Kirjametron kyydissä: Antti Tuurin Ameriikan raitti

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa haastoi alkukesästä muita kirjabloggaajia Oulun kirjaston lanseeraaman Kirjametron kyytiin. Miten hauska idea Oululta ja miten paljon innostavaa luettavaa metrokartta tarjoaakaan! Luonnollisesti uhosin mielessäni kulkevani ties kuinka monen pysäkinvälin mittaisen matkan ja vaihtavani risteysasemalla linjaakin. Yhtä luonnollisesti tilanne on nyt sovitun yhteispostauspäivän hujakoilla se, että olen lukenut tismalleen yhden (1) kirjan. Tähän rooliin valikoitui Kulkurit ja kodittomat -linjalta Antti Tuurin Ameriikan raitti.

Erkki Hakala on sössinyt yrityksensä tilit ja verot sellaiseen kuntoon, että maa alkaa polttaa jalkojen alla. Kun Erkin ystävä Taisto on samantyyppisessä tilanteessa, eikä lähes viimeisillään raskaana oleva vaimo Kaisukaan pane hanttiin, Erkki karistaa Pohjanmaan pölyt kintereiltään ja painuu Ruotsin kautta Floridaan. Floridassa on useampiakin vanhaan maailmaan kylläsyneitä tai sillat polttaneita heimoveljiä, joten Erkki ja Taisto otetaan avosylin vastaan kuumankosteaan ympäristöön.

Pian on kuitenkin selvää, ettei kaljan tissuttelu uima-altaalla riitä pitämään raavaan miehen mielenkiintoa yllä. Työtä ja tekemistä pitäisi olla, vaan työluvat ovat tiukassa, etenkin kun veropakolaisina ollaan liikenteessä. Niinpä pimeän työn tekeminen tietyömailla ei osoittaudu pitkäikäiseksi ratkaisuksi. Erkki päättääkin lähteä apukuskiksi hummerinkuljetusrekkaan kohti Kanadaa. Lasti tosin on ehkä hieman arvokkaampi, kuin miltä se päällepäin näyttää.

Kanadassa Erkkiä alkaa kiehtoa oman sukunsa historia, sillä hänen isoisänsä Johannes lähti 1920-luvulla Kanadaan siirtolaiseksi jättäen perheensä Pohjanmaalle. Selviää, että Erkillä on sukua Kanadassa. Identiteetti saa uusia rakennuspalikoita vanhojen päälle.

Minulla on siinä mielessä ristiriitainen suhde Antti Tuuriin, että pidin joskus teininä hänen Pohjanmaa-sarjasta lukemistani kirjoista (ainakin Lakeuden kutsusta) ja tv-versiostakin. Sitten kului reilusti yli vuosikymmen ennen kuin luin Tuurin matkakirjoja, joista pidin niin ikään.

Sen sijaan Ameriikan raitti laahasi ja laahasi, en saanut siitä oikein millään otetta. (Myös Erkin isoisästä Johanneksesta kertova Uusi Jerusalem on ollut kesken kuukausitolkulla.) Tuurin jutusteleva ja toteava kirjoitustyyli tuntui jankkaavalta, ja kyllästyin kirjan "äänettömyyteen": dialogia ei ole ollenkaan, vaan Tuuri on kirjoittanut kaikki keskustelut tekstin sisään. Sanajärjestys virkkeissä on myös paikoin erikoinen, minkä olen tosin huomannut jo aiemminkin Tuuria lukiessani – lienee tyyliseikka.

Romaani etenee tasaisella tahdilla eteenpäin, ja siihen nähden, että tapahtumat ovat aika raisujakin (pakomatka Suomesta, setelinippujen salakuljetus Yhdysvaltoihin, kaikenmoinen ryypiskely ja uhittelu, avioliiton solmukohdat, bordellivierailu ja kuuma moottoritie, tuntemattomien sukulaisten kohtaaminen, isäksi tuleminen), tunnelma ei tunnu muuttuvan mihinkään. Erkki kokee ja kertoo tapahtumat tasaisella tyylillä, sen kummemmin niistä innostumatta tai masentumatta. Vasta aivan viime metreillä Erkki havahtuu maanpakolaisuutensa olemukseen ja alkaa laskea, paljonko sitä on vielä jäljellä, ennen kuin voi palata kotimaahan rikosten vanhennuttua.

Ajankuva 1980-luvun alkupuolelta on kiistämättä kiehtova, ja maailmanmeno yhtä aikaa hyvin toisenlaista kuin nyt 30 vuotta myöhemmin – ja samalla silti tuttua. Tiedonkulku on luonnollisesti hitaampaa ja elämän rytmi muutenkin verkkaisempi, mutta uuden ja vieraan äärellä ihminen on aina ihmeissään ja joutuu löytämään itsestään keinot sopeutua.

Ehkä saan sen Uuden Jerusaleminkin joskus vielä loppuun, kun nyt oikein armolliseksi heittäydyn.


Antti Tuuri: Ameriikan raitti
Ulkoasu: Hannu Taina
Otava 1986
330 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kujerruksia, Kaiken voi lukea! 

Haasteet: 95. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus)

Matkoja Ameriikkaan

Ameriikan ihmemaa on aivan olennainen tekijä juuri alkaneessa Muuttoliikkeessä-lukuhaasteessani: onhan se vetänyt puoleensa seikkailijoita ja paremman elämän etsijöitä jo vuosisatoja. Aloittelin aihetta ohimennen jo viime vuoden puolella ennen haastettakaan, sillä HBO:n huimasta Westworld-sarjasta intoutuneena nappasin kirjastosta luettavaksi Stephen Cranen (1871–1900) kirjoittamia aitoja länkkärinovelleja. Ne on suomentanut Anssi Hynynen ja julkaissut Faros kokoelmana Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita.

Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa todella ollaan hyvin aidossa villin lännen tunnelmassa: ratsastetaan ja leiriydytään autiomaassa, matkustetaan junalla aavikon läpi, pelataan korttia saluunassa, kilistellään kannuksia ja viskilaseja sekä pyöritellään revolvereja. Näin jälkikäteen en muista lukemastani kovin kummoisia hetkiä: olennaista novelleissa on jännityksen ja käänteen odottaminen, pahaenteinen väkivallan tunnelma. Toisinaan jotakin tapahtuu, toisinaan ei mainittavasti. Henkilöhahmot ovat sanalla sanoen hieman yksinkertaisia, suorastaan kerjäävät verta nenästään tai ovat itse kiihkeitä ja ajattelemattomia.

Niminovelli Morsian saapuu kaupunkiin on sentään aivan oivallinen, siinä pikkukaupungin sheriffi on mennyt salaa naimisiin isommassa kaupungissa ja tuo nuorikkonsa ensi kertaa kotipaikkakunnalleen – pahinta peläten ja pahan myös kohdaten. Jännite novellissa on onnistunut ja se tarjoaa kutkuttavan ja odottamattoman käänteen lopussa.

Muuten on ikävä kyllä todettava, että länkkärimeininki ei tässä muodossa oikein purrut minuun. Westworld potki paremmin. (No, Cranella ei toki ole novelleissaan kyborgeja, mitä ei kyllä voi edes vaatia). Joskin Cranen novelleissa on toki juuri sitä, mitä villin lännen romantiikka kaipaa: väkivaltaa, uhittelua, pienten ohimenevien ja näennäisesti merkityksettömien hetkien aiheuttamia maanvyörymiä.

Antti Tuurin Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja puolestaan on jo kolmas häneltä melko lyhyen ajan sisään lukemani matkakertomus. Olen viehättynyt Tuurin rauhalliseen tyyliin, jolla hän tekemistään matkoista kertoo. Ameriikan raitilla kuvaa niitä useita matkoja, jotka Tuuri on tehnyt Yhdysvaltoihin ja Kanadaan 1980-luvun puolivälistä alkaen romaaniensa taustatutkimusta ja myöhemmin niistä puhumista varten.

Tapansa mukaan Tuuri kuvaa matkojen sujumisia, pieniä sattumuksia, aikaisia heräämisiään, hotelliöitä, kuljettuja katuja ja vierailtuja museoita, kohtaamiaan ihmisiä ja syömiään ruokia. Samalla kuin ohimennen tullaan kerratuksi, kuinka eri romaanien taustatiedot, tapahtumapaikat ja yksityiskohdat saavat alkunsa ja vahvistuksensa.

Olen joskus nuorena plikkana lukenut Pohjanmaa-sarjasta joitakin osia, ja muistan pitäneeni lukemastani. Nyt tämän luetun matkakirjan myötä sain innostuksen palata kertaalleen luettuun, ja uskoisin Pohjanmaa-sarjan näkyvän jollain aikajänteellä täällä blogissani. Tai ainakin muuten Antti Tuurin: on jo aika palata hänen proosansa pariin näiden kaikkien matkakirjojen jälkeen.

Tie Ameriikan raitille on siis reteästi avattu, nyt ei muuta kuin seuraavan lähtevän laivan matkaan!


Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita
Suomentaja: Anssi Hynynen
Ulkoasu: Mauri Laukkanen / Mari Siipola
Faros-kustannus 2007
152 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Ameriikan raitilla – muistoja, matkoja
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2016
224 s.

Kirjastosta.

_______

Cranesta toisaalla: Kaisu-Maria Toiskallio / Kiiltomato.net
Tuurista toisaalla: Jorma Melleri

Cranen kirja on 18. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen ja se kasvattaa #novellihaasteen novellimääräni 119:ta.

Tuurin kirja on 20. haasteen kirja ja se puolestaan avaa Muuttoliikkeessä-haasteen omalta osaltani. Helmet-haasteesta nappaan kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Yllätyslukumaraton!

Viime sunnuntaina vietettiin yhteislukumaratonia, jolle osallistui hurja määrä innokkaita lukutoukkia. Itse olin estynyt muiden puuhien vuoksi osallistumaan, mutta lukumaraton on houkutellut mielessäni jo alkukesästä alkaen.

Nyt tuli yllättävän hyvä väli toteuttaa sellainen, joten ihan kohta aloitan 24 tunnin luku-urakan! Mitäpä sitä hannailemaan, kun ei ole pakko.

Tämä taitaa olla kuudes lukumaratonini. Ensimmäistä kertaa kokeilin tätä pöljäilyä kesällä 2012.

Mutta sen pidemmittä puheitta: nyt matkaan! Päivitän tunnelmia matkan varrelta tänne ja Twitteriin (@suketus1).

***

Klo 21.00–22.00

Ensimmäinen tunti sujahti menemään helposti, kun luin Vilja-Tuulia Huotarisen pienoisromaanin Kimmel (Karisto 2014, 120 s.). Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka saa tehtäväkseen tehdä maailmasta hieman paremman ja sitä varten hän kohtaa kaksitoista erilaista 16-vuotiasta tyttöä: sydänsuruisen, varkaan, menetyksen kokeneen, rohkeutta etsivän... Ihastuttavan hento ja samalla moni-ilmeinen maailma, tyttöyden monta puolta. Hieno kirja!

Seuraavaksi luen ehkä jonkin novellin, on aivan novellifiilis.

Aikaa kulunut: 1 h 10 min, josta lukuaikaa 1 h.
Luettuna: 1 kirja / 120 sivua.

***

Klo 22.15–00.00

Innostuin sittenkin lukemaan Antti Tuurin matkakirjaa Matkoilla Euroopassa. Tuurin tyyli on rauhallinen ja levollinen, huomiot ja yksityiskohdat veikeitä. Hieman kohottelen kulmiani erään matkakertomuksen lomassa olleelle homeopatian puolustuspuheenvuorolle, mutta onneksi aihe oli nopeasti käsitelty.

Olen lukenut Tuurin kirjaa nyt 150 sivua, ehkä muutaman vielä luen ja sitten käyn unten maille, jotta herään pirteänä huomiseen ja maratonin pääpäivään.

Aikaa kulunut: 3 h, josta lukuaikaa 2 h 45 min.
Luettuna: 1 kirja / 270 sivua.

***

Klo 00.10–01.00

Huomenta!

Antti Tuuri vei mukanaan matkoilleen sen verran hyvin, että ahmaisinkin kirjan loppuun asti vielä ennen nukkumaanmenoa. Harmillisesti en kuitenkaan nähnyt unia matkailusta (enkä kyllä mistään muustakaan, ainakaan muistaakseni). Nyt on uusi (harmaa) päivä ja kahvia pannullinen. Luvassa uudet kirjat ja uudet kujeet. Mitähän seuraavaksi...

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 3 h 35 min.
Luettuna: 2 kirjaa / 342 sivua.

***

Klo 9.30–10.20

Sunnuntain ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui pitkään kirjastosta lainassa ollut Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira (112 sivua). Tämä neuvostoklassikko on jäänyt minulta aiemmin lukematta, mutta nyt olen saanut selville posteljooni Petshkinin todellisen luonteen, oppinut miten käy, kun lehmä syö liikaa humalaa, tutustunut monenlaisiin tieteellisiin saavutuksiin ja viettänyt muutenkin mukavan lukuhetken pikkupoikien, kissojen ja koirien kanssa.

Kahvikin on jo juotu, vaan ei se mitään. Seuraavan kirjan kimppuun, mars!

Aikaa kulunut: 13 h 20 min, josta lukuaikaa 4 h 25 min.
Luettuna: 3 kirjaa / 454 sivua.

***

Klo 10.30–11.30

Paavo Haavikko on toki minulle nimenä tuttu kirjailija, mutta tuotantoa en ole muistikuvieni mukaan lukenut. Joku kerta kirjastosta tarttui matkaan hänen kolmen novellin kokoelmansa Mustat kantarellit, josta nyt luin ensimmäisen novellin, niin ikään nimeltään Mustat kantarellit (63 sivua). Novellin kertojina on sivistyneistöpariskunta juuri toisen maailmansodan jälkeen. Mies ja vaimo vuorottelevat kuvatessaan sodanjälkeistä Helsinkiä ja heidän oikeistolaisen piirinsä pyrkimyksiä kohti kenties vallankumousta. Poliitikkoja, taiteilijoita ja tapahtumia pudotellaan tekstin sekaan melkoista kyytiä. Ei mitään helpointa mahdollista luettavaa, moni asia jää kaihertamaan mieltä. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne hajaannuksesta ja suuresta railosta eri tavoin ajattelevien välillä. Ja vallasta, tietenkin aina vallasta.

Jätän Paavon nyt rauhaan ja luen seuraavaksi jonkin romaanin.

Aikaa kulunut: 14 h 30 min, josta lukuaikaa 5 h 25 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 1 novelli / 517 sivua.

***

Klo 11.40–12.20

Lukupinossani on loikoillut puolisen vuotta Gummeruksen postittama Ida Simonsin Tyhmä neitsyt. Oli ehkä jo aikakin lukea se. Ihan hyvältä vaikuttaa: takana 65 sivua sujuvaa ja hupaisaa tarinaa. Nyt pidän kuitenkin tauon ja lähden käymään kaupassa, ettei maratoonari vahingossakaan hyydy matkalle. Jääkaappi huutelee nimittäin tyhjyyttään.

Aikaa kulunut: 15 h 30 min, josta lukuaikaa 6 h 5 min.
Luettuna: 3 kirjaa ja 1 novelli / 592 sivua.

***

Klo 13.30–15.00

Polkupyöräpyrähdys lähikauppaan ja nopeahko lounas virkistivät, ja Simonsin kirja hulahti loppuun puolessatoista tunnissa. Alkuhuuma karisi pois, ja kokonaisuutena kirja on mielestäni kaikin tavoin keskinkertainen. Yletöntä hypetystä en ymmärrä – mikä ihmeen kadonnut helmi? Kiinnostavaa ajankuvaa tarina kyllä tarjoilee, Sanna van Leeuwenin suomennos on hyvä ja henkilöhahmot jotenkin aika hauskoja, mutta en minä tässä mitään kuolematonta klassikkoa kyllä havaitse. Tulipahan lopultakin kuitenkin luettua.

Seuraavaksi luen ehkä sarjakuvaa, jos vain löydän sen yhden kirjastolainan jostain... Vajaat kuusi tuntia maratonaikaa jäljellä, hienosti ehtii vielä vaikka mitä.

Aikaa kulunut: 18 h, josta lukuaikaa 7 h 35 min.
Luettuna: 4 kirjaa ja 1 novelli / 707 sivua.

***

Klo 15.15–16.10

Löysin aikoja sitten lainaamani Guy Delisen sarjakuva-albumin Shenzhenin vähäisellä vaivalla ja luin sen innolla läpi. Silmääni miellytti musta-valko-harmaa hiilityyppinen kuva ja Delisen rehentelemätön tekstityyli, jonka suomentaja Saara Pääkkönen on onnistuneesti kääntänyt. Shenzenin idea on siis kuvata Delisen kolmen kuukauden mittaista komennusta kiinalaiselle animaatiostudiolle. Kanadalais-ranskalaisella länkkärillä on omat ongelmansa Kiinaan sopeutumisessa, ja albumin sivuilta välittyvät niin kulttuurishokki, arki kuin hupaisat yksityiskohdat Kiinassa kohdatuista haasteista.

Sarjis virkisti, nyt tekee taas mieli lukea romaania.

Aikaa kulunut: 19 h 20 min, josta lukuaikaa 8 h 30 min.
Luettuna: 4 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 1 novelli / 854 sivua.

***

Klo 16.30–18.30

Lukuvuoroon pääsi australialaisen Helen Garnerin romaani Vierashuone (Atena 2015, 157 sivua), jota minulle joskus suositteli blogini lukija. Kiitos vinkistä, nyt on kirja luettu. Vierashuoneen minäkertoja Helen ottaa ystävänsä Nicolan luokseen asumaan kolmeksi viikoksi. Nicolalla on syöpä, johon hän haluaa hoitoa melbournelaiselta vaihtoehtoklinikalta. Kirja kuvaa hienosti ystävyyttä, lojaaliutta ja kuoleman herättämää tunneskaalaa. Se ei kuitenkaan ole yhtään sentimentaalinen, vaan pikemminkin hyvin vilpitön mielialanvaihteluissaan. Itse saan näppylöitä kaikesta "vaihtoehtoisesta", ja lukiessa ihailin Helenin tyyneyttä kohdata asioita, joita ei itse hyväksy, mutta joihin tyytyy ystävyyden nimissä.

Tuhannen sivun raja ylittyi tällä osiolla, jihuu!

Nyt olisi vielä noin kaksi ja puoli tuntia lukuaikaa jäljellä. Täytyy valita seuraava opus huolella, se jäänee viimeiseksi romaaniksi, jonka tällä maratonilla ennätän lukea. Novelleja ehtinee siihen päälle.

Aikaa kulunut: 21 h 30 min, josta lukuaikaa 10 h 30 min.
Luettuna: 5 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 1 novelli / 1011 sivua.

***

Klo 18.40–19.40

Luin napsakkaan tahtiin Marko Kitin nuortenkirjan Oliivityttö (Tammi 2012, 132 sivua), jossa ysiluokan päättänyt Joona viettää kesälomaansa tavatessaan lapsuudenystävänsä Veeran, jolla on harvinaisen vihreät silmät... Joonan perheellä on kaikenlaista kontollaan, eikä asioita auta myöskään Italiassa lomamatkalla oleva tyttöystävä. Aivan oivallinen romaani nuoruudesta, kesästä ja rakkaudesta.

Vielä reilu tunti aikaa. Mennee novelleiksi, veikkaan.

Aikaa kulunut: 22 h 45 min, josta lukuaikaa 11 h 30 min.
Luettuna: 6 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 1 novelli / 1143 sivua.

***

Klo 19.45–20.45

Viimeinen tunti kului luottokirjailijani Alice Munron seurassa. Novellikokoelma Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2001) on odotellut lukuvuoroaan jo pidempään ollen ainoa suomennettu Munron teos, jota en vielä ole lukenut. Nyt luin sen avausnovellin Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät (64 sivua), joka osoittautui luottamuksen arvoiseksi ja jälleen kerran erinomaiseksi novelliksi.

Novellissa pikkukaupungissa taloudenhoitajana työskentelevä Johanna on tekemässä irtiottoa pölyisestä arjestaan ja muuttamassa miehen luo, jonka kanssa on käynyt lupaavaa kirjeenvaihtoa. Vielä on kuitenkin ostettava uusi puku ja hoidettava kalusteiden rahtaus. Vaan mikä onkaan Johannan isäntäperheen tyttären ja tämän ystävättären valta, kun pieni pila kasvaa itseään suurempiin mittoihin...

Rakastan Alice Munroa, ehdoitta!

Vartti lukuaikaa jäi käyttämättä, mutta ei sen väliä. Oikein mainio kesälukumaraton lyhyellä varoitusajalla: sain luettua kirjastolainoja pois alta ja muutenkin hieman vaihtelua viimeaikaisiin lukemisiin.

Lukemisissani oli siis viisi romaania, yksi matkakirja, yksi sarjakuva-albumi ja kaksi novellia. Kirjoista kolme oli kotimaisia, yksi Venäjältä, yksi Australiasta, yksi kanadalais-ranskalainen ja yksi Hollannista. Novelleista toinen oli kotimainen ja toinen kanadalainen. Naiskirjailijoita neljä, mieskirjailijoita viisi. Haasteista etenevät ainakin Kurjen siivellä (Shenzhen sijoittuu Kiinaan), Kirjaherbario (Oliivityttö) ja Leningrad–Ost-Berlin (Fedja-setä, kissa ja koira).

On tämä ehkä vähän hullun hommaa, mutta tylsäähän elämä olisi, jos aina haluaisi olla järkevä.

Päätän maratonraporttini täältä tähän!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 30 min.
Luettuna: 6 kirjaa, 1 sarjakuva-albumi ja 2 novellia / 1207 sivua.

Kaksi kirjallista ja yksi oikea matka Istanbuliin

Valmistaudun mielelläni ulkomaanmatkoihin lukemalla kohteesta joko kauno- tai tietokirjallisuutta. Niin päätin tehdä nytkin, kun suuntasimme miehen kanssa Istanbuliin. Kotimaahan on palattu jo viikko sitten, mutta lukuelämykset ovat edelleen vahvana mielessä.

Kuten on Istanbulkin, mutta siitä lisää myöhemmin.

Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin (1948) on klassikkoasemassa oleva matkakertomus. Waltari lähtee syksyllä 1947 matkalle Eurooppaan: tavoitepisteenä on tarunhohtoinen Istanbul. Vaimo lähtee alkumatkaksi mukaan, joten Waltari pääsee esittelemään tälle nuoruutensa maisemia muun muassa Pariisissa, sikäli mikäli noita maisemia enää on jäljellä. Matkaa tehdään laivalla, junalla ja lentokoneella, ja aikaa tuntuu olevan niin haahuiluun, nähtävyyksiin, uhkapeleihin, kahviloihin kuin seurapiireihinkin.

Antti Tuurin Bospor Express (2013) on niin ikään matkakertomus matkasta Istanbuliin Waltarin hengessä ja jalanjäljissä, vaikka matkareitti onkin hieman erilainen. Tuuri ei halua matkustaa lentäen, joten ainoa keino päästä Istanbuliin kirjafestareille on juna. Myös Tuuri matkustaa osin vaimonsa kanssa, mutta suurilta osin yksin, joskin mitä erilaisimpiin matkakumppaneihin tutustuen.

Luin ensin Tuurin kirjan ja sitten vasta Waltarin, mutta ei se haitannut. Pikemminkin Bospor Expressin pastissimaisuus vain korostui, ja naurattikin, kun yhtäläisyyksiä löytyi yhä enemmän. Vuosia matkojen välillä on yli kuusikymmentä ja maailmat ja ajat, joissa kirjailijat elävät, poikkeavat toisistaan huomattavasti. Siitä huolimatta matkustamisessa on paljon samaa: aikatauluja ja niiden pettämisiä, erikoisia ihmisiä, palvelua ja hämmennystä, unohtumattomia kokemuksia.

Waltari tekee matkaansa sodasta toipuvassa Euroopassa. Se näkyy ja kuuluu, vaikkei kirjailija sitä erityisemmin alleviivaa. Sodan jäljet näkyvät kuitenkin kaikkialla, ei vähiten ihmisten puheissa ja ajatuksissa. Toisaalta koetaan uskoa tulevaan, halua uudelleenrakentaa ja päästä eteenpäin.

Tuurin matka kulkee yhdistyneessä ja raja-aitojaan rivakasti ravistaneessa Euroopassa. Muutamat passintarkastukset eivät muuta sitä tosiasiaa, kuinka helppoa nykyisin on liikkua, kunhan on oikean maan passi. Tämän koimme omakohtaisesti matkallamme: montaa sekuntia ei suomalaisen turistin passintarkastus kestänyt, vaikka ennen ja jälkeen tulleet muiden maiden kansalaiset joutuivat luuhaamaan tullivirkailijan tiskillä tuskastuttavan pitkään ennen kuin saivat leimansa.

Kumpikin kirjailijaherra tekee matkallaan muistiinpanoja ja luonnoksia. Molemmissa kirjoissa on yksityiskohtia toisensa perään, tunnelmia ja tilanteita, joista osa vaikuttaa varsin yhdentekeviltä, osa hieman väritetyiltä. Toisaalta molemmissa kirjoissa alaotsikossa on viite kuvitelmiin: Waltarin kirja on "totta ja tarua Euroopasta 1947", Tuurin taas "kertomus matkasta". Mitään faktaraporttia ei kumpikaan siis edes lupaa – enkä minä ainakaan edes kaipaa.

Olen lukenut hävettävän vähän kummankaan herran tuotantoa. Waltari kiehtoo kyllä paljon, ja aion vähitellen kuroa umpeen sivistykseni aukkoa. Tuurillakin on paljon teoksia, joissa on minua kiinnostavaa siirtolaisuustematiikkaa. Ja Pohjanmaa-sarjasta pidin teininä (!) paljon, ehkä joskus palaan siihen uudelleen.

Olisi hauskaa selvittää, kuinka suuren sijan nämä matkat ja niiden muistiinpanot ovat saaneet kirjailijoiden myöhemmässä tuotannossa. Kirjoittamisen ja kokemusten prosessointi kiinnostaa minua  ilmiönä paljon, ja etenkin tällaisten ikonisten kirjailijoiden työskentelyssä on piirteitä, joita haluaisin ymmärtää paremmin.

Mutta Istanbul.

Kyllä se vain herää eloon näissä kirjoissa. Bosporinsalmen veden turkoosit timantit, kapeat ja jyrkät kujat, tuoksut ja äänet, minareetit ja kupolit, kalastajat ja kauppiaat. Hieno kokemus lukea vaikuttavia muistoja – ja heti sen perään saada omia.

Ihana, elävä, huikea Istanbul!


Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin – Totta ja tarua Euroopasta 1947
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2008 (3. painos kirjailijan vuonna 1954 tarkistamasta laitoksesta)
274 s.

Kirjastosta.


Antti Tuuri: Bospor Express – Kertomus matkasta
Ulkoasu: Kirsti Maula
Otava 2013
202 s.

Kirjastosta.

_______

Waltarista toisaalla: Illuusioita, Jäljen ääni, Assyriologin lifestyle-blogi
Tuurista toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjan pauloissa, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä