Villikissoja ja kuvitteellinen Kalevi Sorsa – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Taas on aika Kuukauden lyhyiden. Toukokuussa luin huiman määrän kirjoja, en oikein tiedä, mistä lukuinto ja -aika ilmestyivät. Sama kai sille, tärkeintä on, että lukeminen on maittanut.

Laitetaas oikein lukemia esiin, kun nyt kerran tälle tielle lähdin. Luin yhteensä 20 kirjaa! Näistä kaksi oli sarjakuvia (Aya – Elämää Yop Cityssä ja Kirottu sota!, joista tein yhteispostauksen). 11 luetuista oli nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja, sillä tein jonkinmoisen loppuspurtin töissä. Kävin vielä loppukuusta vetämässä kirjavinkkauksia paikallisella yläkoululla, ja halusin tarjota jotain uutta vakkarivinkkausten sijaan. Hyvin tai edes kohtuullisesti upposivat:

John Green: Kilpikonnan kuorella
Sini Helminen: Väkiveriset-trilogia
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

(Sivuhuomautuksena: kuluneen lukuvuoden parhaat vinkkaushitit olivat ehdottomasti K. K. Alongin Kevätuhrit, Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät, Antti Halmeen Mafiakesä, Holly Bournen Oonko ihan normaali? ja Angie Thomasin Viha jonka kylvät.)

Muita toukokuussa lukemiani nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja olivat:

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (olen niin koukussa tähän sarjaan)
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset (ihan näpsäkkä, muttei totaalisesti hurmannut)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (höpsö)
Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko (freesiä ja railakasta)
Maria Autio: Lohikäärmekesä (ihan ok, olisi kaivannut vielä vähän terää)

Vahvasta ja ylivoimaisesta nuortenkirjapainotuksesta huolimatta luin muutakin. Sain loppuun useamman viikon vieneen Jani Saxellin Tuomiopäivän karavaanin, joka on aivan massiivisen upea (ja voitti muuten juuri Tähtivaeltaja-palkinnon!). Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa oli erikoinen ja outo, enkä oikein pitänyt sen lukemisesta, mutta ihastelin Turusen proosaa suuresti. Elizabeth Stroutin hieno, pieni Nimeni on Lucy Barton osui kovaa sydämeeni. Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois mahdollisti matkan vieraaseen maahan ja kulttuuriin, muttei silti aivan kolahtanut.

Bloggaamatta on vielä Morten A. Strøksnesin Merikirjasta ja Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostosta, joista molemmista pidin paljon. Erityisesti Offill oli mieleeni monellakin tapaa – siitä lisää omassa bloggauksessa aikanaan.

Mutta nyt sitten niihin kahteen kirjaan, jotka pääsevät osaksi maineikasta (ehhehe) Kuukauden lyhyet -sarjaa.

Muusikkona tutummaksi tulleen Anssi Kelan esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa ilmestyi 10 vuotta sitten ja se sai kunnian päästä kevään kirjaksi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiiriimme. Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Johannes, joka on menettänyt muistinsa onnettomuuden seurauksena. Muistiaukko koskee kahta onnettomuutta edeltänyttä viikkoa. Johanneksen seurana on hänen erikoinen ystävänsä Markus, maailman kovin pajunköyden syöttäjä ellei ihan patologinen valehtelija, ja toki myös huolehtiva äiti. Muita ihmisiä Johanneksen elämässä ei oikein olekaan: hän ei ole mikään sosiaalisten parkettien partaveitsi, vaan melko sulkeutunut ja vähän epäluuloinenkin.

Kun eräänä päivänä Johanneksen viereen puistonpenkille istuu itse Kalevi Sorsa, alkavat asiat saada mielenkiintoisia käänteitä. Kalevi on selvästi mielikuvituksen tuotetta tai jokin harha, mutta kumman omaehtoinen tämä kuitenkin on. Johannes saakin Sorsalta apua kadonneiden viikkojen metsästykseen ja vähitellen tapahtumien vyöry alkaa palautua Johanneksen mieleen.

Kelalla on lempeän humoristinen tyyli, johon sekoittuu teräviäkin piikkejä. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat ristiriitaisia ja heistä löytyy pinnan alta enemmän kuin alkuun uskoisi. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on hyvänmielenlukemista, mutta se ei kuitenkaan ole höttöä, vaan tarinalla on selkeä, jäntevä kaari. Kyse ei ole mistään kuolemattomasta klassikkoteoksesta, mutta tarina pohtii ansiokkaasti ystävyyttä, omatuntoa ja omien valintojen painoa.


Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Teos 2008
283 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sallan lukupäiväkirja, Rakkaus on koira helvetistä  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Erin Hunter -kirjailijanimen taakse kätkeytyvän kirjailijakollektiivin Soturikissat-kirjasarja on aivan törkeän suosittu ympäri maailmaa. Suomessakin se uppoaa varhaisnuorisoon kuin kissan kynsi hiiren niskaan. Osia on ilmestynyt suomeksikin jo useampi kymmenen ja lisää tulee.

Pitihän sitä sitten ottaa lopulta itsekin selvää, mistä tässä oikein on kyse.

Kotikissa Ruska kaipaa jostain syystä pois turvallisesta ihmiskodistaan. Hän tuntee villiä vetoa takapihalta alkavaa luontoa kohtaan. Eräänä päivänä hän lähteekin hieman reviiriään kauemmaksi ja joutuu tappeluun villikissan kanssa. Tämä ei ole yksin, vaan muutama vielä kokeneempi villikissa tulee myös paikalle. He esittävät Ruskalle tarjouksen huomattuaan tämän luontaiset kyvyt: Ruska on tervetullut soturikissaoppilaaksi Myrskyklaaniin, jos on valmis jättämään kotikisun elämänsä lopullisesti.

Ruska on. Hän liittyy Myrskyklaaniin, joka on yksi neljästä lähiseudun soturikissaklaanista. Muita ovat Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani, joista viimeisin on alkanut vallata muiden klaanien metsästysmaita vastoin klaanien välistä sopimusta. Ruskasta tulee siis soturioppilas Tulitassu, jonka tehtävänä on oppia soturikissalle olennaiset tiedot ja taidot voidakseen suojella klaania kunnialla.

Soturikissat – Villiin luontoon esittelee villikiss... siis soturikissojen elämää ja klaanien monimutkaisia suhdeverkostoja ja valtapelejä vauhdikkaasti ja koko ajan uusia käänteitä vyöryttäen. Kissahenkilöitä on paljon, ja heidän nimensäkin muuttuvat matkan varrella, kun pennuista tulee soturioppilaita ja lopulta sotureita tai kuningattaria tai muita aikuisia kissoja. Onneksi etulehdillä on sekä maailman kartta että lista henkilöistä, muuten olisin pudonnut kärryiltä hyvin nopeasti.

Pystyn kyllä näkemään, miksi tämä sarja on niin tolkuttoman suosittu, mutta hieman kepoiselta se tuntuu kuitenkin. Tämä on varmaan taas niitä kirjoja ja kirjasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua itse kohderyhmäikäisenä, jotta niihin pääsee sisälle. Onpahan kuitenkin tutustuttu nyt, enempää ei tarvitse lukea.


Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon
Suomentaja: Vesa-Matti Paija
Art House 2009
271 s.
Warriors. Into the Wild (2003)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Ullan Luetut kirjat, Ja kaikkea muuta

Haasteet: Jatkumo, Helmet-haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat

Ihmiset kiinnostuvat kyllä erikoisista asioista! Kuten nyt vaikka autoista tai elektroniikasta tai kirjallisuudesta. Tai postimerkeistä. Etenkin postimerkeistä, jotka ovat sellaisista maista, joita ei enää ole olemassa. Niistä kiinnostui norjalainen Bjørn Berge (kaikenlaisen muun ohella, kuten kirjan esipuhe paljastaa).

Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat on sotien ja siirtomaiden historiikki, anekdoottikokoelma ja ulkoisesti erittäin kaunis kirja. Se käy siis läpi maita ja hallintoalueita, joilla on painettu oma postimerkki ja jotka ovat olleet toiminnassa ja elossa vuoden 1840 jälkeen. Luvut ovat lyhyitä, parin aukeaman mittaisia. Mukana on tietolaatikko alueen olemassaoloajasta, asukasluku ja pinta-ala. Kuvituksena on kyseisen alueen postimerkin kuva Bergen kokoelmasta.

Neuvostoliitto ei kuulu unohdettuihin maihin, mutta on silti tunnetusti mennyttä.

Berge on koonnut alueista kiinnostavaa tietoa ja saanut sen mahtumaan yllättävän pieneen pakettiin. Osasta alueista on kirjoitettu lähinnä niiden yleensä jossain määrin erikoisen historian faktatiedot, joistakin taas on lisäksi esimerkiksi aikalaiskuvausta tai tunnelmia fiktiivisistä lähteistä kuten elokuvista tai kirjallisuudesta. Lisäksi Berge kuvaa kokoelmansa postimerkkiä paikoin turhankin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, kuinka vähän käsittelytilaa kullekin alueelle on lopulta varattu.

Monet esitellyistä alueista ovat olleet sanalla sanoen persoonallisten hallitsijoiden käsissä, kuten nykyisen Intian alueella vuosina 1818–1949 sijainnut islamilainen Bhopal, jonka neljä peräkkäistä hallitsijaa olivat naisia tai Ranskan Indokiinan alueella vuosina 1888–1890 ollut Sedang, joka oli ranskalaisen rehvastelijan Charles-Marie David de Mayrénan henkilökohtainen suuruudenhullu kuningaskuntatavoite.

Riukiusaaret löytyvät karttapalloltani.

Sodilla ja valtioiden välisellä valtataistelulla on ollut olennainen merkityksensä myös kartalta jo kadonneiden alueiden historiassa, kuten odottaa sopii. Siirtomaajärjestelmän purkautuminen on muuttanut maailmankarttaa olennaisesti, myös pienten ja häilyväisempien alueiden osalta. Riukiusaaret Japanin eteläpuolella ovat yksi esimerkki alueesta, johon sota – tässä tapauksessa toinen maailmansota – on olennaisesti vaikuttanut. Saaret olivat vuosisatojen ajan itsenäinen kuningaskunta ennen kuin siirtyivät Japanin vallan alle 1879, mistä alkoi paikallisen kulttuurin alistaminen ja tuohoaminen. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat puolestaan valloitti alueen väkivaltaa kaihtamatta. Suurimmalla saarella Okinawassa on edelleen 30 000 Yhdysvaltojen armeijan sotilasta.

Kartalta kadonneet on kiehtova ja näyttävä kirja, joka sopii eräänlaiseksi hakuteokseksi ja uusien kiinnostuksenkohteiden etsimiseen. Kovin syvällisesti se ei aihettaan käy läpi, vaan luvut ovat pintaraapaisuja. Berge on kyllä koostanut uteliaita varten lisätiedonlähteitä ja kirjallisuuslistan.

Kirjan ongelma on sen sirpaleisuus: vaikka luvut ovat lyhyitä ja teksti nopealukuista, yleistajuista ja sujuvaa, lukeminen itsessään on hidastempoista, sillä kirjaa ei jaksa lukea kovin pitkiä pätkiä yhteen menoon. Toisteinen rakenne palvelee kirjan aihetta, mutta hidastaa lukemista, sillä siihen kyllästyy helposti. Itse luin kirjaa varsin pitkän aikaa, muutaman luvun päivässä.

Bergen teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Sen aihepiiri on mielenkiintoinen ja käsittelytapa helpostilähestyttävä. Ohimennen oppii paljon uutta, jos ei muuta niin ainakin sen, etteivät maailman ja historian ihmeellisyydet koskaan lakkaa hämmästyttämästä.


Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat
Suomentaja: Taija Votkin
Ulkoasu: Ville Laihonen / Sisko Honkala
Art House 2016
236 s.
Landene som forsvant. 1840–1970 (2016)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjasta kirjaan

16. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen (ja viimeinen bloggaamatta ollut vuonna 2016 lukemani kirja, nyt uutta vuotta kohti!).

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.

Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

Édith Piaf – Hymni rakkaudelle

Tänään on tullut kuluneeksi tasan sata vuotta Édith Piafin (1915–1963) syntymästä. Piaf, syntyjään Édith Gassion, oli ja on maineeltaan edelleen Ranskan suurimpia musiikkitaivaan tähtiä, katuojasta ponnistanut laulajaihme, diiva ja taiteilija, säteilevä esiintyjä ja legenda. Jean-Dominique Brierren kirjoittama elämäkerta Édith Piaf – Hymni rakkaudelle on tiivis kurkistus Piafin elämään monine käänteineen ja ennen kaikkea hänen musiikkiinsa.

Piafin lapsuus ei ollut pumpulia. Hän jäi jatkuvasti tien päällä olleen sirkustaiteilija-isänsä kasvatettavaksi, kun äiti katosi kuvioista ja kasvoi osin isoäitinsä hoteissa bordellissa. Koulua hän tuskin näkikään, ja jo teini-iässä alkoi leivän tienaaminen katulaulajana.

Kadulta Piaf löydettiinkin, ainakin tarinan mukaan. Hän oli työskennellyt usean vuoden ajan yhdessä ystävänsä Simone Berteautin eli Momonen kanssa, ehtinyt vuonna 1933 19-vuotiaana saada tyttärenkin, Marcellen, joka kuoli aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana ja nähdä nuoreksi naiseksi huomattavan paljon elämää, kun sattumalta paikalle sattunut Gerny's-nimisen kabareen johtaja Louis Leplée kutsui hänet koe-esiintymiseen. Brierre tosin kirjoittaa, että totuus Édith Piafin "löytämisestä" voi olla paljon arkipäiväisempikin, luultavasti tuttavan tuttavan kautta kuultu suositus tai vastaavaa.

Piafin ura lähti varsin nopeasti nousukiitoon ja hänestä tuli suosittu esiintyjä Ranskassa. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen suosio jatkoi nousuaan ja Piaf kiersi Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa käytännössä vailla lomia ja lepoa. Yhtä lailla vauhdikasta oli hänen rakkauselämänsä: kaksi avioliittoa ja lukemattomia muita rakkaussuhteita. Piafin elämän rakkaus taisi olla nyrkkeilijä Marcel Cerdan, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949, mutta ainakin elämäkerta osoittaa, ettei rakkauden määrä ollut Piafin elämässä missään määrin rajattua. Päin vastoin: hän suorastaan ahnehti sitä ja tarvitsi vahvoja tunteita voidakseen työskennellä.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa, sillä se kuvaa ennen kaikkea laulaja Piafia. Yksityiselämän tapahtumat kulkevat kronologiassa rinnalla, mutta Brierren huomion keskipisteessä on musiikki ja sen ympärille rakentunut merkittävä ura. Eri esiintymispaikat, kiertueet, uudet laulut ja musiikintekokumppanit vilahtelevat tekstissä. Mukana on myös varsin paljon sitaatteja Piafin kappaleista, ranskaksi ja suomeksi.

Hymni rakkaudelle ei peittele Piafin ristiriitaista ja raisua elämää. Pikemminkin raa'at faktat alkoholi- ja morfiiniriippuvuudesta, jatkuvasta työnteosta ja lopulta pakon edessä tapahtuvasta romahduksesta ja väistämättömästä kuolemasta tulevat esiin osana tapahtumien kulkuna, jonkinlaisena luonnon lakina. Brierre ei arvostele, hän toteaa, kuten elämäkerran henkeen kuuluu.

Édith Piaf on kiehtova historiallinen henkilö, nainen joka teki mitä halusi ja pani kampoihin silloin kun piti. Hän tiesi arvonsa ja paikkansa eikä peitellyt menestystään. Rakkauselämä oli myrskyisää alusta loppuun, eikä Piaf vaikuta olleen erityisen tasapainoinen sen enempää tunne-elämältään kuin käytökseltään. Taiteilija isolla T:llä vai rasittava diiva? Kuka tietää.

Brierren kirja on helppolukuinen ja nopeasti etenevä. Se jyskyttää eteenpäin jäämättä junnaamaan tai tekemättä juurikaan kronologian rikkovia hyppäyksiä. Toisaalta siinä on hieman kiireen makua, eräänlaista hosumista. Jää epäselväksi, mikä kirjan pohjimmainen fokus on: yksityiselämän tapahtumat lähinnä listataan uran sivujuonteina, mutta samalla uraa tai musiikkia ei analysoida kovin syvällisesti. Tiettyjen kappaleiden syntyä ja niiden esittämiseen liittyviä maneereja ja yksityiskohtia käydään tosin kiinnostavasti läpi.

Piaf on edelleen arvoitus ja legenda kirjan lukemisen jälkeenkin, hänen äänensä ei juuri kuulu, eikä hänen persoonansa avaudu lukijalle merkittävästi. Paikoin tyyli on jossain määrin töksähtelevää, ikään kuin elämäntarinan mukaan heittäytymistä pyrittäisiin välttelemään. En tiedä, onko kyse osin siitä, että Brierre liittyy teoksellaan jo suurehkoon Piafia käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Kaikkea ei ole syytä alkaa kaivelemaan samanaikaisesti – niin paljon on kirjoitettu jo.

Yhtä kaikki Édith Piafin railakas elämä ja taianomainen musiikki tuikkivat kirjan sivuilla. Pariisin varpunen lauloi itsensä historiaan, ja teki sen omin avuin, raa'alla työllä, onnella ja määrätietoisuudella.

Joyeux anniversaire Madame Piaf!


