Omavaltainen menettely sysää tasaisen elämän raiteiltaan

Kuva: Henrik Schütt

Rakastuminen päätä pahkaa on huikea tunne. Sen huomaa myös Ester Nilsson, ammattikirjoittaja ja -ajattelija, joka alkaa työstää tekstiä kuvataiteilija Hugo Raskista. Rask kiehtoo ja ihastuttaa, vaivaa ja järkyttääkin Esteriä, joka on niin tunteidensa vietävänä, ettei ehkä edes tunnista itseään enää. Kun Ester viimein tapaa Hugon, jalat menevät alta ja mieli sijoiltaan.

Kuva: Henrik Schütt

Alkaa suhde, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ester roikkuu puhelimessaan odottaen Hugon yhteydenottoa, kiskoo irti jokaisen onnenhippusen ja pienen merkin kiintymyksestä, jonka vain voi mitenkään itselleen perustella – tai olla perustelematta. Entinen parisuhde kiltin mutta mitäänsanomattoman miehen kanssa saa mennä, eikä Ystävätärkuoron kommenteilla ole mitään väliä. On vain Rakkaus. Ja Hugo.

Kuva: Henrik Schütt

Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on kääntynyt Ann-Luise Bertellin ohjauksessa Lilla Teaternin lavalle osuvasti ja intiimisti. Höpsähdin August-palkinnolla tunnustettuun kirjaan ja sen jatko-osaan, joten näyttämösovitus kiinnosti. Miten sellaisen pyörteen voi saada lavalle?

Oikein hyvin Lilla Teaternin väki onnistuu. Linda Zilliacus on Esterinä herkkä ja jäntevä, Johan Fagerudd Hugona herkullisen omahyväinen ja lipevä. Ystävätärkuoron muodostavat Anja Bargum ja Emilia Nyman, jotka vuoroin kannustavat, vuoroin sysivät Esteriä kohti jonkinmoista järkeä, ajoittain laulun ja tanssin voimin. Kovin menestyksekkäästihän se ei onnistu, mutta syy ei ole ystävättärien.

Kuva: Henrik Schütt

Antti Mattilan lavastus ja puvustus ovat yksinkertaisia ja virtaviivaisia. Kuutiomaisessa, lähes värittömässä miljöössä Esterin epätoivo kaikuu tyhjille seinille, lakanaton sänky paljastaa karuudessaan Esterin ja Hugon suhteen tyhjyyden, vaikka takana olisi juuri vietetty merkittävä "rakkauden yö". Vaatetus on tyylikäs mutta neutraali, vain Esterin kengät – lenkkarit – muistuttavat yrityksestä pitää jokin osa vartalosta kiinni maassa, sillä Ester purkaa suhteen herättämää turhautumistaan juoksemiseen.

Ville Aaltosen valot ja Antero Mansikan  äänet tuovat kerrontaan ryhtiä ja rytmiä. Musiikkivalinnat sitovat Esterin elämän todellisuuteen: vaikka voisi ajatella, ettei näin päätöntä menoa voi oikeasti ollakaan, tutut kappaleet muistuttavat arjesta ja elämästä, joka kulkee väistämättä eteenpäin.

Kuva: Henrik Schütt

Egenmäktigt förfarande luottaa pieniin eleisiin ja tarinan kaareen. Samaan aikaan kun Ester kipuilee tunteidensa vietävänä, lavalla nähdään epävakaan ihmissuhteen ruumiinavaus ja analyysi. Sormi ei osoita ketään, ei oikeastaan edes niljakasta Hugoa. Pikemminkin katsoja jää pohtimaan, mikä meidät saa rakastumaan: se toinen ihminen, käsityksemme rakkaudesta vai rakkaus itsessään, sen heltymätön voima? Onko kaikki sen arvoista, vai olisiko oman elämän kokonaisuus täydennettävä lopulta jollain muulla kuin polvia vavisuttavalla tunnekirjolla – jollain, joka on peräisin meistä itsestämme?


Kiitos lipusta Lilla Teaternille.


Egenmäktigt förfarande
Lilla Teatern

Alkuperäinen teksti: Lena Andersson
Rooleissa: Linda Zilliacus, Anja Bargum, Emilia Nyman, Johan Fagerudd
Ohjaus: Ann-Luise Bertell
Puvustus ja lavastus: Antti Mattila
Äänet: Ville Aaltonen
Valot: Antero Mansikka

Ole itse itsellesi kaikki ja liikaakin – Peer Gynt Ryhmäteatterissa

Kuva: Johannes Wilenius

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä. 

Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.

Kuva: Johannes Wilenius

Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.

Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.

Kuva: Johannes Wilenius

Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.

Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.

Kuva: Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.


Peer Gynt

Ryhmäteatteri

Alkuperäinen teksti: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen

Toisaalla: Ääni katsomossa, Huminaa

Euripides: Medeia (sekä Lukuharjoituksia-haastekoonti)

Euripides (n. 480–406 eaa.) oli antiikin Kreikan suuria tragediakirjailijoita. Hänen näytelmänsä Medeia palkittiin näytelmäkilpailussa kolmannella sijalla, ja, no, ihan mukavasti muun muassa tuo palkinto on kantanut kahden ja puolen tuhannen vuoden taakse.

Medeia ei tosin oman aikansa yleisöön aivan uponnut: se kuvaa vahvaa naista, joka ottaa kohtalon ohjat omiin käsiinsä, kun puoliso on jättänyt ja elämä hajalla. Medeia on muutenkin sosiaalisessa kontekstissaan Korintissa vieras ja ulkopuolinen, ulkomailta tuotu vaimo, jonka mies Iason vaihtaa nuorempaan – ja sattumoisin vielä kuninkaan tyttäreen. Kuningas Kreon määrää Medeian kahden poikansa kanssa karkotettavaksi valtakunnastaan, mistä suivaantuneena Medeia päättää kostaa surmaamalla lapsensa ja kiroamalla Iasonin uusine puolisoineen. Lopuksi hän pakenee Kortintista. Tarinaa kertovat ja selittävät perheen imettäjä ja lastenhoitaja sekä tietenkin asiaankuuluva kuoro.

Suoraan voin myöntää, etten kovin kummoisesti saanut tästä klassikosta irti. Wanhanaikainen kieli ja traaginen poljento eivät oikein sytyttäneet, ja kuten olen aiemminkin todennut: haluan pääsääntöisesti nauttia näytelmäni teatterin yleisössä istuen. En ole muistaakseni koskaan nähnyt mitään antiikin klassikkoa teatterin lavalla, minkä puutteen mielelläni korjaisin, jos vain saisin siihen mahdollisuuden.

Yhtä kaikki olen kuitenkin vaikuttunut 2500 vuotta vanhan tekstin tunnelmasta ja eräänlaisesta iättömyydestä. Kosto, mustasukkaisuus, ihmissuhteiden draama ja ihmisen tekojen pohjimmainen mielettömyys nousevat Medeiassa voimakkaasti esiin – ihan kuin ne ovat osa 2000-luvun ihmisyyttäkin.


Euripides: Medeia
Suomentaja: Otto Manninen
WSOY 1998
60 s.
Medeia (431 eaa.)

Kirjastosta.

Myös Morre on kirjoittanut Medeiasta.


Osallistun tällä Lukuharjoituksia-haasteeseen sekä Läpi historian -haasteeseen, josta kuittaan antiikin ja ylenen paroni / paronitar / vapaaherra -tasolle.

____________________________________________

Linnean Kujerruksia-blogissa on ollut käynnissä näytelmäkirjallisuuteen keskittyvä Lukuharjoituksia-lukuhaaste. Se päättyy tänään, ja sopivasti saan Medeian myötä kolmannen näytelmän luettua ja blogattua sitä varten. Näin pääsen haasteessa lavastajaksi, joka onkin yksi nuoruuden haaveammateistani, kuinka sopivaa!

Luettuna siis seuraavat näytelmät:

Reko Lundán: Aina joku eksyy (1998)
Reko Lundán: Teillä ei ollut nimiä (2001)
Euripides: Medeia (431 eaa.)

Jälleen olisi voinut lukea enemmänkin, mutta nämä kolme toki riittävät hyvin. Aika hyvä kattavuus antiikin tragediasta moderniin kotimaiseen teatteriin, heh.

Kiitos Linnealle haasteesta!

Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä

Noin yleisesti ottaen nautin näytelmät mieluummin yleisössä istuen, mutta muun muassa Linnean Lukuharjoituksia-haaste ja halu laajentaa omaa lukemistoa saivat astelemaan taannoin kirjaston näytelmähyllylle. Sieltä mukaan tarttui Reko Lundánin kahden näytelmän Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä yhteisnide. Näytelmät ovat keskenään pari, ja ne on kantaesitetty KOM-teatterissa vuosina 1998 ja 2001.

Kyse on yhtäältä kipeästä perhesaagasta, toisaalta nostalgiasta ja myös yhteiskunnasta ja sen odotuksista. Aina joku eksyy alkaa sairaalasta, jonne viisikymppinen Hanna Rinne on joutunut saatuaan kotonaan sairauskohtauksen. Hänen aikuiset lapsensa, kolmekymppiset kaksoset Aki ja Liisa, saapuvat äidin sairaalavuoteen ääreen, vaikka eivät ehkä haluaisi. Hanna on alkoholisti, joka ei enää tunnista edes omia lapsiaan ja elää muutenkin menneessä – tai missä ajassa elääkään. Näytelmän kuluessa Hannan elämä saa selityksiä, kun ajassa liikutaan aina 1950-luvulta näytelmän nykypäivään.

Teillä ei ollut nimiä nostaa keskiöönsä Akin ja Liisan ja heidän (ainakin omana aikanaan) erikoisen kasvuympäristönsä. Hannan ratkettua ryyppäämään lapset asuvat isänsä Ripan kanssa varuskunta-alueella ja kokevat myös, miltä tuntuu saada äitipuoli mukaan kuvioihin. Ympäristön ennakkoluulot yksinhuoltajaisää ja hänen lapsiaan kohtaan ovat suuret, eikä teini-ikä liene koskaan muutenkaan erityisen helppoa aikaa.

Lundánin näytelmät ovat yhtä aikaa vauhdikkaita ja verkkaisia. Paljon rakentuu henkilöiden käymän dialogin varaan, ja uskon sen pääsevän oikeuksiinsa lavalla. Takaumat ja aikasiirtymät ovat tekstissä selkeitä, ja ne tukevat toisiaan. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, perustelut löytyvät ja syyt ja seuraukset liikkuvat limittäin.

Aihepiirin voisi ajatella olevan raskas, ja uskonkin, että etenkin Hannan pahimmat ördäykset ja Teillä ei ollut nimiä -näytelmän äitipuolen Jutan henkinen romahtaminen ovat vaikuttavia ja ahdistavia kohtauksia näyttelijöiden tulkitsemina.

Yksinäisyys, turvattomuus ja ajelehtiminen ovat ne ydinkäsitteet, jotka lukiessa liitin näihin näytelmiin. Niissä ollaan paljon yhdessä ja samalla raastavasti yksin, eikä toista ole helppoa kohdata oikeastaan missään tilanteissa. Kauna ja katkeruus eivät kuitenkaan hallitse, vaan mukana on tragikoomisia piirteitä, huumoria ja anteeksiantoakin.

Toivon, että pääsen joskus näkemään nämä näytelmät lavalla. Vakuutuin ja vaikutuin.


Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2002
246 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Kirjavinkit

Avaan tällä kirjalla Lukuharjoituksia-haasteen ja pompahdan saman tien puvustajaksi.
Helmet-haasteesta ruksaan luontevasti kohdan 12. Näytelmä.

Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Surun paljastava pinta

Joan Didion (s. 1934), yhdysvaltalainen kirjailija, koki lyhyen ajan sisällä kaksi suurta menetystä, kun ensin kuoli hänen miehensä John Gregory Dunne vuonna 2003 ja ainoa tytär Quintana vain puoltatoista vuotta myöhemmin. Suru oli musertava.

Menetyksestä syntyi kaksi muistelmateosta, joihin pohjautuen Didion kirjoitti myös monologinäytelmän Maagisen ajattelun aika, joka nyt nähdään Teatteri Jurkassa.

Kuva: Marko Mäkinen

Lavalla on valkoista harsoa, puutarhakalusteita, kirjoja ja Kristiina Halkola – hänkin valkoisissaan. Tila on pieni, jopa ahdas, ja Halkola täyttää sen ensi hetkestä alkaen. Hän istuu lavalla jo valmiiksi selailemassa papereitaan, ja kun esitys alkaa, tuntuu, kuin se olisi jo ollut käynnissä aikaa sitten. Kuin katsoja vain huomaamatta solahtaisi mukaan muisteluun, joka on jatkunut ja jatkuu vielä pitkään.

Näytelmä kietoutuu yhden naisen ympärille. On kyse hänen elämästään ja hänen elämänsä kuolemista. Didion on tottunut olemaan monessa mielessä keskipiste: kuuluisa, seurapiirien vakiokalustoa, julkisuudessa ja julkisuudesta elävä. Hän tuntee oikeat ihmiset ja kaikki tuntevat hänet. Surussa hän on kuitenkin yksin, ehdottomasti ja peruuttamattomasti.

Halkola on roolissaan herkkä ja ylväs. Kerrottavaa on paljon, muisteltavaa Kaliforniasta, Honolulusta, New Yorkista ja niiden väliltä. Monologi rakentaa kuvan perheestä, joka ehti kokea ja nähdä yhdessä paljon, siinä missä jokainen oli myös vahva yksilö, oman tiensä kulkija. Kyse on eittämättä hyväosaisista ihmisistä – on mahdollisuus yksityiseen ambulanssilentoon, varaa hienoihin asuntoihin, suhteita ja kontakteja – mutta kaiken sen alla menetys koskettaa ja paljastaa.

Kuva: Marko Mäkinen

Näytelmä on tempoltaan rauhallinen mutta intensiivinen. Halkolalla on aikaa tuoda kerrontansa eläväksi, aikaa eleille ja liikkeille. Mielentilat vaihtelevat raportoinnista raivoon ja huumorin pilkahduksista hajoamispisteeseen. Tyyni, lähes huomaamaton lavastus tukee näytelmän ydintä: ihmisen tarvetta jakaa merkitykselliset, syvällä tuntuvat kokemuksensa. Ne eivät edellytä erikoistehosteita tai puhkiselittämistä.

Äänimaailma on askeettinen, jopa siinä määrin, että sen tarpeellisuutta tulee pohtineeksi. Musiikilla korostetaan paikoitellen Halkolan puhetta, kertomuksen käännekohtia, mutta se ei niinkään tue kuin rikkoo tunnelmaa.

Maagisen ajattelun aika koskettaa kipeitä kohtia. Se muistuttaa menetyksen äkillisyydestä, surun päällekäyvyydestä, tunneskaalasta kuoleman äärellä. Arki voi muuttua peruuttamattomasti yhdessä huomaamattomassa hetkessä – ja yleensä juuri niin se käykin.

Miten arkista kaikki silloin on, kun katastrofi tapahtuu.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

Teatteri Jurkka

Roolissa: Kristiina Halkola

Ohjaus & lavastus: Johanna Freundlich

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa

_________________

Osallistuin Teatteri Jurkan bloggareille tarjoamaan "Lue, koe, kirjoita!" -haasteeseen, jonka lopputuote tämä teatteriarvio on. Jurkka tarjosi luettavaksi Didionin kirjat, Katri Kekäläisen pitämän teatterikritiikin kurssin sekä lipun Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytökseen. Kiitän Teatteri Jurkkaa, Kekäläistä ja bloggarikollegoita mukavasta kokemuksesta!

Töppöhörö (Kansallisteatteri)

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri, WSOY ja Tammi kutsuivat osallistumaan torstaina 28.1. Bloggariklubille ja Kansallisteatterin uuden näytelmän Töppöhörön ensi-iltaan. Tokihan minä, etenkin kun ohjelmassa oli tapaaminen näytelmän kirjoittajan ja ohjaajan Juha Hurmeen kanssa ennen illan esitystä. Lavaklubin tilaisuus oli lämminhenkinen ja mukava. Hurme kertoi kirjoittamisesta, näytelmästään ja ajatuksistaan. Kysymyksiä heräsi, eikä kaikkeen ollut vastausta. Paljoon kuitenkin.

Hurme kertoi, että idea Töppöhöröön syntyi jo viisi vuotta sitten, vaikka tätä tietämättä voisi arvella sen olevan hyvinkin ajankohtaisista teemoista nopealla vauhdilla kummunnut. Kokonaisuus on elänyt matkan varrella paljon, ja on joka tapauksessa jatkuvassa valmiudessa muutoksiin, ohjaaja kertoi. Voisipa sen pienin muutoksin viedä ulkomaillekin, ja miksipä ei, totean minäkin. Kyse ei pohjimmiltaan ole laisinkaan yksioikoisesti vain suomalaisesta miehestä, vaan koko yhteiskunnastamme.

Uutuuskirjojen lähes minimaalista päiväperhoelämää on pohdiskeltu jo pitkään, ja Juha Hurme haluaa omalta osaltaan olla mukana kasvattamassa myös teatteriesitysten elinkaarta. Hänen mielestään näytelmillä on tapana parantua levättyään, ja teatterin on palvelulaitoksena pantava parastaan katsojiaan varten. Juuri se viehättää minua teatterissa niin paljon: jokainen näytös on uusi ensi-ilta, joka kerta ollaan uuden edessä.

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Ensimmäisen näytöksen ajan lavalla on vain yksi mies, Jarkko Lahden esittämä Viki, joka on collegehousuinen oman elämänsä sankari. Vaimo on lähtenyt ja vienyt lapset mukanaan, työpaikkakin on hukassa, ja arjen täyttävät pääasiassa olut, naapuri-Tulpun kyttääminen ja kaikenlaisiin asioihin kannanottaminen.

Viki on monella tapaa äärimmäinen ja kuitenkin hyvin keskimääräinen. Hän ei pidä vieraasta eikä erilaisesta, muttei silti ole itsekään kotonaan oikein missään. Kyytiä saavat maahanmuuttajat ja poliitikot, naiset ja toimittajat, postmoderni taide ja suvaitsevaisuus, kuka ja mikä nyt tielle osuu. Viki on oikeassa, Viki kyllä tietää.

Kuvaaja: Tuomo Manninen

Väliajan jälkeen monologin on aika antaa tilaa vuoropuhelulle, jonka toiseksi osapuoleksi ilmestyy ostoskassista helinäkeijumainen Alina Tomnikov. Hänen haastava tehtävänsä on kertoa Vikille, että muutakin on, ja kaikelle on syynsä. Mellevää karjalanmurretta viäntävä keijukainen on raikas tuulahdus kaljan- ja kalsarinhajuiseen maailmaan, mutta mikä on lopputulema?

Lähdin teatteriin jälleen kerran varsin avoimin mielin, ja vaikka Bloggariklubi lämmitteli esitystä varten varsin erinomaisesti, en siltikään ollut varma, mitä odottaa, kun esirippu nousi. Jarkko Lahti vetää mielettömän shown, vaikka hetki meni, ennen kuin tosissani lämpenin. Ensimmäinen näytös on parhaimmillaan loppuosassaan, tunnelma on sähköinen ja Lahti vauhdissa. Tunnelma muuttuu olennaisesti, kun naisnäkökulma tuodaan mukaan, vaikka en minä oikeastaan tulkitse Tomnikovin hahmoa varsinaisesti naiseudeksi vaan ensisijaisesti vastinpariksi, tiukkoihin hammasväleihin ujuttautuvaksi erilaisuudeksi.

Töppöhörö on virkistävän erilainen näytelmä verrattuna muihin viime aikoina näkemiini. Se nojaa käytännössä kokonaan erinomaisten näyttelijöidensä varaan, ja etenkin Jarkko Lahden monologi on hengästyttävää katseltavaa kuten myös kummankin näyttelijän sulava liikkuminen eleettömässä miljöössä. 

Teksti on polveileva ja vahva, mutta jäin miettimään, olisiko siihen mahtunut enemmänkin säröä, enemmän kujeilua ja katsojan tökkimistä. Toisaalta sain kyllä ihan näilläkin toimin oman pääni mukavasti kuhisemaan: lavalta saa paljon tuttua, paljon vierasta, paljon häiritsevää ja paljon nyökkäiltävää – eikä totisesti pelkästään niin, että Viki olisi vastakohtani ja keijukainen peilikuvani, ei todellakaan.

Näytelmän sanomaksi voinee tulkita suuren ajatuksen ihmisyydestä ja sen moninaisuudesta. Ihmisapina on näennäisesti selviytynyt jo kauas puusta, mutta samalla... mitä ihmettä me olemme itsellemme ja toisillemme tekemässä?


Juha Hurme: Töppöhörö

Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus: Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu: Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen

______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Paljon melua teatterista, Kirsin Book Club, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sateenkaarenmaalari     

KOM-teatteri: Karkkipäivä

Kuva: Noora Geagea / KOM-teatteri

KOM-teatteri on tehnyt näyttämösovituksen Markus Nummen Karkkipäivästä. Luin kirjan keväällä, ja se tuntui niin luissa ja ytimissä asti, etten sitten koskaan kyennyt edes kirjoittamaan siitä mitään. Yksi parhaita kirjoja koskaan, vaatimattomasti. Pitihän tämä nähdä. Edellinen KOM-teatterikokemukseni on vajaan vuoden takaa, kun kävin katsomassa Tottaa. Siitä pidin.

Karkkipäivän teatterisovituksen on dramatisoinut Anna Viitala ja ohjannut Pekka Milonoff. Rooleissa ovat Pekka Valkeejärvi, Juho Milonoff, Laura Malmivaara, Niko Saarela, Vilma Melasniemi ja Eeva Soivio.

Tomi tietää, että naapurin Prinsessalla ei ole kaikki hyvin. Ikkuna on pimeänä, ja tietäähän sen muutenkin. Kellään ei vain ole aikaa kuunnella Tomia, tai Tok Kilmooria, joka haluaisi pelastaa Prinsessan. Ei edes (vaiko etenkään?) sosiaalipäivystyksellä.

Tomi lyöttäytyy sattumalta kaupassa tapaamansa kirjailija Arin seuraan. Ari on hiljaiseloa viettävä perheetön mies, jolla on hieman vaikeuksia löytää yhteinen kieli Tomin kanssa. Muutenkin tuntuu epäilyttävältä viedä tuntematon pikkupoika mukanaan kotiin, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole, sillä Tomilla ei ole ketään muutakaan, jonka luokse mennä. Mummo on sairaalassa, faija juopottelee ja äiti on uuden miehensä kanssa laivalla.

