
Ulkoasu: Alexander Pankow
Otava 1985
184 s.
Der fremde Freund (1982)

Kirjastosta.


Toisaalla: Tahaton lueskelija, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (syyskuun kieli on saksa), Helmet-haasteen kohta 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Lopultakin luin kirjan, jolla saan kuitattua hankalat kohdat Helmet-lukuhaasteessa ja Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteessa, nimittäin "Haluaisit olla kirjan päähenkilö" ja "Et olisi halunnut erota kirjan päähenkilöstä". Jotenkin luen kai pääsääntöisesti kirjoja, joiden henkilöissä ei ole sellaisia määrääviä ominaisuuksia, joiden perään haikailen tai joihin en kyllästy. Tai sitten olen näissä seikoissa nirso.

Yhdysvaltalaisen Mary Ann Shafferin (1934–2008) luoma ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin viimeistelemä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on täydellistä (kesä)lomaluettavaa. Se on kirjeromaani, joka sijoittuu vuoteen 1946 ja Isoon-Britanniaan, pääosin Guernseyn saarelle, joka kuuluu Kanaalisaariin. Lontoolainen kirjailija Juliet Ashton on jumissa uuden kirjansa kanssa, ehkä vähän elämänsäkin, kun hän saa yllättäen kirjeen Guerneysta Dawsey Adamsilta. Dawsey on saanut käsiinsä kirjan, joka on kuulunut Julietille ja pyytää tältä palvelusta. Samalla Dawsey onnistuu koukuttamaan Julietin Guernseyn maailmaan: Kanaalisaaret olivat toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäminä, ja sota-ajasta on paljon kerrottavaa. Juliet päättää matkustaa saarelle.

Guerneyssa Julietia odottaa yhteisö, jonka jäsenissä on ammennettavaa vaikka romaanisarjaan. Ihmiset ovat erikoisia, tavallisia, yksinäisiä, seurallisia, iloisia, surullisia, sivistyneitä, vihaisia, menetyksen kokeneita ja sodasta jo vähitellen toipuneita. Juliet tutustuu ihmisiin, joilla on kaikilla oma näkemyksensä ja omat muistonsa sodasta – kaikkiin se on jättänyt jonkinlaisen jäljen.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on romaani, joka onnistuu yhdistämään raskaan aiheen ja kevyen, mutta kerronnallisesti vakuuttavan tarinan. Koko romaani perustuu siis kirjeille, joita eri ihmiset lähettävät toisilleen. Osa on pitkiä ja vakavia, osa leikitteleviä, osa sähkösanomia ja viestilappuja. Kommunikointi kulkee suunnasta toiseen ja sanomisen tapa tietenkin muuttuu, kun kirjoitetaan tuntemattomalle tai omalle heilalle. Henkilöitä on paljon, ehkä hitusen liikaa makuuni, sillä ajoittain joutuu tarkistamaan, kuka kukin on.

Kiinnostavaa on myös, kuinka kirja onnistuu kertomaan ihmisistä, jotka eivät itse pääse kirjeissä ääneen. Keskeisin on nuori nainen Elizabeth, joka on joutunut sodan aikana saarelta saksalaisten vankileirille. Elizabeth on selvästi eräänlainen saaren sielu, vaikkeivät kaikki häntä ja hänen tekojaan hyväksykään. Juliet löytää Elizabethista sukulaissielun, mikä vahvistaa hänen kiintymystään Guernseyn saareen ja sen ihmisiin. Samalla lukija huomaa kaipaavansa jostain syystä aivan tolkuttomasti samoilemaan samoihin maisemiin noille sangen tuntemattomille saarille.

Ja vaikka olennainen teema onkin sota-aika ja siinä selviäminen (ja ennen kaikkea sen reflektointi sodan jo päätyttyä), tilaa on myös ihmissuhteille, romantiikanpoikasille, kasvamiselle ja isoille valinnoille ja elämänmuutoksille. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jättää lämpimän, hyvän mielen, jossa on kuitenkin oiva ripaus terävyyttä. Perunankuoripaistos on sopivan tymäkkä sivumaku, joka taittaa sokerisimman kärjen tarinalta – sellaiseenkin kun olisi hyvin voitu näiden ainesten äärellä päätyä.


Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Otava 2010
301 s.
The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Kirjan pauloissa, Amman lukuhetki, Lukuisa, Luetut, lukemattomat, Kannesta kanteen, Ei vain mustaa valkoisella     

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Aiheena sota, jossa Yhdysvallat on ollut osallisena), Helmet-haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 18. Kirja, jonka päähenkilöstä et olisi halunnut erota

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Moderni sodankäynti on aihepiiri, joka herättää ristiriitaisia ja kipeitäkin ajatuksia. Sotakirjallisuus puolestaan on genre, jota harvemmin tulee luettua. Luen kyllä mielelläni sodasta, mutta "puhtaat" sotakirjat tuntuvat tunkkaisilta.

Paolo Giordanon Ihmisruumis antaa yhden kurkistusikkunan sotaan ja sotakirjallisuuteen. Se on kuvaus italialaisten ammattisotilaiden komppaniasta, joka lähtee komennukselle Afganistaniin. Syyt komennukselle lähtemiseen ovat henkilöillä moninaiset. Luutnantti Egitto toimii komppanian lääkärinä ja syö samalla itse luvattoman suuria mielialalääkeannoksia. Hänellä on takanaan perhehelvetti, joka on oletettavasti tuhonnut tunne-elämän niin häneltä itseltään kuin hänen sisareltaankin. Ylivääpeli René on toiminut sotilastyön ohella maksullisen seksin myyjänä ja huomaa olevansa tilanteessa, jonka ei pitänyt olla mahdollinen: yksi asiakkaista odottaa hänelle lasta. Alikersantti Cederna uhittelee ja machoilee, kiusaa ja alistaa. Korpraali Ietri on nyt parikymppisenä lopulta pääsemässä irti äitinsä rautaisesta otteesta – lähtemällä sotaan – ja haluaa myös miehistyä kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Ihmisruumis on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Kokemuksia autiomaassa kertoo elämästä sotilastukikohdassa Afganistanissa. Komppania asettuu paikoilleen, harjoittelee, partioi, viettää organisoitua sotilaselämää. Kukin ottaa paikkansa, pyristelee irti siviilielämästä, koettaa omaksua maailman, jossa käskyt määrittelevät sen rajat. Toinen osa Ruusulaakso sijoittuu leirin ulkopuolelle. Sotilasjoukon on lähdettävä saattamaan talebanien uhkaamia afganistanilaiskuljettajia tukikohdasta turvallisemmalle alueelle. Operaatio on vaarallinen, jostain näkökulmasta järjetön. Uhka, jonka olemassaolon kaikki tiedostivat, myös konkretisoituu. Kolmas osa Miehiä kuvaa sotilaiden elämää traumaattisen operaation jälkeen: toipumista, kotiinpaluuta, sotkujen selvittämistä. Kukaan ei ole selvinnyt Afganistanista kotiin puhtain mielin. Kaikki eivät palaa sieltä ollenkaan.

Yllätin itseni uppoutumalla kiihkeästi Ihmisruumiin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti sotilasleirielämän ja operaatioiden kuvaus ei ole kiinnostuslistani kärkipäässä. Giordano kirjoittaa aiheesta kuitenkin monipuolisesti ja terävästi. Kirjan nimi lunastaa paikkansa, sillä sotilaan elämän fyysisyys tihkuu riveiltä lähes päällekäyvästi. Sairaudet, rasitukset, halu, lepo, stressi ja pelko näkyvät ja tuntuvat. Samalla ihmisen mielen ja ruumiin haavoittuvuus ja kestokyky käy selväksi.

Ihmisruumis avaa näkymän maailmaan, joka ei ole kauneudella kuorrutettu. Se on vahva romaani sodasta ja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mutta kaiken yllä on vahva inhimillinen sävy. Sota on paljon enemmän kuin joukkojen vahvuus tai operaatioiden onnistumisprosentti. Se on jotain, mikä on lopulta ihmisruumiille liikaa.


Paolo Giordano: Ihmisruumis
Suomentaja: Helinä Kangas
WSOY 2014
335 s.
Il corpo umano (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (kesäkuun kielenä on italia), Helmet-haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani

Minä en tiedä, mitä tästä kirjasta voisin kertoa.

Että se on massiivinen sotaromaani? Vaihtoehtohistoriallinen hyytävä dystopia? Vallankäytön, vallanhimon ja välinpitämättömyyden ajankuva – samalla rakkauskertomus ja sankaritarina?

Jani Saxellin Eurooppa-tetralogia on ollut minulle tajunnanräjäyttävää, raskasta ja haastavaa luettavaa. Unenpäästäjä Florian, Sotilasrajan unet ja nyt Tuomiopäivän karavaani ovat vaatineet lukijana paljon: halua keskittyä, taitoa hidastaa, kykyä pureskella lukemaansa. Vaikea uskoa, että vielä kirjailijan työpöydällä oleva neljäs osa muuttaisi asetelmaa suuresti.

Tuomiopäivän karavaani jatkaa romani Florian Tímarin tarinaa siitä, mihin se Sotilasrajan unissa jää. Florian on edelleen Balkanilla, Sarajevossa, selvittämässä mitä Osattomien armeijaksi kutsuttu joukko on suunnittelemassa. Osattomien armeijaa johtaa albiinomies Flavius – Florianin poika, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Florian kohtaa entisen rakastettunsa, Florianin äidin Danielan, jonka kanssa ajautuu sekasortoiseen, menneisyyden virheitä ruotivaan ja raastavan intohimoiseen tapaamiseen. Kotona Suomessa odottavat vaimo Ann-Stine ja muutaman kuukauden ikäinen tytär sekä muut Räksylän kansakoulua asuttavat siunauskirotut kumppanit, kaikki omalla tavallaan erikoisia taitoja hallitsevia.

Danielan mielen ja kielen kautta Florian uppoutuu Sarajevon piirityksen 1425 päivään, jotka Daniela on joutunut elämään läpi. Florian ja Daniela erosivat nuorina raastavasta suhteestaan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä, mutta yhdessä sovitun abortin sijaan Daniela synnytti Florianin tietämättä lapsen, Flaviuksen. Flavius kasvoi ja oppi tuntemaan paranormaalit voimansa sodan ja Sarajevon piirityksen keskellä, ja samoissa kehyksissä Daniela jatkoi elämäänsä eteenpäin ilman Floriania. Tämä kaikki iskeytyy Florianin tajuntaan nyt vuosikausia myöhemmin, kun tehdylle ja tekemättömälle määrätään kova hinta.

Samaan aikaan, kun Florian tekee tiliä menneisyytensä kanssa, Suomenlahdella kuohuu. Räksylän väki on saanut selville, että Osattomien armeija suunnittelee iskua Pietariin Sosnovyi Borin ydinvoimalaan. Koska heillä itselläänkään ei ole kummoista suhdetta virkavaltaan – ja kuka edes uskoisi heitä – on lähdettävä itse estämään ydintuho.

Saxellin kirjoitustapa on omaa luokkaansa, persoonallinen ja vahva. Tarina punoutuu auki yhä suurempina kierteinä, yhä tarkemmin yksityiskohdin. Fakta ja fiktio kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi erottaa toisistaan – eikä haluakaan. Kirjaa sekä ahmii että säästelee, sillä se vaatii voimia: niin fyysisiä (yli 700-sivuinen järkäle kasvattaa hauiksia) kuin henkisiäkin, sillä Sarajevoon sijoittuva sotakuvaus ja Räksylän siunauskirottujen omat kokemukset sodasta, ihmiskaupasta ja väkivallasta ovat kaikkea muuta kuin kevyesti sulavaa tarinointia.

Tuomiopäivän karavaani on kirjallisuutta, joka pakottaa mukaansa. Se on paikoin uuvuttava, jopa tuskallinen kirja. Saxellin kerronta on voimakasta ja armotonta, kuvaus vyöryy päälle yltyen yhä rankemmaksi. Mutta sitä on sota, sitä ovat väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja välinpitämättömyys.

Saxellin kirjat eivät kumartele tai pehmentele. Lukijan on oltava valmis ponnistelemaan ja sietämään epämukavuutta, mutta palkintona on vahva lukuelämys, Euroopan traumoja ja hennosti sulkeutuneita haavoja avaava tarina, johon kätkeytyvä vaatimus inhimillisyyden ja humaaniuden arvosta on painava.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2017
733 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Ville Hänninen / Aamulehti, Jukka Mallinen / Kansan Uutiset

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Ihmisyyden loppu – José Saramagon Kertomus sokeudesta

Kuukauden kieli -haasteessa oli huhtikuussa vuorossa portugalin kieli. Tiesin jo haasteen aloittaessani, että lukisin siihen José Saramagoa. Olen lukenut Saramagolta aiemmin vain Elefantin matkan, ja se jäi mieleeni erikoisen rytminsä vuoksi. Ystäväni on jo vuosia suositellut minulle Kertomusta sokeudesta, joten nyt sain lopultakin itseni tarttumaan siihen. Kannatti.

Eräänä päivänä mies sokeutuu yllättäen ollessaan autossaan liikennevaloissa. Tuntematon hyväntekijä saattaa hätääntyneen miehen kotiinsa (ja sivumennen sanoen varastaa samalla reissulla auton). Käynti silmälääkärillä ei tuota vastauksia: sokeus ei vaikuta johtuvan mistään määriteltävissä olevasta syystä, vaikka silmälääkäri jääkin tapausta suuresti pohtimaan.

Pian ilmenee, että kyse on voimakkaasti leviävästä epidemiasta. Sokeat suljetaan reservaatteihin, sillä leviämismekaniikkaa ei kyetä diagnosoimaan eikä siis estämään mitenkään. Vain ruokaa ja aivan välttämättömiä tarvikkeita toimitetaan sokeiden käyttöön. Itsekin sokeutuneen silmälääkärin vaimo lähtee miehensä mukaan reservaattiin, vaikka jostain syystä näkee edelleen.

Sokeiden keskinäinen solidaarisuus joutuu koetukselle, kun kilpailu yhä vähenevistä resursseista alkaa. Hallituksella ei ole selvästi aikomustakaan helpottaa sokeutuneiden yhä raaistuvaa tilannetta. Ihmisyydellä voi pian pyyhkiä lattiaa.

Saramago kirjoittaa vimmaisella tyylillä, johon tottuminen vie aikansa. Virkkeet ovat pitkiä, välimerkit yliarvostettuja, kuvailu laajaa. Lukemiseen saa keskittyä, mutta kun rytmin mukaan pääsee, se vie.

