Aikaa on

Mihin aika kuluu?

Lähijuniin, liian lyhyisiin yöuniin, kankeisiin aamuihin silmät rähmäisinä, eineskeittoihin, taulun pyyhkimiseen, unohduksiin, toistuviin kehotuksiin (sanoin viime viikolla yhden tunnin aikana 20 kertaa "Ota se oppikirja esille" – kyllä, laskin!), itsereflektioon (tulin sille allergiseksi jo auskultoidessani, mutta näköjään se on syöpynyt syvälle, saakeli), työparin kanssa yhteen ääneen pajattamiseen, koomaisiin iltoihin, raha-asioiden murehtimiseen, tulevaisuuden pelkäämiseen.

Toisaalta se kuluu myös naurun pidättelyyn (oppitunneilla, kun oppilaat heittävät tajuamattaan ja ehkä jopa tietoisesti mainioita juttuja) ja pidättelemättömyyteen, vähitellen syntyviin ja koko ajan syveneviin uusiin tuttavuuksiin, paikoittaiseen ymmärrykseen siitä, että en ehkä ole ihan paska siinä mitä teen (vaikka aika kaukana ulapalla olenkin), ajoittaiseen urheiluun, kanssani asuvan miehen kanssa olemiseen, teen kärsivälliseen hauduttamiseen, ystävien tapaamiseen (vaikka kaikkia väsyttää), tulevaisuuteen luottamiseen.

Aika kuluu ihan hirveää vauhtia. Yksi neljäsosa lukuvuodesta on ihan kohta jo taivallettu, ja minusta tuntuu koko ajan, että kaikki on vasta alussa. Tavallaan onkin, ja tavallaan ei. Osin rutiineja on jo syntynyt, ja toisin kuin aivan alkuun, nyt todella jo tiedän aamuisin, mitä päivän aikana on tarkoitus tehdä. Se, mitä päivän aikana todellisuudessa tapahtuu, on aivan eri juttu – sitähän ei voi koskaan tietää.

On ollut luokasta karkaavia oppilaita (ja luokasta poistamiani oppilaita), kirjoja heitteleviä oppilaita, pulpetteja (melkein) heitteleviä oppilaita, raivoavia oppilaita, valehtelevia oppilaita.

Mutta on ollut hauskoja oppilaita, hiljaisia oppilaita, ahkeria oppilaita, kaikkensa yrittäviä oppilaita, anteeksi pyytäviä oppilaita, jopa jotakin oppivia oppilaita.

Olen tajunnut aika paljon asioita, ihmetellyt ja tuntenut epäuskoa. Minusta kaikkien opettajien kannattaisi aloittaa uransa erityispuolella – täällä näkymät ovat aikamoiset, monella tapaa. Ainakaan en pääse kapuamaan norsunluutorniini ja kietoutumaan oman aineeni erinomaisuuteen, kun on pakko keskittyä ydintehtävään. Siihen kasvattamiseen. Tukemiseen.

Jotenkin itseni tuntien saattaa olla, että olen ensi keväänä vielä kovaäänisempi erityisopetuksen puolestapuhuja kuin tähän saakka olen ollut. Enkä nyt tosiaankaan väitä, että voisin kilpailla samassa sarjassa pätevien ja kokeneempien erityisopettajien kanssa, en todellakaan. Mutta ainakin olen kurkistanut sermin taakse ja todennut, että tämäkin voi olla minun paikkani. Ja ainakin se on paikka, josta ei saa leikata, säästää ja nipistää.

Sitä en vielä tiedä, mikä on konkreettinen paikkani ensi vuonna. Mutta sitä ennen on vielä 3/4 lukuvuodesta jäljellä, ja ajan kulumisen vauhdista huolimatta aikaa on vaikka mihin, jos vain päätän niin.

Mikä päivä!

Ei ole tätä päivää huonoudella pilattu, se on sanottava.

Melkoista vuoristorataa on tässä viime aikoina menty monellakin tapaa, mutta nyt suunta näyttäisi olevaan tiukkaa ylämäkeä. Tykkään siitä.

Syitä on muutama:

Ensinnäkin posti toi tänään ostamani kirjablogikirjan Rivien välissä, jonka ovat kirjoittaneet Hanna Pudas ja Katja Jalkanen. Ehdin jo hieman lehteillä uutta kirjahyllyn koristettani, mutta lukeminen jää juhannuksen jälkeen. Sen verran toki ehdin jo tilannetta tarkistella, että löysin kirjasta myös omia sanojani. Hih. (Viimeksi toissa viikolla sanojani lainattiin Hesarissa, kun 2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit -juttusarja alkoi ja esillä oli Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Tästä painetun sanan juhlastahan voisi vaikka päätellä, että kirjallinen urani on selvässä noususuhdanteessa!)

Toisekseen kävi sellainen juttu, että sain töitä! Hoblaa! Itsesäälissä kieriskely kai sitten auttoi, koska ainakin olen tänään iloinnut täydestä sydämestäni kohdalleni osuneesta mahdollisuudesta ja tekemästäni päätöksestä. Kyse ei ole vieläkään oikeasti omasta työstäni, mutta kouluun kuitenkin menen ja opettajaksi minua saa sanoa taas 1.8. Pesti on koko lukuvuoden mittainen päätoiminen tuntiopettajuus, joten ensi kesänä pääsen koko kesäksi nauttimaan ansaitusta palkasta. Iloa!

Kolmanneksi jo vajaan kolmen tunnin kuluttua olen lentokentällä vastassa miestä, joka on ollut poissa melkein viisi kuukautta! Ikävä on välillä ollut ihan tolkuton, mutta nyt, kun kaukosuhde on taas vaihteeksi päättymässä, ajan huomaakin kuluneen ihan kauhean nopeasti. Paitsi tietenkin nämä viimeiset hetket ovat aika pitkiä. Jännä.

Neljänneksi ja viimeiseksi on toki huomioitava, että juhannus on täällä! Suosikkijuhlani vuoden kierrossa, ehdottomasti. Aamusta starttaamme laina-auton ja suuntaamme Katajanokalta kohti Pohjois-Karjalan pikku saarta, hirsimökkiä ja hillitöntä relausta. Mukaan lähtee ainakin viiniä, halloumia, paristot mankkaan ja kasa kirjoja (joita en vielä ole valinnut). Tästä mää tykkään!

Voi kun aina voisi tuntua näin hyvältä! Toisaalta ehkä ihan hyvä, ettei tunnu. Mutta juuri nyt kaikki on niin hyvin, että on ihme, jos ei kohta ala sataa hattaraa ja keijut tanssia cancania.

Sitä odotellessa toivotan kaikille lukijoilleni muikean mainiota juhannusta!

Hei hei koulu, tervehdys työkkäri

Yllättävän helppoahan se oli sitten kuitenkin.

Siivota rakkaaksi tullut työhuone kaiken maailman ryönästä,
pakata omat tavarat reppuun ja pariin kangaskassiin,
muistaa myös joogamatto, jota aina maanantaisin tuli käytettyä työpaikkajoogassa,
ohjata viimeisetkin vesselit kohti heinäkuun täydennys- ja erillishakuja,
miettiä, mihin ne muutamat katosivat, joihin ei enää saanut yhteyttä
(toivoa, että Etsivä Nuorisotyö toimii)
iloita hyvistä tuloksista, oppia huonoista,
jättää avain kouluisännälle (pillin pidin itselläni, vaikka sitten muistona),
hyvästellä muut "kesätyöläiset",
kiittää pomoa ja saada itse kiitosta,
kävellä pois, tehokkaana ja tomerana.

Ehken sitten ihan vielä ole havahtunut siihen, että nyt ne työt sitten päättyivät. Kaiketi viimeinen palkkakuitti viimeistään herättää. Ja se heinäkuun alkuun ajattelemani työkkärikäynti.

Tänään olo on kuitenkin paljon parempi kuin vaikka perjantaina. Kävin silloin työhaastattelussa, johon lähdin itsevarmuutta uhkuen – lähes varmana siitä, että poistun sieltä käytännössä työsopimus tehtynä. Hitot. Nopeasti napsahti ylpeys omaan nilkkaan. Haastattelu itsessään oli kyllä ihan hyvä, mutta silloin, kun joku toinen on parempi, joku toinen vain on parempi. Itsesäälissä kieriskely ei kuitenkaan tehnyt hyvää (huh, olisittepa nähneet, mikä sääliö täällä tuherteli itkua), mutta toisaalta tästä on vain nousu eteenpäin. Uskoisin.

Mutta niin, ei ole itsestäänselvää se työn hakeminen saati saaminen, ei. Innokasta tulijaa riittää lähes kaikkiin paikkoihin, ja kaikilta osin kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Itse en esimerkiksi ole valmis lähtemään sen enempää luokan- kuin erityisluokanopettajaksi. Minulla ei niihin hommiin riitä ammattitaito eikä järki. Tai hermot. Erkkaluokanopeksi kyllä pääsisi tuosta vaan, sillä käytännössä riittäisi, että soittaisi mihin tahansa kouluun, johon sellaista haetaan ja ilmoittaisi voivansa tulla. Mutta ei. Sähköposti tukkeutuu "kiitos, mutta valintamme ei nyt kohdistunut sinuun" -viesteistä. Kaikkia haettuja paikkoja ei suoraan sanoen edes muista, sen verran tehokkaasti tässä on tullut omaa hakemusta levitettyä. Kyllähän se surettaa; moni paikka on etukäteen jo päätetty ja vain muodon vuoksi avoinna ja haettavana.

Joten tässä sitä sitten odotellaan ja pohdiskellaan. Yritän luottaa itseeni ja uskoa, että jokin paikka vielä aukeaa. Johonkin minut halutaan ja otetaan. (Tänään päättyneeseen työhöni minut olisi haluttu – ja siihen olisin itse halunnut – mutta koska ollaan julkisella sektorilla, pelkkä työnantajan intressi ei sitä määrää.)

Jaa, ei se itsetunto ihan kohdillaan vielä taidakaan olla, kun kerran pitää tästä tänne nurista. Mutta ehkä jo huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna. Ehkä.

Tänään jäljellä 7

Vain puolen vuoden "vakaan harkinnan" (so. laiskuuden ja saamattomuuden) jälkeen sain lopultakin vietyä viime syksynä ostamani Obvious State -printin kehystettäväksi. Ja hienohan siitä tuli! Nyt voidaankin sitten vain arvailla, kuinka kauan kestää, että saan sen seinälle saakka. Paikka on ollut kyllä katsottuna jo pitkään...

Lupasivat ensi viikolle hellettä. Siitä seurannee muikeita hetkiä koululaitoksessa, sillä vielä kuusi päivää täytyisi kyetä pitämään Suomen toivot jotakuinkin säällisesti koulunpenkillä. Siihen päälle sitten kevätjuhla, ja lukuvuosi on ohi. Silloin alkaa minunkin ensimmäinen lomapätkäni, joka tosin keskeytyy kuun puolivälissä, jolloin annan kolmeksi päiväksi aikani niiden käyttöön, joita yhteishaku kohtelee kaltoin. Ja sen jälkeen: vapaus.

Vapautta on monenlaista. Yhden vapauden muodon sain osakseni eilen esimiehen virallisen ilmoituksen muodossa: viransijaisuuteni ei jatku syksyllä, vaan viranhaltija palaa työhönsä. Harmittaa, mutta samalla olen helpottunut, sillä epävarmuus ja odottelu on ollut kuluttavaa. Nyt on ryhdyttävä työnhakuun vielä voimallisemmin kuin tähän saakka. Yhdessä työhaastattelussa tosin olin viime viikolla, ja sen tuloksista ilmoitetaan ensi viikon alussa. Työ ei ole sitä, mihin olen koulutettu, mutta opetusalalla kuitenkin ja kiinnostavan kuuloista ja haastavaa (toki, miksi muuten olisin sitä hakenut). Katsotaan, miten käy... En ehkä ollut ihan parhaimmillani haastattelussa.

Vielä ei siis ole paniikkia mistään. Tuskin tässä sillan alle päädytään. Sitäpaitsi tätähän tämä on monelle kollegalle vuodesta toiseen ja epäilemättä minullakin kyse on vasta ensimmäisestä epävarmuuskeväästä monien tulevien joukossa. Mutta aivan vielä, puoli vuotta valmistumisen jälkeen ja ensimmäisen varsinaisen työsuhteen päättyessä, en suoranaisesti puhku itsevarmuutta.

Olen siis hiljaksiin alkanut siivota työhuonettani (snif, sitä tulee ikävä!) ja järjestellä tavaroita, jotka otan mukaani sekä niitä, jotka jäävät. Ainakaan en joudu lähtemään tyhjin käsin, sillä mukaani saan puolen vuoden työt, joiden tekemisen aloitin käytännössä tyhjästä. Jos tässä vielä samoihin hommiin myöhemmin päädytään, en ole ihan yhtä takki auki kuin viime marraskuussa.

Mutta ne oppilaat. Niitä tulee ikävä. Kaseja, joiden kanssa on tässä tultu tutuiksi, ja joiden viimeistä peruskouluvuotta ja tulevaisuuden juttuja olisi ollut mukavaa olla seuraamassa ja ohjaamassa. Seiskoja, joihin en vielä ehtinyt edes kunnolla tutustua. Ja kaikkia niitä alkuopetuksen termiittejä, joiden luokkatilojen kanssa samalla käytävällä olen puoli vuotta nököttänyt. Taidanpa jossain vaiheessa ikävöidä heleä-äänisesti päivästä toiseen laulettavaa Gangnam styleakin, vaikka välillä on tuntunut, että korvista vuotaa verta.

Ja entäs sitten ysit! Ne mussukat, joiden kanssa ollaan pohdittu elämää ja tulevaisuutta, suunniteltu lukion ainevalintoja ja ammatinvalintaa, täytetty lomakkeita ja katsottu kauas eteenpäin! Tai vastaavasti räpiköity päivä ja viikko kerrallaan, ihan pienin askelin kohti kunnialla loppuun saatettua oppivelvollisuutta.

Ensi viikon lauantaina täytyy siis varautua vedenkestävällä ripsivärillä, etten aivan häpäise itseäni ysiluokkalaisten kevätjuhlassa. En ikinä kouluaikoinani voinut käsittää, miksi jotkut opettajat herkistelivät kevätjuhlissa niin paljon – eivätkö ne muka olleet onnellisia loman alkamisesta ja taas yhden ikäluokan heivaamisesta pois jaloista pyörimästä?

Nyt ymmärrän. Tämänkin. Ja koetan muistaa myös sen nenäliinan.

Tuijotuskilpailu itseni kanssa

Päivät tarvon tervassa, kaikki kulkee hidastetusti. Kun työhuoneen oveen koputetaan, ehdin juuri vetää naamalle ystävällisen hymyn tyhjyyteen tuijottavan katseen tilalle. Opastan ja tsemppaan pääsykokeisiin. Lohdutan, kun ymmärrys siitä, että numerot eivät taikaiskusta nousekaan ysiluokan viimeisillä viikoilla, lopulta havahduttaa. Iloitsen kesätyöuutisista, kannustan haastaviin ainevalintoihin. Ja ihan niihin tavallisiinkin. Lupaan, että ratkotaan asioita myös ensi vuonna.

Vaikka eihän mikään ole varmaa. Haluaisin voida oikeasti luvata olevani apuna myös syksyllä, mutta kun se ei ole minusta kiinni. En tiedä syksystä vielä mitään. Ja silti sitä haluaisi esittää aikuista, antaa oppilaiden luottaa jatkuvuuteen ja omiin sanoihin, vaikka itse on poksahtaa epävarmuudesta.

Työnhakua. Aloin pitää järjestelmällisesti kirjaa haetuista työpaikoista sillä hetkellä, kun tajusin, että jos jostain joku vaikka soittaisi, en todellakaan muistaisi, minne olen hakenut ja mihin tehtäviin. Eilisen saldo oli neljä työhakemusta. Tänään pidän välipäivän. Ja vastaan innokkaana puhelimeen aina kun se soi. Toistaiseksi soittajat ovat olleet lehtimyyjiä. Tai taisi joku koettaa kaupata jotain sheivaustuotteitakin. En ostanut.

Kotona on hiljaista, vain minä ja kissa ja tekemättömät kotityöt. Viime viikolla seuraan liittyivät muurahaiset, jotka saivat osakseen väkivaltaisen ja myrkyllisen vastaiskun. Olen armoton. Hiljaisuus on hyvästäkin, mutta juuri nyt se kuulostaa vain ja ainoastaan yksinäisyydeltä. Ulkomaille lähtemisessä lähtijällä lienee helpompaa, kuitenkin. Se lähtijä en vain valitettavasti ole kai koskaan minä.

Pyöräkilometrejä on jo sata. Hiljaiset hiekkatiet aamuin illoin antavat aikaa ajatella ei mitään. Se on hyvä, sitä kaipaan. En jaksa keskittyä muuten mihinkään, vähäiseenkään, senkään vertaa. Tasainen rapina pyörän alla hivelee korvaa. Samalla voi unohtaa kehäteiden ja omien ajatustensa pauhun.

Oppilaat eivät enää tule uniin. Toisaalta unen laatu on muuten huono: on niin valoisaa ja stressi panee heräämään puoli neljältä joka yö. En tee muuta kuin käännän kylkeä, mutta vanhastaan tiedän, ettei unen keskeytyminen noilla main tee pidemmän päälle hyvää. Nyt en enää muista, kauanko sitä on jo jatkunut. Tarkoittanee: liian kauan.