Samaan aikaan tilanhallintasuunnitelija Paula tekee elämästään prosessia, suunnittelee sympaattisen Erkin omistaman pienen kivijalkamarketin uutta sisustusta, valmistautuu isoon presentaatioon työpaikalla, ihannoi logiikkaa, järjestystä ja siisteyttä, kamppailee yksinhuoltajana kasvattaakseen tytärtään ja kiskoo suklaapatukan toisensa perään.

Sosiaalityöntekijä Katri taas pohtii, kuinka tätä työtä oikein jaksaa. Ja tekee sitä silti, juuri niin kuin on koulutuksensa saanut.

Karkkipäivä kertoo lastensuojelusta ja lasten suojelematta jättämisestä. Hukassa olevista ihmisistä, joiden ote on lopultakin irtoamassa. Hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista. Yksinäisyydestä. Tahallisesta ja tahattomasta välinpitämättömyydestä.

Jo kirjaa lukiessa ahdistuin eniten siitä, kuinka ihmiset kulkevat toistensa ohi näkemättä, kuulematta ja kuuntelematta. Ymmärtämättä. Edes yrittämättä. Tässä tarinassa se voimistuu kierros kierrokselta, ja kun mukaan heitetään sattumankauppaa ja vahinkoja, ollaan lopulta niin absurdissa tilanteessa, ettei sen pelastamiseksi ole oikein mitään tehtävissä.

Juho Milonoff Tomina on yliveto. Aikuinen mies esittämässä poikaa – voisi ajatella, ettei kasaan saada muuta kuin huumoria, mutta toisin käy. Hyvin nopeasti katsojan on enää vaikea kuvitella Tomia muuten. Niin sääli häntä on, niin paljon tekee mieli ottaa syliin ja sanoa, että ainakin minä olen tässä, enkä lähde pois.

Pekka Valkeejärvi on tasaisen vakuuttava hämmentyneenä Arina, joka ei oikein hahmota, millaiseen soppaan on joutunut ja pyrkiikin siitä ensin eroon niin kuin taitaa vain tajutakseen, ettei sittenkään voi muuta kuin mennä syvemmälle. Ari epäröi kaverustua pikkupojan kanssa, sillä ylihysteerisessä yhteiskunnassa on liian helppoa saada itseensä namusedän leima, vaikka oikeasti haluaisi vain välittää. Olla ihminen ja lähimmäinen.

Niko Saarelalla on useampi rooli, joista suurimman hän tekee lähikaupan Erkkinä, miehenä, joka ei hötkyile, mutta joka ottaa elämän ja maailman sen verran vakavasti, että kun kahvinkeitto ei enää riitä hässäkkää rauhoittumaan, on tehtävä jotain enemmän. Vilma Melasniemi on samoin monen roolin vetäjä, ja joutuu tällä kertaa olemaan hieman sivussa, vaikka hänen esittämänsä hahmot (marketin myyjä, tilanhallintasuunnittelijan esimies, epävarma sosiaalityöntekijä, Tomin äiti) ovatkin tarinan kannalta tärkeitä ja hän ne hyvin pitää hallussaan. Eeva Soivio on napakka ja uskottava sosiaalityöntekijä Katri Korhosena, joka on kenties näytelmän todentuntuisin henkilö (ja myös sen kertoja) ja juuri siksi kai tuntuukin niin pahalta, kun edes hän ei hallitse kaaokseksi valuvaa tilannetta.

Laura Malmivaara on Paulana kuitenkin se, joka vie huomion ja lavan aina sille astuessaan. Hän heittäytyy maanisesti ylikierroksilla käyväksi ihmisraunioksi, joka ei osaa olla äiti, ystävä, työntekijä eikä ehkä enää edes ihminen. Kirjassa Paulan hajoaminen on hienovaraisempaa, todenmakuisempaa ja hitaampaa, mutta teatterissa se on viety äärimmilleen, mikä saa katsojan pulssin kohoamaan ja olon ahdistumaan.

Karkkipäivää lukiessa ei naurattanut pätkääkään, mutta KOM-teatterin sovitukseen on ujutettu myös keventäviä elementtejä, joihin suhtauduin ristiriitaisesti mutta lopulta nyökytellen. Samaa ristiriitaa on oikea elämä täynnä: samaan aikaan tekee monesti mieli nauraa ja itkeä, on ihmisiä, joita vihaa, rakastaa ja säälii yhtä aikaa, on absurdeja tapahtumia, joissa on sekä komiikkaa että tragediaa. Katsomossa istuessani tarkkailin myös itseäni ja sitä, miltä tuntui, kun ensin naureskelevan yleisön lavalle saatteleman rapajuopon katseleminen ja kuunteleminen muuttaa hörähdykset pian valtavaksi palaksi kurkkuun. Pahaltahan se tuntui. Kuinka paljon itse jätän näkemättä, kuulematta ja ymmärtämättä?

Ajankohtaista, kantaaottavaa ja ajatuksia herättävää teatteria. Nauru kevensi, muttei pilannut. Joitain tarinoita ei voi liikaa kertoa. Ja onnellisia loppujakin joskus on.

Helsingin Sanomien Suna Vuori tyrmää, Kansan Uutisten Anna Paju suhtautuu ristiriitaisesti, Savannilla-blogissa pidetään ja suositellaan, Skenet-sivustolla Martti Mäkelä kehuu. 

Teatteriseurani Linnea vaikuttui, kuten minäkin.

Hyppää lavalle: Agatha

Marguerite Duras: Agatha
Suomentaja: Jussi Lehtonen
Like 2000
84 s.
Agatha (1981)

Kirjastosta.


Alkuvuodesta luin jokusen klassikkonäytelmän kirjallisuustieteen tenttiä varten ja tajusin, ettei näytelmien lukeminen noin yleensä olekaan niin kamalaa (joskin edelleen nautin ne mieluummin katsomosta käsin). Niinpä kun Linnea haastoi Hyppäämään lavalle ja lukemaan näytelmiä, vilkuilin Rikhardinkadun draamahyllyä ihan uusin silmin. Jollain kerralla nappasin sitten mukaani Marguerite Durasin Agathan. Olen kuullut Durasista hyvää, mutten ole häpeäkseni koskaan hänen teoksiinsa tutustunut. Nyt on alkukankeudet ohitettu ja lyöty kättä tutustumisen merkiksi.

Agatha on vähäeleinen mutta dramaattinen tarina. Siinä esiintyy kaksi ihmistä, mies ja nainen, sekä moninkertaisesti kielletty rakkaus. Ilmeisen väistämätön ja lopullinen ero on tapahtumassa, ja henkilöt tapaavat toisensa vielä kerran hiljaisessa ja autiossa kesänviettopaikassa meren rannalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, kipeät valinnat ja yhdessä olemisen mahdottomuus tuntuvat moninkertaistuvan tässä viimeisessä kohtaamisessa.

Ja hiljaista on. On pitkää hiljaisuutta, lyhyttä hiljaisuutta ja merkittävää hiljaisuutta.

Täytyy todeta, että nyt mentiin taas tämän lukijan käsityskyvyn yli korkealta ja kovaa. Ajattelin kyllä jo takakannen luettuani, mahdanko olla aivan tällaisen tarinan kohdeyleisöä, mutta yritän useimmiten olla ennakkoluuloton ja tarttua myös sellaisiin teksteihin, jotka eivät heti tunnu tutuilta tai mukavilta. Tässä valinnassa auttoi myös tämä lukuhaaste ja halu tutustua Durasiin.