Hyytävä tilanne ja yhä kaoottisemmaksi muuttuva maailma ravisuttavat paatuneempaakin lukijaa: dystopia on todella vain silmänräpäyksen päässä. Kaaos kehittyy nopeasti hallitsemattomaksi ja ihmiset ryhtyvät eloonjäämiskamppailuun, jonka jälki ei ole kaunista. Romaani saa pohtimaan, millä keinoin hallitsemme elämäämme ja toisiamme ja mihin kaikkeen olemme valmiita ja missä rajat kulkevat. Ihmisen itsekkyys korostuu, kun "alkuperäisten" sokeiden pientä joukkoa lukuunottamatta minkäänlaista yhteishenkeä tai voimien yhdistämistä ei tunnu olevan olemassakaan.

Saramago on eittämättä mieleenpainuva kirjailija, armoitettu tarinankertoja, tarkkasilmäinen havainnoija. Kertomus sokeudesta on romaani, joka osuu kipeästi, paljastaa sellaista, mitä ei haluaisi katsoa – eikä nähdä.


José Saramago: Kertomus sokeudesta
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Tammi 1997
372 s.
Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste, Helmet-haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Erkki Kirjalainen (1944–2008) palkittiin Kääntäjien valtionpalkinnolla vuonna 2000 ja Mikael Agricola -palkinnolla vuonna 2001.

Uusperhesuhteita hollantilaisittain

Claire on kansainvälisesti tunnustettu tilkkutaiteilija, jonka töissä näkyy raaka, jopa karski maailma siloitellun perheidyllikuvauksen alla. Nyt hänet ollaan palkitsemassa suurella taidepalkinnolla Isossa-Britanniassa. Claire on lähteny kotoa epäselvissä olosuhteissa: hänen puolisonsa Axel on raivokkaan loukkaantunut vaimolleen koettuaan, että tämä pimittää häneltä olennaisia asioita. Axel on nimittäin sattumalta huomannut Clairen poisheittämässä kalenterissa varatun ajan aborttiklinikalle.

Claire on tehnyt pitkän työn niin taiteilijana kuin uusperheen äitinä. Axelin teini-ikäinen tytär Josefien on ollut osa hänen elämäänsä jo kahdentoista vuoden ajan, ja tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Ei helposti, mutta hyvin. Nyt Josefienkin tuntuu kääntyvän äitipuoltaan vastaan: hän kaipaa biologista äitiään ja itsekin ensirakkauden kokeneena toivoo vanhempiensa palaavan yhteen. Lukijalle on toki ilmiselvää, ettei niin tule missään olosuhteissa tapahtumaan.

Hyvä äitipuoli on tiivis romaani, jonka kantavana teemana on uusperhesuhteiden yhtäkkinen mullistuminen. Se kertoo, miten käy, kun asioista ei puhuta suoraan, kun väärinymmärrysten annetaan kasvaa ja omien vaikeuksien heittää laineensa muiden yli. Romaanin henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Claire on monipuolinen ja ristiriitainen hahmo. Hän on näyttävä nainen (toisin sanoen isokokoinen ja ylipainoinen), omaehtoinen ja paljon kokenut – sellaistakin, miltä haluaa omaa uusperhettään suojella.

Hyvä äitipuoli on jaettu kolmeen osaan, joissa kussakin on eri kertojan näkökulma. Kaikki alkaa Clairesta ja hänen Iso-Britannian matkastaan. Sitten saadaan Axelin näkökulma: petetyksi itsensä tuntevan miehen epätietoinen ja vihainen olo. Viimeisenä ääneen pääsee Josefien, joka paljastaa omalla tavallaan huomattavan paljon äitipuolensa ja isänsä suhteesta siinä missä koko perheen dynamiikasta.

Clairen tarkka näkökyky alkaa tarinan edetessä heikentyä. Hänen vahvuutensa taiteilijana on ollut erinomainen sävyjen havainnointi, mutta silmätulehdus heikentää taitoa merkittävästi. Hyvä äitipuoli on kauttaaltaan kertomus näkemisestä ja havainnoista: miten näemme itsemme ja toisemme, miten ymmärrämme muiden antamat vihjeet, mitä tapahtuu, kun vihdoin näkee vanhan uusin silmin.


Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.
De stiefmoeder (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakuiskaaja, Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjakaapin avain

Haasteet: 71. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on hollanti).

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö

Renessanssi ei ajanjaksona ole historiantutkimukseen liittyvien kiinnostuksenaiheideni kärkipäässä, mutta Pekka Matilaisen Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö vaikutti kirjalta, joka kannattaisi lukea, jotta kiinnostusta voisi vahvistaa. Olin oletuksineni oikeassa.

Matilainen on koostanut tiiviin, alle 300 sivun mittaisen teoksen aiheesta, joka on kiehtonut (ainakin eurooppalaisia) ihmisiä vuosisatoja. Renessanssin moni muistaa koulusta ainakin oikeinkirjoitusmuistisäännöstä (aina kaksi ässää!) ja kenties siitä, että se päätti "pimeän keskiajan" Euroopassa. No, keskiaika ei tietenkään oikeasti ollut yhtään sen pimeämpi kuin mikään muukaan ajanjakso (mitä nykyään toivottavasti historianopetuksessa edes yritetään korostaa), ja tällaisten "kausien" määrittely on muutenkin kyseenalaista ja hankalaa.

Muutoksen tekijät kertoo ihmisistä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat maailmankuvan muutokseen 1400-luvulta alkaen sekä ilmiöistä, jotka sitä vauhdittivat ja kuvasivat. Varhaiset humanistit tekivät suuren työn etsiessään, kopioidessaan ja levittäessään esimerkiksi antiikin ajan käsikirjoituksia ja muita tekstejä. Lisäksi olennaista oli vuorovaikutus keskisen Euroopan ulkopuolelle, ennen kaikkea Bysantin ja arabikulttuurin kanssa.

Taide on tietenkin yksi niistä renessanssin osa-alueista, jonka me jälkipolvet helposti siihen liitämme. Michelangelo, Botticelli, Leonardo da Vinci... Olen itsekin katsellut mykistyneenä renessanssin taideaarteita Roomassa ja muualla Euroopan kultuurikeskuksissa, miettinyt hämmentyneenä, kuinka jotain niin kaunista on voitu saada aikaan ja jäänyt arvuuttelemaan, millaisia tarinoita vuosisatoja säilyneet esineet pitävät sisällään. Matilainen kirjoittaa renessanssin taiteesta ja sen vaikuttimista kiehtovasti, avaa eroa keskiaikaiseen taiteeseen ja pohtii taiteeseen liitettyjä merkityksiä.

Historia on helppoa jakaa selkeärajaisiin ajanjaksoihin, joiden väliin muutokset sujahtavat kuin nakutettu. Tosiasia tietenkin on, ettei mitään yhtäkkisesti alkanutta renessanssia ole olemassakaan, vaan muutos on lähtenyt liikkeelle vähitellen, eri suunnista ja eri aikoina. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, eikä kukaan voi piirtää aikajanalle mitään yhtä kohtaa, josta renessanssi (tai muukaan historiallinen ajanjakso) alkaa.

Matilaisen kirjan vahvuuksia ovat sen kiireetön ja selkeä ilmaisutapa, tiivis muoto ja pohdiskeleva vaan ei jaaritteleva tyyli. Muutoksen tekijät tarjoaa kiinnostavia tietoja, uusia näkökulmia ja ajateltavaa siitä, mikä on historiallisen muutoksen merkitys. Menneellä on väistämätön vaikutus tähän hetkeen ja tällä hetkellä tulevaan – miten, miksi ja missä määrin, se meidän on itse opittava ymmärtämään.


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Mummo matkalla, Kirjakaupan tytöt

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on helähtelevä episodiromaani, jonka luvuissa kuljetaan ajassa, paikassa ja mielentiloissa ristiin rastiin Euroopan laitoja. Henkilöt kohtaavat toisiaan, pidempään tai ohimennen, kulkevat elämässään tiettyjä polkuja pitkin ja samalla Euroopan historia ja tulevaisuus kohisee taustalla vahvana.

Puikkonen rakentaa kerrontansa huolellisesti, ilmavasti ja pakottomasti. Mittaa kirjalla on alle 200 sivua, mutta tarinassa on kaikki tarvittava, jotta se muodostaa kiehtovan, elävän ja sykkivän kokonaisuuden.

Eurooppalaiset unet tulevat todeksi niin Gdanskin telakalla työläisten lakon alla, sairasvuoteella pohjoisessa, jalkapallo-ottelussa Belgradissa, ihmissalakuljettajien rekassa, berliiniläisessä hotellihuoneessa ja muurin molemmin puolin, tosi-tv-sarjan kuvauksissa Ibizalla, nuorisojengissä Tukholmassa, tulevaisuuden Lontoossa. Vaikka yhtäläisyydet voivat kylmiltään kuulostaa näennäisiltä, todellisuudessa ne ovat sitäkin vahvempia.

Puikkonen leikittelee ajatuksella pienistä yhteyksistä, toisiinsa johtavista tapahtumista ja kohtaamisista, joita ei voi suunnitella – vai voiko sittenkin? Pieniä maagisen realismin elementtejä on mukana sopivasti ripoteltuna, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta unenomaisen, hieman leikittelevän ja kuitenkin syvästi melankolisen.

Eurooppalaiset unet on romaani, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Vahvaa kotimaista kirjallisuutta, joka on samalla niin universaalia, että sen voi kokea omakseen hyvin monelta eri kantilta tai erilaisissa tilanteissa. Varsinainen aarre, syyttä suotta vaille suurempaa näkyvyyttä jäänyt.


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2016
179 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjapolkuni, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto

Kaksi kirjallista ja yksi oikea matka Istanbuliin

Valmistaudun mielelläni ulkomaanmatkoihin lukemalla kohteesta joko kauno- tai tietokirjallisuutta. Niin päätin tehdä nytkin, kun suuntasimme miehen kanssa Istanbuliin. Kotimaahan on palattu jo viikko sitten, mutta lukuelämykset ovat edelleen vahvana mielessä.

Kuten on Istanbulkin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin (1948) on klassikkoasemassa oleva matkakertomus. Waltari lähtee syksyllä 1947 matkalle Eurooppaan: tavoitepisteenä on tarunhohtoinen Istanbul. Vaimo lähtee alkumatkaksi mukaan, joten Waltari pääsee esittelemään tälle nuoruutensa maisemia muun muassa Pariisissa, sikäli mikäli noita maisemia enää on jäljellä. Matkaa tehdään laivalla, junalla ja lentokoneella, ja aikaa tuntuu olevan niin haahuiluun, nähtävyyksiin, uhkapeleihin, kahviloihin kuin seurapiireihinkin.

Antti Tuurin Bospor Express (2013) on niin ikään matkakertomus matkasta Istanbuliin Waltarin hengessä ja jalanjäljissä, vaikka matkareitti onkin hieman erilainen. Tuuri ei halua matkustaa lentäen, joten ainoa keino päästä Istanbuliin kirjafestareille on juna. Myös Tuuri matkustaa osin vaimonsa kanssa, mutta suurilta osin yksin, joskin mitä erilaisimpiin matkakumppaneihin tutustuen.

Luin ensin Tuurin kirjan ja sitten vasta Waltarin, mutta ei se haitannut. Pikemminkin Bospor Expressin pastissimaisuus vain korostui, ja naurattikin, kun yhtäläisyyksiä löytyi yhä enemmän. Vuosia matkojen välillä on yli kuusikymmentä ja maailmat ja ajat, joissa kirjailijat elävät, poikkeavat toisistaan huomattavasti. Siitä huolimatta matkustamisessa on paljon samaa: aikatauluja ja niiden pettämisiä, erikoisia ihmisiä, palvelua ja hämmennystä, unohtumattomia kokemuksia.

Waltari tekee matkaansa sodasta toipuvassa Euroopassa. Se näkyy ja kuuluu, vaikkei kirjailija sitä erityisemmin alleviivaa. Sodan jäljet näkyvät kuitenkin kaikkialla, ei vähiten ihmisten puheissa ja ajatuksissa. Toisaalta koetaan uskoa tulevaan, halua uudelleenrakentaa ja päästä eteenpäin.

Tuurin matka kulkee yhdistyneessä ja raja-aitojaan rivakasti ravistaneessa Euroopassa. Muutamat passintarkastukset eivät muuta sitä tosiasiaa, kuinka helppoa nykyisin on liikkua, kunhan on oikean maan passi. Tämän koimme omakohtaisesti matkallamme: montaa sekuntia ei suomalaisen turistin passintarkastus kestänyt, vaikka ennen ja jälkeen tulleet muiden maiden kansalaiset joutuivat luuhaamaan tullivirkailijan tiskillä tuskastuttavan pitkään ennen kuin saivat leimansa.

Kumpikin kirjailijaherra tekee matkallaan muistiinpanoja ja luonnoksia. Molemmissa kirjoissa on yksityiskohtia toisensa perään, tunnelmia ja tilanteita, joista osa vaikuttaa varsin yhdentekeviltä, osa hieman väritetyiltä. Toisaalta molemmissa kirjoissa alaotsikossa on viite kuvitelmiin: Waltarin kirja on "totta ja tarua Euroopasta 1947", Tuurin taas "kertomus matkasta". Mitään faktaraporttia ei kumpikaan siis edes lupaa – enkä minä ainakaan edes kaipaa.

Olen lukenut hävettävän vähän kummankaan herran tuotantoa. Waltari kiehtoo kyllä paljon, ja aion vähitellen kuroa umpeen sivistykseni aukkoa. Tuurillakin on paljon teoksia, joissa on minua kiinnostavaa siirtolaisuustematiikkaa. Ja Pohjanmaa-sarjasta pidin teininä (!) paljon, ehkä joskus palaan siihen uudelleen.

Olisi hauskaa selvittää, kuinka suuren sijan nämä matkat ja niiden muistiinpanot ovat saaneet kirjailijoiden myöhemmässä tuotannossa. Kirjoittamisen ja kokemusten prosessointi kiinnostaa minua  ilmiönä paljon, ja etenkin tällaisten ikonisten kirjailijoiden työskentelyssä on piirteitä, joita haluaisin ymmärtää paremmin.

Mutta Istanbul.

Kyllä se vain herää eloon näissä kirjoissa. Bosporinsalmen veden turkoosit timantit, kapeat ja jyrkät kujat, tuoksut ja äänet, minareetit ja kupolit, kalastajat ja kauppiaat. Hieno kokemus lukea vaikuttavia muistoja – ja heti sen perään saada omia.

Ihana, elävä, huikea Istanbul!


Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin – Totta ja tarua Euroopasta 1947
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2008 (3. painos kirjailijan vuonna 1954 tarkistamasta laitoksesta)
274 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Bospor Express – Kertomus matkasta
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2013
202 s.

Kirjastosta.

_______

Waltarista toisaalla: Illuusioita, Jäljen ääni, Assyriologin lifestyle-blogi
Tuurista toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä  

Kaksi kapoista (ja kepoista?)

Viime viikonloppuna luin kaksi ohutta kirjaa, jotka esittelen tässä nyt yhteispostauksessa. Teokset ovat fyysiseltä olemukseltaan varsin kapoisia, ja aika kevyttäkin luettavaa ne olivat.

Aloitetaan lähempää eli Maltalta, jonne meidät kuljettaa Oliver Friggieri (Maltan tunnetuin nykykirjailija, kertoo lieve) novellikokoelmansa Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta mukana. Teos on alunperin ilmestynyt vuonna 1986. Tusina novelleja kertoo Maltasta ja maltalaisista, ennen kaikkea niistä, jotka ovat hieman sivussa ja tarkkailijoina, jostain syystä hyljeksittyjä tai unohdettuja. Teema kulkee läpi novellien, jotka ovat hyvin henkilökeskeisiä. Kunkin tarinan päähenkilö on selkeästi rooliinsa asetettu ja hänen kauttaan tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä kuten köyhyyttä, yksinäisyyttä, perhettä, avioliittoa ja vanhuutta.

Novellit ovat lyhyitä ja napakoita, niiden asetelma tulee selvästi esiin. Kerronta on suorasanaista, Friggieri ei tuhlaile lukijan aikaa – tai omaansa – salakähmäisyyteen tai rivien väliin tuijotteluun. Sinänsä miellyttävä, lukemista helpottava ratkaisu, mutta samalla jäin kaipaamaan jotain enemmän, syvemmin. Viikon kuluttua lukemisesta huomaan, ettei kirjasta jäänyt juuri muistijälkiä. Se ehkä, kuinka olennainen osa uskonnollisuus on ihmisten elämää Maltalla, ja kuinka joukossa tyhmyys ja asenteet tiivistyvät.

Maantieteellisesti kauempaa saapuu eteläkorealaisen Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää. Aikuisten satu, ehkä lastenkin, ainakin yhdessä aikuisen kanssa luettuna, jossa jääräpäinen ja sitkeä kana Tähkä ei suostu teuraalle, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen ainoan tavoitteensa: se haluaa oman poikasen ja se haluaa vapauden. Maatilan elämä on tarkkaan säädeltyä, eikä villi luonto ole ainakaan helpoin mahdollinen ratkaisu, mutta Tähkä nokkii sinnikkäästi tietään kohti sitä, minkä on päättänyt saada.

Tarinalla on opetuksensa, mutta ennen kaikkea se on sympaattinen ja haikeakin kertomus toiveista, kiintymyksestä ja luopumisesta. Upea Nomocon kuvitus vie kertomuksen ihan uudelle tasolle, olisin voinut ihastella tyylikkäitä ja minimalistisia kuvia vaikka kuinka pitkään.

Vietin muutaman mukavan lukuhetken näiden kahden kirjan seurassa, mutta enpä usko niiden jäävän kovin kummoisesti mieleen. Sainpahan kuitenkin kirjallista maailmanvalloitustani kahdella pykälällä eteenpäin, saavutus sekin yhdelle viikonlopulle.


Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta
Suomennos: Laura Ivaska
Ulkoasu: ?
Scripta Manent 2012
110 s.
Stejjer Għal Qabel Jidlam (1986)

Kirjastosta.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Suomennos: Hilla Hautajoki

Ulkoasu: Mico Björkqvist & Elina Mickelsson

Sitruuna Kustannus 2015

140 s.

Madangeul naon amtak (2000)

Kirjastosta.

_______

Viimeisestä faldetasta myös Kirjavinkeissä.

Kana joka tahtoi lentää on arvioitu myös täällä: Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Mummo matkalla, Lukupino, Kartanon kruunaamaton lukija

Maailmanvalloituksessa etenen Etelä-Koreaan ja Maltalle. Kurjen siivellä saa uuden ruksin Etelä-Koreasta.

Paul Polansky: Mustalaistaksi

Runoja tässä blogissa? Mitä ihmettä? Jokin virhe on varmaan päässyt tapahtumaan!

Niin, en ehkä ole kuuluisa muistakaan syistä, mutta vielä vähemmän siksi, että lukisin runoja tai kirjoittaisin niistä. Viimeksi tässä blogissa on taidettu nähdä jotain runoihin viittaavaa ehkä viitisen vuotta sitten, kun runnoin kasaan kirjallisuustieteen perusopintojani ja pakkopullana nieleskelin muutaman runokokoelman.

Nyt tartuin lyriikkaan aivan vapaaehtoisesti!

Paul Polanskyn Mustalaistaksi on suorasukainen runokokoelma Kosovon sodan jälkimainingeista. Polansky on yhdysvaltalainen runoilija ja kansalaisaktivisti, joka on asunut pitkään Balkanilla ja tehnyt ensin työtä YK:lle ja sittemmin omin päin vähemmistöjen hyväksi. Erityisen paljon hän on työskennellyt Kosovon romanien kanssa, ja siitä vahvasta kokemuksesta Mustalaistaksikin kertoo.

Polanskyn runot ovat suorasanaisia, reportaasimaisia. Ne ovat tuokiokuvia, viipaleita piilotetusta elämästä. Polansky kuskaa romaneja kolisevalla Chevy Astrollaan pitkin maita ja mantuja: heillä ei ole omia kulkuneuvoja, eikä sodan runteleman maan julkinen liikenne toimi ihan niin kuin HSL:n palveluihin tottunut voisi ajatella. Lisäksi saa jatkuvasti pelätä pahoinpitelyjä, raiskauksia ja muuta väkivallan uhkaa, sillä sodan haavat ovat tuoreet.

Runoissa kuvataan, kuinka Polansky tutustuu romaneihin kauppa-, sairaala- ja morsiamenhakureissuilla. Syyt kyydin tarpeeseen vaihtelevat, mutta aina ne ovat painavia. Joskus kyydissä on vain yksi yksinäinen, toisinaan auton pelti venyy liitoksissaan, kun kokonainen hääseurue koettaa ahtautua sisään.

Polanskyn katse on humaani ja terävä, mutta hän on samalla kriittinen.

Aina on ratkaisu


se oli surullinen reissu
kun ajoin taas
tuoreen äidin hänen isänsä kotiin

vuoden kuluttuakaan hänen miehensä
ei ollut maksanut täysiä myötäjäisiä
ja isä vaati
tyttärensä takaisin

ja koska romaniperhe vaatii
kaikkien lasten pysyvän
aviomiehen perheessä
tytär jätti kolmikuukautisen vauvansa

seuraavana päivänä hänen yksitoistavuotias kälynsä
jätti koulunsa kesken
ruvetakseen äidiksi

Romanit haluavat ajatella
että heillä on aina
ratkaisu kaikkeen.

