Mestari (Helsingin Kaupunginteatteri)

Daniel Kehlmann on kirjailija, jonka tuotannosta olen todennut pitäväni. Saatuani kutsun Helsingin Kaupunginteatterilta hänen kirjoittamansa näytelmän Mestari ensi-iltaan, ei tosiaankaan ollut vaikeaa päättää torstaisesta teatterikeikasta. Ensi-ilta oli 19.11. Pengerkadun näyttämöllä.

Helsingin Kaupunginteatteri: Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Näytelmän miljöönä on syrjäinen maaseutuhuvila, johon "sukupolvensa ääneksi" kutsuttu näytelmäkirjailija Martin Wegner (Iikka Forss) saapuu vaimonsa Ginan (Sanna-June Hyde) kanssa viikon mittaiselle taidesäätiön järjestämälle mentorointiviikolle. Mentorina toimii rakastetun klassikkonäytelmän vuosikymmeniä aiemmin kirjoittanut, sittemmin jo harmaantunut ja ehkä hieman unohdettukin Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä).

Kirjalijoiden kohtaaminen ei käy ongelmitta: Rubin on omahyväinen ja viskiinmenevä, Wegner taas innokas mutta omasta paikastaan epävarma. Kumpikaan ei ole paikalla vain taiteen vuoksi, vaan ruhtinaallinen korvaus on osasyy. Tässä suossa viikosta vastuussa oleva säätiön amanuenssi Erwin Wangenroth (Jouko Klemettilä) saa taiteilla puun ja kuoren välissä.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Yhteistyö aloitetaan yhden yön valmistautumisen jälkeen. Vanha jäärä Rubin tuntuu Wegnerin pettymykseksi tarttuvan lähinnä oikolukuseikkoihin, mutta vähitellen mestarista saa rutistettua irti lopullisen tuomion: hänestä näytelmä on surkea.

Kritiikistä murtuneena Wegner hakee tukea vaimoltaan, mutta Ginakaan ei kykene kirkkain silmin vannomaan rakastavansa kaikkea miehensä kynästä irtoavaa. Soppa on valmis – viimeistään kun Rubin paljastaa omat häntäheikkimäiset piirteensä Wegnerin poistuttua paikalta.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Mestari on ehjä ja intensiivinen näytelmä. Väliajattomana se edellyttää katsojalta herkeämättömän kiinnostuksen ja onnistuu sen myös saamaan. Pienen tilan ja neljän näyttelijän koostama kokonaisuus on valmis tarina, joka kääntää itseään vähitellen ympäri.

Ollaan hyvin realistisessa ympäristössä, mutta muistot, tarinat ja mielikuvitus saavat oman sijansa kerronnassa. Katsoja joutuu kyseenalaistamaan sekä näytelmän henkilöiden puheet että omat oletuksensa. Keskeisenä teemaana on taiteen ja kirjallisuuden merkitys ja muoto: onko niillä väliä, kuka ne arvottaa, kenen näkemys on oikea – vai onko sellaista olemassakaan?

Näyttelijät onnistuvat rooleissaan, ja erityisen paljon viehätyin vahvasta Taneli Mäkelästä ja vähitellen pintansa pois raaputtavasta Sanna-June Hydestä. Lavastus on simppeli, äänimaailma suhteellisen eleetön ja puvustus tyylikäs – näytelmä tuntuu valmiilta paketilta, joka keskittyy kertomaan sen, mistä aikookin kertoa.

Helsingin Kaupunginteatteri, Mestari
Kuvaaja: Tapio Vanhatalo

Seuralaiseni piti näytelmää ehkä turhankin kirjallisena, mutta omalle kokemukselleni se oli pikemminkin vahvuus. Kirjaihmisenä olen kiinnostunut siitä, miten kirjallisuutta ja taidetta käsitellään, koetaan, arvostellaan ja arvotetaan. Mestari nostaa esiin omahyväisyyden, epävarmuuden, hyväksytyksi ja unohdetuksi tulemisen tunteita, joita jokainen tuntee joskus, vaikkei itse taiteilija olisikaan.

Kehlmannin teksti koukuttaa mukaansa, ja vakaa sovitus elävöittää sen katsojan nautittavaksi. Kokonaisuus on ammattilaisten laatutyötä, joka tarjoaa perinteisen puhenäytelmän ja monikerroksisen tarinallisuuden samassa paketissa.


Daniel Kehlmann: Mestari  

Helsingin Kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöllä

Rooleissa: Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä, Taneli Mäkelä 

Suomennos: Liisa Urpelainen 

Ohjaus: Kari Heiskanen 

Lavastus: Katariina Kirjavainen 

Puvut: Sari Salmela 

Valosuunnittelu: Mika Ijäs 

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov 

Naamiointi: Tuula Kuittinen

Kiitos kutsusta ja lipusta Helsingin Kaupunginteatterille.

____

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Obskuuri.net, Veli-Pekka Leppänen/Kansan Uutiset, Lauri Meri/Helsingin Sanomat  

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Suomentaja: Ilona Nykyri
Kansi: Martti Ruokonen
Tammi 2013
190 s.
Ich und Kaminski (2003)

Kirjastosta.


Omahyväinen ja sosiaalisesti kyvytön taidekriitikko Sebastian Zöllner on ammatillisissa ongelmissa. Se suuri läpilyönti puuttuu, ja hän joutuu kasaamaan elantonsa pienistä puroista, ammattilaista sielua tyydyttämättömistä pikkukritiikeistä siellä täällä. Zöllner päättää tehdä elämäkerran mielestään aliarvostetusta ja unohdetusta, sokeutuneesta ja erakoituneesta taiteilijasta Manuel Kaminskista, sillä epäilemättä Kaminskista aika pian jättää ja tästä tulee taidemaailman puhutuimpia hahmoja. Silloin Zöllner on valmiina, ja taidemaailma tulee muistamaan hänen nimensä.

Kriitikko matkustaa syrjäiseen vuoristokylään, soluttautuu Kaminskin kotiin ja käytännössä kaappaa miehen mukaansa matkalle kohti rannikkoa – tapaamaan nuoruudenrakastettua, jotta elämäkerrallekin saadaan sen edellyttämä huipennus, yksinoikeudella tottakai. Matka ei kuitenkaan mene ihan niin kuin Zöllner suunnitteli. Suurimpana ongelmana eivät ole edes tappiin saakka höylätty luottokortti, varastettu auto tai erikoisia piirteitä itsestään paljastava maestro.

Olen pitänyt kovasti Daniel Kehlmannilta lukemistani teoksista. Maine on terävä novellikokoelma, Maailman mittaajat taas kiehtova (tieteen)historiallinen romaani. Tämä uusin suomennos siis ymmärrettävästi kiinnosti kovasti.

Minä ja Kaminski on monella tapaa hykerryttävä tarina itsekkyydestä, häikäilemättömyydestä ja pinnallisesta omaneduntavoittelusta. Taidekriitikko Zöllner on äärimmäisen inhottava – ja samalla erinomaisen mainio päähenkilö. Hän käyttäytyy ja kohtelee muita huonosti, eikä ole siitä millänsäkään. Pikemminkin Zöllner on kyvytön ymmärtämään, kuinka sosiaalisissa tilanteissa käyttäydytään, missä menevät rajat ja kuinka toista kunnioitetaan, tai ainakin vältetään loukkaamasta.

Tarinan osalta pidin enemmän alkupuolesta, Zöllnerin matkasta Kaminskia tapaamaan. Se korostaa ja kypsyttelee ihmisluontoa käsittelevää teemaa, vie sitä jo huomattavan pitkälle karikatyyrien kautta. Sen sijaan Kaminskin "kaappaaminen" automatkalle aloittaa hitaan laskusuhdanteen. Jännite ei pysy yllä, vaikka mutkia tuleekin matkaan, eikä idea kanna loppuun saakka. Kaminskin paljastaessa itsestään ja elämästään yhä enemmän Zöllner alkaa pehmetä ja inhimillistyä – hieman laimeaa, vaikka ymmärrän kyllä, että itsekkyyden vastapainoksi on haluttu rakentaa kuvaa siitä, mitä ihminen pohjimmiltaan on ja millaisena itsensä esittää.

Kieli kertoo tässä tarinassa paljon. Ihmisistä puhutaan se-pronominilla, mikä alkuun häiritsi ja sittemmin alkoi kiehtoa. Nähdäkseni sillä alleviivataan Zöllnerin luonteenpiirteitä ja käsitystä itsestään jonkinlaisena yli-ihmisenä suhteessa muihin, rahvaan edustajiin, hänen näkökulmastaan merkityksettömiin olentoihin. Samalla se erottaa Zöllnerin muista myös sosiaalisesti: hän ei koe kiintymystä tai ymmärrä sosiaalisten suhteiden päälle missään muussa kuin hyötymistarkoituksessa. Toisaalta myös Kaminskiin viitataan samalla tavoin, joten Zöllner ei tee eroa ihmisten kesken, ylhäisten tai alhaisten. Jos tuntisin saksan kieltä paremmin, voisin kenties tehdä vielä syvällisempiä päätelmiä. Saksa kun kuitenkin on kohtelias ja kiemurainen kieli, ja saksankielinen kommunikaatio edellyttää vahvasti esimerkiksi oikeiden persoonamuotojen käyttöä, kuten teitittelyä, huomattavasti vaikkapa suomen kieltä enemmän. Kiinnostava kielellinen valinta ja yksityiskohta kirjailijalta yhtä kaikki!

Minä ja Kaminski oli minulle ehdotonta luettavaa, mutta yhtä korkealle se ei kokemuksissani pääse kuin aiemmat Kehlmannin teokset. Juju jää keskeneräisen oloiseksi, sillä olisin toivonut kirjailijalta rohkeutta viedä Zöllnerin tarina loppuun siten kuin se alkoikin. Toisaalta kirja onkin toistaiseksi suomennetuista kirjoista varhaisinta tuotantoa, joten on ilo päätellä Kehlmannin kertojantaitojen kehittyvän. Jatkossa on toivottavasti luvassa lisää suomennoksia – ja vielä pitkä ja laaja tuotanto tältä vuonna 1975 syntyneeltä, tarkkasilmäiseltä ja ilmaisultaan terävältä herralta.

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat
Suomentaja: Ilona Nykyri
Tammi 2011 (1. painos Perhemediat Oy 2007)
280 s.
Die Vermessung der Welt (2005)

Kirjastosta.


Kaksi aikansa suurta tiedemiestä, maantieteilijä ja tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt ja matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss, kohtaavat jo ikääntyneinä ja ajan nakertamina herroina vuonna 1828 Berliinissä. Molemmilla on takanaan suuri ura ja kolhuinen elämä, joita tarina vähitellen avaa.

Von Humboldtin osalta päästään kurkistamaan lyhyesti lapsuuteen veljen varjossa, mutta pääpainon saa hänen tutkimusmatkansa suurilta osin kartoittamattomaan Etelä-Amerikkaan, jonka hän teki 1700–1800-lukujen vaihteessa yhdessä kasvitieteilijä Aimé Bonplandin kanssa. Matkaan kuuluu arvaamatonta matkustusta jokia pitkin, luolia ja kasvikartoitusta, mittaamista, muistiinpanoja, alkuasukasheimoja, sadistisia lähetyssaarnaajia ja vuoristotautia. Kaiken ylittää ihmissuhteita karttavan von Humboldtin kunnianhimo, jolle ei ole rajaa.

Samaan aikaan Saksan Göttingenissä Carl Friedrich Gauss kehittää matematiikan teorioita ja tutkii tähtien ja planeettojen liikkeitä. Hän on vähävaraisista oloista ponnistanut nero, jonka älykkyys huomattiin kansakoulussa – opettaja puhui Gaussin isän ympäri, jotta poika sai opiskella matematiikkaa. Gaussista tulee tutkija ja tiedemies, myöhemmin aviomies ja isä, lopulta myös maanmittaaja ja oman aikansa pätkätyöläinen. Älyllä ei kuitenkaan saavuteta kaikkea, minkä Gausskin katkerasti saa huomata.

Maailman mittaajat on kiinnostava romaani. Se kertoo oikeista historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, mutta on sopivan väritetty ja kaunokirjallinen pitääkseen romaania kaipaavan lukijan mielenkiinnon alusta saakka yllä. Kehlmann käyttää epäsuoraa kerrontaa taitavasti ja houkuttelevasti, ja hänen ilmaisunsa on ihastuttavan lakonista ja satiirilla kuorrutettua. Se on myös hyvin vaivatonta, eikä se temppuile lainkaan. Tällaista kirjaa on ilo lukea.

Kirjassa kuvatut tiedemiehet herättävät sekä intoa että ärsytystä. Kehlmann kuvaa heidän elämänpolkunsa terävällä lempeydellä, tarkkasilmäisesti ja uskottavasti. Etenkin von Humboldtin ja Bonplandin Etelä-Amerikan matka on suorastaan hersyvä, vaikkei mitään suoraa hauskuutta sisälläkään. Komiikka nousee pienistä seikoista, ohimenevistä hetkistä ja koukuista. Vaikka von Humboldt on kirjan henkilönä varsin epämiellyttävä – tai ehkä pääasiassa outo kaikessa sulkeutuneisuudessaan ja sosiaalisten koodien ymmärtämättömyydessään – varsinaisen mulkvistin palkinto menee Gaussille. Samalla häntä tulee kuin huomaamatta myös säälineeksi: mies voi olla vaikka minkälainen nero matematiikassa, mutta ymmärtämättömyys perhe-elämästä ja sen tapahtumista särkee silti sydämen.

Maailman mittaajat on hieno kirja. Se on tarkkasilmäinen ja vetävä, piikikäs muttei ilkeä. Kirja saa miettimään ajan kulkua, ihmisen käsitystä omasta ja menneestä ajasta sekä kunkin omaa paikkaa elämän kiertokulussa. Suosittelen!

___

Osallistun kirjalla Nannan Teemamaana Saksa -haasteeseen.