Agatha on ihan toivottoman tylsä. Aivan superkuiva. Kaksi toisiaan kunnolla kohtaamatonta jorisijaa tapaa toisensa monin tavoin merkityksellisessä ympäristössä – ok. Mutta minusta näytelmän lukijana tuntui, ettei heillä oikeasti ollut mitään kunnollista sanottavaa toisilleen, eikä mitään kerrottavaa lukijallekaan. Jäin vain pohtimaan, mikä siinä elämässä nyt voi olla niin vaikeaa. Okei, miehen ja naisen suhde oli tuhoon tuomittu idea alunperinkin, mutta voiko se vielä vuosikausia sen jälkeen tulla jonkinlaisena yllätyksenä?

Nainen ja mies hortoilevat vuorotellen jossain nykyhetken ja menneisyyden välimaastossa, kertovat toisilleen asioita, jotka molemmat jo tietävät, ja voi hyvänen aika, ovat niin paljon hiljaa, että en ymmärrä, mitä he edes koko tarinassa tekevät. Ja mitä tällä tarinalla halutaan kertoa.

Kuten sanottua saatan olla väärää kohderyhmää tällaiselle stoorille. En ehkä ole (vielä) kokenut elämässäni riittävästi dramatiikkaa, pieleen menneitä ihmissuhteita ja suuria tunteita. En usko, että haluaisin nähdä tätä näytelmää esitettynäkään, sillä siinä on liian paljon merkitsevää hiljaisuutta ja ristiinpuhumista, että jaksaisin seurata. Hyvien näyttelijöiden tulkitsemana tässä saattaisi tosin olla tasoja, joita en lukemalla löytänyt. Mutta ei. Vaikka huomaisin jonkin teatterin mainostavan Agathaa ohjelmistossaan, jättäisin silti väliin.

Marguerite Durasia en sen sijaan aio jatkossa jättää väliin, sillä hän kiehtoo minua henkilönä suuresti, ja haluan lukea häneltä lisää. Seuraavaksi tosin jotain sellaista, minkä ymmärrän.

Tällä tahmeahkolla, mutta siitä huolimatta jonkinmoisia tuntemuksia herättäneellä lukukokemuksella osallistun siis Linnean Hyppää lavalle -haasteeseen ja tulee tästä yksi pojo Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, maana on tietenkin Ranska.

Loppuun vielä haastava kuva-arvoitus. Arvatkaa, minkä aarteen postinkantaja minulle tänään toi (onneksi rimputti ovikelloa ja satuin olemaan kotona, sillä paketti ei mahtunut luukusta, joten nyt en joudu tekemään ylimääräistä matkaa Krunikan postiin) ja mitä huikeitä lukuseikkailuja oletan sen kanssa tekeväni? Viiden pisteen vihje: tykkäsin edellisestä osasta aivan hurjan paljon.

Tuplateatteria Hotakaisen tapaan

No niin, palataas sitten taas tuolta sielun syövereistä takaisin tavanomaisempaan elämänmenoon. 

Tai itse asiassa ei kovinkaan tavanomaiseen vaan elämyksellisiin teatteriesityksiin, joita olen nyt tälle viikolle saanut kokea kaksin kappalein. 

Torstaina sain ilon nähdä Helsingin Kaupunginteatterin älyttömän suosituksi ja tykätyksi osoittautuneen, Kari Hotakaisen loistokirjan pohjalta sovitetun Ihmisen osan. Pääosassa Salmena on upeaakin upeampi Ritva Valkama, todellinen suomalaisen teatterimaailmaan grand old lady, joka kiistämättä vei melkein koko shown. Muissa rooleissa esiintyvät Markku Huhtamo (Paavo), Sanna-Kaisa Palo (Helena), Teemu Palosaari (Kirjailija), Jaakko Saariluoma (Pekka), Armi Toivanen (Maija), Aslak Mamadou (Biko), Lotus Tinat / Laura Lempiäinen / Leeni Rantala (Sini), Kari-Pekka Toivonen (Kimmo) sekä Leena Uotila (kaikki loput sivuhenkilöt). Ohjauksesta vastaa Raila Leppäkoski.

Tarinassa Salme myy elämänsä aiheidenpuutteesta kärsivälle kirjailijalle 7000 eurosta, sillä rahan tarvetta on. Salmen mies Paavo on lopettanut puhumisen, vanhin tytär Helena on kohdannut työelämän paineet ja suuren surun, ainoa poika Pekka elää monin tavoin kaksoiselämää, nuorimmainen Maija etsii itseään ja myy lehtiä, Maijan mies Biko ajaa bussia, Kimmo on tienannut jo kaiken. Näytelmän kuluessa saadaan esiin monta näkökulmaa nyky-Suomen elämänmenoon ja siihen, mikä nyt sitten on kunkin osa tässä elämässä.

Huh. Hanat meinasivat aueta jo siinä vaiheessa, kun Ritva Valkama asteli lavalle, mutta hillitsin itseäni hieman. Intensiivinen, voimakas, aaltoileva, paikoin pirun ahdistava. Upea, nälkäinen, terävä. Mahtavaa teatteria. Ei syyttä lähes loppuunmyyty. (Alkusyksyn näytöksiin on näemmä vielä tilaa, hopi hopi lippuja varaamaan!)

Kaikki näyttelijät ansaitsevat hatunnoston, mutta Valkaman ohella erityisen mieleenpainuvasti esiintyivät Leena Uotila lukemattomissa pikkurooleissaan ja Jaakko Saariluoma hiljaiseen epätoivoon valuvana Pekkana. Heitä oli ilo (ja suru) katsoa. 

Lähes koko katsomo oli täynnä eläkeläisiä (jonkun yhdistyksen seuramatka epäilemättä), mutta onneksi vieressäni istui nuorehko kundi, joka hörähteli pitkälti samoille asioille kuin minäkin. Muuten olisi välillä tullut hieman orpo olo. Ainakin sain hyvän maistiaisen siitä, kuinka eri tavoin Ihmisen osaa voi seurata ja tulkita, ja kuinka erilaisista asioista se eri ihmisille kertoo. Se, mikä minulle nuorena pätkätyöläisenä ja paikkaani yhteiskunnassa etsivänä on tuttua, ei ehkä jollekulle eläkeläiselle edes näy. Ja toisin päin. 

Näyttelijät taputettiin valojen sytyttyä kolmesti takaisin. En yhtään ihmettele, miksi. Kotiin lähdin pala kurkussa. Jokin viilsi syvälle.

***

Eilen tunnemyrskyjen hieman laannuttua oli vuorossa toinen tämän viikon Hotakais-sovitus, Ryhmäteatterin Huolimattomat. Sen näyttelijäkaartin muodostavat Janne Hyytiäinen (Antero Mokka), Minna Suuronen (Leila Korhonen), Taisto Oksanen (Harri Boström), Inka Kallén (useat sivuroolit) ja Lauri Tilkanen (kuten myös). Ohjaaja on Aleksis Meaney, dramatisoinnin on tehnyt Juha Kukkonen. 

Antero Mokka on yksinäinen ratsastaja, rikoskomisario, joka ei ole vuosiin edes koskenut naiseen. Hän kohtaa henkirikoksesta epäillyn Leila Korhosen, hellyyshoitoihin keskittyneen puhdistusalan ammattilaisen, jonka auton verijäljet viittaavat kadonneeseen mieheen, Harri Boströmiin. Alkaa tapahtumien solmujen hidas aukeaminen, jonka aikana käy entistä selvemmäksi, mikä on nykyajan rutto: yksinäisyys, jota ei voi korjata, mutta jota koetetaan peitellä tai helpottaa kaupallisen seksin ja epärealististen odotusten kautta.