Jäljellä olevat päivät voisi jo laskea aamukampaan. Kulunut puoli vuotta on ollut nopea, lähes huomaamaton. Mitä seuraava puolikas tuo, sitä en tiedä.

Toivottavasti hieman enemmän valoa ja paremmin kanavoitua energiaa. Niin toivon.

Kevät toi...

Vaikka kuuluisa terminen kevät on kuulemma alkanut Helsingissä jo kaksi viikkoa sitten, olo ei ole ihan sen mukainen – vieläkään. Ellei kevääksi lasketa väsymystä ja yleistä saamattomuutta. (Ei lasketa.) Pyörän vein huoltoon viikko sitten, tai itse asiassa ihana ja rautainen isoanoppini sen vei. Odottelen ilmoitusta huollon valmistumisesta, niin pääsee taas ajelemaan kiiturilla pitkin ja poikin. Työmatkaa tulee laskujeni mukaan viitisentoista kilometriä suuntaansa, ja jos sen tosiaan viisi kertaa viikossa huitaisee menemään, saa jo olla aika tyytyväinen. Tosin vielä ei ole siihen touhuun tarpeeksi lämmintä, missään viimassa en todellakaan ala suhaamaan.

Hormonit ja oletettu kevät taitavat noin yleisesti hyrrätä ainakin nuorison keskuudessa. Koulun käytävillä on ajoittain aika villi meno, monellakin tapaa, ja teinit jotenkin sirisevät innosta valon ja lämmön hitaasti lisääntyessä. Onhan sitä ihan ilo katsella. Minkä nyt motkottamiseltaan ja pipofasismiltaan ehtii.

Alppila-gate on ollut kuuma puheenaihe myös meidän koulumme opettajainhuoneessa. Hämmennystä, epäuskoa ja ihmettelyä on riittänyt. Opettajakunnan keskuudessa en ole havainnut kovin suuria koulukuntaeroja, mutta muuten keskustelun moninaisuus ihmetyttää ja ihastuttaa. Melko isoksihan tämä tapaus on jo paisunut ja paisuu entisestään, se lienee selvää. Jäämme siis seuraamaan tilannetta, nyökkäilemään ja paheksumaan. Aihe on kumminkin sen verran keskeinen tässä työssä, että ennakkotapauksena tämä on merkittävä. Sitä ei kukaan taida kyseenalaistaa.

Päivät ja viikot laukkaavat. En voi uskoa, että kohta on jo vappu! Mihin hittoon tämä "kevät" on mennyt, tai tämä jo kulunut vuosi? Mitä olen tehnyt? (Töitä.) Valmistumisesta tuntuu olevan jo pieni ihmisikä, mikä on ehkä ihan hyvä tunnetila, kun tarkemmin asiaa mietin. Pää pystyssä kohti uusia haasteita, koetan hokea itselleni. Yliopiston sähköpostikin lakkasi toimimasta jokunen viikko sitten, joten viimeinen konkreettinen side alma materiin on katkennut. Haaveita jonkinlaiseen paluuseen liittyen kuitenkin kieltämättä on. Kun eihän tässä oikein tiedä, mitä tekisi. Noin pidemmän päälle, tarkoitan. Olen pyöritellyt mielessäni avoimen yliopiston opintoja ja varovasti kurkkinut täydennyskoulutusvaihtoehtojakin. Mutta ehkä pitäisi ensin selvittää, mikä se oma suunta oikein tarkalleen on – ihan kaikkea kun ei voi ahnehtia. Tai ainakin se on harvinaisen typerää.

Ehkä ensi talven työt auttavat hieman valintojen tekemisessä. Siis jos sellaisia on. Tämänhetkinen sijaisuuteni kestää kesäkuun loppuun, eikä jatko ole miltään osin selvä. Esimieheni haluaa, että jatkan, mutta koska viranhaltija ei ole tehnyt omia ratkaisujaan, leimaa ei voi lyödä paperiin, vaan on odotettava. Ja siinähän olen tietenkin tunnetusti harvinaisen hyvä. Odottamisessa. Hyvältä tietenkin tuntuu, että olen ilmeisesti pärjännyt ihan hyvin, kun minusta ei eroonkaan haluta. Julkisen sektorin ongelma on tietenkin juuri tämä, että pelkästään omalla työllä ja tekemisellä sen enempää kuin työnantajan mielipiteellä ja intresseillä ei ratkaista työsuhdeasioita, vaan ne ovat monien eri tekijöiden summia. Onhan se kieltämättä turhauttavaa, kun parhaansa tekee, muttei voi pohjimmiltaan kuitenkaan itse vaikuttaa siihen, miten jatkon kanssa käy.

Olen katsellut varovaisesti jo tarjolla olevia määräaikaisuuksia laajemmin, mutta ihan vielä niitä ei ole vyöryen valunut esiin. Ja kun kaikkein mieluisinta olisi jatkaa ensi lukuvuosi nykyisessä työssä, en ole osannut asennoitua työnhakuun sellaisella paneutumisella kuin se vaatii. Keväthorroksesta on kuitenkin jossain vaiheessa herättävä, sehän on selvä juttu. Joten työnhakusivut pysyvät tiukasti selaimen kirjanmerkeissä. Ja aion niitä ihan säännöllisesti jopa klikkailla.

Hieman tämä elämä tuntuu sellaiselta taapertamiselta. Päivästä seuraavaan on ajallisesti lyhyt matka, mutta välillä se tuntuu painostavan vaikealta. Päivät sekoittuvat toisiinsa, sitten viikot. Tuntuu siltä, kuin seisoisin jonkin aavikon reunalla ja silmänurkassa vilahtaa vain pensaita ja kevyttä tuulenvirettä. Selviä maamerkkejä ei näy, enkä ole ihan varma, mihin suuntaan lähtisin. Yhtä aikaa on sekä vaihtoehtoja että vaihtoehdottomuutta. Vaikka totuushan on se, että voin ottaa ihan minkä suunnan tahdon. Vielä kun saisin itseni uskomaan ja ymmärtämään sen.

Ehkä se kevät auttaa siihenkin. Jos se nyt joskus oikeasti tulee.

Onko sullakin kyselyikä?

Miksei kukaan koskaan kertonut, kuinka mahtavaa on motivoitunut työnteko? No okei, olen ollut kivoissa töissä ennenkin, mutta ikinä työn haastavuus, palkitsevuus ja – suokaa anteeksi maallisuuteni – siitä maksettava korvaus eivät ole olleet näin hyvässä balanssissa. Olen tyytyväinen, ja se on jotain se. 

Onnistumisen hetkiä on. Tänään esimerkiksi käytiin muutamien (kaikella rakkaudella) reppanapojiksi määrittelemieni kundien kanssa tutustumiskäynnissä eräässä paikallisessa amiksessa. Pojat ovat sitä tyyppiä, joilla koulu on mennyt vähän miten sattuu, on HOJKSia ja muuta probleemaa, mutta käytöksessä ei ole nokan koputtamista. Luonteeltaan rauhallisehkoja, ehkä vähän arkoja, mutta mukavia. Jotka nyt kovasti pohtivat, mitä tekisivät isona ja minkä paikan laittavat yhteishaussa ykköseksi, jotta saavat parhaat mahdolliset pisteet. Reissu oli täydellisen onnistunut, pojat saivat siitä paljon irti ja olivat paluumatkalla sitä mieltä, että tonne me haetaan. Minä nyökkäilin tyytyväisenä. Joskus se kynnyksen madaltaminen ja konkretia ovat kaikkein paras lääke. Tai itse asiassa aika usein.

Mutta sitten ihan muihin juttuihin.

Huomasin tuossa, että näitä raapustuksia on kertynyt tänne digitaaliseen todellisuuteen on aika läjä. Tarkemmin sanottuna tämä kyseinen on 699. bloggaukseni. Tulikin siis mieleen, että jotain hauskaa voisi kehitellä 700. postauksen kunniaksi. 

Siispä heitän palloa hieman sinne ruutujen toiselle puolelle. Nyt saa nimittäin sitten ihan luvan kanssa udella meikäläiseltä mitä mieleen juolahtaa. Olkoon tämä siis blogini 

Ensimmäinen Ja Ehdottoman Virallinen Kysy Bloggaajalta -postaus.

Anna siis palaa. Mitä haluat tietää minusta? Tai jostain muusta aiheesta?

(Luonnollisesti varaan oikeuden olla vastaamatta omalla mittaristollani sopimattomiin kysymyksiin.)

Ja koska tässä blogissa on harjoitettu tähän mennessä varsin vähän arvontoja, tulkoon sellainen osaksi tulevaa 700. postausta. Lupaan siis palkita yhden kyselyikäisen, nimimerkillä esiintyvän lukijan yllätysvoitolla. Jee!

Kysymyksiä voi heitellä ensi sunnuntaihin 10.2. klo 18 saakka, jonka jälkeen kirjoitan niihin vastauspostauksen ja suoritan ehdottoman korruptoitumattoman arvonnan ylhäisessä yksinäisyydessäni. (Miehekkeeni lähtee nimittäin lauantaiaamuna vaihtoon loppukevääksi, eikä kissasta oikein ole onnettareksi.)

Että ei kun kyselemään, arvoisat lukijani! Täällä ollaan kuulolla!

Mielenhautomispäivät

Ulkona näyttäisi paistavan aurinko, mutta omat saavutukseni liittyvät lähinnä siihen, että olen saanut puettua vaatteet päälle. Väsymys ja vetämättömyys ovat taas huipussaan, enkä edes voi puhtain sieluin syyttää siitä pelkästään uudenvuoden juhlintaa ja toissapäiväistä pikaista Tallinnan-reissua. Mielikin on vähän maassa, melankolia iskenyt.

Loma (so. työttömyysjakso) on lopuillaan ja maanantaina palaan sorvin ääreen. Tai no, mitäänhän ei paperilla ole, mutta siitä huolimatta oma työhuone odottaa sellaisena, joksi sen 21.12. jätin – eikä sinne ole kukaan muu menossa. Hieman alkaa jo kuumottaa, mitä kaikkea tammikuu ja alkuvuosi ylipäänsä tuovat tullessaan, ja toisaalta ehkä juuri siksi väsyttää ja ahdistaa. Pitäisi mieluummin olla intoa täynnä, mutta juuri nyt en osaa. No, ainakin saan uuden työparin, jonka olen kertaalleen pikaisesti tavannut, ja josta sain hyvän ensivaikutelman. (Samalla mietin tietysti, millaisen vaikutelman minusta saa. Synkän?)

Valmistujaisjuhlatkin lähenevät, mutta into niiden suhteen ei ole herännyt juurikaan. No, pari viikkoa on vielä aikaa löytää bilemoodi. Juuri nyt ei vain tunnu hetkauttavan juuri mikään. Mälsää.

Vähän on sellaista todellisuuspakohalua ilmassa. Kun pääsisikin jonnekin ihan muualle, irti tästä tavallisuudesta. Ja mielellään jossain muussa kuin kirjallisessa muodossa, vaikka tietysti lukeminenkin hieman auttaa asiaa. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani on hyvässä vauhdissa ja juuri niin hieno – ellei hienompikin – kuin odotin. Eli eipä ole luvassa tästäkään osoitteesta moitteen sanaa. Joskus kollektiivinen mielipide voi vain olla ohittamaton. Eikä se aina ole pelkkää harhaa.

Harhaksi haluaisin sen sijaan määritellä tämän olotilan, ja vaikkei se sitä pohjimmiltaan lienekään, käyn joka tapauksessa sen kimppuun jalkautumalla ulos ahdistavasta asunnosta ja ajatuksista. Sitä paitsi uudet silmälasini odottavat optikolla noutoaan – ehkä niiden mukana tulee myös virkeämpi versio meikäläisestä. Ainakin vähän.

Kellumista

Kaikkeen sitä ihminen ryhtyykin. Pyydettynä ja yllättäen haastaviin töihin, kaiken maailman kekkereihin ja askartelemaan itse kutsukortteja omiin juhliinsa iltatolkulla, vaikka Facebook-eventin tekemiseen menisi korkeintaan kolme minuuttia. Mutta kun ei anna sisu periksi luopua siitä kivasta ideasta, niin ei anna. Joten tässä osoitteessa on tosiaan leikattu ja liimattu männäviikolla sarjatuotantona kuvanmukaisia tuotoksia. Tosin nyt ne ovat valmiita ja osa postitettukin. Kolme vierasta on jo ilmoittautunut! Bileet!

Naurattaa, kun mietin tämänhetkistä ajankäyttöäni. Työ on todellakin iskenyt niskaan aikamoisella voimalla, jollaista en osannut odottaa, kun pahaa-aavistamattomana löin kättä päälle diilin merkiksi apulaisrehtorin kanssa. Joka päivä oppii, ahdistuu ja mokaa, mutta tämä neljän päivän miniloma on lopultakin pakottanut irrottautumaan työajatuksista, ainakin melkein kokonaan. Yllättävän tiukasti ne asiat pysyvät niskassa hönkimässä virka-ajan ulkopuolellakin, vaikka olenkin vain sijainen. (Tai ehkä juuri siksi? Kuka näistä tietää!) Kevät on vielä auki, katsotaan, mitä tapahtuu.

Niin, se ajankäyttö. Vuorokauden tunnit eivät tosiaan meinaa ihan riittää kaikkeen, mihin haluaisin. Tuttu tilanne monille, tiedän. Akateemisessa vapaudessa kellumisen jälkeen tämä tuntuu lähinnä betoniseinältä vasten naamaa. Kappas, vuorokauteni on tarkkaan ajoitettu! Hahaa, on oltava suunnitelmallinen! Jaa, jos haluan salille rasvaa polttamaan, siihen pitääkin valmistautua ajoissa! Jne, jne, jne, kyllä te tiedätte.

Tästähän seuraa sitten se, että ihan niin paljon en ole lyhentänyt kirjojen lukujonoa kuin olin valmistumisen jälkeen ajatellut tehdä. (Miten se muka ikinä edes lyhenisi? Mikä vitsi!) Muutenkin tämä homma (a.k.a. valmistuminen) meni niin eri tavalla kuin olin "suunnitellut", että sekin pistää välillä hymyilemään (päivästä ja tunnetilasta riippuen joko aidosti tai hieman vinosti). En tietenkään valita, kunhan pohdiskelen. Ja koetan sopeutua uuteen identiteettiini. On muuten yllättävän hankalaa. Tosin ei kai sellainen koskaan nopeasti käy.

Kaiken kiireen (tai sen kuvittelun) keskellä elämä maistuu kuitenkin juuri nyt aika hyvältä. Joulu ei stressaa, koska en sitä mitenkään odota tai valmistele muutenkaan, ensi vuosi vaikuttaa jo etukäteen tarkasteltuna monin tavoin jännältä ja yllättävältä, tänään oli pitkästä aikaa aikaa käydä kirjastossa luuhaamassa, illalla on luvassa pikkujoulut ex-työkavereiden kanssa, olen alkanut harjoitella eräänlaista meditaatiota ruuhkissa ja opin valehtelematta joka ikinen päivä uutta – eikä se tunnu pakkopullalta laisinkaan. Kuten ei mikään muukaan. Annetaan kellua vaan.

Luokkaretkihuumaa

Mitenköhän tämänkin opettajatar-ihmisen vielä käy. En edes ole opettajan hommissa, ja silti jo yhden työpäivän aikana saa kokea jos jonkinmoista vekkulia puuhaa esiteinien ja varsinaisten teinien kanssa. Ensin aamupäivän puuhastelin supermukavan kutosluokan kanssa, joka sai syvästi harkitsemaan joskus koneen uumeniin tallentamieni täydennyskoulutuslomakkeiden esiin kaivamista ja mahdollisuuksia luokanopettajana. Kyllähän tällaisten kanssa jaksaisi töitä tehdä, pohdiskelin. Sopivasti huumoria, ei vielä teiniangstia, mutta jo järkeä päässä. Ne olivat sitä paitsi menossa vielä Lintsille, ja silti jaksoivat sen pari tuntia kuunnella museotädin lätinää, tehdä tehtäviä ja puurtaa työpajassa. Iso käsi teille, kutoset! Älkää menkö pilalle vielä ensi syksynä, ainakaan ihan heti, pyydän!

Rauha päättyikin siihen, kun lauma rääkyviä ihmisapinoita valloitti talon (tunnetaan ilmeisesti myös kasiluokkalaisina) ja pääsin koettelemaan äänijänteitäni ihan tosissaan. Sen porukan mukana meinasi rappaukset irrota seinistä ja näyttelyesineet saada uusia olomuotoja. No, ääneni on kantava ja sävyltään niin halutessani sukua vittumaisille kapiaisille, joten museo on pystyssä, eikä suuria vahinkoja sattunut. (Sain äänenkäytöstäni kehuja auskuvuoden aikana, mutta itse en silti nauti sen korottamisesta, vaikka se pakollista silloin tällöin onkin.) (Jopa museossa.)

Kasiluokkalaisten opettajat näyttivät olevan loman tarpeessa, sillä paikalla olevan auktoriteetin sijaan he (kaksi kappaletta) tuntuivat vajonneen jonkinasteiseen, luultavasti pakotettuun, meditatiiviseen tilaan. Teki mieli sanoa, että TJ on hei aika vähän enää, koeta kestää toveri. Kun itselläni on kiinnostusta ja koulutus opettajan työhön, tulen tarkkailleeksi yleensä opettajien toimia luokkaretkillä ja tutustumiskäynneillä. (Sen minkä mainitulta karjunnalta kerkeän.) Havainnointini perusteella toimintamalleja on laidasta laitaan: on niitä, jotka tyrkkäävät kakarat museon ovesta sisään ja lähtevät hullunkiilto silmissään etsimään jostain lähistöltä kahvia, on niitä, jotka olettavat oppaan ja muun museohenkilökunnan olevan jonkin sortin viihdetyöläisiä, joilta irtoaa mitä tahansa hupia varatuksi ajaksi non-stoppina, on niitä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos vastuukysymyksiä ja niiden laiminlyöntiä ei oteta mukaan, minua vituttavat eniten ne, jotka alkavat vaikkapa sillä opastetulla kierroksella vetää eräänlaista aktiivisen kyselyikäisen roolia ja pommittavat opasta jatkuvalla (ja turhalla) kysymystulvalla, yrittävät kampittaa tiedoillaan ja näin (uskomattoman v-mäisellä tavalla) besserwisseröimällä parhaimmillaan pilaavat koko kierroksen. Joo, ammattimaisen oppaan hommaan kuuluu kestää äninät ja yninät ja kyetä reagoimaan niihin asiallisesti, mutta opettajien ollessa kyseessä meikäläisen pinna on aika lyhyt. Onneksi tätä tyyppiä ei kohtaa kovin usein.

Sitten on ne normaalit ja fiksut opettajat, jotka ovat ohjeistaneet mukulat vierailukäyntiin, muistavat oman vastuunsa, puuttuvat häiriöihin, kannustavat asiallista toimintaa ja parhaimmillaan (koska olen ilmeisesti piilofasisti ja osaan todellakin arvostaa Herran kuria ja nuhdetta) pitävät porukan niin sotilaallisessa järjestyksessä, että sormien napsautus, nyökkäys tai merkitsevä katse riittää. Mihin tahansa. Respect.

(Joo, ja jos ei käy selväksi, saatan hieman kärjistää, sillä en ole sitä mieltä, että opettajaa pitäisi pelätä, mutta joku roti pitää kouluelämässä olla, sen sanon!)

Huh, onneksi tämä luokkaretkisesonki on aika lyhyt ja minulla osa-aikainen työ. Muuten saattaisin olla ihan oikeasti helisemässä.

Ja saa nähdä, miten tällekin päänaukojalle käy sitten, kun edessä on vaikkapa se ensimmäinen oma luokkaretki. Tulenko tänne salaa muokkaamaan nurinani uuteen uskoon vai mitä...

No, oli miten oli, ulkona paistaa aurinko, tänään on sulkapallopäivä ja oma mökki odottaa jo kolmen yön päästä! Ei hassumpaa, ma sanon.

Lopuksi vielä aito city-lokki pesässän. Mikäpäs siinä, parkkipaikan reunalla on pesiessä.

Työn tekemättömyyden pirullinen dilemma

Ihana pakkaspäivä! Huurre ruohonkorsilla ja oksilla ja Vallilan siirtolapuutarhan mökkien katoilla. Toissapäivänä kaivoin talvitakin ja kasan tumppuja kellarikomeron perältä ja heitin syystakin niiden tilalle. Talvi tulee, mutta tulkoon. Olen valmis.

Yhdeksän päivää poissa töistä ei tuntunut riittävän, vaikka tämä "loma" ihana olikin ja tuli tarpeeseen. Eilen töihin mennessäni tuntui, etten olisi sieltä poissa ollutkaan. Huonolla tavalla. Työni ei ole stressaavaa, vaan lähinnä uskomattoman tylsää, mutta toisaalta lobotomiaan vaipuminen aina töihin mennessä on pitemmän päälle stressaavaa joka tapauksessa. Ne päivät, kun on hulinaa, sitä oikeasti on, ja silloin tuntuu, että tekee jotain järkevää. Muulloin, eli yleensä, ei. Monet tenttikirjat olen kyllä lukenut työpäivien aikana, samoin gradua olen hakannut kasaan työpaikan surkealla tietokoneella. Niin täällä tekevät muutkin, ja pomoni on suoraan sanonut, että niin saa tehdä, jos töitä ei ole.

Kuitenkin mietin, mitä järkeä tässä on. Työn tuottavuudesta, työurien pidentämisestä ja tehokkuudesta puhutaan niin paljon, että se ärsyttää. Ihmisiä syytetään milloin laiskoiksi, milloin ahneiksi, koskaan ei ole hyvä. Aina löytyy joku, joka tietää, miten asioiden pitäisi olla. Itse en enää jaksa potea huonoa omatuntoa siitä, että työajallani seilaan Facebookissa, luen kirjoja tai kirjoitan vaikkapa blogia, niin kuin nyt. Minulla ei ole mitään töitä tehtäväksi. Ainoa perustehtäväni on istua täällä ja pitää ovea poissa lukosta. Ajoittain harras päiväni saattaa rikkoontua satunnaisella asiakkaalla tai puhelinsoitolla, ja silloin tietenkin teen töitä. Hetken. Parista minuutista varttiin. Jonka jälkeen työ on tehty, ja palaan koomaan. Eikä tämä tilanne tule miksikään muuttumaan, se on ollut kuuleman mukaan tällainen aina. Minä olen ollut täällä nyt kahdeksan kuukautta ja työhaastattelussa ja työsopimusta tehtäessä esitetyt innokkaat visiot ja uudistusideat työnantajan puolelta ovat hautautuneet sinne, missä ne ilmeisesti yleensä pidetäänkin. Enkä minä oikeastaan enää välitä, juurikaan.

Minä haluaisin tehdä järkevää työtä. Siksihän minä (muun muassa) olen opettajaksi kouluttautunut. Haluaisin, että työt vaatisivat minua ajattelemaan ja toimimaan, että minun olisi skarpattava ja käytettävä älliäni. Haluan tehdä työni just eikä melkein, haluan että kohtaan haasteita. Pidän ihmisistä, toisinaan, ja olen hyvä heidän kanssaan, vaikken heistä pitäisikään. Olen tehokas, saan aikaan, haluan saada aikaan lisää. Työ on tekemisen arvoista, se on väistämättä osa ihmistä. Minä pidän työnteosta. (Ei, tämä ei ole työhakemus.)

Siksi tuntuu typerältä hukata työtunteja paikassa, jossa minulla ei loppujen lopuksi ole oikein merkitystä. Osani kuviossa on olla paikalla, vasta poissaolo huomataan (muttei siitäkään juuri välitetä). Työtehtävät ovat mitättömiä, delegointia ei osata, resursseja ei ihan oikeasti osata ollenkaan hyödyntää, vaikka niitä hieroisi naamaa vasten. Sanotusti on selvää, että turhauttaa. Paljon. Millainen on yritys/yhteisö/toimija, joka ei pyri ottamaan ilmiselviä etuja tosissaan ja hyödynnä niitä? Mielestäni melko huono ja toimimaton. Mitä voi yksittäinen työntekijä tehdä, kun tarjoaa taitojaan ja työaikaansa oikeasti hyödyllistä käyttöä varten, mutta niitä ei oteta vastaan, vaan mielummin istutetaan tyhjän panttina kahdeksan tuntia päivässä? Ei paljonkaan. Lähteä lätkimään? Miten se taas on eduksi maailmalle ja kaikelle? Ei mitenkään.

Toisaalta, miksi edes jaksaisin yrittää muuttaa asioiden tilaa? En missään nimessä jää tänne valmistumisen jälkeen, vaikka minulla vakituinen työsuhde onkin. Mielummin lähden epävarmojen sijaisuuksien perään, etsimään jotain järkevää paikkaa, kuin näivetän itseäni turhuudessa.

Jäävätkö tehokkuuksien ja tuottavuuksien juhlapuheet ja propaganda leijumaan ilmaan, kun toimijat eivät niitä kohden selvästikään todellisuudessa pyri? Mistä ne puheet sitten kumpuavat? Kyllä minä voin tehdä töitä terveyden salliessa vaikka seitsemänkymppiseksi, ja moni ystäväni on samoilla linjoilla. (Enkä tiedä, kysytäänkö meiltä halua siihen siinä vaiheessa, kun se on ajankohtaista. Kuka näistä tietää, saati tulevaisuudesta.) Silti minua ja sukupolveani syytetään laiskoiksi. Kyllä minä voin tehdä kahdeksan tuntia päivässä kunnon töitä lakisääteisillä tauoilla, enkä tiedä ketään, joka niin ei tekisi (se kai työnteon tarkoitus on, olen ymmärtänyt?), mutta minun ei anneta tehdä. Silti minuun iskeytyy laiskan leima, kun roikun netissä ja teen omia juttujani maksetulla työajalla, vaikka mitään muutakaan ei ole tarjolla, vaikka olen kysynyt. Ole tässä nyt sitten jotenkin päin. En keksi enää miten. Ja pohdin, kuinka paljon kaltaisiani on Suomessa (saati muualla maailmassa) tälläkin hetkellä tappamassa aikaa tehottomalla työpaikalla, kun toiset paiskivat niska limassa omillaan.

Kunhan mietin, kun en muutakaan tekemistä työajallani keksi. Taidanpa hakea vähän teetä.

Tänään on syksy

Olisi sittenkin pitänyt pukeutua takkiin. Mutta ei, vielä en tajunnut. Illalla lienee tarpeen käydä läpi huivivarastoa, ne tulevat nyt tarpeeseen.

Töissä on alkanut aivan toisenlainen poljento kuin viime viikolla: olen muutamien päivien aikana ihan oikeasti tehnyt töitä. Vastaillut puhelimeen, meileihin, järjestänyt opastuksia, pitänytkin sellaisia, selvitellyt asioita, ehdottanut uudistuksia. Katsotaan, jatkuuko into pitempään ja onko sillä jotakin vaikutuksia lopulta. Toivoisin niin, koska tällä työllä voisi olla paljon potentiaalia, voisin pitää tästä paljon enemmän kuin nyt pidän, ja voisin viihtyä työssäni kaikin tavoin paremmin. Toki olen jo ymmärtänyt, puoli vuotta (tasan!) talossa oltuani, että minulle on myyty vähän enemmän kuin todellisuudessa oli tarjolla. Toisaalta syytä on minussakin ja lähinnä siinä, että nykyisellä palkallani en yksinkertaisesti kykene antamaan niin paljon kuin voisin. Tämä ei kuitenkaan ole hyväntekeväisyyttä, ja mielestäni minulla on alalle koulutettuna ihmisenä oikeus saada säällinen korvaus antamastani ajasta. Työelämällä on minulle vielä paljon opetettavaa, mutta aivan kaikkea en haluaisi yhdessä paikassa oppia. (Vaikeita ihmisiä työyhteisössä, pompottelua, lannistamista, draamakuningattaruutta...) Sitäpaitsi kyllä minä vielä opettajan hommiin lähden, ennemmin tai myöhemmin.

Jokin kummallinen kaipaus kuiskuttelee välillä korvaani: ihan kuin minulla olisi ikävä viime syksyä ja auskultointia. Ja onhan minulla - hissan porukka oli sen verran mainio, että siinä seurassa viettäisi mieluusti ajastaan huomattavasti enemmänkin. Didaktiikkaa tai muita yliopiston tarjoamia pedagogisten osia en ikävöi kyllä pätkääkään, mutta harjoitustunnit olivat mukavia - paitsi yhteistyö kevään ohjaajan kanssa ei sitten ollutkaan. Kiirettä piti ja ihmeelliset päällekäiset aikataulut korpesivat, joten nyt, kun minun ei enää oleteta olevan kahdessa paikassa yhtäaikaa, olo on jotenkin... vapautunut. Saan itse päättää, mihin väleihin kalenterissani tungen erinäisiä menoja. Tentit toki pitää tehdä silloin, kun ne ovat tarjolla, mutta toisaalta niiden perusteella voin sitten ilmoittaa töihin, etten ole käytettävissä. Kätevää! Ihan niin kuin normaalit ihmiset tekevät!

(En missään nimessä selviäisi uudelleen samanlaisesta vuodesta. En ikinä.)

Jokin tiedonjano on iskenyt, sillä aloin ihan vapaaehtoisesti selvittelemään mielenkiintoisia lisätietoja opaskierrostani varten, ja kaiken tämän tein kymmenen ruotsinkielisen amispojan vuoksi. Hyvä minä! Vuoden työntekijä -palkinto odottaa jo kulman takana!

400

Otsikon mukaisesti tämä on neljässadas postaus tähän blogiin. Välillä tulee mietittyä, kannattaisiko ehkä aloittaa uudelta pohjalta uudella aiheella, mutta toisaalta onhan tämä ihan suloinen katsaus menneisyyteen. Eli jatketaan toistaiseksi näin. En sitäpaitsi tiedä, riittäisikö minulla kirjoitettavaa mistään yhdestä teemasta blogiksi asti. Vaikka kyllä esimerkiksi kirjablogi tai ruokablogi voisi olla ihan hauska. Tai urheilublogi. Plösö sporttaa -tyyppisesti. Vaikka kommenttilaatikkoni ei suoranaisesti ole täyttymisvaarassa, tiedän, että joitakuita lukijoita siellä ruutujen takana on. Google Analytics, nääs. Ja suurin osa taitaakin olla oikean elämän ystäviä. Hei vaan teille ja kaikille muillekin. Saa jättää merkkejä käynnistä, ihan oikeesti. Pliis! Myös te, jotka päädytte tänne ihan sattumalta. Esimerkiksi siksi, että olette googlanneet persettä sen eri muodoissaan. (Yleisin hakusana, jolla blogini löytyy. Edelleen hämmentävää.)

On ihana kuuma päivä, ja minä istun töissä. Rakennus, jonka sisällä istun, on onneksi vanha ja vielä toistaiseksi viileä. Kuukauden päästä tämä on sauna, kertoi pitempään talossa ollut kollega. Kiva. Eilisen palkkapäivän itkun ja hammastenkiristyksen jälkeen tänne tuleminen tuntui aika haastavalta. Ei oikeasti ole ihan aikuisten työpaikka, ainakaan tällä palkalla. Kerrottakoon, että kuukausiliksani nettona on kolminumeroinen. Jep. Asuntovelallinen vuokralla asuja kiittää!

Päivä ei sinänsä ole ainakaan alkanut huonosti, sillä töihin polkiessani en voinut olla hymyilemättä aurinkolasieni ja poskia pitkin valuneen hien takaa ohittaessani Pohjoisrannan. Ne ihanat veneet! Auringonpaiste meren pinnassa! Onnellisen näköiset kävelyllä olijat! Toisinaan on todella vaikeaa tajuta, että todella asun täällä, tällaisessa kauniissa kaupungissa, jossa on kaikenlaista jännittävää näkemistä. Työmatkan varrella kohtaan myös runsaahkosti kanadanhanhia. En oikein pidä niistä, sillä ne sähisevät ja makaavat keskellä pyörätietä eväänsä liikauttamatta. Ja jos ne eivät ole paikalla itse, niiden jätökset kyllä ovat.

Illalla on suunnitelmissa lähteä kotikonnuille 30 kilometriä pohjoiseen nauttimaan blues-menosta. Klubikeikkaa pukkaa, ehkä vähän kylmää olutta, miesseuraa ja toivottavasti vanhoja tuttuja kasvoja myös. Huomenna piknikliinat ja eväät levitetään Vanhankylänniemeen ja nautitaan koko päivä kesän ehdottomasti parhaista festareista. Nam! Niin, ja onhan nyt jo heinäkuu.

Lisäksi tuli vauvauutisia. Kyllä niitä nyt pukkaa ovista ja ikkunoista, noita pikku käärösiä. Olen iloinen, kun muutkin ovat. Ystävien onni on parhaita asioita maailmassa.

Kesähenki

Huomenna pääsee taas tien päälle, tällä kertaa kohti Pohjois-Karjalaa ja mökkiä. Seurue ei ole suuren suuri, mutta sitäkin mukavampi se on. Ajattelin ostaa kaupasta kaljaa ja Alkosta viiniä, sopivan määrän savukkeita ja noin kolme kiloa halloumia. Kissalle pari pussia sen herkkuruokaa, siinä se. Juhannus saa tulla.

Töitä on riittänyt ihmisen tehtäväksi. TESin mukainen 15 sentin palkankorotuskin napsahti, kyllä tuntuu siltä, että tekee työtä jolla on tarkoitus, sano. Hiukkasen olen pettynyt itseeni, kun en jaksa innostua. Muutama kuukausi apaattista painamista tekee pahaa ihmisen innolle ja halulle uudistaa, valitettavasti. En suostu ottamaan yksin kaikkea vastuuta, myös työnantajan puolelta ja oikeastaan etenkin sieltä huokunut kattellaan-fiilis on osasyyllinen. Toisaalta loppujen lopuksi sillä ei sittenkään ole niin väliä. En minä sinne jää, siksi aikaa vain, että saan kyhättyä graduni ja etsittyä muita töitä. (Voihan sekin venähtää, mutta silti.) Vuoden takaisten seminaarikavereitten kanssa on ollut puhetta gradutukiryhmän perustamisesta, tullee tarpeeseen. Pitäisi vain ryhtyä sanoista tekoihin.

Eilen kävimme V:n kanssa kahvilla ja jätskillä yhdellä Espan lukuisista pikkukioskeista. Edelleen on aika jännittävää asua maamme pääkaupungissa, ja mennä ihan kasuaalisti päiväkahville sen keskeisimpään puistoon. Ja olla olematta turisti. Vänkää. Toissailtana ulkoilutimme kissaa valjaissa rannassa, kun ohi kulki valtava italialaisturistien lauma. Edes jäänmurtajien kohina ei peittänyt mammojen hyväntuulista ihastusta. Bellissimo! Gato!

Hyvää juhannusta!

Yksi kesä, kiitos! (Ja sopiva työ)

Kesäkuu on alkanut ja kesä siinä samalla. Aamuisin on ihanaa kurkistaa verhonraosta ulos ja huomata, että niin se vain on. Pyöräily töihin sujuu jo ilman takapuolen puutumista (hiki kyllä edelleen tulee, mutta antaa tulla vaan!) (100 kilometrin raja täyttyi tämänaamuisella työmatkalla), eikä työnteko sinänsä harmita niin paljon, vaikka vapaata ei oikein olekaan luvassa (mikä ei siis kuitenkaan näy palkkapussissa...). Viimeksi tänään, puolitoista tuntia sitten, mietin, kuinka onnekas olen, kun saan asua ihan meren rannassa. Pohjoisrannan laakereillaan lepäilevät veneet hivelevät silmää, Otso-jäänmurtaja ikkunan takana keräilee voimia ensi talvea varten, pihan vaahtera humisee kutsuvasti. Tänään join aamukahvit terassilla, katselin ohi kulkevia rekkuja ja join hiljaksiin kahvia. Näin on hyvä.

Olen lukenut viime päivinä paljon naistenlehtiä ja välillä silmäillyt ihan kirjallisuuttakin. Klikkailin itselleni asumislisät tälle ja ensi kuulle - nyt kun on viimeinen hetki hakea niitä ilman, että ne verottaisivat varsinaisia tukikuukausia. Tarkoituksena olisi muutama opintopiste kasata kesän aikana, mutta en ota niistä sen kummempaa stressiä. Jokainen niistä vie lähemmäs valmistumista, ja niillä kaikilla on joku tarkoitus (esimerkiksi saada valmiiksi sivuainekokonaisuuksia). Työkaverini työstää gradunsa viimeisiä senttimetrejä, ja se on saanut minutkin innostumaan omastani. Kyllä se sieltä vielä tulee, ensi talven aikana. Sitten ei muuta kuin taistelemaan työpaikoista. Nami.

Ensi viikolla lähden käymään Lapissa mummin luona. Oli melkoinen puserrus saada vapaata, mistä olen hieman ärtynyt. Ihan kuin tällä palkalla ja näillä työehdoilla haluaisin sitoutua olemaan aina saatavilla. Joo, tiedän, olen tehnyt työsopimuksen ja tämä kaikki on sen ehtojen mukaista, mutta silti. Silloin tällöin käy mielessä, mitä väliä tälläkään on. Milloin löydän sen työn, jota haluan tehdä, ja josta minulle myös maksetaan kohtuullinen korvaus? Jää nähtäväksi. Vaikka inhoankin sitä, että ihmiset valittavat, kuinka eivät ikinä saa mitään oikeita töitä, välillä sorrun siihen itsekin. Tosin oikeiden töiden sijaan pohdin nykyään sitä, milloin löydän opettajan hommia. Sitä kun haluaisin kuitenkin tehdä. Olen kyllä hieman etuajassa "valituksineni", enhän ole vielä edes valmistunut. Katsotaan vuoden päästä uudestaan, mikä on meno.

Mutta kunnianhimosta, yritteliäisyydestä ja viitsimisestä ei ainakaan voi syyttää. Liiasta realismista ehkä sen sijaan sitäkin enemmän.

Kohti parempaa

Oooooh, syventävä harjoittelu alkaa olla ohi. Pidin viimeisen harjoitustuntini tiistaina ja se meni kaikin tavoin ihan putkeen. Kurssi oli lakitietoa lukiolaisille, aiheena Suomen rikosseuraamukset. Tunnilla tehtiin käsitekarttaa ja väiteltiin. Tunnelma oli hyvä. Onnistuin! Onneksi tällä kertaa harjoittelun viimeinen tunti jätti muutakin kuin paskan maun suuhun - syksyllä perusharjoittelun päättänyt kasiluokkalaisten EU-tunti oli sarjaa haluan-ampua-itseäni-varpaaseen-NYT. Vielä pitää toki tehdä kaikenmaailman raportteja ja kehityskäyriä ja muuta itsereflektiota, mutta varsinaisia toimenpiteitä saati hermojaraastavaa tuntien suunnittelua ei ole. Halleluja! On ollut puhetta auskufrendien kanssa siitä, kuinka tämä vuosi on ollut siitä paska, ettei mikään suoritus tunnu valmistuvan eikä mikään lopulta valmistuva vähennä jäljellä olevaa taakkaa. Itse kirjoitin viime sunnuntaina loppuun ainedidaktiikan tutkielmaesseeni (jota väänsin kuulkaa hien ja kyynelten kanssa), eikä sen valmistuminen tuntunut miltään. Ei helpottanut, ei mitään. Toki nyt on jo parempi fiilis, mutta yleensä työn valmistuessa on tapana ollut tuntea helpotusta. Nyt ei. Kiitos, pedagogiset, tästäkin!

Uusissa töissä on ollut kivaa. Tänään vedin kolme opastusta ja näyttely alkaa tuntua tutummalta. Sain tylsistyneet ysiluokkalaiset kuuntelemaan edes hetkellisesti. Tosin huomasin, että opettajarooli on jäänyt päälle ja ylittää opasroolin. No, opashommia en kuitenkaan loppuikääni tee, joten ei sen niin väliä. (Vai pitääkö tähänkin sanoa, ettei pidä sanoa ei koskaan tai muuta typerää?) Tänään postista tulla tipahti ensimmäinen palkkanauhakin uudesta työstä ja sen summa helpotti mieltä. Tee työtä, jolla on tarkoitus, perkele. Palkkaushan saisi toki olla parempi, mutta opastuksista onneksi maksetaan. Tosin tietysti turhan suuri osa menee jälleen toivottoman asuntotilanteen maksamiseen, mutta eipä tarvitse ottaa säästöistä. (Asuntoasia etenee vähitellen, asianajaja on tehnyt kirjelmän taloyhtiölle ja lähettänyt myös oikeusturvavakuutuskyselyn vakuutusyhtiölle.)

Päätin myös, että pidän huomenna vapaapäivän, vaikka Tampereella olisikin ollut yksi ryhmätapaaminen yleispedagogiikan kurssiin liittyen. Niin uskomatonta paskaa koko kurssi, että nyt päätin olla menemättä. Jotain korvaustehtäviä joudun kai tekemään, mutta nevermind. Muuten seuraava vapaapäivä olisi ollut 15.4.

Tänään aurinko paistoi niin, että aloin jo uskoa kevään tulevan.

Sitten työkaveri näytti Ylen sivuilta uutisen, jonka mukaan Suomen yläpuolella on otsonikerroksessa aukko, ja Ilmatieteen laitos kehottaa välttämään suoraa auringonvaloa.

Niinpä niin.

Ei laiska / laiska

Itsekehussa pyöriskelyn määrä alkaa olla maksimaalinen, mutta kerrottavahan se on, että tänään soitettiin kolmanteen työhaastatteluun kuukauden sisään. Ilmoitin olevani kiinnostunut keikkahommista vastatessani soittopyyntöön bussissa kotimatkalla töistä. Silloin tunsin olevani täynnä energiaa ja haluani paiskoa töitä myös sivutulot mielessäni. Puoli tuntia myöhemmin, kun kömmin pöhnäisenä ulos ratikasta kotipysäkillä, mieli oli jo muuttunut. Miksi edes vastasin siihen soittopyyntöön. Jumalauta en muuten varmasti jaksa enää toista (kolmatta) työtä tähän soppaan.

En, vaikka raha tulee tarpeeseen ja sitä pitää takoa, kun siihen on vain mahdollisuus.

Tänään kirjoitin nimen alle työsopimukseen ja kolmen kuukauden koeaika alkoi. Ehdot työnteolle ovat kohtuulliset, joskaan eivät tietenkään vastaa työhön vaadittavaa taito- ja asiantuntijuustasoa. Museoalan ongelma yleisesti. Tehkää asialle jotain, ihmiset! Minä en jaksa. Toisaalta uudella työpaikalla opastuksista maksetaan erillinen palkkio, niin kuin nähdäkseni asianmukaista on. Että eipä sitten muuta kuin varauskirjoja täyttelemään! (Tosin ehkä kannattaisi yrittää ensin sisäistää näyttelyiden aihealueet, jotka eivät todellakaan vastaa basic-tietojani... edes Trivialista) Hienolta kuulosti myös esimiehen suunnitelma kevään mittaan tehtävästä tulospalkkiojärjestelmästä, jonka avulla hinnoitellaan mahdolliset erikoisemmat museopedagogiset ja palvelutyöt, kuten työpajojen ja oppimispolkujen suunnittelu. Saattaisi potkia työntekoon huomattavasti pelkkää tuntipalkkaa paremmin.

En jaksanut mennä sittenkään salille, vaikka tarkoitus oli ja mies käski. Meillä on tässä huushollissa meneillään jonkinlainen urheiluproggis, johon minä saan tai en saa osallistua. V treenaa lihaksia, minun pitäisi laihduttaa. Toisaalta minäkin haluan treenata lihaksia, mutta proteiinipirtelöt jäävät kyllä tuon toisen juotaviksi. Toivoa sopii, että hektinen joskin suhteellisen säännöllinen elämä auttaa popsimaan jälleen kunnollista ja parempaa ruokaa. Ihan kivasti on jopa tehnyt mieli kokkailla safkaa, kun sitä on joku toinen syömässä ja arvostamassa. Urheilukärpänen on myös puraissut uudelleen syksyn ja talven kestäneen kooman jälkeen - onneksi. Mennessäni Elixiaan treenaamaan pitkästä aikaa, ohjaaja totesi, ettei moisesta tauosta kannata kantaa ainakaan huonoa omatuntoa. Tärkeämpää on se, että treeni jatkuu. Odottelen myös lumien sulamista, jotta pääsen taas tamppaamaan lenkkipolkuja. Pieni kriisi on kehittymässä siitäkin, kuinka pärjään helsinkiläisessä lenkkiskenessä pömppikseni kanssa, mutta jääköön se huoli tuonnemmaksi. Jos jollakulla on lenkkeillessä aikaa kyylätä muita, hän lienee väärässä paikassa. Eikä minua saa kirveelläkään telomaan itseäni tuonne jäisille kaduille tai poluille. Sula, saakelin lumi, sula! NYT!

Taas tavallista arkea

Loma loppui. Se oli mukava. Kävin Tukholman satamassa, laivan discossa ja Edinburghissa. Kunnon matkakertomus seuraa perästä, kunhan jaksan keskittyä sellaisen kirjoittamiseen. Kissa oli tehnyt tuhmuuksia poissaollessani, avokki sen sijaan oli (kai) ihan kiltisti. Kotona on hänen mielestään tylsää ilman minua.

Tänään alkoi uuden työpaikkani perehdytys. Uusia kasvoja, nimiä, tiloja, tapoja, kulkureittejä. Uutta opittavaa, uutta sisäistettävää. Jännittää. Esimies vaikuttaa asialliselta, ja on kaiken kaikkiaan kiinnostavaa olla pitkästä aikaa yksityisen työnantajan alaisuudessa vuosia jatkuneen kunnan/valtion palkkalistoilla puurtamisen jälkeen. Vaikka olenkin nyt palkattuna tiettyyn nimettyyn tehtävään, se ei ole kuitenkaan kiveen hakattua. Työpaikka on muutoksessa ja myös minä saan olla. Museopedagogiikka kiinnostaa, ehkä siltä alalta joskus jotain. Sen puolen hommat ovat tosin valitettavasti tuollakin projektiluontoisia, mutta ehkä joskus tulee minunkin projektini aika. Ehkä. Ja mitäpä sitä kieltämään: tänään kiertäessämme kokoelmatiloja mielessäni kävi, että ovathan nekin ihan kiinnostavia. Museoesineet. Konkretia.

Hieman pelottaa, kuinka selvitän pedagogiset loppuun. Nyt on niin paljon kaikkea. Mutta kaipa niistä selvitään, riman alta vähintään. Kunhan saan pakolliset tehtyä enkä jää kiinni lintsailusta. Kolme oppituntia on vielä pitämättä. Kaksi niistä on ensi viikolla. Aikaa on vain niin vähän. Viime viikolla sitä oli riittämiin ja olin onnellinen. Loma päättyi ja kalenteri aukesi. Heitän sen ehkä järveen.

Homma hanskassa!

Talviloma, se on täällä! Woohoo!

Kuluneella viikolla pidin kolme harjoitustuntia lukiolaisille ja viihdyin erinomaisen hyvin. Tunsin itseni ihan oikeaksi opettajaksi jatkaessani kasuaalisti edellisen tunnin aiheesta eteenpäin. Niin kuin opettajat tekee. Olen tosin vähäsen kyllästynyt Suomen uudemman historian aiheisiin, sillä olen koko harjoitteluni aikana pitänyt vain yhden historiantunnin jostain muusta aiheesta (islamin historiasta). Mutta eipä sen niin väliä. Paitsi että ideat ja ilotulitukset alkavat olla hieman laimeampaa sorttia.

Talviloma tuli tosiaan oikein oivalliseen saumaan. Eilen kestitsin ihania lukupiiritytsyjä, joimme vähän sidukkaa ja katsoimme Putousta ja Emma-gaalaa. Ja puhuimme jopa lukemastamme kirjasta, joka oli Kreetta Onkelin Beige - eroottinen kesä Helsingissä. Valitsimme kirjan ihan randomisti, halusimme lukea jotain kepeää ja eroottissävytteistä. No, Beige ei ollut kumpaakaan näistä. Sen sijaan se oli ahdistava kuvaus ahdistuneen nuoren naisen pakkomielteisen maailman romahtamisesta sisäänpäin. Yksikään henkilö ei ollut miellyttävä, eikä eroottisten kuvitelmien tunnelma ollut mitään muuta kuin ahdistunutta. Ihan jännä kirja kuitenkin, pienoisromaani siis. Täytyy varmaan etsiä sitä kepeää erotiikkaa ennemmin ihan perinteisistä lääkäriromaaneista.

Kohta hyppään junaan ja suuntaan Turkuun. Lähdemme sieltä hissan auskujen kanssa 23 tunnin risteilylle. Sisäsiisti ja kiltti reissu tulossa. Kyllä.

Niin, ja sain muuten töitä. Vakituisen työsuhteen omalta alalta. Osa-aikaisen ja sisällöltään juuri sopivan. Mahdollisuus kehittyä ja tehdä sitä, mihin rahkeet riittävät. Museonjohtajan mukaan olin heidän suosikkinsa haastatteluissa. Hämmennyin. Homma alkanee heti 7.3. eli loman jälkeen. Jos selviydyn kotiin Edinburghista, jonne lähden tiistaina.

Jännää, kaikki. Nyt on hyvä putki päällä, menestystä tulee useammasta rööristä.

Tuntuu kivalta. Asiat ovat kunnossa. Minäkin olen.

Jotkut käy töissä

Jaahas, aika on rientänyt. Enää viikko muuttoon. Isännöitsijä oli käynyt tänään kämpillä (minä olin töissä) ja jättänyt perässään paperin, jossa huomautti asuntoni (epä)siisteydestä sekä muuttosiivoushinnaston. Haha. En kai mä nyt ennen sitä muuttoa siivoa? Tulee uudelleen jossain vaiheessa, toivottavasti vasta maanantaina muuton jälkeen.

Olen ollut kaksi päivää kuluttamassa jalkoja ja kasvolihaksia Matkamessuilla, vielä kaksi päivää on jäljellä. Ihan hauska kokemus, joskin kaikenmoiseen on jo saanut vastata, välillä vähän sinne päin... Hupaisaa seurata vierestä "business-ihmisten" bondailua ja verkostoitumista, selkääntaputtelua ja käyntikorttien vaihtamista. Tuntuu jotenkin pirun kaukaiselta itselle. Minä oon vaan töissä täällä.

Töistä puheenollen huomasin erittäin kiinnostavan työpaikkailmoituksen, johon ajattelin reagoida. Pitäisi vielä saada nykyinen pomo joskus kiinni ja pyytää suositukset, niin avot! Täytän ja itse asiassa osin jopa ylitän kaikki esitetyt vaatimukset, mitä pidän aika erikoisena tilanteena - kyseessä on kuitenkin ihan oman alan duuni. Katsotaan, katsotaan.

Viikko meni sukkelaan, NettiOpsuun ropsahti 8 opintopistettä, nytkäytin eteenpäin ainedidaktisen tutkimuskurssin tutkimustani (kerron joskus lisää sen kurssin pelleydestä), lueskelin, ilmoittauduin kahteen tenttiin, aloitin filosofian kurssin, join kaljaa. Hyvä viikko. Ja nyt tosiaan teen neljä päivää ahkerasti töitä - ihan kuten kunnon kansalaiset konsanaan.