Samuel Davidkin: Rautakupoli

Samuel Davidkinin vetävän trillerisarjan kolmas osa Rautakupoli vie helsinkiläispoliisit Leo Askon ja Daniel Janovskyn yhä syvemmälle kansainvälisen asekaupan, vakoilun ja salaisuuksien sekaan. Samalla, kun puoli maailmaa tuntuu olevan Hernesaaren epämääräisissä oloissa kadonneen aseen perässä ja joku tai jotkut haluavat hiljentää siitä liikaa tietävän Leo Askon, Daniel Janovsky on puolestaan entistäkin uppoutuneempi vuosisataisen juutalaiseen kulttuuriin liittyvän arvoituksen, Kruunun, salaisuuksiin.

Aiemmat osat Esikoisten lunastus ja Sodomasta pohjoiseen ovat keittäneet Askon ja Janovskyn jo monessa liemessä Kuolluttamerta myöten. Mutta jos he luulivat voivansa jo hengähtää, väärässä olivat. Yhä selvemmäksi käy, että edellisessä osassa eskaloituneen, kansainvälisellä asteikolla vahvasti varoitusvaloja vilkuttavan asekauppavyyhdin lonkerot yltävät syvälle myös kotimaan kamaralla.

Luvassa on vauhdikkaita ja vaarallisia käänteitä niin Helsingin kaduilla, lontoolaisissa pubeissa ja museoissa (!) kuin Lapin erämaassa. Moderni tiedusteluteknologia solahtaa osaksi tapahtumien kulkua vaivattomasti, ja kulissien takaiset valtavat kuviot voi nykyisessä epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa jopa uskoa mahdollisiksi – joskin pelolla. Myös historian hämäristä paljastuu yhä mielikuvituksellisimpia salaisuuksia, joiden ratkaiseminen voi muuttaa monia tulkintoja ja uskomuksia pysyvästi.

Lukijana nautin useista, nopeasti vaihtuvista näkökulmista. Asko ja Janovsky saavat selkeämmin omia piirteitä ja ominaisuuksia verrattuna aiempiin osiin, joissa minun on paikoin ollut hankalaa erottaa heidät toisistaan. Askon sinnikkyyttä ja sisua voi vain ihailla: tätä miestä ei tunnu pysäyttävän venäläisten drone, ammattimaisesti tähdätty luoti, ihmisen purema eikä edes Pohjois-Korea. Silti hän on inhimillinen, haavoittuva ja typeryyksiinkin sortuva. Suorastaan hieno hahmo, josta uskallan sanoa pitäväni lopulta enemmän kuin rauhallisemmasta Janovskysta, joka puolestaan on niin syvällä juutalaisen perinteen kiemuroissa, ettei tunnu sieltä aina kuivin jaloin selviävän – vaikka melkoinen koodinratkoja ja Rembrandtin ja Tooran tulkitsija onkin.

Davidkinin kerronta on saanut syvempiä sävyjä. Teksti pohtii, kiertelee ja kyseenalaistaa – paikoin huomattavasti enemmän kuin toimintakeskeiseltä trilleriltä voisi odottaa. Kuin huomaamatta tulee lukeneeksi ajatuksia menetyksestä ja elämään jääneistä aukoista, oman kulttuurin arvosta ja painosta, valintojen punnitsemisesta. Ja samalla saa olla tyytyväisenä vauhdikkaan juonen pyöritettävänä hengästyttävissä käänteissä ihmismielen perukoilta hyytäviin hengenvaaroihin.


Samuel Davidkin: Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
365 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Epätodennäköinen luettava ja hypekirja, jonka hienoutta en ymmärrä

Luinpa taas muutaman kirjan. Kummastakin jäi vähän tympeä maku, mutta eri syistä. Luettavana olivat Harri Nykäsen Raid ja Rachel Cuskin Ääriviivat.

Kadun synkkä ritari Raid lienee jo lunastanut paikkansa kotimaisen dekkariskenen perustuksissa. Sarja on edennyt usean osan verran, mutta minulle luettavaksi päätyi ihan ensimmäinen osa, jonka valitsimme Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme viime vuoden lopun yhteiseksi luettavaksi. Raid on siis lain pimeällä puolella kulkeva entinen linnakundi, jonka maine on kiirinyt kauas. Se on kiirinyt myös pornobisnestä pyörittävän Sundmanin korviin. Sundmania joku uhkailee, mutta kuka? Sen Raid lupaa selvittää, kunhan pääsee sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena.

Helsingin tummemmat sävyt saavat eloa, kun Raid lähtee penkomaan tapausta. Samalla moni muukin hampaankolossa oleva asia alkaa valjeta. Kuviossa on ehkä sittenkin enemmän kuin ensin luulisi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käsiin jää myös ruumis.

Raid on nopeaa luettavaa, ja sen tarjoama ajankuva 1990-luvun alusta alkaa olla jo silkkaa historiaa. On puhelinkoppeja, puhelinvastaajia, aidosti etukäteen sovittavia tapaamisia, kivijalkaliikkeitä. Ja aikaan ja paikkaan sitomattomasti kostoa, vihanpitoa, katkeruutta, selvittämättömiä välejä. Poliisityöstä ei Raidin perusteella kovin mairittelevaa kuvaa saa, ja Nykäsen luomus, jossa tasapainotellaan rikollisuuden ja oikeudentunnon kapealla rajalla, on mainio. Sukupuoliroolit ja sivuhenkilöiden kuvaaminen on kuitenkin hivenen nihkeää ja vie terää tarinalta. Raid itse jää sitä vastoin kiehtomaan – joskaan en silti usko sarjan pariin palaavani.

Rachel Cuskin Ääriviivat on ollut jonkinmoinen ilmiö ainakin kirjablogeissa. Minulla oli se pitkään lainassa kirjastosta, ja vuoden lopuksi sen sitten vihdoinkin lukaisin. Ja nimenomaan lukaisin: en uponnut sen maailmaan, en kokenut juuri mitään, ainoastaan silmäilin sivut läpi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mikä kirjasta tekee niin mestarillisen, älykkään ja erityisen kuin kerrotaan.

Ääriviivojen kehystarinassa brittiläinen kirjailija matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoituskurssille. Kirjailijalla on oma elämänsä ja perheensä, mutta sitä keskeisemmäksi nousevat hänen kohtaamiensa ihmisten tarinat. On vieruskaveria lentokoneesta, kurssin osallistujia, vanhoja tuttuja ja uusiakin. Heidän kertomiensa kuulumisten kautta aukeaa näköala ihmissuhteiden mereen etenkin parisuhteen ja vanhemmuuden kautta.

Koin Ääriviivat hyvin tavallisena kertomussäikeiden kokoelmana. En lainkaan mullistavana tai briljanttina. Jäntevää kerrontaa se toki on, ja suomennos on hyvä. Mutta mitä sellaista siinä on, joka uudistaa romaanitaidetta? En yksinkertaisesti käsitä!

Varmaan palaan kolooni lueskelemaan jotain matalaotsaista ja tavallista, jonka ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin on. Sylettää.



Harri Nykänen: Raid
WSOY 1992
195 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Jatkumo


Rachel Cusk: Ääriviivat
Suomentaja: Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 s.
Outline (2014)

Kirjastosta.

Vuoden lopun äänikirjoja

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Vuosikoosteet ja uudenvuodenlupaukset leijuvat jossain mieleni perukoilla. Ehkä saan sellaisia aikaiseksi, ehkä en. Blogi on totisesti rappiolla, intokin alamaissa. Mutta täällä sinnitellään, toivottavasti sielläkin!

Koska en anna periksi – perhana – kasailen vielä vuoden 2018 lukukokemuksia jonkinmoisiksi teksteiksi. Tällä kertaa luvassa on nipussa kolme loppuvuodesta kuuntelemaani äänikirjaa.

Kuten olen kertonut, loppusyksyn aikana annoin lopultakin äänikirjoille mahdollisuuden ja menoahan se sitten oli. Tuntuu, että äänikirjan kanssa on helpompi keskittyä, kun voi samalla puuhailla muuta. Olo on ollut levoton jo pitkään, joten "tavallisen" kirjan lukemiselle ei aina tunnu löytyvän sopivaa väliä tai olotilaa. Silloin äänikirja pelastaa.

Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika on mukavan kepeä ja vähäsen kipeä perhedraama Isosta-Britanniasta. Se seuraa perhettä, joka on viettämässä jouluviikkoa karanteenissa perheen äidin Emman sukukartanossa.

Emma on aina keskittynyt vain perheeseen, mutta nyt lääkäri on tehnyt löydön, joka pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Emman mies Andrew on arvostettu ruokakriitikko ja entinen sotakirjeenvaihtaja, jonka nuoruudenhairahdus tulee konkreettisesti ovelle koputtamaan. Esikoistytär Olivia on lääkäri ja työskennellyt pitkään Liberiassa Haag-tartunnan saaneiden parissa – siksi karanteenikin on järjestettävä. Hänen on vaikeaa sopeutua länsimaiden kulutuskeskeiseen ja pinnalliseen elämään, mutta on hänellä muutakin nieleskeltävää. Kuopus Phoebella on uutuuttaan kiiltävä kihlasormus sormessaan ja mieli täynnä hattaraa ja hemmottelua.

Luvassa on siis viikko perheen kesken rapistuvassa kartanossa, jonka sisäilma on täynnä ääneen sanomattomia asioita ja selvittämättömiä ihmissuhteita. Perhe on ulkoisesti hyvinvoiva, mutta keskenään heillä on monenlaista skismaa ja haastetta. Tähän kun saadaan päälle vielä perheen liepeillä olevia ihmisiä, kokonaisuus on kirpeä.

Viikko on pitkä aika toimii etenkin äänikirjana mukavasti. Vaihtuvat näkökulmat (kukin perheenjäsen vuorollaan) tuovat useampia tulkintoja tapahtumista ja tekemisistä. Perhe on kovin tutun kuuloinen, monella tapaa keskiverto ja tavallinen, ja silti sillä on omanlaisensa kiemurat. Tarina tuskin jää vahvasti mieleen (jouduin googlettamaan kirjan henkilöhahmojen nimet, sillä olin ne jo unohtanut), mutta oivallista viihdykettä se tarjosi lukuhetkellä.


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suomentaja: Karoliina Timonen
Lukija: Maija Lang
Tammi 2018
12 h 5 min
Seven Days of Us (2017)

Omasta hyllystä.

Eva Frantz jatkaa vakuuttavasti dekkarisarjaansa rikostutkija Anna Gladista. Kahdeksas neito on sarjan toinen osa ja syventää mukavasti kuvaa Annasta, joka on sanalla sanoen ihastuttava henkilö. No, ehkä hieman saamaton ja turhan mukavuudenhaluinen – ja dekkarista kun on kyse, myös ihmeen innokas hankkiutumaan yksinään nihkeisiin tilanteisiin – mutta sympaattinen ja samastuttava yhtä kaikki.

Ruumis on tällä kertaa avannossa ja kuollut paljastuu paikkakunnan kansanopiston valokuvauksenopettajaksi. Anna on uuden työparinsa Märtan kanssa pitkään jumissa tutkimuksissaan, mutta kun kansanopiston historiasta alkaa vähitellen paljastua vähemmän mairittelevia asioita, tapahtumasarja saa lihaa luidensa ympärille.

Pikkupaikkakunnan pimeään menneisyyteen ja sitä myötä myös nykyisyyteen liittyy sangen likaisia asioita, joilla on ikävän paljon tekemistä kansanopistossa aiemmin ylläpidettyn nuorten kuntoutuskeskuksen kanssa. Heikossa asemassa olevien nuorten hyväksikäytön monimuotoisuus ja valta-asemien hyödyntäminen tulee Frantzin dekkarissa hyvin lähelle.

Kirjan tyyli ja tempo ovat rauhallisia. Tapahtumat etenevät, aukeavat ja syvenevät vähitellen, mutta lukijalla ei silti ehdi olla tylsää. Mielikuvitusta ruokitaan juuri sopivilla murusilla, ja vaikka ruumislöytö avaa kirjan aika karulla tavalla, mitenkään pelottavaksi tarina ei äidy. Henkilögallerian laajuus ilahduttaa, vaikka osa henkilöistä onkin melkoisen yksioikoisia. Ehkäpä dekkareissa ei kaikkien tarvitse olla kuolemattomia hahmoja.

Odotan innolla Annan seikkailujen jatkoa!


Eva Frantz: Kahdeksas neito
Suomentaja: Ulla Lempinen
Lukija: Anna Saksman
S & S 2018
9 h 48 min
Den åttonde tärnan (2018)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Jatkumo

Ina Westmanin Henkien saari vie mukanaan erääseen hitaaseen kesään saaressa, kaukana kaikesta pahasta. Tai se on ehkä yritys, toive, fantasia.

Emmalla on vaikeuksia muistaa lähiaikojen tapahtumia. Arpi päässä kertoo jostain, mutta mistä. Samoin aika ajoin Emman havaintoihin ilmestyvät henget, jo poissa olevat ihmiset, osa ihan vieraitakin.

Todellisuudessa Emmaa pitävät kiinni hänen puolisonsa Joel ja tyttärensä Fanni. Koko porukalla on koettuna paljon, ja paljon toivoisi vielä tulevan. Emmalla ja Joelilla on kuitenkin omat epäilyksensä, joista heidän on vaikeaa puhua toisilleen. Fanni elää lapsen kesää, nauttii ja leikkii, pohdiskelee, mutta kaipaa myös kotiin.

Henkien saari kertoo monista aiheista. Se on perheen tarina, mutta myös vahvojen yksilöiden identiteetin tarina. Emma ja Joel pääsevät kumpikin vuorotellen ääneen, heistä saa vähitellen muodostaa kuvaa oman äänen mutta myös toisen ihmisen näkemän kautta. Westman on kirjoittanut henkilöihinsä paljon nykyajan maailmantuskaa ja surua. On globaalia epäoikeudenmukaisuutta, kriisialueilla työskentelyä, ekologisen elämäntavan kipuilua, ennakkoluuloja. Samalla on paljon todella henkilökohtaista: lapsen saaminen, vanhemmuus, parisuhde, muistot, ura.

Tiedostin kuunnellessani tarinan vahvuudet, mutta minua jäi vaivaamaan sen merkitys. Koinko jotain uutta, sellaista mitä en ennen olisi jo lukenut? Oliko tarinassa jotain, josta saada uusia ajatuksia ja näkökulmia? Luulen, että en ja ei. Jokin tässä romaanissa jätti minut etäälle. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan itse, jos mainitsemistani teemoista jokin tuntuu itselle kolahtavan. Tämä saattaa hyvinkin olla sinun kirjasi, vaikka minun se ei ollutkaan.


Ina Westman: Henkien saari
Lukija: Meri Nenonen
Kosmos 2018
5 h 4 min

Omasta hyllystä.

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Neljä nuortenkirjaa nipussa

On tullut työasioihin liittyen luettua huomattavasti tavallista enemmän nuortenkirjoja viime aikoina, kuten täällä blogin puolella on (ehkä) (vähän) näkynytkin. En meinaa pysyä perässä bloggauksieni kanssa, ja vaikka siitä ärsyyntyminen on jossain irrationaalisuuden tuolla puolen, se ärsyttää silti. Niputanpa siis näppärästi neljä kotimaista nuortenkirjaa samaan syssyyn, koska miksipä ei. Kirjat ovat Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan, Hanna Kökön Kätkö ja L. K. Valmun Poika - Murha seitsemännellä luokalla.

Päähenkilöt
Lukemieni kirjojen päähenkilöistä kaksi on tyttöjä ja kaksi poikia. North Endin päähenkilö on vastentahtoisesti uudelle paikkakunnalle muuttamaan joutunut Tekla, jossa on hieman teinipissiksen vikaa, mutta lopulta tosipaikan tullen myös toimintavalmiutta. Meidän jengin Zlatanin pääosassa on Arsa, keskinkertainen futari, jonka paras kaveri Karri on selvästi tuleva Zlatan - paitsi että Karri ilmoittaakin yhtäkkiä lopettavansa futiksen kokonaan. Kätkön päähenkilö on yläasteelle siirtymässä oleva Manu, joka on aika yksinäinen, mutta löytää onneksi uuden kaverin Helmin lempiharrastuksensa geokätköilyn ansiosta. Pojassa taas pääosassa on uuteen kouluun seiskalle menevä Hege, joka alkaa selvittää koulun opettajien kesäreissulla tapahtunutta oppilaan kuolemaa, jota on vahvat syyt epäillä murhaksi.

Kirjojen päähenkilöitä yhdistää eräänlainen yksinäisyys ja sivusta seuraaminen, ehkä futaaja Arsaa lukuunottamatta. Toisaalta Meidän jengin Zlatanissa päähenkilön huoli kohdistuu kaverin hyvinvointiin, jolloin omasta ei niin tarvitse huolehtia. Nyrjähdys tutusta uuteen (uusi kotipaikka, uusi koulu, uusi futisjengi) muuttaa aina olennaisia rakenteita elämässä, ja siksi en lainkaan ihmettele, että sitä hyödynnetään nuortenkirjallisuudessakin keskeisenä elementtinä - niin näissäkin kirjoissa.

Perhe-elämä ei myöskään ole yksioikoista. Arsa elää ydinperheessä, mutta muut päähenkilöt tavalla tai toisella erilaisissa perheissä. Manun isä on vankilassa, Teklan vanhemmat ovat eronneet ja asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa, Hege taas ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on. Neljän kirjan otannalla todettakoon siis, ettei mitään ruusunpunaista ydinperheonnelaa todellakaan tarjoilla automaationa kotimaisissa nuortenkirjoissa.


Tapahtumapaikat
Meidän jengin Zlatan keskittyy ymmärrettävästi paljon futiksen ympärille, joten paljon ollaan futiskentällä ja sen laidalla, mutta myös Arsan kotona, poikien treenikämpällä ja koulussa. Poika sijoittuu puolestaan olennaisesti koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, ovathan kaikki murhasta epäillyt kyseisen koulun opettajia ja uhri koulun oppilas. Hieman käväistään tosin myös poliisilaitoksella ja henkilöiden kodeissa. Kätkössä Manu ja Helmi seikkailevat paljon metsässä ja kaupungilla geokätköjen perässä - freesi kaupunkiluonto onkin kirjan parasta antia. North End on ympäristöltään kaikkein ahtain: sen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen pikkukylään, osin maan alle rakennettuun taloyhtiöön, jonka käytävillä, kodeissa ja kellareissa tarina etenee.

North End on ainoa, joka sijoittuu muualle kuin nykyhetkeen ja maailmaan tällaisena kuin sen koemme. Se on dystooppinen tarina: ilmastonmuutos on puskenut painavana päälle ja sääolot ovat muuttuneet. Energiankulutusta ja elintarvikkeiden käyttöä säännöstellään ja valvotaan tarkasti. Ihmisten väliset erot ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuus nousevat keskeiseen rooliin. Tunnelma on pahaenteinen ja piinaava, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan ei anna koettavaksi niin suurta jännitystä kuin toivoin, sen puitteet ovat kohdillaan. Jatkoa on kahden kirjan verran, ehkä niissä tapahtuu enemmän?


Teemat
Kätkö ja Poika ovat seikkailun ja jännityksen puolelle kurkottavia teoksia, vaikka myönnettävä on, ettei kummankaan jännite pelitä aivan loppuun saakka. Kätkö on selvästi lasten- tai varhaisnuorten kirja, joten siinä mielessä ymmärrän, että aika leppoisalla tasolla pysytään, vaikka käänteet saavatkin lopussa sysäyksen vauhtia. Manua huolena kaihertaneet perhekuviotkin ratkeavat parhain päin. Poika keskittyy liian pitkään rakentelemaan dekkarijuonta "kuka sen teki?"-hengessä, ja sivuhenkilöitä (ja epäiltyjä) on liikaa. Pienellä hionnalla se olisi terävöitynyt, eikä suvantokohtia olisi jäänyt. Kiinnostaisi kyllä tietää, miten kohderyhmä kirjan kokee - ehkä juoni on verisiin mättödekkareihin tottuneen, kyynistyneen aikuislukijan silmin liian hidastempoinen, mutta raikkaasti lukemiseensa suhtautuvan nuoren mielestä oikein oiva.

Meidän jengin Zlatan on hyvin puhtaasti urheilukirja yksityiskohtaisine otteluselostuksineen, ja on varmasti mainiota luettavaa futiksesta ja urheilusta ylipäänsä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka itse seuraan jalkapalloa lähinnä neljän vuoden välein MM-kisoissa, sain minäkin tästä kirjasta aivan mukavan lukuelämyksen ja vilkaisun maailmaan, josta en paljoa tiedä (=urheilevat teinipojat).

North End on muutostarina. Muutoksessa on koti, perhe, ilmasto, maailma, ystävyyssuhteet ja oma elämä. Ei sen kummempaa, heh. Tähän tarinaan olisin kaivannut lisää jyskettä ja jytinää, sillä nyt päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi jonkinlainen vaisuus ja jatkuva odotuksen tila, kun mietin, milloin jotain alkaa lopultakin tapahtua.

Hyvähän näihin nuortenkirjoihin on tutustua, myös tällaisena tiiviimpänä pakettina, vaikka kieltämättä olisin kaivannut jotain kunnolla ravistelevaa ja sykäyttävää, josta saisi rehtiä vinkattavaa eteenpäin. Jatkan tutkimuksiani kirjaston nuorten ja nuorten aikuisten osastolla uteliain mielin.




Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
WSOY 2012
258 s.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.

Hanna Kökkö: Kätkö
Mäkelä 2015
181 s.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017
293 s.

Kaikki kirjat kirjastosta.

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Viime vuoden keväällä luin Samuel Davidkinin mukaansatempaavan ja herkullisen dekkarin Esikoisten lunastus. Toivoin silloin tarinalle nopeaa jatkoa, ja ilokseni sitä oli saatavilla heti tänä kesänä. Helsingin juutalaisvaikutteiset mysteerit siis monimutkaistuvat entisestään, ja minua saa viedä niiden mukana.

Rikostorjuntayksikön tutkijat Leo Asko ja Daniel Janovsky pääsevät jälleen vaivaamaan harmaita aivosolujaan, sillä keskellä Helsingin kauppatoria tapahtuu kylmäverinen yhdysvaltalaisdiplomaatin salamurha. Tapaus lähtee aukeamaan hieman turhankin helposti, mistä KRP ja Supo ovat myhäilevän tyytyväisiä, mutta Asko ja Janovsky epäilevällä kannalla. Pomoja vain tuntuu olevan mahdotonta saada uskomaan päivänselviä todisteita.

Janovskylla on omat arvoituksensa ratkottavanaan, sillä hän on perinyt Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbin runsaan kirjaston. Vihjeitä jostain huomattavan paljon suuremmasta tipahtelee hänen syliinsä kuin pölypalleroita kaapin päältä, ja tie vie niitä ratkomaan aina Israeliin ja Berliiniin asti.

Samaan aikaan kun kuvioon sotkeutuu kansainvälistä asekauppaa, diplomatian kiemuroita ja poliisin hierarkian aiheuttamaa kahnausta, sekä Janovskylla että Askolla on henkilökohtaista mietittävää. Janovskyn vaimo on pitkällä raskaana, ja silti vanha suola tuntuu janottavan. Asko puolestaan etenee naisystävänsä kanssa kohti parisuhteen seuraavaa vaihetta, ja samalla hänen vuosikausia aiemmin kadonneen isänsä kohtalo mietityttää yhä enemmän.

Sodomasta pohjoiseen on runsas, tapahtumarikas ja omaääninen dekkari, jossa Helsingin monikasvoisuus, kulttuurihistoria ja juutalainen elämäntapa pääsevät esiin. Juonenkäänteitä on reilu kourallinen, mutta siitä huolimatta Davidkin kykenee pitämään langat käsissään ja kasaamaan lihaa toiminnan ympärille. Etenkin omasta umpimaallistuneesta näkökulmastani tarkasteltuna elävä juutalainen kulttuuri nykyajan Helsingissä kiehtoo.

Davidkinin kerronta on saanut lisää rentoutta, vaivattomuutta. Vaikka Sodomasta pohjoiseen toimii myös eräänlaisena oppaana juutalaiseen kulttuuriin, se ei vaivu luennoimaan tai päälleliimaamaan. Rikosjuoni, henkilökohtaisen elämän käänteet ja monipuolinen kuvailu löytävät balanssin keskenään.

Juonenkäänteissä on toki melkoista mielikuvituksellisuutta suurlähettilään Shakespeare-sitaattien, Rembrandtin klassikkomaalauksen kätkemän arvoituksen, Lähi-idän politiikan ja Kuolleenmeren tarjoaman uhkan myötä, mutta niin hyvässä ja viihdyttävässä tarinassa sopii ollakin. Kritisoin ainoastaan päähenkilöiden olemusta, sillä he sekoittuivat lukiessa mielessäni tiuhaan toisiinsa, vaikka ovatkin selkeästi eri miehiä omine tavoitteineen ja toimintatapoineen. Jokin heidät vain sotkee toisiinsa.

Kuten viime vuonna, nytkin saan jäädä odottelemaan innolla seuraavaa osaa. Kaikkia arvoituksia ei totisesti ole vielä selvitetty.


Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
363 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Mummo matkalla, Elämä on ihanaa

Haasteet: 94. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.

Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!

Cilla ja Rolf Börjlind

Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi

S&S 2013

323 s., e-kirja

Springfloden (2012)

Kolmas ääni

S&S 2014

336 s., e-kirja

Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto

S&S 2016

319 s., e-kirja

Svart gryning (2014)

Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (#dekkariviikko)

Dekkariviikko jatkuu ja nyt vuoroon pääsee uunituore ruotsalaisdekkari, Cilla ja Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, jonka sain mukaani viime viikolla Atenan ja S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudesta. Olen pitänyt sen kummemmin asiaa pohtimatta melko pitkää dekkaritaukoa, sillä niiden lukeminen ei vain ole kiinnostanut. Kesän tullen mieli usein muuttuu, niin nytkin. Apuna toimi tämä sangen vauhdikas ja viihdyttävä opus.

Kyseessä on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovan sarjan neljäs osa, mutta vaikken olekaan aiempia lukenut, pääsin erinomaisen hyvin kärryille tapahtumista. Rönningin tiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyneen noin kymmenenvuotiaan pojan raa'an murhan, ja tiimin vetäjä Mette pyytää apuun poliisin työn taakseen jättäneen Tom Stiltonin. Tutkimukset vievät Rönningin ja Stiltonin Bukarestin viemäreihin ja rikollisjärjestöihin siinä missä Ruotsin maaperällä käynnissä olevaan pakolaiskriisiin ja häikäilemättömiin hyväksikäyttötapauksiin. Ruumiitkaan eivät valitettavasti lopu yhteen. Toisena tarinalinjana Stiltonin tuttu Muriel ottaa hoiviinsa kadulta löytämänsä pakolaistytön Folamin, jolla on olennainen yhteys tapahtumiin.

Börjlindit ovat käsikirjoittajia, ja sen huomaa myös kirjan napakasta rakenteesta ja vauhdikkaista näkökulmavaihdoksista. Sarjan ensimmäisestä osasta, Nousuvedestä, onkin jo tehty tv-sovitus, josta muistan nähneeni mainoksia. Jos en olisi maailman huonoimpia tv:n katsojia, saattaisin väittää vilkaisevani sen jossain vaiheessa. Nyt sen sellaisia höpise. Kirjana Nousuvesi on kuitenkin jo ladattu Kobolleni, sen verran alkoi nimittäin kiinnostaa.

Uinu, paju pienoinen on oivallista rikoskirjallisuutta. Siinä on särmikkäät henkilöhahmot, kiristyvä tunnelma, isoja teemoja ja lukijaa palveleva rakenne. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus nousee näkyväksi teemaksi, jota käsitellään ennen kaikkea Eurooppaa viime vuosina kohdanneen pakolaiskriisin ja sen tuottamien valoarkojen lieveilmiöiden kautta. Kansainvälisen rikollisverkoston toiminta kutkuttelee jo hieman korkealentoisia juonenkäänteitä, mutta tässä kontekstissa se tuntuu aivan hyväksyttävältä. Loppuhuipennuksesta olisin kyllä jättänyt ukkosmyrskyn pois, se ainoastaan latisti tunnelmaa, joka oli jo muutenkin saatu viritettyä ihan kohdilleen.

Vaikka kirjalla on mittaa päälle 400 sivua, se ei tunnu pitkitetyltä, vaan päin vastoin imaisee mukaansa onnistuneesti. Siihen nähden, että mukana on runsaasti elementtejä erilaisista yhteiskunnallisista ja globaaleista epäkohdista ja kauheuksista, ne eivät tunnu päälleliimatuilta vaan olennaisilta osilta kerrottua tarinaa. Näköjään viihdekin saa pohtimaan, kuinka onnekas itse on, kun ei ole vaaraa päätyä narkkariksi bukarestilaiseen viemäriin tai hädänalaiseksi pakolaiseksi vieraan maan kylmään järjestelmään.


Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: Valentin&Byhr
Kustantamo S & S 2017
443 s.
Sov du lilla videung (2016)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: 74. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

Mikko Porvali: Veri ei vaikene (#dekkariviikko)

Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.

Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.

Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.

Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.

Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.

Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.

Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.

Arvostelukappale

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori

Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.

___________

Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...

Lapsuuteni kirjasuosikit: Neiti Etsivä

Muistan edelleen elävästi, missä hyllyssä Neiti Etsivät majailivat Järvenpään kaupunginkirjastossa 1990-luvulla. Muistan sen innon, kun sain ensimmäisen Neiti Etsivän omaan hyllyyn. Sen etulehdelle saatoin ruksia lukemani osat ja seurata, kuinka lista luetuista vain piteni kirjastokäynti kirjastokäynniltä.

Sitä en valitettavasti muista, kuka tai mikä minut Neiti Etsivien pariin vei. Ehkä äiti? Ehkä sattuma? Oli mikä oli, tokaluokkalaisesta alkaen Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukuarkeeni. (Luulen, että 2. luokka on lähimpänä totuutta, sillä minut palkittiin tokaluokkalaisena kirjaston järjestämässä kirjoituskilpailussa, ja valitsin kirjapalkinnoksi Neiti Etsivä ja Kultahevosen arvoitus -kirjan.) (Älkää kysykö, miksi muistan sen, kun nykyään en muista usein toiseen huoneeseen käveltyäni, mitä lähdin hakemaan tai tekemään.)

Neiti Etsivä on 1930-luvulla syntynyt kirjasarja, jota on kirjoittanut suuri joukko ihmisiä salanimen Carolyn Keene taustalla. Suomennettuja kirjoja on julkaistu yli 100. Luonnollisesti sarjaa on modernisoitu pikkuhiljaa, ja ero ensimmäisten ja viimeisten osien välillä on suuri.

Pääosassa sarjassa on punatukkainen 18-vuotias neitokainen Paula Drew, joka on nokkela ja aikaansaava harrastelijasalapoliisi. Paulaa ei arki paina, sillä hän ei esimerkiksi opiskele tai käy töissä. Ehtiihän siinä ratkoa arvoituksen jos toisenkin! Apuna hänellä on useimmiten ystävättärensä, serkukset Bess Marvin ja George Fayne. Välillä mukana ovat myös tyttöjen collegessa opiskelevat poikaystävät Ned, Dave ja Burt. Paulan äiti on kuollut tytön ollessa vain 3-vuotias, joten vastuu kasvatuksesta on jäänyt asianajajaisä Carsonille ja perheen taloudenhoitajalle Hannalle.

Tämä kuvio on taustana, ja joka osassa Paula kohtaa jonkin uuden arvoituksen, johon liittyy joko kadonneita ihmisiä tai tavaroita, uhkailua, vakoilua tai ylipäänsä jotakin kummallista ja tavallisesta poikkeavaa. Välillä matkustellaan maailmalla, välillä ollaan kotona River Heightsissä. Pikku-Suketus rakasti vaihtuvia maisemia ja jännittäviä paikkoja, joissa Paula seikkailee. Suosikkejani olivat muutenkin ne kirjat, joissa sekä tyttökolmikko että poikaystävät olivat kaikki yhdessä. Paulan yksinään hoitamat jutut eivät innostaneet ollenkaan niin paljon. Ehkä siksi, että minusta Paula ei koskaan ollut erityisen kiinnostava henkilö, vaan ärsyttävän täydellinen.

Olen nyt alkuvuodesta lukenut pitkästä aikaa kaksi Neiti Etsivää: Venetsian kummituksen ja Kadonneen kaupungin salaisuuden Lapsuuteni kirjasuosikit -haastetta varten. Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus vie Paulan Italiaan selvittämään, mitä lasitehtaan kadonneelle lasimestarille on tapahtunut. Matkalla hän tapaa samanikäisen Taran, joka on menossa Venetsiaan selvittämään, mitä hänen isälleen on tapahtunut. Siitäpä lisää pureskeltavaa Neiti Etsivälle. Venetsian maisemia kuvaillaan innokkaasti, ja Paula joutuu pohdiskelemaan käsillä olevan arvoituksen lisäksi sitä, miten suhtautua aitoon italialaiseen gigoloon ja toisaalta hyvinkin lämpimiä tunteita herättävään jenkkinuorukaiseen, joka työskentelee lasitehtaassa. Lisäksi koetaan rappeutuvan palatsin loistoa, naamiaiset ja vähän kummitteluakin.

Luin lukumaratonilla myös Viisikkoa pitkästä aikaa.

Helmikuussa lukumaratonilla luin Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus -seikkailun. Siinä koko kuusikko lähtee Nevadan autiomaahan apujoukoksi arkeologisille kaivauksille. Lisäksi ratkottavana on kadonneiden kivitaulujen tapaus.

Lukukokemuksena tämä kirja oli Venetsian kummitusta parempi: ensinnäkin se oli ensimmäinen Neiti Etsivä moneen vuoteen ja toisekseen siinä oli koko jengi koossa. Arkeologian perusperiaatteet saivat tosin kyytiä niin että heilui, mutta eipä Neiti Etsivissä muutenkaan harrasteta ylenpalttista realismia tai anneta arjen häiritä hyvää seikkailua.

Neiti Etsivät olivat lapsena turvallista luettavaa. Kaava tarinassa on tuttu, yksityiskohdat vaihtelevat ja lapsen aivot saavat pohdittavaa, jos yrittää ratkaista kunkin tapauksen ennen Paulaa. Jännittääkin sai, sillä kirjoissa on loppupuolella aina jokin vakavampi kiipeli, josta selviytyminen on useimmiten hiuskarvan varassa.

Toisaalta kirjat ovat maailmankuvaltaan hieman tympeitä, etenkin aikuisen näkökulmasta. Päähenkilö(t) ovat valkoisia hyväosaisia nuoria, joita ei juuri minkäänlainen taloudellinen tai muukaan rajoite estä lähtemästä minne mieli tekee ja milloin vain sattuu huvittamaan. Vähemmistöryhmät ovat lähinnä eksoottisia kuriositeetteja, enkä suoralta kädeltä muista, onko kirjoissa ikinä mukana esimerkiksi tummaihoisia henkilöitä.

Myös Neiti Etsivien ulkonäkökeskeisyys häiritsi aikuislukijaa, joskin muistan kummastelleeni sitä lapsenakin. Bessin "pyöreyttä", "tanakkuutta", "pulleutta" ja "pientä ylipainoa" muistetaan korostaa joka käänteessä, ja Paula ja George kuittailevat tälle aiheesta usein. Venetsian kummituksessa Bess ei edes ole mukana, mutta Paula ajattelee häntä lämmöllä syödessään jotain italialaista jälkiruokaa, josta "hänen ylipainoinen ystävänsä varmasti pitäisi" (ei suora sitaatti).

Nostalgiannälkä tämän kirjasarjan osalta lienee nyt vähitellen täytetty. Ehkä jossain vaiheessa vielä palaan Neiti Etsivien pariin (ainakin niitä lapsena parhaimmaksi nostamiani osia voisi vilkaista joskus), mutta noin pääsääntöisesti luulen tämän olleen nyt tässä. Ikiklassikoiksi Neiti Etsivistä tuskin on, mutta missään nimessä en vähättele niiden merkitystä ja roolia oman lukuharrastukseni ja elämäntapani vahvistajana. Toisaalta onneksi pääsin niistä myös varsin varhain eteenpäin, monella tapaa laadukkaampien lasten- ja nuortenkirjojen äärelle.


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus
Suomentaja: Päivi Rekiaro
Tammi 1986
142 s.
The Secret of the Forgotten City (1975)
Kirjastosta


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus
Suomentaja: Kerttu Lappalainen
Tammi 2008 (3. painos)
114 s.
The Phantom of Venice (1985)

Kirjastosta

____________

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 36. ja 48. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Ihastuttavan vanhanaikainen kesäjännityskirja tämä Karin Erlandssonin Kuolonkielot. Suosittelen luettavaksi mökkiterassille, riippumattoon, puistoon tai laiturille. Mutta vältä kielon kasvupaikkoja...

Mistä on kyse?

Nuori toimittaja Sara Kvist lähtee töihin Pohjanmaan rannikolle paikallislehteen. Pikkukaupunki houkuttaa työn lisäksi siksi, että siellä asuu kiehtova uusi poikaystävä, hevostallia pyörittävä Robert. Saran hommiin kuuluu mitättömien paikallisuutisten raapustelua, mutta juhannus muuttaa kaiken: metsästä löytyy paikallisen naisen ruumis.

Erlandsson rakentaa tarinaansa lyhyin luvuin ja selkein lausein. Henkilöhahmoja on suhteellisen paljon, mutta paketti pysyy kasassa. Saran ja Robertin lisäksi tutustutaan eläkeläisrouva Leaan, joka suree edelleen jo vuosia sitten kuollutta puolisoaan, toimituksen muihin työntekijöihin kuten päätoimittaja Gunnariin ja valokuvaaja Oskariin, kuolleen naisen Monikan perheeseen sekä seurakunnan uudehkoon naispappiin Linnaan.

Kirjassa eletään kesää 1992, ja vaikka itse olen liian nuori muistamaan aikuisten maailmaa tuolta ajalta – olin menossa kouluun samana syksynä – ysärihenkeen oli helppo solahtaa. Paikallislehden toimitus päivystää tietenkin lankapuhelimen ääressä, tiedonkulku malttaa odottaa seuraavan päivän lehteen, kuvat kehitetään toimituksen pimiössä ja tahti on muutenkin rauhallisempi ja hötkyilemätön.

Linnan kautta aikanaan tuore naispappeus ja sen aiheuttama kitka tulee konkreettiseksi. Näin melkein 25 vuotta myöhemmin on uudet kiistanaiheet, mutta jotain kovin tuttua Erlandsson teeman kautta onnistuu kuvaamaan.

Kuolonkielot keskittyy pienen yhteisön sisäisten jännitteiden, roolien, salaisuuksien ja säröjen ympärille. Poliisityöskentelyä sen sivuilla ei ole, joten siinä mielessä kyse on virkistävästä vaihtelusta tavanomaisemmin lukemaani rikoskirjallisuuteen. Tunnelma on jossain määrin staattinen, eikä sydän nyt suoranaisesti pamppaile tämän tarinan kuluessa, mutta mukavaa viihdettä kirja kyllä tarjoaa.


Karin Erlandsson: Kuolonkielot
Suomentaja: Taija Mård
Ulkoasu: Sanna Mander
Kustantamo S & S 2016
263 s.
Missdåd (2016)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Ullan Luetut kirjat, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Jihuu, saan avattua lopultakin Kirjaherbario-haasteen kielolla (Convallaria majalis). Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, sillä toimittajan ammatti kutkuttelee edelleen aika ajoin...

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä (Dekkariviikko)

Vuoden pituinen odotukseni palkittiin, kun Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä julkaistiin keväällä. Onneksi sain sen nopeasti kirjastosta luettavaksi. Ja tykättäväksi.

Kirja alkaa siitä, mihin edellinen osa Tyttö ja rotta jäi. Metrolla on tuli hännän alla, maa kuumottelee ja kostoretkeä pitäisi päästä jatkamaan. Kotkakin on jo liian tulenarkaa aluetta, joten Metro suuntaa Kouvolaan äitinsä entisen miesystävän Voltin syrjäiseen taloon. Vielä olisi keksittävä, kuinka saada poikaystävä Rustin kuolemasta alkunsa saanut koston ja tapahtumien kierre kunniakkaasti tai vähemmän kunniakkaasti päätökseen. Kuvioita sotkee myös Suomeen ilmestynyt pikkuvelipuoli Samuel – Metron läheisille ei nimittäin ole tavannut käydä kovin hyvin.

Minut huumannut jännäritrilogia saa tällä kirjalla erinomaisen päätöksen. Jännite riittää hienosti kolmeen kirjaan, ja vaikka vauhti ja väkivallan määrä ovat paikoin huumaavan korkeita, Järvelä onnistuu pitämään langat käsissään ja kuviot kohdillaan.

Päähenkilö Metro on lyömätön, mahtava naishahmo. Hän on armoton ja samalla haavoittunut, syrjään sysätty ja silti toimeen tarttuva. Kenenkään ei tätä mimmiä tarvitse hänen puolestaan kannatella, silloinkaan, kun nilkka on niksahtanut ja tuli nuolee takinliepeitä. Mistään yli-ihmisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Metro suree syvästi kohtaamiaan menetyksiä ja tasapainoilee hyvän ja pahan rajoilla. Yksiselitteinen sankari hän ei ole, sillä paha vaanii nurkan takana ja konkretisoituukin lopulta, kun koston hetki on käsillä.

Tyttö ja seinä lunastaa lupauksensa ja toimii hienona loppuhuipennuksena kolmen kirjan tarinalle, jonka käänteet ovat kuljettaneet Kotkasta Ukrainan kautta Berliiniin ja takaisin. Järvelän mukana olen päässyt paikkoihin, joihin en muuten olisi tullut menneeksi ja nähnyt asioita, joita en olisi halunnut kohdata, mutta jotka ovat avartaneet näkemyksiäni.

Erinomaista kotimaista kirjallisuutta kerta kaikkiaan.


Jari Järvelä: Tyttö ja seinä
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
262 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?

Dekkariviikko-haasteen on heittänyt Marika Oksa Oksan hyllyltä -blogista.

Pauliina Susi: Takaikkuna (Dekkariviikko)

Dekkarinnälkää? Tietoturvariskejä? Skandaalinkäryä? Nappaa kiinni Takaikkunasta, saat melkoista menoa!

Leia Laine on sosiologi, joka on mukana perustamassa seksiaddiktiosta kärsivien miesten tukihanketta. Esiteltyään aihetta tv:n ajankohtaisohjelmassa Leia saa huomata, että pelimerkit eivät enää ole hänen käsissään. Sontamyrsky kasvaa netissä ja muualla mediassa, eikä suojassa ole Leian lukioikäinen tytär Viivikään.

Hankkeen rahoitus on kiinni tuoreesta oikeusministeristä Tarmo Häkkilästä, joka on jämpti suomalainen mies. Vaikka onkin monen mutkan vietävissä, eikä niinkään perillä siitä, mihin harkitsemattomat chattailut netissä voivat johtaa.

Omassa luolassaan lankoja tai pikemminkin piuhoja kiinni pitelee Land-o, jolla on taito ja pääsy kauas mielikuvituksen tuolle puolen. Ja verkko kiristyy...

Jännityskirjat ovat viime aikoina jääneet hieman taka-alalle lukemisissani, mutta Pauliina Suden Takaikkuna tarttui haaviin loppukevään työmatkalukemiseksi. Saatoinpa sitä hieman muulloinkin lueskella, sen verran koukuttavaa menoa kirja tarjoaa. Teemat ovat ajankohtaisia ja ikävän pisteliäitä: netin vaarat, yksityisyyden suoja, digitaalisen maailman ansakuopat, vihapuhe ja rasismi. Oikeastaan on ihme, että noin suuresta sopasta selvitään kuivin jaloin, mutta niin Susi vain onnistuu tekemään.

Kirjan ansiona on laajasta mitasta huolimatta tiiviys. Henkilögalleria on huolitellun suppea, joten lukijan huomio ei lähde harhailemaan. Kutakin neljästä päähenkilöstä seurataan vuoron perään, ja heidän välisensä suhteet, tekemiset ja aikomukset muodostavat vähitellen selkenevän kuvion.

Takaikkuna on varsin onnistunut paketti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, verikin lentää ja syke tuntuu. Kirjan henkilöt eivät ole mustavalkoisia, vaan heissä on useampia tasoja ja sävyjä, kuten kuuluukin. Helposti olisi voinut sortua paperinukkemaiseen asetelmallisuuteen.

Vaikka Takaikkunan tiivistunnelmaiset tapahtumat sijoittuvat liukkaille, myrskyävillekin säille, suosittelen sitä lämpimästi kesäluettavaksi viihdettä, jännitystä ja toimintaa kaipaavalle lukijalle.


Pauliina Susi: Takaikkuna
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
560 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla muun muassa: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa on haastanut mukaan viettämään Dekkariviikkoa 6.–12.6. Lähden mukaan vain hieman viime tipassa. Hyvin ehtii! Eipä siis muuta kuin lukemaan, kirjoittamaan ja keskustelemaan dekkareista!

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Tässä on mainio dekkari Helsinki-faneille!

Samuel Davidkin – syntyperäinen helsinkiläinen, kuinkas muuten – avaa dekkarillaan Esikoisten lunastus sekä oman kirjailijanuransa että mitä ilmeisimmin uuden kotimaisen rikoskirjasarjan. Olen tästä iloinen.

Kirjan päähenkilöitä on kaksi. Poliisin rikostorjuntayksikössä työskentelevällä Leo Askolla on omalaatuinen tapansa tutkia rikoksia, eikä tätä aina katsota hyvällä. Asko pelkääkin aktiivisesti työpaikkansa menettämisen puolesta. Kun hän saa tutkittavakseen erään erikoisia piirteitä saavan tapauksen, neuvot ovat paikallaan. Niinpä Asko ottaa yhteyttää entiseen kollegaansa Daniel Janovskyyn, joka on siirretty mielenosoituksellisesti toisiin tehtäviin hänen kieltäydyttyään työskentelemästä sapattina. Janovskylla on arvokasta tietoa ortodoksijuutalaisista, joiden voi perustellusti päätellä liittyvän tapaukseen.

Paljastuu, että Helsingillä on merkittävä rooli eräässä juutalaisten perimätiedossa kulkevassa tarinassa, josta myös rikolliset ovat pelottavan kiinnostuneita.

Esikoisten lunastus on mukaansatempaava ja herkullinen dekkari. Sen päähenkilöillä on luonnollisesti omat murheensa ja salaisuutensa, mutta tarina itsessään kantaa jo pitkälle ilman niitäkin. Suomenjuutalaisten perinne ja historia herättelevät mukaansa, miljöö kirjassa on elävä ja aito ja käänteitä ja koukkuja on riittävästi, jotta lukeminen tuntuu nautinnolliselta.

Asko ja Janovsky ovat ehkä himpun verran turhan silopintaisia nuorukaisia, mutta toisaalta pidän sitä mukavana vaihteluna juoppoihin ja depressiivisiin poliisihahmoihin verrattuna. Asko on todellinen siveyden sipuli ja gentlemanni deittailemaansa asianajajaa kohtaan, jopa siinä määrin, että luulen hänen tipahtaneen vähän vahingossa 2010-luvulle jostain yli puolen vuosisadan takaa. Janovskyn juutalaisuus tuo tarinaan oman twistinsä, ja sen siivellä aihepiiristä saadaan kerrottua lukijalle luontevasti ilman vaivaannuttavia luennointiosuuksia.

Ehdottomasti vaikuttavinta on hieno kaupunkikuvaus. Helsinki todella herää eloon Davidkinin käsittelyssä, kadut ja kulmat kulkevat lukijan silmien edessä ja tapahtumapaikat näkee elävänä mielessään. Toisaalta en tiedä, häiritseekö tyyli niitä lukijoita, joiden arkipäivään ei kuulu Helsingin kantakaupungissa kulkeminen. Jääköön se heidän päätettäväkseen.

Toivon Davidkinin kirjoittavan kirjalle pian jatkoa. Seikkailu on vasta alussa!


Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Ulkoasu: Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2016
301 s.

Kirja saatu kustantajalta Bloggariklubilla.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Helmet-haasteen kohta 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

Murha Mesopotamiassa, Agatha Christie 125 vuotta ja Idän pikajuna -haastekoonnit

Lomaan kuuluu ehdottomasti kunnon dekkari, ja kukapa muu sellaisen käytännössä varmuudella tarjoaisi kuin Agatha Christie.

Murha Mesopotamiassa on tarina, jonka meille kertoo sairaanhoitaja neiti Amy Leatheran. Hän on työkomennuksella Irakissa ja päätyy seuraavaan työtehtävään eräänlaiseksi seuraneidiksi. Arkeologisilla kaivauksilla oleva retkikunta on jollain tapaa kummallinen, ja kaivausten johtajan vaimo rouva Leidner tuntuu pelkäävän jotakin. Hänen seurakseen neiti Leatheran saapuu.

Retkikuntaan kuuluu monenlaista väkeä: on pappia, valokuvaajajaa, intohimoista arkeologia... Murhan tapahtuessa käytännössä kaikki ovat epäiltyjä, sillä ulkopuolista henkilöä ei taloon ole voinut päästä – ja alibit ovat heikkoja. Sattumalta lähistöllä oleskellut Hercule Poirot tarttuu tietenkin toimeen ja alkaa ratkoa mystisen tuntuista tapausta. Pian tapahtuva toinen murha ei ainakaan helpota arvoitusta!

Ah, kunnollinen suljetun tilan mysteeri! Kiitos rouva Christie tästä ilosta! Verrattuna siihen Poirotiin, jonka luin lauantaina lukumaratonilla, tämä oli aivan erinomainen tapaus. Tietenkin loppuratkaisu on sen verran mielikuvituksellinen, etten ollut omani kanssa lähimaillakaan, mutta pakko todeta, että hyvää rikosviihdettä kyllä sain. Mistä nämä kaikki murhatavatkin on keksitty? Kaikkea sitä...

Christiet tarjoavat pääosin maittavaa ja kutkuttavaa lukuiloa. Niissä on kunnollista vanhan ajan tuntua, herrasmiehiä ja huijareita, luokkayhteiskunnan ja sen sosiaalisten suhteiden tiukat normit ja hupaisat tavat, erikoisia ihmisiä ja mielikuvituksellisia tapahtumia. Jotenkin tuntuu, että jos ottaisi kovasti päähän tai lukuinto olisi kateissa, Christien kirja auttaisi siihen. Ehkä niissä on jotain turvallista: on aika varma, että tietää mitä saa. (Joskaan syyllistä ei perhana vieköön kyllä itse löydä.)

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Ulkoasu: Samuli Alapuranen
WSOY 2015 (1. painos 1957)
279 s.
Murder in Mesopotamia (1936)

Kirjastosta.

Muutkin ovat pähkäilleet kirjan parissa, esimerkiksi Jokke, MarikaOksa, Salla, Elina, Paula, Jassu ja Aletheia.

______

Olen tässä pohdiskellut, että loppujen lopuksi en olekaan tainnut lukea ihan mahdottoman montaa Christien kirjaa. Joskus varhaisteininä varmaan useamman, jokusen jonain opiskelukesänä, ja nyt blogiaikana neljä, joista kolme tänä vuonna: tämä Murha Mesopotamiassa, lauantainen Neljä suurta ja kesällä lukemani Rakkauskirjeiden salaisuus. Tämän vuoden lukukokemuksilla osallistun Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen, joka on käynnissä vielä 10.1. saakka, mutta omat dekkarihetkeni taitavat olla nyt toistaiseksi luetut.

Luetut kirjat siis:

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (1925/1985)
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (1936/1957)
Agatha Christie: Neljä suurta (1927/1978)

Kiitos Jassulle hauskasta haasteesta, joka tarjosi lukemisen iloa ja murhamysteerejä!

Muutaman päivän kuluttua eli vuoden lopussa päättyy Sheferijm-blogin hauska Idän pikajuna -lukuhaaste. (Ainon uusi blogi täällä.) Idän pikajunalla oli siis tarkoitus matkustaa Pariisista Istanbuliin junan pysähdyspaikkoja suinkaan unohtamatta. Lähdin kunnianhimoisesti matkaan ja pyrkimyksenä oli kulkea reitti järjestyksessä. Ihan täyteen suoritukseen en päässyt, sillä puksuttelin lopulta eteenpäin pysähtymättä Bukarestiin tai Varnaan. Yhtä kaikki luin kuusi kirjaa ja pääsin Istanbuliin asti, nimikkeekseni sain siis Tottuneen matkustelijan.

Luetut kirjat:

1. Pariisi (Ranska) – Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar

2. Strasbourg (Ranska) – Nicolas Freeling: Leski 

3. München (Saksa) – Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

4. Wien (Itävalta) – Douglas Coupland: Eleanor Rigby

5. Budapest (Unkari) – Julie Orringer: Näkymätön silta

6. Bukarest (Romania) 

7. Varna (Bulgaria) 

8. Istanbul (Turkki) – Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Kiitos Ainolle haasteesta, joka tosiaan oli varsin haastava!

______

Ensi vuodelle on taas uudet haastekujeet. Avasin blogissani marraskuussa Kansojen juurilla -lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen (mukaan ehtii vielä oikein hyvin, vink!). Aion osallistua myös MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaasteeseen, Ketjukolaajan Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen ja Lukumadon Läpi historian -lukuhaasteeseen. Ja odottelen toki innolla, mitä muita haasteita vielä keksitäänkään!

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva on historiallinen dekkari, jonka miljöönä on 1920-luvun alun Viipuri. Päähenkilö ja minäkertoja on Viipurin Etsivän Osaston komisario Jussi Kähönen, toinen keskeinen henkilö hänen työparinsa Salomon "Ekku" Eckert. Kähönen ja Eckert tekevät parhaansa pyristellessään kieltolain piinaamassa kaupungissa trokareiden, loikkareiden ja pikkurikollisten parissa.

Yhtään helpommaksi työtä ei tee ajan ilmapiiri, joka on väkivaltainen ja salamyhkäinen. Kähönen ja Eckert huomaavat olevansa tekemisissä huomattavasti pikkupiirejä laajempien kuvioiden kanssa, eikä poliittisiltakaan solmuilta vältytä. Kollegoita kuolee ympäriltä niin sattumalta kuin suunnitellummin, eikä poliisin työn järkevyyteen voi aina laisinkaan luottaa – palkka ei ole kummoinen, työsuhde-edut ovat vaillinaiset ja oma terveys on jatkuvasti uhattuna niin virkatehtävissä kuin vapaa-ajalla.

Sinisen kuoleman kuva avaa Karelia Noir -sarjan, joten jatkoa on luvassa. Tämä on Porvalin ensimmäinen romaani, aiemmin hän on kirjoittanut useampia tietokirjoja. Sinisen kuoleman kuva ammentaa todellisista historiallisista tapahtumista, sillä sen kuvaamat poliisisurmat pohjautuvat tositapahtumiin. Samoin ajankuva, tapahtumaympäristö ja historiallinen konteksti valotetaan ja pohjustetaan huolellisesti.

Kähösen ja Eckertin Viipuri ei tarjoa mitään nostalgiamatkaa, vaan se on väkivaltainen, arvaamaton ja jossain määrin synkkä. Poliisin työ kaupungissa on vaihtelevaa ja samalla arvaamattomuudessaan ennakoitavaa: ikinä ei voi olla varma, mitä työvuoro tuo tullessaan. Kähönen pysyy uskollisena poliisin moraalille, mutta Eckert tuntee keinot kiertää ohjesääntöjä ja pitää rimaa muutenkin matalammalla kuin olisi syytä. Tämä saa Kähösen aika ajoin epävarmaksi omasta työnteostaan.

Vaikka selkeästi romaani onkin, Sinisen kuoleman kuva on jossain määrin raporttimainen. Tapahtumia ja anekdootteja luetellaan toisensa perään tarinan varsinaisen pihvin jäädessä sivurooliin. Lukijana jäin epävarmaksi siitä, mitä tarinalinjaa minun olisi kuulunut suurimmalla intensiteetillä seurata ja minkä saattoi jättää sivujuonteeksi. Jännite ei aivan kanna kirjan mittaisesti, vaan tunnelma on lähinnä tarkkaileva ja havainnoiva, toteava eikä niinkään draamaa kehittävä.

Pidän kertojaratkaisua hieman ongelmallisena, sillä minäkertojana Kähönen tuntuu olevan turhankin kaikkitietävä ja pystyvän kuvaamaan esimerkiksi erinäisten virkaveljiensä kuolemaan johtaneita väkivaltatilanteita tarkkaan, vaikkei paikalla ole itse ollutkaan. Ehkä tämä kerrontaratkaisu myös vahvistaa tietynlaista raporttimaisuutta: kenties Kähönen on lukenut kuulustelupöytäkirjoja tai vastaavaa, mutta se jää lukijalle perustelematta.

Viehätyin kovasti Viipurista ja sen asukkaista, jotka Sinisen kuoleman kuvassa muodostavat tärkeän kokonaisuuden. Kieltolain aika on kiinnostava osa suomalaista historiaa, ei vähiten väkivaltaisuutensa ja rikoslukujensa vuoksi. Niihin Porvali tuo historiallisen dekkarin näkökulman, joka on elävä ja uskottava.



Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2015
317 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kasoittain kirjoja, Lukuneuvoja, Pekka Jäntti / Keskisuomalainen, Jukka Petäjä / Helsingin Sanomat

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Ystäväni suosituksesta tartuin taannoin ensimmäistä kertaa Kate Atkinsonin kirjaan ja luin Jackson Brodie -sarjan ensimmäisen osan Ihan tavallisena päivänä. Tykästyin kovasti brittikirjailijan tapaan rakentaa tarinaa kiehtovien henkilöhahmojen ja arvoituksellisten joskin myös hyvin tavanomaisten tapahtumien ympärille.

Kaikkein vähäpätöisin asia jatkaa yksityisetsivä Jackson Brodien tarinaa. Jackson on onnekkaiden tapahtumien vuoksi voinut laittaa lapun firmansa luukulle ja keskittynyt ansiokkaasti haaveilemaansa elämään Ranskan maaseudulla. Hän päätyy kuitenkin näyttelijänä työskentelevän naisystävänsä Julian mukana Edinburghin teatterifestivaaleille ja on jälleen kerran keskellä monenlaisia tapahtumia.

Jackson todistaa ruuhkassa herännyttä rattiraivoa, jossa autokuski rusikoi toista. Tilanteen laukaisee niin ikään paikalle sattumalta osunut kirjailija Martin Canning, joka löytää itsestään toimeliaisuutta, jollaiseen ei arvannut koskaan kykenevänsäkään. Martinin osalta asia ei jää tähän, vaan hänen vaatimaton ja rauhallinen elämänsä saa melkoisia käänteitä.

Toisaalla Edinburghissa varakas kotirouva Gloria huomaa avioliittonsa olevan katkeamispisteessä. Puoliso Graham on haalinut muhkean omaisuuden kiinteistö- ja rakennusbisneksessä, mutta kuvion harmaat sävyt voimistuvat ja Gloria tajuaa kulissien sortuvan hetkellä millä hyvänsä.

Edinburghilainen rikosylikomisario Louise Monroe painaa töitä kuin viimeistä päivää ja koettaa samalla pitää teinipoikansa Archien kaidalla tiellä. Louise saa viran puolesta kaiken festivaalien aikana tapahtuvan jollain tasolla näppeihinsä. Myös Louisen ja Jacksonin tiet kohtaavat, eivätkä aina lainkaan hyvissä merkeissä.

Kate Atkinson on minulle näiden kahden lukukokemuksen perusteella erittäin raikas, kiinnostava ja koukuttava uusi kirjailijatuttavuus. Viihdyn erinomaisesti hänen tarinoidensa pyörteissä, niiden tempo on sopiva, henkilöhahmot reheviä ja tapahtumat samaan aikaan uskottavia ja hämmentäviä. Atkinson sekoittaa pakkaansa hyvällä otteella: lukija saa olla tarkkana ja nauttia tietäessään tapahtumista koko ajan enemmän kuin kirjan henkilöt.

Kaikkein vähäpätöisin asia korostaa arkisten sattumusten ja tilanteiden merkitystä. Kuinka väärinymmärryksiä tapahtuu väistämättä ja kuinka pieni päätös voi olla monessa mielessä kohtalokas. Atkinson ei tarjoile hurjia takaa-ajoja ja psykopaattisia sarjamurhaajia, vaan pikemminkin jotain sellaista, jonka kuka tahansa sattaisi kadunkulmassa, naapurissa tai omassa elämässään kohdata.

Kirjan jännite on huomaamaton, mutta se koukutti ainakin minut. Sen sijaan, että tarinan ainoa tavoite olisi selvittää syyllinen mahdollisimman sykettä nostattavien ja veristen käänteiden jälkeen, olennaista on kokonaisuus: elämä ja arki, joka kulkee väistämättä eteenpäin kaikkein vähäpätöistempienkin asioiden ja tapahtumien kautta.


Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan / Jukka Iivarinen
Schildts & Söderströms 2012
389 s. E-kirja.
One Good Turn (2006)

E-kirja kirjastosta.

_____

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Sinisen linnan kirjasto, Kirjamuistikirja, Lumiomena, Lukutuulia