Huolimattomat on rankka kuvaus onnettomista ihmisistä ja heidän onnettomista yrityksistään tulla vähemmän onnettomiksi. Näytelmän alku ei heti imaissut minua mukaansa ja ehdin jo epäillä, käykö niin ollenkaan, mutta kuin huomaamatta uin vähitellen tarinaan sisään. Todettava on, että hyvää työtä tämäkin, ehdottomasti. Eikä kyse ole pelkästä pahasta, huumoria ja tahatontakin komiikkaa mahtuu keitokseen sopivissa määrin.

Etenkin Leilan ja Mokan intensiiviset kuulustelutilanteet vievät tarinaa tehokkaasti eteenpäin, ja niiden varaan sen ydin rakentuukin - muu seuraa perässä. Erityispisteet Janne Hyytiäiselle, joka sulatti vähitellen sydämeni: aluksi ajattelin, ettei hän ole alkuperäisteoksen Mokkaa nähnytkään, mutta niin siinä vain kävi, että ensivaikutelma petti. Lavasteet ansaitsevat myös maininnan. Helposti liikuteltavat, tavallaan sairaalamaiset kalusteet korostavat tarinan melankolista pohjavirettä. Siinä missä ihmisenä olemme yksin, ei maailma ympärillämme anna sen enempää armoa sekään. Ehkä syy ei aina ole vain minun, jos en löydä kovasta maailmasta kiinnekohtia, joihin tarttua - ei niitä välttämättä edes ole.

Uskallan suositella, joskaan mitään yksiselitteisen lämmintä oloa tästä ei saa. Onneksi toivon pilkahdus kuitenkin näkyy, ja joskus on mahdollista saada maailman reunasta tukeva ote.

Vaginamonologeja

Eve Ensler: Vaginamonologeja
Suomentaja: Annu James
(Jälkisanat Gloria Steineman, suom. Annika Eräpuro)
Otava 2001
144 s.
The Vagina Monologues (1998)

Kirjastosta.


Muistan kun Vaginamonologeista kohistiin viime vuosituhannen lopulla. Olin tosin vielä sen verran nuori, ettei Enslerin paatos vielä ollut minulle suunnattua (vaikka itse tekstissä tuodaankin kyllä ilmi, ettei vaginan tuntemiselle ole eikä pidä olla alaikärajaa). Sen sijaan olin pikkuvanha ja kiinnostunut aiheesta (ja monista, monista muistakin aiheista) jo nuorena. Lisäksi Sinkkuelämää kuului jokaviikkoiseen tv:n katselusettiin. (Eräs ystäväni oli lukiossa vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, ja muistan hänen kertoneen, kuinka isäntäperhe järkyttyi kuultuaan, että hänen lempparitv-ohjelmansa on Sinkkis. M totesi siihen, että joo, katson sitä äidin kanssa.)

Tiesin siis, mistä on kyse. Viime yönä päässäni pyöri niin paljon graduasioita, etten saanut unta. Niinpä tartuin Vaginamonologeihin, jotka odottivat kutsuvasti kirjapinossa. Lukaisinkin koko teoksen samaan syssyyn.

Tämä olisi pitänyt nähdä lavalla. Se on varma. Luettuna teos ei pääse oikeuksiinsa, sillä se on liian heppoinen ollakseen pelkästään tietoisku tai pamfletti. Ensler on kyllä vakuuttava ja hänen taustatutkimuksensa on kunnossa. Hän haastatteli monologeja varten yli kahtasataa naista, minkä lisäksi faktatietoa on selvitetty muitakin reittejä pitkin olan takaa. Olisi tästä voinut tietokirjankin lukea. (Varmaan jokunen sellainen on olemassakin, joskus olen ainakin kirjaston historiahyllyssä nähnyt jonkin vaginahistoriikin, jonka nimeä tai muita lisätietoja en nyt jaksa etsiä.)

Mutta tämä ei ole tietokirja, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei ole tarkoituskaan olla.

Vaginamonologeissa naisen elämä tulee käsitellyksi syntymästä vanhuuteen. On elämäänsä (ja vaginaansa) pettyneitä, vihaisia, hyväksikäytettyjä, raiskattuja. Toisaalta on nautintoa etsineitä ja sen löytäneitä, lesboja ja heteroita, tyytyväisiä. Välissä on muutama tietoisku esimerkiksi naisten ympärileikkauksista Afrikassa. Osa monologeista on melkein sanatarkkoja toisintoja Enslerin tekemistä haastatteluista, osa on koottu pienemmistä kokonaisuuksista ja osa on saanut haastatteluista "vain kipinän".

En minä voi kertoa siitä. En voi, en pysty puhumaan siitä alakerran paikasta. Sitä vain tietää, että se on siellä. Niin kuin kellari. Joskus sieltä kuuluu ruminaa. Putket pitävät ääntä, ja sinne eksyy kaikenlaista, pieniä eläimiä ja sen sellaista, ja se kostuu, ja joskus jonkun pitää käydä tukkimassa vuodot. Muuten ovet pysyvät kiinni. Sen unohtaa. 

Huolimatta siitä, että Vaginamonologeissa tartutaan todella rankkoihin aiheisiin, kuten seksuaaliseen hyväksikäyttöön, ympärileikkauksiin ja Bosnian sodan raiskausleireihin, minun ajatukseni valtasivat ne naiset, jotka eivät arvostaneet itseään ja vaginaansa. Ne, jotka olivat puhumatta Siitä, olivat aina olleet ja  olisivat halunneet ollakin, ennen kuin Ensler tuli kyselemään. Miten paljon häpeää ja ahdistusta voikaan liittyä naisen omiin sukupuolielimiin ja niiden toimintaan! Valtavasti. Ja monet äidit siirtävät kokemansa tuntemukset eteenpäin tyttärilleen, edelleen.

Vienan Karjalassa kuukautisista eli pesemisistä ja niiden alkamisesta ei saanut puhua kellekään. Jos puhui, sai vaivoikseen kivuliaat, runsaat ja epäsäännölliset kuukautiset. Kuukautisten aikana piti välttää kirkkoa ja kalmistoa, ensin mainittua sen omien puhtausvaatimusten vuoksi, jälkimmäistä, koska siitä saattoi tarttua kalmaa naiseen. Myös liiallista kahvinjuontia piti välttää, syystä tai toisesta.

Vaginamonologeissa kuukautiset eivät nouse keskeiseen rooliin, mutta niitäkin varten on yksi monologi: dynaaminen lista eri naisten kokemuksista siitä, kun kuukautiset ovat alkaneet. Kuinka äiti on läimäyttänyt, veritahrat pikkuhousuissa pelottaneet, veli kiusannut. Mazel Tov! 

Kuten mainittua, mielestäni Vaginamonologeja ei ole riittävän raju ollakseen "vain" pamfletti. Mutta sellaiseksi sitä kai on paikoin tulkittu: vihaisten feministien huudoksi, aiheesta jatkamiseksi, vaikka jo kerran on pyydetty olemaan hiljaa. Voi kuinka tiedän feminismin ja feministien ärsyttävän tiettyjä ihmisiä, ja voi kuinka paljon se joka kerta lisää omaa feminismiäni. Turha uhoaminen ärsyttää kaikissa muodoissaan, mutta siihen Vaginamonologeja ei sorru. Se on pisteliäis kokoelma naisten tuntemuksia ja kokemuksia heidän elämänsä ja vartalonsa keskeisimmästä asiasta, vaginasta.