Ei siis ole kyse siitä, että naiivi jenkki ahmisi ihaillen vieraan, eksoottisen kulttuurin piirteitä, vaan Polansky ei säästele sanojaan arvostellessaan esimerkiksi Kosovon romanien alistavia avioliittoperinteitä. Ties monetko veriset lakanat runokokoelmassa kohdataan hääyön jälkeen, eikä ylläolevan runon nuori äiti ole ainoa, joka haetaan – tai palautetaan – avioliitosta takaisin isänsä taloon. Kritiikiltä eivät säästy myöskään YK, Nato tai erinäiset hyväntekeväisyysjärjestöt. Polansky on nähnyt liikaa voidakseen luottaa niihin.

Mustalaistaksin lukeminen on avartavaa ja surettavaa. Kosovon romanien asema on kehno, mutta sitkeästi he pyristelevät painavana niskassa ja talojen katoilla roikkuvan alistamisen ja hallinnan kulttuurin alla. Köyhyys, huono terveydentila ja omanlaisensa näköalattomuus eivät voi olla vaikuttamatta romaniyhteisöjen elinvoimaan, mutta niin vain vuoden kierto toistaa itseään ja arki rullaa eteenpäin.

Suosittelen mahdollisen runoallergian hoitoon ja kurkistukseksi tuntemattomaan todellisuuteen.


Paul Polansky: Mustalaistaksi
Suomentaja: Ville Hytönen
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2011
128 s.
Gypsy Taxi (2007)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jani Saxell / Kiiltomato, Riikka Simpura / Lukufiilis, Virpi Alanen / Tuli & Savu

Helmet-lukuhaasteen kohta 48. Kirjassa on alle 150 sivua.

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli

Vuoden 2015 Tieto-Finlandia voittaja on kiehtovaa ja karmivaa luettavaa. Tapio Tamminen käy teoksessaan Kansankodin pimeämpi puoli läpi länsinaapurimme synkkää historiaa eugeniikan ja kansallissosialismin osalta poimien keitokseensa mukaan myös yleiseurooppalaisempia tiedonmurenia.

Ruotsista on tavattu puhua toiseen maailmansotaan liittyen puolueettomana valtiona, mutta Tammisen teos nostattaa hiuskarvoja pystyyn osoittamalla Ruotsissa vallineiden kansallissosialististen virtausten vahvuuden. Ruotsi oli monen muun maan ohella lähestulkoon ihastunut rotuhygienian ajatukseen kallonmittauksineen kaikkineen. Yhtä lailla oman kansakunnan ansiokasta menneisyyttä oli kaivettu esiin jo aiemminkin: kansallisromanttinen kertomus suurvallan jämäköistä juurista toimi innoittajana ja vahvistajana niin politiikassa kuin kulttuurissakin.


Eugeniikasta ja rotuhygieniasta tuli keskeinen elementti kansankodin puhtauden vaalimisessa: vaikeasti vammaisten, perinnöllisesti mielisairaiden, sosiaalisesti sopeutumattomien tai ruotsalaisuudelle vieraan ihmisryhmän ("tattarit") lisääntymistä oli rajoitettava valtiovallan isällisellä mutta ankaralla kädellä. Kansakunnan tai kansankokonaisuuden etu vaati sen lahojen oksien poistamista.


Ruotsissa pakkosteriloitiin 1970-luvulle asti suuri määrä etenkin naisia (noin 90% kaikista steriloiduista), joiden katsottiin olevan syystä tai toisesta epäsopivia tuottamaan uusia kansalaisia yhteiskuntaan. Samanlaista toimintaa on ollut Suomessakin, ja nouseehan se aika ajoin edelleen poliittiseksi kysymykseksi "heikommasta aineksesta" tai "vääristä lisääntyjistä", kun yhä uudet "suuret ajattelijat" pääsevät ääneen. Historiasta ei opita yhtään mitään.

Tapio Tammisen teos on kattava ja laaja, jopa niinkin, ettei se mielestäni aivan pysy otsikkonsa mukaisessa aihepiirissä, vaan laajenee yleiseurooppalaisiin linjoihin ja kauemmaskin. Siihen nähden, että kirja on mitaltaan kohtuullinen, se pysyy rönsyilystään huolimatta kasassa ja koukuttaa lukijan mukaansa. Kirjaa sekä haluaa että ei halua lukea eteenpäin: niin vastaansanomattomasti se kertoo asiastaan.

Kirja on jollain tapaa niin runsas, että sen eri juonteita tekee mieli lähteä seuraamaan aina uusille poluille. Keskeiseksi henkilöksi nousee esimerkiksi hindulaisuuden ja kansallissosialismin yhteensovittamiselle elämänsä uhrannut Savitri Devi, "Hitlerin papitar", joka on jonkinlainen uusnatsismin ja natsimystiikan kulttihahmo. Samoin holokaustin kieltäjät ja erinäiset muut suuna päänä absurdeja asioitaan ajaneet henkilöt jäävät mietityttämään.

Kansankodin pimeämpi puoli on tietokirja historiasta, mutta se linkittyy vahvasti myös nykyhetkeen. Nationalismi on nousussa lähes kaikkialla, eikä heikentymistä näy:

Uusnationalistit haluaisivat palata takaisin, palata puhtautta vaalivaan kansankotiin, idylliseen kansalliseen menneisyyteen tai viattomuuden aikaan ennen siirtolaisuutta. Militantit islamilaisen kulttuurin puhtauden vaalijat ja "valkoiset nationalistit" seisovat samassa veneessä. Molemmat liikkeet ovat perusluonteeltaan revivalistisia, "takaisin paluun" liikkeitä. Tällaisia liikkeitä on esiintynyt kaikkialla maailmassa syvien yhteiskunnallisten ja kulttuuristen kriisien aikana, jolloin rakennusaineita kriisin voittamiseksi on haettu kaukaa myyttisestä menneisyydestä: palaamalla takaisin kulttuurin perusarvoihin tai pikemminkin kuviteltuihin perusarvoihin.


Kansankodin pimeämpi puoli on laveasta rajauksestaan ja inhottavasta aiheestaan huolimatta hyvää luettavaa. Sen olisi syytä maittaa myös niille, jotka nostavat Tammisen kuvaamia viime vuosisadan ja vanhempiakin aatteita esiin muka uusina ja tuoreina ratkaisuina yhteiskunnallisiin ongelmiin. Veneen voi vielä kääntää, katastrofiin voi vielä olla ajautumatta.


Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
261 s., e-kirja

E-kirja kirjastosta.

_______

Toisaalla: Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirsin Book Club, Aleksi Huhta / Agricola

Helmet-lukuhaasteen kohta 14. Historiaa käsittelevä tietokirja.

Khariton: Kallirhoe

Pulahdus antiikin aikaan tekee ihmiselle silloin tällöin ihan hyvää. Asko Sahlbergin Herodes oli minulle jysäyttävä lukukokemus vähän aikaa sitten, joten teeman ja aikakauden parissa tuntui luontevalta jatkaa. Tulipa sitten luettua modernin historiallisen romaanin jälkeen aitoa antiikin ajan kreikkalaista kirjallisuutta.

Khariton on kirjailijana varsin tuntematon. Hän eli jossain vaiheessa kahta ajanlaskun ensimmäistä vuosisataa ja toimi mitä ilmeisimmin Afrodisiaksen kaupungissa asianajajan kirjurina. Siinä se. Hämmentävää ja ihastuttavan salaperäistä.

