Näytetään tekstit, joissa on tunniste Das Leben. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Das Leben. Näytä kaikki tekstit

25. joulukuuta 2022

Alkuja, loppuja, keskeneräisyyksiä

No mutta. Vuosi 2022 on vierähtämässä lopulleen. Talvipäivänseisaus on ohitettu, jouluvalot välkkyvät, lahjapaperit revitty.

Olen täällä edelleen, vaikka muulta saattaa näyttää. Heinäkuun jälkeen on moni asia ollut uudella tavalla, jokunen samoin kuin ennenkin. Muutoksia, niinpä kai.

Olemme perheemme kanssa hylänneet Helsingin (nyyh!) ja siirtyneet länsirajan taa Espooseen. Uusi kotikaupunki ja asuinalue, uusi koti ja sen mukanaan tuomat myllerrykset ovat pitäneet kiireisenä ja stressaantuneenakin. Kaikki ei ole mennyt aivan suunnitelmien mukaan, mutta nyt ollaan jo voiton puolella.

En ole vielä tottunut siihen, ettei aivan kävelymatkan päässä ole enää kirjastoa.

Aloitin uuden työn elokuussa saatuani vihdoinkin vakituisen opettajan viran (9,5 vuotta valmistumiseni jälkeen). Olen ollut tyytyväinen ja jollakin tapaa tyynempi kuin aiemmin. Koko ajan ei tarvitse olla todistelemassa oikeutustaan olemassaoloon ja taistelemassa kohti seuraavaa määräaikaista pätkää. Nuoret ovat hurmaavia ja hauskoja, kuten kaikkialla muuallakin. Paljon olemme jo tehneet ja oppineet, syyslukukausi sujahti vauhdilla.

Lukeminen on hieman takkuillut, mutta nyt into tuntuu palanneen. Pitkin syksyä olen kyllä kuunnellut runsaasti äänikirjoja, sillä istun päivittäin autossa työmatkoja sen verran, että aikaa kuunteluun on. Nyt, kun saan ylitettyä julkaisemattomuuden kauhuntunteen, saan jopa varmaankin jälleen jonkin vuosikatsauksen kirjoitettua lähempänä vuodenvaihdetta. Josko ei enää tulisi tällaisia puolen vuoden hiljaisuuksia.

Olen ollut blogissani hiljaa ja kieltämättä muidenkin blogien lukeminen on jäänyt hyvin vähälle. Keskittyminen on ollut vaikeaa, aikaa on hurjan vähän, jaksaminen on kortilla. Mutta ehkä se tästä taas iloksi muuttuu. Tai edes siedettäväksi. Blogin kirjoittaminen on ollut kuitenkin kaikki nämä vuodet (kohta, tammikuun alussa, 17 vuotta, mitä ihmettä!) pääosin positiivinen ja iloa tuova asia - ja nykyisin tämä ilmaisumuoto on kaikessa epämuodikkuudessaan (hidasta, vaatii keskittymistä) sitäkin viehättävämpi.

Olen siis olemassa edelleen. Toivottavasti olette tekin kaikki siellä. Mitä kuuluu?

2. tammikuuta 2022

Kirjallinen vuosi 2021 ja kohti uutta alkavaa

Kuva: Pixabay


Hyvää uutta vuotta! 

Olipa tervetullutta saada heivata vuoden 2021 kalenteri ja koko vuosi muutenkin menneisyyteen ja siirtyä uusille lukemille. Viime vuosi ei ollut mikään varsinainen menestystarina elämässäni, todettakoon se. Oli paljon hyvää: oma mainio perheeni ja muut ystävät ja läheiset, pääsy pois kotoa takaisin työelämään, joitakin seikkailuja ja reissuja, hyviä lukuelämyksiä. Mutta niiden vastapainona oli paljon väsymystä, apeutta, vaikeuksia jaksaa, sumuisia ajatuksia, lähellä roikkuvaa uupumusta ja tietenkin kaiken kruununa edelleen jatkuva koronapandemia.

Toivoa siis sopii, että alkanut vuosi 2022 olisi edes joiltakin osin hieman hellävaraisempi.

Ainakin ajattelin lukea taas enemmän ja nauttia lukemisestani. Siinäpä haastetta!

Aion osallistua Helmet-haasteeseen, kuten aina ennenkin ja lisäksi pienen tauon jälkeen Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteeseen, jossa vieraillaan kirjojen avustuksella mitä erilaisemmissa paikoissa. Saa vinkata muitakin haasteita! Noin ylipäätään haluan lukea (taas) enemmän oman hyllyn kirjoja, hillottuja aarteita, ja toki kaikenlaista muuta, mitä vain eteen tulee.

Viime vuonna luin hieman epäselvien laskujeni mukaan seuraavasti:

yhteensä 86 kirjaa,

joista 15 oli äänikirjoja.

joista 62 oli kotimaisia kirjoja.

joista 21 oli jotain muuta kuin tavanomaisempaa proosaa.

joista syntyi 29 bloggausta.

joista liian monesta jäi kirjoittamatta, vaikka olisin halunnut.

joita lukemalla osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen (45/50 luettua), Kirjoja ulapalta -haasteeseen (3 luettua) ja Kirjan kannet auki -lukuhaasteeseen (14 luettua), kas näin:

 


kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Aura KoivistoEi mikä tahansa metsä (22.6.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen       

kirja, jonka kannet hymyilevät

Karolina KouvolaPohjolan jumalattaret (11.4.2021) - Kansien tekijä: Apila Pepita

kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Katja KaukonenSaari, jonne linnut lentävät kuolemaan (14.1.2021)

kirja, jonka kannessa on ihmiskasvot

Anna JärvinenUni viime yönä: (10.3.2021) - Kansien tekijä: Anna Järvinen

kovakantinen kirja

Jhumpa LahiriMissä milloinkin (16.1.2021)

kirja, jonka kansissa on villieläimiä

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (21.6.2021) - Kansien tekijä: Arla Kanerva / Safa Hovinen

kirja, jonka kansien tekstifontti on erikoinen

Maisku MyllymäkiHolly (15.8.2021) - Kansien tekijä: Anna Makkonen

pehmeäkantinen kirja

Rami Kangas, Marko Nenonen & Mari Välimäki: K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (18.2.2021)

kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen

Evie WyldMe olemme susia (22.1.2021) - Kansien tekijä: Emmi Kyytsönen

kirja, jonka kannen on suunnitellut mies

Helena ImmonenOperaatio Punainen kettu (31.1.2021) - Kansien tekijä: Jussi Jääskeläinen

kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden

Emmi ItärantaKuunpäivän kirjeet (16.4.2021) - Kansien tekijä: Jussi Kaakinen

kirja, jonka kannet luo avaran tilan

Ville-Juhani SutinenArktis - Likaista lunta (8.3.2021) - Kansien tekijä: Tommi Tukiainen

kirja, jonka kannet vie sinut tuntemattomaan paikkaan

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas (2.4.2021) - Kansien tekijä: Judith Schalansky

kirja, jonka kansissa on vettä

Marja AhoLasienkeli (2.6.2021) - Kansien tekijä: Kaisu Sandberg



joista kaikista parhaimmistoon nousivat

suurimmaksi osaksi jo vuoden 2020 puolella lukemani David Foster Wallacen Päättymätön riemu, Evie Wyldin Me olemme susia, Ville-Juhani Sutisen Arktis – Likaista lunta, Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas, Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet, Venla Hiidensalon Suruttomat, Colson Whiteheadin Maanalainen rautatie ja Nickelin pojat, Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys, Joonas Kallosen Giljotiini, Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät, Jouni Tikkasen Lauma – 1880-luvun lapsensurmat ja susiviha Suomessa, Maisku Myllymäen Holly, Jenni Räinän Kulkijat – Naisia metsissä, soilla ja tuntureilla, Anu Lahtisen Ebba – Kuningattaren sisar, Eeva Joenpellon Lohja-sarja sekä vuoden viimeiseksi romaaniksi päässyt Emma Puikkosen Musta peili.

Kaikesta huolimatta olen jopa hämmentynyt, kuinka paljon ja hyviä kirjoja lopulta luinkaan, vaikka jossain vaiheessa paikoittain tuntui, ettei mikään maistu tai tunnu miltään eikä lukeminenkaan maita. Onneksi lukutoukkuus on niin syvällä minussa, että se aina kuitenkin palaa, joskus, vaikka taukoakin tulisi.

