Mitä kuuluu?

Tajusin kauhukseni, etten ole viikkokausiin kirjoittanut mitään muuta kuin kirjajuttuja. Olenkohan ehtinyt oikein ajatellakaan mitään erityistä? Päivät kuluvat nopeasti, kuten ajankuvaan kuuluu, ja uni jää jatkuvasti liian vähiin. Arki, sitähän se.

Ensimmäinen jakso tältä lukuvuodelta alkaa olla vähitellen paketissa. Ensi viikolla vedän vielä viimeiset seiskaluokkien opotunnit ja sitten onkin syysloman aika. Pidän jonkinlaisena voittona sitä, että ensimmäinen "Nää opotunnit on kyllä turhaa paskaa" -kommentti tuli vasta noin viidennen viikon paikkeilla. Loman jälkeen alkavatkin sitten ysiluokkalaisten tunnit, ja kohti yhteishakuahan tässä mennään niin että hiki roiskuu.

Töissä on ollut mukavaa, joskin paikoin myös raskasta. Jotkin asiat tuntuvat jatkuvasti valuvan käsieni ulottumattomiin, ja joistakin toisista on vaikeaa saada minkäänlaista otetta edes hetkeksi. Samalla on kuitenkin paljon intoa ja onnistumisiakin. Jokunen viime kevään ysi on pyörähtänyt koululla tai sattunut muuten vaan samaan paikkaan samaan aikaan, ja iloisia ja onnellisia toisen asteen opiskelijoita olen heissä havainnut. (Olen myös kuullut joistakuista varsin ikäviä huhuja, eivätkä ne valitettavasti yllätä ollenkaan.)

Kulunut syksy on ollut osaltaan myös hyvin absurdi. Välillä en ole ymmärtänyt laisinkaan, missä maassa ja todellisuudessa oikein elän. Kaikenlaiset kaapuleikit, vihapuheet ja ärinät ovat surettaneet ja mietityttäneet. Miksi olemme tällaisessa tilanteessa? Miksi emme opi historiasta yhtään mitään? Tällaista aikaa en olisi vielä viisi vuotta sitten uskonut näkeväni. Mutta olenkin idealisti. (Ja ilmeisesti jotain "toista ääripäätä", koska kannatan tasavertaisia ihmisoikeuksia. WTF?)

Julistin jossain vaiheessa potevani mielipideväsymystä, mutta se karisi harteilta jo. Banderollia en vielä ole pystyttämässä, mutta olen päättänyt, etten tuhlaa ainoatakaan hetkeä rasistisen ölinän kuunteluun. Onneksi olen toistaiseksi säästynyt sen kuulemiselta (siis lähietäisyydeltä), joskin veikkaan, etten enää pitkään.

On elämässä onneksi ilojakin, suuria. Ystävät ovat kovasti sikiämään päin, ja vauvoja tulee lähikuukausina putkahtelemaan maailmaan ennätysmäärä. Vastikäänhän uutisoitiin, että Suomessa syntyvyys on lähes romahduspisteessä, mutta oman empiirisen elämänpiirini osalta on oltava kyllä aivan eri mieltä: tällaista tilannetta ei ole vielä koskaan näissä porukoissa nähty. Veikkaan kyllä, että kolmekymppisyys on huomattavasti olennaisempi vaikutin kuin taantuma tai mikään muukaan. Ihanaahan se on, että läheiset ihmiset saavat kaipaamaansa onnea elämäänsä. Sille ei ole hintaa.

Huomaan ajatusten poukkoilevan. On pitkästä aikaa ollut lauantai, jolloin olen voinut hyvillä mielin huoahtaa ja todeta, ettei mitään suunniteltuja menoja tai tuloja ole kalenterissa. On ollut aikaa käydä juoksulenkillä, kaupassa, siivota (ugh) ja mikä tärkeintä: lukea. Lukuvauhtini on hieman hidastunut, mutta pyrkimyksenä on toki päästä nauttimaan sivujen kääntelystä aina kun mahdollista. Olen ollut syksyn kuluessa poukkoileva lukija, ja keskittyminen lukemiseen on välillä vaikeaa, mutta onneksi tiedän, että tilanne kyllä rauhoittuu taas jossain vaiheessa.

Tänä viikonloppuna kirjamessuja vietetään Turussa, ja kolmen viikon päästä on vuorossa yksi syksyn hauskimmista viikonlopuista, kun Helsingin Kirjamessut kokoontuvat Messukeskukseen. Osallistun tapahtumaan Messukeskuksen auliisti tarjoamalla bloggaripassilla, ja kunhan pääsemme lähemmäksi h-hetkeä, listaan omia täkyjäni tänne blogiin.

Sitä odotellessa jatkan sekalaista lueskeluani, otan hieman punaviiniä ja nautin juuri alkaneen lokakuun tarjoamasta syksyn kauniista valosta.

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Rikhardinkadun kirjasto. Suketus jääköön edelleen kuvien ulkopuolelle.

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice -blogista.

Otan osaa kirjabloggaajien yhteistempaukseen, koska

– julkiset, avoimet ja maksuttomat kirjastot ovat sivistysyhteiskunnan selkäranka.

– haluan olla osa tuota selkärankaa.

– ajatus kirjastojen aseman heikentämisestä saa sieluni käpertymään rullalle.

– jokaisella kansalaisella tulee olla yhtäläinen pääsy kirjojen, kulttuurin, tiedon ja sivistyksen äärelle.

– kirjastot ovat turvasatamiani. Erityisen turvallisia satamia ovat elämäni varrella olleet Järvenpään kaupunginkirjasto (tätä kirjastoa käyttäen kasvoin lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi), Tampereen pääkirjasto Metso (turvapaikka uudessa kotikaupungissani syksystä 2006), Tampereen yliopiston kirjasto (etenkin Humanika, mutta sittemmin myös Linna), Kaisa-talon kirjasto (jossa kirjoitin graduni syksyllä 2012) sekä Rikhardinkadun kirjasto (joka on ollut kotikirjastoni Helsinkiin muuttamisesta tammikuussa 2011 alkaen).

Ja kaiken kaikkiaan: koska kirjastot on vaan niin jees!

Kauan eläköön suomalainen kirjasto!

Ketä vihataan seuraavaksi?

Topographie des Terrors, Berliini. Heinäkuu 2015.

Miksi ihminen vihaa toista?

Ihonvärin vuoksi. Uskonnon vuoksi. Aatteiden vuoksi. Tilastoilla ja tutkimuksilla perustellen. Historiaa kaivaen. Koska toinen teki väärin. Koska hän ei tehnyt niin kuin halusin. Ollut niin kuin tahdoin. Koska vaan sattuu huvittamaan. Kun nyt vaan tuntuu siltä.

Topographie des Terrors, Berliini. Heinäkuu 2015.

Mistä vihan oppii?

Vanhemmilta. Suvulta. Ympäröivältä yhteisöltä. Kirjoista. Mediasta. Netistä. Puheesta. Sieltä, minne itse lopultakin tuntee kuuluvansa. Niiltä, jotka kerrankin kuuntelevat.

Raide 17, Grunewaldin asema, Berliini. Heinäkuu 2015.

Miksi viha kasvaa?

Koska joku on toisenlainen. Erilainen. Liian samanlainen. Häiritsee elämääni. Saa enemmän. Saa liikaa. Saa sen, mikä kuuluisi minulle. Meille. Tulee muualta. On olevinaan kotonaan. On tehnyt joskus väärin, tai vaikkei olisikaan, esi-isänsä ainakin ovat. Tai jotkut toiset samanlaiset.

Raide 17, Grunewaldin asema, Berliini. Heinäkuu 2015.

Missä vihan näkee?

Netissä. Mediassa. Arjessa. Työssä. Asiakkaana. Yhteisön jäsenenä. Ulkopuolisena. Teksteissä. Puheessa. Kuvissa. Symboleissa.

Shoes on the Danube, Budapest. Kesäkuu 2015.

Minne viha johtaa?

Väkivaltaan. Levottomuuteen. Vääryyksiin. Muutoksiin. Tekoihin, joista ei voi palata. Sanoihin, joita ei saa takaisin. Haavoihin. Kuolemaan. Hautoihin.

Shoes on the Danube, Budapest. Kesäkuu 2015.

Ketä vihataan seuraavaksi?

Ketä tahansa. Vaikka sinua.

Häpeämätön ylistyslaulu Wienille

Oih, Wien.

Mistä edes aloittaisin?

Kotiinpaluusta on jo monta päivää ja olen ehtinyt saada ilkeän flunssankin, mutta tunne täysin onnistuneesta matkasta ja täydellisestä hullaantumisesta ei ole kadonnut minnekään.

Olen haaveillut Wieniin matkustamisesta siitä saakka, kun näin Rakkautta ennen aamua -elokuvan joskus 1990-luvun loppupuolella. Elokuvassa Ethan Hawken esittämä amerikkalaispoika Jesse ja Julie Delpyn esittämä ranskalaistyttö Céline tapaavat Eurooppaa halkovassa junassa ja alkavat jutella niitä näitä. Pojan kohde on Wien, tyttö on matkalla Pariisiin. Hetken innossa Jesse pyytää Célinea jäämään kanssaan Wieniin yhdeksi yöksi – hänen lentonsa kotiin Yhdysvaltoihin lähtee aamulla, eikä hänellä ole rahaa hotelliin – ja niinpä alkaa alle vuorokauden mittainen vaellus Wienissä. Ah!

No, intoani Wieniä kohtaan ei missään määrin ole laskenut John Irvingiin tutustuminen (joka alkoi joskus aivan 2000-luvun alussa) ja rakastuminen. Irvingin kirjoissa ollaan lähes pääsääntöisesti jossain vaiheessa Wienissä, enemmän tai vähemmän merkityksellisesti. Irving on itsekin asunut nuorena siellä, joten kuvaukset kaupungista ovat minusta tuntuneet aina erityisen aidoilta, joskin kieltämättä eräänlaisella nostalgialla maustetuilta.

Jostain syystä en vain ole koskaan tullut itse matkustaneeksi sinne.

Enkä todellakaan tiedä, miksi.

Kun V:n lähtö Tsekkeihin varmistui, aloimme puhua kaupunkilomista, joita voisimme kevään aikana toteuttaa. Hän se taisi sumeilematta Wieniä ehdottaakin, eikä minua ollut erityisen vaikeaa siihen houkutella. Sopiva viikonloppu kalenterista, (nahkean hintaiset) lentoliput taskuun, hotelli varaukseen, päivä virkavapaata ja menoksi.

Viimeksi on lentokentällä jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin syksyllä 2004 au pairiksi Kaliforniaan.

(Taidan olla vähän outo...)

Olimme sopineet, että stressiä ei oteta. Wien on pullollaan "pakollisia nähtävyyksiä", joiden kiertämisestä saa varmasti hankittua itselleen sekä rakot jalkoihin että mahahaavan suorituspaineista. Sitäpaitsi minua (tai matkakumppaniani) eivät Habsburgien tusinapalatsit tai must see -kirkot erityisemmin sykäytä. Monet muut asiat kyllä.

Hotellin hankkimisesta vastasi puoliskoni, ja päädyimme 5. kaupunginosaan Margareteniin Pentahotel-nimiseen majoitusliikkeeseen. Erinomainen paikka, jota voin suositella lämpimästi. Kohtuuhintainen, hyvät kulkuyhteydet (metro ja bussi) ja erittäin siisti ja mukava. Hotellissa on ravintola ja houkuttelevanoloinen baari, mutta kumpaankaan emme tehneet sen tarkempaa tuttavuutta.

Torstai-iltana tyydyimme vain asettumaan taloksi ja tekemään tuttavuutta lähiseutuun jalkaisin. Margareten on varsin viihtyisä kaupunginosa, jossa on sekä palveluita että tavallisten ihmisten asuintaloja. Bongailimme hauskannäköisiä hipsterkauppoja ja kutsuvia oluttupia, mutta tyydyimme näyteikkunakierrokseen myös anniskelupaikkojen osalta. Iltapalaksi nappasimme jonkinlaisen paikallisen (?) herkun (voitaikinan sisään leivottua pinaattia ja fetajuustoa) myöhään auki olleesta kioskista. Grüss Gott!

Perjantaina suuntasimme kohti Innere Stadtia, Wienin historiallista (ja nykypäivästäkin) keskustaa. Tallailimme pitkin Kärntnerstrassea, luksusputiikkien ja matkamuistomyymälöiden valtaväylää. Se on aivan yhtä tympeä kuin kaikki vastaavat kadut missä tahansa Euroopassa. Onneksi kuitenkin pääasiassa vain jalankululle varattu (kuten usein tapana on).

Päädyimme pällistelemään Kärntnerstrassen varrella sijaitsevaa Stephansdomia, Wienin kuuluisinta kirkkoa. Sisälle asti ei kuitenkaan riittänyt intoa.

Päätimme tehdä omaehtoisen kiertoajelun Innere Stadtia kiertävää Ringiä (jonka nimi muuttuu monta kertaa matkalla) pitkin ja hyppäsimme raitiovaunuun. Ringiä kiertää jokin erityinen sightseeing -raitiovaunukin, mutta me kuljimme paikallisliikenteen mukana. (Kolmen päivän julkisen liikenteen lippu maksoi noin 15 euroa.) Tällä matkalla tulee nähtyä niitä keskeisiä nähtävyyksiä, kuten Raatihuone, parlamenttitalo, yliopisto, teattereita, oopperatalo ja jos jonkinmoista palatsia, jotka vilahtelivat silmissä.

Jäimme kyydistä huomattuamme Maria Teresian patsaan, joka vahtii ylväänä keisarinnan mukaan nimettyä aukiota, jonka kolmella puolella on museoita: vastakkain toisiaan lähes identtiset, palatsimaiset Luonnontieteellinen museo ja Taidehistoriallinen museo ja kolmannella sivustalla Museumsquartier, joka on varsin uusi museokeskittymä. Tyydyimme kuitenkin ihailemaan kaikkia museoita vain ulkopuolelta.

Ja tosiaan, mitäpä olisi meikäläisen Wienin-matka ilman Irving-bongailuja!

Jo kaupungille saapuessamme kävimme katsastamassa Kaikki isäni hotellit -kirjalle keskeisen Krugerstrassen, joka on aivan oopperatalon takana. Ei näkynyt kuuluisaa Gasthaus Freudia sen enempää kuin prostituoitujakaan... nyyh! Sen sijaan tarjolla oli kyllä jokunen hotelli ja matkamuistomyymälä.

Sen sijaan hieman toisessa suunnassa sijaitseva Schwindgasse toi kuvitelmia jo vähän lähemmäs todellisuutta. Tämä katu vilahtaa ainakin Garpin maailmassa, Vapauttakaa karhuissa! ja itselläni juuri kesken olevassa Minä olen monta -teoksessa. Irving asui täällä itse Wienin-aikoinaan. (Ja ei, en ole stalkkeri, enhän?!)

Lauantaina pieni darranpoikanen istahti harteille (perjantai-ilta venähti kuin huomaamatta, sillä kävimme todella hyvässä italialaisessa ravintolassa syömässä ja juomassa ja jatkoimme matkaa houkuttelevaan kapakkaan herkullisten oluiden äärelle), mutta suuntasimme askeleemme Naschmarktiin, joka on wieniläinen markkina-alue 6. ja 7. kaupunginosan (Mariahilf ja Neubau) rajalla. Varmasti olisi voinut löytyä vaikka minkälaisia aarteita, mutta paikalla oli noin 5000 muutakin ihmistä ja kylmä hiki puski pintaan. Pakenimme siis paikalta ja tallustelimme pitkin Mariahilfiä ja Neubauta, ennen kuin päiväunet kutsuivat.

Illemmalla lähdimme uudelle seikkailulle. Ensimmäinen kohde oli Riesenrad, Wienin kuuluisa maailmanpyörä (jossa myös Jesse ja Céline käyvät). Matkalla sinne satuin vilkaisemaan metron ikkunasta juuri oikealla hetkellä, minkä seurauksena oli hypättävä ulos heti seuraavalla pysäkillä ja palattava metrolinjan jälkiä takaisin päin. Huomasin nimittäin tämän:

Kyllä, juuri sama silta, jota pitkin Jesse ja Célinekin kävelevät! Aurinko oli juuri laskemassa, joten tuli kiire näpsiä muutama fanityttökuva samalla kun V pidätteli nauruaan.

Itse Riesenrad oli mukava vierailukohde. Eihän se kyyti loppujen lopuksi kauaa kestä, mutta maisemat valojen täyttämän Wienin yli olivat pääsymaksun arvoiset. Maailmanpyörästä voi vuokrata myös privaattivaunun, jos haluaa järjestää vaikka romanttisen kynttiläillallisen tai muunlaista illanviettoa. Hauska idea.

Lauantaina illastimme erittäin miellyttävässä Gasthaus Pöschlissä, jossa V sai kauan kaipaamaansa wieninleikkeen, minä erinomaista risottoa ja kumpikin herkullista olutta.

Sunnuntaiaamuna vilkaisu ikkunasta kieltämättä hieman masensi: ulkona satoi lunta, vaikka kevätreissulla luulimme olevamme. Ei auttanut muu kuin kietoa kaulahuivia tiukemmalle, vetää baskeri syvemmälle päähän ja suunnistaa kaupungille. Olimme säästelleet muutamia valittuja sisätilakohteita viimeiselle päivälle, ja suunnitelma osoittautui toimivaksi.

Ensimmäisenä kohteenamme oli Kansalliskirjasto.

Oih!

Meillä oli myös tuuria, sillä samana sunnuntaina sattui vielä olemaan poikkeuksellisesti vapaa sisäänpääsy tuohon kirjatoukan paratiisiin jonkin sanomalehden sponsoroimana.

Paitsi että nähtävillä oli jo Habsburgien aloittama kirjakokoelma, Kansalliskirjastossa oli myös kiinnostava näyttely natsiajan Wienistä.

Kirjaston jälkeen siirryimme samassa rakennuskompleksissa sijaistevaan Albertinaan, jossa on valtava kokoelma klassista ja modernimpaa taidetta. Vaihtuvana näyttelynä oli laaja Max Ernstin retrospektiivi, joka teki kyllä vaikutuksen. Kieltämättä perinteinen museoähky oli lähellä, mutta varsin kiitettävästi selvisimme kuitenkin.

Kotiin lähteminen on usein vähän ristiriitaisen tuntuista. Yleensä olen ihan onnellinen kotiinpalaamisesta, mutta tällä kertaa olo ei ollut aivan tunnistettavissa.

Olin vähän pelännyt, voiko todellinen Wien muka mitenkään vastata kaikkia niitä kuvitelmia, joita olen siihen noin 15 vuotta ladannut. Voiko mikään sellainen koskaan toteutua? Mitä jos Wien olisikin jotenkin ankea ja arkinen, ruma ja kolho, ei ollenkaan sitä, mitä odotin?

Usein kai haaveiden toteutuminen hieman pelottaa, mielikuvituksen voima kun on niin suuri.

Mutta ei, pelkoni oli turha.

Wien oli juuri sellainen ja samalla aivan toisenlainen kuin odotin. Kaupungissa on todella kiehtovia piirteitä, joissa riittää pureskeltavaa vielä pitkään. On prameutta ja mahtailevuutta, menetettyä valtaa, anteeksipyytelemätöntä ylväyttä. On turistiystävällisiä all inclusive -kokonaisuuksia ja muovisia tunnelmia.

Samalla on kuitenkin pieniä sivukujia, säröjä pinnassa, tahroja ja virheitä. Arkista elämää, työmatkoja, metrotunneleita ja kebabkojuja. Yhdellä silmäyksellä näkee sekä Itävalta-Unkarin aikaisia suurvaltasymboleita että modernin Itävallan ja eletyn Wienin realismia.

Onneksi tiedän, että voin aina palata. Koska niin minä aion tehdä, vaikken vielä tiedä, milloin. Tai kuinka pitkäksi aikaa. Mutta sen tiedän, että elinikäinen ystävyyssuhde on syntynyt – myös todellisessa maailmassa, ei pelkästään kuvitelmissani.

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

Eilen ilottelin Juhani Ahon kanssa, tänään odotti paluu arkeen. (Kurkku kipeänä ja pientä flunssanpoikasta ilmoilla, miksi hauskanpidosta saa aina rangaistuksen?)

Syy eiliselle, hieman erivapauksia ottaneelle kirjoitukselleni oli kirjablogistien flashmob plagiointia vastaan, josta Morre kirjoitti napakasti. Mukana oli parisenkymmentä kirjablogia ja useita eri kotimaisia ja ulkomaisia klassikoita sekä muita koulu- ja opiskelutyössä paljon lue(te)ttuja kirjoja. Minun blogistani haetaan useimmiten Maria Peuran upeaa ja kamalaa On rakkautes ääretön -kirjaa hakusanoilla kirjan nimi + juoni jne. Lukekaa se kirja itse, naperot ja isommatkin ihmiset.

Tempaus sai mukavasti mediahuomiotakin, esimerkiksi Cityssä ja Hesarissa. Meikäläisen blogille tämä oli aikamoinen yleisöryntäys, kuten statistiikkakin kertoo:

Yleensä liikutaan alle sadassa sivunkatselussa per päivä, eilen niitä kertyi 613. Moi vaan kaikille! Tulkaa uudestaankin!

Mieltään tästä proggiksesta ei liene syytä pahoittaa: tarkoitus ei tietenkään ole ollut ivata kirjoja/kirjailijoita/opettajia, vaan näpäyttää julkisesti plagiointia ja muuta riman ali menemistä. Ollessani sijaisena pari viikkoa sitten kuuntelin teinien pitämiä esitelmiä, joista osan sisältö oli plagioitu niin suoraan netistä, etteivät muutamat sankarit olleet edes vaivautuneet lukemaan "omia" tuotoksiaan läpi ennen esittelyä, eivätkä siten osanneet sanoa, mitä olivat milläkin ilmauksella "tarkoittaneet". (Vinkki: poista edes ne sanat, joiden merkitystä et itse ymmärrä.)

Tässä yhteydessä voin paljastaa, etten ole oikeasti koskaan edes lukenut Juhani Ahon Rautatietä, vaan koko kuvaelma on päähenkilöpariskuntaa ja Iisalmesta lähtemistä lukuun ottamatta hatusta vedetty. Pitänee lukea alkuperäinenkin, kiinnostavasta klassikosta kun on kyse. (Ja herkästä naiskuvaajasta, heh.) (Harmi, ettei sitä kuvitteellista jatko-osaa, Moottoritietä, koskaan julkaistu, mutta ensi kerralla kuunnellessani Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma -biisiä, muistelen lämmöllä Juhani Ahoa!)

On törkeää varastaa muilta, oli se sitten aineetonta tai aineellista tavaraa. On törkeää yrittää huijata, on yksinkertaisen typerää vetää lekkeriksi. Aina ei tietenkään tarvitse (edes koulutehtävissä) (ja tämän sanoo kohta valmistuva opettajatarihminen!!) vetää kovat piipussa, ei sellaista jaksa. Mutta tekijänoikeusrikkomukset, huijaaminen, valehtelu ja kusettaminen ovat suoraan berberistä. Usein voi selvitä jopa kirjan selailulla, ihan tosi. Minäkin kirjoitin joskus lukiossa ihan jonkun kasipuolen arvoisen esseen Tuntemattomasta sotilaasta, vaikka luin kirjasta 20 ekaa ja 20 vikaa sivua, loput selailin koetta edeltävänä yönä. (Tuli kiire. Oli muuta elämää. Tiedättehän.) Ja ihan hyvä ihminen minusta kai tuli. Mutta ainakaan en plagioinut. Mitään.

Kiitokset blogikollegoille aivan erinomaisista juonikuvauksista ja kaikille kommentteja jättäneille sekä juttuni lukeneille. Hauskaa, että aihe kiinnostaa edes sen verran, että tulee klikattua linkkiä. Jatketaan!

Tässä vielä linkkilista osallistuneista blogeista ja bloggauksista, olkaa hyvät:


Aho Juhani: Rautatie
Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
Canth, Minna: Anna-Liisa
Canth, Minna: Työmiehen vaimo
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase
Kianto, Ilmari: Punainen viiva
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä
Meyer, Stephenie: Houkutus
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää
Niemi, Mikael: Aivot pellolle
Orwell, George: Eläinten vallankumous
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa
Shakespeare, William: Romeo ja Julia
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen

Kuusisataa

Nyt on sillä tavalla, että tämä on 600. blogikirjoitukseni. Hupsista.

Perustin blogini tammikuussa 2006 ihan vain huvikseni. Pitkään tämä oli säännöllisen epäsäännöllinen päiväkirja, jolla ei ollut sen kummempaa tarkoitusta. Kunhan kirjoittelin. Asuin tuolloin Porvoossa ja opiskelin (tai "opiskelin") paikallisessa ammattiopistossa, kun en muutakaan ollut jo yhden välivuoden jälkeen keksinyt. Noihin aikoihin olin tosin jo päättänyt hakea Tampereen yliopistoon lukemaan historiaa, ja koko kevät kului ahkerasti Rantarosvojen saaristossa kahlaten. Luin, näin ja pääsin – syksyllä 2006 alkoi opiskelu, joka jatkuu sinnikkäästi edelleen...

Olen ehtinyt näiden blogivuosien aikana asua kolmessa kaupungissa ja viidessä asunnossa, kolmen eri ihmisen ja yhden kissan kanssa. Työtä olen tehnyt laskujeni mukaan seitsemälle työnantajalle neljässä eri kaupungissa. Opintopisteitä on kertynyt, mieli on avartunut, aikuisuus on tullut. Olen auskultoinut historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi, kirjoittanut gradua ja löytänyt jotakuinkin suunnan sille, mitä haluan isona tehdä. Olen menettänyt mummin, mutta saanut ja pitänyt uusia ja vanhoja ystäviä ja muita ihmisiä elämääni. V on ja pysyy. Monet näistä asioista ovat tallessa täällä blogissa. 

Viime vuoden alussa innostuin kirjoittamaan kirjoihin liittyviä tekstejä, sillä luin läpi tiiliskiviromaaneja yleisen kirjallisuustieteen tenttiä varten, eikä huvittanut tehdä niistä mitään tavanomaisia muistiinpanoja. Sille tiellenihän sitten olen jäänyt, epäilemättä pysyvästi. Enää ei tosin tarvitse lukea tenttikirjoja eikä kirjoittaa niistä, mikä on pelkästään positiivinen asia.

En minä silti päiväkirjastani tai avautumisistani luovu, vaikka ne ovatkin nyt jääneet kirjatekstien varjoon. Että jos joku niitä kaipaa, niin kyllä niitä vielä tulee. Ja jos jotakuta ne taas eivät kiinnosta, niin... no, netissä on helppoa jättää klikkaamatta. Sillisalaattiversio ei ehkä palvele parhaiten kaikkia käyttötarkoituksia, mutta uskallan väittää, että kyllä tänne world wide webiin mahtuu ihan kaikenlaisia blogeja. Myös tämä omani, oli se sitten juuri tällainen tai jokin toisenlainen.

Koko blogin ajalta minulla ei ole olemassa mitään kunnollista statistiikkaa, ja tällä hetkellä tuo VisitorCounterkin näyttää olevan kaatunut tai linkki rikki tai jotain. Kyllä täällä kuitenkin jonkin verran liikennettä on – eikä pelkästään omaani. Kivaa, että lätinäni kiinnostaa, mahtavaa, että kommenttejakin jätetään! Pidän niistä aina, ja yritän myös muistaa vastata. Tervetuloa myös uusille rekisteröityneille lukijoille, uudet numerot tuossakin taulukossa piristävät kummasti. Ja muillekin, nimellä tai ilman.

Toukokuusta 2008 alkaen (mistä asti Blogger tietonsa tarjoaa) suosituin teksti on tämä. Joskus minäkin vielä alan tosissani googlettaa, nykyinen käyttötapani taitaa olla jotenkin tylsä... Noin niin kuin järkevistä teksteistä eniten on käyty lukemassa arvosteluani (tai mutuhuttuiluani) KOM-teatterin Totta-näytelmästä (185 sivun lukua). Syksyllä saattaa olla luvassa lisää KOM-teatteria, verkot ovat jo vesillä... Kirjateksteistä eniten on houkuttanut Pimppini on valloillaan (101 lukukertaa). Myös Lapsuus lahkon vankina ja Middlesex ovat keränneet lukijoita, mahtavaa! Ja toki muutkin, enemmän tai vähemmän, se on kaikkein kivoin asia. Että joku lukee, mitä tänne kirjoittaa.

Nimimerkin takaa aion huudella jatkossakin, mutta sanojeni takana pysyn tottakai. Joskin kun blogilla alkaa olla ikää pian seitsemän vuotta, ei voine olettaa, että kaikki kuusisataa kirjoituskertaa olisi tehty kaikissa ruumiin ja sielun voimissa ja syvää harkintaa käyttäen. Etenkään silloin aiemmin, kun en edes tiennyt, lukeeko tätä kukaan. Että jos sieltä menneisyydestä löytyy jotain pahojakin luurankoja, niin sori. Ei kyllä pitäisi. Tunnemyrskyissä, väsyneenä, vittuuntuneena tai yltiöhattaraisena kirjoitettuja sen sijaan hyvinkin. Hölmöjä, naiiveja, mustavalkoisia – niitäkin.

Parasta bloggaamisessa on nykyisin ehdottomasti se, että saa olla kunnolla vuorovaikutuksessa muiden bloggaajien ja lukijoiden kanssa. Toivottavasti se jatkuu yhtä hyvässä hengessä jatkossakin. Kirjoista – ja elämästä – ei voi puhua liikaa.

Blogini nimi tulee Anni Sinnemäen runosta ja Ultra Bran biisistä Eniten.

Eniten minua kiinnostaa yö
että voisin mennä
vuoteeseen murehtimatta
ja olisi hiljaista


Eniten minua kiinnostaa tie
että voisin taas
rakentaa kiskoja
että pääsisin kauemmaksi


Sillä linjalla pysytään.

Kiitos teille kaikille siellä ruutujenne takana. Otan mielelläni vastaan palautetta, jos sellaista on tarjota ja sitä haluaa antaa. Tämä bloggaaja on iloinen harrastuksestaan ja suuntaa tästä eteenpäin kohti seuraavaa kuuttasataa! Tervetuloa mukaan! 

Luokkaretkihuumaa

Mitenköhän tämänkin opettajatar-ihmisen vielä käy. En edes ole opettajan hommissa, ja silti jo yhden työpäivän aikana saa kokea jos jonkinmoista vekkulia puuhaa esiteinien ja varsinaisten teinien kanssa. Ensin aamupäivän puuhastelin supermukavan kutosluokan kanssa, joka sai syvästi harkitsemaan joskus koneen uumeniin tallentamieni täydennyskoulutuslomakkeiden esiin kaivamista ja mahdollisuuksia luokanopettajana. Kyllähän tällaisten kanssa jaksaisi töitä tehdä, pohdiskelin. Sopivasti huumoria, ei vielä teiniangstia, mutta jo järkeä päässä. Ne olivat sitä paitsi menossa vielä Lintsille, ja silti jaksoivat sen pari tuntia kuunnella museotädin lätinää, tehdä tehtäviä ja puurtaa työpajassa. Iso käsi teille, kutoset! Älkää menkö pilalle vielä ensi syksynä, ainakaan ihan heti, pyydän!

Rauha päättyikin siihen, kun lauma rääkyviä ihmisapinoita valloitti talon (tunnetaan ilmeisesti myös kasiluokkalaisina) ja pääsin koettelemaan äänijänteitäni ihan tosissaan. Sen porukan mukana meinasi rappaukset irrota seinistä ja näyttelyesineet saada uusia olomuotoja. No, ääneni on kantava ja sävyltään niin halutessani sukua vittumaisille kapiaisille, joten museo on pystyssä, eikä suuria vahinkoja sattunut. (Sain äänenkäytöstäni kehuja auskuvuoden aikana, mutta itse en silti nauti sen korottamisesta, vaikka se pakollista silloin tällöin onkin.) (Jopa museossa.)

Kasiluokkalaisten opettajat näyttivät olevan loman tarpeessa, sillä paikalla olevan auktoriteetin sijaan he (kaksi kappaletta) tuntuivat vajonneen jonkinasteiseen, luultavasti pakotettuun, meditatiiviseen tilaan. Teki mieli sanoa, että TJ on hei aika vähän enää, koeta kestää toveri. Kun itselläni on kiinnostusta ja koulutus opettajan työhön, tulen tarkkailleeksi yleensä opettajien toimia luokkaretkillä ja tutustumiskäynneillä. (Sen minkä mainitulta karjunnalta kerkeän.) Havainnointini perusteella toimintamalleja on laidasta laitaan: on niitä, jotka tyrkkäävät kakarat museon ovesta sisään ja lähtevät hullunkiilto silmissään etsimään jostain lähistöltä kahvia, on niitä, jotka olettavat oppaan ja muun museohenkilökunnan olevan jonkin sortin viihdetyöläisiä, joilta irtoaa mitä tahansa hupia varatuksi ajaksi non-stoppina, on niitä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos vastuukysymyksiä ja niiden laiminlyöntiä ei oteta mukaan, minua vituttavat eniten ne, jotka alkavat vaikkapa sillä opastetulla kierroksella vetää eräänlaista aktiivisen kyselyikäisen roolia ja pommittavat opasta jatkuvalla (ja turhalla) kysymystulvalla, yrittävät kampittaa tiedoillaan ja näin (uskomattoman v-mäisellä tavalla) besserwisseröimällä parhaimmillaan pilaavat koko kierroksen. Joo, ammattimaisen oppaan hommaan kuuluu kestää äninät ja yninät ja kyetä reagoimaan niihin asiallisesti, mutta opettajien ollessa kyseessä meikäläisen pinna on aika lyhyt. Onneksi tätä tyyppiä ei kohtaa kovin usein.

Sitten on ne normaalit ja fiksut opettajat, jotka ovat ohjeistaneet mukulat vierailukäyntiin, muistavat oman vastuunsa, puuttuvat häiriöihin, kannustavat asiallista toimintaa ja parhaimmillaan (koska olen ilmeisesti piilofasisti ja osaan todellakin arvostaa Herran kuria ja nuhdetta) pitävät porukan niin sotilaallisessa järjestyksessä, että sormien napsautus, nyökkäys tai merkitsevä katse riittää. Mihin tahansa. Respect.

(Joo, ja jos ei käy selväksi, saatan hieman kärjistää, sillä en ole sitä mieltä, että opettajaa pitäisi pelätä, mutta joku roti pitää kouluelämässä olla, sen sanon!)

Huh, onneksi tämä luokkaretkisesonki on aika lyhyt ja minulla osa-aikainen työ. Muuten saattaisin olla ihan oikeasti helisemässä.

Ja saa nähdä, miten tällekin päänaukojalle käy sitten, kun edessä on vaikkapa se ensimmäinen oma luokkaretki. Tulenko tänne salaa muokkaamaan nurinani uuteen uskoon vai mitä...

No, oli miten oli, ulkona paistaa aurinko, tänään on sulkapallopäivä ja oma mökki odottaa jo kolmen yön päästä! Ei hassumpaa, ma sanon.

Lopuksi vielä aito city-lokki pesässän. Mikäpäs siinä, parkkipaikan reunalla on pesiessä.

Elämänlaadun osatekijöitä

Se on nyt nimittäin sillä tavalla, että tämän henkilön elämänlaatu kohosi pari(sataa) pykälää pelkästään tänä aamuna, kun polkaisin kuvassa näkyvän uuden ystäväni ensimmäistä kertaa työmatkalle. Ne reilut kahdeksan kilometriä menivät kuin siivillä, hymyilin leveästi kypäräni alta ja pyörätien pinta vain vilisi. Ohittelut olivat maltillisia, mutta todettava on, että katsellessani sitä mummopyörillä mankelointia en ikävöinyt omaa vanhaa kolmevaihteista Helkamaani pätkääkään. Tämä Crescent nimittäin lentää.

Ja ei, en kyllästy puhumaan pyörästäni tai pyöräilystä noin ylipäänsä. Aivot oikein huutamalla vaativat, että pitempi pyörälenkki pitäisi päästä tekemään. Pian.

Liikuntakärpänen surisi eilen siinä mielessä hämmentävään malliin, että menin zumbaan. Edellinen kertani oli maaliskuussa 2011. En ole erityisen sensuelli ihminen siinä mielessä, että liikehdintäni ei varmaankaan ole sulokkaimmasta päästä, mutta jonkinlainen rytmitaju minulla kuitenkin on. Eilen jouduin kuitenkin toteamaan, että näytän aika hölmöltä lantiota ketkuttaessani. Ei se tosin haitannut, nauratti vaan. Ryhmäliikunnassa kummallisinta on se, että usein tunnen olevani melkein ainoa hikoileva punanaama - monet näyttävät tunnin jälkeen jokaista hiussuortuvaa myöten tismalleen samalta kuin sen alkaessa. Ei sillä, että itse vastaavaa mitenkään tavoittelisin, mutta kyllä se saa pohtimaan, mistä se johtuu. Aineenvaihdunnan eroista? Kuntotasosta? Toisaalta, ainakin tiedän itse liikkuneeni, kun paita liimautuu selkään ja otsatukka naamaan. Ja se oma fiilis kai on olennaisin pointti. Tässäkin.

Tulevat viikonloput vaikuttavat suorastaan mahtavilta: ensi viikonloppuna juhlitaan enoni 50-vuotissynttäreitä hänen ja vaimonsa mökillä hyvin epävirallisissa tunnelmissa, sitä seuraavana porhallamme V:n kanssa neljäksi päiväksi omalle mökille Joensuuhun (auto järjestyi, hurraa!). Veljeni on ohjeistanut meille kaikenlaista pikkupuuhaa, ja kaiketi on suotavaa totella. Olen niin iloinen siitä, että hän on muutaman vuoden suvantovaiheen jälkeen jälleen kiinnostunut saaremme kohtalosta, etten todellakaan valita pienestä piiskauksesta. Luvassa on siis pitkän viikonlopun verran hiirenpaskan hinkkaamista lattioista, niiden muutaman kaapin järjestelyä edes takaisin, puunkaatamista, haravointia... Niin, ja sitä ihteään, mökkeilyä. Saunomista, grillaamista, mökin terassilla istumista, ehkä jopa talviturkin heittäminen. Kelpaa mulle, jos joku kysyy.

Niin, ja aivan ehdottomasti täydellinen nettihiljaisuus.
Graduakaan en aio ajatella.

Sen sijaan tällä viikolla olen ajatellut ja tulen ajattelemaan sitä varsin mallikkaasti: kahden päivän saldona on yhdeksän liuskaa järkevää tekstiä säntillisine nootteineen, ja melkein saman verran aion vielä tuhertaa. En tosin tänään, sillä tänään istun töissä ja keskityn bloggaamiseen Päiviö Tommilaan työntekoon. Mutta noin muuten tilanne on suorastaan mainio! Hyvä minä! Kyllä se sieltä vielä valmistuu.

Vallan williä menoa

Ei ole mitään, mihin tee ja pari suklaakeksiä eivät auttaisi. Tiedoksi epäilijöille.

Oli vappu. Käytiin tovereiden kanssa katsastamassa Vallilan Vapputanssit, joka osoittautui aivan mainioksi tapahtumaksi, vaikka tanssiminen jäikin väliin syystä että
a) väkeä oli ihan mustanaan
b) kaikesta elämää ohjaavasta gendersensitiivisyydestä huolimatta seurueemme sukupuolijako (4:1) vaikeutti paritansseja
c) avattu kuoharipullo kainalossa on yllättävän hankalaa humpata.

Oli kuitenkin hauskaa katsella hytkyvää tanssiväkeä ja iloista hengailua noin muuten vaan.

Loppuillan vietimme kalliolaisessa yksiössä juoden rommipaukkuja, syöden piknikeväitä ja kuunnellen kunkin voimakappaleita YouTubesta. (Listalla oli muun muassa 2. maanantai: Mixet tahdo olla mun kaa, Jukka Poika: Siideripissis, Elton John: The Circle of Life, Aerosmith: I Don't Wanna Miss a Thing, Eini: Koko tuotanto jne. Point taken?) Onneksi naapurit eivät olleet omiani, sillä erinäiset tulkinnat ja yhteislaulut olivat epäilemättä mieleenpainuvia.

Mutta niin, olipahan vappu! Tässä vielä todiste siis aivan villistä menosta:

Hei kaikki, olen Suketus ja tykkään hassuista naamiaisvarusteista! (Etenkin tuosta päällimmäisestä!)

Ja nyt on sitten toukokuu. Yksi deadline on ohitettu, sillä jos olisin halunnut jättää gradun tarkistettavaksi tälle keväälle, se olisi pitänyt tehdä toissaviikolla. Joten ei hätää, graduangsti jatkuu vielä pitkään. Elämäni oletettavasti viimeinen opintotuki nasahtaa tilille lähipäivinä, minkä jälkeen edessä on kai siinä mielessä aikuisuus, että yhteiskunnan (opiskeluaikaiseen elämään liittyvät) tulonsiirrot minulle päättyvät. Kattellaan sitten syksyllä uudestaan näitä asioita maisterinpaperit kourassa. Ahdistaa jo valmiiksi, mutta ei kerrota siitä kellekään!

Menneestä kuukaudesta vielä sen verran, että huomaan lukeneeni hyviä kirjoja (etenkin Poikani Kevin, Urho Kekkonen Strasse, Maan ääreen, Teemestarin kirja ja Kolme surulaulua Kosovolle jäivät mieleeni), aloittaneeni liian pitkään paitsiossa olleen hölkkäämisen, tavanneeni ystäviä ja nytkäyttäneeni monia asioita hieman eteenpäin. Ihan hyvä saldo, sanoisin.

Se, mikä ei nytkähtänyt mihinkään suuntaan, on viimeinen historian opintojen suorituskokonaisuus, jota varten pitäisi alkaa kahlaamaan esimerkiksi tuossa vieressä nököttävää Daniel Woolfin A Global History of History -nimistä mojovaa tiiliskiveä, jossa ei näytä edes juurikaan olevan kuvia. Hitto.  

Hakusana-ammuntaa

Uusi viikko, samat kuviot: maanantaiaamun bodypump ja sen jälkeinen euforia (lisää painoa penkkipunnerrukseen, jes!), karppaajan lounas (!), gradunkirjoitusta. Kirjoitin puoli sivua. Se on parempi kuin 0 sivua. Ehkä kohta jatkan vielä vähän. (Toiset puoli sivua?)

Lauantaina kävin Valtterilla, löysin kovakantisen ja hyväkuntoisen Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastin puolellatoista eurolla. On kuulemma hyvä? (Milloin ehdin ikinä lukea kaikki ne hyvät kirjat, milloin?) Viime päivien lukukokemukset ovat olleet erinomaisia, sillä ensin luin elämäni ensimmäisen Tervon, Laylan (koska eräpäivä on huomenna ja varauslista pitkä, sain lopultakin aloitettua), joka yllätti positiivisesti, joskin ärsytti, vihastutti ja ällötti monilta osin. Sitten luin Kristina Carlsonin Maan ääreen, johon en ensin meinannut saada oikein otetta, mutta joka sitten imaisi mukaansa ja nyt tunnen vieläkin Siperian viileän tuulen ihollani. 

Ja eilen alkoi terassikausi 2012. Maistui muuten aivan syntisen hyvältä se olut.

Olen huvittanut itseäni myös selailemalla erinäistä blogistatistiikkaa ja tietenkin blogiini viittaavia hakusanoja. Blogin nimellä ja jopa meikäläisen nimimerkillä tänne näemmä päädytään aika usein, hauskaa. Tervetuloa vaan itse kullekin. Kirjojen ja kirjailijoiden nimillä tullaan myös, tällä hetkellä suosituinta näyttää Tumman veden päällä, kakkosena Ihmisen osa. KOM-teatterin Tottaa haetaan (ja luetaan!) myös paljon. 

Robinson Crusoe kuinka paksu kirja, no, onhan se aika paksu. Aikuisena au pairiksi, enpä osaa oikein sanoa. Riippuu mikä määritellään aikuiseksi? Minä olin 19-vuotiaana. Kannattaa lähteä! Didaktinen kolmio, pane se kasvatustieteen tenttikirja pois! Nyt! En jaksa enää riidellä, no en minäkään. Riiteleminen on tyhmää. Hammasharjan vaihto kannattaa suorittaa aina aika ajoin. Minun uudessa hienossa sähköhammasharjassani on osa harjaksista värjätty siten, että ne kuluvat vähitellen ja kun väri on poissa, on aika ostaa uusi harja. Kätevää! Kaisu Jouppi on kaverini, taitava valokuvaaja ja hänen blogiinsa pääsee tästä.

Kandin teko vituttaa, no sanopa muuta! Tsemppiä. Kenen hahmo on Nick Adams, vastaus on Ernest Hemingway. Suosittelen. Kissat hyötykäytössä, hmm... sirkuskissoina? Rukkasina? Hiirijahdissa? Sinä, joka pohdit, miksi aina väsyttää: suosittelen lämpimästi riittävää määrää ulkoilua (vaikka väsyttäisikin), kevyehköä ruokaa ja mahdollisesti lääketieteen apua. Kyllä se energia jostain vielä löytyy! Minna Parikan kengät on minullakin, suloiset liilat Jodiet, eikä kertaakaan ole kaduttanut niiden ostaminen. Pellingin kyläkauppa on ihana, kuten koko Pellinki. Olisipa taas kesä, saaristo ja polkupyörä. Piiskaa ei saa minulta, harrastan vain itseruoskintaa ja sitäkin ainoastaan henkisellä tasolla. Vapaapäivä tenttiin lukeminen, lopeta se välittömästi. Vapaapäivä on vapaapäivä. Ymmärrä runo – siihen tuskin on yleispätevää ohjetta, minäkin vasta opettelen. Ja te kaikki valmiita kirja-arvosteluja etsivät koululaiset: tuntemattoman tädin vinkkinä voin paljastaa, että opettajatkin osaavat käyttää Googlea. Kannattaa ihan suosiolla kirjoittaa ne koulutehtävät ihan itse.

Ja viimeisenä huipulta, syy, jonka vuoksi en koskaan saanut filosofian perusopintoja valmiiksi: Metafysiikka on paskaa. Sinäpä sen sanoit.

Rentoutta luvassa

Matkamittarin paikka odottaa vielä tyhjillään...

Viikonlopun vähemmän hupaisista sääilmiöistä on nyt selvitty kunnialla, sillä aurinko porottaa, lumet lorisevat ja silmiä häikäisee. Hurraa! 

Joillekin pääsiäinen lienee vahva kevään merkki, mutta koska en itse harrasta sen viettämistä millään tavalla (no okei, myönnän, juuri mussutin pari V:n töistä lahjontana saamaa saksalaista miniatyyrisuklaamunaa), minun on aina ollut hieman vaikeaa suhtautua siihen muuten kuin arkielämää sotkevana pyhäputkena. Nyt on siis kuitenkin luvassa vähän illanistujaisia, toivottavasti rentoutumista, vähän urheilua ja ehkä jopa gradun naputtamista. Töistä on viikko vapaata, mikä antaa hyvät mahdollisuudet kaikkiin edellä mainittuihin.

Valmistauduin hieman tuleviin päiviin, sillä kävin kaupungilla hakemassa ruokaa ja juomaa. Minua teititeltiin niin Alkossa, Akateemisessa kuin Stockan herkun juustotiskillä, kassalla että kassalinjan päädyssä, missä näpsäkkä neiti pakkasi ostokseni puolestani. Palvelua, kyllä vain. Itse asiakaspalvelussa työskentelevänä osaan kyllä arvostaa hyvää asennetta muillakin. Se teitittely tosin saa minut tuntemaan itseni vanhaksi. Tai ehkä aikuiseksi? (Jonka ilmeisesti edelleen tulkitsen jotakuinkin samaksi asiaksi kuin vanha.)

Kuvassa oleva pyörä on ollut rakas kaupunkiratsuni vuodesta 2004 alkaen, mutta tänä vuonna aion repäistä ja hankkia uuden pyörän. Sellaisen, jolla pääse kovaa. Siinä pitää olla vaihteita. Minulla on tietysti ollut koko talvi aikaa selvitellä, mikä voisi olla juuri minulle sopiva pyörä, mutta lienee arvattavissa, etten ole pohtinut asiaa yhtään. Ehkä marssin vain joku päivä johonkin pyöräliikkeeseen ja heitän toivoni asiakaspalvelun niskaan. On se toiminut ennenkin. 

Postin tullessa jouduin hetkellisesti hämmennyksiin, sillä sen mukana oli Maanpuolustaja-lehden numero 1/2012. Ehdin jo pohtia, onko asuinkumppanini tehnyt jonkinlaisia muutoksia elämässään, kunnes takakansi paljasti, että lehti on osoitettu asuntomme aiemmalle asukkaalle. (Gendersensitiivisyydestä huolimatta kerron myös, että nimenomaan aiemmin tässä asuneen pariskunnan naisosapuolelle.) Lehden kansi lupaa sisällöksi ainakin Korpraali Koirasen kuvamuistoja rintamalta. Toivottavasti en loukkaa mitään kirjesalaisuutta, jos kohta keitän päiväkahvit (juu, juon kahvia jälleen, mutta lakko teki hyvää) ja tutustun kyseiseen aviisiin. Vihreään pukeutuvissa miehissähän (saati naisissa!) ei sinänsä ole mitään vikaa. 

Lesket ja lukupiiri

Tänään oli harvinaisen epähuono maanantai. Ensinnäkin oli vapaapäivä, aamupäivän treeni kulki hyvin ja sain luettua kirjoja.

Toisekseen päivä oli täynnä ihmisiä ja kulttuurikokemuksia. Kävin ystäväni Kaisun valokuvanäyttelyn avajaisissa Lasipalatsin galleriassa. Kaisu on kuvannut 19 leskeä ja kertoo kuvilla ja lyhyillä teksteillä heidän tarinansa. Kuvat ovat kauniita, yksinkertaisia ja koskettavia. 

Lesket-näyttely on Lasipalatsissa esillä 8.4. saakka, ja toukokuussa se siirtyy Kaapelitehtaalle Jukka Malen museoon. Suosittelen katsastamaan, jos Helsingissä liikkuu. 

 

Kaisun nettisivut löytyvät täältä.

Punkkulasillisen jälkeen ohjelmassa oli lukupiirin tapaaminen. Tarjoilukilpavarustelu osoittautui jälleen oivaksi, sillä herkkua oli tarjolla monenlaista. Huh. Vyöryn vieläkin. Juttelimme tämänkertaisesta kirjasta, Chimamanda Ngozi Adichien novellikokoelmasta Huominen on liian kaukana, josta kaikki olivat pitäneet jollain tavoin, osa varsin järisyttävästikin. Minusta kirja oli hieno, vaikkakaan ei mikään totaalinen täysosuma (minulle). Monin tavoin ajattelemaan paneva ja herättelevä kyllä. Lukupiiri on toiminut oivana keinona tavata ystäviä säännöllisen epäsäännöllisesti ja lukea myös sellaisia kirjoja, joita ei aina tule ajatelleeksikaan. Ja mahdollisuutena vaihtaa uusimmat juorut ja kuulumiset, tietenkin. 

Vaikka raitiovaunun ikkunaan läiskyi kotimatkalla räntää, tämä maanantai oli melkoisen mukava. Viikko jatkukoon nousujohteisena!

Välitilinpäätös

Huh kun jännittää huominen. Ei kai tässä enää voi mikään mennä pieleen, eihän? Tuntuu kuin sydän hakkaisi itsensä kurkun kautta ulos, olo on kaikin puolin levoton ja ajatukset harhailevat. En vieläkään usko todeksi, että melkein neljän vuoden pituinen ja suurin piirtein Mount Everestin kokoinen möykky on sulamassa pois.

Monta kertaa olen miettinyt, miten monen eri tekijän, käänteen ja sattuman summa tämä katastrofi on. Ja kuinka monta virhettä olen itse tehnyt. (Monta.) Ja miten voi olla mahdollista, ettei ole ollut tahoa, joka olisi voinut auttaa - ennen kuin hankin asianajajan. Ja miten ahneita ihmiset ovat, miten lyhytnäköisiä ja ilkeitä, miten vähän voikaan kiinnostaa muiden ihmisten asema. Oikeudentajuni ja uskoni ihmisten oikeudenmukaisuuteen on kärsinyt niin suuren kolauksen, että viimeistään tässä vaiheessa lapsuus on loppunut. Minun on vaikeaa enää uskoa ihmisistä mitään hyvää. Tai toki jotain, mutta pääasiassa vieraat ihmiset muodostavat uhkan. Se pelottaa, olen kuitenkin ollut joskus aika positiivinen ja avomielinen. En ole enää.

Toki viime vuosiin on osunut muitakin stressitekijöitä ja surua. Kaiken sen summana huomaan muuttuneeni paljon. Ehkä olen vähän vahvempi kuin joskus, mutta toisaalta taas en yhtään. Luulisi, että vastoinkäymiset vahvistavat, ja kai ne tavallaan tekevätkin niin, mutta minun kohdallani on ilmennyt myös sellainen ikävä seikka, että hyvin pienetkin poikkiteloin asettuvat asiat saavat hermoni katkeamaan nopeasti. Ei lupaa hyvää tulevalle opettajan uralle, mutta toisaalta ehkä työminä on kuitenkin hieman toinen tyyppi kuin minä-minä. Yhdet lehmän hermot ovat joka tapauksessa tilauksessa.

No, jos sinne huomiseen selviytyisi ehjänä. Kaikki on silloin hieman kirkkaampaa.

On muuten näin lähellä, etten ala haalia jostain jotain self-help-kirjallisuutta. Sehän tästä vielä puuttuisi.

Taidan kuitenkin tyytyä kuohuviiniin. Self-helpiä kuplivimmillaan.

Hengähdyksiä

Tavanomainen maanantaifiilis. Kirjoita gradua. Avaa ne tiedostot. Jatka siitä mihin viimeksi jäit. Tarkista viite. Tarkista uudelleen. Kirjoita. Kirjoita. Kirjoita.

Tämän päivän saldona on kolme uutta lausetta ja haahuilua erinäisillä nettisaiteilla. Intoa sain kuitenkin siitä, että vilkaisin pitkästä aikaa seminaariesitelmääni kahden vuoden takaa (joka siis toimi lähtölaukauksena gradulle ja sisältää kaiketi jo melkein sellaisenaan koko työn toisen puoliskon ja näkökulman) ja totesin, ettei se ole ollenkaan hullumpaa tekstiä. Olen tehnyt tarkkaa työtä silloin, kevättalvella 2010, kun ramppasin Turussa kiusaamassa arkiston henkilökuntaa ja hakkaamassa päätäni seinään paikoin tolkuttoman pitkäveteisten kirkolliskokousten pöytäkirjojen kanssa. Onneksi niissäkin on hetkensä ja helmensä. Teki siis ihan hyvää vilkaista sitä toista puoltakin ("kirkon virallinen näkökulma"), nyt kun olen oikeastaan koko talven ollut jumissa muistitieto-osion ("kansan näkökulma") kanssa. Kokonaisuus, sen hahmottaminen on hyväksi silloin tällöin. Kyllä tästä vielä jotain tulee, kunhan jaksan puurtaa. Ehkä nyt olisi viimein aika ottaa käyttöön metodi Tee-joka-päivä-jotain-graduun-liittyvää-ihan-mitä-tahansa-missä-muodossa-ja-laajuudessa-tahansa-kunhan-teet-jotain, jota olen harkinnut jo hyvän aikaa. Pitäisi varmaan lopettaa se harkitseminen vähittelen. (Pitäisi, pitäisi, -isi, -isi, -isi plaaaaaaaaah!)

Tämä viikko tulee kyllä olemaan aika hektinen, osin hyvässä ja osin pahassa mielessä. Superhyvä asia on se, että menen kahdesti teatteriin! Kyllä vain. Torstaina on luvassa Ihmisen osa ja perjantaina Huolimattomat. Vahva Hotakais-teema siis. Ajankohdat määräytyivät sattumalta, ja on erittäin mielenkiintoista nähdä, miltä kaksi Hotakais-tulkintaa tuntuvat kahden päivän sisään nautittuina. Luin vasta Huolimattomat (eräänlaisena valmentautumisena), mutta se ei vakuuttanut samalla tavoin kuin pökerryttävä Ihmisen osa. Avoimin mielin olen kuitenkin liikenteessä.

Töitä on myös luvassa jokunen päivä. Ja perjantaina katastrofaalisen asuntokeissini pitäisi saada viimeinen piste, eli koko paska myydään (polkuhintaan) pois. Huoh. (Kirjoitin tästä vähän viime kesänä.) Kohta neljä vuotta asiaa on väännetty ja käännetty, vehdattu, viivästytetty ja ajoittain jopa koetettu ratkaista, ilman tuloksia. Nyt, vuoden verran asianajajan palveluksia käytettyäni jutun loppu häämöttää. Vielä en uskalla olla helpottunut. Jotain on tähän mennessä aina tullut vielä mutkistuttamaan tilannetta. Perjantaina, kun nimi on paperissa ja kauppahinta tilillä, uskallan ehkä vetää hieman henkeä. Ehkä.

(V:n töistä saama shampanjapullo tyhjennettiin vauhdikkaasti synttärijuhlissani joskus pikkutunneilla, mutta jos tuo elämääni äärimmäisen tehokkaasti pilannut prosessi todella saadaan perjantaina päätökseen, voisin ensimmäistä kertaa elämässäni hankkia itse pullollisen pirun kallista kuohuvaa ja kitata sen naamaani ihan vain siitä ilosta, että olen kaikesta huolimatta hengissä ja melkein kaikissa ruumiin ja sielun voimissani.)

Seitsemän asiaa tiistaille

Töppövillan milla muisti minua seitsemän asian haasteella, kiitos!

Viimeksi kerroin juttuja nettiin liittyen. Nyt pitäisi keksiä jotain muuta...

1. Kävin viime viikolla lääkärissä pahentuneen migreenini takia, ja sain niin äärimmäisen hyvää apua ja palvelua, että olin aivan hämmentynyt. Lääkäri oli jo eläkeiässä oleva herrasmies, joka paneutui asiaani huolella, kuunteli murheeni ja ehdotti ratkaisuja. Menen tapaamaan häntä vielä uudelleen, kun olen muutaman kuukauden kokeillut elämää estolääkityksen kanssa. Poden hiukan huonoa omatuntoa siitä, että sain tämän lääkäripalvelun yksityiseltä lääkäriasemalta, jonka käyttöön minulla ei ikinä olisi varaa ilman superetuuksilla varustettua sairauskuluvakuutusta, jonka vanhempani ottivat minulle joskus 1980-luvulla, ja jota vastaavia vakuutuksia ei enää edes myönnetä, koska siinä on liian hyvät ehdot.

2. Olen alkanut syödä maitorahkaa välipalaksi. Aiemmin ajattelin, että se maistuu tympeältä ja on niin peruskarppaajaruokaa, että en ehkä kestä. Onkin paljastunut, että makuun tottuu ja ravintoaineet ovat kohdillaan. Eipä ole enää ongelmia keksiä välipala-ateriaa töihin pitkän ja voimat vievän iltapäivän keskeyttäjäksi.

3. En ole halunnut kirjoittaa Norwegian Woodista, jonka luin viime viikolla, koska en erityisemmin pitänyt kirjasta, ja tiedän, että ilmeisen suuri osa muista lukijoista on pitänyt. Olenkin pohtinut, mikä meni pieleen.

4. Ostin lauantaina Marimekon Helsinki-keittiöpyyhkeet, vaikka ne maksoivat ihan liikaa, enkä olisi todellakaan tarvinnut uusia keittiöpyyhkeitä. Mut kun ne on niin kauniit!


5. Kävelin sunnuntaiaamuna kahdeksan aikaan Kalliosta Katajanokalle tolkuttomassa lumimyräkässä noin puolimetrisessä hangessa ja oli jo valoisaa, mistä fiksusti päättelin, että kevät on nyt tullut. Raivoava lumisade ei hetkauttanut varmaksi kokemaani ajatusta milliäkään. Vielä juuri ennen kotiinlähtöä nautitulla viinillä saattoi olla osuutta asiaan.

6. Kirjoitin tänään loppuun esseen, joka on roikkunut tekemättä marraskuusta saakka. Tekstiä tuli lopulta 15 sivua ja se on jopa ihan siedettävää. Antaa sen maata vielä yön yli, ennen kuin teen viimeiset silaukset. Perjantaina vien sen proffalle.

7. Ensi perjantaina Tampereella on bileet, joissa näen viime vuoden auskukavereita, epäilemättä nauran pissat housussa ja saatan juoda muutaman oluen. Sieltä en sentään kävele kotiin, mutta yöbussin taidan joutua ottamaan, sillä menen – tietenkin – lauantaina töihin.


Toivoisin, että mahdollisimman moni bloggaaja nappaisi tämän tästä mukaansa ja innostuisi kertomaan itsestään sellaisia asioita, joita blogin lukija ei ole oikein tullut ajatelleeksikaan!

Auraus ja presidentti, enough said

Kaikenlaista sitä on. Ensinnäkin lunta Helsingissä, jota aura-autot alkavat hinkuttaa kasaan puoli kuudelta aamulla. Pohjakerroksessa asuva kiittää, varsinkin kun kaikkien ikkunoiden suunnassa on aurattavaa pintaa. Joo, on melkoisen hieno juttu, että auraus toimii ja joku sitä tekee, ja kyllä, inisisin kahta kauheammin, jos auraus jätettäisiin tekemättä, enkä pääsisi liikkumaan tukkoisilla kaduilla kirjastoon/arkistoon/töihin/kauppaan, mutta oikeesti. Puoli kuusi. Äänen lisäksi saamme makuuhuoneessamme nauttia myös diskopallon väreissä heiluvista aura-autojen valoista. Ei ihme, että aamupalalla soi päässä Risto.

Graduviikko ei ollut ehkä suoranainen menestys, mutta melko hyvä potku hanuriin joka tapauksessa. Arkiston tyypit moikkaavat jo ihan sujuvasti, ja minulla on oma vakkaripaikka, johon itseni asetan. Eilen pääsin jo melkein aineiston loppuun, mutta en sitten ihan kuitenkaan. Ne pari Facebookissa käyntiä kuuden tunnin aikana kostautuivat selvästi. Onneksi materiaali ei karkaa minnekään, ja ensi perjantaina saan kaiken valmiiksi. Lopultakin. Sitten pitäisikin enää aloittaa syvempi analyysi ja kirjoittaminen. Piece of cake. Vai mitenköhän se nyt meni.

Olen myös lukenut elämäni ensimmäisen Kaari Utrion kirjan. Se oli melkoinen kokemus, voin sanoa. Siitä lisää joskus toiste, kunhan Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme on pitänyt virtuaalikokouksensa. Nyt on kesken muun muassa yksi mielenkiintoinen gradukirja ja Richard Powersin Suopeus, josta ihana Linnea on kirjoittanut viime vuoden puolella. Kansi on tosin ehkä himpun verran liian viihdemäinen makuuni (varsinkin metallinhohtoiset kirjaimet!), mutta enhän minä sitä kantta lue. Linnean innoittamana (huomasin linkin) liityin myös Goodreads-palveluun, jossa voi rankata kirjoja ja pitää yllä omaa lukuhaastettaan. Minun tämän vuoden haasteeni on lukea 100 kirjaa. Saa liittyä ja ruveta kaveriksi, hauskan oloinen sivusto. Minulla on hämäriä muistikuvia jostain hieman vastaavasta sivustosta, johon olen ehkä joskus liittynyt, mutta niitähän nyt tässä internetissä riittää muutenkin.  

Vähän turhan vähän olen ehtinyt nähdä aurinkoa, mutta onneksi on ollut muuta puuhasteltavaa, kuten illanistujaisia. Ja anopin synttäritkin oli, sai vähän kakkua. Kohta alkavat vähän toisenlaiset täpinät, kun vaalit lähestyvät entisestään. En ole ehtinyt/jaksanut/muistanut seurata mitään tv-väittelyitä, mutta sähköisen ja printtimedian tuotoksia sen sijaan kyllä. Kärryillä ollaan, ei hätää. Odotan, milloin Paavo ja Vuokko -mukit ilmestyvät kasoina kirppispöytiin. Siinäpä oiva kaveri työpaikan kuivauskaappiin, jossa komeilee jo William ja Catherine -muki, silloin harvoin kun se ei ole jollakulla käytössä. Vähän suositumpi kuin ne iänikuisen tylsät Teemat. Jostain syystä. Torstaina koetimme katsoa läpi kaikki siihen mennessä tulleet tv-vaalimainokset, mutta eihän sitä Väyrysen kuusiminuuttista voinut selvinpäin katsella. Saulin repertoaari lähinnä tylsistytti (ja kummastutti - luulisi nyt sentään sillä jätkällä olevan melko muikean mainostoimiston taustallaan ja himppasen päheämpiä ideoita), Lipponen nauratti, Soini... no niin. Löysimme muuten aika paljon symboliikkaa niistäkin sekunneista. Ehkä liikaakin. Ja joku joskus väitti, että presidentinvaalit ovat tylsät? Höpsis. Parasta viihdettä tänä vuonna, sanokaa mun sanoneen!

Tähän presidenttiteemaan sopii paljastaa, että käppäilimme vuodenvaihteessa samaa matkaa Senaatintorille Tarjan kanssa. No okei, eri puolia Mariankatua, mutta silti. Tarja näytti iloiselta ja adjutantilla oli ruma pipo. Pentti oli kaiketi jätetty kissavahdiksi kotiin.

Vieläkin harmittaa, ettemme karaisseet ansiokkaasti viinabuffetin antimilla ja skumpalla kuorrutettuja kurkkujamme ja särmästi karjaisseet Hyvää uuttavuotta, rouva presidentti.

Vuosi pakettiin ja uutta kohti

Alkaa tämä vuosi olla vähitellen nähty.

Ainakin tämä on ollut parempi vuosi kuin edellinen. Olen ollut onnellisempi. Alkuvuodesta elämä mullistui, kun muutin avovaimoksi meren rannalle Helsinkiin. (Identiteetti)kriiseiltä ei vältytty, mutta aina ne kai kuuluvat taitekohtiin. Olen viihtynyt pääkaupungissa hyvin, joskin välillä kaipaan Tamperetta ja erityisesti mahtavia ihmisiä siellä. Toki on tullut rampattua opiskelujen perässä Pirkanmaalla etenkin keväällä ihan kyllästymiseen asti, mutta tottakai sitä joutuu silti eroon normaalisti arkeen kuuluvista tyypeistä, kun asuu eri kaupungissa. Harmi.

Kevään lopuksi sain valmiiksi opettajan pedagogiset opinnot. Syksyn tullen aloin tosissani tehdä gradua. Nyt näyttää ihan hyvältä, joskin paaaaaaljon on vielä tekemistä. Kirjoittamista. Tutkimista. Lukemista. Mutta pidän siitä, sillä haluan tehdä niitä kaikkia. Valmistumisella ei enää tunnu olevan paniikinomaista kiirettä, vaikka tavoite ensi keväässä onkin. Katsellaan. En halua pakottaa itseäni. (Hellä piiskaus käy kyllä.)

Kesällä murehdin liian pientä palkkaani ja tylsäksi osoittautunutta työtä. Syksyllä työolot hieman paranivat, mutteivät edelleenkään vastanneet sitä, mihin minut puheiden mukaan palkattiin. Tilanne saattaa muuttua hieman keväällä, mutta siitä tarkemmin, jos asiat etenevät. Matalapalkkaisena eläminen on vaikeaa, eikä tilannetta helpota se, että tämän vuoden tienestit ylittävät juuri ja juuri opintotuen tulorajat, joten joudun palauttamaan yhden kuukauden opintotuen, kunhan jostain kiskaisen rahaa siihen tarkoitukseen. Tämä on kyllä ihan omaa syytäni, sillä ilmeisesti on liikaa vaadittu osata laskea yhteentoista. Kymmeneen laskeminen sujuu kyllä... Pääsisipä jo näistäkin vaivoista. Voisi siirtyä murehtimaan jotain muuta.

Olen päässyt tänä vuonna katselemaan hieman maailmaakin. Maaliskuussa olimme Marin ja Jennin kanssa Edinburghissa, josta en sitten koskaan kirjoittanutkaan mitään matkamerkintää, vaikka niin uhosin. Hauskaa siellä joka tapauksessa oli, ja kaupunki oli upea. Erityisen hyvin mieleen jäi keskustan vanha hautausmaa, sinne tehdyt yökävelyt ja siellä tavattu orava. Opettelin matkalla juomaan viskiä, rakastuin Edinburghin linnaan ja täytin 26 vuotta. 

Huhti-toukokuun vaihteessa olin Itävallassa opettajankoulutukseen liittyvällä ERASMUS-kurssilla kaksi viikkoa. Ihan mielenkiintoinen reissu, jonka aikana käytiin myös päivämatkalla Italiassa ja Sloveniassa. 

Elokuussa pyöräilimme V:n kanssa Pellinkiin ja takaisin. Kolmen päivän kesäloma teki hyvää ja saaristo paljastui minulle sopivaksi mielentilaksi. Uudestaan pitää joskus mennä. Ehkä sillä kertaa näemme edes vilauksen Toven Haru-saaresta... Syyskuussa kävin Rovaniemellä tapaamassa ystäviä ja lokakuussa sain iloa Suomenlinnasta.

Marraskuussa matkustimme Kööpenhaminaan, missä vietimme erinomaisen hyvän pitkän viikonlopun, vaikka Tanskan hintataso hieman hirvittikin. Toinenkin pohjoismainen pääkaupunki tuli tutuksi, kun seilasimme Jennin kanssa meren yli Tukholmaan yhden päivän minilomalle. Itsenäisyyspäivää edeltävänä viikonloppuna oli vuorossa surullisenkuuluisa Pietarin-matka, jota en edelleenkään pysty muistelemaan kovin suurella lämmöllä. Ehkä joskus viiden vuoden päästä nauran sille kuin mille tahansa hupaisalle sattumukselle. Ehkä.

Olen käynyt tänä vuonna seitsemässä eri maassa, mikä on aika huima määrä! Samalla linjalla on tarkoitus jatkaa, mutta ei ehkä ihan heti alkuvuodesta muun muassa mainittujen taloudellisten haasteiden takia ja siksi, että ehkä saan sitä gradua tehtyä, jos lupaan itselleni jonkin matkapalkinnon kun se on valmis. 

Tämä on ollut hyvä vuosi. Toivottavasti seuraavasta tulee vähintään yhtä hyvä. Ainakin minusta tulee sen kuluessa filosofian maisteri, eikä se olekaan ihan mikään sivuseikka. Ennen maisteri- tai muita mullistuksia vietetään kuitenkin vuodenvaihdetta ja vuosipäivää. Ollaan tuon miehen kanssa tallailtu samaa polkua tai ainakin sen vierustaa seitsemän vuotta. Aika kiva. 

Ja illalla koti täyttyy ystävistä, joiden kanssa kelpaa heittää hyvästit menneelle vuodelle ja rynnätä kohti uusia seikkailuja.

Hyvää uutta vuotta itse kullekin!

Muutama sananen Pietarin-matkailusta

Suunnitteletko kivaa pakettimatkaa Pietariin? Onko mielessä helppo neljän päivän ratkaisu, edullinen majoitus, hintaan sisältyviä opastuspalveluita ja näpsäkkä bussimatka rajan yli nostalgisissa ja isänmaallisissa maisemissa?

Kannattaa miettiä vielä ja mennä mielummin halpalentoyhtiöllä johonkin kivaan suurkaupunkiin kompaktille omatoimiselle kaupunkilomalle. (Pietari käy tietysti tähänkin tarkoitukseen.)

Pari ihan tuntemattoman ystävän ominaisuudessa annettavaa vinkkiä:

1. Älä mene bussilla. Ikinä.

2. Jos kuitenkin menet, muista, että sinua on varoitettu. Ryhmämatkalla et tietenkään voi valita seuraasi (paitsi mahdollisen matkakumppanisi), ja on melko varmaa, että päädyt samaan sillipurkkiin vodkaturistien, tauotta puhuvien idioottien ja setämiesten kanssa. Onko se sen arvoista? Ei.

3. Bussi voi hajota, mikä ei sinänsä tietenkään ole kenenkään vika välttämättä. Vian korjaamisen odottaminen Karhulan ABC:llä neljän tunnin ajan alkaa kuitenkin syödä jo vahvempihermoisempaakin ihmistä.

4. Rajamuodollisuudet. Olen ylittänyt Venäjän ja Suomen välisen rajan ennenkin, eikä koskaan ole ollut hidastuksia tai ongelmia. Venäläiset tullimiehet ja -naiset eivät ehkä ole mitään päivänsäteitä, mutta eipä heidän tarvitsekaan olla. Autolla rajan ylittäminen... en voi suositella. Ensin odottelet bussissa lupaa mennä passintarkastukseen, sitten koetat selvitä 60 muun samalla ryhmäviisumilla kulkevan kohdassa 2 mainitun ihmisolennon kanssa oikean järjestyksen, jossa tarkastukseen mennään, sitten odottelet, kun tullivirkailijat tekevät puolen tunnin vahdinvaihtoa ja tarkastavat vielä edellä olevien bussien matkatavaroita.

5. Älä tartuta itseesi ennen matkaa jotakin kivaa talvitautia, joka puhkeaa sopivasti menomatkalla jossain Viipurin ja Pietarin välimaastossa, ja joka kaataa sinut hotellihuoneen sänkyyn seuraavaksi kahdeksi päiväksi. Onneksi hotelli oli siisti ja viihtyisä, joskaan en välttämättä olisi kokenut tarpeelliseksi matkustaa Pietariin sairastamaan.

6. Älä varaa tarjottuja retkikohteita, pääset niihin omatoimisesti halvemmalla ja sujuvammin. (Joutsenlampi-baletti Pietarin Konservatoriossa 50 euroa. Lipun normaalihinta noin 10 euroa. Laske itse matkatoimiston kate.) Jos kuitenkin olet vastaavan liikkeen tehnyt, lähde hammasta purren ja koko ajan niistäen mukaan huvituksiin vielä ensimmäisenä matkapäivänä, ennen kuin voimat kokonaan loppuvat. Mene ihastelemaan Eremitaasin aarteita, väsytä itsesi ryhmän mukana juoksemiseen ja huomaa eksyneesi jonnekin ranskalaisten impressionistien keskelle, josta et meinaa löytää uloskäyntiä. Älä panikoi. Et varmaan ole ainoa, joka tuntee tai on joskus tuntenut harhailevansa ikuisesti jatkuvassa taidelabyrintissä jossain toisessa ulottuvuudessa. Kai sieltä joku vahtimummo olisi lopulta heittänyt pihalle, mutta päädyimme tekemään hannutjakertut ja seuraamaan omia jälkiämme takaisin sinne, mistä lähti todistettavasti ainakin yksi reitti ulkomaailmaan.

7. Tunne itsesi ahneeksi turistiksi kuokkiessasi Pyhän Nikolain kirkossa kesken sunnuntaijumalanpalveluksen.

8. Koeta pitää itsesi kasassa kuunnellessasi selvästi vahvassa krapulassa olevaa opasta bussista käsin suoritettujen lyhyehköjen kiertoajeluiden aikana.

9. Älä mene Verikirkkoon. Moista turistirysää en ole hetkeen kokenut.

10. Pyydä ruplasi joinakin muina kuin tonnin seteleinä. Eivät tunnu harrastavan kunnollista pohjakassaa tai vaihtorahavalikoimaa siellä päin. Tietysti jos ostelet tavaraa tonnin arvosta kerralla, anna palaa.

Bonuskortti: Älä mene sille ryhmämatkalle, ihan oikeasti. Muitakin vaihtoehtoja on. On ihan turhaa hukata aikaansa muiden (parhaimmillaan matkatoimiston edustajien) odottelemiseen. Omin päin olisit jo perillä. Junalla olisit tehnyt jo meno-paluumatkan.

- -

Pietarissa sinänsä ei tietenkään ole mitään vikaa, joskin olisi tietysti tarpeen osata edes alkeellisesti venäjää. Viipuri sen sijaan oli surullisin kaupunki, jossa olen koskaan käynyt edes nopeasti pyörähtämässä. Onneksi matkakumppanini on omatoiminen nainen ja sain hänet potkittua ulos hotellista toiseksi matkapäiväksi kulkemaan omin päivän, kun itse jäin hotellihuoneeseen potemaan. Nyt jatkan potemista kotona, ja voin sanoa, että tämä oli ensimmäinen kerta millään elämäni matkalla, kun ihan tosissani toivoin, että olisin sittenkin jäänyt kotiin.

Miten erityinen turhauttaa?

Kulutin tänään elämästäni yhdeksän tuntia ja 26,53 euroa siihen, että kuuntelin erityispedagogiikan luennolla sitä samaa jargonia, jota on jauhettu jo edellisen 17 opintopisteen verran. Innostuin viime syksynä yliopistoni tarjoamista erityispedagogiikan perusopinnoista, ja aloin tahkota opintojaksoja läpi enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Erityisesti käyttäytymisen häiriöitä käsitellyt kurssi jäi mieleeni vahvana, informatiivisena ja hyödyllisenä kokonaisuutena, sillä sieltä sai ihan oikeita työkaluja sen pohtimiseen, miksi ja miten joillain lapsilla ja nuorilla elämä menee päin prinkkalaa, ja mitä ope voisi siinä sopassa sanoa tai tehdä. Valitettavasti siihen se jäikin, sillä loput tentit ja kurssit ovat tuntuneet lähinnä ajanhukalta. Sen toistelulta, kuinka erityisopetuksessa olevilla oppilailla on niin vaikeaa. Niin vaikeaa.

Aihe yleisesti on tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta esitystapa nyppii. Olen ehkä kyyninen, mutta en osaa ajatella tehostetun tai erityisen tuen piirissä olevien oppilaiden olevan aivan yksiselitteisesti uhreja. En kiellä, etteikö koulujärjestelmä ja yhteiskunta olisi epätasa-arvoinen tietyissä asioissa ja etteikö parannettavaa olisi asenteissa, käytännöissä, toimintatavoissa ynnä muissa, mutta ajattelutapa, jonka mukaan esimerkiksi maahanmuuttajaoppilas, vammainen oppilas, käytöshäiriöinen oppilas tai kuka tahansa muu tukea tarvitseva oppilas olisi aina altavastaaja ja päähänpotkittu, ei vain tunnu todenmukaiselta. Myös uhri voi olla ilkeä, päähänpotkittu saattaa olla kusipää, tukea tarvitsevalla voi olla niin paha asennevamma tai motivaatiopula, ettei siihen mikään auta. Eivät ne ole mitään herranterttuja, vaan tavallisen erikoisia, erikoisen tavallisia, lapsia ja nuoria.

