Anni Kytömäki: Margarita

Suomi toisessa maailmansodassa. Hohhoijaa, tuhat kertaa käsitelty aihe.

Ihmisen yksinäisyys muiden keskellä. Onhan tästä kuultu.

Jokihelmisimpukat, raakut, metsät, polio, hieronta, luonnonsuojelun varhaiset askeleet. Hetkinen, ei ehkä niinkään...

Anni Kytömäki on hienoilla romaaneillaan Kultarinta ja Kivitasku tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Niinpä kävinkin jo kesällä tiedustelemassa kirjakaupasta hänen uusinta romaaniaan Margarita varmaan kuukautta ennen kuin se ilmestyi, sangen innoissani kun olin. Kun sain sen sitten aikanaan käsiini, lukunautinto oli pitkästä aikaa taas suorastaan valloittava.

Margarita muodostaa hienon, monisyisen ja painavan tarinan. Siinä on kolme tai ehkä oikeastaan neljä päähenkilöä: isänsä jalanjäljissä hierojana työskentelevä Senni, sotilas Mikko, metsäinsinööri Antti ja Hän, joka elää virtaavassa vedessä. Aikajana kulkee toisesta maailmansodasta eteenpäin, itseään korjaavaan ja toipuvaan Suomeen, jossa ihmisille asetetaan hyvin monenlaisia paineita ja velvollisuuksia.

Suurin matka kuljetaan Sennin kanssa. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, omassa rauhassaan viihtyvä pohdiskelija, joka näkee ympäröivän luonnon kauneuden ja väsyy liiasta seurallisuudesta. Isänsä opettamana hierojana hän kuuntelee kesäisin kylpylän asiakkaita, on hyvä työssään ja asiakkaiden kanssa, eikä oikeastaan tiedä, kaipaako muuta. Joitakin uusia kokemuksia ehkä kuitenkin. Niihinkin tulee mahdollisuus, joskin kauaskantoisin seurauksin.

Mikko puolestaan on sotilassairaalassa toipumassa, mutta tietää joutuvansa palaamaan etulinjaan. Sota on käynnissä, suuret taistelut vielä tulossa, eikä Mikko tiedä, miten sotilaan tehtävästään selviää. Antti tutkii sodan jälkeen metsiä ja niiden taloudellista potentiaalia: puuta tarvitaan jälleenrakennukseen ja sotakorvauksiin, teollisuuteen ja kasvuun. Silloin voi olla niin, että harvinaisetkin lajit saavat väistyä ihmisen tarpeen tieltä, jokien virtaukset muutetaan ja metsätiet jyrätään sinne, mistä niiden on logistisesti paras kulkea.

Margarita on kerronnan, kuvailun ja tarinallisuuden juhlaa. Kytömäen ilmaisu on kaunista ja kuultavaa, kuitenkin syvää ja tarkkaa. Luonto herää eloon, ihmiset ovat oikeita, heidän ajatuksensa ja tunteensa, tekonsa ja katumuksensa niin elävää, että sen tuntee omilla harteillaan. Ajankuva tulee liki, mutta se on niin luontevaa, että voisi hyvin uskoa kirjailijan eläneen itse kuvaamaansa aikaa. Tai olleensa itse joskus helmisimpukka.

Romaanin teemat ovat suuria. Mikä on ihmisen, kansalaisen, velvollisuus poikkeustilassa ja sen jälkeen, mihin kaikkeen on taivuttava yhteisen hyvän, yhteiskunnan, yhteisön vuoksi? Mistä taas voi luopua, milloin voi kapinoida - vai voiko? Margaritassa käydään läpi isoja valintoja, kadutaan, hävetään, tyydytään, iloitaankin, vaikkakaan ei turhan usein. On palan kurkkuun nostattavia jaksoja, osuuksia joiden lukeminen saa omatkin sisuskalut kääntymään lähes ympäri, ja toisaalta on hetkiä, jolloin kirjan kuvaama luonto ja ympäristö piirtyy silmien eteen terävänä ja tarkkana, on lähes kosketuksen päässä.

Kytömäen henkilöhahmot ovat monimutkaisia ja monitahoisia, heitä on vaikea kategorisoida, ja miksipä edes pitäisi. Pinnan alla on aina enemmän kuin ulos näkyy, kyllähän me sen tiedämme, eikä ketään pidä pakottaa kuorestaan olemaan jotain, mitä tämä ei halua olla. 

Margarita on kaunis, surullinen, elävä kirja. Sitä lukiessa on täysin tarinan vietävänä, upputuneena sen virtaan ja huminaan. Muutamista tarinan kaaren kannalta keskeisistä kohdista jäin hieman kiristelemään hampaitani, lähinnä niiden kertakaikkisesta sadunomaisuudesta ja sattuman suopuudesta. Mutta annan ne anteeksi kokonaisuudessa, menköön nyt tämän kerran, saahan sitä romaanissa olla jotain sellaista, jota ei oikeasti kyllä...

