Aija ja Janne Salovaara: Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä

 

Kosa ja Muka ovat serkukset, joita maailma ihmetyttää. Illalla ei uni meinaa tulla silmään ennen kuin heidän huoltajansa Menne on joutunut hieman selittämään Maapallon ja avaruuden rakennetta ja ihmisen paikkaa siellä.

Heti aamusta heitä alkaa mietityttää veden olemus ja kiertokulku. Sitä on hieman helpompi lähteä konkreettisesti selvittämään kuin avaruuden muotoa, joten Kosa ja Muka hyppäävät pyörän selkään ja ajelevat vedenpuhdistuslaitokselle.

Veden kiertokulun lisäksi Kosa ja Muka ehtivät yhden ja saman päivän aikana tutustua niin ruoantuotantoon, vallan jakautumiseen, viestinvälityksen historiaan, siirtolaisuuteen, demokratiaan kuin ylipäänsä kansalaisyhteiskunnan eri osa-alueisiin. Aihepiirejä on paljon, mutta kaikkea tulee vastaan, kun kulkee silmät avoinna.

Aika mainio lasten ja varhaisnuorten tietokirja tämä Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä. Aiheita on tosiaan riittämiin, eikä niiden käsittely aikuisillekaan suunnatusti ole mitenkään helppoa, lapsiyleisöstä siis puhumattakaan. Salovaarat kuitenkin onnistuvat hienosti yhdistämään tiukan tiedon ymmärrettävään kontekstiin ja tarinaan.

Kirja pyrkii avaamaan yhteiskunnan ja maailman toimintaa lukijalle hahmotettavassa muodossa ja useammasta näkökulmasta. Varsinaisen päähenkilöidensä elämän tarinan ohella kirja selittää ja näyttää, miten esimerkiksi valta jakautuu tai kuinka tiedonvälitys on vuosisatojen aikana muuttunut. Oman itsensä pystyy sijoittamaan osaksi suurempia kokonaisuuksia ja hahmottamaan isojakin rakenteita.

Pidin myös raikkaista ja perinteikkäämpiä rajoja rikkovista henkilöhahmoista ja perhemalleista. On todellakin korkea aika, että lasten- ja kaikissa muissakin kirjoissa ihmiselämän moninaisuus pääsee yhä arkisemmaksi asiaksi, josta ei tehdä sen kummempaa numeroa.

Kirjan aihepiirit herättävät varmasti eri ikäisissä lukijoissa monenlaista pohdittavaa. Jäinkin miettimään, mikä kirjan keskeisin kohderyhmä on. Ehkä varhaisnuoret, vaikkapa siinä vaiheessa, kun koulussa on jo hieman aloiteltu yhteiskuntaopin opetusta? Tai miksei toki ilman sitäkin, eipä kouluopetus miksikään autuaaksi tee, oppia voi isoja juttuja ennen kuin niitä koulussa käsitellään.

Yhtä kaikki koin lukijana ilon ja oivalluksenkin hetkiä tämän kirjan äärellä. Hyvin voisin kuvitella käyttäväni Kosaa ja Mukaa opetuksessa ja nuorison kanssa kirjan ajankohtaisista aiheista puhuessani. Tuomas Kärkkäisen raikas kuvitus on selkeää ja havainnollistavaa ja kirjan väri- ja sävymaailma kutsuu luokseen ja tutustumaan sisältöön.

Oivaa luettavaa tiedonhaluisille ja maailman moninaisuudesta kiinnostuneille – ilahduttavaa päästä lukemaan lapsille suunnattua tietokirjallisuutta, joka ei pelkästään keskity luonnontieteisiin ja tekniikkaan vaan laajalla skaalalla ensisijaisesti yhteiskuntatieteisiin.

Aija ja Janne Salovaara: Kosa ja Muka muuttavat maailmaa – Kestävän kehityksen jäljillä
Kuvitus: Tuomas Kärkkäinen

Avain 2021

56 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Luelue Viidakkoponi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset - suomalaisten elämää Amerikassa

 

Siirtolaisuus on kiehtova teema, joka on alati läsnä nykyajassa siinä missä menneisyydessäkin. Liike, liikkuminen, uusille alueille lähteminen ja vanhojen seutujen hylkääminen on kuulunut vahvasti ihmisyhteisöjen elämään kautta vuosituhansien.

1800-1900-lukujen siirtolaisuus Amerikan mantereelle on merkittävä historiallinen ilmiö, jonka seuraukset näkyvät edelleen. Se on myös yksi suosikkiaiheistani seiskaluokan historiassa, ja usein olenkin pyrkinyt panostamaan erityisesti siirtolaisuuden monimuotoisuuteen ja matkanteon konkretisoimiseen. Useimmiten aloitan aihepiirin tehtävällä, jossa oppilaat joutuvat miettimään ja kirjoittamaan saamaansa matkalaukkukuvaan, mitä itse pakkaisivat mukaan, jos joutuisivat muuttamaan toiseen maahan vain yhden laukun verran tavaraa. Sangen usein oppilaiden mukaan lähtisivät toimivimmat vaatteet, rakkain elektroniikka ja laturit, säästöt ja aarteet.

Sangen hyvin tästä saa usein keskusteluaiheen siihen, miksi raflaavissa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä kuvituksissa ja ”keskusteluissa” (eli nettiöyhöttömisessä) länkytetään siitä, että liikkeessä olevilla ihmisillä on mukanaan juuri elektroniikkaa ja kestäviä vaatteita.

Miksiköhän.

No, Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan. Kirja on saanut innoituksensa Suoniemen omassa suvussa eletyistä tapahtumista, mikä on yhtäältä ilahduttavan henkilökohtaista ja toisaalta kovin samastuttavaa monelle. Suomalaisista suvuista, etenkin pohjanmaalaisista, löytyy runsas määrä siirtolaiseksi lähteneitä. Ilmiö ei ole Suomessa lainkaan tuntematon.

Ameriikan lapset kuvaa monipuolisesti ja kevyellä otteella sitä pitkää, kallista ja vaivalloista matkaa, joka siirtolaisten on pitänyt kulkea Suomesta Amerikan mantereelle. Kirja keskittyy juuri Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Tutuksi tulee matka ensin Suomesta Isoon-Britanniaan, sieltä Atlantin yli Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin ohitse Finntowneihin suurkaupungeissa ja pikkupaikkakunnilla.

Lukija kokee konkreettisten esimerkkien kautta, kuinka monenlaisiin eri töihin ja tehtäviin suomalaisia lähti: metsiin, preerioille, uudisasukkaiksi, palveluskunnaksi, lokareiksi ja lumperijäkeiksi. Miten paljon ikävöitiin kotiin, ja miten paljon toisaalta ihastuttiin uusiin seutuihin ja mahdollisuuksiin. Puhuttiin fingelskaa, syötiin äpylipaita ja prekfestiä, käytiin elokuvissa ja tansseissa, liityttiin ammattiyhdistyksiin ja etsittiin puolisoa.

Teksti on helppolukuista, kuvailevaa ja tarinallista. Se tuntuu tutulta ja tekee sisällöstäkin tuttua, matalan kynnyksen takana olevaa. Kirjan parissa on hauskaa viettää aikaa, lukea luku ja aihe kerrallaan tai ahmaista isompi siivu saman tien. Emmi Kyytsösen kuvitus on iloinen ja värikäs, joskin itse olisin mieluusti katsonut suurempaakin määrää kuvia, ne havainnollistavat sisältöä oivasti. Mukana on myös tehtäväosioita, joita voi tehdä tai olla tekemättä – hyödyllisiä myös koulukäyttöön.