Kallirhoe on lähes kokonaisena säilynyt, ehkäpä maailman varhaisin (rakkaus)romaani. Äärimmäisyydet kieltämättä kiinnostavat, joskin suhtaudun varauksella moisiin määritelmiin.

Luin tarinaa uteliaana. Se on tosiaan rakkaustarina, jossa on useampi osapuoli. Nimihenkilö Kallirhoe on sotasankarin tytär, joka avioituu Khaireasin kanssa. Khaireas on komea urheilijanuorukainen, vahva, ansioitunut ja äkkipikainen. Harkitsemattoman väkivallan seurauksena Kallirhoen luullaan kuolleen, ja hänet haudataan arvolleen sopivasti. Kallirhoe kuitenkin havahtuu hereille, kun haudanryöstäjät häiritsevät sinetöidyn kammion rauhaa. Hänet kaapataan merille ja myydään orjaksi mahtavalle Dionysokselle, joka tosin häkeltyy Kallirhoen kauneudesta niin, että haluaakin tämän vaimokseen. Khaireas päätyy sattuman kautta lähes samoihin seurapiireihin ja melkoinen soossihan siitä seuraa. Ja vähän sotaa egyptiläisten kanssa, useampia kansankokouksia, jumalille uhraamista ja sen sellaista.

Kallirhoe on aika kiehtova tarina, ja samalla se on melkoisen yksitoikkoinen. Suuri on tunteen palo ja Kallirhoen kauneus niin jumalaista, että kaikki miehet lakoavat hänen edessään. Tunteiden edessä ollaan valmiita mihin vain: itsemurhaan, väkivaltaan, kostoon, sotaan. Väsyttävää.

Antiikin Kreikan demokratia nousee hauskasti tarinassa esiin. Kaikenlaisista asioista järjestetään yhteisiä turinatuokioita, joissa päätöksiä tehdään enemmistön kannan mukaisesti, on kyse sitten sotaan lähdöstä, vetäytymisestä tai epäilyttävien henkilöiden ristiinnaulitsemisesta. Aina on aikaa torikokoukselle.

En voi sanoa ihastuneeni tähän antiikin aikaiseen romaaniin erityisen paljon. Luin sen puhtaasti uteliaisuudesta, ja jos se ei olisi erityislaatuisuudessaan (eli iäkkyydessään) ollut niin kiehtova, kesken olisi jäänyt. Mutta tulipahan seikkailtua hetki Välimeren seudulla suurien tunteiden vietävänä.


Khariton: Kallirhoe
Suomentaja: Maarit Kaimio
Ulkoasu: Marjaana Virta
WSOY 1983
193 s.
Χαιρέας και Καλλιρρόη (n. 50–150 jaa.)

Kierrätyskirja. Kiitos Taika.

______

Muualla: Hyönteisdokumentti, Pois työpöydältä

Pidemmän aikaa jumissa ollut Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee nyt Kreikkaan.

Kirjankansibingosta ruksautuu toinen kohta, Piirroskuva.

Julie Orringer: Näkymätön silta

Olo on pöhnäinen. Kuin kurkkuuni olisi kaadettu litra siirappia, minkä jälkeen minut olisi pakotettu karuselliin ja kielletty sen jälkeen oksentamasta.

Julie Orringerin Näkymätön silta on historiallinen romaani, rakkausromaani ja sotaromaani. Se kertoo unkarinjuutalaisesta perheestä ja etenkin sen keskimmäisestä pojasta, Andraksesta. Andras lähtee Unkarista Pariisiin vuonna 1938 opiskelemaan arkkitehdiksi. Vaatimattomista oloista ponnistava nuorukainen on saanut stipendin, mutta menee myös töihin teatterin tarpeistoavustajaksi. Uusia ystäviä ja vihollisiakin löytyy, ja yleinen ilmapiiri alkaa kiristyä juutalaisten osalta.

Ja Pariisi – siellä odottaa tietenkin myös Rakkaus ja Intohimo. Baletinopettaja Klara, kohtalokas vanhempi (=kolmekymppinen) nainen, saa Andraksen pauloihinsa, ja rakkaussuhde syttyy Pariisin taivaan alle. Ah! Klaralla on traaginen menneisyys Budapestissä, ja historian kiemurat alkavat vähitellen avautua.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuluu pääosin Pariisissa pääosin juutalaisten henkilöiden elämää seuraten. Toinen osio kirjasta sijoittuu Budapestiin ja muualle Unkariin, sillä poliittisen liikehdinnän vuoksi Andraksen ja Klaran on poistuttava Ranskasta. Luvassa on toinen maailmansota, työleirikomennuksia, nälkää, pelkoa, kuolemaa ja suuria tunteita.

Näkymätön silta julkaistiin muutama vuosi sitten, ja siitä on aika ajoin näkynyt tekstejä blogeissa. Kirjasta on pidetty paljon, ja se on tuonut monelle lukijalle erinomaisia lukuhetkiä.

Minulle ei.

Jo ensimmäisen parinsadan sivun aikana pohdin useaan otteeseen, miksi luen tällaista kirjaa ja miksi en vain jätä sitä kesken, kun en selvästi innostu tarinasta tai sen henkilöistä ollenkaan. En osaa edelleenkään vastata, miksi luin kirjan loppuun.

Miksi en pitänyt kirjasta?

1) Se on ällöttävän siirappinen. Se yrittää olla muuta, mutta ei onnistu. Kirjailijalla keulii kovasti, mitä tulee laatusanojen käyttöön ja muuhun kuvailuun – oli kyse sitten ihmisistä, paikoista tai tunnetiloista. Esimerkki:

Hänen silmänaluksensa sinersivät ja ihon persikkainen kulta oli kalvennut norsunluun väriseksi. Klara näytti läpikuultavalta, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut hänet sisältä tyhjäksi. Hän liikkui kuin jokaista jäsentä olisi särkenyt.

Öh. Yäk? Tarina kerrotaan Andraksen näkökulmasta, ja anteeksi nyt vaan: ei kuulosta parikymppiseltä nuorukaiselta. Norsunluun väriseksi kalvennut ihon persikkainen kulta... COME ON.

2) Kirjaa varten on tehty selvästi paljon taustatutkimusta. Se pohjaa ilmeisesti osittain kirjailijan suvun historiaan. Ajankuvasta en naputa, sen kyllä ostin sellaisenaan. Mutta tietynlaiset yksityiskohdat vetävät mattoa alta. Aivan kuin kirjailijan olisi viimeiseen saakka ja vielä kerran vakuuteltava, että kyllä tässä on muuten tutkittu asioiden tolaa, uskokaa nyt please:

Uupumuksesta sekaisin Andras tavasi aseman kylttiä. TYPKA. Kieli pikaisesti ylähampaita vasten ja huulet hetkeksi yhteen ennen äännettä "ka", unkarin kielen diminutiivia. Andraksen läpi humahti helpotus: he eivät olleetkaan itärintamalla. He olivat yhä Unkarin rajojen sisällä.

Jep, sodan sytyttyä, matkalla tuntemattomaan määränpäähän tavarajunan vaunussa sitä totisesti funtsailee unkarin kielen diminutiivia.

3) Kirjan henkilöt ovat moraaliltaan jotain muuta kuin perinteistä ihmisrotua. He ovat aivan toivottoman hyviä ihmisiä, eettisiä, hyveellisiä ja pahaa tarkoittamattomia. Tavallinen tallaaja alkaa kyseenalaistaa omaa moraaliaan kirjaa lukiessaan. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole noin hyvä ihminen? Andras on oikea unelmien vävypoika ekstrakerroksella kiilloketta, ja Klara taas taantuu silmin nähden hetkissä vuosikaudet itsellistä ja kiehtovaa pariisittaren elämää viettäneestä aikuisesta naisesta Andraksen herkäksi ja haavoittuvaiseksi nuorikoksi. Huoh.

Enkä edes lähde siihen, millaista eloa ne nännit ja rintojen ja lantion kaaret ja litteän vatsan häilyvät arvet tarinan kuluessa elävät...

Loppuun on todettava, että kyllä Näkymättömällä sillalla on se ansio, että luin sen kaikesta huolimatta loppuun. Toisen maailmansodan tuiskeet kuvataan kirjassa tuoreesta näkökulmasta, sillä rintamalla siinä ei olla, vaan Andras kumppaneineen joutuu työleireille, joiden miljöötä ei ole vielä puhki kaluttu.

Näköjään lukukokemuksesta kirjoittaminen auttaa. Enää ei tunnu ihan niin ylettömältä. Jääköön Näkymätön silta vähitellen omalta osaltani armeliaasti unohduksiin.


Julie Orringer: Näkymätön silta
Suomentaja: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Katja Kaskeala
Otava 2011
755 s.
E-kirja
The Invisible Bridge (2010)

Oma e-kirjaostos.

_____

Toisaalla: Nenä kirjassa, Luettua, Lukuisa, Kirjahamsterin lukuvinkit, Ajatuksia kirjamaasta, Leena Lumi, Lukemisen kartasto, Kolmas linja, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Kingiä, kahvia ja empatiaa.

Idän pikajuna -haasteessa etenen tämän kirjan myötä Budapestin asemalle.    

Kiki – Montparnassen kuningatar

Julian Mandel: Mädchen mit Vase (n. 1920)
Public Domain.

Alice Prin syntyi Châtillon-sur-Seinessä 2.10.1901. Hänen äitinsä Marie oli vasta 19-vuotias, ja pikku Alice jäikin pian äidinäitinsä huomaan, jossa oli muukin avioton serkkukatras. Alicen lapsuus oli köyhää, mutta isoäidin rakkaudella turvattua.

12-vuotiaana Alice lähti äitinsä luokse Pariisiin ja päätyi työskentelemään erilaisissa hanttihommissa. Saatuaan jälleen kerran potkut hän suostui poseeraamaan kuvanveistäjän mallina, mistä Marie-äiti suivaantui ja heitti Alicen kadulle.

Montparnassen taiteilijapiirit tulivat vähitellen Alicelle tutuksi, ja hän oli kysytty malli eri alojen taiteilijoille. Ensimmäinen pitkä suhde hänellä oli puolalaisen Maurice Mendjiskyn kanssa. Mendjiskyltä on peräisin lempinimi Kiki, josta tuli Alicen taiteilijanimi loppuiäkseen.

Vuonna 1921 Kiki kohtasi valokuvaaja Man Rayn, josta tuli kenties hänen elämänsä suurin rakkaus. Suhde oli vuosikausia epävakaa, mutta antoi kaiketi kummallekin osapuolelle paljon. Kiki esiintyi Man Rayn valokuvien ja elokuvien lisäksi myös erilaisissa revyy-esityksissä ja maalasi itsekin. Taitelijana hän tosin jäi aina kauas kakkoseksi niille, joille toimi itse mallina.

Iloinen 1920-luku oli juhlia toisensa jälkeen, ja Kiki joi paljon. Lisäksi hän alkoi käyttää huumeita. Vauhtia, rakkausseikkailuja tai taidetta se ei kuitenkaan hidastanut, päin vastoin. Kiki kuoli köyhtyneenä ja pitkään alamäestä (ja vesipöhöstä) kärsittyään 29.4.1953.

Etsiskelin jotain Pariisi-aiheista luettavaa Kirjasampo-sivustolta, ja eteen osui tämä Montparnassen kuningattaren sarjakuvamuodossa oleva elämäkerta. Kipin kapin kirjastoon sitä hakemaan. Pari iltaa vietin vetävän sarjakuvan seurassa, ja ennen kaikkea tutustuin todella kiehtovan naisen elämään.

Luen tosi vähän sarjakuvia ja tämän albumin lukemisen jälkeen ihmettelen kyllä suuresti, miksi on niin. Tuskin olisin nauttinut Kikin elämäkerrasta pelkässä tekstimuodossa ollenkaan näin paljon. Tekijät Catel ja Bocquet ovat tehneet hyvää työtä, täytyy sanoa. Tarina etenee pienissä jaksoissa, ja väliin jääviä aikoja ei jäädä turhaan selittelemään. Kronologia on sopivan aukkoinen, mutta kuitenkin selkeä.

Viime kesän Pariisin reissu tuli elävästi mieleen albumia lukiessani. Miljöö on hieno ja katukuvaa tulee esiteltyä juuri sopivasti. Ihmishahmot ovat varsin perinteiseen tapaan toteutettuja, mutta etenkin kipakka Kiki pääsee oikeuksiinsa tarinan kaikissa vaiheissa, vaatteet päällä ja ilman niitä.

Olen tavannut ajatella 1920-lukua jotenkin aika ihailevaan sävyyn. Eurooppa toipui kammottavasta sodasta ja modernin elämän piirteet puskivat läpi kaikkialla. Ihmiset ottivat vapauksia, joita heillä ei aiemmin ollut ollut. Naiset tekivät ainakin boheemipiireissä ratkaisuja, joita ei voitu muualla kuvitellakaan. Toisaalta kaikkea ei saatu ja naisen paikka vapaamielisissäkin ympyröissä oli aika tarkkaan määritelty.

Kikiä sekä ihastelee että säälii tarinan mittaan. Hän teki rajuja ratkaisuja ja eli juuri niin kuin halusi, mutta vastapainona sille taisi olla kuitenkin lopulta pieni pettymys ja eksyminen. Kiki ei esimerkiksi saanut koskaan lasta (vaikka taisi haluta?), eikä sitoutuminen sujunut ihan oppikirjan mukaan. Rakastajattareksi pääsi, vaimoksi ei. Lopulta alkoholi ja huumeet veivät Montparnassen kuningattaren mukanaan lopullisesti.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Se kuvaa 1920-lukua monella tapaa, ja näyttää myös ripauksen ajasta ennen sitä ja sen jälkeen. Samalla se on elämäkerta naisesta, joka on kuvana monelle yllättävän tuttu, mutta joka nyt saa myös äänen ja elämän kuvien ulkopuolelta. Kiki ehtii näiden sivujen kuluessa kasvaa ja muuttua, hän saa monet kasvot ja tavallaan myös monta elämää.

Albumin lopussa on tiivistetty aikajana Kikin elämästä (jossa tosin on virheellinen kuolinaika, muista virheistä en tiedä, toivottavasti niitä ei ole) sekä lyhyet elämäkerrat kaikista tarinassa esiintyvistä taiteilijoista.


Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2009
413 s.
Kiki de Montparnasse (2008)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Mustetta ruudulla, Kirjojen keskellä

Avaan tällä kirjalla ja sen Pariisi-kuvauksella Idän pikajuna -haasteen. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani.