Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).

Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja

Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 

Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä,  Kirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

Bloggaamattomia kirjoja kuluneelta vuodelta

Kuva: Pixabay (CC0 Public Domain)

Yleensä pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikesta lukemastani, mutta tänä(kin) vuonna osa jäi kaikesta huolimatta ruotimatta. Joskus syynä on se, että kirjoja tulee luettua tiettynä hetkenä monta, mutta bloggaamaan ei ehdi, ja kun aika kuluu ja lukukokemus haaltuu, aloittaminen on vaikeampaa. Toisinaan kirja on ihan ok, keskinkertainen, mutta siitä ei irtoa mitään erityistä sanottavaa. Joskus kirja on jopa liian hyvä ja kirjoittaminen menee lukkoon.

Syitä riittää, plaa plaa.

Linkittömät kohdat vuosittaisessa kirjalistassani kuitenkin jossain määrin ärsyttävät, ja yleensä jokainen luettu kirja ansaitsisi edes jonkinlaisen maininnan, joten kokeilen nyt testata muistiani: millaisia jälkiä ne tänä vuonna luetut kirjat jättivät, joista en kirjoittanut blogiin?


Elämäkerrallista surutyötä

Maalis-huhtikuun vaihteessa luin yhdysvaltalaisen Joan Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika (Like 2012) ja Iltojen sinessä (Like 2012). Osallistuin Teatteri Jurkan bloggaajille tarjoamalle teatterikritiikin alkeet -kurssille, ja kirjat sai teatterilta luettavaksi kurssia varten. Kurssiin kuului myös Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytös, jonka perusteella kirjoitin Surun paljastava pinta -tekstin.

Kirjoista jäi mieleen yhtäältä yllättävän ja toisaalta odotetun kuoleman tuntu. Perheenjäsenten kuolema on asia, jonka me kaikki oletettavasti joskus kohtaamme. Didionin elämään menetyksiä sattui melko lähekkäin kaksi: ensin kuoli puoliso, sitten ainoa tytär. Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ovat ruumiinavauksia kuolemalle ja surulle. Samalla ne ovat myös yltäkylläistä ja hyväosaista elämää elävän naisen kolaus elämään, jossa rahalla tai oikeiden ihmisten tuntemisella ei voikaan saada ja mitata kaikkea. Kuolema tulee joskus joka tapauksessa, väistämättä, meille kaikille.


Kotimaisia 

Kotimaisia romaaneja jäi bloggaamatta peräti (?) viisi. Keväällä luin Pirjo Hassisen Kuninkaanpuiston (Otava 2004), jossa kaupungin pienen puiston ympärille rakentuu monien ihmisten elämän käännekohtia. Kirjassa on yhtenä kertojana halvaantunut mies, joka vetelee yllättävän tehokkaasti naruista hoitokodin sängystä. Lisäksi yksi henkilöistä on nuorehko naisopettaja, joka alkaa muutaman kollegansa kanssa koostaa puiston historiikkia (CD-rompulle, heh). Historiallisena näkökulmana toimii naisopettaja muutaman vuosikymmenen takaa. Kuninkaanpuistossa pohditaan vanhemmutta, parisuhteita ja valtaa. Se ei ollut mikään nopea ahmaisu, muistan lukeneeni kirjaa aika pitkän ajan. Siitä jäi hieman ankea olo, kuten Hassisen kirjoista tuntuu jäävän, mutta samalla heräsi halu lukea lisää Hassisen tuotantoa, jälleen kerran.

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) ja Jyrki Heinon Kelmit (S&S 2016) olivat aivan hyviä historiallisia romaaneja. Meriromaanin kehutaan olevan kovasti vertauskuvallinen romaani monelta osin pieleen menevästä merikapteenin urasta ja elämästä, ja sen tunnelma on vahvan empaattinen ja lämminhenkinen. Kovin kummoista muistijälkeä se ei kuitenkaan jättänyt, näin jälkikäteen on mahdotona sanoa, mitä lukiessa koin. Tuskin juuri mitään.

Heinon Kelmit sen sijaan jatkaa ansiokkaasti luutnantti Wennehielmistä kertovaa kirjasarjaa. ollaan 1800-luvun alun Turussa ja luutnantti on kokenut suurta surua ja pohtii nyt perhe-elämänsä kuvioita aivan uusiksi. Samalla Turun porvarispiireissä kuohuu erinäisten valtakuvioiden vuoksi ja onpa mukana hieman vaihtoehtohistoriaa ja epämääräisissä oloissa tapahtuvia kuolemia...

Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY 2016) oli kovasti odottamani itsenäinen jatko Neljäntienristeykselle, ja vaikka sokean Helenan nostaminen tarinan keskiöön on onnistunut ratkaisu, jokin kirjassa hiersi. Varmaan Neljäntienristeys oli liian hyvä lukukokemus, kun väistämättä vertasin Lopottia siihen, antamatta sille kunnolla mahdollisuutta olla oma itsenäinen romaaninsa. Lisäksi Lopotista tuntui olevan jo niin paljon tekstiä internetin syövereissä, etten keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. (En tiedä, kuinka usein sitä tapahtuu muutenkaan, mutta nyt se blokkasi bloggaamisen kokonaan.)

Asko Sahlbergia olen kehunut paljon ja syystä, mutta niin vain Irinan kuolemat (Like 2015) jäi käsittelemättä, kun luin sen syksyllä. Sotalapseksi Ruotsiin lähetettävä Irina kohtaa kuolemaa ja monenlaisia kauhuja enemmän kuin on suotavaa, ja romaani on kaikkinensa hyvin synkkä, jopa irvokas. Tästä riittäisi kyllä pohdittavaa, ja kirja olisi ehkä syytä lukea uudelleen, jotta sen kaikki vivahteet löytyvät. En vain ehkä halua, sillä Irinan kuolemissa on sen verran työstettävää vahvoine mielikuvineen, että siitä voi hyvin nähdä painajaisia...


Alice Munro

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2003) oli viimeinen minulta lukematta oleva suomennos. Se on hyvä, tietenkin se on. Novellit ovat vahvoja kokonaisuuksia ja muistelisin pääpainon olevan ihmissuhteilla, niin synnyllä ja hiipumisella. Maisemat ja miljööt ovat tietenkin jälleen jylhän kanadalaisia.

Alice Munron kanssa alkaa olla se ongelma, että en yksinkertaisesti keksi enää mitään uutta sanottavaa hänen mahtavasta tuotannostaan. Punasteleva hehkutus kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, sillä kuka jaksaa lukea (tai kirjoittaa!) pelkkää ihastuksesta huokailua. En minä ainakaan.

Munron novelleista saisi kyllä paljon irti, niissä olisi potentiaalia monenlaiseen analyysiin ja eri teemojen ja kerronnallisten keinojen käsittelyyn. Kun uusi suomennos ensi keväänä ilmestyy, täytyy ehkä suhtautua siihen uudella innolla, ihastelua syvemmin. (Paitsi jos se on ihan huono, silloinhan ongelma on ratkaistu. HAHHAHAHAH.)

___________________

Kun kerran yleensä kirjoittaa jotakin kaikesta lukemastaan, tällainen kourallinen bloggaamattomia kirjoja jää väistämättä hiertämään. Nyt hiertymä on onneksi lääkitty. Muutama nyt joulukuussa lukemani kirja odottelee käsittelyä (George Saunders, Orhan Pamuk, Osuuskumman novellikokoelma, Asko Sahlberg...), mutta niiden vuoro tulee vielä.

Kirjavuosi 2016 alkaa pian olla pulkassa. Muutama haaste päättyy vuodenvaihteessa, ja niistä kirjoitan tällä viikolla koonnit. Varmaan olisi syytä myös nostaa esiin kuluneen vuoden parhaat lukuelämykset ja olla jälleen tekemättä sen kummempia lupauksia ensi vuoden lukemisiin. Uusia lukuhaasteita odotan kyllä innolla (toivottavasti sellaisia tulee!), ja muutama onkin jo käynnissä.

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Olen miettinyt paljon, miksi Alice Munro kolahtaa minuun niin kovaa.

En ole keksinyt.

Jokin hänen teksteissään on, jokin taika, joka sitoo minut pauloihinsa eikä irrota ennen kuin kirjan kannet on suljettu. Munro ei edes kirjoita elämästä, joka olisi minulle tuttua. Hänen novelleissaan on yleensä kyse pitkistä ajanjaksoista, ihmisen kokoisesta elämästä, kokonaisesta avioliitosta, äitiydestä, uskalluksesta ja epäonnesta.

Tai sitten olen vielä keskellä Munron novellia, tietämättäni jossakin taitekohdassa, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. Eiväthän Munron henkilötkään tiedä, mitä odottaa. Kuka voisikaan tietää? Ei elämästä ole karttaa valmiina.

Nuoruudenystävä on julkaistu jo neljännesvuosisata sitten, vuonna 1990, mutta se on suomennettu vasta nyt. Suomennoksesta vastaa Kristiina Rikman, joka totta vieköön tietää, mitä tekee. Kokoelmassa on kymmenen novellia, joista jokainen on ehjä, hallittu ja koskettava kokonaisuutensa.

Omiksi suosikeiksini nousi kolme novellia. Kokoelman avaus- ja niminovelli Nuoruudenystävä kertoo syrjäisessä pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, Florasta ja Elliestä, jotka jakavat maatilan ja paljon muuta. Novellin kertojan äiti asuu ja työskentelee hetken aikaa sisarusten maatilalla – hän on opettaja kyläkoulussa, joka on maatilan alueella – ja hänen tarkkailemansa tilanne siivilöityy kertojallekin joskus paljon myöhemmin. Nuoruudenystävässä tiivistyy pienen paikkakunnan sisäänpäinkääntyneisyys ja ihmisluonto. Paljonko antaa anteeksi? Mihin tyytyä?

Toinen vaikuttava novelli kokoelmasta on Meneseteung. Sen päähenkilö on runoilija Almeda Roth, jonka elämää (jälleen pikkukaupungissa) kuvataan laajalla kaarella. Aika on 1800-luvun puolivälin paikkeilla. Mistä Almeda jäi paitsi? Mitä hän sen sijaan sai? Vaikka kyse on päällisin puolin eräänlaisesta elämäkerrasta, pohjimmiltaan tulkitsen novellin muistamisen ja unohtamisen teemojen kautta. Mitä me voimme koskaan tietää toisesta ihmisestä? Hyvin vähän.

Kolmas timantti on Hyvyys ja laupeus, jossa kuolemaa tekevä nainen, tähtimuusikko Bugs, matkustaa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan tyttärensä Averillin kanssa. Laivan muut matkustajat ja miehistö herättävät myös kiinnostuksen, mutta keskeiseen osaan nousee äidin ja tyttären suhde – joka on huomattavan paljon rosoisempi kuin päälle päin uskoisi. Tässä novellissa on melkoisia koukkuja, ja se olisi syytä lukea toiseen kertaan kaikkien huomaamiseksi. Hyvyys ja laupeus tuo Munron taituruuden ja novellien hienouden suoraan lukijan nenän alle.

Nuoruudenystävä kohoaa kokoelmana yhdeksi Munron parhaista. Siinä on tasaista tyyliä, huolellisuutta, pakottomuutta ja teräviä piikkejä. Tämän kokoelman novelleissa on harvoja – jos lainkaan – miellyttäviä ihmisiä. Jokaisella on oma synkkä puolensa, oli se sitten lapsellisuutta, katkeruutta, itsetuhoisuutta, mustasukkaisuutta tai periksiantamista. Munron henkilöhahmot eivät kuitenkaan koskaan ole yksioikoisia: heissä on aina syvyyttä. He ovat inhimillisiä. Kuin kuka tahansa meistä.


Olen lukenut ja kirjoittanut Munron muista kokoelmista:

Liian paljon onnea
Hyvän naisen rakkaus
Kallis elämä
Valkoinen tunkio
Kerjäläistyttö
Sanansaattaja
Julkisia salaisuuksia
Karkulainen


Alice Munro: Nuoruudenystävä
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2015
332 s.
Friend of My Youth (1990)

Oma ostos.

_____

La petite lectrice -blogin Katri on myös kirjoittanut Nuoruudenystävästä.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 7. Novellikokoelma.

Otetaan sitten vaikka lukumaraton

Pääsiäisen aika. Hiljaista pitelee. En vietä kristillisiä juhlia, koska en kuulu kirkkoon tai ole kristitty, mutta tervehdin toki ilolla vapaapäiviä (joista tosin olisin valmis luopumaan, jos se olisi edellytys valtion ja kirkon erottamiselle toisistaan). Ulkona on harmaata, joten lenkkeilykään ei kiinnosta juuri nyt. Jospa sitä sitten vaikka lukisi...

Koska mahdollista luettavaa on luonnollisesti kotona pinokaupalla, ajattelin, että miksipä en pitäisi pientä lukumaratonia pitkän viikonlopun, harmaan sään ja kotona oleilun kunniaksi. Niinpä aloitankin lähihetkinä blogihistoriani viidennen lukumaratonin. Olenkohan pysynyt laskuissa mukana?

Ensimmäistä kertaa kokeilin vuorokauden mittaista lukumaratonia kesällä 2012. Sen jälkeen oli luvassa blogistanian yhteismaraton kesällä 2013. Viime vuonna käytin hiihtolomaani lukumaratoniin, ja kesäkuussa kokeilin kestävyyttäni Keltaisessa kesämaratonissa. Onhan tässä siis ollut jo aikaa palautua edellisestä.

Lukumaratonin tarkoituksena on siis käyttää vuorokausi (tai jonkin muun mittainen aika) hyvillä mielin ja puhtaasti vain lukemiseen. Itse olen mennyt sillä linjalla, että valittuun vuorokauteen sisältyvät myös kaikki tauot, syömiset ja nukkumiset. Lukemista ei siis tule kokonaista vuorokautta. Toisinkin voi toimia.

Kaikki eivät pidä lukumaratonin ideasta. Onhan se eräänlaista yltiöpäistä ahmimista, kun pyrkii lukemaan paljon tietyn ajan sisällä. Minä olen kuitenkin nauttinut kaikista lukumaratoneistani, enkä koe halveksivani kirjoja lukemalla niitä maratonilla.

Kuvassa oleva pino on lähtökohta, mutta muitakin kirjoja saattaa joukkoon eksyä. Pyrin lukemaan sekä romaaneja että novelleja. Tämä teksti päivittyy aina, kun on jotain uutta kerrottavaa maratonin etenemisestä.

Kohta mennään!

***

Klo 12.00–14.40

Ensimmäisenä luin eilen aloittamastani Alice Munron uudesta suomennoksesta Nuoruudenystävä (Tammi 2015) novellin Appelsiinit vai omenat (36 s.). Novellissa kuvataan avioliittoa ja sen kokemia murtumakohtia: ihastumista toiseen, tasapainottelua oikein ja väärin tekemisen rajalla. Hieno kokonaisuus, tietenkin, jälleen kerran.

Novellin jälkeen luin Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi 2015, 1. painos 2007), jonka vastikään ostin e-kirjana. Mittaa sillä on paperikirjana 250 sivua. Siipien kantamat on herkkä muttei sentimentaalinen tarina lukion äidinkielenopettajasta, joka rakastuu älykkääseen oppilaaseensa. Samalla se on tarina luopumisesta ja yksinäisyydestä. Hyvä kirja, johon palaan vielä myöhemmin tarkemmin.

Lukeminen tuntuu kivalta ja aika liitää. Kohta on lounaan aika, onneksi on eilistä kasviswokkia lämmitettäväksi. Seuraavaksi taidan lukea jälleen yhden novellin ja sen jälkeen... kuka tietää?

Aikaa kulunut: 2 h 50 min, josta lukuaikaa 2 h 40 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 286 sivua

***

Klo 15.15–16.45

Maraton jatkui lounastauon jälkeen Munron kokoelman seuraavalla novellilla Jääkuvia (23 sivua). Novellissa kanadalaisen pikkukaupungin eläköitynyt pappi on lahjoittamassa koko omaisuuttaan seurakunnalle ja muuttamassa Havaijille mennäkseen uudelleen naimisiin. Tilannetta tarkkailee Karin, joka on hoitanut niin papin aiemmin kuollutta vaimoa kuin papin talouttakin, ja jolla on oman elämänsä käänteet myös käsiteltävänään. Novellissa on kevyt pinta, mutta sen alla suuri syvyys.

Novellin perään luin kirjastosta nappaamani Sari Peltoniemen nuortenkirjan Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2011, 153 sivua). Siinä puoliksi kolttasaamelainen ysiluokkalainen Jouni alkaa kokea kummallisia ja uhkaavia asioita kesken tavallista yläkouluarkeaan. Onko taustalla Jounin vuosia sitten metsään kadonneen äidin henki vai jotain paljon pahempaa? Idea kirjassa on kiinnostava, mutta toteutus on jotenkin puolinainen. Erään sivuhenkilönkin nimi vaihtuu kesken kaiken Liisasta Ainoksi. Vähän hätäinen maku tästä jää.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Kahvia on ainakin juotu jo tämän päivän tarpeiksi yllin kyllin. Ehkä täytyy vielä lähteä kauppaankin käymään jossain välissä, että tulee edes vähän haukattua ulkoilmaa.

Aikaa kulunut: 4 h 50 min, josta lukuaikaa 4 h 10 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 462 sivua

***

Klo 17.00–19.30

Vuoroon pääsi Pirjo Hassisen Joel (Otava 1991, 217 sivua), jota minulle on suositeltu täällä blogissani Hassisesta kirjoittamieni tekstien yhteydessä. Kirjassa nuori venäjänopettaja Maria joutuu monenlaisten muutosten eteen: keskenjääneet opinnot painavat, alusvaateliikkeen omistava äiti houkuttelee tytärtään jatkamaan yritystään ja yliopiston kirjastosta löytyy turvallinen Jyrki. Kun Maria tapaa kreikkalaista patsasta muistuttavan Joelin, kuviot keikahtavat sijoiltaan.

Pidin kirjan ruumiillisuudesta (joka ei ollut niin räävitöntä kuin kahdessa muussa lukemassani Hassisen kirjassa) ja nuorten aikuisten maailmasta – ja myös 1990-luvun alun ajankuvasta, joka on jollain tapaa hyvin ajankohtainen nyt 25 vuotta myöhemmin: ruumiinkulttuuri, fyysisen olomuodon vahva merkitys, salielämä... Mistään muustahan ei melkein enää puhutakaan. Hyvä lukukokemus!

Nyt on tosiaan pakko lähteä hieman käymään ulkona, mutta sitten jatkan taas, ehkäpä jälleen Munrolla...

Aikaa kulunut: 7 h 35 min, josta lukuaikaa 6 h 40 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 679 sivua

***

Klo 20.00–20.25

Lyhyt ulkoilutuokio räntäsateessa oli yllättävän virkistävä, ehdin ennen kuin tuli pimeää.

Luin tähän väliin Munron kokoelmasta novellin Hyvyys ja laupeus (29 sivua), jossa tytär matkustaa kuolemaa tekevän äitinsä kanssa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan. Novellin alku tuntui hieman tylsältä, mutta sieltähän ne munromaiset kerrokset jälleen alkoivat salakavalasti paljastua, ja viimeisillä riveillä oli pakko vain huokaista syvään. Taas minua vietiin.

Täytyy sanoa, että Nuoruudenystävä on kovaa vauhtia kiilaamassa yhdeksi parhaista Munrolta lukemistani kokoelmista. Vahvoja, puhuttelevia tarinoita, kerta kaikkiaan.

Ehkä seuraavaksi taas e-kirjaa? Ja kiitos muuten kommenteista, olen kyllä nauttinut tästä maratonista – jälleen kerran!

Aikaa kulunut: 8 h 30 min, josta lukuaikaa 7 h 5 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 3 novellia / 708 sivua

***

Klo 20.45–22.45

Vuoroon pääsi Elina Hirvosen tuore Kun aika loppuu (WSOY 2015). Ostin e-kirjan tarjouksesta, painetussa kirjassa sivuja on 256. Varsin dramaattinen tarina, joka ei kuitenkaan mene överiksi. Vahva romaani, jonka henkilöihin uskoo, ja joista etenkin Aslakin tietää valitettavasti olevan jossain olemassa. Kun aika loppuu kertoo perheestä, äitiydestä, aatteista ja äärimmäisyyksistä hienosti ja tarkasti. Elämmekö tosiaan tällaisessa maailmassa? Kyllä.

Minun (luku)aikani ei kuitenkaan lopu, vaikka vauhdikkaasti kuluukin. Vielä tekee mieli heittäytyä jonkin uuden tarinan vietäväksi...

Aikaa kulunut: 10 h 50 min, josta lukuaikaa 9 h 5 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 3 novellia / 964 sivua

***

Klo 23.10–23.55

Aloittelin jokin aika sitten divarista ostamaani Johanna Sinisalon novellikokoelmaa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Luin pötköön neljä ensimmäistä novellia, ja pakko se on vain todeta: Sinisalo rulettaa.

Lukko (11 sivua) on kertomus todellisuutta vääristävästä parisuhteen vallankäytöstä. Kylmiä väreitä, puuh. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt (15 sivua) tarjoilee vaihtoehtohistoriaa, jossa naisvaltainen heimo hallitsee omaa ympäristöään tsirnikan eli immenkalvon voimalla. Huikea tarina, tätä lisää, please? Sorsapuistossa (6 sivua) erään tamperelaisen puiston sorsat alkavat käydä nuoren miehen hermoille – kohtalokkain seurauksin... Varhain aamulla siirtola 11:n portilla (13 sivua) on kuvaus siitä, miten aids-epidemiaan olisi hyvinkin voitu suurimman hysterian aikaan suhtautua.

Siis 45 sivua laadukasta lyhytproosaa vielä ennen nukkumaanmenoa – ja 1000 sivua tällä maratonilla saavutettu! Aamulla jatketaan.

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 9 h 50 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 1009 sivua

***

Klo 9–12

Tämän aamun lukusaldoon mahtui vielä yksi kirja ja neljä novellia. Kirja on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Kuka murhasi Kyttyräselän? Tarinoita Tuhannesta ja yhdestä yöstä (Basam Books 2001, josta luin 171 sivua jättäen pois viimeisen liitteen). En ole tullut koskaan lukeneeksi Tuhannen ja yhden yön tarinoita sinällään, joten tämä keskiaikainen "salapoliisikertomus" oli varsin veikeä tuttavuus. Erikoislaatuiselle Kyttyräselälle tuntuu käyvän aika ikävällä tavalla, ja melkoinen määrä kaupungin väkeä sotkeutuu tapahtumaan. Kukin joutuu vuorollaan selittämään omaa näkökulmaansa ja panemaan lopulta vielä lisää pökköä pesään tyydyttääkseen tuomioita jakavan Kiinan keisarin.

Lisäksi luin siis novelleja. Yhden Alice Munron otsikolla Oi, mitä auttaa (44 sivua), joka kertoo pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, jotka vaikuttavat varsin seesteisiltä, mutta joilla on kummallakin jonkinmoinen koira haudattuna tekoihinsa ja vaikuttimiinsa.

Sinisalon kokoelmasta luin kolme novellia. Transit (20 sivua) on kertomus autistisesta tytöstä ja delfiineistä. Se on kuulustelupöytäkirjan muodossa ja herättää kyllä entisen tamperelaisen kiinnostuksen: mitä delfinaarion delfiineille tapahtui ja miksi? Hanna on vain 8 sivua pitkä, mutta tunnelmaltaan tymäkkä. Erikoinen tyttö joutuu kyläkoulun opettajan silmätikuksi, vaan kosto on suloinen... Valkoinen hiiri (17 sivua) tutustuttaa uuteen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa vihollisen pelko ja maanpuolustus ovat nousseet suurvaltapolitiikan muutoksen myötä arvoon arvaamattomaan. Kaikki täysi-ikäiset ovat asevelvollisia, ja siviilipalveluspaikan saaminen on tehty vaikeaksi. Novellin minäkertoja on onnistunut saamaan paikan koe-eläinlaboratoriosta, jossa tutkitaan hiirien oppimista ja käytöstä. Mutta kuka lopulta on hiiri?

Huh, jälleen on maraton hoideltu ilman sen suurempia vammoja! Lukeminen maistui mukavasti ja sain luettua kiinnostavia kirjoja ja novelleja. Ainoa pettymys oli Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, joka tuntuu yön yli nukuttuani vieläkin höpsömmältä kuin eilen. Mutta toki jos se jollekulle on mieluisaa luettavaa, kirja on tehtävänsä täyttänyt.

Itse pidin erityisesti Valtosen Siipien kantamista ja Hirvosen Kun aika loppuu -romaanista. Ja Munron ja Sinisalon novellit iskivät myös, joskin eri tavalla, ovathan kirjailijat keskenään aivan erityylisiä.

Ulkona näyttää tismalleen samalta kuin vuorokausi sitten, mutta ehkä uskaltaudun kuitenkin lähtemään hieman hapenhaukkauspuuhiin.

Lukumaraton – kyllä kannattaa!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 50 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 11 novellia / 1269 sivua.

Kiitos kannustuskommenteista!

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013 (1. painos 2010)
366 s.
Too Much Happiness (2009)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron novellikokoelma Liian paljon onnea on jälleen yksi osoitus kanadalaiskirjailijan vahvuudesta, taituruudesta ja monipuolisuudesta. Mukana on kymmenen novellia, joiden aihepiirit vaihtelevat perhe-elämän vavahduksista brutaaliin väkivaltaan, lapsuuskokemuksista kuolinvuoteelle, sairaudesta satunnaiseen pahuuteen, hyviin hetkiin ja onnen murusiin. Etenkin viisi novellia nousee tavalla tai toisella yli muiden.

Wenlock Edge on kertomus opiskelemaan lähtevästä nuoresta naisesta, joka kohtaa yliopistokaupungissa uusia puolia elämästä. Erikoislaatuinen ystävyys johtaa kummallisiin tapahtumiin, joiden kokonaisuutta niin lukija kuin päähenkilö joutuvat miettimään useampaan otteeseen eri näkökulmista. Munrolla on taito tehdä tutusta outoa ja oudosta tuttua, ja hänen käsissään hyvinkin absurdit tapahtumat muotoutuvat huomaamatta osaksi normaalia ja tavanomaista.

Lasten leikkiä pureutuu syyllisyyteen ja nuorten tyttöjen julmuuteen. Se kertoo eräästä kesäisestä päivästä leirillä, vesileikeistä ja samaan aikaan se käsittelee erilaisuuden pelkäämistä ja sen kohtaamisen mahdottomuutta. Novelli saa miettimään, kuinka kapea on raja lapsen avoimen mielen ja opittujen ennakkoluulojen välillä.

Vapaat radikaalit tarjoaa yllätyksiä. Sen henkilöt eivät ole lainkaan sitä, miltä näyttävät ja uusia puolia paljastuu joka hetki. Novellin tunnelma on samaan aikaan latautunut ja ahdistava ja sen käänteet hämmentävät ja samalla ihastuttavat oveluudellaan. Aikatasot limittyvät, muistot, toiveet ja pelot yhdistyvät.

Kokoelman niminovelli Liian paljon onnea kertoo oikeasta, eläneestä ihmisestä: venäläisestä matemaatikosta Sofja Kovalevskajasta, joka joutui näkemään 1800-luvun lopulla paljon vaivaa saadakseen tehdä kykyjensä mukaista uraa. Novellin runko sijoittuu muutaman päivän ajanjaksolle, mutta takaumien ja muistojen kautta Kovalevskajan elämä saa pinnan ja sisällön. Tyyliltään novelli ei ole aivan perinteisintä Munroa, vaan tarinallisempi ja juonellisesti laajempi. Kokonaisuus on kaikin tavoin pakoton, vapaasti kehkeytyvä ja eheä.

Ja sitten on Ulottuvuuksia. Kokoelman avaava, luun kurkkuun iskevä, terävä, raadollinen ja surullinen. Vaikket koskaan lukisi muuta Munrolta, lue tämä novelli. Se on tunnelmaltaan tiivis, käänteiltään yllättävä ja kauheasta aiheestaan huolimatta kaikkea muuta kuin toivoton. Ulottuvuuksia pureutuu syvälle perhetragediaan, taustoittaa ja kyseenalaistaa, analysoi muttei tarjoile mitään valmiina. Lukija saa hämmästyä, ihmetellä, ihailla ja nieleskellä. Ulottuvuuksia on novellitaidetta parhaimmillaan.

Alice Munro on niin taitava kirjailija, että hänen teostensa äärellä on pakko nöyrtyä. Aiheet pulppuavat arjesta, mutta ovat kaikkea muuta kuin tylsiä tai ankeita. Yllätykset, muutokset, pienet liikahdukset ja käännökset tekevät Munron novelleista kirjallisuutta, joka ei jätä kylmäksi. Hän käsittelee rumia, brutaaleja, jopa tavallaan kiellettyjä aiheita, muttei koskaan ylly mässäilemään tai moralisoimaan. Ihmiset saavat hänen novelleissaan elää elämäänsä valintojensa, virheidensä ja toisinaan myös onnensa kanssa. Liikaa onnea ei kuitenkaan kukaan lopulta saa. Siitä pitää elämän vaaka huolen.

___

Liian paljon onnea on laajalti luettu kirja. Muutamia muiden arvioita: Lurun luvut, Kirjanainen, Kirjapeto, Mustikkakummun Anna, Sinisen linnan kirjasto.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2014 (1. painos 2000)
386 s.
The Love of a Good Woman (1998)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron vuonna 1998 julkaistu novellikokoelma Hyvän naisen rakkaus on -- tarinan muodostama, vahva ja vaikuttava kokonaisuus. Vakaalla, rauhallisella ja kiusoittelevalla tyylillään Munro rakentaa kuvia ihmisistä, perheistä, hetkistä ja tapahtumista, jotka näyttävät päälle päin tavanomaisilta – sellaisilta, joista jokainen on joskus kuullut ja jollaisia on tavannut. Mutta eivät ne kuitenkaan ole mitään tuttua ja turvallista, päinvastoin.

Niminovelli Hyvän naisen rakkaus on useampaan lukuun jaettu, laaja tarinavyyhti, jossa pikkukaupungin optikko löytyy hukkuneena autostaan. Kuvio on huomattavasti laajempi ja monimutkaisempi, kuin ruumiin löytäneet pojat tai muut kaupunkilaiset osaavat aavistaa. Sen saa ymmärtää myös kotisairaanhoitajana työskentelevä Enid, joka saattohoitaa munuaiskerätulehdukseen hitaasti kuolevaa nuorta perheenäitiä.

Jakarta kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: on kahden nuorenparin kesänviettoa, johon liittyy merkityksellisiä tapahtumia, jonka jälkeen katse siirtyy kymmeniä vuosia eteenpäin. Tarinassa on menetystä, hiipuneita ihmissuhteita ja levottomuutta. Kuinka hyväksyä menetetty? Kuinka sopeutua siihen, että aika kuluu eikä elämä aina kanna mukanaan?

Cortesin saari on jollain tapaa jopa häijy kuvaus nuoresta avioparista ensimmäisessä yhteisessä alivuokralaiskodissaan. Naapurin utelias ja dominoiva rouva Gorrie tekee tuttavuutta soveliaisuuden rajat ylittäen. Vaimon sosiaaliset rajoitukset ja erikoinen persoona, kevyt maailmasta irrallaan oleminen rakentavat kiinnostavan kuvan elämästä, jonka periaatteessa pitäisi olla kaikin tavoin tavanomaista.

Niittomies kertoo äidin ja aikuisen tyttären vaikeasta suhteesta, haluttomuudesta rakentaa ihmissuhdetta toimivaksi ja toisaalta hetkestä, jolloin toinen ymmärtää, ettei yhteistä tunnetta enää ole. Pettynyt isoäiti lähtee kahden lapsenlapsensa kanssa ajelulle, jonka aikana hän kohtaa sekä omaa menneisyyttään että havahtuu tilanteen tasalle.

Lapsia et saa tuntui hieman sovinnaiselta ollakseen Munron kynästä. Novellissa kotiäidin pää tuntuu sekoittuvan harrastajateatterin näytelmän vuoksi, vai sekoittuuko kuitenkaan? Arkinen aherrus saa ainakin uuden suunnan, ja nainen ottaa omiin käsiinsä asioita, joiden on aiemmin antanut vain valua sormiensa läpi.

Rahaa kuin roskaa oli minulle vaikein pala, en päässyt sen tunnelmaan kiinni ja sen henkilöt pysyivät etäällä. Tarinan keskiössä on pikkutyttö, joka palaa äitinsä luokse ja tarkkailee äidin ja naapurin pariskunnan välisiä, outoja suhteita tehden niistä omia lapsenomaisia päätelmiään. Tyttö kaipaa huomiota ja haluaa ymmärtää sen, mitä näkee.

Kokoelman kaksi viimeistä novellia vaikuttivat minuun syvimmin. Muutoksen aika on kirjemuotoinen novelli nuoresta naisesta, joka palaa yliopistosta viettämään aikaa ikääntyneen lääkärinä työskentelevän isänsä luokse. Lyhyen ajan sisällä naisen on käytävä läpi omat valintansa ja tekonsa, tehtävä tilit selväksi menneen kanssa ja lopulta yritettävä myös ymmärtää isäänsä, joka – toisin kuin tytär on ehkä aiemmin osannut ajatellakaan – elää aivan omaa elämäänsä omien periaatteidensa mukaan.

Äitini uni on tiheätunnelmainen ja vaikuttava tarina siitä, kuinka lapsen syntymä ja äitiyden alkumetrit vaikuttavat laajalle – ja kuinka mikään ei ole itsestäänselvää. Pääosassa on nuori sotaleski, joka saa lapsen kuolleen miehensä sisarten ja seniilin äidin kodissa. Nainen ei ole luontainen äiti, hän ei havaitse itsessään edes hoivaviettiä.

Hyvän naisen rakkaus on eheä kokonaisuus, jonka perspektiivi on samaan aikaan laaja ja yksityiskohtainen. Munron henkilöhahmot ovat harvoin yksiselitteisiä ja vielä harvemmin he ovat miellyttäviä, helppoja tai rakastettavia. Jokaisella on omat pimeät puolensa, jokaisessa on jotain, mitä muiden on vaikeaa hyväksyä. Munro ei jää selittelemään tehtyjä tai tekemättömiä ratkaisuja, vaan hän antaa tarinan kulkea eteenpäin. Monta kertaa ratkaiseva askel jää ottamatta, ihminen jää epäröimään tai ei tule edes huomanneeksi, että jokin muutos tai teko olisi ollut mahdollinen. Mies, joka ei kykene kohtaamaan kuolevaa vaimoaan, ei aiheuta moralisointia vaan hentoa ymmärrystä: kuinka moni meistä osaa aina sanoa oikeat sanat, tehdä oikeat valinnat? Harva.

Kokoelma on tiheä ja huolella loppuun työstetty. Se tuntuu yhtenäiseltä, mietityltä. Lukija saa novelleista paljon irti, niiden henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä, ja koska jälkeen jää yleensä vain aukkoja ja pieniä oivalluksen hetkiä, mielikuvitusta ja älyä nipistellään ja ärsytetään sopivissa määrin. Mitään ei Munrolta saa helpolla, mutta kaikki minkä saa, on jokaisen pinnistyksen arvoista.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta yhdessä nooran kanssa.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Markko Taina
Tammi 2013
319 s.
Dear Life (2012)

Saatu lahjaksi.


En tekisi sitä mustasukkaisuudesta, en ilkeyttäni enkä vihapäissäni, vaan siksi että hulluus makasi vieressäni pimeässä. Ei se ollut raivohulluutta vaan melkein kiusoittelevaa hulluutta. Laiskaa, vikittelevää hulluutta, puolihuolimaton ehdotus joka tuntui odottaneen pitkään.

Se tuntui sanovan: miksi ei. Miksi et kokeilisi pahinta?

(Yö, s. 280.)


Alice Munro vahvistaa asemaansa yhtenä kaikkien aikojen suosikkikirjailijani koko ajan, mitä useamman teoksen häneltä luen. Munron kynässä on taikaa, hän tavoittaa herkällä korvalla hetkiä, jotka muuten soljuvat ohi huomaamatta, mutta jotka ovat näkemisen arvoisia. Välähdyksiä, tunteita, sanoja, hetkiä, jolloin jätetään sanomatta. Se on ihmeellistä.

Kallis elämä on tuorein Munro-suomennos viime syksyltä. Laadukkaasta suomennoksesta vastaa jälleen Kristiina Rikman. Kokoelmassa on kymmenen novellia ja neljä omaelämäkerrallista kertomusta. Kaksi näistä, Silmä ja Äänet, julkaistaan ensimmäistä kertaa, muut on julkaistu aiemmin eri lehdissä. Minulle kaikki olivat uusia.

Kokoelman novelleille yhteistä on muutos. Niissä tapahtuu jotain sellaista, joka nyrjäyttää totutun arjen sijoiltaan, muuttaa asioiden suuntaa ja vaikuttaa pitkälle tulevaan. Muutoksen syyt ovat moninaiset: väsymys, kateus, tietämättömyys, sattuma, vahinko. Pahuus on yleensä olemassa, mutta hyvin hienovireisenä, kuin häivähdyksenä.

Munron novelleja voisi analysoida loputtomiin. Jokainen on juonitiivistyksen arvoinen, ja jokaisessa on kärki, joka tuntuu lukijan nahassa. Tämän kokoelman novelleista vaikutuin erityisesti seuraavista: Amundsen – historiallinen pikkukaupunkikuvaus, erityisolosuhteet tuberkuloosiparantolassa, nuoruuden innon kolahdus vasten todellisuutta, tulevaisuususko, joka väistämättä murenee. Sorakuoppa – 1960-luvun ajankuva, jossa vanhempien itsensä etsiminen vaikuttaa koko perheeseen tuottaen lapsille lopulta vain syyllisyyttä. Turvasatama – hienovireisyyttä ihmisluonteen nurjuudessa, keskiluokkaisen alistumisen kauheus ja kauneus. Yksi epämiellyttävimpiä kohtaamiani kirjallisia henkilöitä on novellin Jasper-setä. Ylpeys – Munrolle harvinaisempaa miesnäkökulmaa, joskin hyvin vajavaisen ihmisen näkökulmasta. Corrie – nainen, joka tekee niin kuin haluaa, mutta joka kohtaa lopulta sen hetken, jolloin asioiden oikea laita paljastuu. Vanhuus tulee esiin novelleissa Lähdössä Maverleysta ja Järvi näköetäisyydellä, joista jälkimmäinen on niin autenttinen ja koskettava, että se jää pitkäksi aikaa mieleen.

Munron teemat ovat elämälle keskeisiä ja silti hieman yllättäviä. Esimerkiksi kuolemaan ei hänen novelleissaan suhtauduta missään määrin dramaattisesti, vaikka liian varhaisia, epäreilun tuntuisia ja ehkä turhiakin kuolemia niissä tapahtuu. Kuolema on osa elämää, kuten on moni muukin ilmiö – sen hyväksyminen on taito, jota ihmisen on ehkä vaikeaa tietoisesti harjoitella.

Kieli on kaunista, yksinkertaista ja samalla merkityksellistä. Kikkailua ei ole, vaan tarina etenee hyvin luonnollisesti, kuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisikaan. Toisaalta turvallisuus saattaa hämätä: paikoin novellin kärki tai käänne saattaa tulla yllättäen, aivan puun takaa, ja niin kaikki on jo toisin.

Kokoelman lopettava neljän omaelämäkerrallisen kertomuksen sarja tuo palan kurkkuun. Alice Munro on ilmoittanut jääneensä Kalliin elämän myötä eläkkeelle. Lisää ei siis enää ole odotettavissa. Elämänkokemus, huippuunsa hioutunut kirjallinen lahjakkuus ja kyky asettaa sanat tarinoiksi herättää syvää kunnioitusta. Munro on elämäntyönsä tehnyt, ja siitä meidän lukijoiden on häntä kiittäminen.

___

Luimme ja bloggaamme kirjasta jälleen yhdessä nooran kanssa.

Myös Valkoinen Kirahvi on lukenut Kalliin elämän ja löytänyt siitä paljon kiehtovia tasoja. Maria taas ei aivan innostunut.

Avaan tällä kirjalla Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Alice Munro palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla 2013.

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Adam Korpak
Tammi 1987
327 s.
The Progress of Love (1986)

Kirppariostos.


Olemme jatkaneet nooran kanssa Alice Munron tuotannon lukemista, ja tällä kertaa lukuvuoroon pääsi vuonna 1986 julkaistu ja vuotta myöhemmin suomennettu novellikokoelma Valkoinen tunkio.

Kokoelmassa on 11 vahvatunnelmaista novellia, joissa liikutaan pitkälti naisnäkökulman kautta ihmissuhteissa, perheissä ja elämän käännekohdissa, kuten Munrolla tapana on. Miljöönä on 1900-luvun Kanada, maaseutu ja pikkukaupungit, joitakin loikkauksia tehdään myös muihin ympäristöihin. Kaaret ovat laajoja, kerronta tiheää ja kuulasta. Jokaista tarinaa lukee henkensä hädässä, koko ajan lisää ahmien.

Erityisen paljon pidin novelleista Jäkälää, Orange Streetin luistinradan kuu, Jesse ja Meribeth, Rukouspiiri ja Valkoinen tunkio. Jäkälää ja Valkoinen tunkio kertovat avioliitosta ja sen taipuvista kaarteista, hyvästä ja pahasta, ihmissuhteesta, joka on jo mennyt, mutta josta on vielä rippeitä jäljellä. Näennäisen keskiluokkaista, sivulauseiden kautta säröilevää, lopulta jotain aivan muuta.

Orange Streetin luistinradan kuu on nuoruudenkuvaus, joka paljastaa useamman kerroksen tuoden esiin raadollisiakin muistoja. Samalla se kertoo kokonaisesta, kypsästä elämästä, ympyrästä, joka on sulkeutunut, mutta johon jää aina aukkoja.

Jesse ja Meribeth vie tyttöjen väliseen ystävyyteen, se sitoo sisäänsä pienoiskoossa kokonaisen ihmissuhteen sekä sosiaalisen käyttäytymisen ja olemisen koodiston. Rukouspiirissä taas on kyse äidistä ja tyttärestä sekä pikkukaupunkia kohtaavasta surusta, jonka jokainen käsittelee tavallaan.

Mitä enemmän luen Munroa, sitä syvemmin ihailen häntä. Naisessa on jotain taianomaista, jotain niin intensiivisen lumoavaa, että hänen novelliensa äärellä hiljenee kunnioituksesta. Ne etenevät kevyesti paljastaen vähä vähältä enemmän ja jättäen lukijan lopulta tyyneksi ja tyytyväiseksi. Tunnelma kasvaa ja kehittyy, henkilöistä paljastuu uusia puolia, lukijaa ei aliarvioida. Kuitenkaan minkäänlaista ylimääräistä kikkailua ei ole. Munro on suoran kerronnan mestari.

Ei tämäkään ole liian täydellinen. Liika täydellisyys ei toimi. Muutama novelleista ei sytytä, innosta tai herätä erityisempiä tuntemuksia. Esimerkiksi Miles City, Montana on sinänsä oivallinen tarina sukupolvien erosta, lapsuuden ja aikuisuuden välisestä railosta ja juurista irti räpistelystä, mutta sen käänne on (Munrolle) harvinaisen ennalta-arvattava ja siten hieman latistava. Mutta siitä huolimatta Valkoinen tunkio on täyteläinen, kiehtova ja kaikkensa antava.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013 (1. suomennos 1985)
259 s.
Who Do You Think You Are? (1977)

Kirjakauppaostos.


Rose syntyy ja kasvaa Hanrattyn pikkukaupungissa isän, äitipuolen Flon ja sisarusten kanssa. Perhe saa elantonsa pääasiassa sekatavarakaupan pyörityksestä, eikä vauraudesta voida kuin haaveilla. Rose pääsee kuitenkin kouluun, jossa oppii sekä kapuamaan sosiaalisten suhteiden tikkaita että ymmärtämään hieman paremmin sitä, miten maailma on järjestynyt. Samalla Rosessa on vimmattu palo: hän ei aio jäädä tähän eikä tyytyä vähempään vain siksi, että on köyhän perheen tytär.

Rose pääsee stipendiaatiksi yliopistoon, jossa kohtaa rikkaan perheen pojan Patrickin. Nuoret tutustuvat, alkavat seurustella ja päätyvät lopulta yhteen myös virallisesti. Perheonni ei kuitenkaan kestä, ja Rosella on edessään vielä monta aallonpohjaa, karvasta pettymystä ja luopumisen hetkeä – samalla kun hän luo itselleen uraa toimittajana, tv-tähtenä ja näyttelijänä. Lopulta kaikki tiet risteävät vielä kerran Hanrattyssa.

Luimme jälleen yhtä matkaa nooran kanssa Alice Munroa. Viimeksi luimme Sanansaattajan, ja nyt tartuimme ensimmäiseen Munro-suomennokseen, Kerjäläistyttöön.

Kerjäläistyttö eroaa Munron muusta tuotannosta siinä, että se on sirpalemainen romaani, ei novellikokoelma. Tarinat eivät toimi – eikä niitä ole tarkoitettukaan toimimaan – yksin, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tosin jää aukkoja ja tulkinnanvaraa. Rosen elämässä tehdään isojakin loikkauksia, eikä kaikkea selitetä puhki. Aina ei anneta edes vihjeitä.

Teemoiltaan kirja on lähellä sitä, mistä yleensä eniten nautin. Pitkän ja vaiheikkaan elämän kuvaus, ristiriitainen päähenkilö, käänteet, joista osan aavistaa ja osaa ei, ja jotka tekevät vaikutuksen samanaikaisella eleettömyydellään ja merkityksellisyydellään.

Kerjäläistyttö ei kuitenkaan onnistunut kaappaamaan minua mukaansa ja puolelleen. Intensiteetti kärsii paikoin, välillä tarina tuntui jopa junnaavan paikoillaan. Rose ei ole yksiselitteisen miellyttävä tai samaistuttava henkilö. Hän tuntuu vetävän roolia tilanteessa kuin tilanteessa, painivan menneisyytensä ja otsassaan olevan leiman kanssa ja yrittävän aina hieman pidemmälle, vaikkei varsinaisesti pyrkyri olekaan.

Eniten pidin kirjan alkupuolesta, Rosen lapsuudesta ja nuoruudesta sekä yliopistoajasta. Kasvaminen pikkukaupungissa, jossa jako hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, köyhään ja rikkaaseen on selkeä kuin kaupungin läpi virtaava joki, kuvataan raadollisesti, muttei synkästi. Munron kynä ja katse on näissä osioissa terävä. Yliopistoon päästyään Rose on vielä täynnä tavoitteita ja monin tavoin keskenkasvuinen, vimmaassaan ihastuttava – vaikka samaan aikaan arvaa, että seikkailunhaluinen into vielä karisee ja päätepysäkki on porvarisrouvana esikaupungissa.

Avioituminen Patrickin kanssa, tytär Anna, myöhempi ero ja vaihtuvat rakastajat eivät niinkään enää innostaneet. Omien juurien ja taustan sekä samalla omista valinnoista seuranneen nykyhetken hyväksyminen ja ymmärtäminen yleensä kiehtoo, mutta Rosen tapauksessa mielenkiintoni lopahti. Hän vain antaa asioiden tapahtua, vaipuu paikoin itsesääliin sitä kovasti peitellen ja kärsii suuresti vaikeudesta hyväksyä itsensä ja taustansa.

Äitipuoli Flo pysyy mukana elämässä, kaukaisena mutta sitäkin sitkeämpänä. Lapsena Rose sai tottua remmiin ja henkiseen nöyryytykseen, mutta katkeruus ei estä huolehtimasta Flolle ajan koittaessa kunnalliskotipaikkaa. Flon mieleen ei pureuduta erityisen syvälle, mutta hänestä paljastuu kiehtova nainen: köyhyydessä elänyt, kaikkensa antanut ja paljon nähnyt ihminen, josta ei tehdä martyyria tai sankaria.

Joudun toteamaan, että tämä neljäs Munrolta lukemani kirja on toistaiseksi ainoa pettymys. Ei missään nimessä kelvoton tai ansioton, mutta verrattuna lukemiini novellikokoelmiin hyvin kaukana siitä teräväreunaisesta timantista, jota Munron novellikirjoittaminen ovat. Seuraavaksi onkin hyvä palata niiden äärelle, herkistää aistit jälleen äärimmilleen ja odottaa, mitä taituruutta saa vielä kohdata.

Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro: Sanansaattaja
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2008
383 s.
The View from Castle Rock (2006)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron Sanansaattaja on toisiinsa kietoutuvien tarinoiden kokoelma, joka jakautuu kahteen temaattiseen linjaan. Ensimmäinen osa kertoo Munron isän suvusta, skotlantilaisista Laidlaweista, jotka lähtevät 1800-luvun alussa Skotlannista Uudelle mantereelle monien kaltaistensa tavoin. Osion viisi kertomusta kattavat parinsadan vuoden ajanjakson ja kertovat siirtolaisperheen juurista, lähtökohdista, identiteetistä ja integraatiosta uuteen.

Toisessa osassa Munro ottaa minäkertojan roolin ja tiivistää historian kulkua oman elämänsä eri vaiheiden kuvailuun. Mukana on monia elementtejä alkuosasta, viitteitä kauemmas historiaan, kumarruksia esi-isille. Tärkeimmäksi tuntuu muodostuvan Munron oma isä, jonka nuoruutta ja taustoja kartoitetaan pariinkin kertaan. Viimeistä kertaa isä on mukana kertomuksessa, jossa hän jo selvästi vanhentuneena joutuu sairaalahoitoon.

Sanansaattaja edustaa kiinnostavaa kirjallisuudenlajia. Se on yhdistelmä faktaa, sukututkimusta, elämäkertaa ja kuvitelmaa. Laidlawn suku on ollut vuosisatoja taipuvainen kirjaamaan ylös elämän tapahtumia, ovat ne sitten omaisuusluetteloita, kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä. Näistä fragmenteista Munro on koostanut esiin yhteyden oman nykyhetkensä ja elämänsä sekä menneen välillä. Tarinankerronta, kirjallinen ilmaisu ja elämän tapahtumien merkityksellistäminen tarinoiden keinoin on selvästi "sukuvika", jolle Munro osittain etsii vahvistusta.

Teoksen kantava teema on ihmisen minuuden yhteys laajempaan kontekstiin. Kuinka suurilta osin olemme oman elämämme herroja, kuinka paljon on kiinni kasvuympäristöstä, geeniperimästä ja tapahtumien ketjuista, joita emme osaa sanallistaa tai aina edes nähdä.

Itse miellyin enemmän toiseen osaan ja sen omaelämäkerralliseen kerrontaan. Munro taitaa eleettömän kerronnan, tyyli on näennäisen tasainen, mutta sitäkin suuremmilla merkityksillä ladattu. Pienet tapahtumat muodostuvat yllättäviksi käänteiksi, jotka saattavat muuttaa tapahtumien tai tulkinnan suunnan. Ensimmäisessä osassa ihastelin taitoa, jolla Munro häivyttää toden ja kuvitelman rajat ilman, että lukijalle tulee huijattu olo. Hän antaa tarinan kasvaa ja viedä mukanaan, ja sopivassa välissä muistuttaa kertojan äänellä, mikä todella tiedetään ja mitä ei.

Ensimmäisessä osassa miellyin eniten tarinaan Näköala Castle Rockilta, joka on myös kirjan alkuperäinen niminovelli. Siinä Munron esi-isät päättävät lähteä Skotlannista kohti Yhdysvaltoja. Tarina kuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa herkästi ja tarkasti: pitkää laivamatkaa, uskalluksen ja pelon välistä haipuvaa eroa, perheen sisäistä dynamiikkaa, suljetun tilan tunnelmaa. Samaan aikaan usko tulevaan on voimakas – ja pelko vielä suurempi.

Toisen osan ja koko kirjan päättävä Miksi sinä sen haluat tietää? on tunnelmaltaan ja jälkipoltoiltaan voimakkain lukukokemus. Siinä minäkertoja kuusikymppisenä naisena löytää rinnastaan kyhmyn. Tarkempien tutkimusten odottelun lomassa hän alkaa miehensä kanssa etsiä hautakumpua, jonka on joskus vuosia aiemmin nähnyt auton ikkunasta. Muistomerkin etsintä on vaikeaa, ja siihen kietoutuu sellainen määrä taiten kuvattua pelkoa, hätää ja alistumista, samalla seesteistä ymmärrystä ja hyväksyntää, että lukijan kurkkua väistämättä alkaa kuristaa. Yksityisestä tulee yleistä, ja oman kokemuksen kautta ihminen palaa menneeseen ja juurilleen ja vieläkin kauemmas, aina maankuoren liikkeisiin saakka.

On vaikea tarkkaan sanoa, mikä Munrossa minuun eniten kolahtaa. Yhtäältä se on kieli (Kristiina Rikmanin upea suomennos!), joka on samaan aikaan lakoninen, toteava ja merkityksiä täynnä. Toisaalta se on tarinankerronta: mukaansatempaava, vähitellen kasvava, elämältä maistuva, koskettava. Munro ei lässytä tai liehittele, hän kertoo niin kuin asiat ovat, lukijaa – tai itseään – pehmittelemättä.

Sanansaattaja ei ole novellikokoelma perinteisintä mallia. Se yhdistää historialliset sirpaleet, kirjalliset lähteet, kuvitelman ja toiveet. Se on kirjoittajansa tilinpäätös ja kunnianosoitus perheelleen ja sukujuurilleen. Ja se on vahvaa kerrontaa, upea kokonaisuus, tarinasikermä, jonka on täytynyt saada tulla kerrotuksi.

___

Samaan aikaan kanssani Sanansaattajasta kirjoittaa noora. Luimme kirjaa yhtä aikaa tahoillamme, ihastelimme ja pohdiskelimme sitä yhdessä.

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Osmo Omenamäki
Tammi 1995
327 s.
Open Secrets (1994)

Kirjastosta.


Alice Munron Julkisia salaisuuksia on novellikokoelma, jonka kahdeksan kertomusta sijoittuvat kukin vähintään osittain kanadalaiseen pikkukaupunkiin Carstairsiin. Novellit ovat erillisiä, mutta niissä on jonkin verran yhtymäkohtia toisiinsa esimerkiksi niissä esiintyvien henkilöiden kautta.

Avausnovelli Tuulentupia on kuvaus kirjastonhoitaja Louisasta, joka kohtaa kaikki elämänsä miehet hyvin erilaisissa tilanteissa ja toivoo löytävänsä onnen edes joskus. Oikea elämä kertoo Dorrie Beckistä, omalaatuisesta ja itsellisestä naisesta, joka erinäisistä syistä on päätymässä naimisiin, mutta alkaa häiden kynnyksellä vahvasti epäröidä kykyään luopua elämäntyylistään avioliiton vuoksi. Albanialaisessa neitsyessä kahden naisen elämät valintoineen, sattumineen ja tapahtumineen kietoutuvat yhteen, ja vaikkei totuutta tiedä kukaan, suurin merkitys on jossain muualla. Niminovellissa Julkisia salaisuuksia nuori tyttö katoaa patikkaretkeltä, ja syyllisyyttä, salaisuuksia ja paljastumisia pohditaan useasta näkökulmasta. Jack Randa Hotel kertoo jätetyksi tulleesta naisesta, joka lähtee seuraamaan entisen miehensä kulkemaa reittiä Kanadasta Australiaan. Keskeistä on irti päästämisen taito – osaako sitä kukaan? Paikka korvessa sijoittuu 1800-luvun uudisraivausvuosiin, ja sen päähenkilöinä ovat veljekset ja vanhemman veljen orpokodista tilattu vaimo. Korpimökillä tapahtuu onnettomuus, jonka syistä ja todellisista käänteistä on monta eri näkemystä. Vierailu avaruudesta hämmentää pikkukaupungin ihmissuhteita, jotka ovat usein peräisin kauempaa kuin voisi arvata. Kokoelman päättää Vandaalit, tarina syrjäisen talon ja sen asukkaiden kohtaamasta ilkivallasta, jonka syyt ovat rumat ja arvaamattomat.

Luulen, että tässä alkaa käydä nyt niin, että Alice Munrosta on kovaa vauhtia tulossa yksi ehdoton suosikkikirjailijani. Edelleenkään en ole lukenut häneltä paljon, mutta se vähä, jonka olen, on niin laadukasta, taitavaa ja hämmentävää, että pakkohan tässä on olla kyse jostakin vakavammasta kuin ensihuumasta. Munron novellit ovat koukuttavia, häiritseviä ja viiltävän tarkkoja. Hänen henkilöhahmonsa ovat aitoja, harvemmin täysin miellyttäviä, yleensä ihmisinä hyvin epätäydellisiä.

Novellit nostavat esiin ne elämän hetket, jolloin jokin asia peruuttamattomasti muuttuu. Kyse ei läheskään aina ole sillä hetkellä huomiota herättävästä asiasta, pikemminkin jostain, joka on hitaasti hivuttautunut kohti uutta ja muutosta. Yleensä merkityksen ymmärtää vasta paljon myöhemmin.

Kieli on kaunista ja houkuttelevaa, se on hiottua ja mietittyä, mutta ei siloteltua. Kristiina Rikman on suosikkisuomentajiani, häneen voi luottaa aina. Munro tuo pienillä terävillä huomioillaan esiin jotain sellaista, jota on saattanut usein ajatella tiedostamattaan. Tekstin kautta sen kuitenkin vasta ymmärtää, sille saa sanat.

Suosikkinovellini tässä kokoelmassa ovat Albanialainen neitsyt, Julkisia salaisuuksia ja Vandaalit. Niissä kaikissa leikitellään totuudella ja kuvitelmilla, salaisuuksilla ja paljastuksilla sekä vaikenemisella, joka kertoo silti paljon. Kaikki Munron novellit ovat täyteläisiä kokonaisuuksia, kaikissa niissä on selkeä ranka ja elävä täyte. Tarinankertojana Alice Munro on äärimmäisen taitava.

Munro aikoo nyt 82-vuotiaana jäädä eläkkeelle. Se hänelle suotakoon, vaikka haluaisin ajatella saavani aina vain lisää luettavaa tältä taikakynäiseltä naiselta. Tosiaalta, kuten mainittua, minulla on vielä paljon hänen tuotantoaan lukematta. Luultavasti nautiskelen sen säännöstellen, jotta sitä riittää mahdollisimman pitkään. Silti haluaisin ahmia kaiken heti. Munron novellit kestävät monta lukukertaa, ja oikeastaan moni niistä lähes edellyttäisi uusintalukua, jotta ne avautuisivat vielä selvemmin. Uskonkin, että olen saanut Alice Munrosta kirjallisen ystävän loppuiäkseni.

___

Myös Sinisen linnan kirjaston Maria sekä Keltaisen kirjaston Littera ovat lukeneet Julkisia salaisuuksia. Hanna kirjoitti viime kesänä paneutuneen tekstin Munrosta järjestettyään Munro-viikonlopun, johon itsekin otin osaa.

Munro-viikonlopun hedelmiä: Karkulainen

Alice Munro: Karkulainen
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2005
386 s.
Runaway (2004)

Kirjastosta.


Hanna Kirjainten virrassa -blogista ehdotti Alice Munro -kimppalukuviikonloppua ja meikäplikka päätti ottaa osaa. Rouva Munroon en ole aiemmin tutustunut laisinkaan, mutta tiesin etukäteen, että hän on kirjoittanut pääasiassa novelleja ja tehnyt sen taidolla.

Karkulainen on kahdeksan novellin kokoelma, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Novellit on nimetty yksinkertaisesti, voisi jopa sanoa hieman tylsästi, mutta otsikon taakse kätkeytyy kerta kerran jälkeen paljon enemmän kuin uskoisi.

Avaus tapahtuu niminovelli Karkulaisella. Siinä nuori Carla elää aggressiivisen miehensä Clarkin ikeessä ratsastustallilla, josta naapurin varakas leskirouva yrittää häntä auttaa pakenemaan. Carla on jo kokenut karkaaja, sillä aikanaan hän karkasi kotoaan Clarkin matkaan vastoin vanhempiensa tahtoa. Ihminen kuitenkin kummasti kiintyy olotilaansa, jopa epätyydyttävään sellaiseen, eikä pakeneminen ole todellakaan helppoa.

Kolmen novellin sarja muodostaa laajemman tarinakokonaisuuden Karkulaisen sisään. Tilaisuus, Pian ja Hiljaisuus kertovat kaikki Julietista, joka lähtee nuorena opiskelemaan klassisia kieliä, mutta päätyy lopulta jonnekin aivan muualle. Novelleissa käsitellään niin Julietin elämän käännekohdaksi muodostuva junamatka Kanadan halki, hänen haparoiva alkunsa nuorena naimattomana äitinä ja lopulta elämä ikääntyneenä naisena, joka huomaa karvaasti, miten syvältä yllättävä yksinäisyys ja pyytämätön hiljaisuus voivat kouraista.

Intohimo-nimisessä novellissa nuori Grace viettää kesää pienen ravintolan kesätyöntekijänä ja kohtaa pojan, jonka perheeseen hän muodostaa merkittävän ja vaikutuksiltaan hallitsemattoman suhteen.

Syntejä ja rikkomuksia on hämmentävä yhdistelmä painostavaa uhkaa ja kevyttä otetta. Lauren on nuori tyttö, perheensä ainokainen, joka on muuttanut boheemien vanhempiensa kanssa uuteen kaupunkiin. Menneisyys tunkee pyytämättä keskelle perheen elämää, ja lopulta kaappien ovet on avattava, vaikkei kukaan haluaisi.

Temppuja kertoo sairaanhoitaja Robinista, joka huolehtii sekä työstään että sairaalloisesta siskostaan, mutta matkustaa kerran vuodessa naapurikaupunkiin ykköset yllään nauttimaan Shakespearen tulkinnoista. Yhtenä ratkaisevana kesänä hän kohtaa sattuman oikusta kiehtovan montenegrolaisen miehen, ja heidän välilleen muodostuu voimakas mutta silti hauras side. Elämän näytelmä ei kuitenkaan vastaa näyttämöllä esitettyjä tulkintoja, vaan itse asiassa päihittää ne turhankin tehokkaasti. (Tämä novelli sai minut kyyneliin. Huh.)

Viimeinen novelli, Selvänäköä, kertoo syrjäkylän tytöistä Tessasta ja Nancysta ja siitä, kuinka Tessan erityiset kyvyt muodostavat lopulta vahvan seitin molempien naisten elämän ylle tuoden mukanaan hallitsemattomia asioita.

Luulen, että löysin itselleni uuden suosikkikirjailijan. Alice Munron novelleissa on sellaista imua, jota en voi vastustaa: ne ovat näennäisesti kepeän tuntuisia, soljuvalla kielellä kerrottuja tarinoita, joissa pinnan alla kuplii ja koukku odottaa valpasta lukijaa. Karkulaista lukiessa tuntui, kuin olisin tullut kotiin, sillä juuri tällaista kirjallisuutta haluan lukea, ja juuri tällaisen kirjallisuuden kanssa haluan olla.

Novellit kertovat naisista, ja ne kertovat heistä usein pitkän tarinan. Munro kuljettaa mukanaan ajan kulkua ja elämän kaarta ja osoittaa, kuinka turhaa on luulla, ettei pienellä olisi merkitystä tai silmänräpäyksellä painoa. Ihmiset ovat epätäydellisiä, mutta kolhujen takaa voi paljastua myös kaunista, tasaista pintaa – ja toisinpäin.

Mitenkään lällyä kamaa tämä ei ole, vaikka päällisin puolin lukiessa syntyy rauhallinen vaikutelma. Munro ei silottele eikä piilottele, muttei myöskään tarjoa herkkujaan tarjottimella. Lukijan on todellakin luettava itse, ajateltava itse ja ymmärrettävä itse.

Kiitos Hannalle innoittamisesta, Alice Munro sai tämän viikonlopun aikana uuden fanin.

Maailmanvalloitus: Kanada.