Kirjan lukeminen jätti lempeän, täyttyneen, seesteisen olon, metsäpurossa raikastuneen ja kuusien varjoon lepäämään houkuttavan. 

Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020
582 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Kirjallisuustoimittaja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Kirjahyllyn aarteet 2.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Säästelin Anni Kytömäen toisen romaanin Kivitaskun lukemista pitkään, sillä rakastin hänen esikoistaan Kultarintaa aivan estoitta. En juurikaan ole lukenut Kivitaskusta kirjoitettuja arvioita, sillä olen halunnut päästä kohtaamaan kirjan aivan puhtaalta pöydältä, vaikka eihän sellainen koskaan ole ihan mahdollista.

Kivitasku kertoo kolme tarinaa, joista muodostuu eheä, vahva kokonaisuus ja sukusaaga. Kesällä 1959 Helena on teinityttö, joka kaipaa seikkailuun. Hän haluaa tutkimusmatkailijaksi maailman merille, niin kauas kuin maailman äärtä riittää. Hän muuttaa koko kesäksi Mustasaareen pärjäämään omillaan, eikä äitikään vastusta. Kesän jälkeen alkaa kuitenkin ihan toisenlainen elämä, jota Helena ei itse valinnut.

Vuonna 1849 Sergei on ollut mukana suunnittelemassa utopistista vallankumousta, nykyisen Venäjän mullistusta. Pahaksi onneksi älykköjoukko on jäänyt kiinni, ja Sergei löytää itsensä teloituslavalta. Viime hetkellä tulee ilmoitus keisarin armahduksesta. Teloituksen sijaan Sergei lähetetään pakkotyöhön Suomeen, jossa tarvitaan työvoimaa kivilouhokseen. Suomessa Sergei kohtaa parantaja Maarian, joka hallitsee niin verenseisautuksen kuin tuhansia kansanrunoja. Maarian nuori tytär Katinka hoitaa Sergein kuntoon.

2010-luvulla Veka on heikossa kunnossa ja lääkäri suosittelee osastohoitoa. Bussissa Veka kuitenkin päättää matkata sairaalan sijaan suvun mökille Louhurantaan, Etelä-Savoon. Mökillä voi keskittyä olennaisempiin asioihin, rauhoittua ja olla yksin. Kansatieteilijänä Veka on toivonut jo pitkään voivansa kokeilla elämää ilman nykyaikaisia mukavuuksia. Hän on suunnitellut sitä yhdessä Sonjan kanssa, mutta nyt tuntuu, ettei mistään tule oikein mitään. Mökillä olo kuitenkin tasaantuu ja Veka tutustuu naapureihinkin.

Kivitasku on muhkea romaani suomalaisesta kansanperinteestä, luonnon voimasta, ihmisen mielestä, sukujen painolasteista ja sattumastakin. Kytömäen huumaava kieli ja tarinankerronnan taito vievät mukanaan, upottavat maailmaan, jonka tietää olevan kuvitelmaa, mutta joka tuntuu silti todelta. Paljon ammennetaan todellisuudesta, oikeista paikoista ja ajankohdista, mutta kaiken elämänsä ja värinsä Kivitasku saa Kytömäen kynästä.

Ihastelen vahvaa tarinansäikeiden punoutumista toisiinsa. Historia, mennyt, nykyhetki ja tuleva – kaikki on kiinni toisissaan ketjuilla, jotka ohenevat ajoittain lähes hiuksenhienoiksi, mutteivät kuitenkaan koskaan katkea. Ihmisissä, suvun silmukoissa virtaa veri ja elämä.

Kivitaskun tarinassa kansanusko ja -perinne saavat vahvan sijan. Niitä eletään mutta yhtä lailla ne haipuvat menneisyyden varjoihin, kun yhteys ei pysy vahvana. Parantaja Maarian loitsu elää sukupolvelta toiselle, mutta merkitykseltään muuttuen.


Pitkän pimeän takaa
mustan mudan alta
sinua kotiin kutsun
kuule kun tuuleen huudan.

Jos et tietä löydä
kolmanteen kuiluun kulje
kolmas kivi kierrä
kolmatta kuuta odota.

Jos et löydä vieläkään
seitsemän syltä sukella
seitsemän saarta samoa
seitsemän auringon alla.


Anni Kytömäen romaaneissa on taikaa. Ne ovat vahvoja, suuria kokonaisuuksia, joihin malttamattoman lukijan ei kannata lähteä. Ne vaativat aikaa, paneutumista, antautumista. Mutta paljon niiltä saa, kun antautuu tarinan, luonnon, elämän vietäväksi.


Anni Kytömäki: Kivitasku
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
645 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Amman lukuhetki, Tekstiluola, Kirjan pauloissa 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäki: Kultarinta
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2014
644 s.

Arvostelukappale.


Erik Stenfors kasvaa varakkaan perheen ainoana lapsena 1900-luvun alun Helsingissä ja kesäisin merenrantahuvilassa luonnon äärellä. Isä on poliitikko ja kauppamies, suurmaan- ja metsänomistaja, joka ei pelkää uusia asioita ja yrityksiä. Äiti on haaveiluun taipuva eteerikko, kaappialkoholisti ja epävakaa ihminen.

Erikin lapsuus loppuu lyhyeen, mutta onneksi on kotiapulainen Hanna, ikihonka, joka pysyy mukana perheen elämän käänteissä. Erik aloittaa vartuttuaan yliopisto-opinnot, mutta ne jäävät jossain vaiheessa kesken. Häntä kiinnostavat eläimet, linnut, luonto kaikkinensa. Ja eräänä päivänä hän kohtaa Lidian, torpparintyttären, jolla on kärkäs suu ja terävä mieli.

Suomen sisällissodalta Erik välttyy, sillä hän viettää sotatalven Pohjois-Lapissa metsänvartijana. Palatessaan etelään lumien jo sulattua Erik ei voi uskoa maata samaksi. Sodasta huolimatta Lidia on entisellään, joskin talven heikentämä. Tapahtuu se, mitä on tapahtuakseen.

Lidialle ja Erikille syntyy tytär Malla, jonka kirjan toinen osuus nostaa päähenkilöksi. Helppoa ei ole, kellään, ja paljon epäoikeudenmukaisuutta joudutaan kohtaamaan, vaikka välillä yhteiskunta tarkoittaa ehkä hyvää. Malla perii isänsä luontorakkauden ja haaveilevan luonteen, äidiltään ehkä pippurisuutta ja omapäisyyttä.

Ja kaiken yllä kaartuvat puut kuin suojaava katto.

Anni Kytömäen Kultarinta on yksi tämän vuoden kirjatapauksista, eikä tosiaankaan syyttä. Sain kirjan kustantamolta jo talvella, mutta kun se alkoi kerätä ylleen hehkua, otin takapakkia ja jätin sen odottamaan. Toisaalta hyvä, että tein niin. Toisaalta harmittaa, että annoin tämän kultahipun odottaa niin kauan.

Kirja on hieno, ja sen eri osat toimivat yhdessä ja erikseen. Kokonaisuus on eheä, kypsä, kaunis. Ylisanat eivät ole turhia tällaisen kirjan kohdalla, se on ansainnut ne – eikä mitään ylisanoja kyllä olekaan. 1900-luvun alun vuosikymmenet nousevat tarinassa valoon, joka paljastaa hieman uudenlaisen kulman. Sisällissodan juopa on painava, ja sen vaikutukset tavallisiin ihmisiin suuret. Silloinkin, kun varsinaiseen sotaan ei ole edes osaa eikä arpaa.

Kultarinnassa on paljon vääriä valintoja, onnettomia sattumuksia ja mielen ja kehon hidasta sortumista. Alkoholiongelma, tuberkuloosi, masennus – isoja asioita, joita Kultarinta kantaa mukanaan, mutta ei romahda niiden alle. Kirja kuvaa kauniisti isän ja tyttären suhdetta, yritystä ottaa vastuu silloinkin, kun siihen ei ole edellytyksiä ja toisaalta todellisuuden armottomuutta niille, jotka ovat taipuvaisia haaveilemaan ja uppoutumaan omaan maailmaansa. Yksinäisyys ja erilaisuus korostuvat niin ikään tarinassa. Kuinka sopeutua ympäristöönsä, jos on niin toisenlainen kuin muut? Kuinka kestää yhteisön paine ja säilyttää oma itsensä, kun kaikki ympärillä vaativat jotain muuta?

Kirjassa on mukana omanlaisensa mystinen tunnelma. Suomalainen karhuun liittyvä kansanperinne saa tarinassa osansa ja jättää lukijan sopivasti hämmennyksiin pohtimaan, missä kulkee toden ja kuvitelman raja. Onko sitä edes?

Ja tietenkin kirja on ylistyslaulu maailmalle, jossa elämme. Sen monimuotoisuudelle, herkkyydelle ja uudistumiskyvylle.

Oikeastaan tuntuu väärältä kirjoittaa Kultarinnasta ja yrittää jotenkin kuvailla sen kauneutta. Tällainen kirja on syytä lukea itse, tehdä itse omat päätelmänsä. Tätä ei voi toisen puolesta kokea. Kuten ei maailmaakaan.

_____

Kultarintaa on luettu todella paljon. Kattavahko linkkilista löytyy kirjailijan veljen Pekan Poplaari-blogista.