Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013
315 s.
Mothers and Sons (2006)
Kirjastosta.
Irlantilaisen Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia on pyörinyt mielessäni viime kesästä asti, jolloin se julkaistiin ja näkyi jonkin verran kirjablogeissa, hyvinkin positiivisessa valossa. Taitavia novelleja? Kipeitä perhesuhteita? Irlanti? Ok, olen myyty.
Aloitin kokoelman lukemisen Keltaisella maratonillani muutama viikko sitten. Silloin luin kirjasta kaksi ensimmäistä novellia, Järkimiehen ja Laulun. Sen jälkeen lueskelin novelleja muutaman päivässä, pidin, nautiskelin, unohdin kiireen, vaikka paikoin teki mieli ahmia.
Novellit ovat kyllä jännä juttu, siis noin yleisestikin, ei vain Tóibínin kohdalla. Yläasteella niitä luettiin muutama, opeteltiin analysoimaan ja etsimään motiiveja ja teemoja. En pitänyt novelleista silloin, wanhan koulukunnan äikänopettajani kun oli sitä mieltä, että jokaisella novellilla on aina vain yksi oikea tulkintatapa ja ainoat lukemisen arvoiset novellit ovat jotain pölyisiä klassikoita. Minä taas olin niin kovin kapinallinen, ettei tehnyt mieli niellä annettuja määräyksiä.
Silloin minulle muodostui, valitettavasti, jonkinmoinen kammo novelleihin, ja etenkin niiden lukemiseen. Ehkä jotenkin luulin myös, ettei ole olemassakaan freesejä, uusia novelleja. Toisaalta muutaman vuoden sisällä siitä aloin itse kirjoittaa ja huomasin, että novellihan se on juuri on mainio tapa ilmaista ajatuksia maailmasta. Tiivis, harkittu, hiottu. Muutaman aika kivan kokonaisuuden sain kirjoitettuakin, ennen kuin lukioaikana lopulta iski rimakauhu ja muu elämä vei mennessään. Sen jälkeen en olekaan edes koettanut kirjoittaa muuta kuin lehtijuttuja, opiskelutekstejä ja blogia. Niitäkin on tosin kivaa kirjoittaa.
No, sittemmin, kun olen uponnut yhä syvemmälle kaunokirjallisuuden maailmaan nimenomaan lukijana, olen löytänyt novellin ilon ja hienouden. Ehkä edelleenkin on helpompaa tarttua romaaniin, mutta en missään nimessä karsasta novelleja. (Runot eivät uppoa, eivät niin millään, kuten on tainnut toisinaan käydä selväksi.) Etenkin sen jälkeen, kun olen löytänyt Alice Munron ja Annie Proulxin, hanat ovat auenneet.
Colm Tóibínia verrataan kirjan kansiliepeessä Munroon, eikä vertaus aivan tyhjästä repäisty ole. Tóibín ei tosin ole aivan yhtä hienovarainen kuin Munro on, mutta miksi pitäisi ollakaan, eivät he ole samanlaisia eikä heidän tarvitsekaan olla. Mutta samantyyppisiä piirteitä kerronnassa on, ja siitä nautin.
Kokoelman tunnelma on hyvin tasainen, mutta pinnan alla kuohuu ja kolahtelee. Novelleissa pääosassa ovat äidit ja/tai pojat, eivätkä perhesuhteet ole lainkaan yksinkertaisia. Järkimiehen ja Laulun esittelinkin jo maratontekstissäni. Laulu on lyhyt ja töksähtävä, sen kärki – menetetyn äidin äkillinen paluu – tuntuu päälleliimatulta, koska pohjustusta ei ehditä tehdä. Ei minun makuuni. Järkimies taas on pidempi ja kiehtovampi.
Pelin henki vie pienen irlantilaiskylän leskeksi jääneen kauppiasrouvan elämään. Kuinka rakentaa perheen tilanne jälleen vakaaksi, kun aviomies on yllättäen kuollut ja velat painavat niskaa? Päähenkilö Nancy on pidättyväinen ja selvästi käsittelee menetystään kuin se olisi ollut vain kärpäsen surinaa. Vaikka eihän se ollut, kaikkea muuta.
Famous Blue Raincoat on yksi kokoelman helmistä. Poika löytää varastosta äitinsä menneisyyden: äiti on ollut osa suosittua folkbändiä, aikaa sitten kuopattua. Äiti ei haluaisi käsitellä enää asiaa, sillä bändin historiaan liittyy paljon menetyksiä ja tuskaa, mutta poika innostuu digitoimaan musiikkia ja lankakerä alkaa väistämättä avautua. Tässä novellissa on upea, melankolinen tunnelma. Hieno.
Pappi suvussa ja Matka käsittelevät perhettä kohtaavaa kriisiä. Miten perhedynamiikka toimii, kun yksi perheenjäsen tekee vääryyttä joko itselleen tai muille, sairastuu tai aiheuttaa häpeää? Etenkin Pappi suvussa -novellissa perheen äiti on kiehtova hahmo, jo eläkeikäinen rouva, joka panee vastaan lapsilleen, jotka koettavat suojella äitiään piilottelemalla totuutta.
Kolme ystävää on nuoruuden sekavuuden kuvaus. Päähenkilö on menettänyt äitinsä ja käsittelee menetystään yhtäältä päihdyttävien kemikaalien, toisaalta ystävien ja vielä identiteettinsä pohdiskelun kautta. Kaiken sekoilunkin keskellä teki mieli rutistaa nuorta miestä ja todeta, että puhuminen voisi auttaa, kenties enemmän kuin ekstaasi.
Kesätyö on tarina, jossa äiti huomaamattaan aiheuttaa pojalleen melkoisen taakan. Hän ei tarkoita pahaa, vaan luulee tekevänsä ainoastaan oikein. Lopulta kuitenkin on kohdattava totuus. Kaikkeen ei poikakaan taivu, ja äidin omat kuvitelmat ovat estäneet näkemästä, mitä lapsi oikeasti haluaa ja tuntee. Tämä on toinen ehdoton suosikkini.
Kokoelman päättävä Pitkä talvi ei ollut mieleeni. Siinä oli liian paljon hitautta, liikaa tekemättä jättämistä, liikaa päähenkilön sisäistä vellontaa. Novelli kuvaa perhettä (kuvitteellisen?) Espanjan maaseudulla, ja sen keskeiseksi teemaksi nousee hämmennys, joka syntyy, kun perheen äiti katoaa lumimyrskyyn. Novelli on pitkä, mutta ei onnistu koukuttamaan. Lukiessani toivoin vain, että se jo päättyisi, sillä en yksinkertaisesti kyennyt kiinnostumaan tarinasta ja sen henkilöistä.
Äitejä ja poikia on kokonaisuutena riittävän rosoinen ollakseen kiinnostava, muttei missään määrin täydellinen tai hengensalpaava. Ehkä niin on hyvä, ei maailmaan voi ihan loputtomasti mahtua täydellisiä novellistejakaan (vaikka aika monta mahtuukin, uskon). Novellit ovat harkittuja ja riittävän erilaisia keskenään, ettei niitä sekoita toisiinsa. Ne ovat selkeästi omia kokonaisuuksiaan, kuten hyvät novellit ovat. Tunnelma on hienosti rakennettu, henkilöt pääosin uskottavia ja eläviä.
Pidän myös ansiokkaana sitä, ettei Tóibín kikkaile liikoja. Hän kirjoittaa hyvin suoraan, eikä kiusaa lukijaa ylimääräisillä kommervenkeillä. Näiden novellien matkaan on helppoa lähteä, ne eivät jää häiritsemään tai ilkkumaan. Päin vastoin: Tóibín kirjoittaa tarinansa niin kuin ne ovat, rauhalliseen tapaan, houkuttelevasti ja ennen kaikkea kertomisen ilosta.
Niin, ne novellit noin ylipäänsä. Kyllä ne ovat sitten poikaa. Hyvät novellit ovat kerrontataidetta parhaimmillaan, koskettavia, osaavia, kokonaisia juuri sellaisina kuin ovat.
Ehkä minäkin joskus kirjoitan taas lyhytproosaa. Toivon. En minä siinä ihan paska ollut.
_____
Äideistä ja pojista löytyy paljon muita blogitekstejä:
Sara piti eniten juuri niistä kahdesta novellista, joista minä en
Katja sai vaikuttavaa siedätyshoitoa novelliallergiaansa
Liisasta Tóibín on ehkä parhaimmillaan pidemmässä kerronnassa
Risto Uusikoski nostaa kokoelman teemasanaksi hienovaraisuuden
Leena kokee kiintyneensä Tóibínin kerrontaan
Minna toteaa Tóibinin olevan hänen makuunsa nimenomaan novellistina, ei romaanikirjailijana
bleue aikoo lukea tämän jälkeen lisää Tóibínia
Sannasta novellit eivät vedä vertoja romaanille
Maija ei malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta
Kirja on osa Keltaista kesääni, se on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 445.