Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.

Adam Johnson: Orpokodin poika

Ihmisen identiteetti on kiinni hyvin pienistä asioista. Lapsuusmuistosta. Omien juurien ymmärryksestä. Taidoista ja tavoista. Määräyksistä. Pakkotoimista.

Pakon edessä ihminen on valmis olemaan kuka ja mitä tahansa, tekemään niin kuin käsketään ja ajattelemaan niin kuin määrätään. Ja silti, suurimmankin pakkovallan alla, on pieni hippunen jotain, mitä kukaan muu kuin ihminen itse ei voi päättää ja tietää.

Jun Do on kasvanut pohjoiskorealaisessa orpokodissa, vaikkei olekaan orpo. Kuten muutkin orpokodin kasvatit, myös hänet lähetetään sotilaskoulutukseen, kun ikää on tarpeeksi. Jun Dosta tulee tunnelirotta ja kaappari, myöhemmin radioaaltojen metsästäjä kalastusalukselle – ja vielä paljon muuta.

Orpokodin poika on kirja, jonka juonta on mahdotonta tiivistää pieneen tilaan. Adam Johnson on rakentanut tarinan, joka päästää lukijan moneen eri asemaan, katsomaan tilannetta yhä uudesta näkövinkkelistä. Päähenkilö on Jun Do, mutta kuka lopulta on kuka? Kenen identiteettiä käytetään, kenet hylätään?

Kirjan sivuilla pääsee hyvin syvälle Pohjois-Koreaan. Tutuksi tulevat japanilasten ja eteläkorealaisten siviilien kaappaukset, kalastusaluksen arki, "diplomatia", vankileirien toivottomuus, kidutus, Pjongjangin kadut ja korttelit, ylhäisön elämä ja Rakkaan Johtajan oikut. Kaiken keskellä Jun Do koettaa selvitä parhaansa mukaan.

Johnsonin tyyli (ja Antti Immosen suomennos) tekevät lukukokemuksesta yhtä aikaa nautinnollisen ja ristiriitaisen. Kirja on oikeasti jopa hauska: se on pilkallinen ja aiheidensa puolesta käsittämätön, absurdi. Samaan aikaan se on karmiva, sillä vankileirit, kidutukset ja pelot kuvataan varsin tarkkaan ja lukijaa säälimättä. Yhden humoristisen hetken jälkeen ollaankin jo kidutukseen erikoistuneen tiimin kellaritiloissa seuraamassa lobotomiaa. Kirjaa lukiessa kannattaa olla hereillä – se ravistelee.

Pohjois-Koreasta lukeminen on ennenkin pannut minut miettimään. Kuten vuosi sitten lukemani "matkaopas", myös Orpokodin poika on ulkopuolisen kirjoittama. Kirja on puhtaasti fiktiota, vaikka se eittämättä ammentaa vankasta tutkimustyöstä, haastatteluista ja tiedonhankinnasta. Orpokodin poika voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 2013, eikä varmastikaan syyttä. Se on voimakas, huolellisesti rakennettu tarina, joka tutustuttaa lukijansa aivan vieraaseen maailmaan.

Pohjois-Koreasta on kirjoitettu ja suomennettu varsin paljon tietokirjallisuutta. Siitä huolimatta luulen, että Orpokodin poika riittää minulle jälleen joksikin aikaa. En halua tällä hetkellä tietää enempää, tämä on tarpeeksi. Hulluuden rajoja on toisinaan kiehtovaa tonkia, mutta nyt ei ole sen aika.

Identiteetti on asia, joka kiinnostaa minua paljon. Mistä muodostuu esimerkiksi kansallinen, uskonnollinen tai poliittinen identiteetti? Kuinka paljon ihminen voi valita itse, kuinka paljon on ympäristön väistämätöntä vaikutusta?

Euroopassakin eletään levottomia aikoja. Sotia käydään, terroritekoja tehdään, ääriaatteet keräävät kannatusta, rasismi on näkyvää. On syytä pohtia, millaisista paloista me muodostumme. Mitä olemme valmiit sietämään? Missä kulkee oma rajamme?

Mistä alkaen emme ole enää niitä ihmisiä, joita luulemme olevamme?


Adam Johnson: Orpokodin poika
Suomentaja: Antti Immonen
Ulkoasu: Jussi Hirvi
Alligaattori Kustannus 2014
507 s.
The Orphan Master's Son (2012)

Arvostelukappale.

_____

Myös Kirjavalas ja Kirjavinkit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta.

Lukukokemuksellani ruksaan pitkästä aikaa uuden kohdan Pulitzer-listaltani. Lisäksi tämä sopii Kirjan vuoden lukuhaasteen kohtaan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy

Gabriel García Márquez: Patriarkan syksy
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1987
273 s.
El Otoño del Patriarca (1975)

Kirppariostos.


Kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1982 saanut kolumbialainen Gabriel García Márquez kuoli huhtikuussa. Kirjoja ja kakkuja -blogin Johanna haastoi kirjabloggaajat lukemaan yhdessä García Márquezin tuotantoa kunnianosoitukseksi tälle maagisen realismin isälle, ja tottahan tartuin haasteeseen, kun herran teos Patriarkan syksy sattui vielä nököttämään sitkeästi omassa hyllyssä (ja TBR-listalla).

Patriarkan syksy ilmestyi vuonna 1975 ja se on ainakin kirjan kansiliepeen mukaan García Márquezin pääteos Sadan vuoden yksinäisyyden ohella. Sadan vuoden yksinäisyyden luin lukiossa ja taisin kirjoittaa siitä ihan suhteellisen siedettävän esseenkin, mutta juuri mitään en kirjasta muista. Oli ihan hyvä palata maagisen realismin grand old manin tuotannon äärelle.

Mutta aika vaikeaa lukeminen oli. En ole tainnut tässä asiassa kypsyä 2000-luvun aikana juuri lainkaan, sillä lukeminen takkusi ja putoilin jatkuvasti kärryiltä aivan sujuvasti. Kirjailijan tyyli on haastava, kieli koukuttaa ja samalla etäännyttää, virkkeet jatkuvat sivukaupalla, eikä pisteitä tai kappalejakoa harrasteta liiaksi.

Minulla on kinkkinen suhde kielen kanssa pelaaviin kirjailijoihin. Arvostan ja kunnioitan taitoa panna kieli ja sen säännöt uusiksi, kurittaa ja uudistaa, antaa palaa ja olla antamatta armoa. Mutta jossain määrin haluaisin kuitenkin kaikkein mieluiten nauttia kirjallisuuteni ihan sellaisenaan: suorana kerrontana, tarinana, jonka juonesta saa kiinni ja kielessä pysyy mukana.

Patriarkan syksy on kertomus vallasta, vallan murenemisesta ja sen monikasvoisuudesta. Iättömän tuntuinen Patriarkka on hallinnut maataan pelolla ja väkivallalla jo vuosia, niin kauan, ettei kukaan enää muista, kuinka kauan. Hän on paitsi yksinvaltias ja hirmuhallitsija, myös poika, rakastaja, mies, kansalainen ja ihminen. Patriarkka pelkää – vaikkei mikään mahti maailmassa saa häntä sitä tunnustamaan – ja on linnoittautunut palatsiinsa lehmineen. Vallan syksy on tullut.

Kirjan luvut palaavat uudelleen alkuun ja paljastavat uusia puolia Patriarkasta ja tämän elämästä ja hallinnosta. Teksti kulkee moniäänisenä monologina, jonka kertojat ja näkökulmat vaihtuvat ja keikauttavat kuvion uuteen asentoon kesken kaiken. Tarkkana saa olla.