Kiitokset teille (kovasti harveneville) ihmisille, jotka blogiani vielä jaksatte ja viitsitte käydä lukemassa ja kiitos suuresti edelleenkin kommentoiville.

Blogini täyttää nyt tammikuun alkupuolella jo 16 vuotta. Se on aika hurjaa, ja kurjaa on se, että intoa ei ole enää lainkaan samoin kuin joskus ennen. Mutta ehkä blogi kannattaa kuitenkin koettaa pitää hengissä edelleen – ties vaikka tällainen hidas ja epäseksikäs viestinnän muoto vielä joskus palaisikin takaisin muotiin!

Hyvää uutta vuotta juuri sinulle, olkoon se toiveidesi mukainen.

6. toukokuuta 2020

Kuulumisia ja se ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa


Hei vaan!

Täällä ollaan, ihme kyllä, edelleen. Vauva kasvaa ja kehittyy (Hän hymyilee! Seuraa katseellaan esineitä! On muutenkin veikeä!), päivät hänen kanssaan ovat pitkiä kuin nälkävuodet, vaikken nälkävuosista mitään tiedäkään, enkä oikein vauvoistakaan, edelleenkään. Koronakevät on ollut todella raskasta aikaa vastasyntyneen kanssa, enkä voi väittää selvinneeni siitä kovin hyvin. Mieli on maassa ja arki vaikeaa, vaikka vauva onkin ihana. (Miksi sitäkin pitää vakuutella varmuuden vuoksi aina erikseen? Syyllisyyttä ja häpeää on äitiydessä jumalattoman monta muotoa, huomaan.)

Tämä kaikki (vauvan syntymä, pandemia) on vaikuttanut minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, toivottavasti joskus tokeennun. Sen lisäksi se on vaikuttanut lukemiseen: ei maita ei. Kyllä minulla aikaa olisi, keskittyminen ei vain meinaa onnistua. Aivan liian usein selaan vain somea ja nettiä muutenkin, turhia ja typeriä juttuja. Onneksi pahimman koronauutishysterian yli olen päässyt jo aikapäiviä sitten, se ei myöskään tehnyt hyvää millään mittarilla. Oman henkilökohtaisen yksinoloaikani käytän yleensä ulkoilemalla omassa seurassani, nyt olen sentään alkanut kuunnella äänikirjaa pitkän tauon jälkeen.

Mutta se vilpitön lukemisen ilo, sitä kaipaan, välillä lähes fyysisesti.

(Kaipaan niin monia asioita juuri nyt, ettei niiden listaamiseen edes periaatteessa rajoittamaton blogiteksti riitä, ja eiköhän aika moni samastu tunnelmiin, vaikkei kuvioissa edes olisi pientä ihmisolentoa. Tämä on elämäni hirvein kevät ja olen luultavasti loppuikäni surullinen siitä, että se on lapseni vauvakevät.)

Yhden kirjan olen kuitenkin saanut luettua tässä 2,5 kuukauden aikana. Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Ohut, kapoinen ja kepoinen, outo ja erikoinen, kokemuksena latteahko.

Kirjan pääosassa on reilu kolmekymppinen Keiko, joka on työskennellyt 18 vuotta lähikaupan palveluksessa osa-aikaisena myyjänä (tätä osa-aikaisuutta ihmettelin, minusta hän teki ihan normaalia viiden päivän työviikkoa ja olisi halunnut tehdä enemmänkin, mutta esimies pakotti pitämään vapaapäivät). Keiko ei ehkä loista sosiaalisilla taidoillaan tai toteuta japanilaisen yhteiskunnan asettamia tiukkoja odotuksia, mutta elämäänsä hän on aivan tyytyväinen. Muiden mielestä hänellä ei ole syytä siihen, joten Keiko pyrkii muuttamaan asioita vasten omaa tahtoaan. Eihän se kovin hyvin lopulta mene.

Lähikaupan nainen on hämmentävä kirja. Se on hyvin nopealukuinen, tavallaan melkoisen temmoton. Tarina kerrotaan vain yksioikoisesti, tapahtumat seuraavat toisiaan ja Keiko tasapainottelee mukana. Kerronnalla haettaneen ääntä Keikon maailmasta, jonka sävyt ovat kirkkaat ja selkeät (hänelle itselleen), tulkinnat, murrokset ja muutokset eivät siihen kuulu (paitsi sitten, kun on pakko).

Päähenkilön "erilaisuus" on selvää, mutta sen syvempi käsittely jää vähäiseksi. Ehkä kirja tuntuisi painokkaammalta japanilaisesta näkökulmasta käsin, ehkä suomalaisena on jo tottunut poikkeuksellisuuteen, eikä pidä normien rikkomista niin valtavana asiana. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Japanissa yhteiskunnan ja kulttuurin asettamat yhdenmukaisuuden vaatimukset ovat huomattavan tiukat ja niistä poikkeaminen vaatii suurta henkistä kanttia. (Ja ei, en väitä, että näin olisi ehdottomasti ja kaikkialla tai että Suomessa kaikki olisivat odotuksista vapaita, mutta ehkä tämä on silti perusteltavissa oleva näkemys.)

Varmaankin lukuajalla oli myös vaikutuksensa. Luin Lähikaupan naista monta viikkoa (vaikka se on ihan lyhyt kirja), imettäessäni yöllä ja päivällä ja jossain muussa välissä, silloin tällöin muulloinkin, pääasiassa lähinnä ollessani aivan tillintallin. Mutta omaan makuuni kirjojen suhteen uskallan silti luottaa: tämä ei ollut minun kirjani ja tarinani, ihan hauska välipala, mutta kaiken kaikkiaan melkoisen mitäänsanomaton - kuin jokin lähikaupan paistopisteen yhdentekevä voitaikinatuote.

(Varmaan kadun tätä tekstiä joskus, mutta ehkä tässä oli yrityksenä todistaa itselleni, että saan vielä kirjoitettua kokonaisia virkkeitä ja ehkä jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi katsottavan tekstin.)

Nyt kesken on muhkea tarinavetoinen romaani ja äänikirjana jotain ihan muuta, pinossa vaikka mitä Aikana Ennen Koronaa lainattua. Enää pitäisi löytää halu ja ilo niiden lukemiseen.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
126 s.
Konbini ningen (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

10. maaliskuuta 2020

Uuden sukupolven lukutoukka



Tervehdys täältä vauvakuplasta!

Uuden sukupolven lukutoukka saapui maailmaan vajaat kolme viikkoa sitten, torstaina 20.2.2020. Synnytys oli outo, villi ja absurdi kokemus, eikä se mennyt ihan niin kuin olin ajatellut, mutta siitä selvittiin. Jouduin heti alkuun useammaksi tunniksi eroon vauvasta ja miehestä, kun piti tankata verta, nesteitä ja lääkkeitä, mutta nyt se kaikki hässäkkä tuntuu jo kaukaiselta, vaikka hieman pelästytti ja ahdisti. Sain erinomaista hoitoa synnytysosastolla ja kotiutumisen jälkeen erinäisten vaivojen vuoksi vielä päivystyksessäkin, enkä voi kuin kiittää suomalaista julkista terveyden- ja sairaanhoitoa. Jossain muualla ja jonain toisena aikana olisi käynyt huonommin.

Uusi elämä on ihmeellistä ja kummaa. Tuo meille muuttanut uusi ihminen on ihana, hän on jäntevä ja napakka ja melko rauhallinen vielä ainakin. Tuijottelee nappisilmillään, tykkää syödä ja nukkua, pitää kaikenlaista hassua ääntä. Vähitellen opimme tuntemaan toisiamme, me uusi perhe. Jopa me vanhemmat olemme saaneet nukkua silloin tällöin, enkä minä ainakaan ole ihan täysin ihmisraunio (vielä).

Oma uusi identiteetti hakee vielä paikkaansa, mutta olen päättänyt olla itselleni armollinen. Se saa viedä oman aikansa, ei tässä ole kiire. Vaikka tähän kaikkeen oli aikaa valmistautua, ei tähän silti ollut lopulta yhtään valmis. Äidiksi tulemiseen. Mutta nyt olen sellainen, ja olen loppuikäni.

Hurjaa, ihanaa, hienoa, ihmeellistä.

Kirjahommat ovat toistaiseksi hieman katkolla, mutta palaan niihin kyllä. Pikkutyypin ensimmäinen ulkoilukin suuntautui luonnollisesti kirjastoon.

31. joulukuuta 2019

Tämä vuosi on valmis vaihtumaan - uutta kohti



Vuosi 2019 alkaa olla viimeistä silausta vaille valmis. On ollutkin melkoinen vuosi, kun sitä olen tänään tarkemmin pohtinut.

Alkuvuoden asuin Savossa ja elin työntäyteistä mutta silti leppoisaa arkea. Rakastin työtäni ja työpaikkaani, työn imu oli huikea. Muutto takaisin Helsinkiin oli kova paikka, vaikka olikin ihanaa palata takaisin kotiin ja ennen kaikkea puolison kanssa saman katon alle (ja ylipäänsä samaan maahan). Ikävä Savoon jäi, ja kolkuttelee mielessä edelleen.

Kesällä elämä mullistui, kun huomasimme saaneemme aikaan uutta elämää. Siihen totutellessa onkin mennyt koko loppuvuosi, enkä vieläkään ole ihan varma, mitä on tapahtumassa. Kesä sujui raskauden kanssa oikein hyvin, oli reissuja, juhlia, ystäviä ja rauhallisia hetkiä. Parasta kesässä oli ystäväporukalla tehty automatka Saksaan, Moselin laaksoon ja sen viiniviljelmille. Vaikka viiniteemainen matka jää raskaana ollessa väistämättä hieman vajaaksi, reissu oli huippu. Tuliaisviinit odottavat kyllä.

Syksy sujui näin jälkikäteen ajatellen todella nopeasti raskauden edistymistä seuraten, vauvanvarusteita kooten (kiitos myös useammalle blogiystävälle niiden kierrättämisestä meille) ja tietysti myös töitä tehden. Löysin ilokseni mukavan työn pääkaupunkiseudulta ja sain haastaa itseäni ja oppilaita monessa asiassa. Hyvillä mielin jäin töistä joululomalle, jonka perään alkaa äitiysvapaa. Jännittävä ja pelottava ajatus, etten tiedä, milloin ja minne menen seuraavan kerran töihin. Pakko on kuitenkin uskoa, että pätkätyöelämä kantaa myöhemminkin.

Blogin suhteen vuosi 2019 on kyllä ollut sen sijaan melkoista mahalaskua. Bloggauksia on kertynyt vain 33 kappaletta, muutamia per kuukausi. Se on murto-osa aiemmista vuosista. Myös lukeminen on paikoin takunnut, joskin onneksi alhoista on aina kuitenkin noustu. Joitain kertoja olen vakavasti pohtinut blogin kuoppaamista, mutta kyllä se vaikealta tuntuisi. Nyt tammikuussa blogilleni tulee ikää jo 14 vuotta, ei kai napakkaa teiniä helpoin syin kannata hylätä! Joten kyllä tämäkin blogi näkee uuden vuoden ja vuosikymmenen. Näin on.

Luettuna tai kuunneltuna on tälle vuodelle 78 kirjaa. Tarkempaa tilastoa en jaksa väsätä, mutta suhteellisen tasaisesti naisia, miehiä, kotimaista, muunmaalaista, tietoa ja proosaa. Runojen lukeminen lässähti, ja samoin Runo19-haaste, johon en saanut luettua mitään. Nolous.

Parhaita lukukokemuksia olivat Heikki Kännön Sömnö, Venla Pystysen ja Linda-Maria Roineen Mercedes Bentso - Ei koira muttei mieskään (josta en valitettavasti blogannut), Saara Turusen Rakkaudenhirviö ja Sivuhenkilö, Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast, Chad Harbachin Pelin henki, Joyce Carol Oatesin Putous, Suvi Vaarlan Westend, Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia, Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama (ei valitettavasti bloggausta) ja Venla Hiidensalon Karhunpesä (josta toivottavasti vielä bloggaan alkuvuodesta).

Lukuhaasteet menivät miten menivät. Mennään metsään -haasteeseen luin yhden kirjan, Jean Gionon Mies joka istutti puita. Jäin siis taimikonhoitajaksi.

Kuukauden kieli -haasteen kahdestatoista kielestä sain kuitattua seitsemän:

tammikuu: korea
Yong-Deuk Kwon: Yölinja (Huuda Huuda 2009, suomentaja Tiina Lehikoinen)

helmikuu: norja
Anne B. RagdeSatunnaista seuraa (Nattønsket, Tammi 2010, suomentaja Katriina Huttunen)

maaliskuu: islanti
Jón Kalman StefánssonKaloilla ei ole jalkoja (Fiskarnir hafa enga fætur, Aviador 2019, suomentaja Tapio Koivukari)

toukokuu: albania
Luan StarovaVuohien aika (Koha e dhive, Lumi Kustannus 2013, suomentaja Tuula Nevala)

kesäkuu: hollanti
Renate DorresteinLainaa vain (is er hoop, WSOY 2011, suomentaja Sanna van Leeuwen)

elokuu: viro
Kätlin KaldmaaIslannissa ei ole perhosia (Islandil ei ole liblikaid, Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen)

syyskuu: heprea
Nir BaramHyviä ihmisiä (Anashim tovim, Otava 2014, saksankielisestä käännöksestä suomentanut Anja Meripirtti)


Helmet-haaste sujui puolestaan oikein hyvin. Luin 45 listalle sopivaa kirjaa, mihin olen oikein tyytyväinen. Ensi vuoden haaste on jo julkistettu ja siihen lähden mukaan ilman muuta. Mukavan haastavalta tuntuu, hyvä niin! Vuoden 2019 listani näyttää tältä:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
Clark AccordParamaribon kuningatar (11.1.2019)

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
Samuel DavidkinRautakupoli (14.3.2019)

3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva (3.10.2019) (chick lit)

4. Kirjailijan ainoa teos
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (15.5.2019)

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi
Heikki KännöSömnö (21.3.2019) – Kirja oli ehdolla ja voitti Runeberg-palkinnon vuonna 2019

6. Rakkausromaani
Chad HarbachPelin henki (7.9.2019)

7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt
Pascal Engman: Patriootit (7.3.2019) – Tukholma

8. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen
Primo LeviTällainenko on ihminen (17.11.2019)

9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
Zadie SmithKauneudesta (17.8.2019)

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
Naomi AldermanVoima (23.3.2019)

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
Saara TurunenRakkaudenhirviö (29.6.2019)

13. Kotimainen lasten- tai nuortenkirja
Nonna Wasiljeff: Tomupoika (27.12.2019)

14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi
Doris LessingHyvä terroristi (6.1.2019)

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
Asko Sahlberg: Siunaus (15.9.2019)

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa (21.3.2019)

17. Kirjassa on kaksoset
Nir BaramHyviä ihmisiä (23.12.2019)

18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Claudie GallayOdottamaton kauneus (9.6.2019)

19. Et pidä kirjan nimestä
Agustina Bazterrica: Rotukarja (8.10.2019)

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
Ananda Devi: Näistä raunioista (27.12.2019) - Mauritius

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja
Michelle Obama: Minun tarinani (25.11.2019)

22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
Helena WarisJäänvartija (23.8.2019)

23. Kirjan nimessä on jokin maa

24. Sokkona hyllystä valittu kirja
Amanda Eyre Ward: Katoamistemppu (12.5.2019)

25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (14.2.2019)

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan
Anni Saastamoinen: Sirkka (30.10.2019)

27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja
Sini HelminenMaan povessa (12.8.2019)

28. Kirjan kannessa on kuu
Vilja-Tuulia HuotarinenHeistä tuli taiteilijoita (30.3.2019)

29. Kirjassa nähdään unia
Saara TurunenSivuhenkilö (30.6.2019)

30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
Teemu LuukkaNew Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (19.1.2019)

31. Kirjassa kuljetaan metrolla
Juha ItkonenMinun Amerikkani (27.1.2019)

32. Kirjan nimessä on ammatti
Laura KosonenSuomi synnytti. Kätilöiden kertomaa (3.10.2019)

33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia
Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen (14.3.2019)

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
Harri NykänenRaid (1.1.2019)

36. Kirjassa ollaan yksin
Gail HoneymanEleanorille kuuluu ihan hyvää (2.1.2019)

37. Pienkustantamon julkaisu
Emmi Valve: Armo (14.5.2019)

38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
Luan StarovaVuohien aika (22.8.2019)

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Mercedes Bentso. Ei koira muttei mieskään (28.4.2019)

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Korkeuksiin (13.9.2019)

42. Kirjailijan nimi viehättää sinua
Colm Tóibín: Brooklyn (16.2.2019)

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi
Suvi Ratinen: Matkaystävä (20.4.2019)

44. Kirja kertoo Berliinistä
Maija KauhanenEliitti (20.9.2019)

45. Kirjan nimessä on kieltosana
Jón Kalmar StefánssonKaloilla ei ole jalkoja (30.6.2019)

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
Riina Mattila: Järistyksiä (3.11.2019)

47. Kirjassa on alle 100 sivua
Jean GionoMies joka istutti puita (12.1.2019)

48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä
Kati KovácsKamileen labyrintti (18.1.2019)

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja
Akseli HeikkiläVeteen syntyneet (28.8.2019)

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja


Nyt kelpaa siirtyä uuteen kirjavuoteen. Olkoon se innokas, monipuolinen ja upea meille kaikille.

Hyvää uutta vuotta!

13. kesäkuuta 2019

Vielä täällä, silti

Oppilaiden kiitoskukkaset selviytyivät muuttomatkasta.      

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogissani on ollut hiljaista jo jonkin aikaa, kuten on ehkä huomattu, mutta täällä vielä ollaan, uskokaa tai älkää.

Sitten viime näkemän (toukokuun alkupuolella, huomaan) olen paiskinut töitä kevään viimeiset viikot kuin eläin ja itkenyt töissä puolenkymmentä kertaa – ilosta ja liikutuksesta, ikävästä ja luopumisesta, saatellut maailmalle nelisenkymmentä ysiluokkalaista rutistuksin, tsempein ja kiitoksin (ja hyvästellyt seiskat ja kasit), jäänyt työttömäksi luonnollisesti heti Suvivirren jälkeen ja jäänyt siten ilman minulle kuuluvaa kesäajan palkkaa (kuten valitettavan moni muukin kollega ympäri Suomen ja yleensä vielä täysin kestämättömin perustein), muuttanut Savosta takaisin Helsinkiin, saanut puolison takaisin maailmalta, siivoillut ja järjestellyt kotia, suunnitellut heinäkuista automatkaa Eurooppaan, järjestänyt ja juhlinut yhdet polttarit kaason ominaisuudessa, käynyt parissa työhaastattelussa (vielä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta syksyn kuvioista), ihastellut kesäistä Helsinkiä, avannut Uimastadionin uintikauden ja aloittanut teologian perusopinnot.

Että semmoista.

Mitä teille kuuluu?

Olen myös lukenut pari kirjaa, mutta todellakin vain pari. Lukeminen ei ole maistunut oikein miltään enää kuukausiin, ja nyt teen hartiavoimin töitä, että löytäisin lukemisen ilon uudelleen, bloggaamisen ilosta puhumattakaan. Sinänsä huvittavaa, että tätä viimeisintä opehommaa edeltäneessä hanketyössä olin kovastikin neuvomassa muita lukemisen ilon suhteen. Kohtalon ivaa, ehkä.

Nyt on siis aika rauhallisen kesän ja omien ajatusten järjestelyn. Toivottavasti myös lukemisen ja bloggaamisen. Ennen kaikkea toivon kuitenkin saavani omat kuvioni jonkinlaiseen ojennukseen ja tietysti nauttivani runsaasta vapaasta ajasta niillä niukoilla taloudellisilla resursseilla, jotka käytössäni työttömänä ovat. Onneksi on monia muunlaisia resursseja senkin edestä, ei vähiten juuri päättynyt lukuvuosi, joka oli ehdottomasti hienoin, kokemusrikkain, kasvattavin ja koskettavin opettajatyövuoteni ikinä.

Nautitaan kesästä, kirjoilla tai muuten!

9. helmikuuta 2019

Puolen vuoden välitilinpäätös opettajuudesta ja elämästä Savossa



Nyt siitä on paria päivää päälle puoli vuotta, kun pakkasin lähisuvun avustuksella pressun alle peräkärryllisen tavaraa, muutin Helsingistä Savonlinnaan ja jätin oman kodin alivuokralaisen kodiksi. Hullua. Jo! Vasta! Mihin aika on mennyt? Onko sitä mennyt jo noin paljon? Onpa se mennyt hitaasti. Ja sitten taas kiirehtinyt.

Savossa on ollut ihanaa. En valehtele enkä liiottele yhtään. Täällä on.

Ensinnäkin työni. Se on mahtavaa. Lukuun ottamatta joitakin huonosti nukuttuja öitä, muutamia pimeydestä ja väsymyksestä raskaita varhaisia aamuja ja niitä hetkiä, jolloin vahvasti tiedostaa, että nyt ei mennyt ihan putkeen, olen nauttinut joka ikisestä päivästä. Silloinkin, kun olen ollut väsynyt ja turhautunut, itsesyytösten täyttämä ja opettajien ammattitaudin, riittämättömyyden, hetkellisesti lannistama.

Puolen vuoden aikana olen oppinut itsestäni opettajana todella paljon. Olen oppinut, milloin olen parhaimmillani – aiemmin tiesin vain ihan liian hyvin, milloin en ole. Olen saanut kohdata ja olla itse kohdattavana, olen saanut haasteita ja pureskeltavaa, ymmärrykseni Suomen monimuotoisuudesta on avartunut.

Suurin syy siihen, että nautin työstäni niin paljon, ovat nämä ihmiset täällä.

Oppilaat ovat huikeita, kerta kaikkiaan. Koska työskentelen (omassa mittakaavassani) pienessä yläkoulussa usean eri aineen opettajana, saan kohdata heitä kaikkia usein sekä oppitunneilla että käytävillä. Näihin välittömiin savolaisiin on ollut helppoa tutustua, eivätkä he ole nyrpistelleet nenäänsä hesalaiselle kertaakaan. (Ainakaan niin, että olisin huomannut.) Kielimuuri välillämme välillä on, mutta molemminpuolisella kärsivällisyydellä siitä on selvitty. Olen itse pyrkinyt olemaan hyvin suora ja ehdottoman kannustava palautteessani oppilaille, ja se on kantanut hedelmää. He osaavat myös kertoa, mikä on hyvin ja missä voisi parantaa – ja miksi. Sikäli kuin teinin maailmaa voi aikuinen ymmärtää, koen onnistuneeni siinä vähintään siedettävästi. On ratkottu riitoja, kriisejä, stressiä ja epäonnistumisia, kuivattu kyyneliä. Ja on naurettu, opittu, kehitytty ja rakennettu unelmia ja suunnitelmia. Ihan parasta. Ja minulle on sanottu niin kauniita asioita, että uskon niiden säilyvän mielessäni aina. (Haistateltu ei ole kertaakaan. Zero.)


Muotokuva naururyppyineen. Vai onkohan ne silmäpussit?

Myös aikuiset, joihin olen tutustunut ja joiden kanssa olen ystävystynyt, ovat mahtavia tyyppejä. Savolaisuudessa on jotain vastaansanomattoman hurmaavaa: näiden kanssa on helppoa tulla toimeen. Täällä elämä on jotenkin rauhallisempaa, rennompaa. Koko ajan ei ole niin kiire, eikä se ole niin justiinsa. Voi tämä olla harhaakin, mutta siltä se tuntuu. Hyvältä.

Ja tietysti luonto täällä. Se mykistää. Työmatkani varrella on niin kauniita maisemia, että niiden katsominen saa melkein itkemään ilosta.




Olen oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Se on aika mieletöntä. Voiko näin hyvin ollakaan? Pitäisikö tästäkin potea syyllisyyttä? Pitäisiko pitää pienempää ääntä ja olla kehuskelematta? Pilkka osuu omaan nilkkaan kuitenkin – osuuko? En jaksa uskoa niin. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, että työelämän pitäisi olla taakka ja ikuinen haaste, ettei omista (ja muiden) onnistumisista saisi avoimesti ja ääneen iloita, ettei itseään ja muita saisi kehua, kun aihetta siihen on. Tämäkin on osa ammatillisen ajatteluni muutosta: en aio koskaan enää pihtailla kehuja, en ikinä. Ei työelämän tarvitse olla (eikä se voi olla) pelkkää nousukiitoa ja iloa, mutta hemmetti, jos se ei ole sitä ikinä tai jos sitä ei saisi sanoa, on jotain pahasti pielessä. Enkä tarkoita, etteikö kritiikkiä pitäisi esittää ja epäkohtiin puuttua, tietenkin pitää. Mutta pitää olla myös itse valmis muutoksiin, uusiin asioihin ja haasteisiin.

Ei tämä paikka toki mikään Ruususen linna ole. Kunnan talous on pahassa jamassa, muuttotappio on suurta, eikä uusia lapsia synny kuin pieni määrä. Säästää pitäisi, jo kaiken tähän mennessä säästetyn lisäksi. Kaikki tämä heijastuu tietenkin opetustyön resursseihin ja ylipäänsä kunnan asukkaiden elämään. Itse en ehkä itseäni (vielä ainakaan) osaa niin kotoutuneena pitää, että surisin tilannetta kuntalaisen näkökulmasta (enkä sitäpaitsi vielä ainakaan edes ole virallisesti savonlinnalainen), mutta toki se panee miettimään. Silti täällä tuntuu olevan pöhinää kaiken lamaannuksen alla, halua sinnitellä eteenpäin ja kehittää kotikaupunkia edelleen. Nämä Savon immeiset eivät aio antaa periksi.

Elämäni on toki muutenkin ollut poikkeustilassa jo melkein vuoden, kun puoliso on ollut ulkomailla töissä ja yhteisen arjen jälkeen on joutunut opettelemaan taas yksin asumista ja pärjäämistä. En totisesti ole mikään kodin hengetär, ja sen huomaa. Toisaalta Savonlinnan asuntoni on sen verran karu, ettei täällä jaksa piitata kodikkuudesta sitäkään vähää kuin oikeassa kodissa Helsingissä. Hyvinhän täällä käy nukkumassa, syömässä, kuuntelemassa Radio Suomea ja suunnittelemassa tunteja. Mutta ikävä tätä kämppää ei kyllä aikanaan tule.

Olen itsestäni aika ylpeä, että uskalsin lähteä ihan tuntemattomaan paikkaan, josta en tuntenut ketään. Ikävä tietysti on: puolisoa, ystäviä, lähisukua. Onneksi täällä on innokkasti käynyt isompia ja pienempiä kyläilijöitä ja minäkin olen jokusen kerran matkannut Helsinkiin (joskin loppujen lopuksi aika harvoin, puolen vuoden aikana alle kymmenen kertaa). Ei kai nykyisin muutama sata kilometriä ole välimatka eikä mikään. Niin paljon ollaan yhteyksissä digitaalisia kanavia pitkin. Mutta kyllä välillä on yksinäinen ja ulkopuolinen olo.

Ainakaan minua ei voi syyttää siitä, ettenkö menisi töiden perässä sinne, missä niitä on. Varmaan tekemiseni myös ihmetyttävät joitakin, ehkä olen jonkun mielestä jotain ikuista nuoruutta elävä, vakiintumiseen kykenemätön hiippari. Helsingin Sanomissa oli tällä viikolla hyvä teksti oman sukupolveni ihmisten elämästä. Siinä y-sukupolvea tutkinut sosiologi Mikko Piispa toteaa, että kyse ei ole venytetystä nuoruudesta vaan muuttuneesta aikuisuudesta:

”Se, että elämä ei rytmity samanlaisten virstanpylväiden mukaan kuin vanhempiemme aikuistuessa, ei ole nuoruuden pitkittämistä vaan meidän aikuisuutta. Y-sukupolvi on joutunut hyvässä ja pahassa tottumaan jatkuvaan ja nopeaan muutokseen. Ehkä siksi uskallamme valita myös vaihtoehtoisia aikuisuuksia.”

Omista tulevista valinnoistani ja vaihtoehdoistani en vielä tiedä. Viranhoitomääräykseni päättyy 1.6., mitä sen jälkeen – en tiedä. Mutta sen tiedän, että juuri nyt kaikki on niin kuin pitääkin. Juuri nyt olen tosi onnellinen omasta elämästäni.

28. joulukuuta 2018

"Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä"



Miten ihmisen sähkökemiallisen toimintamallin ja sen tavoitteet voisi tiivistää muutamaan sanaan? Ehkä niin kuten eräs ystäväni sanoi: "Pääasia on, että on kivaa, eikä pelota." (s. 47)


Markus Kajon mainio Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja pompahti luettavakseni kirjaston palautushyllystä. Kajo on tuttu hahmo lapsuuden kotivideo-tv-sarjasta ja sittemmin olen toisinaan lueskellut hänen kolumnejaan, kun niitä on tielleni osunut. Mutta nyt luin ensimmäistä kertaa kokonaisen kirjan hänen tekstejään ja kylläpäs tykkäsin!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja tiivistää olennaisen ihmisyydestä. Se kertoo ihmisestä kokonaisuutena, fyysillisenä ja psyykkisenä ja sosiaalisena olentona, syntymästä ja kuolemasta, historiasta ja tulevasta, erilaisista ihmisolennon ammateista ja ominaisuuksista ynnä tietenkin moraalista, etiikasta ja sen sellaisesta. Teksti on yhtenäinen, mutta jaoteltu nähdäkseni sangen loogisesti erilaisiksi luvuiksi ja alaluvuiksi.


Ihminen tarvitsee, kuten sanottu, happea, vettä, ravintoa, lämpöä ja rakkautta. Jos yksikin näistä puuttuu, ihminen kuolee ennen pitkää. Toisaalta, vaikka yhtään niistä ei puuttuisi, ihminen silti kuolee ennen pitkää. Voi esimerkiksi pudota katolta tiili päähän tai syödä hai. Tai tulla vanhuus ja sitä tietä veivinheitto. (s. 55)


Huumori on lempeää ja leikittelevää. Kajo harrastaa sanakikkailua ja ihan omanlaistensa sanojen kehittämistä ja käyttämistä. Paikoin jopa ärsyttävyyteen asti, mutta mitäpä pienistä. Niin ikään tekstissä on jonkin verran vähän tunkkaisia sukupuoli- ynnä muita stereotypioita, joille ei nykypäivänä jaksa juuri edes hymähtää. Mutta annettakoon sekin anteeksi, kirja on jo 15 vuoden takaa, eikä nykyhetken vaatimuksia voi ulottaa menneisyyteen – se se vasta jotain olisikin, historian muokkaaminen ja arvostelu.

Pääsääntöisesti Kajon tekstin lukeminen tekee ihmiselle hyvää. Hän näkee pieniä yksityiskohtia ja villejä yhteyksiä. Ajatuskulut voivat kulkea pisteestä toiseen reittejä, joita ei olisi voinut itse ikinä keksiä. Samalla Kajon kelailut ovat sellaisia, ettei niitä ihan keltä tahansa välttämättä jaksaisi edes kuunnella. Mutta Kajolla on hyppysissään taito koukuttaa lukija selvittämään, mitä hän vielä on keksinyt.

Kaikenlaista yhteiskunnallista keskustelua kouhkaamista pitkään kuunnelleena Kajon pilke silmäkulmassa tuntuu rauhoittavalta. On mahdollista ideoida, kirjoittaa, ottaa kantaakin ilman, että lyttää ja rynnii päälle. On mahdollista perustella, katsoa useammasta näkökulmasta, harkita myös vastapuolen argumentteja. Uskokaa pois!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja ilahdutti tätä ihmistä suuresti. Sen lukeminen oli ilo. Kiitos.


Mutta miten ihmisen tulisi toimia, kun hänellä on niin paljon eri toimintamahdollisuuksia valittavanaan? Miten meidän tulee elää, mikä on elämän tarkoitus, sanallisesti ja selkeästi ja kiertelemättä ilmaistuna?

Ihmisen käsikirjan, eli täydellisen ihmisen toimintaohjeen voi kiteyttää kolmeen virkkeeseen:

1) Kohtuus kaikessa.
2) Kaveria ei jätetä.
3) Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä. (s. 239)



Markus Kajo: Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja
WSOY 2003
319 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 43. Kirja, jonka löysit palautushyllystä, Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a book that makes you smile)

31. elokuuta 2018

Neljä viikkoa Savossa, olen elossa



Uusi elämä, hei vaan sullekin! Melkoisella voimalla olet rynninyt päälle – ihan vähän voisi jo hellittääkin, jooko?

Neljä viikkoa on nyt kulunut uudessa kaupungissa, josta kolme on tehty töitä pitkiä päiviä. Neljän aineen opettaminen yläkoulussa (joista kaksi varsinaisesti niitä omia, kaksi hyvän yleissivistyksen ja opetussuunnitelman varassa) vie suoraan sanoen aika helevetisti aikaa. Siihen päälle vielä luokanvalvojuus ja erinäisiä muita (tosin ihan vapaaehtoisesti vastaanotettuja) tehtäviä, niin johan tietää tekevänsä töitä. Mutta olen tyytyväinen. Tämän vuoro on nyt, ehdottomasti.

Vastaanotto on täällä Savossa ollut toistaiseksi mukava. Kollegat ovat reiluja ja avuliaita ja oppilaat eivät ainakaan vielä ole nauraneet hesalaista kotimatkalle. Pienimuotoisia kielihaasteita on välillä: huomaan oman puheeni olevan jotenkin terävää ja sisältävän kummia sanoja, vaikken ole ikinä ajatellut puhuvani erityisen hesalaisesti. Täällä se kuitenkin on selvässä kontrastissa paikallisen puheenparren kanssa. Toivottavasti ymmärrämme toisiamme siitä huolimatta. Tai ainakin opettelemme.

Vaikka työstäni todella pidän ja olen siitä innoissani, hieman on vielä hakemista työn ja vapaa-ajan tasapainottamisen kanssa. Työstän asiaa, ei tarvitse olla huolissaan. Vielä.




Uusi koti ei ihan tunnu kodilta, eikä se sitä varsinaisesti olekaan. Asunto vain, paikka jossa oleskelen seuraavat yhdeksän kuukautta. Oikea koti on edelleen Helsingissä, mutta nyt täytyy vain opetella olemaan poissa sieltä määräaika. Ehkä en tätä arvannut tulevaksi, mutta pitäähän ihmisellä elämässään seikkailua olla. Ja onneksi oli kuitenkin useampi kuukausi aikaa totutella tilanteeseen. Nyt pitää vain saada arki rullaamaan uusissa uomissaan.

Arkeen ehti tosin jo tulla pieni murros, kun pääsin pienelle lomalle Puolaan ja osallistumaan puolalaisiin häihin keskellä maaseutua. Kokemus oli unohtumaton, ihmiset mahtavia, tarjoilut ylenpalttiset. Krakova ihastutti lyhyellä piipahduksella paluumatkalla – sinne on ehdottomasti päästävä uudelleen paremmalla ajalla. Miten en ole koskaan tajunnut, miten upea maa Puola on!




Uuden kotikaupungin tärkein palvelu on tietenkin otettu jo haltuun. Savonlinnan pääkirjasto Joeli on ilahduttanut avaruudellaan ja olen jo ehtinyt kantaa sieltä mukanani melkoisen pinon luettavaa. Vielä kun saisin lukuajan ja keskittymiskyvyn takaisin, olisin tyytyväinen. Huomaan, että ei niinkään kevyesti stressaavassa elämän muutoskohdassa lukeminen ja siihen keskittyminen on kärsinyt. Olen minä silti lukenutkin ja bloggauksiakin varmasti alkaa taas tipahdella vanhaan malliin. On tämä luku- ja bloggausharrastus kuitenkin sen verran merkittävä osa elämääni.

Muutos on elämässä hyväksi, vaikka se tuottaa myös stressiä. Onneksi perusta on kunnossa – silloin on helpompi uskaltaa uuteenkin.

Vaikka en silti väitä, etteikö kevyt koti-ikävä vaivaisi. Kyllä se vaivaa.

Juuri sopivasti.


10. toukokuuta 2018

Kevät keikkuen tulevi – ja uusi elämä sen mukana



Miten olenkaan taas selvinnyt talven synkkyyden yli? Vuosi vuodelta pimeys ja harmaus tuntuu vaikeammalta kestää, aivan kuin se pitenisi vain. Ja sitten, kun kevät todella herää, huomaa omassa kropassa ja kopassa, miten valtava ero on. Jäät lähtivät merestä vauhdikkaasti, luonto heräsi kuin taikaiskusta. Vaikka eihän se mitään taikaa ole, vaan normaali vuodenkierto. Silti olen melkein valmis vannomaan, että jokin maaginen elementti keväässä on. Jotenkin se kietoo pauloihinsa ja saa unohtamaan raskaat talvikuukaudet.

Tämä kevät on erilainen kuin aiemmat. Ainoastaan työn sykli pitää pintansa: vaikken tällä hetkellä koulussa työskentelekään, projektini päättyy toukokuun lopussa ja jään sen jälkeen työttömäksi. Onkin ilahduttavaa huomata, miten hyytävän hienosti ja moniulotteisesti työttömistä Suomessa tälläkin hetkellä pidetään huolta. Tuskin maltan odottaa pääseväni mukaan aktiivimallilimboon.

Vaan eipä minun itse asiassa kauaa tarvitsekaan systeemin rattaissa pyöriä. Kävi nimittäin niin, että hain ja sain historianopettajan työn ensi lukuvuodeksi ja pesti alkaa elokuun puolivälissä. Skål!


Ruusukuohuvaa ja virallinen päätös tuntiopettajan palvelussuhteesta.

Pieniä muuttuvia tekijöitä tässä kuviossa kuitenkin on. Ensinnäkin on tietysti jännittävää palata takaisin yläkoulumaailmaan. Toisekseen työpaikka on Savossa.

Kuten on ilmi käynyt, itse asun Helsingissä ja hyvin viihdyn. Edessä on siis muutto Savoon, ja tarkemmin Savonlinnaan, kesän aikana, viimeistään elokuun alussa. Jokin asunto pitää tietenkin löytää ja samalla alivuokralainen omaan kotiimme. Puolisoni nimittäin lähti omalle puolen vuoden ulkomaankomennukselleen kuluneella viikolla, joten kotimme jää aivan vaille asukkaita, kun minäkin sitten suuntaan kauas Kehä III:n toiselle puolelle. Onneksi on aikaa kaikenlaiselle säädölle, sillä vaikka olenkin ihan suhteellisen tehokas ja kykenevä henkilö, monen pallon yhtäaikainen heittely on paikoitellen vähän raskasta.




Arkielämäni tulee siis muuttumaan lähikuukausina olennaisesti, ikään kuin se ei jo olisi tutissut kunnolla, kun puoliso lähti reissuun. Saa nähdä, miten mukavuuteen ja tasaisuuteen tottuneelle ihmiselle käy. Varmaan hyvin. Toivon.

Onneksi on kevät.

11. tammikuuta 2018

Onnea mun 12-vuotiaalle blogille!

Kuva: Pixabay (CC0)

Piti suunnitella ja toteuttaa hieno ja syvällinen vuosipäiväbloggaus.

Piti uudistaa blogin rakennetta ja ulkoasua.

Piti jotenkin räväyttää tai edes yrittää.

Tuli tammikuu ja alkuvuoden kiireet, puuhia ja elämää.

Ja nytkin ollaan jo yksi päivä myöhässä: oikeat blogisynttärit olivat eilen 10.1.

Vaan onneksi olen jo tottunut. Blogi joustaa kyllä, ei ole kiire minnekään.

Tästä alkaa väistämättä teini-ikään valmistautuminen, halusi sitä tai ei.

En malta odottaa.

Kiitos sinulle, kun täällä käyt.

Jatketaan molemmat samaa linjaa.

6. tammikuuta 2018

Vuosi 2017 – elämä ja kirjat

Kuva: Pixabay (CC0)

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2018!

Toistaiseksi olen onnistunut jopa kirjoittamaan uuden vuosiluvun ihan oikein aina tarvittaessa. Uusi vuosi on aina mukava alku, tuntuu raikkaalta ja ihan kuin kaikki olisi taas mahdollista. Vielä kun selvittäisin, mitä oikeasti haluan tehdä isona, saisin reistailevan terveyteni ja kroppani kuntoon, nukkuisin tarpeeksi ja tarpeeksi hyvin, säästötilin saldo kääntyisi kasvusuuntaan ja kotona vallitsevan kaaoksen olotila laskuun – sittenhän ei olisi enää mitään murehdittavaa, eikö niin!

Viime vuodesta jäi käteen monia muistamisen arvoisia retkiä ja hetkiä mukavien ja tärkeiden ihmisten kanssa. Vaihdoin työpaikkaa koulumaailmasta kirjastoon, hurahdin pilatekseen, opettelin monta uutta reseptiä, juhlin ja lekottelin, kävin teatterissa ja keikoilla. Teatterikappaleista parhaiten kolahtivat Kangastus 38, Mestari ja Margarita sekä Tavallisuuden aave. Moni muukin, toki. Keikoista kovimpia olivat joulukuiset elämykseni Haloo Helsingin! ja Ultra Bran kanssa.

Vuoden 2017 aikana luin paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Oma vaikutuksensa oli uudella työlläni, johon sisältyy kirjavinkkausta, eli työnkin puolesta luin paljon – osin työajalla, mutta en kuitenkaan merkittävästi. Luettuja kirjoja kertyi Goodreadsin mukaan 167. Huh mikä määrä! Osa niistä oli hyvin nopealukuisia nuortenkirjoja ja sarjakuvia, mutta kyllä tuohon pottiin mahtuu kaikenlaista.

Naisten kirjoittamia kirjoja luin lähes tuplaten miesten kirjoittamiin verrattuna. Niin ikään kotimainen kirjallisuus jyräsi selvästi muunmaalaisen kirjallisuuden. Toisaalta muunmaalaista kirjallisuutta luin mukavan monipuolisesti. Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta tulevia kirjoja oli luontevasti eniten, mutta niiden lisäksi vierailin Japanissa, Albaniassa, Ranskassa, Boliviassa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Malesiassa, Hollannissa, Ruotsissa, Tanskassa, Kanadassa, Intiassa, Kuubassa, Kroatiassa, Uudessa-Seelannissa, Israelissa ja Libanonissa.

Luin selvästi eniten romaaneja, mutta niiden lisäksi runokokoelmia, novellikokoelmia, muunlaisia tekstikokoelmia (pakinoita, esseitä), sarjakuvia, muistelmia ja tietokirjoja. Tietokirjojen määrään olen kyllä pettynyt: vain 10, ei siis edes yhtä kuussa. Toivottavasti saan tämän erheen korjattua nyt alkaneen vuoden aikana.

Lasten-, nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja luin lähes 50. Hyvä minä! Työni kirjallisuuskasvatuksen parissa vaikutti tietenkin tähän merkittävästi. Etenkin kotimaista parin viime vuoden aikana julkaistua nuortenkirjallisuutta luin ahkerasti, ja samaa linjaa aion jatkaa tänäkin vuonna.

Vuoden parhaita kirjoja on vaikeaa valita. Luettuun määrään mahtuu laajalla skaalalla monenlaista: yksi kirja on yhdellä tapaa oiva, toinen toisella. Täysosumia kohtaa enää harvoin, sillä kai tällä lukemisen määrällä on tullut hieman krantuksi. Toisaalta en vaadi hyvältä lukukokemukselta mahdottomia: riittää, että se jollain tapaa kolisee.

Jos nyt muutaman nostan esiin, jää viime vuosi jollain tapaa tiivistetysti aikakirjoihin. Huomaan, että menneen vuoden uutuudet nousevat selkeimmin esiin. Ehkä tulin lukeneeksi tavallistakin enemmän uutuuskirjoja, tai sitten vain sattui olemaan harvinaisen vahvojen kirjojen vuosi. Molempi parempi.

Ajankohtaisin
Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

"Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi."

Kaunein
Marianna Kurtto: Tristania (WSOY 2017)

"Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni."

Seikkailullisin
A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017)

"Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.

Jykevin
Asko Sahlberg: Pilatus (Like 2016)

"Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta."

Järkyttävin
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (Like 2017)

"Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään."

Villein
Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko 2017)

"Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana."

Vetävin
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017) ja Seleesian näkijä (Gummerus 2017)

"Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle."

Itsetutkiskelevin
Kirsi Kunnas: Uivat saaret (WSOY 1950)

"Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni."

Moniulotteisin
Annastiina Storm: Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua."

Taatuinta laatua
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava 2017)

"Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään."

Muhkein
Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

"Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin."

Klassisin
Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Otava 1937)

"Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!"

Paras
David Mitchell: Luukellot (Sammakko 2017)

Vuoden toiseksi viimeisenä kirjana luin David Mitchellin tuoreimman suomennoksen Luukellot. Se vei täysin mukanaan, kumautti tajun päästä ja kamppasi jalat alta. Teksti kirjasta muhii vielä mielessäni, mutta kun sen aika on, takaan, että hehkutusta on luvassa.

****

Nyt on siis aika siirtää katse vahvasti vuoteen 2018. Kirjajuttuja tulee piisaamaan edelleen, ja pyrkimyksenäni on kirjoittaa aika ajoin taas muustakin. Omaa elämää koskevat jutut ovat jääneet sangen vähäisiksi, vaikka niiden kirjoittaminen onkin ihan mukavaa.

Ja ihan pian tämä bloginretku täyttää jo kaksitoista vuotta! KAKSITOISTA. Ja vieläkin täällä sinnikkäästi roikun. Haha. Eroon ette pääse, sen takaan.

23. joulukuuta 2017

Joulutoivotus



Joulu koittaa.

Huolimatta siitä, etten ole erityisesti jouluihminen, haluan toivottaa kaikille blogini lukijoille tunnelmallista ja rauhallista, juuri omannäköistänne joulua. Tuokoon se niin psyykkisiä kuin fyysisiä herkkuja, lepoa ja hyvää mieltä.

Täällä puuhastellaan vielä jotakin pientä, vietetään toivottavasti sopivassa suhteessa sekä sukulais- että omaa aikaa, herkutellaan ja oleskellaan.

Ja tietysti luetaan.


Hyvää joulua kaikille!

5. marraskuuta 2017

Ulla Donner: Spleenish



Ulla Donnerin Spleenish on sarjakuvaromaani, jota luin nyökkäillen ja tyrskähdellen. Se onnistuu punertavanoranssilla kuvastollaan luomaan kokemuksen ja kokonaisuuden, johon on 2010-luvun kaupunkilaisena ja nuorehkona aikuisena (hah, milloinkohan se ajanjakso päättyy?) helppo samastua, vaikkei suoranaisesti luovalla alalla olisikaan.




Spleenishin päähenkilö on nuori ja lupaava nainen, jolla on kaikki mahdollisuudet edessään. Pikkasen poikkitaiteellisia proggiksia, bloggausta, kirjoittamista, kuvaamista, mitä nyt ikinä. Sujuvaa solahtelua sosiaalisiin suhteisiin, uiskentelua ilmaisen viinan kokkareilla ja sen sellaista.




Mutta entä kun mielen valtaa raskamielisyys, jolle ei keksi sanaa, ainakaan ilman paneutunutta googlaamista? Kun kaikki kuplivan kiva ja kihelmöivä alkaa tuntua, niin, ei miltään? Ei ole mitään sanottavaa mihinkään, ei kommentoitavaa, ei edes sopivan ironista giffiä lähetettäväksi?

Alkaa tutkimusmatka kohti järkeä ja järjestystä, onhan niitä jossain oltava. Itsetuntemuskaan ei olisi haitaksi, kun eletään ajassa, jossa oma itse on jokaisen tärkein brändi, jonka pitää olla hiomaton timantti ja dynaaminen ilotulitusraketti.




Spleenish on sekä hauska että vakava. Ajaton ja kuitenkin juuri tämän hetken ajankuvaa. Se sopii sille, joka vasta hapuilee kohti omia valintojaan ja niin ikään sille, joka on ehtinyt jo katua tiettyjä askelia.

Sarjakuvaromaani onnistuu tuomaan keskeisimmän käsitteensä ja juonilankansa, raskasmielisyyttä ja melankoliaa tarkoittavan spleenin, freesisti osaksi tarinaa. Se myös kyseenalaistaa oman merkityksensä kysymällä, mikä voi ihmisen elämässä olla pielessä, kun kaikki on kuitenkin pohjimmiltaan helppoa ja silti niin epävarmaa ja epäluotettavaa.




