Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Kansi: Timo Numminen
Otava 2012
350 s.
Kirja saatu blogiarvonnasta.
Onni Happonen uskoo parempaan tulevaisuuteen ja solidaariseen yhteiskuntaan. Hän nousee 1920- ja -30-lukujen vaihteessa kovasti ahkeroimalla Heinäveden kunnallislautakunnan esimieheksi ja haaveissa siintää kansanedustajuus sosialidemokraattien riveissä. Kotona hänellä on vaimo Saimi ja kaksi lasta sekä paljon työtä, jota ei oikein ehdi tehdä kuntalaisten hyvinvoinnista huolehtimisen viedessä lähes kaiken ajan.
Suurtilallinen Pelkonen ei voi sietää minkään sävyisiä vasemmistolaisia, noita verikoiria ja kunniallisen talonpojan selkänahan ruoskijoita. Onni Happonen on Pelkosen vihalistan kärkipäässä, sillä moisella punikilla ei pitäisi olla mitään asiaa päättäviin tehtäviin. Kommunistien paikka on rajan takana, ei valkoisessa ja puhtaassa Suomessa. Pelkosen renkinä on Pakarinen, nuori punaorpo, jolla ei ole paljon hävittävää, eikä oikeastaan mitään muutakaan.
Vuonna 1930 tilanne alkaa kärjistyä. Lapuan liikkeen hurmiossa Heinäveden isännät kääntyvät yhteisvoimin Onni Happosta ja tämän puoluetovereita vastaan ja muilutukset alkavat raaistua. Happonen kaapataan kunnankokouksesta ja syrjäytetään vallankahvasta. Ajojahti käy yhä järjettömämmäksi ja kiihkeämmäksi. Saimi-vaimon pahat aavistukset täyttyvät vielä hirveämmin kuin hän pelkäsi.
Asko Jaakonahon Onnemme tiellä on vahva esikoiskirja ja vaikuttava lukukokemus. Se ahdistaa ja kauhistuttaa, saa puremaan hammasta ja ihmettelemään ihmisen sydämettömyyttä, järjettömyyttä ja hallitsematonta kiihkeyttä. Tarina pohjautuu tositapahtumiin, ja Onni Happosen tapaus on edelleen lopullisesti selvittämätön. Jaakonaho saa kuvaamansa ihmiset elämään, heihin on helppo uskoa.
Aihepiiri on rankka, jopa pakahduttava. Suomen historiassa on huomattavan paljon kiinnostavia ajankohtia, joista 1920-luvulla alkanut oikeistoradikalismin nousu on ehdottomasti yksi. Siitä lukeminen ja siihen tutustuminen on toisaalta myös ahdistavaa, sillä monet piirteet tuntuvat nostavan päätään uudelleen ja uudelleen. Suvaitsemattomuus, kiihkoilu ja oman asian sokea ajaminen eivät vanhene. Onnemme tiellä kuvaa tätä kaikkea onnistuneesti proosan keinoin.
Päähenkilö on kieltämättä Onni Happonen, vaikka hän jääkin etäiseksi, vain muiden silmin kuvatuksi. Kiihkeä aatteensa mies hänkin on, mutta ei yllä tässä kerrontaratkaisussa lähellekään Pelkosen ja kumppaneiden maanisuutta. Pelkonen on ällöttävä henkilöhahmo, ja paikoin lähes ylilyövän vastenmielinen. Silti uskoin häneen loppuun saakka, sillä, no, pelkosia on. Saimissa on särmää, ja vaikka hän ei saa koskaan taottua miehensä päähän omaa näkökulmaansa, mikään onneton hissukka hän ei ole. Surullinen kyllä, ja tyytymätön moneen seikkaan. Lopulta suuresti etenkin itseensä ja tekemiinsä valintoihin. Renki Pakarinen ei lopulta saa paljon kertojan tilaa, mutta on sitäkin keskeisempi ja hyvin aidon oloinen. Sääliksi toki häntäkin käy.
Onnemme tiellä on helposti lähestyttävä kirja, joka etenee joutuisasti. Etenkin viimeinen kolmannes kulkee kiihkeässä rytmissä ja saa jännittämään tulevia käänteitä, vaikka keskeisimmät niistä ovatkin etukäteen tiedossa. Kukin kolmesta kertojaäänestä vie mukanaan omiin näkemyksiinsä. Tylsistyä ei ehdi, vaikkei kyse sinänsä mistään toimintatrilleristä ole.
Pala kurkussa sitä lopulta sitten on, vihan ja pelon ja kiihkon edessä. Ja toivoo, että joskus vielä osaisimme olla ja elää toisin.
___
Amma kehuu kirjan taidokasta mikrohistoriallista otetta, Jori suosittelee varauksetta, Lukuneuvojan kirja pani miettimään monia asioita, Jaana Märsynaho vaikuttui muun muassa ajankuvasta.