Jean-Dominique Brierre: Édith Piaf – Hymni rakkaudelle
Suomentaja: Nana Sironen
Ulkoasu: Ville Laihonen
Art House 2016
276 s.
Édith Piaf: Sans amour on n'est rien du tout (2013)

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Mari Koppinen / Helsingin Sanomat

Afrikan tähti: Rihata

Maryse Condé: Rihata
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: Eero Heikkinen
Art House 1989
230 s.
Une Saison à Rihata (1981)

Kirjastosta.


Zek on leipiintynyt virkamies ja suuren perheen pää, muttei moninaisista taikakeinoista huolimatta vielä yhdenkään pojan isä. Hänen vaimonsa on Marie-Hélène, Karibialta Pariisin kautta Afrikkaan päätynyt nainen, joka kaipaa takaisin raskauksia edeltänyttä kehoaan ja henkistä vapauttaan. Zek ja Marie-Hélène asuvat perheineen Rihatassa, pääkaupungin varjossa, hieman kulahtaneissa oloissa, syrjässä maan hallinnon sykkeestä. Kun Zekin ministeriksi kohonnut veli Madu saapuu Rihataan vierailulle, monet vanhat haavat aukeavat uudelleen. Veljesten väliset kärhämät joutuvat punnituksi kiintymyksen ja perhesuhteiden kanssa. Samalla seurataan sissiliikkeen toimintaa ja pyrkimyksiä syöstä diktaattorin otteita käyttävä presidentti Tuman korruptoituneine hännystelijöineen pois vallasta.

Rihata oli täydellinen sattumalöytö kirjastosta. Tapanani on haahuilla hyllyjen välissä ja tarttua kirjoihin sattumanvaraisesti, ja niin tämäkin kirja päätyi käsiini. Ihan hyvä että päätyi, vaikka olen minä parempiakin kirjoja lukenut. Ei tämä kuitenkaan mitään ajanhukkaa ollut, ei toki.

Itse asiassa Rihata oli lopulta varsin helpostilähestyttävä ja paikoin se onnistui tempaamaan minut mukaansa, ennen kuin taas etäännyin tarinasta. Se sijoittuu kuvitteelliseen Afrikan maahan, jossa on selviä viitteitä ainakin Kongosta ja Ruandasta, epäilemättä useista muistakin olemassaolevista maista. Maa on Ranskan entinen siirtomaavaltio, jonka asukkaat rimpuilevat kovalla vauhdilla irti menneisyydestä ja latistavasta nykyisyydestä, kohti todellista itsenäisyyttä ja demokratiaa. Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat kaikki olleet ulkomailla opiskelemassa, ja Marie-Hélène on alunperin kotoisin aivan muualta, Karibialta. Rihata keskittyy kuvaamaan ristiriitoja, jotka syntyvät maassa, joka ei vielä ole sinut itsensä kanssa. Samoin se sukeltaa henkilökohtaiseen elämänpiiriin ja ihmissuhteisiin, vaikka taustalla sykkii koko ajan vahva yhteiskunnallinen ote.

Kirja on varsin kevyt, vaikka sen aihepiiri on vakava ja merkityksiä täynnä. Condé päästää paikoin elämänilon valloilleen, osoittaa tekstillään, että myös vaikeuksista voidaan nauttia. Ennen kaikkea kirjailija näyttää, kuinka monet kasvot Afrikalla on: paljon useammat, kuin mihin länsimainen media jää niin helposti kiinni. Vaikka kirja on yli 30 vuotta vanha, se tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta edelleen.

Maryse Condé on itse kotisin Guadeloupesta Karibialta, mutta on asunut ja työskennellyt myös Guineassa, Ghanassa ja Senegalissa. Vaikken suoranaisesti ihastunut Rihataan, se sai minut kiinnostumaan Condésta ja hänen muusta tuotannostaan. Kirja itsessään jäi hieman etäiseksi, enkä oikein päässyt tarinan imuun mukaan, vaikka kaikkeni yritin. Henkilöitä on paljon ja intensiivisempi lukeminen olisi tehnyt kirjalle enemmän oikeutta.

Mikäli kiinnostus kirjaan herää, suosittelen jättämään suomennoksen takakannen lukematta. Se nimittäin spoilaa surutta tarinan keskeisen käänteen, jonka tietäminen etukäteen saattoi olla yksi syy, miksi en päässyt tarinan vietäväksi niin hyvin, kuin olisi ollut mahdollista.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Lisäksi ruksaan sillä Maailmanvalloituksesta Guadeloupen, joka on Ranskan merentakainen departementti Karibialla.