Christoph Hein: Vieras, ystävä

Itäsaksalainen kirjallisuus ei ole minulle erityisen tuttua, joten ihan piruuttani etsin Helmet-haasteen kohtaan Entisen itäblokin maasta kertova kirja juuri itäsaksalaisen kirjan. Samalla sain napsaistua Kuukauden kieli -haasteen syyskuun kielen eli saksan. Tuplapotti, niin sanoakseni.

Christoph Heinin Vieras, ystävä (Der fremde Freund) on julkaistu DDR:ssä alunperin vuonna 1982 ja suomennettu vuonna 1985. Ylistävien alkusanojen mukaan (jotka luin vasta lopuksi monista spoilaavista alkusanoista oppirahani maksaneena) kirja oli ilmestyessään varsinainen tapaus molemmissa Saksoissa. Se edustaa kriittistä realismia suhtautuessaan kriittisesti päähenkilöönsä ja sitä kautta kuvaamaansa yhteiskuntaan.

Päähenkilö on itäberliiniläinen lääkäri Claudia, joka tekee pitkää päivää sairaalassa ja asuu yksineläjille tarkoitetussa kerrostalokompleksissa. Hän on eronnut ja lapseton, välit lapsuudenperheeseen ovat etäiset eikä läheisiä ystäviäkään juuri ole. Claudia ei omien sanojensa mukaan kaipaa elämäänsä muuta kuin mitä hänellä on. Niin kovasti hän sitä korostaa, ettei lukija voi kuin epäillä. "Läpäisemätön ihoni on linnani", Claudia vakuuttaa.

Romaani alkaa unella ja heti sen jälkeen Claudia pohtii, osallistuuko yllättäen kuolleen rakastajansa Henryn hautajaisiin vai ei. Vähitellen Claudian ja Henryn suhde aukeaa ja samalla Claudia tekee tiliä muustakin elämästään. Selvää on, etteivät tunteet ja kokemukset ole niin ilmeisiä kuin miksi hän koettaa ne selittää. Paljon kuplii pinnan alla, pulpahtelee esiin.

Vieras, ystävä on romaani yksinäisyydestä ja sijattomuudesta. Sen tunnelma on surumielinen ja terävä, Heinin katse porautuu syvälle. Itä-Berliini elää hiljaa taustalla, DDR:n painostava tunnelma on etäällä ja silti läsnä. Ihmisyys kietoutuu suoritusten ympärille: on yhteiskunnan asettamat vaatimukset, mutta yhtä lailla painetta tulee ihmisiltä lähellä ja etäämpänä. Nykyaikaisen populaaripsykologian termein Claudialla olisi totisesti muutamakin tunnelukko tiirikoitavana, mutta 1980-luvun alun Itä-Saksassa hän on pikemminkin ihannekansalainen. Tehokas, tunteilematon, mihinkään kiintymätön.

Heinin teos on kiehtova kirja ennen kaikkea miljöönsä vuoksi, mutta myös haastava kohdattava. Etäisyys, kliinisyys ja Claudian sulkeutuneisuus tyrkkivät kauemmas. Samalla kirjan herättämät tunteet tulevat lähelle – uskaltaako niitä kohdata, se jää jokaisen lukijan itse ratkaistavaksi.


Christoph Hein: Vieras, ystävä
Suomentaja: Markku Mannila
Ulkoasu: Alexander Pankow
Otava 1985
184 s.
Der fremde Freund (1982)

Kirjastosta.


Toisaalla: Tahaton lueskelija, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (syyskuun kieli on saksa), Helmet-haasteen kohta 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Kielletty rakkaus kerrankin freesisti

Kielletty rakkaus on aihe, josta on kirjoitettu maailman sivu. Teemassa on klassisia elementtejä, jotka toimivat vuosisatojen ja -tuhansienkin jälkeen, mutta niin ikään on mahdollista kertoa tarinaa latteasti tai ylipäänsä tavalla, joka ei oikeuta itseään.

Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken on romaani, jonka keskiössä on monella tapaa kielletyksi ja tuomituksi määriteltävä suhde. Kuusitoistakesäinen Maria on muuttanut poikaystävänsä Johanneksen kotitilalle itäsaksalaisessa pikkukylässä kesällä 1990. Koulunkäynti ei Marialle oikein maistu, mielummin hän lukee Karamazovin veljeksiä ja koettaa löytää paikkaansa Brendelin tilalla. Johannes on lähinnä kiinnostunut valokuvaamisesta ja toivookin siitä itselleen uraa. Maria puolestaan kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa muuten: oma perhe on hajonnut, äiti onneton ja Marialla itsellään takki täysin auki mitä tulevaisuuteen tulee. Appivanhemmat Siegfried ja Marianne sekä Siegfriedin äiti Frieda ja tilan "kotimies" Alfred muodostavat Marian ympärille jotain sellaista, jonka voi ajatella korvaavan häneltä puuttunutta perhettä. Vähitellen Maria oppii talon tavoille.

Kunnes naapuritilan nelikymppinen Henner kolahtaa Marian tajuntaan kovaa. Seuraa tiukasti salattu suhde, joka on täynnä valtaa, himoa ja heräävää seksuaalisuutta. Marialla on mieletön tarve olla hyväksytty ja rakastettu, ja siksi hän suostuu asioihin, joita ei haluaisi tehdä ja alkaa kuvitella mahdollisuuksia, joita ei ole olemassakaan.

Vielä joskus kerromme kaiken on kipeä ja omalla tavallaan kauheakin tarina. Krienin tyyli on tykittävä: romaani alkaa Marian tiukalla kuvailulla ympäristöstä, jossa elää ja ihmisistä, jotka ympäristöön kuuluvat. 200 sivua on tiivistä kerrontaa, mitään ylimääräistä ei ole mukana. Marian kasvutarina tuntuu palana kurkussa, ahdistuksenakin. Hänen halunsa miellyttää ja samalla kuitenkin kasvaa omaksi itsekseen on niin raastava, että tekee mieli kääntää katse pois. Ja silti romaania lukee ahnehtien, niin intensiivinen se on.

Samalla kun nuori nainen oppii itsestään ja muista ihmisistä, Saksojen yhdistymisen kipu lävistää kansan. Brendelin perheen keskimmäinen poika on loikannut länteen vuosia aiemmin, mutta nyt muurin murtumisen jälkeen on taas mahdollista matkustaa ja tavata ihmisiä, joiden on ajatellut kadonneen elämästä jo aikaa sitten. Ikävä, maan hajottanut muuri ja politiikka, inhimilliset tragediat ja korjaamattomat haavat tuntuvat romaanissa kautta linjan. DDR:n takapajuisuus häviää Länsi-Saksan edistykselle, eikä se voi olla vaikuttamatta ihmisiin, jotka ovat koettaneet parhaansa mukaan elää elämäänsä niillä resursseilla, jotka käytössä ovat.

Vielä joskus kerromme kaiken on kirja, jota ei voi väittää suureksi romaaniksi, mutta se on intensiivinen, hiottu, raikas ja vahva tarina, jossa viljapellot ja navetta tuoksuvat, kesän valo viistää silmiä ja himo tuntuu varpaissa asti. 

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Suomentaja: Ilona Nykyri
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2014
200 s.
Irgendwann werden wir uns alles erzählen (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Luettua elämää, Donna mobilen kirjat, Kirjanurkkaus, Sallan lukupäiväkirja, Leena Lumi, Mari A:n kirjablogi, Kirjainten virrassa, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sabinan knalli, Kulttuuri kukoistaa...       

Haasteet: 73. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on saksa)

Jonathan Franzen: Purity

Suosikkikirjailijan uusi teos on aina merkittävä juttu. Jonathan Franzen luikahti aikoinaan tietoisuuteeni Vapauden myötä, ja sen jälkeen olen vähitellen lukenut hänen tuotantoaan. Uusin suomennos, Purity, ilmestyi tänä syksynä. Sen 600 sivua tarjosivat taattua lukulaatua, lukemisen virtaa, ajatuksia ja nautintoa.

Kirjan nimi tulee sen päähenkilöltä: Purity "Pip" Tyler on vastikään yliopistosta valmistunut nuori nainen, opintoveloissa korviaan myöten ja töissä yrityksessä, jonka toimintaa ei täysin edes halua ymmärtää. Pip on älykäs mutta kovia kokenut. Hän asuu Kalifornian Oaklandissa kommuunissa erikoisten kämppisten kanssa ja pohtii, kuka hänen isänsä on. Sitä ei Pipin erikoinen äiti ole koskaan suostunut kertomaan.

Pip päätyy useiden sattumien summana Boliviaan osaksi lähes kulttimaista Sunlight-projektia, jota luotsaa sananvapauden ja verkkovuotojen airut ja sankari, saksalainen Andreas Wolf. Wolfilla on perässään puoli maailmaa ja harteillaan menneisyys DDR:ssä. Seikkailu saa sittemmin jatkoa Denverissä, jossa Pipistä tulee avustaja rautaisen toimittajan Tom Aberantin luotsaamaan Denver Independent -verkkolehteen.

Purity on aivan erinomainen romaani, jonka juoni on massiivinen, henkilögalleria kiehtova ja tematiikka koukuttava. Franzenin tarinankerronnan taito saa huokaamaan onnesta: hän punoo draamansa esiin vähä vähältä, yhä uusina spiraaleina, aina hieman lisää paljastaen, aina hieman lisää lukijaa härnäten.

Kuinka rakennelma pysyy koossa? Hyvinhän se. Henkilöt nousevat kukin keskeiseen rooliin, heidän taustojaan, ajatuksiaan ja tekojaan pohjustetaan ja perustellaan huolella. Tiet kulkevat toisiaan vastaan ja toistensa ohi, mutta merkitys kaikella – sivuseikoillakin – on, lopulta. Perhesuhteet ovat kipeitä, salaisuudet synkkiä, mutta mitään perusteetonta kuraa ja rapaa tämä kirja ei kaivele tai viskele. Pikemminkin lukija joutuu syvän inhimillisyyden äärelle: kuinka rasittavia, kammottavia ja typeriä me ihmiset osaammekaan olla? Ja silti elämme toistemme kanssa, rakastamme ja kiinnymme, annamme anteeksi.

Purityn toinen keskeinen teema on nykyhetken verkkomaailma. Tiedostelutaidot, salaisuudet ja niiden paljastaminen saavat miettimään lukiessa tietoturvaa ja sen kerrannaisvaikutuksia. Millaista elämämme on jatkuvan infovyöryn keskellä? Minne pääsee pakoon? Ei minnekään, vaiko sittenkin...

Franzenin kirjoissa, niin myös Purityssa, pidän eniten hänen taidostaan kirjoittaa tarinaa, ihan sellaistan vanhaa kunnon stooria käänteineen ja pysähdyksineen. Joku voi pitää tyyliä lavertelevana, mutta hei, tätä tekee myös John Irving – menestyksellä. Miten voi pienestä löytää suurta, kulman takaa aina uutta, vielä yhden tason ja uuden kuvakulman? Tämä mies voi!

Jonathan Franzen on koettava itse, ei tätä toisen kertomana voi käsittää. Kuusisataa sivua laatukirjallisuutta – kuka voisi panna pahakseen?


Jonathan Franzen: Purity
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Jonathan Pelham
Siltala 2015
600 s.
Purity (2015)

Oma ostos.

______

Toisaalla: Lumiomena, Veijo Hietala / Turun Sanomat

Huikean hieno Vähenevän valon aikaan

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan
Suomentajat: Liisa Ryömä & Robert Ryömä
Atena 2012
429 s.
In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Omasta hyllystä.


Kommunistisen puolueen jäsenenä 70 vuotta olleen Wilhelmin 90-vuotispäiville kokoontuu sukua, puoluetovereita ja muita pitkän elämän varrella tavattuja ihmisiä. Wilhelmin vaimo Charlotte koettaa pitää sirkusta pystyssä, vaikka helppoa se ei ole. Tapahtuma-aika on vuoden 1989 syksy ja puheet, muistot ja tuntemukset sen mukaiset.

2000-luvun alussa, New Yorkin kaksoistornien varjossa, Charlotten pojanpoika Alexander etsii Meksikosta sekä isovanhempiensa menneisyyttä että omaa, häilyvää tulevaisuuttaan. Alexanderin isä, Charlotten poika Kurt on päätynyt hoitokotiin muistisairauden runtelemana. Isän ja pojan suhde ei ole ollut helpoin mahdollinen.

Kahden päätarinan ohella kuljetaan sivupolkuja pitkin 1950-luvulta 1990-luvulle, Neuvostoliitosta Saksaan ja Meksikoon. Tavataan saman suvun jäseniä neljässä polvessa eri elämänvaiheissa, koetaan jouluja ja syntymäpäiviä, uusia ja entisiä seurustelukumppaneita, haipuvia ihmissuhteita, muistisairautta, muuttuvaa Berliiniä ja maailmaa, kommunistisen aatteen paloa ja hidasta poiskitumista. Ja yksinäisyyttä, kohtaamattomuutta, pettymyksiä.

Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan on hieno ja monitasoinen kirja. Se antaa äänen suvulle, joka ei tule toistensa kanssa toimeen, se kertoo maailmasta, joka mureni reilut kaksikymmentä vuotta sitten, se on viipyilevä ja surullisenkarhea kuvaus identiteetistä, joka katoaa väistämättä ihmisen käsistä.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, jokaisesta luvusta erikseen intoutuen, sen henkilöhahmoja säälien. Powileitin ja Umnitzerin suvun jäsenet eivät ole järin onnellisia, tai jos ovatkin, ovat sitä vain häipyvän hetken ajan. Vähenevän valon aikaan kertoo enemmänkin juuri niistä hetkistä elämässä, jolloin antaa periksi, luovuttaa, hyväksyy kolhut ja alistuu väistämättömään. Se ei kuitenkaan ole lohduton, vaan pikemminkin päinvastoin: tästä kirjasta saa lohtua. Kaikki ei mene aina putkeen, mutta eipä mene kellään muullakaan. Eikä kaikesta tarvitse syyttää itseään.

Ajankuva kirjassa on herkullinen ja kolhuinen. Se paljastaa DDR:n ja sosialistisen utopian absurdeja puolia kuin varkain, osoittelematta. Lukija saa itse päättää milloin tuhahtelee ja pyörittelee päätään, milloin ehkä jopa tirskahtaa tai hymähtää.

Vähenevän valon aikaan ei ole romanttinen, mutta jonkin kaukaisen kaipuuseen se kyllä vastaa. Se saa pohtimaan menneisyyttä ja muistoja, sukupolvien ketjua, muuttuvaa maailmaa ja sen muuttuvia aatteita. Kuinka kovaa johonkin voi uskoa silloin, kun ympäristö vahvistaa uskon, ja kuinka suuri on muutos, kun rakenteet sortuvat.

Vaikka ihminen on pitkälti elämässään yksin, ja vaikka kaikki tielle osuvat ja samaa polkua kulkevat eivät aina ole miellyttävimpiä mahdollisia ihmisiä, ei lohduttomuus ole ainoa ratkaisu edes pakkotyöleirin köyhyydessä, opiskelijaboksin ankeudessa tai hiljenevän kodin autiudessa. Valo saattaa vähetä, muttei sammu kokonaan.

Kirsi piti kirjan osittaisen ankeuden ja traagisuuden vastapainona vallinneesta lämminhenkisyydestä. Inan Ikkuna -blogissa kiitetään monimutkaista aika- ja perspektiiviverkkoa sekä aitoa ihmiskuvausta.

Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa.