Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albaaninuorukainen on paennut koko ikänsä. Ensin itseään ja itsensä tuntemista, sitten ympäriltään hajoavaa yhteiskuntaa ja kotimaata, lopuksi jälleen itseään ja kaikkea, minkä on aiheuttanut, särkenytkin. Hänen tuntuu mahdottomalta määritellä itseään kovin tarkasti: hänen vaelluksensa on kulkenut Albaniasta Italiaan, Saksaan, Espanjaan, New Yorkiin ja lopulta hyytävään Suomeen. Voiko hän missään antaa periksi, rauhoittua, olla turvassa? Kohdata menneet?

Hän kertoo tarinaansa menneestä ja nykyisyydestä. Siihen kietoutuu voimakkaasti lapsuus ja nuoruus – tietenkin – jonka Agim- ja Bujar-nimiset pojat jakoivat keskenään. Yhdessä he kokivat rujon elämän Tiranassa aikana, jolloin mitään ylimääräistä ei ollut, ja vain Albanian kaksipäinen kotka toi hieman valoa maailman ylle. Jos sekään.

Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän on villi, rujo, karu ja koskettava. Se on hienoa, eheää tarinankerrontaa, suuri ja hiottu romaani, jossa ei ole ylimääräistä. Se hengittää, elää, kietoo lukijan mukaansa pyörteeseen, josta ei pääse pois ennen viimeistä sivua. Ja silloin olo on kaikkensa antanut, paljon saanut.

Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian vasta tänä kesänä, ja vaikka (vai koska?) se ei päästänyt minua helpolla, ei edes kovin lähelle, halusin ehdottomasti tarttua myös tähän Statovcin toiseen, muutamaa vuotta uudempaan romaaniin. Ei siis ollut vaikeaa poimia sitä mukaansa kirjastosta henkilökunnan suosituspöydästä.

Tiranan sydän puhutteli minua suuresti. Sen päähenkilön kamppailu elämänsä painon kanssa on sydäntäsärkevää, ja sen kuvaama maailma on samaan aikaan vieras ja silti samastuttava. Minulla ei ole ollut elämässäni merkittäviä epäselvyyksiä sukupuolen tai seksuaalisuuden kanssa, mutta se ei vähennä kykyäni empatiaan niitä kohtaan, joille kaikki ei ole selvää tai jotka joutuvat kärsimään sen vuoksi, mitä ovat.

Huomionarvoista on myös romaanin kyky kertoa mielenterveydestä ja sen voimasta – ja heikkoudesta. Mihin ihminen on valmis, paljonko hän jaksaa kantaa, miten pitkälle yltää. Ja entä kun ei enää jaksa, kun väsyy taisteluun. Tai ihan vaan elämään. Miten sitten käy? Jos on peräisin maailmasta, jossa mies ei ole heikko, jossa sukupuolia on kaksi, jossa avioliitot sovitaan sukujen kesken? Tai vaikkei olisikaan?

Statovcin käsissä tarina kiertyy, taipuu ja kasvaa. Hän on sen mestari, ei epäilystäkään.



Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
271 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto, Kirjasähkökäyrä, Tekstiluola, Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kaisa Reetta T.    

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 20. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani

Minä en tiedä, mitä tästä kirjasta voisin kertoa.

Että se on massiivinen sotaromaani? Vaihtoehtohistoriallinen hyytävä dystopia? Vallankäytön, vallanhimon ja välinpitämättömyyden ajankuva – samalla rakkauskertomus ja sankaritarina?

Jani Saxellin Eurooppa-tetralogia on ollut minulle tajunnanräjäyttävää, raskasta ja haastavaa luettavaa. Unenpäästäjä Florian, Sotilasrajan unet ja nyt Tuomiopäivän karavaani ovat vaatineet lukijana paljon: halua keskittyä, taitoa hidastaa, kykyä pureskella lukemaansa. Vaikea uskoa, että vielä kirjailijan työpöydällä oleva neljäs osa muuttaisi asetelmaa suuresti.

Tuomiopäivän karavaani jatkaa romani Florian Tímarin tarinaa siitä, mihin se Sotilasrajan unissa jää. Florian on edelleen Balkanilla, Sarajevossa, selvittämässä mitä Osattomien armeijaksi kutsuttu joukko on suunnittelemassa. Osattomien armeijaa johtaa albiinomies Flavius – Florianin poika, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Florian kohtaa entisen rakastettunsa, Florianin äidin Danielan, jonka kanssa ajautuu sekasortoiseen, menneisyyden virheitä ruotivaan ja raastavan intohimoiseen tapaamiseen. Kotona Suomessa odottavat vaimo Ann-Stine ja muutaman kuukauden ikäinen tytär sekä muut Räksylän kansakoulua asuttavat siunauskirotut kumppanit, kaikki omalla tavallaan erikoisia taitoja hallitsevia.

Danielan mielen ja kielen kautta Florian uppoutuu Sarajevon piirityksen 1425 päivään, jotka Daniela on joutunut elämään läpi. Florian ja Daniela erosivat nuorina raastavasta suhteestaan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä, mutta yhdessä sovitun abortin sijaan Daniela synnytti Florianin tietämättä lapsen, Flaviuksen. Flavius kasvoi ja oppi tuntemaan paranormaalit voimansa sodan ja Sarajevon piirityksen keskellä, ja samoissa kehyksissä Daniela jatkoi elämäänsä eteenpäin ilman Floriania. Tämä kaikki iskeytyy Florianin tajuntaan nyt vuosikausia myöhemmin, kun tehdylle ja tekemättömälle määrätään kova hinta.

Samaan aikaan, kun Florian tekee tiliä menneisyytensä kanssa, Suomenlahdella kuohuu. Räksylän väki on saanut selville, että Osattomien armeija suunnittelee iskua Pietariin Sosnovyi Borin ydinvoimalaan. Koska heillä itselläänkään ei ole kummoista suhdetta virkavaltaan – ja kuka edes uskoisi heitä – on lähdettävä itse estämään ydintuho.

Saxellin kirjoitustapa on omaa luokkaansa, persoonallinen ja vahva. Tarina punoutuu auki yhä suurempina kierteinä, yhä tarkemmin yksityiskohdin. Fakta ja fiktio kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi erottaa toisistaan – eikä haluakaan. Kirjaa sekä ahmii että säästelee, sillä se vaatii voimia: niin fyysisiä (yli 700-sivuinen järkäle kasvattaa hauiksia) kuin henkisiäkin, sillä Sarajevoon sijoittuva sotakuvaus ja Räksylän siunauskirottujen omat kokemukset sodasta, ihmiskaupasta ja väkivallasta ovat kaikkea muuta kuin kevyesti sulavaa tarinointia.

Tuomiopäivän karavaani on kirjallisuutta, joka pakottaa mukaansa. Se on paikoin uuvuttava, jopa tuskallinen kirja. Saxellin kerronta on voimakasta ja armotonta, kuvaus vyöryy päälle yltyen yhä rankemmaksi. Mutta sitä on sota, sitä ovat väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja välinpitämättömyys.

Saxellin kirjat eivät kumartele tai pehmentele. Lukijan on oltava valmis ponnistelemaan ja sietämään epämukavuutta, mutta palkintona on vahva lukuelämys, Euroopan traumoja ja hennosti sulkeutuneita haavoja avaava tarina, johon kätkeytyvä vaatimus inhimillisyyden ja humaaniuden arvosta on painava.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2017
733 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Ville Hänninen / Aamulehti, Jukka Mallinen / Kansan Uutiset

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Dubravka Ugrešićin Kiputilahallitus kertoo maanpakolaisuuden, sodan ja kansallisen identiteetin murtumisen aiheuttamasta surusta ja kauhusta, sen voimasta murskata ihminen alleen. Romaani sijoittuu pitkälti Amsterdamiin, jonne joukko Jugoslavian hajoamissotia paenneita nuorehkoja ihmisiä on asettunut etsimään uutta ja parempaa elämää.

Tanja Lucić on kroatialainen kirjallisuudenopettaja, joka on kotoisin Zagrebista, mutta joutunut muuttamaan sieltä pois, ensin Saksaan ja sitten Hollantiin. Mies lähti Saksasta kohti itää, Tanjan suunta oli tasainen ja harmaa maa, jossa on silti pirullisen turvallista olla, vaikka ihmiset ovatkin sulkeutuneita ja hitaastilämpeäviä. Tanja saa sijaisuuden yliopistolta, hän opettaa joukolle sotapakolaisia serbokroaatin kieltä ja kirjallisuutta.

Kieli ja sen vaikutus identiteettiin on romaanissa valtavan olennaisessa roolissa. Tanja pohtii opettamansa kielen ilmenemistä ja käyttöä paljon. Kieli jakautuu serbian, kroatian, bosnian ja montenegron kieliin – kuka puhuu ja ymmärtää mitäkin, se on toinen tarina.

Kieli- ja kulttuuriopintojen sijaan Tanjan vetämästä kurssista muodostuu balkanilaisnuorille jonkinlainen terapiaistuntoryhmä. Kotimaiden kaaos, sodan uhka, oma status pakolaisena ja maahanmuuttajana, vieraalla maalla asuminen, erilaiseen kulttuuriin sopeutuminen, kaikki vie aikansa ja vaatii veronsa. Toisilta ne kerätään suurempina kuin toisilta, minkä ryhmä joutuu raadollisesti lukuvuoden aikana huomaamaan.

Kun Tanja vierailee äitinsä luona Zagrebissa pitkän ajan jälkeen, hän saa huomata, ettei ole kotonaan enää sielläkään. Mitä maanpakolaisuus ihmiselle tekee? Antaako se yhtään rauhaa?

Kiputilahallitus on haastava ja raastava kirja. Se saa uppoamaan sijattomuuden ja vierauden tuntemuksiin, herättää levottomuutta, tuntuu oudoltakin. Ymmärrys maansa menettäneitä kohtaan kasvaa vähitellen, vaikkei siihen täysin voi samastua turvallisissa oloissa ja vakaassa maassa asuvana. Päällimmäiseksi tunteeksi kirjan kansien sulkeuduttua jää kuitenkin usko sinnikkyyteen. Ihminen pärjää, muiden kanssa tai tarvittaessa yksin, selviytyy ja jatkaa matkaansa, vaikka huonolta näyttäisi.

Balkanin kriisin vaikutukset näkyvät edelleen Euroopassa ihmisten mielissä ja politiikassa, vaikka sodasta on jo parikymmentä vuotta. Niinkin raastava ja monitahoinen konflikti kuin Jugoslavian hajoamissodat olivat, on ihme, että rauhan tilaan on ylipäätään koskaan päästy. Ihmisten mieliin sota on tietenkin jättänyt lähtemättömän jäljen, jonka korjaamiseen on varattava edelleen aikaa ja vaivaa.

Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus

Suomentaja: Kari Klemelä

Like 2007

328 s. 

Ministarstvo boli (2004)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Katja Matikainen / Kiiltomato, Mari A:n kirjablogi, Jäljen ääni  

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on kroatia), Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.

Paul Polansky: Mustalaistaksi

Runoja tässä blogissa? Mitä ihmettä? Jokin virhe on varmaan päässyt tapahtumaan!

Niin, en ehkä ole kuuluisa muistakaan syistä, mutta vielä vähemmän siksi, että lukisin runoja tai kirjoittaisin niistä. Viimeksi tässä blogissa on taidettu nähdä jotain runoihin viittaavaa ehkä viitisen vuotta sitten, kun runnoin kasaan kirjallisuustieteen perusopintojani ja pakkopullana nieleskelin muutaman runokokoelman.

Nyt tartuin lyriikkaan aivan vapaaehtoisesti!

Paul Polanskyn Mustalaistaksi on suorasukainen runokokoelma Kosovon sodan jälkimainingeista. Polansky on yhdysvaltalainen runoilija ja kansalaisaktivisti, joka on asunut pitkään Balkanilla ja tehnyt ensin työtä YK:lle ja sittemmin omin päin vähemmistöjen hyväksi. Erityisen paljon hän on työskennellyt Kosovon romanien kanssa, ja siitä vahvasta kokemuksesta Mustalaistaksikin kertoo.

Polanskyn runot ovat suorasanaisia, reportaasimaisia. Ne ovat tuokiokuvia, viipaleita piilotetusta elämästä. Polansky kuskaa romaneja kolisevalla Chevy Astrollaan pitkin maita ja mantuja: heillä ei ole omia kulkuneuvoja, eikä sodan runteleman maan julkinen liikenne toimi ihan niin kuin HSL:n palveluihin tottunut voisi ajatella. Lisäksi saa jatkuvasti pelätä pahoinpitelyjä, raiskauksia ja muuta väkivallan uhkaa, sillä sodan haavat ovat tuoreet.

Runoissa kuvataan, kuinka Polansky tutustuu romaneihin kauppa-, sairaala- ja morsiamenhakureissuilla. Syyt kyydin tarpeeseen vaihtelevat, mutta aina ne ovat painavia. Joskus kyydissä on vain yksi yksinäinen, toisinaan auton pelti venyy liitoksissaan, kun kokonainen hääseurue koettaa ahtautua sisään.

Polanskyn katse on humaani ja terävä, mutta hän on samalla kriittinen.

Aina on ratkaisu


se oli surullinen reissu
kun ajoin taas
tuoreen äidin hänen isänsä kotiin

vuoden kuluttuakaan hänen miehensä
ei ollut maksanut täysiä myötäjäisiä
ja isä vaati
tyttärensä takaisin

ja koska romaniperhe vaatii
kaikkien lasten pysyvän
aviomiehen perheessä
tytär jätti kolmikuukautisen vauvansa

seuraavana päivänä hänen yksitoistavuotias kälynsä
jätti koulunsa kesken
ruvetakseen äidiksi

Romanit haluavat ajatella
että heillä on aina
ratkaisu kaikkeen.

Ei siis ole kyse siitä, että naiivi jenkki ahmisi ihaillen vieraan, eksoottisen kulttuurin piirteitä, vaan Polansky ei säästele sanojaan arvostellessaan esimerkiksi Kosovon romanien alistavia avioliittoperinteitä. Ties monetko veriset lakanat runokokoelmassa kohdataan hääyön jälkeen, eikä ylläolevan runon nuori äiti ole ainoa, joka haetaan – tai palautetaan – avioliitosta takaisin isänsä taloon. Kritiikiltä eivät säästy myöskään YK, Nato tai erinäiset hyväntekeväisyysjärjestöt. Polansky on nähnyt liikaa voidakseen luottaa niihin.

Mustalaistaksin lukeminen on avartavaa ja surettavaa. Kosovon romanien asema on kehno, mutta sitkeästi he pyristelevät painavana niskassa ja talojen katoilla roikkuvan alistamisen ja hallinnan kulttuurin alla. Köyhyys, huono terveydentila ja omanlaisensa näköalattomuus eivät voi olla vaikuttamatta romaniyhteisöjen elinvoimaan, mutta niin vain vuoden kierto toistaa itseään ja arki rullaa eteenpäin.

Suosittelen mahdollisen runoallergian hoitoon ja kurkistukseksi tuntemattomaan todellisuuteen.


Paul Polansky: Mustalaistaksi
Suomentaja: Ville Hytönen
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2011
128 s.
Gypsy Taxi (2007)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Jani Saxell / Kiiltomato, Riikka Simpura / Lukufiilis, Virpi Alanen / Tuli & Savu

Helmet-lukuhaasteen kohta 48. Kirjassa on alle 150 sivua.

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

Jani Saxell: Sotilasrajan unet
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2014
589 s.

Kirjastosta.



Hupsista. Kävi jotenkin niin, että tulin lukeneeksi vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Kuinka sopivasti, juuri vuoden lopulla. Sija ja ansiot ovat kiistattomat, ja lukija hiljaa ja tyytyväinen.

Vaikken kyllä aio olla hiljaa: tässäpä kirja, joka ansaitsee kehunsa ja huomionsa.

Sotilasrajan unet on suurtyö, lähes 600-sivuinen järkäle, joka pakottaa lukijan intensiiviseen suhteeseen kanssaan koko tarinan ajaksi. Kyse on sotakirjasta, mutta myös viiltävän terävästä yhteiskuntakritiikistä ja historiallisesta romaanista, jossa on ripaus spekulatiivista fiktiota.

Kirja on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille, ja (onneksi!) keskimmäinen osa trilogiasta. Eli jatkoa sopii odottaa, halleluja! Minulle tämä oli ensimmäinen lukemani Saxellin romaani, ja Florian on jo haettuna kirjastosta. Lukujärjestys ei tässä vaiheessa ainakaan tunnu olevan ongelma, Sotilasrajan unet antaa jo omana itsenään niin paljon.

Eurooppaa vaivaa unikato, josta hädin tuskin puhutaan, vaikka se leviää yhä laajemmalle. Ihmiset eivät saa oikein nukuttua, eivätkä ainakaan näe enää unia. Joillakin on taito auttaa unen tuloa kosketuksen kautta, ja Suomeen päätynyt romanian romani Florian Tímar on yksi heistä. Florian on muuttanut Helsingin sykkeestä pohjoiselle Uudellemaalle vanhaan kansakouluun yhdessä puolisonsa Ann-Stinen ja sekalaisen seurueen kanssa. Kaikki he ovat siunauskirottuja, eri puolilta maailmaa tulleita, unenpäästäjän taitoisia ja siksi perus-kristillisten hallitseman Suomen pohjasakkaa.

Turun saaristossa tapahtuu outoja asioita. Ryhmä entisiä rauhanturvaajia Hollannista on lähtenyt perinteikkäälle metsästysretkelleen, mutta tapahtumat kääntyvät verilöylyksi. Hengissä selvinneet ovat sekavia, puhuvat kostaja Flaviuksesta ja salaperäisestä Osattomien armeijasta. Samat nimet nousevat esiin muuallakin outojen tapahtumien yhteydessä.

Florian lähtee pyynnöstä mutta vastentahtoisesti Balkanille selvittämään sen, minkä selville voi saada. Hän uppoutuu yhä syvemmälle alueen veriseen historiaan. Missä sotilasraja vuonna 2016 kulkee? Voidaanko siitä koskaan päästä eroon?

Sotilasrajan unet on juoneltaan monitahoinen, eikä tiivistys tee sille oikeutta. Keskushenkilönä on Florian, mutta yhtä tärkeään asemaan, ohikin, nousee Balkanin alue ja sen historia. Aivan kuin Balkan olisi oma henkilönsä, ristiriitojen ja väkivallan repimä, jatkuvasti rauhaton vaeltaja, sijaton ja osaton. Kirjan sivuilla kuljetaan aina keskiajan itä-länsi-taisteluista Itävalta-Unkarin aikaan, maailmansotiin, Titon Jugoslaviaan ja 1990-luvun hajoamissotiin ja kansanmurhiin. Kirjailijan ote ei herpaannu hetkeksikään, hän tietää mitä tekee.

Kirja on vimmainen ja raaka. Saxell kirjoittaa kuin hengenhädässä, eikä lukija saa hetken rauhaa. Tapahtumat vyöryvät eteen niin menneisyydessä kuin lähitulevaisuudessakin, tarjolla on historiallinen oppitunti Balkanista ja ihmisen raivokkaasta tuhovoimasta. Samalla Saxell rakentaa kuvaa tiukentuvan kontrollin ja vierauden pelon saastuttamasta yhteiskunnasta, jossa poikkeuksellinen on pahuutta ja oma napa aina lähempänä kuin muut.

Sotilasrajan unet kertoo ihmisistä, jotka sota ja väkivalta repii sijoiltaan. On joukkoraiskausten uhreja, perheensä menettäneitä, itsekin liipasinta painaneita. On niitä, jotka on tapettu uskontonsa vuoksi ja niitä, joilla oli vain huono tuuri. Saxell hallitsee sekä laajakulman että yksityiskohdat: tarinan ja historian puitteet kulkevat omaa rataansa moitteettomasti, ja samalla kaivaudutaan syvälle yksittäisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kokonaisuus on hallittu ja vaikuttava.

En muista lukeneeni mitään vastaavaa koskaan aiemmin. Tässä kirjassa on paljon, muttei liikaa, ja vaikka olisikin, kaikki on perusteltua. Taustatyö on ollut valtava ja lopputulos on hiottu. Kiitän ja kumarran.

Sotilasrajan unet pakottaa katsomaan historian rumille lehdille, näkemään virheitä ja laiminlyöntejä, miettimään tapahtumakulkuja ja ihmisen paikkaa maailmassa. Usein on pienestä kiinni, selviytyykö vai tuhoutuuko. Ja valitettavan usein se pieni tekijä on toinen ihminen.

____

Muualla: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Kansan Uutiset, Tiedonantaja, Kulttuuri kukoistaa -blogi

Voimakkaalla Sarajevo-keskeisyydellään ruksaan tällä kirjalla Bosnia-Hertsegovinan Maailmanvalloitus-haasteestani.

Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – Sotarikolliset tuomiolla

Slavenka Drakulić: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – Sotarikolliset tuomiolla
Suomentaja: Petri Stenman
Ulkoasu: ?
Like 2005
176 s.
They Would Never Hurt a Fly, War Criminals on Trial in the Hague (2004)

Oma ostos divarista.


Kroatialaissyntyinen ja sittemmin Ruotsiin muuttanut kirjailija ja toimittaja Slavenka Drakulić otti suuren haasteen vastaan osallistuessaan tarkkailijana Haagin Kansainvälisen rikostuomioistuimen oikeudenkäyntiin Bosnian sodan aikaisista rikoksista syytettyjä vastaan. Kirja Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – Sotarikolliset tuomiolla on kirjoitettu vuonna 2004 ja kuvastaa kirjoitusajankohtansa tilannetta tarkasti ja viiltävästi.

Drakulić on kirjoittanut Balkanin kriisistä sekä fiktiota että tietokirjallisuutta. Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään on reportaasi ja raportti, jonka sivuilla lukija pääsee – tai joutuu – osaksi Bosnian sotaa, joka käytiin vuosina 1992–1995. Sodassa kuoli yli 100 000 ihmistä ja sen aikana tehtiin valtavasti törkeitä sotarikoksia, ihmisoikeusrikkomuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään on jaettu lukuihin, jotka käsittelevät vuorollaan syytteeseen nostettuja henkilöitä. Samalla, kun Drakulić kuvaa oikeudenkäynnin kulkua, syytettyjen reaktioita ja tuomioita, hän taustoittaa niin henkilöitä itseään kuin sotatapahtumia. Lukija ei pääse helpolla etenkään Srebrenican joukkomurhan kohdalla, muttei kyllä muutenkaan. Drakulićin tyyli on kiinnostava: se on samaan aikaan etäännyttävä, analyyttinen ja tunteisiin vetoava. Toisaalta aihepiirikin on sellainen, ettei se jättäne kylmäksi.

Kirjaa varten on tehty paljon taustatyötä ja -tutkimusta, mutta samalla Drakulić pohtii Bosnian sotaa syineen ja seurauksineen myös oman henkilö- ja sukuhistoriansa kautta. Hän miettii, miten oli mahdollista, että tällainen sota syttyi alueelle, jossa oli vuosisatoja eletty rinta rinnan eri kielten, kulttuurien ja uskontojen kanssa. Miksi päädyttiin kiihkonationalistiseen ja äärimmilleen vietyyn vihaan, kuinka etniset puhdistukset saattoivat tapahtua? Ja ennen kaikkea: kuinka aivan tavalliset ihmiset muuttuivat sotarikollisiksi, raiskaajiksi, sadisteiksi ja teloittajiksi?

Tematiikka on kiinnostava ja samalla raskas. Sotiin ei koskaan ole aivan yksinkertaista syytä, ja modernin sodankäynnin raakuus tuntuu olevan aivan omaa luokkaansa. Vaikka Bosnian sota on päättynyt jo parikymmentä vuotta sitten ja Balkan monin tavoin rauhoittunut, teemat, joita Drakulić käsittelee, eivät valitettavasti vanhene. Keskeisten henkilöiden osalta moni asia on kuitenkin kymmenessä vuodessa muuttunut. Esimerkiksi keskeisenä syytettynä ollut Serbian entinen presidentti Slobodan Milošević on kuollut ja kirjan kirjoittamisen aikaan edelleen pakoillut kenraalieversti Ratko Mladić saatu kiinni ja Haagiin vastaamaan teoistaan. Selvää kuitenkin on, että Bosnian sodan jälkipyykki on edelleen likaista ja sitä tullaan pesemään vielä pitkään.

_____

Tämän ovat lukeneet myös Mia/Kirjojen lumo ja Hreathemus/Nulla dies sine legendo.

Valloitan tällä kirjalla Maailmanvalloituksessani Kroatian sekä lisään kirjapottiani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa (Moderni sota ja sodankäynti).

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.

Luokseenpäästämätön Seuraaja

Ismail Kadare: Seuraaja
Suomentaja: Tuula Nevala
Albaniankielinen avustaja: Eset Feka
Into Kustannus 2012
158 s.
Pasardhësi (2003)

Arvostelukappale.


Turhaan yritätte tulkita merkkejämme. Yritätte selvittää, kenellä on perusteita mihinkin ja kenellä ei. (s. 157)

Albanian Johtajan, Puolueen diktaattorimaisen päällikön Seuraaja löydetään joulukuisen yön jälkeen kuolleena kotoaan. Ampuiko hän itse itsensä, tehtäväänsä ja asemaansa kyllästyneenä, voipuneena vastuunsa alle, pettyneenä itseensä? Vai tappoiko hänet joku – ja jos tappoi, oliko syy poliittinen vai henkilökohtainen? Taloon tuli joku keskiyöllä, sanotaan. Seuraajan perhe ei tiedä mitään.

Tänä vuonna minulla on ollut kunnia tutustua Albanian kansalliskirjailijaksi tituleeratun Ismail Kadaren (s. 1936) tuotantoon. Ensin luin surullisenhaikean, upean Kolme surulaulua Kosovolle. Sen jälkeen tartuin Särkyneeseen huhtikuuhun, josta vaikutuin myös: hieno kertomus absurdista kunniasta. Ei ollut vaikeaa tehdä lukupäätöstä Seuraajan suhteen. Tämän halusin lukea.

Vaikeaa oli, kovin vaikeaa. Tarina lähtee liikkeelle kiinnostavasti Seuraajan kuoleman uutisoinnista. Olen kiinnostunut diktatuureista ja vallan väärinkäytöstä, eikä Balkanin aluekaan mitenkään epäkiinnostavaa seutua historiansa ja kulttuurinsa puolesta ole. Lähtöasetelmasta huolimatta en onnistunut pääsemään mukaan Seuraajaan. Kirja on lyhyt, vain puolisentoistasataa sivua, ja siinä ajassa olisi lukijan kannalta melkoisen tärkeää hypätä kärryille ja nauttia matkasta. Nyt ei käynyt niin.

Kadare kirjoittaa hyvin tasaista, varmaa ja vahvaa kieltä. Hän rakentaa kuvaa henkilöistään, kertoo absurdista valtakeskittymästä, pelosta ja jäykkyydestä. On kyse rautaisesta ammattilaisesta, joka kyllä tietää, miten tarinat kerrotaan ja kirjat kirjoitetaan.

Eikä Seuraaja ole huono kirja, ei keskeneräinen eikä höttöinen. Se ei vain auennut minulle niin kuin olisin halunnut ja toivonut sen aukenevan. Se kertoo viiltävästi diktatuurissa elämisestä, kirjoittamattomasta sääntöviidakosta ja maailmasta, jossa kuka tahansa saattaa olla syyllinen mihin tahansa, kun niin päätetään. Se kertoo myös pelosta, jota ei voi hallita, kun ei tiedä, mitä pelkää.

Mutta tämän kaiken se olisi voinut tehdä kutsuvammin, laskea varustustaan ja päästää lukijan luokseen, jokaiselle sivulleen. Ja pitää siellä viimeiseen pisteeseen saakka.

Seuraajan on lukenut myös Riina.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania

Särkynyt huhtikuu

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Ranskankielisestä käännöksestä suomentanut Annikki Suni
Gummerus 2006
225 s.
Albaniankielinen alkuteos Prilli i thyer (1978)

Kirjastosta.


Ollaan jossain kaukana Albanian ylängöllä, syrjäseudulla, jossa valtion rakenteiden sijaan vaikuttaa voimakkaana Kanun, kaanon, kirjoittamaton laki. On nuori mies Gjorg, verikoston kierteessä elävän suvun viimeinen vesa, jonka on vuorostaan kostettava veljensä kuolema, josta tuulessa kuivuva veritahrainen paita joka päivä muistuttaa. Kiväärin laukauksen jälkeen alkaa Kanunin mukainen kuukauden kestävä aselepo, jonka aikana Gjorgin on maksettava alueen hallitsijalle verivero. Aselevon kuluttua umpeen 17. huhtikuuta kostovuoro siirtyy vastapuolelle.

Tuskin puoli tuntia oli kulunut siitä kun hänelle oli myönnetty kuukauden aselepo ja hän oli jo melkein tottunut ajatukseen, että hänen elämänsä oli jakautunut kahteen osaan. Nyt hänestä suorastaan tuntui siltä kuin se olisi aina ollut tällä tavalla puolittunut: kahdenkymmenenkuuden vuoden mittainen pitkästyttävän hidas elämäntynkä, joka koostui kahdestakymmenestäkuudesta maaliskuusta, kahdestakymmenestäkuudesta huhtikuusta ja jossa oli saman verran talvia ja kesiä; toinen osa olisi lyhyt ja kuukauden mittainen, kiivaskulkuinen ja hillitön kuin lumivyöry, puoliksi maaliskuuta ja puoliksi huhtikuuta kuin kaksi kuurasta kimaltelevaa katkennutta oksaa. (s. 23)

Samaan aikaan kirjailija Bessian Vorps matkustaa vuoristoon vastavihityn vaimonsa Dianan kanssa viettämään kuherruskuukautta. Bessian kokee, että vuoristossa eletään vielä kansatieteellisesti katsoen oikein: kauhea mutta kunniakas verikoston perinne ja muut Kanuniin liittyvät tavat tekevät vuoristolaisista yleviä, vanhan kulttuurin perinteenjatkajia, joita kaupunkielämä tai nykyaika ei saa turmella. Diana katselee itselleen vierasta elämää avoimin mutta pelokkain silmin – samalla hän totuttelee tuntemaan uutta itseään ja uutta rooliaan aviovaimona. Kun Vorpsien ja Gjorgin polut hetkellisesti kohtaavat, Kanunin määräykset, perinnäistavat ja nuorten ihmisten ajatukset menevät ratkaisevasti sekaisin.

Luin huhtikuussa Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle, ja pidin lukemastani paljon. Särkynyt huhtikuu päätyikin sen enempää pohtimatta kirjaston lainapinoon. Nyt, kun uusintoja alkoi olla maksimimäärä käytettynä, sain lopultakin tartuttua tähän Booker-palkittuun teokseen.

Särkynyt huhtikuu on väkevä teos, joka kertoo julmista asioista. Kadare kuljettaa lukijan mukanaan maailmaan, jossa perinne ja kunnia ovat tärkeintä, mitä ihmisellä on. Niitä myös noudatetaan ja vahvistetaan pilkuntarkasti, Kanunin mukaan ja tarvittaessa kylänvanhimpien tai alueella kiertävän asiantuntijan lopullisella sanalla. Toisaalta Särkynyt huhtikuu on jopa tavallaan kepeä teos, sillä Kadare kirjoittaa tarinaansa eräänlainen julmanhauska pilke silmäkulmassaan. Hän ei pilkkaa niitä, jotka elävät keskellä Kanunin määräämää maailmaa, vaan hän pilkkaa Kanunia itseään: sitä, kuinka perinne alkaa elää omaa elämäänsä ja sitä, kuinka ihminen jää orjallisen tapakulttuurin jalkoihin sekä sitä, mitä tapahtuu, kun nykyaika ja turmeltumattomaksi kuviteltu kansanperinne kohtaavat. Nuoren Gjorgin kautta verikosto osoittaa typerryttävyytensä ja absurdiutensa, sillä Gjorg tappaa tahtomattaan, eikä luovu elämänhalustaan vaan pikemminkin vahvistaa sitä, vaikka armonaika lyhenee päivä päivältä.

Bessian on arkkityyppi niin sanotun sivistyneistön edustajasta, joka kaikessa ylemmyydentunnossaan ihailee omia mielikuviaan ja käsityksiään vuoristolaisista ja heidän tavoistaan. Hän on kuin 1800-luvun antropologi pahimmillaan: ei suostu hyväksymään sitä, että hänen jalo ja idealistinen kuvansa vuoristolaisista ei pidäkään paikkaansa, eikä ymmärrä, ettei ihannekuvaa ole koskaan käytännössä ollutkaan, sillä vuoristolaiset jopa kehtaavat arvostella omaa Kanuniaan ja samaan syyllistyvät muutkin tilannetta tarkkailleet. Bessian sen sijaan haluaa pitää kiinni ajatuksestaan, jonka mukaan vuoristossa eletään julmassa mutta ylväässä kuoleman kulttuurissa, kuin vuoriston Hamletit.

Diana on nuori, viattomalla ja avoimella mielellä varustettu nainen, jota maailman raadollisuus ei vielä ole pilannut. Hän kyseenalaistaa aluksi tiedostamatta, sittemmin selkein sävelin miehensä idealismin, mitä Bessianin taas on vaikea ymmärtää. Kadare kuva osuvasti sitä, miltä unelmien ja haavekuvien murtuminen ja raadolliseen todellisuuteen havahtuminen tuntuu, ja hän tekee sen monella tasolla: on Bessian, jonka ylevät aatteet saavat kolauksen, on Diana, joka ymmärtää, miltä maailma suojatun ylhäisön elinpiirin ulkopuolella ja toisaalta avioliitossa näyttää ja on Gjorg, joka koko elämänsä Kanunin mukaan elettyään havahtuu huomaamaan, ettei ylhäältä määrätty välttämättä olekaan aina oikein.

Tänä vuonna kevät oli alkanut erittäin huonosti. Mark Ukacjerra vavahti ajatellessaan maaliskuun 17. päivää. Maaliskuun seitsemästoista! hän toisti. Jos sitä Brezftohtin murhaa ei olisi tapahtunut, sinä päivänä ei olisi ollut ainoatakaan verikostoa. Se olisi ollut ensimmäinen tyhjä päivä vuosisataan, ehkä kahteen, kolmeen tai viiteen vuosisataan, ehkä koko verikoston historian aikana. Vielä nyt tilikirjaa lehteillessä Markista tuntui että hänen sormensa vapisivat sen päivän takia. Maaliskuun kuudentenatoista laskettiin kahdeksan murhaa; kahdeksantenatoista yksitoista; yhdeksäntenätoista ja kahdentenakymmenentenä kumpanakin viisi; mutta seitsemästoista maaliskuuta oli vähällä jäädä vaille kuolemaa. Ajatuskin sellaisen päivän mahdollisuudesta sai Markin kauhistumaan. Ja kuvitella että se oli melkein toteutunut! (s. 148–149)

Tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä, kuinka ilmiöiden absurdiuden osoittaminen tehdään ilman, että sorrutaan saarnaamaan. Kadare ei säästele sanoissaan, mutta antaa kuitenkin tarinan kuljettaa ja kertoa sanottavansa. Vaikka paikka paikoin revitellään vauhdilla, kuten ylläolevan lainauksen kuvaamassa kohtauksessa, jossa katkeroitunut virkamies, verikoston valvoja, selailee muistikirjansa sivuja ja kauhistuu mahdollisuudesta joutua merkitsemään edes yhden päivän kohdalle murhien määräksi nollan, mitenkään ylettömän irvokas Särkynyt huhtikuu ei kokonaisuudessaan ole. Monia tunteita se kyllä herättää, samoin ajatuksia ja turhautumista, ja se keikkuu kepeyden ja synkkyyden rajamailla. Juuri siksi uskallan suositella kelle tahansa tätä matkaa Albanian ylängöille.

Särkyneen huhtikuun ovat lukeneet myös Elma Ilona ja Satu.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania.

Kolme surulaulua Kosovolle

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Suomentaja: Tuula Nevala
Faros 2009
88 s.
Tri këngë zie për Kosovën (1998)

Kirjastosta.


Saanko esitellä: jälleen yksi päämäärättömän kirjastohaahuilun löytö!

Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle on alle satasivuinen kolmen kertomuksen kokoelma. Liikkeelle lähdetään Ikivanha sota -tarinalla vuodesta 1389, keväästä, jolloin maailma oli täynnä huhuja tulevasta sodasta ja kesäkuisesta Kosovo Poljen taistelusta, jossa balkanilaiset joukot serbiruhtinas Lazarin johtamina kävivät veriseen kamppailuun osmanien ja sulttaani Murad I:n kanssa. Sumu laskeutuu, Mustarastaiden kentästä nousee raskas pöly ja veri virtaa, kun risti ja puolikuu kohtaavat toisensa ja viiltävän metallin. Sulttaani Murad kuolee, mutta hänen armeijansa ei kaadu, vaan nousee voittoon ja on taas askelta pidemmällä Euroopan valloituksessaan.

Ylhäinen rouva kuvaa taistelun jälkeistä korvia särkevää hiljaisuutta. Hävinneen joukon sirpaleet lähtevät paluu- ja pakomatkalle kohti kotia ja Balkania, pois laajenevan osmanivaltakunnan jaloista. Matkalaiset ovat pääasiassa runonlaulajia, jotka joutuvat hautaamaan keskinäiset eripuransa ja ennakkoluulonsa selviytyäkseen. Lisäksi heidät valtaa epäilys, sillä vastaan tulee virtanaan pakolaisia kotiseudulta – onko heillä edes paikkaa, jonne palata? Matkan aikana heidät kutsutaan vieraiksi linnaan, jonka viisas vanha linnanrouva haluaa kuulla heidän laulavan, kunkin vuorollaan, maailmasta jonka he tuntevat.

Kolmas tarina, Kuninkaallinen rukous, on lyhyt, mutta koko teoksen ja kaikki veriset vuosissadat sisäänsä sulkeva kertomus Mustarastaiden kentälle jääneen Murad I:n sielusta ja verestä ja itseään toistavasta väkivallan ja kuoleman kehästä. Hieno, hieno tarina!

Olin lapsi, kun Balkanilla sodittiin. Muistan kuitenkin elävästi joitakin uutiskuvia ja ihmetystä siitä, miten sodassa voi olla niin monta eri osapuolta ja miksi ne ylipäänsä tappavat siellä toisiaan. Vanhempani eivät osanneet vastata. Mieleeni on myös jäänyt jokin Valittujen palojen artikkeli (mummini oli kestotilaaja vuosikaudet), jossa kerrottiin Sarajevon taisteluista ja nuoresta pariskunnasta, jonka sota oli repinyt eri puolille. Ajatus asumisesta kaupungissa, joka on raunioina ja jossa saa pelätä henkensä puolesta nähdäkseen rakkaansa, tuntui mahdottomalta. Vielä mahdottomammalta tuntui, että kaikki tapahtui Euroopassa. Melkein naapurissa. Ja sen artikkelin kuvaaman pariskunnan toinen puoliskokin ammuttiin kadulle.

Balkanin historiasta ja kulttuurista en tiedä paljoakaan. Yhden etnologian kurssin olen käynyt, jonka luennoitsija oli aiheen tuntija ja kertoi tarkemmin esimerkiksi juuri eri etnisistä ryhmistä ja niiden välisistä konflikteista sekä nykyhetkestä alueella, jolla kertoi itse matkustelevansa vähintään vuosittain. Silloin varmaan syttyi intoni päästä itsekin reissaamaan Balkanille, mutta vielä en ole sitä toteuttanut.

Ismail Kadaren teos on upea. Olisin voinut lukea sen saman tien uudestaan. Se antoi mahdollisuuden katsoa vuosisatoja vanhaa konfliktialuetta ja säröä kauniin kielen ja kerronnan avulla kaunokirjallisesta näkökulmasta, ilman tolkuttomia paineita kerrata jostain lunttilapusta, kuka nyt oli kenenkin puolella ja mikä oli miesvoima milläkin joukolla. Sen kun alkoi lukea ja seurasi tarinaa. Ja se kyllä vei.

Näin ovat asiat tässä maailmassa, muuan prinsseistä oli kuulemma sanonut, veri virtaa eri tavoin elämässä kuin laulussa, emmekä koskaan tiedä, kumpi virta on oikea. (s. 23)

Kadare rakentaa taidolla kertomuksen konfliktista, jonka ratkaisu on käytännössä mahdoton. Hän tekee sen pienin elein, esimerkiksi antamalla sanat runonlaulajien lauluihin, joissa veli käy veljeä ja naapurikansa toistaan vastaan: laulu on sama, mutta vihollinen eri niminen. Samoin käy, kun hän kuvaa runonlaulajien soittimia, jotka ovat samoja mutta eri nimisiä, eikä niitä pidä mennä vertaamaan toisiinsa. Edes pyynnöstä eivät vuosisataiseen vihaan syntyneet ja kasvaneet runonlaulajat kykene muuhun kuin jatkamaan perinnettä ja laulamaan toisilleen kuolemaa.

Kolme surulaulua Kosovolle antaa inhimillisen äänen aiheelle, joka on edelleen kipeä. Se on riipaisevan kaunis ja surumielinen tarina vihasta, jota ei saada hengiltä. Kadare on pienen ihmisen puolella, ja pieni on lopulta myös sulttaani suuruudessaan, sillä maan tomua me kaikki kuitenkin olemme. Voi kun muutos lähtisi oikeasti meistä jokaisesta, voi kun jaksaisimme, osaisimme ja uskaltaisimme ajatella itse ja päättää omin voimin, ketä ja miksi vihaamme – vai voisimmeko kuitenkin olla vihaamatta?

Upea, upea kirja. Lue se.



Muita arvioita: Hreathemus, Satu, Hannu Salmi, Krista Berglund Agricolassa.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Albania.

Tiikerin vaimo

Téa Obreht: Tiikerin vaimo
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2012
The Tiger's Wife (2011)
362 s.

Omasta hyllystä.


Nuoren lääkärin Natalian rakas isoisä kuolee sodasta toipuvassa maassa, sekavana aikana, jolloin valtioiden rajat muuttuvat ja murenevat ja ihmiset etsivät paikkaansa uudessa järjestyksessä. Natalia on rokotusmatkalla orpokodissa suru-uutisen kuullessaan, ja päättää noutaa isoisänsä jälkeenjääneet tavarat lähikaupungin ankealta poliklinikalta. Mummin surua on vaikea kestää katkeilevan puhelinlinjan välityksellä, mutta omaa menetystään Natalia ei vielä halua tai osaa käsittää. Sen sijaan hän uppoutuu työhönsä ja muistoihinsa, jotka kuljettavat hänet isoisän kertomien tarinoiden mukana useamman sukupolven taakse. Tarinoita hallitsevat isoisän lapsuudenkokemukset pienestä vuoristokylästä, jonne kerran saapui tiikeri, ja kohtaamiset kuolemattoman miehen kanssa. Hallitsevana elementtinä on kuolema, jonka Natalia kohtaa monessa eri muodossa.

Huikea kirja, ja vähän vaikea. Tartuin tähän oikeastaan tietämättä, mitä tarkalleen odottaa. Luin Téa Obrehtista Helsingin Sanomista tammikuussa, ja kiinnostuin Tiikerin vaimosta saman tien. No, en turhaan.

Kirjassa on jotenkin mystinen tunnelma, vaikka kehyskertomus on konstailematon: sodan päätyttyä jäljelle jääneiden on rakennettava rauhanaika niillä keinoin, jotka heillä on käytössään. Natalian tapauksessa se tarkoittaa suurten ponnistusten ja salakuljetettujen kallojen myötä hankittua lääkärintutkintoa, jonka vuoksi hän kiertää ystävänsä kanssa tekemässä hyväntekeväisyystyötä niin hyvin kuin voi. Orpolapset on lahjottava karkein rokotettaviksi samalla kun orpokodin puutarhassa kaivetaan esiin sinne sodan aikana haudattua ruumista, jotta vainajan suku saisi elää rauhassa. Obreht kuvaa hienosti tunnelmaa, joka vallitsee, kun arki on nyrjähtänyt sijoiltaan rakkaan ihmisen kuoleman vuoksi, mutta suruaika ei voi vielä käytännön järjestelyjen vuoksi alkaa. Eikä kuolemaa ehkä ole vielä edes sisäistetty.

Parasta ovat kuitenkin isoisän tarinat, joihin Natalia uppoutuu. Kuolematon mies kiehtoo salaperäisyydellään ja selittelemättömyydellään: kahvinporot ennustavat kuolemaa kullekin tavallaan, jonain hetkenä, ennemmin tai myöhemmin, väistämättä. Pienen, syrjäisen kylän kohtaama vieraan pelko, kun läheisiin metsiin ilmestyy tiikeri, kasvaa tolkuttomaksi samalla, kun kylän teurastajan kuuromykkä lapsivaimo ja Natalian vielä 9-vuotias isoisä ovat ainoat, jotka tietävät, ettei kyse ole mistään pedosta – jostain vieraasta kyllä, mutta sitähän olemme kai kaikki omalla tavallamme?

Oli mielenkiintoista lukea balkanilaisesta kuolemakulttuurista. Uskomus, jonka mukaan vainajan tavaroihin ei saa koskea 40 päivään kuoleman jälkeen, jotta levottomasti paikkaansa hakeva sielu saa tarvitsemansa rauhan, kertoo osaltaan kulttuurista, jossa kuolema on läsnä, muttei pelkästään pelota. Toisaalta se, että väärin haudattu vainaja vainoaa sukuaan kunnes tämän maallinen tomumaja on kaivettu ylös ja haudattu oikeaoppisesti, osoittaa, mikä on perinteiden ja yhteisöllisyyden merkitys. Missään nimessä kuolema ei voi olla merkityksetön tai yhdentekevä, mutta ei se aina ole myöskään pelkästään uhka. Kontrasti sodan julmuuksien ja ihmiselämään väistämättä kuuluvan, luonnollisen kuoleman välillä on suuri, vaikkei Obreht väkivallalla mässäilekään: itse asiassa Balkanin sodan kauheudet kalvavat mieltä lukiessa nimenomaan siksi, ettei niitä sellaisenaan isketä framille. Sen sijaan Tiikerin vaimon tarjoama sotakuvaus on enemmänkin rivien välissä ja sivulauseissa, siinä tunnelmassa, joka sodan jo loputtua vielä hallitsee maisemaa ja ihmisiä.

Ei tästä kirjasta varmaankaan ole kaikkien helppo pitää. Minä pidin. Tärkeämpää kuin tarinan henkilöiden syväluotaava luonneanalyysi (jota ei ole) on se, mitä kirja kertoo ihmisistä, meidän käytöksestämme, olemisestamme toistemme kanssa ja pelostamme toisiamme ja vierasta kohtaan. Ja miten se kaikki kulkee sukupolvien läpi, ajasta ja paikasta toiseen.

Sulkiessani kirjan ajattelin, että wau. Ihan vastaavaa en ole tainnut koskaan aiemmin lukea. Tuskin ihan heti luenkaan. Toinen ajatukseni oli, että wau. Mimmi on samanikäinen kuin minä. Ja kirjoittanut näin hienon kirjan.

Tiikerin vaimon on lukenut myös anni.M.