Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee.
Tammi 1991.
353 s.
Tätä voinee pitää pehmeänä laskuna Viralliseen Graduviikkoon: lukaisin Anna Luodon muistelmateoksen opinnoista Helsingin Kätilöopistossa ja kätilötyöstä Pohjanmaalla 1940–70-luvulla. Aihepiiri liittyy graduuni, joskin oma painopisteeni on ajassa ennen sotia. Kirja on peräisin Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä, ja se on osa Tammen isotekstiset -kirjasarjaa, jossa fontti on siis tavanomaista suurempi. Oli muuten ihan hyvä ratkaisu nimenomaan tälle päivälle, koska kärsin ilmeisesti edelleen uudenvuoden juhlinnasta tasaisena jatkuvan ohimoiden jyskytyksen muodossa.
Anna Luoto kouluttautui sotien jälkeen kätilöksi Helsingissä toimittuaan lottana rintamalla ja saatuaan sukulaisilta taloudellista tukea opintoja varten. Opiskeluaikana haastava työ tuli tutuksi: ensin valmistavassa koulussa ja sitten pikkuoppilaina lähinnä täytettiin jäävarastossa jääpusseja synnyttäneiden äitien mahan päälle tulehduksia estämään ja pyyhittiin pölyjä, mutta vähitellen vastuu kasvoi ja kätilöopiskelijat pääsivät avustamaan synnytyksissä. Päivystyksiä saattoi olla monta yötä putkeen ja päiväsaikaan hoidettiin tavalliseen tapaan tentit ja kurssit. Asuntolassa hiljaisuus tuli kymmeneltä, eikä miesvieraita sallittu edes päiväsaikaan – kätilöopiskelijan tuli olla naimaton, ja siksi mahdolliset kihlaukset pidettiin salassa.
Valmistumisensa jälkeen Anna suorastaan revittiin töihin kunnankätilöksi. Hän sanoo sen olleen kutsumus, sairaalaan hän sen sijaan ei halunnut töihin. Anna päätyi Pohjanmaalle pitämään omalta osaltaan pystyssä isoa kuntaa, jossa maailmaan autettavia lapsia riitti, kuten myös kuljettavia kilometrejä.
Autoa ei naispuolisille kunnan työntekijöille katsottu tarpeelliseksi vielä 60-luvullakaan. Kun muutamilla meistä silloin jo oli auto, saimme vain linja-autotaksojen mukaisen korvauksen. Kunnan rakennusmestarille kyllä maksettiin valtion kilometrikorvaukset. Kunnanisät katsoivat, että naiset joutivat kulkemaan virkamatkat polkupyörällä. Se meitä kaiveli. (s. 338)
Annan ura alkoi jo 1940-luvun lopulla, jolloin hän oli mukana synnyttämässä suuria ikäluokkia pula-ajan keskelle. Kirjassa annetaan todenmakuinen kuva siitä äärimmäisestä köyhyydestä, jossa Suomessa on pahimmillaan eletty: joskus lapsia on synnytetty maakuoppaan rakennettuihin hökkeleihin, kylmiin pirtteihin ja täisiin, lakanattomiin vuoteisiin. Uuden ihmisen syntymä on tuvan varallisuudesta riippumatta ollut kuitenkin aina yhtä ihmeellistä, ja vaikka ruokittavia suita olisi ollut jo kymmenkunta, rakkautta on useimmiten riittänyt jaettavaksi uudellekin tulijalle.
Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi kuvaa Suomessa koettua suurta muutosta jälleenrakennuksen vuosista hyvinvointivaltion hitaaseen syntyyn. Anna Luoto jaksaa raskaista työkokemuksistaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – kehua suomalaista neuvolajärjestelmää, äitiyshuoltoa ja niiden mahdollistamaa maailman pienintä lapsivuodekuolleisuutta. Vaikka hän ehti 25 vuotta kestäneen uransa aikana kokea erittäin kiperiä paikkoja, yksikään äiti ei kuollut hänen hoitamiinsa synnytyksiin. Lapsia sen sijaan kyllä menehtyi ja syntyi kuolleena, valitettavasti.
Synnytykset alkoivat hitaasti mutta varmasti siirtyä sairaaloihin, mutta lääketieteen kehityksestä ja tiedon kasvusta huolimatta vanhat raskauteen ja synnytykseen liittyvät uskomukset elivät vielä Anna Luodonkin virkauran aikana Pohjanmaalla.