Minusta pelkällä pään silittelyllä ja ymmärtämisellä ei pitkälle pötkitä. Pitää tarttua härkää (ja ongelmia) sarvista ja käydä asioiden kimppuun. Asettaa rajoja, esittää vaatimuksia, sopia säännöistä, rakentaa auktoriteettia, jakaa sanktioita, palkita. Aina ei voi antaa erivapauksia, vaikka se kovin ymmärtäväistä olisikin.

Sanottakoon, etten tosiaan ole ollut kentällä tekemässä töitä erityisopetuksen parissa, mutta joskus niin ehkä vielä käy. Ehkä en tiedä yhtään, millaista todellisuus on. Ehkä se joskus selviää minulle vielä aikamoisella kolinalla. Ehkä olen kaikessa ylemmyydentunnossani nimenomaan itse se idealisti. Ehkäpä. Siihen saakka haluan rakentaa ajatusmaailmaani siltä pohjalta, että koulussa on toimittava reilusti mutta ronskisti. Niin, ettei mitään apinalaumaa päästetä riehumaan miten sattuu, muttei sen enempää kehitellä Hitler Jugendin alajaostoakaan. Jossain siellä välimaastossa on toivottavasti olemassa sellainen vaihtoehto, joka takaa kaikille Suomen lapsille ja nuorille reilun ja turvallisen koulun. Ilman tukkapöllyä, mutta vapaana päänsilittelystä.

Ehkä pitäisi kirjoittaa tämä siihen viheliäiseen oppimispäiväkirjaan mielummin kuin tänne.

Kansanuskon päivä ja harmaiden aivosolujen liikehdintää

Olin päiväreissulla Tukholmassa. Kaupunki oli kaunis ja syksyinen. Aikaa oli jokunen tunti, ja se kului Gamla Stanissa kierrellen. Ihan mukavaa matkustella, kun ei ole pakonomaista suorittamisen tarvetta. Mitä nyt olin vakaasti päättänyt, että löydän kivaa shoppailtavaa. (Lopputulos: yksi joululahja, yhdet korvikset, lompakko V:lle ja laivan tax freestä litra Absolut-vodkaa ja Toblerone-pötkö.)

Tänään menin melkein suoraan laivasta SKS:n tiloissa järjestettyyn Kansanuskon päivään, jossa kuuntelin mielenkiintoisia luentoja kansanuskon näkökulmasta naisiin, miehiin ja seksuaalisuuteen. Aihepiiri liittyy graduuni, tai oikeammin graduni liittyy aihepiiriin, ja kiltti opiskelutoverini vinkkasi tapahtumasta minulle (kiitos!).

En ehtinyt tosiaan aivan kaikkia settejä kuulla, mutta ne, joihin osallistuin, olivat paikallemenon arvoisia. Laura Stark esitelmöi naisen väestä, vitun vihoista ja naisten sukupuolielimiin liittyvästä suomalaisesta ja karjalaisesta kansanperinteestä. Opin esimerkiksi, että naisen genitaaleille on löydetty jotain 800 eri nimitystä suomalaisesta kansanrunoudesta. (On miehillekin suunnilleen saman verran, ei kannata huolestua.) Omia suosikkejani ovat krunsmyyrä ja fluttuskamari. Vittu ei sen sijaan vielä ennen sotia ollut missään määrin yhtä ikävä sana kuin nykyisin, vaan aivan neutraali nimitys naisen värkille. Kiinnostava tieto oli, että eteläeurooppalaisessa kulttuuripiirissä haistatellaan miehen sukuelimillä, ei naisen, kuten Suomessa tehdään. Tämä voinee liittyä siihen, että Suomessa (noin yleistäen) nainen on nähty enemmän vaimouden ja kumppaanuuden kautta ja siten seksuaalisempana olentona kuin eteläisessä Euroopassa, jossa nainen on ennen kaikkea äiti. Oli miten oli, aihe on todella mielenkiintoinen.

Risto Pulkkinen esitteli kuulijat Carl Axel Gottlundille, melko omaperäiselle folkloristiikan kenttätyöpioneerille, joka jäi aikanaan (1796-1875) pahasti Lönnrotin ja kumppanien varjoon. Hän keräsi kansanperinnettä niin kotiseudullaan Juvalla kuin Ruotsissa ns. metsäsuomalaisten parissa. Gottlund oli melkoinen häntäheikki ja on kuvannut sekä henkilökohtaisissa että kenttäpäiväkirjoissaan sumeilematta paikallisten tyttöjen kanssa harrastamaansa sukupuolielämää. Hän myös julkaisi vuonna 1840 Kalevalan kilpailijaksi tarkoitetun Runola-nimisen eepoksen, joka herätti ilmestyessään paheksuntaa ja vahvaa kritiikkiä ennen kaikkea eroottisuutensa vuoksi. Vaikka Gottlundista piirtyikin hieman arveluttava kuva (ja sellaisena hänet myös aikanaan nähtiin - hän kritisoi voimakkaasti Kalevalaa, josta seurasi Pulkkisen sanoin "kulttuurinen itsemurha ja asema epähenkilönä"), hänellä oli myös pointtinsa: hän oli itse sitä mieltä, että kansantapoihin liittyvät asiat on esitettävä niin kuin ne ovat, tuomitsematta, sillä oma aikamme (tai hänen oma aikansa) ei ole sen vapaampi tulevaisuuden tuomioista.

Kaksi seuraavaa esitystä käsittelivät naisten kansanmusiikkiperinnettä. Galina Misharina kertoi valitettavan lyhyessä esitelmässään komilaisten naisten hääitkuista ja niihin liittyvästä tyttöyden menettämisestä ja uuteen statukseen siirtymisestä. Hänen jälkeensä korokkeelle asteli Karoliina Kantelinen, joka aloitti luentonsa päräyttämällä ilmoille oman versionsa vienankarjalaisesta joiusta. Melkoinen tapa kiinnittää kahvitauolta haahuillen palanneen yleisön huomio! (Olen myös hieman kateellinen: jonkunlainen huomionkiinnitysjippo voisi tulla hyvään tarpeeseen tulevaisuudessa teinien kanssa...) En tiennyt etukäteen tällaisesta kansanmusiikin osasta yhtään mitään, joten aihe oli varsin mielenkiintoinen. Joiut ovat olleet naisten aluetta, ja niissä on ollut pääaiheena jonkun tutun, naimattoman miehen toilailut. Sarkastisia pilkkalauluja siis, jotka laulettiin myös päähenkilön itsensä kuullen, mutta olivat myös keino välittää juoruja eteenpäin. Kyse on arkielämässä työn helpottamisena ja viihteenä käytetystä musiikkilajista.

Viimeisenä puhui Juha Pentikäinen, joka kertoi varsin henkilökohtaisia muistoja "elämänsä naisesta", Marina Takalosta ja tämän hallitsemista kansanperinteen piirteistä. Koko komeuden kruunasi havainnollistava esimerkki karhunpyllytyksestä, jossa siis talon emäntä on väkensä avulla suojannut karjansa karhulta ja muilta pedoilta pyllistämällä jokaiseen ilmansuuntaan pedon tappaman lehmän ruhon päällä.

Vickanin hääkirkko.

Graduni käsittelee näin ympäripyöreästi sokeltaen kansanuskon ja virallisen luterilaisen uskon näkemysten törmäämistä modernisoituvassa Suomessa. Siksi olen varsin kiinnostunut kansanuskosta ja uskontotieteestä ylipäänsä (vai onkohan gradun aihe löytynyt sittenkin enemmän yleisen kiinnostuksen kautta, ken tietää). On varsin virkistävää ihan piruuttaankin tehdä syrjähyppyjä "puhtaan" historiantutkimuksen puolelta etnologiaan ja uskontotieteeseen, vähän jopa folkloristiikkaan. Tai ehkä olen vain kovin muodikas ja poikkitieteellinen, käy se niinkin.

Olen joutunut miettimään paljon omaa suhdettani kirkkoon ja uskontoon. Itse en tunnusta mitään uskontoa, ja olen huomannut, että nykyisin olen todella kriittinen, kun tulee puhe suomalaisista uskontoon liittyvistä perinteistä tai ylipäänsä suomalaisesta uskonnollisuudesta. Vaikkei tutkimukseni ole vielä lähellekään valmis, uskallan jo sen perusteella väittää, ettei ole missään määrin järkevää luulla, että voitaisiin puhua yhtenäisestä uskonnollisesta perinteestä Suomessa. Sellaista ei ole. Alueelliset erot ovat olleet ja ovat epäilemättä edelleen aivan valtavia, aiheessa kuin aiheessa. Muista eroista puhumattakaan. (Esimerkiksi tutkimani aineisto on osannut kertoa, kuinka valtavan erilaisia papit ovat olleet niin luonteeltaan kuin toimintatavoiltaan ja siten vaikuttaneet seurakuntalaisten elämään ja käsityksiin elämästä aivan ratkaisevasti nimenomaan persoonallaan.) En nyt sano, että näin edes virallisesti väitettäisiinkään, mutta joskus tuntuu, että arkielämässä törmää aivan ihmeellisiin oletuksiin esimerkiksi siitä, kuinka kunnon suomalaisen luterilaisen pitäisi elämässään tehdä ja ajatella ollakseen jotenkin oikeanlainen. Saati sitten, kun pidetään hengenhädässä kiinni perinteistä, joiden alkuperäinen merkitys ja tarkoitus on aikaa sitten unohtunut - ja kauhistellaan, jopa tuomitaan niitä, jotka sellaisista perinteistä luopuvat tai toteuttavat niitä toisin.

Kansanuskon sulautuminen ylhäältä päin annettuun ja viralliseksi määriteltyyn uskontoon on todella mielenkiintoinen ilmiökenttä, josta en koskaan tule tietämään tai ymmärtämään kaikkea. Toistaiseksi sen parissa on ollut aivan hurjaa seikkailla, ja olen onnellinen, että sitä on mahdollista tutkia: muistitietoa ja muita aineistoja on kerätty huolellisesti ja säilytetty hyvin, joten tällainen graduntekijäplanttukin saa rauhassa vaivata aivosolujaan ja koettaa kirjailla ajatuksiaan jotakuinkin ymmärrettävään ja perusteltuun muotoon. Uskontotieteilijähän en siis ole, vaan koetan ymmärtää ilmiötä historiantutkimuksen kautta. On jännittävää huomata, kuinka paljon kansanuskoksi määriteltävää ainesta on kulkenut sulassa sovussa luterilaisen, ehkä jotenkin puhdasoppiseksi koetun rinnalla. Ja kuinka siitä eivät kaikki papitkaan ole välittäneet pennin vertaa: kokonaisuus on ratkaissut.

Tarkoitukseni ei ole mitenkään tyrmätä uskontoa tai siihen liittyviä asioita, mutta koska itselleni on tärkeää olla kriittinen ja ainakin koettaa katsoa elämää useasta eri näkökulmasta, kaikenlainen uskonnollinen kiihkoilu nostattaa aina karvat pystyyn. Ymmärtääkseni tarkoitus olisi kuitenkin löytää merkitystä nimenomaan omalle elämälle ja sen järjestykselle, yhteisille asioille ja ihmisyydelle. Ja sitä koetan gradussanikin jotenkin kaivaa esiin. (Ja siihen tämänpäiväinen Kansanuskon päivä antoi taas hyvää potkua.)