Tunnistan tarinasta itseni, ja juuri siksi se kolahtikin niin kovaa. Monet asiat elämässä ovat jopa erinomaisen hyvin, ja silti on koko ajan olo, ettei voi tai saa olla tyytyväinen, ettei uskalla hymähtää onnellisena, ettei uskalla hellittää hetkeksikään. Samalla mietityttää, miksi tuli silloin ja silloin tehtyä niin ja niin – ja miksen silloin ja silloin uskaltanut sitä ja tätä. Raivostuttavaa, ja niin ihanaa, että joku on piirtänyt sen minulle luettavaksi ja katsottavaksi suoraan nenän eteen.




Toisten ihmisten vaikutus ja hyväksyntä ovat kai meille kaikille tärkeitä asioita, myönsimmepä sen tai emme. Harva haluaa olla hyväksyvää nyökyttelyä vailla, ilman olkapään taputusta ja tykkäystä, on se sitten some-maailmassa tai kasvokkain. Ja silti tuntuu vaikealta kohdata muita, myöntää omat heikkoutensa ja vajavaisuutensa toisten taidonnäytteiden, ilonhetkien ja hehkutusten loimussa.

Donnerin piirrosjälki on vahvaa ja pysäyttävää. Hän käyttää lukijan silmiä hyödykseen pysäyttämällä tarinan paikoin voimakkaastikin. Rytmi tarinassa on sellainen, että sen hotkaisee yhdellä istumalla: sivut kääntyvät kuin itsestään. Kuvastossa on niin yksityiskohtia kuin kokonaisuuksiakin, ja etenkin koko aukeaman kokoiset kollaasit houkuttavat tutkimaan piirroksia tarkasti.

Pidän tehokeinoista – suurista sanoista ja kirjaimista, nesteistä ja pinnoista – ja viittauksista muihin teoksiin ja ilmaisutapoihin. Nettisaitit ja mobiilisovellukset solahtavat luontevaksi osaksi Donnerin kerrontaa. Niin ikään miellyin hieman liioiteltuun tyyliin, jossa henkilöt ja heidän ruumiinosansa saavat ylimääräisiä mittasuhteita ja yksityiskohtia.

Paikoin tekstiä on hieman hankalaa lukea, mutta ne hetket ovat ohimeneviä ja keskittymällä koukeroisetkin kirjaimet asettuvat oikeaan järjestykseen. Voi olla, että valittu värimaailma (punertavan oranssi ja valkoinen) ei miellytä kaikkien silmiä, mutta minulle se toimi hyvin.




Spleenish on ihana, lohduttava, hekotuttava, terävä ja huomiokykyinen kertomus. Jos se ei kerro suoraan sinusta, ehkä se kuitenkin tavoittaa jotain jostakusta, jonka tunnet. Parasta on teoksen itseironia, kyky nousta oman itsensä ulkopuolelle, tarkkailla ja kertoa, kuitenkin syvästi ymmärtää.


Ulla Donner: Spleenish
Suomentaja: Sinna Virtanen
Kustantamo S & S 2017
80 s.

Arvostelukappale.

31. joulukuuta 2016

Vuoden vaihtuessa

Jo kuohuu!

Vuodenvaihde on jälleen täällä. Vannon, että viimeksi se oli ihan just. Miten vuosi on voinut jo vierähtää?

Vuosi 2016 oli... monenlainen. Kevään työskentelin opona, kesän olin työttömänä ja syksyn erityisopettajana. Työn puolesta vuosi on ollut siinä mielessä silmiäavaava, että olen alkanut pohdiskella työelämälleni aivan uutta suuntaa. Saa nähdä kuinka käy. Raskastakin on ollut, ja etenkin nyt syksyllä oli monta hetkeä, jolloin uupumus oli lähellä. Riittämättömyyden tunne työssä on kalvavaa, ja sen kanssa täytyy opetella vielä paremmin selviytymään.

Enkä vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona.


Istanbul ihastutti.

Ulkomaanmatkailu oli tänä vuonna vähänlaista. Kävimme toukokuussa Istanbulissa, mutta se jäikin ainoaksi ulkomaanmatkaksi. Sitäkin hienompi kohde osui kyllä kohdalle, ja vaikka itse olin hieman epäileväinen Istanbulin turvallisuustilanteen kanssa, matkalla ei ollut mitään syytä huoleen. Kevään jälkeen tilanne Turkissa on muuttunut hyvin huolestuttavaan suuntaan, enkä enää matkustaisi sinne. Valitettavasti.


Mummolan pihan kullero (Trollius europaeus)

Kesällä innostuin kuvailemaan ja tunnistamaan kasveja digitaaliseksi kesäkasvioksi. Projekti oli hauska, ja löysin 50 erilaista kasvia Suomen luonnosta. Tienpientareita ja puistikkoja tuli katsottua ihan uusin silmin, kun kiinnitti huomionsa kasveihin yksilöinä. 

Kävin kesällä pohjoisessa mummin luona ja kahdesti mökillä Pohjois-Karjalassa. Jokusen kerran olen matkustanut Tampereelle parantamaan maailmaa ja juhlimaan. Aika kotipainotteinen vuosi kuitenkin, tai ainakin olen pysynyt Helsingissä. Vallisaaressa kävimme muuten ystäväni kanssa loppukesästä, hieno kohde päiväretkelle!


Mustikkasatoa.

Perhe-elämän puolella on ollut ilon vuosi. Minusta tuli elokuun alussa täti, ja veljenpoika on syvine hymykuoppineen hurmannut minut täysin. Toki rakas on myös veljen ekaluokkalainen tytärpuoli, jonka kanssa menemme itse asiassa viikon kuluttua katsomaan Talvisirkus Muistia, jännittävää!

Miehen sisko meni syyskuussa naimisiin, ja pääsimme juhlimaan hienoja syyshäitä. Elokuussa taas tanssahtelimme merihenkisesti ystävien häissä. Ja ilman varsinaisia juhliakin on tullut tavattua ystäviä, kuunneltua ja avauduttua, käytyä museoissa ja myyjäisissä ja elokuvissa ja teatterissa ja ravintoloissa, poristua ja istuttua iltaa.




Niin, se lukeminen!

Goodreadsin mukaan luettuja kirjoja on kertynyt tälle vuodelle 129. Meno on siis ollut samanlainen kuin viime vuonnakin, vaikka jossain vaiheessa syksyä ajattelin, ettei lukemisesta tule mitään eikä mikään maistu.

Vuoden lopussa päättyviä lukuhaasteita (Läpi historian, Kurjen siivellä, Kirjaherbario) olenkin jo koonnut pari päivää sitten. Tänä vuonna osallistuin lisäksi haasteisiin Seitsemännen taiteen tarinat, Lukuharjoituksia, Leningrad–Ost-Berlin ja Helmet-kirjastojen 50 kohdan lukuhaasteeseen. Itse järjestin alkuperäiskansoja käsittelevää kirjallisuutta luotaavan lukuhaasteen Kansojen juurilla

Ikuisuusprojektini Maailmanvalloitus eteni 11 uuden maan verran (kävin muun muassa Maltalla, Syyriassa, Andorrassa ja Kiinassa) nyt olen vieraillut kirjallisesti 76 eri maassa. Pulitzer-lista ei edennyt yhtään, ehkä alkaa olla aika haudata sekin vähin äänin...

Parhaita lukukokemuksia tänä vuonna olivat seuraavat, satunnaisessa järjestyksessä olevat kirjat:

Kotimainen kaunokirjallisuus

Asko Sahlberg: Pimeys-trilogia (bloggaus tulossa, huh! HUH!)
Minna Rytisalo: Lempi
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Satu TaskinenKatedraali
Riitta Jalonen: Kirkkaus

Ulkomainen kaunokirjallisuus

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
George Saunders: Sotapuiston perikato
Joyce Carol Oates: Blondi
Miranda July: Avokämmen
Laura Restrepo: Intohimon saari
Deborah Levy: Uiden kotiin

Tietokirjallisuus

Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – ruoan tarina


Keskenluovuttaminen ei kuulu tapoihin!

On ollut monenkirjava vuosi siis. Jotkin hetket (ja luetut kirjat, heh) voisin vaihtaa pois, mutta nämä vuoden viimeisen päivän tunnelmat ovat odottavaiset. Vuosi 2017 tuo varmasti mukanaan paljon uutta, haasteita ja kolhujakin, mutta kuten yleensäkin, olen melkoisen hyvillä mielin ottamassa vastaan tulevaa.


Onnellista ja hyvää uutta vuotta kaikille blogini lukijoille!