Selitin, ettei lapsi ollut voinut vaurioitua, kova lonkkaluu suojasi sitä. Rouva vain penäsi, että kun lapsi syntyy, sen lonkassa on merkki. Hän muisteli vanhojen ihmisten tarinoita siitä, millainen merkki tai vamma kullekin oli jäänyt äidin raskaudenaikaisista kolhuista. Minua ihmetytti kovasti, että nuori virkanainen uskoi moiseen niin varmasti. Asiasta ei keskusteltu enää myöhemmin, ja se unohtui minulta tyystin. (s. 258)
Suomessa on uskottu erittäin vahvasti siihen, että raskaanaolevan naisen omat teot, käytös, tunteet ja ajatukset vaikuttavat suoraan kehittyvään sikiöön. Esimerkiksi suuret tunnekuohut raskauden aikana, säikähdykset, vihanpuuskat ja pahat ajatukset ovat uskomusten mukaan voineet siirtyä lapsen luonteeseen. Raskausaika on vaikuttanut myös ulkonäöllisiin seikkoihin. Muun muassa tästä johtuen raskaanaolevaan naiseen on kohdistunut erilaisia kontrollikeinoja, joista ovat huolehtineet ennen kaikkea toiset naiset. Ja pahaa silmää on tietysti pelätty myös, mikä on yksi syy sille, että raskaus on useimmiten pyritty salaamaan ulkopuolisilta mahdollisimman pitkään. Näistä seikoista Anna Luoto ei varmaankaan osittain ammatiylpeytensä vuoksi kirjoita, mutta varmasti hän on ollut niistä tietoinen kohdatessaan maaseudun naisia. Vain yksi kirjan luku, josta yllämainittu lainaus on, kertoo hieman vanhoista uskomuksista. Itse olen törmännyt niihin omassa tutkimuksessani enemmänkin. (Ja, kuten saattaa näkyä, olen niistä erittäin kiinnostunut.)
Vaikka raskaus ja synnytykset ovat naisten maailmaa, miehiä ei ole suljettu sen ulkopuolelle kokonaan.
Isän mukanaolo synnytyksen aikana oli aivan tavallista, vaikka siitä nykyaikana on tehty niin suuri haloo. Mies olikin tuskin koskaan muulloin niin altis käskettävä. Naapurin emäntä oli kyllä usein apuna, mutta isän asia oli olla lähellä ja käytettävissä. (s. 160)
Suomessa on epäilemättä osittain käytännön sanelemasta pakosta otettu miehet mukaan synnytyksiin turhia kainostelematta. Jos asutaan torpassa keskellä korpea, jonne hädin tuskin ehditään saada kätilö avuksi, isällä on melko olennainen rooli synnytyksessä. Anna kirjoittaa hieman hellyyttävästikin siitä, kuinka raavaat ja ronskit miehet saattoivat mennä aivan pois tolaltaan, parhaimmillaan pyörtyä kuukahtaa joutuessaan auttamaan vaimoaan synnytyksessä tai kuinka autokuskiksi sattunut nuori poikamies pääsi ensi kertaa elämässään niin sanotusti näkemään, mistä naisessa on kyse. Ja tietenkin hän kertoo myös siitä tuoreen isän käsinkosketeltavasta onnesta, kun oma jälkeläinen on turvallisesti maailmassa ja vaimo toipumassa koettelemuksesta. Tosin kaikilla miehillä käsitykset eivät aina olleet ihan kohdillaan:
Kun olin sammuttanut valot, alkoi äiti kertoa:
– Siksi minä teidät pyysin, että saisin tämän yön levätä. Te kun olette täällä, niin mieheni ei minuun koske. Miehelläni on sellainen käsitys, ettei nainen parane lapsivuoteesta muuten. Heti kun te täältä lähdette hän vaatii aviomiehen oikeuksiaan.
Kyllä meillä naisilla on monenlaista osaa. (s. 98)
Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi on viipale Suomen historiaa ja vieläpä varsin elämänmakuinen sellainen. Kirjallisena tuotoksena se ei ole mitenkään erityisen taidokas, mutta eipä sen tekijä ammattikirjoittaja olekaan. Pienimuotoista toimitustyötä kirja olisi kyllä vaatinut, sillä eräässäkin synnytystarinassa vuodenaika vaihtuu kesken kaiken paukkupakkasista rauhalliseen kesäyöhön. Tärkeintä on kuitenkin se, että Anna Luoto kertoo sydämellään tekemästään raskaasta työstä, muistelee lämpimästi kohtaamiaan äitejä, lapsia ja isiä, myöntää auliisti oman ajoittaisen väsymyksensä, pelkonsa ja tietämättömyytensä ja tekee kaikella tällä kunniaa äärimmäisen tärkeälle ammattiryhmälle, jolla on sananmukaisesti ollut näppinsä pelissä, kun hyvinvointi-Suomea on synnytetty, rakennettu ja kasvatettu. Nostan hattua Anna Luodon tapaisille naisille ja miehille niistä työtunneista, -vuosista ja -vuosikymmenistä, jotka he ovat uurastaneet.
Yritin etsiä hieman tietoa Anna Luodosta, mutta kovinkaan paljon sitä ei helpolla haulla löytynyt. Vuonna 2002 hän juhli 80-vuotissyntymäpäiviään ja 2008 hän kertoi sotakokemuksistaan lottana. Tämän lukemani kirjan lisäksi hän on kirjoittanut kaksi muutakin teosta: Kätilö-Liinun (1999) ja Näin sodan armottomat kasvot (1992).
Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren.
Se oli täyteläistä elämää. (s. 331)