Lopettakaa kaiken maailman juttujen tunkeminen sisääni. Lopettakaa tunkeilu ja lopettakaa sen puhdistaminen. Minun vaginaani ei tarvitse puhdistaa. Se tuoksuu jo nyt hyvältä. Ei ruusun terälehdiltä, kun sen kuuluu tuoksua pimpiltä. Juuri sitä ne yrittävät tehdä – yrittävät puhdistaa sen, panna sen tuoksumaan kylpyhuoneen raikasteelta tai puutarhalta. Kaikki ne intiimisuihkeet – kukilta tuoksuvat ja marjoilta ja sateelta. En minä halua pimppini tuoksuvan sateelta. Pitäisikö kalakin pestä sen jälkeen kun se on laitettu ruoaksi? Minä haluan maistaa kalan. Sen takia minä sen olen ravintolassa tilannut.

Vaginamonologeja on kyllä täynnä uhoa. Mutta ei turhaan, eikä turhaa uhoa. Se on kehotus kapinaan, eräänlaiseen vallankumoukseen: arvosta itseäsi nainen, jumalauta!

Näissä innokkaissa ja lennokkaissa tunnelmissa kehotan kaikkia tänne saakka lukeneita arvostamaan tänään taas vähäsen enemmän kaikkia maailman vaginoita.

Tällä lukukokemuksella avaan osallistumiseni nooran Rumat Kapinalliset -lukuhaasteeseen, ja onhan tämä nyt myös So American, Modern Women Writers ja New York.

Lokki Nukkekodissa

Otin taidekuvia, hittolainen! Ostin itselleni tulppaaneja viikko sitten ja pitihän niitä hyödyntää jotenkin muutenkin kuin puhtaasti silmänilona keittiön pöydällä. Tässä tulos. Otin kuvia yhteensä ehkä jotain 75, joten yhden säällisen julkaiseminen blogissa lienee paikallaan.

Tämä blogiani tammikuun ajan hallinnut lyriikka, draama & muu kirjallisuus -tentti on nyt sitten kunniakkaasti suoritettu. Luettavana oli tosiaan 12 kirjaa, joista ehdin lukea 10 ja kahta aloittaa. Kaksi kysymystä kolmesta koski tietenkin niitä kahta vasta aloitettua. No, olen hyvä soveltamaan, joten tottakai iskin pöytään erinomaiset analyysit sivistyneiden arvausten keinoin. Kolmas kysymys koskikin sitten Lokkia.

Anton Tšehov: Lokki
Suomentaja: Jalo Kalima
WSOY 1998
Cajka (1896)
101 s.

Kirjastosta.


Lokki kertoo ihmisistä, jotka eivät millään tavoita tai kohtaa toisiaan, vaikka heillä on lähestulkoon kaikki maailman aika käytettävissään. Joukko suht ylhäiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvia henkilöitä luuhaa hiljaksiin rappeutuvalla maatilalla järven rannalla. Kellään ei ole oikein mitään järkevää tekemistä, joten aika kuluu näytelmäkappaleisiin ja pelailuun. Maatilan omistaa herra Sorin, jonka sisko on Irina Arkadina, diivan elkeet moitteetta hallitseva näyttelijätär, jolla on jonkinlaisena rattopoikana kuuluisa kirjailija Trigorin. Irinan poika Konstantin Treplev, Kostja, on rakastunut sulokkaaseen naapurikartanon tyttäreen Ninaan, joka taas haaveilee sopimattomasta näyttelijättären urasta ja kirjailija Trigorinista. Tilanhoitajan tytär Maša on sen sijaan rakastunut Kostjaan, muttei saa vastarakkautta. Mašaa piirittää opettaja Medvedenko, tylsä mutta turvallinen mies. Lisänä sopassa on vielä Sorinin yksityislääkäri tohtori Dorn.

Näytelmässä on neljä näytöstä, joista kolme ensimmäistä tapahtuvat Sorinin maatilalla peräjälkeen ja neljäs kahden vuoden kuluttua. Varsinaisia tapahtumia Lokissa on vähän, olennaisempaa on puhe ja se, mitä jätetään näyttämättä. En nyt viitsi spoilata juonta samaan tapaan kuin kirjan esipuhe tekee, joten jääköön kunkin omin päin nähtäväksi, mitä kahden vuoden aikana ja viimeisessä näytöksessä tapahtuu, mutta ennen sitä päästään jo hyvin jyvälle. Tšehovilla on vähäeleinen ja osoittelematon tyyli, jonka keinoin hän tuo esiin sen tyhjyyden, jossa ilman kunnollista tekemistä ja elämäntehtävää oleva ihminen elää. Dialogi on monipuolista ja etenevää, henkilöt kiinnostavia, miljöö paljonpuhuva.

Lokissa on panostettu paljon sen varaan, mikä jätetään katsojan tulkinnan tehtäväksi. Ihminen on paljon muutakin kuin mitä voisi kuvitella, ja naamiot pidetään tiukasti kasvoilla perhepiirissäkin. Kiinnostavin henkilö on Irina Arkadina, parhaat loiston vuotensa ohittanut mutta maineestaan kynsin hampain kiinni pitävä nainen, joka ei nää omaa nenäänsä pidemmälle missään asiassa, vähiten onnettoman poikansa suhteen. Onnistuneesti hän kuitenkin pitää kynsissään Trigorinia, joka tosin hetkellisesti haikailee Ninaa kohden.

Kaikki näytelmän henkilöt ovat rakastuneet väärään ihmiseen, mikä on surullista. Onnea ei ole jaossa, mutta joku toinen ei ole aivan yhtä onneton kuin joku muu on. Säälintunteeni heräsivät etenkin opettaja Medvedenkon kohdalla, joka on selvästi hyvä mies, mutta ei voi koskaan olla Mašalle sitä, mitä tämän unelmat Kostjasta ovat. Todellisuutta paetaan siis keinolla millä hyvänsä, sillä se ei vastaa tyhjänpanttina valuttujen päivien haavekuvaa. Lopulta tämä kostautuu itse kullekin, sillä todellisuuspako ei voi kestää ikuisesti.

Anna Karenina herätti intoni venäläiseen 1800-luvun kirjallisuuteen, ja jotain samaa tunnelmaa koin Lokkia lukiessani. Luulen, että jokin kärpänen on puraissut, ja joudun väistämättä kahlaamaan lisää itänaapurin klassikoita. Lokki on mielenkiintoinen ja haikea tarina, jonka näkisin mieluusti joskus teatterissakin. Lämpesin, ehdottomasti.



Henrik Ibsen: Nukkekoti
Suomentaja: Eino Palola
WSOY 1999
Et Dukkehjem (1879)
124 s.

Kirjastosta.


Sitten hieman toisenlaiseen ajankuvaan ja kulttuuriin. Ibsenin Nukkekoti on varmaan aika monelle tuttu tarina naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja tehtävästä, petoksesta ja perhesuhteista. Nora Helmer on arvostetun asianajaja Torvald Helmerin vaimo ja kolmen pienen lapsen äiti, kunnioitettu ja huoliteltu porvarisrouva, jonka päivät täyttyvät perheenemännän puuhista ja illat aviomiehen miellyttämisestä. Pinta on kuitenkin varsin ohut, kun sitä hieman raaputtaa. Kaupunkiin tulee rouva Linde, Noran vanha tuttava, jolle Nora paljastaa salaisuuden: hän on väärentämällä ottanut lainaa maksaakseen miehensä sairauden vaatiman matkan eteläiseen Eurooppaan. Kyse on skandaalista, sillä naisella ei ole oikeutta hoitaa raha-asioita, ottaa lainaa eikä tietenkään väärentää takaajan nimikirjoitusta velkakirjaan. Nora on pikkuhiljaa lyhentänyt lainaansa talousrahoista nipistämällä, mutta tilanne eskaloituu kun velkoja, asioitsija Krogstad saa potkut Torvaldin johtamasta pankista ja kostaa häpeänsä vaatimalla Noralta velkaa välittömästi maksettavaksi ja asemansa palautetuksi tai muuten!

Samaan aikaan Noran ja Torvaldin läheinen ystävä, tohtori Rank tekee hidasta kuolemaa ja tuo näin toisen synkän pilven Helmerin talon ylle. Noran epätoivo kasvaa, sillä hän pelkää miehensä reaktiota, jos Krogstadin kiristys toteutuu. Totuuden paljastumista ei voi estää, mutta samalla, kun sekä Noran rakentama valheiden ja peittelyn kuvio että kiillotetulla pinnalla päällystetty, mutta sisältä ontto perhekulissi alkaa horjua, etenkin Nora, mutta myös Torvald oppivat jotain varsin olennaista ihmisluonnosta ja -suhteista. Ratkaisuja on tehtävä ja tehdään.

Olen nähnyt Nukkekodin Kansallisteatterin lavalla joskus 2000-luvun alussa, ja pidin siitä aivan valtavasti. Muistaakseni kirjoitin siitä jonkin hurmoshenkisen aineen äidinkielen kurssille (jonka ohjelmana kyseisen näytelmän katsominen oli) ja opin jotain olennaista elämästä. Norana oli Minttu Mustakallio ja Torvaldina Jukka Puotila, jos oikein muistiani pinnistän.

Nukkekoti on upea, en voi muuta sanoa. Se kertoo jotain niin osuvaa kuvaamastaan ajasta (ja nykyajastakin, ilman muuta), ettei voi kuin huokailla. Eikä ole syytä ihmetellä, miksi se herätti valtavan kohun ilmestyessään: Noran ratkaisuhan on säädytön, eikä sovi naiselle, jonka tärkein tehtävä on olla äiti ja vaimo - muuta tehtävää ei naisella voi olla. Torvald ei ole niin paha hahmo kuin hän voisi olla: typerä ja sokea hän on, mutta voiko miestä syyttää siitä, että hän on kulttuurinsa ja aikansa lapsi? Näytelmän viimeinen kohtaus on oikea hyökyaalto, niin voimakkaana se iskee ja riuhtaisee rakennetut kuviot mennessään. Norassa tapahtuu suurin muutos ja käänne, tietenkin, muttei Torvaldkaan siltä välty. Hänet pakotetaan nielemään muutos karvoineen kaikkineen.

Nukkekodista on varmasti sanottu jo kirjoitettu jo melkein kaikki mahdollinen. Analyysin kohteita on runsaasti, enkä voi kuin nöyränä nyökätä Henrik Ibsenin suuntaan. Yhtä tarkkaa ja viiltävää kuvausta naisen elämästä harvemmin saa kokea. Suosittelen Nukkekotia ihan jokaiselle, luettuna ja teatterissa katsottuna. Siinä on voimaa.


Näillä näytelmäseikkailuilla osallistun Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan palasen Venäjää ja Norjaa.

Saituri iski!

Molière 1622-1673. Kuva: Wikipedia.

Hyppäsin hetkeksi runoista draamaan. Minusta on aina tuntunut todella oudolta ajatukselta lukea näytelmiä: eikö niiden pointti ole nimenomaan katsoa, miten näyttelijät tulkitsevat tekstin merkityksineen lavalla? No, en ole teatterin(kaan) asiantuntija, ja Molièren klassikkonäytelmä Saituri tuntui sopivan helpolta selätettävältä niistä ennen 1800-lukua julkaistuista teoksista, joita tenttiin on kolme luettava.

Molière, alun perin Jean Baptiste Poquelin, oli pariisilainen teatterille sydämensä menettänyt mies, joka päätyi näyttelijäksi, ohjaajaksi, teatterinjohtajaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Molière esitti seurueineen tuotoksiaan itse kuningas Ludvig XIV:lle, jonka armoitetussa suosiossa herra sai kuolemaansa saakka paistatella.

Saituri kertoo rahasta, rakkaudesta ja ahneudesta. Päähenkilö on sairaalloisen saita ylhäisömies Harpagon, jonka lapset, poika Cléante ja tytär Élise, aiheuttavat leski-isälleen harmaita hiuksia tuhlaavaisuudellaan (=ylipäänsä käyttävät rahaa sellaisiin turhuuksiin kuin ruoan ostamiseen) sekä rakkaussotkuillaan. Isä haluaisi naittaa lapsensa mahdollisimman edullisesti, Élisen vanhalle kurpalle, joka ei vaadi myötäjäisiä ja Cléanten kypsälle leskelle. Itse hän on iskenyt silmänsä kauniiseen Marianeen, joka taas onkin Cléanten mielitietty. Élisen sydän pamppailee talon hovimestarille Valèrelle, jolla on (tietenkin) romanttinen, salattu menneisyys. Lisänä sopassa on muutama palvelija ja viranomainen sekä kadonnut raha-arkku. Lopuksi langat solmitaan ovelasti yhteen, ja komediaa kun eletään, loppu on onnellinen ja siinä on mukana myös vähän opetusta.

Saituria ei ole pituudella pilattu, mutta sitäkin terävämmin se sanoo asiansa: kuinka helposti ihmiset sotkeutuvat elämässään pikkuseikkoihin, kuinka herkästi väärinymmärrykset syntyvät ja kuinka suuri vaikutus on epäsuotuisilla luonteenpiirteillä, jotka jyräävät alleen kaiken muun - myös terveen järjen. Harpagonin hahmossa on jotain sydäntäsärkevää, vaikka hän on kaikin puolin epämiellyttävä ja typerä. Jos hänen hallitsevan luonteenpiirteensä vaihtaisi miksi tahansa muuksi vähemmän mairittelevaksi, sama tunne voisi säilyä: tässä on mies, joka pelkää maailmaa liikaa nauttiakseen elämästään koskaan. Samoin voi käydä kelle tahansa.

Jotenkin huikaisevaa kokea jotain sellaista, jota on jo vuosisatoja sitten koettu, ja naureskella asioille, joille jo 1600-luvun ranskalaiset ovat naureskelleet.

Aikamoisen terävää piikkiä Molière kyllä osaa lähettää suuntaan jos toiseenkin. Minua alkoi tosissaan kiinnostaa hänen uransa Aurinkokuninkaan hovissa, sillä voiko tosiaan olla niin, että näin sivaltava mies on saanut nauttia hallitsijan suosiota vailla ongelmia? Vai onko jälleen kyse siitä, että vain narrilla on oikeus pilkata kuningasta? No, Saiturissa ei sinänsä hyökätä hallintoa, vaan pikemminkin ihmisluontoa vastaan, joten ymmärrän kyllä, ettei sitä ainakaan minään valtiopetoksena ole voitu pitää. Ehkä aiheesta löytyy vielä jotain kiinnostavaa lisätietoa jossain vaiheessa, jos jaksan etsiä.

Olen erittäin positiivisesti yllättynyt. Viimeksi kun luin ranskalaista klassikkoa, teki mieli heittää kirja seinään. Nyt ahmaisin opuksen muutamassa tunnissa ja aloin kaivata mahdollisuutta nähdä teos teatterin lavalla. Kaiketi se on vielä joskus mahdollista, nämä klassikot kun eivät vanhene. Tässä tapauksessa sanon täydestä sydämestäni: onneksi.

Saituri pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta: alueena on Länsi-Eurooppa ja Ranska.