| www.tammi.fi |
Charles Dickens: Kolea talo. Tammi 2006. (Bleak House, 1852-53.)
Johan on taas painittu tiiliskivien kanssa. Tämä oli jälleen niitä kirjatuttavuuksia, joihin vain ilmestyi lisää sivuja jostakin, pyytämättä ja yllättäen. Ja niitä tosiaan on noin yhdeksän ja puoli sataa. Heitin tämän tenttilistaani, koska olen lukenut hävettävän vähän Dickensiä (eli en yhtään) ja muistelin, että tästä on joskus tehty joku tv-sarja, josta sain sellaisen käsityksen, että kyseessä ovat herkulliset sukusalaisuudet ja brittiläiset aateliskartanot. (En ole siis kyseistä sarjaa nähnyt.) Sen sivumäärän olisi tietysti ehkä voinut myös tarkistaa etukäteen.
Orpotyttö Esther toimii kirjan toisena, minämuotoisena kertojana, ja hänen menneisyyttään ja kohtaloaan käsitelläänkin reilusti, molempiin kuuluu aimo määrä salaisuuksia. Kirjan keskeisin tarina - josta ei kuitenkaan loppujen lopuksi paljasteta juuri mitään - on vuosikymmeniä kanslerinoikeudessa kestänyt testamenttikiista Jarndyce ja Jarndyce, jonka yksi osapuoli John Jarndyce ottaa Estherin ja kaksi niinikään orpoa sukulaistaan Adan ja Richardin siipiensä suojaan kotikartanoonsa Bleak Houseen, Koleaan taloon. Karuselliin liittyvät myös ylhäistä aatelistoa edustavat Sir ja Lady Dedlock, asianajopiireissä pyöriviä henkilöitä kuten Mr. Guppy, Mr. Tulkinghorn ja epämiellyttävät Smallweedit, Lontoon slummien köyhälistöä ja toisaalta pyylevää keskiluokkaa, joilla kaikilla on omat huolensa tässä kummallisessa elämässä. On omituisia kuolemantapauksia, perhesalaisuuksia, hämärää menneisyyttä, rakkaustarinoita ja yksi ihan pätevänoloinen murha.
Yhteiskunnallisemman ja piikikkäämmän juonen tarjoaa kaikkitietävä kertoja, joka vuorottelee Estherin kanssa. Dickens ei säästele omaa aikaansa eikä sen irvikuvia: tuskallisen hidasta oikeustaistelua asiasta, jonka alkuperääkään ei kukaan enää muista, köyhien ja sairaiden elämää, ylettömässä filantropian huumassa koettua kaksinaismoralismia. Estherin kautta kuvataan henkilökohtaisempaa, intiimimpää tasoa ja etenkin naisen paikkaa viktoriaanisessa Englannissa. Estherillä on valtava tarve olla oman roolinsa täydellinen kuva, kodin hengetär, joka tekee kodin seinien sisäpuolella olevasta maailmasta hyveellisen ja oikeanlaisen, kaikkea muuta kuin kolean. Sen hän todella myös tekee, ajoittain sysäämällä itsensä täysin sivuun ja keskittymällä vain huolehtimaan muiden hyvinvoinnista. Estherin hahmo on mielenkiintoinen, mutta paikoin raivostuttava - se lienee tosin Dickensin tarkoituksena ollutkin. Hyvyyttä ja kaikkinaisen itsekkyyden puutetta alleviivataan ja osoitetaan sen verran kovin ottein, että huolimatta satiirisesta kaiusta ärsytyskynnys ainakin tällä lukijalla ylitettiin moneen kertaan. Mutta annan sen anteeksi, koska kyseessä ei ole yksipuolinen henkilöhahmon sädekehän kiillotus, vaan nimenomaan monisärmäisen kuvan antaminen ja ennakko-oletusten ravistelu. Mikään tehtävä, rooli tai ilmiö, joita Kolea talo kuvaa, ei saa armoa, vaan peiliin katsomisen paikka on jokaisella.
Tyyli vaihtelee humoristisesta silmäniskusta veitsenterävään yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja toisaalta ajoittaiseen jaaritteluun, jolla epäilemättä kuvataan osaltaan nimenomaan äärimmäisen jäykkää yhteiskuntarakennetta ja sen ylläpidossa olennaisessa asemassa olevia järjestelmiä, mutta toisaalta myös ihmisten itsensä, omassa elämässään rakentamia muureja, joiden ylittämisestä tulee toisinaan mahdotonta. Luonnekuvauksia mahtuu tähän tarinaan laidasta laitaan ja henkilögalleria on äärimmäisen laaja: itse olin ajoittain ihan pihalla, kenestä taas puhuttiinkaan, ja turhauduin siihen, mutta jatkoin hammasta purren eteenpäin antamatta itselleni armoa ja selailematta tarinaa hieman taaksepäin. Niinpä voi olla, etten aivan kaikkea saanutkaan tästä irti.
Olen itse todella kiinnostunut 1800-luvulla luodusta porvarillisesta perhemallista ja sukupuolten välisestä työnjaosta, ja siihen Kolea talo antoi oman, mielenkiintoisen silauksensa. Miehet ovat toimijoita (joskin ajoittain vässyköitä, typeriä ja ajattelemattomia) ja naisten paikka on Estherin mallin mukaan kodin hengen rakentajina, pikku naisina ja enkeleinä. Tämä sukupuolijako näyttäytyy omalta osaltaan huvittavassakin valossa, sen ehdottomuudesta ja näennäisestä oikeutuksesta tehdään aika ajoin tiukasti pilaa. Dickens kuvaa terävästi niitä ongelmia, jotka seuraavat, kun porvariston varallisuudelle ja elämäntyylille mahdolliset ratkaisut yritetään tunkea työväestön ja köyhälistön kurkusta alas moraalisesti oikeina, tavoiteltavina ja saavutettavina, vaikka todellisuudessa mitään mahdollisuuksia (saati haluakaan!) niiden toteuttamiseen ei alemmissa yhteiskuntaluokissa ole. Yksi mieleenpainuvimmista sivuhenkilöistä on rouva Jellyby, jonka kutsumuksena on pelastaa kaukainen afrikkalainen heimo rouvasväen yhdistystoiminnan kautta, mutta jonka oma koti on hävityksen kauhistus, perhe onneton ja mies vararikossa ilman, että rouva sen kaikessa hyväntekeväisyyshuumassaan huomaa - tai siitä edes välittäisi.
Tarina on laaja, herkullisen monitahoinen ja herättelevä. Toisaalta se on ajoittain tylsä, pitkäveteinen ja paikallaan junnaava. En kiellä Dickensin kertojanlahjoja - en ole typerys - mutta olen iloinen siitä, että nykykirjallisuudessa suuria kertomuksia kirjoitetaan hieman toisin. Olenhan niiden suuri ystävä, ja nautin sellaiseen törmätessäni. Kolea talo on ilman muuta suuri kertomus, ja siinä mielessä olen tyytyväinen, että ruksasin sen summamutikassa tenttilistaani. Lisää Dickensiä on ilman muuta saatava, mutta ensi kerralla ehkä hivenen vaatimattomammassa mittakaavassa kuin melkein tuhatsivuisena järkäleenä. Ja sen tv-sarjan haluan ehdottomasti nähdä, maraton lienee luvassa vielä jonain kauniina, tai ehkä mielumminkin koleana päivänä.