Opettavaista, hyödyllistä ja kuitenkin viihdyttävää. Tavallisten mutta rohkeitten ihmisten historiaa nykyajan ihmisille, suurien kokonaisuuksien pilkkomista ymmärrettävään ja hallittavaan muotoon. Isojen ilmiöiden inhimillistämistä: tätä oli elämä ja arki, ihan tällaista tavallista ja tuttua, vaikkakin toki uusilla Ameriikan mausteilla.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2021
87 s.

Arvostelukappale.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Paolo Giordanon romaani Jopa taivas on meidän ei päästänyt helpolla. Haastetta riitti niin kirjan pituudessa (muhkeat 586 sivua) kuin sisällössäkin (monimutkaisia ihmissuhteita, määrittelyjä pakenevia henkilöitä, ristiriitaisia ajatuksia tuottavia käänteitä), mutta urakka kannatti kuitenkin.

Jopa taivas on meidän kuvaa neljää nuorta, joiden polut ovat osin syntymästä asti yhteydessä olleita, osin sattumalta muodostuvia. Päähenkilöksi nousee Teresa, joka viettää vastentahtoisesti nuoruuden kesiään isänsä kotikylässä Apulian Spezialessa isoäidin dekkareiden ja (sentään) uima-altaan äärellä. Eräänä kesänä Teresa kohtaa naapurimaatilalla asuvat pojat Bernin, Nicolan ja Tommason, eikä mikään ole enää kuin ennen.

Teresasta tulee vuosien, monenlaisten käänteiden ja ennen kaikkea Bernin kanssa solmimansa lujan ihmissuhteen myötä omavaraistaloutta pyörittävä aktivisti, äärimmäisyyksiin taipuvan ihmisen puoliso ja lopulta myös hyvin yksinäinen nainen. Teresan kasvu, muutos ja persoona nousevat romaanin keskiöön, vaikka sivuun ei jää Bernkään.

Bern on ennen kaikkea kuoreensa kätkeytyvä, harmaan sävyt elämästään siivonnut ja asialleen omistautuva ihminen. Vastenmielinen kaikessa kovuudessaan ja äärimmäisyydessään, juuri sellainen ihminen, jota en itse oikeassa elämässä jaksaisi sietää, mutta joka on romaanihahmona kiehtova ja hämmentävä.

Nicola ja Tommaso joutuvat tyytymään sivurooleihin, vaikka merkittäviä henkilöitä ovatkin. Nicolasta tulee poliisi, Tommasosta alkoholisti. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan - paljon. Pojat ovat kasvaneet veljesten tapaan Teresan isoäidin naapuritilalla, heidät on kasvattanut pariskunta Cesare ja Floriana, joista etenkin Cesarella on sangen persoonallinen maailmankuva ja ja usko. Lapsuuden ja nuoruuden opit vaikuttavat poikiin heidän loppuikänsä ajan, ja väistämättä vaikutus yltää myös Teresaan, joka sotkeutuu tilan elämään vähitellen.

Jopa taivas on meidän on runsas ja rönsyilevä, paikoin raskas. Luvut ovat pitkiä, joskus ne tuntuvat jatkuvan ikuisuuteen. Rakenteessa on monia aika- ja kerrontatasoja, henkilöt kuvaavat kokemuksia toisilleen eri ajoissa ja paikoissa, eri näkökulmista ja eri asioita jo kokeneina ja nähneinä. Kerronta on vaihtelevaa, se on paikoin hieman osoittelevaa mutta pohjimmiltaan ja parhaimmillaan tarkkakatseista ja moniulotteistakin.

Romaani on kasvutarina, rakkaustarina, ajankuva. Se on kertomus aktivismista ja aatteista, valitusta elämäntavasta, askeettisuudesta ja ihmisen muokkautuvuudesta. Se kertoo ristiriidoista, muutoksesta, ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Syvimmin sen teemana on kuitenkin ihmisten välisten suhteiden arvaamattomuus - ja toisaalta se, kuinka väistämättömiä konfliktit, ristiriidat, törmäykset, välirikot ja haarautuvat polut ihmiselämässä ovat.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän
Suomentaja: Leena Taavitsainen-Petäjä

Aula & Co 2021

586 s.

Divorare il cielo (2018)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutuulia, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta

 

Jukka Itkosen Terveiset ulapalta on mainio lastenlyriikan runokokoelma, joka nimensä mukaisesti vie keinumaan aalloille, niiden alle ja välillä rannallekin. Värikkään ja ilahduttavan kuvituksen on tehnyt Camilla Pentti.


- - Meri,
järvi, lampi.

Meri on valtavampi
kuin muista kumpikaan.

Ammoisina aikoina
meri peitti melkein koko maan.

Ja meressä syntyi elämää. - -


(Ote runosta ”Meri, järvi, lampi”)


Kokoelman runoissa kohdataan muun muassa miljoonia vuosia vanha trilobiitti, molokkirapu Limulus, pallokala, meritähti ja sähköankerias sekä tietenkin laivakissa ja -koira. Pohditaan elämää merillä, muistellaan menneitä, haaveillaan uusista seikkailuista – ja käydään lähes huomaamatta läpi jopa Maapallon miljoonia vuosia pitkää historiaa ja kehitystä!


- - Päivä lämmin,
keväinen,
lammikko niin leväinen,
että kala
varsieväinen
ankarasti pohti:

”Tohtisiko täältä nousta
ylös, maata kohti”

Se mietti
siinä aikansa
ja lopulta se tohti. - -


(Ote runosta ”Varsieväinen”)


Itkonen osaa taitavasti ujuttaa runoihin mahdollisuuden oppia uutta ilman, että niiden luettavuus ja viihdyttävyys kärsisi. On kyse sitten sanoista, termeistä, luonnonhistoriasta tai teknologiasta, huomaamattaan saattaa tajuta oppineensa jotakin. Vähintäänkin tarkan pikkulukijan seurassa saattaa päätyä selittämään vaikkapa sitä, miten elämä on syntynyt merissä tai miten ihmiset ovat oppineet hyödyntämään veneitä, tuulta ja polttomoottoreita vesillä liikkumiseen.


- - (Nykyisinä aikoina)

Ajan myötä, tarve vaati,
tietenkin, no siksi,
purjeveneet muuttuivatkin
paljon suuremmiksi,
valtamerilaivoiksi,
monimastoisiksi.

Nykyään jo rakennetaan
rautaisia laivoja,
joiden suunnittelu vaatii
teräviä aivoja.

Mutta mistä kaikki alkoi?

Mistäpä muusta
kuin siitä
kauan sitten
veistetystä puusta.”


(Ote runosta ”Laivat”)


Itkosen riimit ovat hauskoja ja oivaltavia, runojen tunnelma on hyväntuulinen ja kaukana kurttuotsaisuudesta. Runon puhujina ja aiheina vilahtelevat kiinnostavat meriin ja vesillä liikkumiseen liittyvät hahmot ja ilmiöt, ja uskoisin kirjasta olevan iloa yhtä lailla meri-ihmisille kuin maakravuillekin. Kuvasto ja sanasto on sellaista, että sen tunnistaa, vaikka esimerkiksi purjehdussanasto tai risteilyalukset eivät omaan kokemuspiiriin kuuluisikaan. Höyhensaarille nyt jokainen on ainakin purjehtinut joskus!

Olen lukenut kirjan runoja sekä ääneen yksivuotiaalleni että itsekseni, ja ne toimivat kummin vain. Ehkä kuitenkin vielä paremmin ääneen luettuina, kun hauskat riimit ja äänteet pääsevät oikeuksiinsa ja runojen paikoin yllättävän suuret tarinat esiin.

Hyvää mieltä ja meren suolaista tuoksua, tästä sopii nauttia!


”Elämän meri

Voi olla julma,
voi olla hyvä,
syvä tai sitten
vähemmän syvä.

Jokaisen elämän meri.

Toisinaan saapuvat
matalapaineet,
myrskyää, nousevat
vastaamme laineet.

Ankara elämän meri.

Sitten kun meren
ilme taas vaihtuu,
huolet ja murheet
mielestä haihtuu.

Lempeä elämän meri.”



Jukka Itkonen: Terveiset ulapalta. Runoja vesiltä
Kuvitus: Camilla Pentti
Lasten Keskus 2021
42 s.

Arvostelukappale

Toisaalla: Kirjavinkit, Matkalla lukemisen maailmaan

Haasteet: Kirjoja ulapalta

Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään

 

Korona-aika on vienyt metsään monet sellaiset henkilöt, jotka eivät ole siellä välttämättä pitkiin aikoihin käyneet. Kansallispuistot pullistelevat kävijöistä, luontopoluilla on jopa jonoa, retkivälineet ovat suosittuja. Mahtavaa! Ilmiön kääntöpuolena on ajoittain hukassa oleva retkeilyetiketti ja yllättävän heikosti hallussa olevat jokamiehenoikeudet – jotka ovat tyystin poikkeuksellinen asia globaalissa mittakaavassa. Yhtä kaikki metsä on kutsunut monia ja hyvä niin.

Aura Koiviston kirja Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään on virkistävä tietokirjan ja pamfletin yhdistelmä, jonka aukikirjoitettu ja suoraan sanottu tehtävä on puolustaa suomalaista metsää – ja nimenomaan luonnonmetsää. Koivisto on ikänsä metsiä kulkenut, niihin tutustunut ja omalta osaltaan niistä huolen pitänyt. Hän on vankkumaton luonnon monimuotoisuuden ja luonnonrauhan puolustaja eikä pyytele sitä anteeksi. (Miksi pitäisikään.)

Sen sijaan huutia saavat (hupi)metsästys, talousmetsien hoitomenetelmät ja niiden määrä suhteessa luonnonmetsiin, eläinlajien kato ihmisen aiheuttamana, petoeläimiin liittyvä keskustelu ja ylipäänsä vieraantuminen luonnosta. Koivisto harmittelee esimerkiksi suomalaisen puuston ikää. Isoja puita on vähän ja sen sijaan puusto on nuorta ja ”taloudellista”. Isojen, vanhojen puiden merkitys ekosysteemille on suuri ravinnon ja suojan antajana, samaan eivät koskaan kykene talousmetsien puupellot.

Luonnon kanssa voi olla ystävä monella lailla, eikä kaikkien tarvitse ruveta eräjormiksi. On kuitenkin paikallaan hieman pohtia tapaa, jolla luonnosta ja metsistä Suomessakin puhutaan ja millaisia oletuksia ja käsityksiä niihin liittyy. Onko esimerkiksi välttämätöntä aina ”hoitaa” metsää? (Ei ole, minäkään en hoida omistuksessani olevaa vajaan kahden hehtaarin metsäaluetta Pohjois-Karjalassa, vaan se saa elää omaa elämäänsä.) Miksi petoeläimiä pelätään niin paljon, vaikka niiden aiheuttama vaara ihmiselle on lopulta vähäinen? Miksi luonnonsuojelualueita ei ole huomattavasti enemmän, vaikka metsiä nimenomaan pitäisi aktiivisesti suojella uhanalaisten lajien ja luonnon monimuotoisuuden säilymisen vuoksi?

Koivisto kannustaa panemaan hyvät kengät jalkaan, hankkimaan selkeän kartan (ja opettelemaan sen lukemisen) ja painumaan metsään – mielellään kiikarien kanssa, jotta pystyy tarkkailemaan luontoa ja sen lukemattomia eliölajeja niitä kuitenkaan häiritsemättä. Vaikka luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja on Suomessa lopulta suhteellisen (ja Koiviston mukaan auttamatta liian) vähän, ne ovat kuitenkin saavutettavissa, kuten on toki mikä tahansa metsä. Siinä mielessä Suomi on todellakin metsien maa: kaikkialta pääsee sangen pienellä vaivalla metsään, jos haluaa.

Pidin kirjan napakasta asenteesta, voimakkaasta viestistä, tiedon ja omien kokemusten yhdistelystä. Se on rehdisti oma itsensä: luonnonvaraisen ympäristön puolustuspuheenvuoro.

Ja saatoinpa innostua taas hieman lisää eri eläin- ja kasvilajien opettelusta – tänä kesänä olen oppinut jo tunnistamaan nokikanan ja punasotkan, jotka molemmat bongasin Espoon Suomenojan lintualtailla (ihastuttava ja erittäin hyvin saavutettavissa oleva lintubongauskohde täällä pääkaupunkiseudulla muuten!).


Aura Koivisto: Ei mikä tahansa metsä – Lähde retkelle luonnonmetsään
Into 2021
221 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 1. Kirja, jonka kannet vetävät puoleensa

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

 

Markku Välitalon omakustanteena julkaisema luontoteos Hiljaisilla havumailla ilahduttaa maanläheisyydellään ja luontevuudellaan. Se vie lukijan mukaansa Posiolle, sen vesille, metsiin ja luontomaisemiin. Taitavat ja tunnelmalliset valokuvat tekevät teoksesta hienon kokonaisuuden.

Välitalo on oululainen luontoharrastaja, intohimoinen mökkeilijä ja eränkävijä. Hiljaisilla havumailla on kunnianosoitus Suomen luonnolle ja ihmisen mahdollisuuksille sen kätköissä. Samalla se on muistelmateos, jonka keskiöön nousee oman erämaamökin rakentaminen ja mökkiseutuihin tutustuminen ja niihin kotiutuminen.

Teos jakautuu rakenteeltaan käsittelemään erilaisia aiheita ja ympäristöjä, jotka ovat Välitalolle tärkeitä. Mökki itsessään posiolaisen järven rannalla ansaitsee oman esittelynsä ja historiikkinsa, sillä ei ole lainkaan yhdentekevää, kuinka oikeaan mökkipaikkaan päädytään. Tämän eittämättä tunnistaa moni sellainen, joka on joskus etsinyt kesäpaikkaa ja joutunut näkemään vaivaa sen eteen. (Oman mökkini olen saanut perintönä, joten itse en ole koskaan kokenut etsimisen haasteita ja iloja, sillä mökkisaareni on aina ollut elämässäni ja toivottavasti myös pysyy.)

Mökin tultua tutuksi Välitalo johdattelee seuranaan metsään, tunturiin, rotkoon ja järvelle – upeita suomalaisia maisemia kaikki. Hän kirjoittaa kokemuksistaan ja paikoittaisista kommelluksistaan, joita aktiivinen luonnossa liikkuminen ja luontokuvaaminen tuovat eteen. Luonto- tai eräkirjallisuus ei genrenä ole minulle erityisen tuttua: olen toki jonkin verran lukenut tietokirjallisuutta luontoaiheista, mutta varsinainen eräkirjallisuus ei minua suuremmin vavahduta. En osaa sanoa, kuinka tyypillistä eräkirjallisuutta Hiljaisilla havumailla on tai ei ole, mutta kaltaiselleni luontoa rakastavalle ja luonnossa itsekin liikkuvalle kaupunkilaiselle se tuo ilahduttavan tuttavallisen ja helposti lähestyttävän kurkistuksen pohjoissuomalaiseen maisemaan.

Välitalo kirjoittaa ympärillään olevasta maailmasta hellyydellä ja lempeydellä, turhaa kärkevyyttä välttäen, vaikka pitääkin tiukasti luonnon monimuotoisuuden puolta. Selvää on, ettei mikään vastaantuleva luonnon elementti ole hänelle vastenmielinen tai vieras, pikemminkin uteliaisuutta ja kunnioitusta herättävä. Kirjan sivuilla törmätään niin myyriin, sammakoihin, sammaliin, majaviin kuin tykkylumen peittämiin puihin ja revontuliin – toisinaan väistämättä kohdattavia oman lajin yksilöitä unohtamatta.

Oman mainintansa ansaitsevat ilman muuta Välitalon hehkuvat ja värikylläiset kuvat, joita kirjassa on kymmenittäin. Pelkästään niiden katselu tuntuu laskevan sykettä ja tuovan mukanaan vienon metsän tuoksun.

Hiljaisilla havumailla on kaunis, hyvää mieltä lukijalleen tuova luontokirja, jonka henkilökohtaisuus ja kokemuksellisuus tekevät kunniaa upealle suomalaiselle luonnolle.

Kirjaa voi tilata suoraan tekijältä: markku.valitalo(a)gmail.com

Markku Välitalo: Hiljaisilla havumailla

Ulkoasu ja kuvat: Markku Välitalo

Omakustanne 2020

175 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Luetut kirjat -blogi, Kirjahullun päiväkirja, Ja taas kirja kädessä, Elämä on ihanaa, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista, Kirjat kertovat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan

Marja Aho: Lasienkeli

 

Lastenkodissa asuva ja pitkälti siellä myös kasvanut Killi on päätynyt sairaalan psykiatriselle osastolle itsemurhayrityksen jälkeen. Nyt luvassa on jotain ehkä vieläkin rankempaa kuin yritys kuolla: pitäisi yrittää sen sijaan toipua, päästä yli ja eteenpäin, olla enää joutumatta takaisin pimeyteen.

Killin tausta on rikkonainen. Perhe ei voinut olla hänelle turvallinen ja vakaa kasvuympäristö, joten hänestä tuli laitoslapsi. Lastenkoti tuntuu Killistä kuitenkin kodilta, se on hänen paikkansa, jossa asuvat ja työskentelevät hänen ihmisensä, kuten nyt vaikka paras ystävä Moona ja luottotyöntekijä Tuomas. He ovat myös tärkeässä roolissa, kun Killin toipumisprosessi alkaa ja etenee. Niin ikään jämpti mutta lempeä omahoitaja Ritva tukee Killiä. Eikä pidä unohtaa lääkehoitoa, lääkäreitä ja taideterapiaa, jota Killi tosin ei voi olla pitämättä humpuukina.

Ehkä merkittävimmän käänteen Killi kokee, kun hän kohtaa sairaalan pihalla mustatukkaisen Iiriksen, sairaala-alueella asuvan ylilääkärin tyttären, jonka kanssa pääsee tutustumaan piilotettuihin paikkoihin, sairaalan historiaan ja, niin, omaan mieleen myös. Tytöt ystävystyvät ja Killi kokee heräävänsä uudella tavalla eloon Iiriksen seurassa. Ehkä huominen tulee vielä.

Marja Ahon nuortenkirja Lasienkeli ei ole ihan kevyimmästä päästä luettavaa, mutta todentuntuinen ja koskettavakin se kyllä on. Itsetuhoisuus, masennus, ahdistus ja muut mielenterveyden kolhut ovat minulle tuttuja teemoja niin työelämästä kuin muutenkin, eikä niistä mielestäni voi puhua liikaa. Nuorten kanssa työskennellessäni olen huomannut joutuneeni toisinaan tilanteisiin, joissa on niin rankkaa, että en välttämättä enää ole varma, miten toimia. En ole mielenterveysalan ammattilainen vaan opettaja - ja joskus tuntuu, että nykyisin se ei enää aina riitä. Siksikin pidän itseni mielelläni kaikin mahdollisin tavoin kärryillä siitä, miten mielenterveyden tematiikkaa nuorten kanssa käsitellään ja nostetaan esiin.

Lasienkeli on tiivis romaani, joka käsittelee teemaansa niin, ettei lukija uuvu sen alle. Tarinaa ei ole venytetty turhia, joskin ehkä sen taustaa olisi voinut hieman selkeämmin avata. Tuntuu, ettei Killiä pysty ihan ymmärtämään, kun hänen menneisyydestään ei kerrota riittävästi, vaikka se nimenomaan on hänen mielenterveytensä kolhujen taustalla. Empatiaa hän kyllä herättää rikkonaisuuksineen ja tunteineen, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Ja empatia toki onkin tärkeää.

Hieman kohottelin kulmiani, kun toipumiseen tuli mukaan joitakin hengellisiä elementtejä. En halua väheksyä niiden merkitystä ihmisille, jos ne tuntuvat itselle sopivalta, mutta olen silti helposti karvat pystyssä, jos vastauksena mielenterveyden haasteisiin tarjotaan uskontoa. Onneksi tematiikka pysyy kevyenä sipaisuna ja Killi saa oman tilansa tehdä omat ratkaisunsa.

Kirjan nimeä pidän kyllä melko kliseisenä, vaikka sille perusteet tarinasta löytyvätkin. Kaikenmoiset särkyneet, lasiset, hajonneet ja pudonneet enkelit on symboleina jo pitkälti tyhjiin kaluttu. Mutta olkoon niille silti paikkansa, eihän se mitään haittaa.

Otan Lasienkelin muistilistalleni, kun pääsen taas syksyllä vinkkaamaan luettavaa nuorille töissä. Tästä kirjasta saa ajateltavaa ja juteltavaa. Se koostaa eheän kokonaisuuden vaikeista ja satuttavista aiheista ja muistuttaa, kuinka aina voi nousta uudelleen jaloilleen.


Marja Aho: Lasienkeli
Ulkoasu: Kaisu Sandberg
Myllylahti 2021
169 s.

Arvostelukappale


Toisaalla: Kirjavinkit, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 24. Kirja, jonka kansissa on vettä

Emilia Erfving: Roskakasa

 

Metsään ilmestyy yön aikana kasa, jota eläimet saapuvat ihmettelemään. Kasassa on kaikenlaista kummallista tavaraa, jota eläimet eivät oikein tunnista. Kyse ei ole kasveista, sienistä, kivistä eikä mistään elävästä, mutta kaikenlaista eri muotoista, näköistä, tuntuista ja hajuista siinä kuitenkin on. Kummallista!

Muut eläimet ihmettelevät asiaa suuresti, mutta hiiri tietää, että kyse on roskista. Se tietää myös, että kannattaa olla roskien suhteen varovainen: niistä ei oikein voi mennä takuuseen eikä tietää, mitä roskien kanssa tapahtuu.

Siinä paha missä mainitaan! Hyvältä tuoksuva säilyketölkki kiinnostaa kettua (ymmärrettävästi) niin paljon, että se jää jumiin ketun päähän. Myös sähköjohdot, purukumit, karkkipaperit ja muovit ovat vaaraksi eri eläimille eri muodoissaan. Jopa madot joutuvat ongelmiin, kun mikromuovi päätyy niiden elimistöön.

Toisaalta on myös roskia, joista on hyötyä, kun niitä osaa käyttää. Lintu voi vaikkapa rakentaa langasta itselleen ja poikasilleen pesän ja hiiret ja mäyrät voivat hyödyntää kangasjätteitä tai paperia niin ikään pesänrakennuspuuhissaan. Ehkä näiden hyötyroskienkaan paikka ei silti olisi metsässä olevassa kasassa.

Emilia Erfvingin uusi kuvakirja Roskakasa on vinkeä ja vähän villi kuvakirja roskaamisen vaikutuksesta lähiympäristöön ja sen olentoihin. Tarina on kuvakirjojen tapaan tiivis mutta oikein oivallinen ja oivaltava. Tämän konkreettisemmin ei enää voi osoittaa, miten hanurista roskaaminen on ja miten valtavasti vaikutusta yhdelläkin maahan heitetyllä karkkipaperilla tai purukumilla voi pahimmillaan olla.

Kuvitus miellyttää väreiltään ja muodoiltaan silmääni. Sivuilla on mukavasti vaihtelua, kiinnostavia yksityiskohtia ja huomion kiinnittäviä osia. Kokonaisuus on harmoninen ja rauhallinen ja antaa tilaa tarinalle ja omalle tutkimiselle ja tarkastelulle. Tarinan jatkuvuus toimii aukeamalta toiselle ja loppu jää kiehtovasti hieman tulkinnanvaraiseksi ja yllättäväksi, kuitenkin oikein positiiviseksi. Toivoa on!

Roskakasa käsittelee teemaa, johon kaikki lapset (ja aikuiset!) pääsevät kyllä sisään saman tien. Jokainen on nähnyt roskia väärässä paikassa ja toisaalta myös roskiksia: tämän kirjan myötä niiden käyttötarkoitus ei voi enää jäädä hämäräksi. Vaikka kirja ja sen tarina ovat napakan kantaaottavia, minkäänlaisesta paasauksesta ei voi puhua. Roskakasa on yksinkertaisesti vain erittäin hyvin aiheensa tiivistävä ja sanomansa perusteleva kuvakirja.

Älä roskaa, pliis!

Kirja on toistaiseksi kestänyt hyvin hieman rajummankin lukemisen.

Oma 1-vuotias kanssalukijani ei vielä varsinaisesti kommentoi, mutta vähän isomman tyypin kanssa tämän kirjan äärellä voi erinomaisen hyvin jutella roskista ja roskaamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta. Ainakaan roskien paikka ei ole metsä eikä puisto eikä piha eikä mikään paikka, missä on myös muita elollisia olentoja, joille roskat voivat olla vaaraksi. Roskakasa jää ehdottomasti omaan hyllyyn vielä moneen kertaan luettavaksi!

Emilia Erfving: Roskakasa

Lasten Keskus 2021

32 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirja on osa kirjasarjaa (toinen osa, ensimmäinen eli Kasa pitääkin seuraavaksi hankkia luettavaksi!)

Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 

Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.

Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.

Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä

Atena 2021

199 s.

Arvostelukappale.

Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret

Kansi ja kuvitus: Apila Pepita

SKS 2021

119 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

 

Luin niin mahtavan kirjan, että haluan kertoa sen kaikille. Toivon, että kaikki lukevat sen ja saavat yhtä hienon kokemuksen kuin minäkin. Koska tämä kirja ansaitsee sen ja lukijat ansaitsevat sen.

Ville-Juhani Sutisen esseistis-narratiivinen (onkohan tämä edes sana) tietokirja Arktis – Likaista lunta on todella, todella kiehtova teos. Sen tarkoituksena on esipuheen mukaan käsitellä ennen kaikkea arktista aluetta itseään ja "tarkastella sitä sellaisena kuin se on tällä vuosituhannella". Ei siis pyöriä historiallisessa myytissä, ei toistaa tutkimusmatkojen eetosta tai haaveilla pohjoisen valkoisesta fantasiasta, jota ei oikeasti ole sellaisenaan olemassakaan. Olennaisinta ja leimaavinta arktiselle alueelle ovatkin ihmisen jäljet siellä.

Kirjan kolmentoista luvun myötä matkataan Muoniosta Ruijaan, Huippuvuorilta Grönlantiin ja useita kertoja Venäjälle. Sutisella on lukijan kiinnostusta hivelevä tapa kirjoittaa yhtäältä matkareportaasia ja -päiväkirjaa, toisaalta yhdistää mukaan haastatteluja ja historiallis-yhteiskunnallisia elementtejä. Tuntuu, kuin saisi etuoikeuden seurata matkantekoa ja uusiin paikkoihin tutustumista aivan lähietäisyydeltä, vaikka itse ei tarvitsekaan (vaiko saa?) tarpoa reisiä myöten lumessa ja palella hyytävässä tuulessa.

Arktis – Likaista lunta kohtelee aihettaan hellästi mutta huolellisesti, eikä silottele pintaa. Teoksen sivuilla lukija saa pohtia Sutisen seurassa, onko ihmisellä todella asiaa ihan joka paikkaan, pitääkö kaikkien paikkojen olla ihmistä varten, mikä on ihmisen oikeus ympäristönsä muokkaamiseen ja hyödyntämiseen. Monet arktisen alueen seudut ovat niin etäällä ihmiselle sopivista asuinalueista, että ne ovat tyystin keinotekoisia, pelkästään lentokoneilla tai rahtilaivoilla kuljetettujen tuontitavaroiden ja muualta määräajaksi muuttavien ihmisten varassa, paikkoja, joissa elämän sykli muodostuu sen mukaan, milloin seuraava tavaralähetys saapuu tai sovittu työkeikka tulee päätökseensä.

Arktisen alueen alkuperäiskansat saavat myös oman osuutensa kirjan luvuissa. Sutinen kirjoittaa heidän asemastaan ymmärtäväisesti ja kunnioittaen, purkaen osaltaan alkuperäiskansoihin liitettyä mytologisointia ja ennakko-oletuksia. Neuvostoliiton ja sen jälkeisen Venäjän ikeen alla alkuperäis- ja muiden vähemmistökansojen asema ei ollut eikä ole hääppöinen, ja pitkälti jäljellä olevat kansat joutuvatkin tulemaan toimeen vähällä ja omillaan, syrjässä ja etäällä kaikesta ja kaikista. 

Kirjan tunnelma on rauhallinen, hieman surumielinen. Sen rakennusaineena toimii varmaankin kuvattujen paikkojen hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Ihmisiä ja toimintaa on vähän, sitäkin enemmän on jylhää maisemaa, omillaan olevia alueita ja paikkoja, joissa humisee mennyt elämä. Etenkin Venäjällä on paljon seutuja, joilta ihmiset ovat muuttaneet pois ja jättäneet jälkeensä aavekaupunkeja ja hitaasti rapistuvia asuinrakennuksia ja teollisuuskiinteistöjä, halkeilevia kiveyksiä ja romahtaneita patsaita.

Jos jotain jäin kaipaamaan, se on katsaus Pohjois-Amerikan mantereen arktiselle alueelle. Siihen nähden, että sitä ei kirjassa käsitellä lainkaan, Venäjä saa sangen suuren aseman. Toisaalta rajaus on varmasti perusteltu ja pohjautunee Sutisen kiinnostuksenkohteisiin ja pitkään perehtyneisyyteen itänaapuriimme.

Arktis – Likaista lunta oli lukemisen, oppimisen ja tuntemisen iloa. Sutinen tekee sanavalinnoillaan ja kerronnallaan lukijan nojatuolimatkan helpommaksi kuin sen ehkä pitäisikään olla: jopa kaltaiseni mukavuudenhaluinen laiskimus alkaa jotenkin kummasti kaivata kohti pohjoista näkemään itse paikkoja, joista kirjassa kerrotaan ja joita silmää hivelevissä kuvaliitteissä näytetään. Valkoisen pohjoisen myytti saa kirjassa esipuheen lupauksen mukaan kyytiä, mutta se tekee tilaa toisenlaiselle kuvitelmalle, lukijan päässä heräävälle haaveelle siitä, että joskus koronapandemia hellittää ja on taas mahdollista matkustaa, vaikka sitten katsomaan raunoituneita ja autioituneita arktisia kyliä ja kaupunkeja.

Ville-Juhani Sutinen: Arktis – Likaista lunta

Kansi: Tommi Tukiainen

Like 2021

328 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirjassa matkustetaan junalla, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 22. Kirja, jonka kannet luovat avaran tilan

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.

Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta

Minulla on kova ikävä töihin. Opehommiin, peruskouluun, kohtaamaan, opettamaan ja kasvattamaan teinejä, suunnittelemaan, toteuttamaan, välillä pettymään ja välillä onnistumaan. Opettajan työ on minulle iso osa identiteettiä, se ei missään nimessä ole vain työ. (Vaikka sekin on täysin ok, ajatella niin.) Valmistumisestani on kahdeksan vuotta ja koko sen ajan olen tehnyt määräaikaisuuksia. Kaksi kertaa niin, että kesältä on maksettu palkkaa, kaikki muut kerrat olen ollut kesät työttömänä. Vakituisen viran puute on minulle surun ja häpeänkin aihe. Nyt kun olen vanhempainpäivärahalla ja viimeisin määräaikaisuuteni on päättynyt, minulla ei ole mitään käryä, milloin ja minne päädyn seuraavan kerran töihin. Olisi toki fantsua voida suunnitella elämää hieman tarkemmin, mutta eihän tälle nyt mitään voi.

Siitä kyllä olen varma, ettei työni yläkoulussa ole ohi. Hommaa nimittäin riittää, sillä peruskoulu on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan suurin menestystarina. Mutta se ei ole mikään staattinen turvasatama tai valmis prosessi, kaikkea muuta. Vaikka monenlainen kehityspöhinä tulee ajoittain korvista ulos, eikä hyvin toimivaa pitäisi ikinä mennä syyttä suotta sorkkimaan, peruskoulu vaatii kuitenkin jatkuvaa hienosäätöä ja opettaja itse kehittymistä. (Siinä vaiheessa kun sanon, etten halua enää kehittyä opettajana, minut saa hienovaraisesti saatella toisiin töihin.)

Aiheeseen porautuvat uudessa kirjassaan Toisin tehty - Keskusteluja koulusta Minja Koskela ja Elina Tuomi, kumpikin opettajataustaisia ihmisiä, joilla on näkemystä niin peruskoulusta kuin lukiostakin, aineen- ja erityisopetuksesta, määräaikaisuudesta ja vakituisesta. Kirjan luin ahmien, kuin hengenhädässä: niin paljon se puhui minun ammattikieltäni ja ammatilliselle minälleni, jota ikävöin paljon.

Koskela ja Tuomi ovat koulun ja koulutuksen tasa-arvon ja demokratiakasvatuksen asialla. Suomalainen koulujärjestelmä on vientiartikkeli, menestystekijä ja brändi, mutta silti suomalaiset koululaiset kokevat kouluviihtyvyyden ongelmia, koulujen kesken ja sisällä on isoja eroja oppimisessa ja hyvinvoinnissa, ja säästöt kurittavat kaikkea koulujen toimintaa. Mikä on yksittäisen opettajan rooli tässä kaikessa, mitä voidaan tehdä, mihin kiinnittää huomio?

Toisin tehty on jaettu kolmeen pääosioon, joissa käsitellään opettajia, oppilaita ja koulun kulttuuria. Esille nousevat opettajien jaksaminen, feministinen pedagogiikka, opettajan arvot, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen, alueellinen eriarvoistuminen, kodin ja koulun yhteistyö, digiloikka, rasismi, koulujen juhlakulttuuri ja yrittäjyyskasvatus. Myös koronakevään etäopetusjakson reflektointia on ehditty tehdä, Tuomella on siitä omaa kokemusta.

Nämä kaikki ovat aiheita, jotka koen tärkeiksi ja pitkälti myös oman opettajuuteni kivijaloiksi. Oikeudenmukaisuus ja oppilaiden hyvinvoinnin tukeminen ovat minulle kaikkein tärkeimpiä asioita opettajana. Haluan kohdella oppilaitani hyvin ja oikein, haluan, että he voivat hyvin ja pystyvät kasvamaan turvallisessa ympäristössä. Historian ja yhteiskuntaopin sisältöjen opettaminen ja opetussuunnitelman tavoitteita kohden eteneminen luovat ne puitteet, joissa noita kaikkein tärkeimpiä asioita pystyn (toivottavasti) toteuttamaan. Aina se ei onnistu, joskus onneksi. Opettajan työ on siinä(kin) mielessä kiehtovaa, että ikinä mikään ei ole lopullisesti valmista, aina on varauduttava muutoksiin, suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta mitään takeita niiden toteutumiselle ei ole.

Minulle on itsestäänselvää, että koulussa on oltava sensitiivinen, herkkäkorvainen ja oikeudenmukainen. Epäkohtiin on puututtava ja koulun on oltava turvallinen ympäristö kaikille sen käyttäjille. Aina sen takaaminen ei ole helppoa, kaikkea muuta. Mutta suuri vastuu on koulun henkilökunnalla ja sen asenteet vaikuttavat: jos vähätellään vaikkapa seksuaalista häirintää, rasismia, kiusaamista tai mitä tahansa muuta ilmiötä, ollaan todella vaarallisella tiellä. Ja kaikkea tätä tapahtuu kyllä, kun opettajat eivät sitoudu pelisääntöihin tai heittävät opetussuunnitelman perusteilla (tai perusopetuslailla!) vesilintua. Olen minä sitäkin nähnyt ja kuullut, sitä ihmeellistä mutinaa, ähinää, valitusta ja urputusta siitä ja tästä, täydellistä piittaamattomuutta opettajan työtä sitovista asiakirjoista. Se jaksaa ihmetyttää minua. Miten joillain on pokkaa. (Ja sanalla sanoen uskon, että Toisin tehty saisi juuri nämä kollegat puhisemaan ja murisemaan entistä enemmän. "Onhan näitä kuultu, onhan näitä nähty, onhan näitä yritetty." Se kyynisyys, se on ihan uskomatonta!)

Kirja on napakkaa tekstiä, ja vaikka se on suorasukaisuudessaan pamflettimainen, kirjoituksilla on taustamateriaalinsa ja lähteensä (joskaan ei suoria alaviitteitä). Kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat. Toisin tehty on samaan aikaan yleinen ja yksityinen, se puhuttelee opettajaa ja kasvattajaa, toivottavasti myös päättäjää ja rahakirstun vartijaa. Koulusta puhuttaessa tuntuu usein, että kaikki jotka ovat koskaan edes käyneet koulurakennuksen pihalla ovat koulun, opettamisen ja oppimisen asiantuntijoita. Kehittämisryhmissä, hankkeissa ja kansallisissa komiteoissa harvemmin nähdään opettajia jäseninä, tuskin edes kuullaan "kentän ääntä". Opettajan professio on ristiriitainen ja haastava, se herättää tunteita, mielikuvia ja mielipiteitä. Toisin tehty tarjoaa ei-opettajalle näköalan työhön ja maailmaan, jota harva lopulta oikeasti tuntee.

Olen ollut töissä pienissä ja suurissa kouluissa, maalla ja kaupungissa. Olen tehnyt sellaisia opettajan töitä, joihin en ole muodollisesti pätevä ja sellaisia, joihin olen. Kaikissa tehtävissä olen ollut joskus väsynyt ja kaikissa olen joskus kokenut valtavaa onnistumisen iloa. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin saman tien, on ollut kausia, jolloin päivän kuudes tai seitsemäs kahvikuppi ei tunnu enää missään. Mutta ne hetket, kun jokin kohtaaminen onnistuu, kun saa jonkun naurahtamaan ensimmäistä kertaa ikinä, kun oivallus näkyy silmien kirkastumisena, kun saa kiitoksen siitä, että kuunteli, auttoi, sanoi pari sanaa - ne onneksi voittavat muun. Toivottavasti vielä pitkään.

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta
S & S 2020
206 s.

Arvostelukappale.

Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä

Kahvi. Rakas ystävä. Nautintoaine, aktiviteetti, puheenaihe. Keitetäänkö kahvit?

Opin juomaan kahvia parikymppisenä. Opiskelin yliopistossa historiaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ja ajattelin, että opiskelijaelämään kuuluu kahvinjuonti. (Mielestäni siihen, etenkin humanistiopiskelijan elämään, kuului myös punaviini, jota niin ikään opettelin silloin juomaan.) Muutama harjoittelukupponen Tampereen yliopiston Alakuppilassa, jokunen Minervassa, mustana tietenkin, kun nyt kerran tosissaan aloitettiin. Siitä se lähti, hankin kotiin kunnollisen kahvinkeittimen, kahvikuppeja kyllä riitti jo.

Päiväni lähtevät käyntiin kahvilla. Kahvin loppuminen kesken kaiken on kauheaa. Intensiivisimpinä työjaksoina olen kiskonut kahvia sellaisia määriä, että silmissä vilisee ja vatsaa vääntää. Viime syksynä ollessani raskaana jouduin hetkellisesti lopettamaan kahvinjuonnin, sillä se aiheutti kummallisia sydämentykytyksiä. Oli hirveä ikävä kahvia ne muutamat kuukaudet! Mikä nautinto olikaan sitten palata kahvin pariin synnytyksen jälkeen. (Paitsi sairaalan kahvi oli kauheaa.)

Tietenkin minut oli peloteltu etukäteen siitä, etten vauvan kanssa ehdi sitten enää koskaan juoda kahviani kuumana. Paskat. Ehkä kolmesti kahvi on kylmennyt kuppiin jonkin akuutin hässäkän vuoksi, mutta muuten juon sen tietysti edelleen juuri sellaisena kuin haluan: tuoreena, kauramaidolla, pari kuppia kerrallaan. (Noin yleisesti nämä raskaus-, synnytys- ja vauvaelämäpelottelut huumorimielessä ovat kaiken kaikkiaan suunnilleen typerintä tuubaa, mitä tulevalle vanhemmalle voi suustaan suoltaa. Älä hölise niitä. Ne eivät edes ole hauskoja, vaikka sinä jostain syystä luulet niin. Mutta se on toisen tekstin aihe se.)

Nyt istun maanantaiaamuna kotosalla. Vauva nukkuu. Käden ulottuvilla on kuppi kahvia (tummapaahtoista). Yhden join jo. Koetan kasailla ajatuksiani muutamia viikkoja sitten lukemastani kirjasta, joka liittyy, no, kahviin.

Paula Hotti on kahvin ystävä. Hän on myös ja ennen kaikkea kahviloiden ystävä. Mustia syntejä - Kahvilaesseitä (Avain 2020) on Hottin miniesseekokoelma, jonka tekstit vievät mukanaan kahvin ja kahviloiden historiaan, kahvilakulttuuriin ja erilaisiin eurooppalaisiin kahviloihin Oxfordista Wieniin ja Dubliniin sekä Pariisin kautta Helsinkiin, Kuopioon ja Berliiniin.

Hotti on tutustunut kahviloihin tarkkaan ja huolella. Vuosien aikana tehty autenttinen tutkimustyö on vaatinut kahvikupillisen toisensa perään, tuoreen kahvin tuoksua päivästä toiseen (mikä kohtalo!), kahvilatyöntekijöiden tippausta ja ohikulkijoiden tarkkailua pitkään. Kahvi ja kahvilat ovat vahvasti eurooppalaista kulttuurihistoriaa, vaikka kahvi itsessään on tietenkin tullut kauemmilta mailta.

Kahviloitakin on niin erilaisia: levottomia ohikulkupaikkoja, äänekkäitä kantakuppiloita, fiinejä salonkeja, hämäriä loukkoja. Suomessa kaikille tutut torikahvilat ovat ilahduttavaa kulttuuria nekin (vaikka rehellisesti sanoen itse en yleensä kyllä pidä niiden tarjoamasta kahvista, joka on usein vaaleaa ja kitkerää). Kahviloihin pesiytyvät ihmiset edustavat montaa eri lajia, eivätkä kaikki viihdy kahviloissa ollenkaan - ei tarvitsekaan.

Mustia syntejä on helpostilähestyttävä pieni kirja, jonka lukeminen ilahduttaa kahvin ystävää. Tekstit ovat kompakteja, ne yhdistelevät yleistä ja yksityistä, sisältävät runsaan määrän knoppitietoa ja sitaatteja kahvista ja kahviloista. On historiaa, kuuluisuuksia, henkilökohtaisia kokemuksia, matkantekoa, tuttua ja vierasta, filosofiaa, nähtyä ja koettua. Vaikka Hotti käsittelee aiheita laajalla spektrillä, tuntuma jää paikoin hivenen pintaraapaisuksi. Ehkä vaikkapa populaarikulttuurista olisi voinut ammentaa vielä enemmän tai yhdistää tekstejä laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Osa teksteistä tuntuu vain pieniltä pistäytymisiltä nimettömissä kulmakuppiloissa (mitä ne ehkä tarkoituksella ovatkin), jotka ovat ohi jo ennen alkamistaan. Aihepiiristä - kahvista ja kahviloista - olisin nimittäin erittäin mielelläni lukenut vieläkin laajempia tekstejä.

Toisaalta Mustia syntejä on muodossaan myös herkullinen. Se tarjoaa rentoa ja houkuttelevaa luettavaa pieniinkin tuokioihin, sellaisiin hetkiin, kun ei voi pitkäksi aikaa paneutua mihinkään ja jäädä lorvimaan kolmannen tai neljännen santsikupillisen äärelle. Kirja vie mukanaan matkoille, joita ei juuri nyt voi tai kannata itse tehdä, mutta jotka tarjoavat kuitenkin paljon, myös toisen silmien kautta tarkasteltuna. Jos ei muuta, niin ainakin hyvän kupin kahvia.


Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä
Avain 2020
139 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa ollaan saarella.

Vauvan kanssa lukemisen vaikeus ja ihanuus

Kaikesta omasta lukutoukkuudestani huolimatta olen huomannut, ettei vauvalle lukeminen ole sittenkään tullut ihan luonnostaan. Ennen kuin Pikkutyyppi syntyi, ajattelin, että tottakai luen hänelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen: vihin jälkeläiseni kirjallisuuden saloihin lähestulkoon ennen kuin hän saa edes silmiään auki. Sairaalakassista jätin sentään lastenkirjat pois, vaikka varmaan siellä olisi hyvin voinut joku ollakin. (Jhumpa Lahirin Tulvaniitty siellä oli. Se oli minulla kesken helmikuussa, ja on edelleen. Sairaalassa en lukenut yhtään riviä, mutta minulle oli ehdottoman tärkeää, että jokin hyvä kirja on kuitenkin mukana. Onneksi oli, olipahan edes jokin linkki todellisuuteen ja omaan itseeni, kun moni muu asia meni aikalailla pieleen.) (Sudokuja kyllä tein vielä synnytyssalissa epiduraalipöllyissäni.)

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet vauvan kanssa osoittautuivat lähes puhtaaksi selviytymiseksi. Lukeminen edes itselleni ei ollut kovin korkealla listallani, kun yritin vain päästä eteenpäin jokaisesta tunnista ja päivästä. Jotakin sain räpellettyä, muutakin kuin iänikuisia koronauutisia. Jossain vaiheessa huhtikuuta taisin lopulta avata pitkän tauon jälkeen myös BookBeatin ja aloittaa äänikirjan kuuntelun. Siitä se taas lähti, vähitellen.

Nyt kesällä otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja kaivelin omia kirjahyllyjä. Sieltä löytyi joskus Bloggariklubilta saatu runokirja Tippukivitapaus, jonka on kirjoittanut Laura Ruohonen ja kuvittanut Erika Kallasmaa. Oman kappaleeni on siitäkin mainio, että siinä on Ruohosen ja näyttelijä Seela Sellan omistuskirjoitukset.

Lapseni hyrisi tyytyväisenä etenkin Diktaattori Diktaatta -runolle.
Tuleva yksinvaltias?

Alkuun tuntui vähän hupsulta lukea vauvalle, joka ei vielä varsinaisesti ymmärrä puheeni sisältöä. Mietin, onko siinä mitään järkeä. Ja miksi lukisin juuri lastenrunoja, kai se on ihan sama, mitä pikkuvauvalle lukee?

Tippukivitapaus osoittautui kuitenkin teokseksi, jonka ääneen lukeminen on itsessään hauskaa: runot ja lorut ovat oivallisen sointuvia, niissä on nokkelia äänteitä ja tehokeinoja ja niiden rytmi soljuu suussa erinomaisesti. Muutaman runon luin useampaan kertaan, kun vauva tuntui ihastuvan soriseviin ärriin tai muihin mukavankuuloisiin äänteisiin.

Erityisen moneen kertaan luin runon Takatalven taikaa:

Taka taka taka takarivissä
taka taka taka takapenkillä
taka taka taka takan lämmössä
vietän takatalven päiviä.

Sen takaan!

Vauva tuntui nauttivan. Tai sitten vain ajattelen niin, koska nautin itse, ja haluan sille jotain perusteita.

Tippukivitapauksen runoissa käsitellään kaikenlaista villiä ja omapäistä. Runojen hahmot ovat hupaisia, erikoisia, kaikkea muuta kuin simppeleitä. On hyviä, pahoja, jotain siltä väliltä, ei mitään söpöstelyä vaan seikkailuja ja äkkivääriä liikkeitä. Kerrassaan mainio kirja, johon varmaankin palaamme vielä. Värikäs ja veikeä kuvitus kruunaa kokonaisuuden.


Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Saatu kustantajalta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Ensio ja päätön tarina on puolestaan vähän meikäläisen nelikuista vanhemmille lukijoille suunnattu, tarjoaisin alakoululaiselle. Kirjan on kirjoittanut Leena Parkkinen, jonka aikuisten romaaneista olen pitänyt paljon. Kuvitus on Jussi Karjalaisen käsialaa.

Ensio on melko tavanomainen poika. Hänellä on vähän ärsyttävä kaksossisko Aino, sosiaalisesta mediasta innostunut äiti ja isä, joka pitää erityisen paljon luennoinnista ja työmatkapyöräilystä. Ension hammas heiluu lupaavasti, ehkä Hammaskeiju pääsee pian töihin? Huomio siirtyy kuitenkin hampaasta isään, jonka pää katoaa eräänä päivänä. Kukaan muu ei tunnu kiinnittävän asiaan oikein huomiota, mutta Ensiota kaikki alkaa epäilyttää. Viimeistään, kun luotetun teddykarhun turkin alta paljastuu joku ihan muu, Ensio huomaa olevansa hyvin erikoisessa seikkailussa keskellä hampaita, suklaata, vanhoja sopimuksia, epäluotettavia marsuja ja - kyllä - myös kadonneita päitä.

Ensio ja päätön tarina on hauskalla tavalla ihan vino kirja. Tarina on vähän pöljä, ja sen sivujuonteet ovat melkoisen villejä. Lukiessa se hieman ärsytti, sillä paikoin tuntui, että putosin lastenkirjassa kärryiltä. Haha. Näemmä sekin on mahdollista, etenkin kun kirjaa lukee pätkissä, pää sumussa, välillä ääneen vauvalle ja välillä vain itsekseen.

Jussi Karjalaisen kuvitus on räiskyvä ja värikäs, jotenkin villi sekin. Kirja on kaiken kaikkiaan aika moneen makuun sopiva, sillä lapsilukija löytänee siitä jännittävän tarinan, aikuinen vähän laajempia asiayhteyksiä ja viittauksia.

Tarinassa keskeiseen asemaan nousee viestinnän ja kommunikoinnin vaikeus. Ension perhe on hyväntahtoinen, mutta toistensa kuuntelua senkin jäsenet voisivat vielä harjoitella. Hammaskeijun maassa puolestaan keskustelu ja toisen ymmärtäminen on välillä suorastaan mahdotonta, kun kaikelle ei vain ole sanoja tai merkityksiä. Jotenkin aika ajankohtaista tematiikkaa aikana, jolloin tahallinen väärinymmärtäminen ja toisaalta käytettyjen sanojen merkitykset ovat vahvasti pinnalla.


Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina
Kuvitus: Jussi Karjalainen
Teos 2020
88 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

Korona esti keväällä monen monta asiaa vauvan kanssa kulkemisesta, yhtenä niistä kirjastovierailut, joita olin jo raskausaikana fiilistellyt valmiiksi. Juuri ennen poikkeustilaa ehdimme sentään käydä omassa lähikirjastossamme, mutta sen jälkeen oli pitkään silläkin rintamalla hiljaista. Nyt kesällä olemmekin sitten vähitellen ottaneet vahinkoa takaisin ja nyt listalla on jo neljä eri kirjastoa. Viimeisin käyntimme kohdistui Töölön kirjastoon, josta myös ensimmäistä kertaa lainasin lukemista nimenomaan Pikkutyypille.

Yksi lainatuista kirjoista oli herkullisen värinen Multakutri ja suon salaisuus, jonka on kirjoittanut Jukka Laajarinne ja kuvittanut Elina Warsta, molemmat suosikkejani. Tästä kirjasta tuli siinä mielessä historiallinen, että se oli ensimmäinen yhtenäinen tarina, jonka luin Pikkutyypille ääneen alusta loppuun. (Tällaiset merkkipaalut ovat tärkeitä!)

Multakutri on nuori tyttö, jonka perheellä on toimeentulovaikeuksia. Kanalasta katoaa kanoja, eikä vahtikoiraan ole varaa. Multakutri tarttuu härkää sarvista ja osallistuu perheen yhteiseen hyvään: hän lähtee sienikirjan ja haulikon (!) kanssa metsään. Tutut maastot on kuitenkin myllätty, ja Multakutri törmää johonkin hyvin kummalliseen...

Multakutri ja suon salaisuus on värikylläinen, kiehtova ja vähän jännittäväkin tarina. Sen päähenkilö on toimelias tyttö, joka ei jää tuleen makaamaan vaan menee ja tekee. Kuvitus on ihana, värikäs ja mielenkiinnon herättävä. Saatan toki olla uuden yhteisen tekemisemme hurmaama, mutta mielestäni nelikuinenkin lukija kiinnitti jo melkoisen hyvin huomiota näin räiskyvään kirjaan!

Yhtä kaikki totean, että lukuharrastus vauvan kanssa on nikottelevasta alusta huolimatta päässyt nyt hyvään alkuun. Omalla nukutusvuorollani olen jo kolmena iltana lukenut hänelle luontorunoja ennen iltasyöttöä ja unen odottelua, ja mielestäni tapa on jo tullut sen verran tutuksi, että se rauhoittaa iltahulinaa omalta osaltaan. Ainakin minun hulinoitani. Ja päivällä lueskellaan muuten vaan. Tästä se lukutoukkaelämä lähtee!

Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus

Kuvitus: Elina Warsta

WSOY 2017

32 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.