Toisaalta vaikean kirjan lukeminen oli paikoin palkitsevaa. Kun kieleen pääsi kiinni – kun keskittyi, antoi palaa – se alkoi kuljettaa, ja kuin huomaamattaan lukija tempautui mukaan ajatusvirtaan. Ihailen taitoa, jolla kirja on kirjoitettu ja ihailen intensiteettiä, jolla se on suomennettu. Tämä kirja on taideteos, ilman muuta.

Patriarkasta muodostuu moninainen, ristiriitainen ja tarinan päättyessäkin edelleen arvoituksellinen kuva. Hän on monien persoonien mies, monissa liemissä keitetty, monella tapaa valtansa vahvistanut. Kirjassa on varsin raakoja kohtia, mutta samalla omanlaistaan kauneutta – kun antaa sen viedä. Jos siis päädyt lukemaan Patriarkan syksyn, unohda ennakkoluulosi ja laske suojakilpesi. Tässä ollaan lukijaa suurempien asioiden äärellä.

Lepää rauhassa, Gabriel García Márquez.

____

Mainitun bloggaajien yhteishaasteen lisäksi Patriarkan syksy pääsee osaksi 14 nobelistia -haastetta (yhdeksäs Nobel-kirja tälle vuodelle!) ja se on 46. luettu kirja TBR-listallani.

Pohjois-Korea – Siperiasta itään

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea – Siperiasta itään
Kansi: Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2014
294 s.


Arvostelukappale.


Pohjois-Korea, maailman korruptoitunein maa. Romahduksen partaalla oleva diktatuuri, suljettu, salainen ja outo. Tuohon maahan ei varsinaisia pakettimatkoja tehdä, mutta turistinkin on mahdollista sinne tiettyjä reunaehtoja noudattaen päästä. Toimittaja ja dokumentaristi Jouni Hokkanen on kirjoittanut kiinnostavan ja viihdyttävän tietopaketin ja matkaoppaan, jonka avulla laiskempi ja mukavuudenhaluisempikin nojatuolimatkaaja pääsee kurkistamaan tuohon erikoiseen valtioon.

Pohjois-Korea on Hokkasta mukaillen "umpiuskollinen teokratia", eikä pohjoiskorealaisuus ole "sosialismia eikä kommunismia, vaan kyseessä on äärinationalistinen, rodun puhtautta vaaliva syvästi uskonnollinen diktatuuri, hengellinen pappisvaltio". Tämä on kiinnostava lähestymistapa ja tärkeä huomio. Maa elää Kimin dynastian, Suuren johtajan muiston, autoritäärisen hallinnon ja armeijan ehdottomassa puristuksessa.

Suuren Johtajan Kim Il-sungin ja hänen seuraajansa, Rakkaan Johtajan Kim Jong-ilin henkilöpalvontakultti pääsee kirjassa esiin selkeästi, kiihkotta ja silti tarkkasilmäisesti. On jotakuinkin mahdotonta ymmärtää, kuinka ihmisen palvonta voi mennä niin pitkälle kuin se Pohjois-Koreassa on mennyt jo vuosikymmeniä sitten. Johtaja- ja kansan isähahmon täydellisyys, ylivoimaisuus ja yli-inhimillisyys muodostavat keitoksen, jota demokraattisessa ja varsin tasapäisessä maassa syntynyt ja kasvanut ihminen ei käsitä. Kansalaiset kykenevät kiihottamaan itsensä hysterian partaalle, itkemään ja palvomaan kuolleita johtajiaan käytännössä käskystä. Maan nykyinen hallitsija, tiettävästi maailman nuorin valtiojohtaja on Kim Jong-un, Loistava toveri, Suuri seuraaja ja Kansan, armeijan ja puolueen kiistaton johtaja. Tästä lähtökohdasta onkin hyvä harkita jonkinmoisen järjen saamista Pohjois-Koreaan. Tai sitten ei.

Hokkanen on vieraillut Pohjois-Koreassa esimerkiksi elokuvafestivaaleilla ja kirjan mukana päästään kurkistamaan hänen yrityksiinsä ottaa selvää oudosta maasta. Pohjois-Koreaan järjestettävät matkat ovat tarkkaan kontrolloituja, eikä mukana saa olla esimerkiksi matkapuhelinta. Turisteille määrätään oppaat, jotka valvovat ja vahtivat vieraita vuorokauden ympäri, jotta nämä näkevät vain oikeat asiat. Hokkanen onnistui itse välillä karkaamaan oppaansa valvovan silmän alta, mutta toisaalta hyöty omin päin tehdyistä retkistä jäi pieneksi: Pjongjangin kaduilla ei pääse kovin pitkälle kiinnittämättä huomiota, eikä turistien käytössä oleva valuutta kelpaa tavallisen kansan kaupoissa ja ravintoloissa. Matkamuistovalikoima on rajoitettu ja valokuvata saa vain luvan kanssa.

Kirja on vetävästi toteutettu ja havainnollistavasti kuvitettu. Luvut ovat lyhyehköjä ja niiden kautta tutustutaan Pohjois-Korean historiaan, diktaattorien ja puoluejohdon holtittomaan elämään sekä maan nykytilanteeseen. Ilmassa on myös kevyttä tulevaisuuden visiointia. Miten Pohjois-Korean käy? Voiko maa pysyä olemassa vielä pitkäänkin ottaen huomioon, että sen talous on käytännössä täysin kuralla? Voiko palvontakultti ja diktatuuri toteutua, kun tiedonvälitys luikertelee vähittäin myös tavallisen kansan käsiin, vaikka puolue kuinka yrittäisi sitä voimakeinoinkin estää?

Pohjois-Korea on totta vieköön kummallinen maa. Sen olemassaoloa on vaikea uskoa ja käsittää, ja maan rajojen sisällä tehdyt hirveydet jäävät paikoin itselläni olankohautuksella kuitatuiksi: abstrakti, vieras ja käsityskyvyn ylittävä ei yksinkertaisesti mahdu tajuntaan. Myöskään Hokkanen ei kirjassaan juuri ota kantaa Pohjois-Korean vankileireihin ja mielivaltaiseen rangaistusjärjestelmään. Tämän kirjan tarkoitus onkin olla kuvaileva, ei arvottava.

Itse en missään nimessä matkustaisi Pohjois-Koreaan. En etenkään nyt diktatuurin aikana, mutta en ehkä silloinkaan, vaikka maa muuttuisi, kansa vapautuisi ja yhteiskunta normalisoituisi. Vieraat tavat, kielet, kulttuurit ja maailmankatsomukset kiinnostavat kyllä, mutta jossain kulkee vieraudenkin siedon raja. Omalla kohdallani se menee tässä.

Jouni Hokkasen Pohjois-Korea – Siperiasta itään on suositeltavaa luettavaa Pohjois-Koreasta (ja/tai diktatuureista) kiinnostuneille, vetävästä ja kepeähköstä tyylistä pitäville ja vaivattomalle nojatuolimatkalle haluaville. Alan asiantuntijoille se ei tarjonne mitään uutta, ja keskustelunavaukseksi se on kepoinen. Kiinnostava ja huolella koostettu kirja yhtä kaikki.

____

Pohjois-Koreaan ovat kirjallisesti matkustaneet myös Lumiomenan Katja ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Kuittaan tällä kirjalla Maailmanvalloitukseni etenemisen Pohjois-Koreaan.

Ryszard Kapuściński: Keisari

Ryszard Kapuściński: Keisari 
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Perttu Lämsä
Like 2006
205 s.
Cesarz (1978)

Kirjakauppaostos.


Legendaarisen puolalaisen toimittajan Ryszard Kapuścińskin Keisari on tutkimusmatka Haile Selassien, Etopian kuninkaiden kuninkaan, Juudan heimon voittamattoman leijonan ja Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa hoviin ja sen murenemiseen. Haile Selassie hallitsi Etiopiaa ensin valtionhoitajana ja kruununprinssinä, sitten kuninkaan ja lopulta yksinvaltiaana vuodet 1916–1936 ja 1941–1974. Hän oli ylhäisen suvun poika, joka vaikutti merkittävällä tavalla maansa kehitykseen (tai kehittymättömyyteen) ja vaiheisiin lähes koko 1900-luvun ajan.

Keisari on vahva journalistinen tulkinta Haile Selassien valtakaudesta. Kapuściński matkusti Etiopiaan heti Selassien syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1970-luvun puolivälissä ja haastatteli keisarin entisiä hovimiehiä, maan alle paenneita virkamiehiä ja muita etiopialaisia. Silminnäkijäkertomukset ja pohdinnat yltävät keisarin valtakauden alkuvaiheista aina tämän viimeisiin hetkiin saakka loppukesään 1975, jolloin hän kuoli kotiarestissa epäselvissä olosuhteissa.

Kirjalla on mittaa vain kaksisataa sivua, mutta lukukokemuksena se on laaja ja vaikuttava. Se käy suoraan asiaan, ei peittele, kainostele tai häpeile. Ihailen vimmaa, jolla Kapuściński on suhtautunut työhönsä. 1970-luvulla sotilasvallankaappauksen läpikäynyt rutiköyhä Afrikan valtio on taatusti tuonut haasteita toimittajan työhön, mutta niistä piittaamatta (tai juuri niiden innoittamana) Kapuściński on saanut aikaan taitavan ja monitasoisen kurkistusaukon tiukasti ulkopuolisilta suljettuun hoviin ja sen eri kolkkiin.

Haastateltavana olleet ihmiset esiintyvät nimikirjaimien suojaamana, ja he puhuvat suoraan. Osa haastatteluista on pidempiä, osa vain pikkupätkiä, ja niissä on luettavissa jokaisen kertojan oma ääni. Sen sijaan se, mitä nämä äänet kertovat, on paikoin käsittämätöntä. Haile Selassie oli ehdoton yksinvaltias, varallisuudessa kylpevä despootti ja kaikki langat pakonomaisesti käsissään pitävä diktaattori. Hovissa elettiin tuhansien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, joille jokaiselle oli ehdoton aikansa ja paikkansa. Keisarin aatteet tuli tuntea lähes telepaattisesti, ovet avata oikeaan aikaan ja jalkatyynyt sujauttaa paikoilleen huomaamatta. Ilmiannot, armonanelut, suhdeverkostot, lahjonta ja irrationaalinen päätöksenteko leimasivat elämää hovissa ja sen liepeillä.

Samaan aikaan kun Kapuściński rakentaa kuvaa itsevaltiudesta Etiopiassa, hän peilaa sitä mihin tahansa yhteiskuntaan, jossa valta keskittyy käsiin, jotka eivät sitä osaa käyttää. Selassien valtakausi päättyi 1970-luvun alun massiiviseen nälänhätään, jota maan virkakoneisto ei kyennyt hoitamaan kuntoon. Sotilaiden synnyttämä vallankumous syöksi keisarin vallasta ja lukitsi tämän kotiarestiin loppuiäkseen. Diktatuurin kaiut eivät kuitenkaan vaienneet vielä aikoihin.

Kapuścińskia on myös kritisoitu faktan ja fiktion rajojen venyttämisestä. Voi siis olla, etteivät kaikki Keisarissa esiin nostetut puheenvuorot ole autenttisia. Toisaalta Haile Selassien teot ja Etiopian historia eivät Kapuścińskin käsissä – mahdollisesti paksustikaan väritettyinä – muutu todesta valheeksi. Päinvastoin: pienetkin sävyt, merkityksettömältä tuntuvat sivuseikat ja terävät havainnot koostuvat tarkkasilmäiseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ymmärtää maailmasta väistämättä taas hieman lisää.

___

Myös Juha Makkonen ja Kata ovat kirjoittaneet Keisarista. Kiiltomadon arviossa nostetaan ansiokkaasti esiin myös Kapuścińskin tuotantoon liitetty kritiikki.

Lisätietoja Haile Selassiesta saa vaikkapa Elävän Arkiston audio- ja videopätkistä.

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti (jossa pääsen tämän myötä kiinni päätavoitteeseen eli Afrikan tähteen) sekä Kansankynttiläin kokoontumisajot (kategoria: Yhteiskunta). Keisari on myös uusi ruksi Maailmanvalloituksessani (Etiopia) ja 39. luettu kirja TBR-listaltani.

Luokseenpäästämätön Seuraaja

Ismail Kadare: Seuraaja
Suomentaja: Tuula Nevala
Albaniankielinen avustaja: Eset Feka
Into Kustannus 2012
158 s.
Pasardhësi (2003)

Arvostelukappale.


Turhaan yritätte tulkita merkkejämme. Yritätte selvittää, kenellä on perusteita mihinkin ja kenellä ei. (s. 157)

Albanian Johtajan, Puolueen diktaattorimaisen päällikön Seuraaja löydetään joulukuisen yön jälkeen kuolleena kotoaan. Ampuiko hän itse itsensä, tehtäväänsä ja asemaansa kyllästyneenä, voipuneena vastuunsa alle, pettyneenä itseensä? Vai tappoiko hänet joku – ja jos tappoi, oliko syy poliittinen vai henkilökohtainen? Taloon tuli joku keskiyöllä, sanotaan. Seuraajan perhe ei tiedä mitään.

Tänä vuonna minulla on ollut kunnia tutustua Albanian kansalliskirjailijaksi tituleeratun Ismail Kadaren (s. 1936) tuotantoon. Ensin luin surullisenhaikean, upean Kolme surulaulua Kosovolle. Sen jälkeen tartuin Särkyneeseen huhtikuuhun, josta vaikutuin myös: hieno kertomus absurdista kunniasta. Ei ollut vaikeaa tehdä lukupäätöstä Seuraajan suhteen. Tämän halusin lukea.

Vaikeaa oli, kovin vaikeaa. Tarina lähtee liikkeelle kiinnostavasti Seuraajan kuoleman uutisoinnista. Olen kiinnostunut diktatuureista ja vallan väärinkäytöstä, eikä Balkanin aluekaan mitenkään epäkiinnostavaa seutua historiansa ja kulttuurinsa puolesta ole. Lähtöasetelmasta huolimatta en onnistunut pääsemään mukaan Seuraajaan. Kirja on lyhyt, vain puolisentoistasataa sivua, ja siinä ajassa olisi lukijan kannalta melkoisen tärkeää hypätä kärryille ja nauttia matkasta. Nyt ei käynyt niin.

Kadare kirjoittaa hyvin tasaista, varmaa ja vahvaa kieltä. Hän rakentaa kuvaa henkilöistään, kertoo absurdista valtakeskittymästä, pelosta ja jäykkyydestä. On kyse rautaisesta ammattilaisesta, joka kyllä tietää, miten tarinat kerrotaan ja kirjat kirjoitetaan.

Eikä Seuraaja ole huono kirja, ei keskeneräinen eikä höttöinen. Se ei vain auennut minulle niin kuin olisin halunnut ja toivonut sen aukenevan. Se kertoo viiltävästi diktatuurissa elämisestä, kirjoittamattomasta sääntöviidakosta ja maailmasta, jossa kuka tahansa saattaa olla syyllinen mihin tahansa, kun niin päätetään. Se kertoo myös pelosta, jota ei voi hallita, kun ei tiedä, mitä pelkää.

Mutta tämän kaiken se olisi voinut tehdä kutsuvammin, laskea varustustaan ja päästää lukijan luokseen, jokaiselle sivulleen. Ja pitää siellä viimeiseen pisteeseen saakka.

Seuraajan on lukenut myös Riina.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania