Katri Rauanjoki: Kesämerkit

 

Aurinko oli painumassa alaspäin, mutta edelleen oli kuuma. Hillanraakile imi itseensä lämpöä, kypsytti ensimmäisen siemenensä valmiiksi. Ei enää montaa päivää. Punertuvan hillan vieressä solisi puro hiljalleen, sen rannalla tuuli hellästi silitti lapinorvokkeja ja pörrötti vastaisella kohoavaa akantakkua. (s. 66)

Katri Rauanjoen Kesämerkit on hieno episodiromaani kolttasaamelaisten elämästä 2020-luvulla. Millaista on olla vähemmistön vähemmistöä, katoavan äidinkielen haltija tai sen uudelleen elvyttäjä, omaa perintöään kaipaava ja vaaliva, silti valtakulttuurinkin kanssa sinut, kaupunkiin tai maailmalle kotiutunut?

Myönnän, että tunnen saamelaisuutta vain keskinkertaisesti, kolttasaamelaisuutta tarkemmin tuskin senkään vertaa. Oli huikeaa sukeltaa maailmaan, joka tuntui aidolta ja elävältä, monin tavoin tutulta ja silti paljon uutta avaavalta. Rauanjoki ei kirjoita opastaakseen tai saarnatakseen tai esitelmöidäkseen, ei. Hän kirjoittaa kertoakseen tarinaa.

Kesämerkkien henkilöhahmot voisivat hyvin tulla kylänraitilla vastaan - tai hillasuolla. Romaani on episodien kokonaisuus, näkökulma ja päähenkilö vaihtuvat joka luvussa. Ajattelen sen peilaavan kolttasaamelaisuuden moninaisuutta, kuinka mitään kulttuuria ja olemusta ei voi tiivistää tai henkilöidä yhteen vaihtoehtoon. Romaanissa kohdataan nuoria, vanhoja, muualle lähteneitä, sieltä palanneita, turisteja viihdyttäviä, netissä asiaansa ajavia, keskinäisiin kiistoihin päätyviä, rikkinäisiä ja rikottuja, vahvoja ja itsetietoisia ihmisiä. Siis koko elämän kirjo ruokakaupan kassasta maailmanmaineeseen päätyneeseen valokuvataiteilijaan. Henkilöiden elämät risteävät toistensa kanssa, yksi vilahtaa siellä ja toinen täällä, yhteisö kasvaa lukijan mielessä ja tuo kerroksia kerrontaan.

Lapin upea luonto on täynnä sielukasta elämää, uskallan väittää luonnon olevan yksi kirjan henkilöistä. Lappi, joskin Kesämerkkien Lappia läntisempi ja eteläisempi, on minulle tuttua aluetta, äitini kotiseutua. Etenkin Lapin kesän olen kokenut monet, monet kerrat ja siinä on vahvaa tunnetta ja tuttuutta, jota koin myös Kesämerkkien kanssa, vaikka Rauanjoen teos sijoittuukin erilaiseen Lappiin. Jokin silti yhdistää, muukin kuin sääskien ininä.

Romaanin sivuilla käsitellään isoja teemoja, sen henkilöt ovat kokeneet paljon ja lisää monen heistä harteille lastataan. Menetys, häpeä, pettymys, oman identiteetin haastavuus - on niin monia tapoja saada kolhuja itseensä. Vaikka kirjassa ei ole yhtä selkeää päähenkilöä, jonka kasvua tai muutosta lukija pääsisi seuraamaan, tuntuu, että silti kirjan lukemisen jälkeen on nähnyt jonkin käännöksen, mutkan ja ennen kaikkea merkittävän matkan. 

Jotain suurta vimmaa ja tunnetta tästä kirjasta luin. Tietynlaista surua ja haikeutta, toisaalta sinnikkyyttä ja uskoa siihen, että katoamassa oleva kieli tai kulttuuri on kokemastaan uhasta huolimatta elinvoimainen ja eteenpäin sykkivä, viimeiseen henkäykseen saakka. 

Annoin Kesämerkkien viedä, kuulin sääsket ja luonnon huminan, suon elämän äänet, maistoin tuoreen hillan (voi kun maistaisin!), katsoin yötöntä yötä, tunturin varjoa ja jokiveden pintaa. Nautin.

Katri Rauanjoki: Kesämerkit
S&S 2022
256 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. 

Kettu, Koutaniemi & Seppälä: Fintiaanien mailla

Yhdysvalloissa Suurten järvien alueella elää vähemmistö, jota ei juuri tunneta. He ovat fintiaaneja, suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Heidän elämäänsä Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat kartoittaneet ja kuvanneet.

Suomalaiset siirtolaiset olivat omalla tavallaan pidettyjä 1800-luvun ja 1900-luvun alun siirtolaisaallossa, sillä heidän ajateltiin olevan kovia työntekijöitä, kylmää ja metsiä pelkäämättömiä. Mutta heidät tiedettiin myös viinaanmeneviksi ja toisinaan väkivaltaisiksikin, työväenaatteesta turhan helposti kiinnostuviksi. Yhteys luontoon oli vahva, ja sitä oli Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden helppo kunnioittaa. Ehkä he kokivat myös jonkinlaista yhteyttä karujen maiden suomalaisia kohtaan, jotka niin ikään tuntuivat olevan hieman syrjässä yhteiskunnan keskiöstä, useimmiten köyhiä ja vaatimattomiin oloihin pakon edessä tyytyviä.

Yhdyvaltojen alkuperäiskansojen kohtelu on kipeä ja suuri aihepiiri, jota amerikkalaiset itsekään eivät tunne erityisen hyvin. Ehkä nämä teemat ovat kotipesässä aina liian likaisia käsiteltäväksi, eihän Suomessakaan edelleenkään myönnetä kaikkia saamalaisia kohtaan tehtyjä alistavia ja halventavia toimenpiteitä – päin vastoin on ollut järkyttävää seurata, kuinka vaikkapa saamelaisaktivistit saavat vihaa niskaansa nostaessaan kansansa kohtelun esiin 2010-luvun lopun Suomessa. Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, se on varmaa.

Yhdysvalloissa on harjoitettu järjestelmällistä ja suunniteltua intiaanikansojen tuhoamista. Wounded Kneen verilöyly on ehkä konkreettisin suora toimenpide, mutta erilaiset lait, asetukset ja sopimukset sekä tavoitteellinen politiikka ovat olleet yhtä tehokkaita heikentäessään alkuperäiskansojen asemaa, elintilaa, terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia. Reservaateissa elämiseen pakottaminen, lasten erottaminen vanhemmistaan ja elinolojen kaikkinainen kaventaminen ovat asioita, joilla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen intiaanien elämään – ja joita on ymmärrettävästi vaikeaa antaa anteeksi ja korjata. Alkuperäiskansoihin kuuluvien terveydentila, koulutustaso, työllisyystilanne, alkoholiongelmat ja varakkuus ovat kaikki keskimäärin hyvin kaukana muiden yhdysvaltalaisten tilanteesta. Esimerkiksi itsemurhatilastot ovat aivan toisista ulottuvuuksista.

Fintiaanien mailla on ansiokas tietokirja, joka kertoo aiheestaan sekä historiallista taustaa avaten että nykytilannetta kuvaten. Fintiaanit eivät ole mikään yhtenäinen heimo, eivätkä kaikki heistä juuri piittaa saamastaan määritelmästä. Moni tekee sinnikästä ja epäkiitollistakin työtä parantaakseen kansansa tilannetta: on pitkän tien kulkeneita, raitistuneita ja pelastuneita, paljon kokeneita – kuitenkin valmiita auttamaan muita. Teos esittelee tarkemmin joitakin fintiaaneja, kuten hyväksikäytettyjen intiaanilasten sijaiskotia pitävän pariskunnan Jim ja Rebecca Gawboyn ja hidasta ja uuvutavaa lääkärintyötä reservaatissa tekevän Arne Vainion. Henkilökuvien kautta fintiaanien elämä tulee käsinkosketeltavaksi ja heidän kohtaamansa ongelmat lähelle.

Vaikka Fintiaanien mailla on realistisuudessaan rujo ja välittämässään tiedossa ja viestissä taipumaton, toivottomuuteen ei vajota. Alkuperäiskansojen elämä ja reservaattien tarjoamat puitteet eivät ole kaksiset, mutta sinnikkyys ja ylpeys omasta taustasta auttavat ponnistamaan eteenpäin. Kirja kertoo kiehtovasti, kuinka alkuperäiskansojen kulttuuri elää eräänlaista nousukauttaan, kun vanhat tavat ja rituaalit palaavat osaksi ihmisten arkea ja juhlaa. Ennen kaikkea yhteys luontoon ja ympäristöön tuntuu olevan vahva pohja identiteetin vankistumiselle.

Monipuolinen, tyylikäs, uusia ajatuksia herättävä tietokirja, jonka ehdoton ansio on toimiva ja runsas kokonaisuus upeine kuvineen, selkeine teksteineen ja pienine tarinoineen. Tästä ei yleistajuinen tietokirjallisuus parane – en pysty keksimään, kelle tämä kirja ei voisi sopia. Itse aion hyödyntää siitä joitakin osia tulevilla historiantunneilla siirtolaisuudesta puhuessamme.


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016
320 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa, Unelmien aika, Lukupino, Mustetta paperilla, Lumiomena, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Alkuperäiskansat osana kirjaa), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama tietokirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 8. Valokuvateos

Ante Aikio: Stallun pata

Ante Aikion saamelaismytologiasta ammentavat Aigi-sarjan teokset Jänkäjärven syöverit ja Lovi ovat olleet minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka kritisoitavaakin olen niistä löytänyt. Nyt Aikio on julkaissut samoja teemoja käsittelevän novellikokoelman Stallun pata, jonka kuusi itsenäistä novellia vievät lukijan mukanaan melkoiseen kansantarujen pyörteeseen.

Guhtor on kertomus samannimisestä pojasta, jonka äiti kuoli synnytykseen eikä kalastajaisä halua liiemmin menneitä muistella. Guhtor alkaa kuulla jonkun ulkopuolisen kuiskintaa, se jokin lupaa paljastaa menneisyyden arvoituksia, mutta millä hinnalla? Guhtor joutuu huomaamaan, että epäilys ja uteliaisuus voivat käydä kalliiksi.

Šiella on novelli, jossa Čuvje saa mielenkiintoisen vieraan: aiemmin tuntemattoman velipuolensa Gealbun. Gealbu kaipaa šiellaansa, nauhaa, joka on koottu Gealbulle tämän syntyessä. Šiella tuo onnea ja suojelee sitä, jolle se on tehty, ja Gealbu arvelee heidän isänsä vieneen sen mukanaan jättäessään perheensä vuosia aiemmin. Čuvje puolestaan päättelee, että Gealbu haluaa viedä hänen rakkaimman muistonsa, isältä saadun šiellan. Onkin syytä kääntyä kylän noidan Mielakin puoleen, sillä Čuvje ei aio luopua omastaan. Noitumisesta ei arvattavasti seuraa mitään hyvää. Šiella on yksi suosikeistani tässä kokoelmassa. Se on moninkertaisten väärinymmärrysten, oletusten ja perustelemattomien tekojen keitos, jonka opetus on raaka: kannattaisi tutkia ennen kuin hutkii.

Garanaksen tarina vie noidan velvollisuuksien ja taitojen matkaan. Garanas-nimisen noidan luokse tullaan kysymään neuvoa unissa, peloissa ja toiveissa. Hän auttaa parhaansa mukaan, yleensä avustamalla kysyjää kohti omia tulkintojaan. Kun eräs nuori emäntä on pahasti sairaana, Garanas lähtee apulaisensa Gummen tuella sielunmatkalle hakemaan naista takaisin tuonpuoleisesta, jonne tätä voimakkaasti kiskotaan. Vaihtokaupasta on luonnollisesti maksettava korkea hinta.

Leavvedolgi on lyhyt ja ytimekäs novelli, jossa ollaan alusta loppuun niin sanotusti asian ytimessä: stallun padassa. Askovis on päätynyt seikkailuissaan ilkeän stallun vangiksi, ja on kovaa vauhtia keittymässä tälle ruoaksi. Nokkeluus on valttia, jos aikoo selvitä kiehumasta kuoliaaksi. Novelli on mainio "vanhanajan" kertomus, jossa paha saa palkkansa ja oveluus on voimaa. Karskista tapahtumaympäristöstä huolimatta Leavvedolgi on kokoelman novelleista hauskin. 

Vuovru on Šiellan ohella suurin suosikkini Stallun padan novelleista. Siinä kaksi tarinaa risteää toisiaan taitavasti. Kaksi nuorta kulkee talvisessa erämaassa ja pyrkii viimeisillä voimillaan pakoon uhkaavaa Vuovrua. Toisaalla mies näkee unta pakoilevista nuorista. Unet, muistot ja todellisuus sekoittuvat voimakkaasti – ja aina vain niskassa tuntuu Vuovrun kuolemankatse.

Kokoelman päättävä Guovdi pureutuu vallanhimon ja hallinnan mekanismeihin. Pohjoiseen saapuneet tšuudit ovat jääneet toisen heimon vangeiksi kuten myös Aamu-niminen nuori nainen. Vangitsijoiden päällikkö Njulgu haluaa suuremmat voimat kuin kellään toisella ja siksi hänen on saatava pyydystettyä Giisajärvessä elävä salaperäinen guovdi. Vangit toimivat puolestaan erinomaisina syötteinä guovdinmetsästyksessä – tai niin Njulgu ainakin suunnittelee asioiden tapahtuvan...

Stallun padan kuusi novellia jatkavat ansiokkaasti Ante Aikion aloittamaa saamelaismytologian elementtejä hyödyntävää ja tarinankerronnan perinnettä kunnioittavaa tuotantoa. Stallun padan maailmassa hyvä ja paha, oikea ja väärä, virheet ja menestykset syntyvät kansanperinteen ja perimätiedon ymmärtämisen, jatkamisen ja uusintamisen kautta. 

Novellien henkilöt elävät tiiviissä yhteisöissä ja niiden reunamilla, joissa ovat oppineet sen, mitä on tärkeää tietää: millaisista voimista ja ihmisistä on syytä pysyä etäällä, milloin pitää olla valmis taistelemaan ja selviytymään, koska on puolestaan aika juosta pakoon niin kovaa kuin pääsee.


Ante Aikio: Stallun pata
Kansi: Ilja West
Goranus & Reuna 2018
112 s.

Arvostelukappale.

__________

Haasteet: Novellihaaste2, Tundran lumoissa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Tämä teksti panee minulle hanttiin minkä ehtii. Yhdestä syksyn puhutuimmasta kirjasta, Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa, on kirjoitettu jo paljon. Minulla sen lukemisesta on jo yli kuukausi, enkä ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan mitään.

Moni tietänee, mistä kirjassa on kyse, vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Se on omaelämäkerrallinen kertomus avioliitosta, joka muuttuu olennaisesti, kun minäkertojan puoliso eräänä aamuna kertoo halunneensa oikeasti aina olla nainen. Minäkertojan maailman rajat rapisevat, hän käy läpi kriisin ja muutoksen, jonka käsittelyssä ei tosiaankaan aina löydä parhaita sanoja ja tekoja. Puoliso, joka sukupuolensa haluaa korjata ja korjaakin, jää vaille omaa ääntä ja näkökulmaa. Sen sijaan toisena tarinalinjana kuljetaan Kristoffer Kolumbuksen mukana löytöretkillä: kohdataan vierasta ja tehdään maailmankarttaan piirtoja, joiden merkitystä on mahdotonta väheksyä, mutta joiden oikeellisuudesta me jälkiviisaat nykyihmiset tiedämme paljon Kolumbusta enemmän.

Ahavan kieli on kaunista, kuvailevaa, eheää. Se tavoittaa kerronnallisia tasoja, joita lukija ei osaa edes kaivata – se kertoo niin paljon, ettei mukana välttämättä pysy. Tarinan kaksinapaisuus rikkoo yhtenäistä kertomusta, sillä minäkertojan kokemukset ja Kolumbuksen matka ja maailma ovat lähes niin kaukana toisistaan kuin voi kuvitella. Yhtä kaikki vedettyjä rajoja, totuttuja reittejä ja koettuja rakenteita rikotaan ja piirretään uudestaan.

Miksi tämä teksti sitten tempoilee vastaan? Minun oli lukiessa hyvin vaikeaa uppoutua tarinan vietäväksi. Se sai minut liian tietoiseksi lukemisesta, sai tuntemaan, että tässä nyt luen ja pitäisi varmaan yrittää ymmärtää. Oli hankalaa, en saanut kiinni. Vaikka minäkertojan raaka kokemus maailmansa pyörähtämisestä nurinniskoin on elävästi, verevästi kuvattu, minun oli sitä vaikeaa ymmärtää. Sukupuoltaan korjaava puoliso jää äänettömäksi: on kuin hänestä olisi olemassa ainoastaan kuva tai – hmm – kartta, jonka sisällöstä kertoja on luonut itse itselleen niin vahvan ymmärryksen, ettei mitään muuta enää voi olla. Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, joka ei ainakaan ole välinpitämätön. Sen lukeminen aiheuttaa reaktioita, herättää ajatuksia, ihmetyttää – niin kävi minullekin, vaikkei lukukokemus ollut mainittavasti mieluinen.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei myöskään ollut mieluisaa, mutta nyt se on tehty. Jään ihmettelemään, mitä minulle tämän kirjan kanssa todella tapahtui.


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Gummerus 2017

231 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla on paljon kirjoituksia, hakukone löytää niitä monta sivullista. 

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää

Elät maailmassa, Pangaiassa, jossa ihmisiä valvotaan koko ajan ja kaikki kontrollin ulkopuolinen on kiellettyä. Et kyseenalaista mitään, toimit tismalleen sääntöjen mukaan. Sinulla on tietty paikka ja tehtävä, ura on suunniteltu puolestasi ja puolisokin valitaan sinulle valmiiksi. Et kyseenalaista Säännönvalvojat näkevät kyllä, jos teet toisin. Kaikki nähdään ja kuullaan, usko pois.

Ja sitten siihen maailmaan, yhdelle rannalle, ajautuu poika, joka tulee jostain ihan muualta, eikä elä yhtään niin kuin on totuttu. Ihan vieras kulttuuri – jota ei pitäisi olla olemassakaan – tulee sinua ja perhettäsi lähelle, paljastaa, kuinka toisin maailman voi nähdä, elää ja kokea. 

Tässä kirjassa yhdistyvät pelottavan kontrolliyhteiskunnan kylmänviileys ja vapaiden alkuperäiskansojen viisaus ja perinne. Törmäystähän siinä on luvassa. Kirai on poika, joka on karkotettu omasta heimostaan ja pantu ruuheen ajelehtimaan. Kirain heimo, atavaanit, tekee niin kuolleilleen, mutta Kirai on mitä suurimmissa määrin elossa. Hän päätyy maailmaan, jota ei tunne. Sisarukset Asisi ja Rei löytävät hänet ja vievät kotiinsa. Perheen onnistuu piilotella Kiraita jonkin aikaa, mutta arvata saattaa, kuinka kontrolliyhteiskunnassa lopulta käy: kiinni jäädään.

Kirai laitetaan tehtaaseen työskentelemään, Rein ja Asisin vanhemmat lähetetään kauas kotoa pelkän hologrammiyhteyden päähän, Rei jää kotitilalle työskentelemään, Asisi lähtee uraluotsin määräämälle opintopolulle. Maailman tilaa valotetaan koko ajan enemmän, ja sen sävyt paljastuvat myös kirjan henkilöille itselleen. Kapinakin kytee, niin kuin ihmisissä lopulta aina.

Reeta Arnion Hän joka ei pelkää on laadukas, moniulotteinen dystopia. Se yhdistää kiehtovalla tavalla alkuperäiskansan myyttisen tarinankerronnan perinteen ja kylmän kontrolliyhteiskunnan, jossa koneellistettu, systematisoitu ja optimoitu järjestelmä pyrkii pitämään kansalaiset koneistonsa hiottuina osasina.

Henkilöhahmot herättävät myötätuntoa. Kirai joutuu maailmaan, jota ei tunne, mutta sopeutuu niin hyvin kuin voi. Rei pyrkii olemaan niin hyvä ja toimiva kansalainen kuin mahdollista. Asisi on älykäs ja ohjautuukin opinnoissaan ja uravalinnassaan kohti yhteiskunnan ylintä kerrosta. Mutta miten sopeutua, kun kaikki totuttu ja opittu saa säröjä ja on vaarassa romahtaa kokonaan?

Hän joka ei pelkää kuvaa maailmaa, jollaisessa jo osin elämme. Kontrollia, valvontaa ja seurantaa on paljon: foliohattuisempi jo miettii, onko enää mitään keinoa pysyä näkymättömissä. Elämän optimointi yhteiskunnan kannalta tehokkaimpaan ja järkevimpään malliin ei ole kaukana sekään, sillä jo nyt yksilölle asetetaan suuria vaatimuksia ja odotuksia. Pitäisi tehdä järkeviä valintoja nuoresta pitäen, suunnitella elämäänsä ja tulevaisuuttaan, menestyä ja onnistua. Vauhdin pitäisi olla hurja, haahuilulle, kokeilulle ja virheille ei ole aikaa.

Aarnion kirja muistuttaa, että historia voidaan kirjoittaa uusiksi, jos ihmiset antavat siihen luvan ja hyväksyvät asioiden tilan. Tärkeitä asioita voidaan pimittää ja vääristellä, jos kukaan ei koskaan kritisoi tai kyseenalaista. Siksi on välttämätöntä, ettei oman elämänsä ohjaksia anna muille.

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää
Ulkoasu: ?
Otava 2013
253 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Mustemaailmani, Magentabooks

Kansojen juurilla -lukuhaasteen koonti (lopultakin...)

Viime marraskuussa aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste (alkuperäinen postaus täällä) päättyi jo yli kuukausi sitten, Maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Haasteessa piti lukea vähintään kolme alkuperäiskansoja käsittelevää tai alkuperäiskansaan kuuluvan henkilön kirjoittamaa kirjaa, joista yhden piti liittyä saamelaisuuteen.

Itse sain haasteen aikana luettua kuusi siihen sopivaa kirjaa. Kaikkea suunnittelemaani en ehtinyt, mutta onneksi lukuhaasteidenkin jälkeen on (luku)elämää.

Mukaan lähti paljon innokkaita itsensähaastajia, ja jälleen kerran luettiin kymmeniä eri kirjoja. Toistakymmentä muisti linkata koosteen aloituspostaukseen (vinkkaathan vielä, jos koosteesi on mennyt minulta ohi silmien), ja niiden perusteella koostin allaolevan lukulistan. Siitä sitten vaikka vinkkiä muillekin! Luimme yhdessä seuraavia kirjoja:


Saamelaiset

Giuseppe Acerbi: Matka Lapissa v. 1799 (Nipvet)
Ante Aikio: Aigi – Jänkäjärven syöverit (Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ante Aikio: Aigi II – Lovi (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Annukka & Samuli Aikio: Kultainen koskelo (Kirjamatkat)
Matti Aikio: Eläinten nahoissa (Rinkka ja nojatuoli)
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat, Kujerruksia)
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat)
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Kirjasähkökäyrä)
Elina Helander-Renvall (toim.): Auringon tytär (Kirjamatkat)
Leena Laulajainen: Tyttö jonka joki halusi vaimokseen (Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista (Kirjojen keskellä, Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide (Orfeuksen kääntöpiiri)
Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (Eniten minua kiinnostaa tie, Matkalla tuntemattomaan)
Samuli Paulaharju: Kolttain mailta (Kirjamatkat)
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä)
Lars Pettersson: Kautokeino, kylmä kosto (Kirjan pauloissa)
Jean-François Regnard: Retki Lappiin (Nipvet)
Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi (Sheferijm)
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen (Kirjamatkat)
Annika Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Eniten minua kiinnostaa tie)


Amerikan mantereiden alkuperäiskansat

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis: Edward S. Curtis (Orfeuksen kääntöpiiri)
Ernest S. Burch: Eskimot (Orfeuksen kääntöpiiri)
Forrest Carter: Pikku puun kasvatus (Ullan Luetut kirjat)
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Evarian kirjahylly)
Eleanor Clymer: Intiaanipoika Oravanjalka (Sheferijm)
J. Fenimore Cooper: The Last of the Mohicans (Nipvet)
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan (Nipvet)
Louise Erdrich: Anna meille siivet (Nipvet)
Louise Erdrich: Pyöreä talo (Kirja hyllyssä)
David Grann: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (Nipvet)
Berta ja Elmer Hader: Urhea metsämies (Sheferijm)
Tiina Itkonen et al.: Inughuit (Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli)
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto (Eniten minua kiinnostaa tie)
Irja Klemola: Nopsajalka ja Tähtisilmä (Sheferijm)
Corto Maltese: Keskiyön auringon alla (Oksan hyllyltä)
Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (Nipvet)
Karl May: Hopeajärven aarre (Iltatähden syttyessä)
Matti A. Pitkänen: Inkojen lastenlapset (Kirjan pauloissa)
Virpi Pöyhönen: Doe (Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä)
Andrés Reséndez: A Land So Strange (Nipvet)
David Treurer: Hiawatha (Rinkka ja nojatuoli)
Ulf Uller: Haukansilmä ja Minnetonka (Sheferijm)
Mika Vaaranmaa (toim.): Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien satuja (Kirjamatkat, Evarian kirjahylly)
Welma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Sheferijm)


Aboriginaalit

Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja (Kirjamatkat)
Sven Lindqvist: Terra Nullius – Matkalla ei-kenenkään-maassa (Matkalla tuntemattomaan)
Geraldine McCaughrean: The Middle of Nowhere (Iltatähden syttyessä)
Tamara McKinley: Merten taa (Kirjan pauloissa)
Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmisten maailmasta (Kujerruksia)
David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Rinkka ja nojatuoli)


Maorit

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Sheferijm, Kujerruksia)
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa (Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly)


Polynesia

Herman Melville: Taipii – Kappale polynesialaisten elämää (Matkalla tuntemattomaan)


Afrikan alkuperäiskansat

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (Kirja hyllyssä)
Rachel Campbell-Johnston: The Child's Elephant (Iltatähden syttyessä)

****************

Suuret kiitokset innokkaille osallistujille! Jatketaanhan alkuperäiskansojen esilläpitoa edelleenkin? Tai ainakin oman tiedon kartuttamista aiheesta? Lukemisiin!

Virpi Pöyhönen: Doe

Lisää mökkilukemisia toissaviikolta. Virpi Pöyhösen Doe oli lukukokemus, jota maistelin, pohdiskelin ja ihastelin. Kirja vei täydellisesti mukanaan, sen melankolinen, hieman salaperäinen ja mystinen, paikoin jopa yliluonnollinen tai ainakin vahvasti unenomainen tunnelma sopi erinomaisesti luonnon keskellä nautittavaksi.

Kirja on kahden naisen tarina: Patty on äiti ja Mary on tytär. Doen kaupunki on juuri niin nimetön ja mitätön kuin sen "nimestä" voi päätelläkin: surkea tuppukyllä intiaanireservaatin laitamilla. Kaupunki on pahaaenteilevän hiljainen, ja sen katuja hallitsevat – ainakin öisin – raivoisat kulkukoirat ja kaupungin ainoa menestyjä, muuriensa takana kartanossa asuva Harry Battlefield.

Patty on kahden kulttuurin kasvatti. Isä tuli kaukaa meren takaa, äiti reservaatista. Äiti lähti, isä jäi. Patty itse lentelee kahden maailman väliä: hän työskentelee paikallisessa saluunassa ja koettaa pitää kotitaloaan pystyssä, mutta aika ajoin hän sukeltaa äidinperintönsä luokse, ottaa osaa riitteihin ja tapaa lastensa isää Mahkahia. Lapsia riittää, sillä Patty on synnyttänyt seitsemän kertaa, aina elokuussa. Ensin kuusi poikaa ja viimeiseksi tyttären.

Tytär Mary on vielä nuori, mutta siinä missä äiti koettaa suojella häntä maailman pahuudelta (ja omalta kohtaloltaan?), kasvaa halu vapauteen pitelemättömän suureksi. Ja niin Mary katoaa. Kuulemme hänen näkökulmansa tarinaan kirjan toisella puoliskolla, ja se on tarkka. Tarkempi kuin Patty haluaisi.

Doen kieli on kaunista, mutta sokeri siitä on kaukana. Pikemminkin kyse on hyvin huolellisesta ja ilmaisuvoimaisesta tavasta kertoa tarinaa pienin sykäyksin, varovaisin liikkein. Tunnelma on kiehtovasti rakennettu. Se on kuin paikalleen pysähtynyt, mutta kuitenkin kaikki muuttuu koko ajan. Huikean onnistunut kokonaisuus, kerta kaikkiaan.

Alkuperäiskansojen tilannetta käsitellään Doessa hienovaraisesti ja silti kantaa ottaen. Kirja on hätähuuto tukahdutettujen puolesta ja kriittinen osoitus rakenteiden monimutkaisuudesta. Kaupungin katujen verikoirat ovat kuin päälle hyökyvä vihollinen, jota vastaan edes nyrkkiraudat eivät auta: ne tulevat kuitenkin, valtaavat kadut ja elintilan omalle elämäntavalleen, muista piittaamatta. Niin ikään Harry Battlefield vahvistaa muurejaan tehdäkseen eron alkuperäisasutukseen, osoittaakseen valtansa. Sinne Pattyn pojatkin päätyvät, Battlefieldin verkostoihin.

Yhtä lailla kirjan teemana on juurettomuus ja yksinäisyys. Kuinka ne ujuttautuvat osaksi elämää, joskus jo syntymästä saakka, ja kuinka niiden hallitseminen voi käydä mahdottomaksi. Mutta mistä kaikesta voi "syyttää" vain itseään, ja mikä taas tulee ulkoapäin niin suurella voimalla, ettei yksilöllä ole mahdollisuutta siltä suojatua? Sitäkin Doessa ansiokkaasti pohditaan.

Doe jätti vahvan jäljen ja paljon avoimia kysymyksiä. Se on onnistuneen romaanin ja mieleenpainuvan lukukokemuksen merkki.


Virpi Pöyhönen: Doe
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2015
276 s.

Kirjan sain Maijalta. Kiitos!

_______

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjasähkökäyrä, Aina joku kesken

Doe on kuudes ja viimeinen Kansojen juurilla -haasteeseen lukemani kirja. Haaste muuten päättyy huomenna!

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Kesäpäivät kuluvat, sivut kääntyvät, blogi laahaa auttamatta jäljessä. Sinänsä olen iloinen, että olen ehtinyt kesällä lukea paljon, mutta olisi mukavaa löytää myös bloggaamisen into jälleen. Hieman on nimittäin tahmeaa ollut viime aikoina, joskin olen myös ollut tietokoneen ulottumattomissa. Kesä vie, tiedättehän. (Ja Pokémonit. Juu, koukussa ollaan.)

Joenjoen laulun luin noin kuukausi sitten. Suunnitelmissa se on ollut jo pitkään, suosituksia olen saanut. Ensi tiistaina, 9.8., Maailman alkuperäiskansojen päivänä päättyvä Kansojen juurilla -lukuhaasteeni toimi lopullisena innoittajana lukemiselle.

Hyvä että toimi. Pidin Joenjoen laulusta varsin paljon, ja aion ehdottomasti lukea sen itsenäisen jatko-osan Pajulinnun huudon. Joenjoen laulu on tarina saamelaisista, tai oikeastaan se on kolmen tarinan kokonaisuus, jossa liikutaan kolmen henkilön mukana kolmella eri vuosisadalla. Yhdistävänä tekijänä on saamelaisuus, oman kulttuurin kanssa toimeen tuleminen, vieraan kohtaaminen ja oman aseman puolesta kamppailu.

Ensin tavataan Soruia, nuori saamelaistyttö 1500-luvun alusta. Soruia löytää metsästä pahasti haavoittuneen pirkkalaisen, vihollisen. Soruia kuitenkin tietää, että mies on hänelle tarkoitettu, joten niin on oltava ja sen eteen toimittava. Mies, Kaukomieli, elää talven Soruian kotikylässä, tervehtyy ja vahvistuu. Tapahtuu kuitenkin väistämätön, ja Kaukomielen kaipuu omiensa luokse, kotiin, voittaa kaiken muun.

Toisessa osassa pappi Lars Levi Laestadius painii uskonsa, jumalansa ja saamelais-ruotsalaisen taustansa kanssa. Häntä painaa syyllisyys ja viinan pelko: pohjoisen ihmiset on pelastettava, hänen on pelastettava heidät. Elämä Lapissa ei ole helppoa, sillä saamelaiset eivät taivu niin kuin Laestadius heidän toivoo taipuvan. Lisäksi henkilökohtainen elämäkin tuottaa pohdittavaa, sillä perhe kasvaa, uutta taloa pitäisi rakentaa ja pärjätä paikallisyhteisössä omana itsenään.

Viimeinen siipale vie nykyaikaan. Sami Uddas on joutunut vaikeuksiin Tampereella, pilannut elämänsä ja ihmissuhteensa ja päättää suunnistaa junalla takaisin juurilleen pohjoiseen. Inari ottaa miehen vastaan hyvin, ja sekava elämä alkaa saada alkuvoimaista suuntaa ja ryhtiä. Lapin luonto ja ihmiset saavat Samin kääntämään ajatuksensa uusille urille. Merkityksetön ei ole myöskään nuori Inga, kiihkeä saamelaisasian puolustaja.

Alasalmi rakentaa saamelaisuudesta ilmeikkään ja monitasoisen kuvan. Yhteisön voima näkyy etenkin Soruian tarinassa, joka on muutenkin kirjan vahvinta antia. Uskonto, tavat, perinteet, oikeus, perhesuhteet, luonnon kaikkivoipuus – kokonaisuus on vahva, vakuuttava. Laestadiuksen painiskelu oman päänsä kanssa taas ei jaksanut minua juuri liikuttaa, mutta pidin kuitenkin tavasta, jolla Alasalmi kuvaa saamelaisten suhtautumista kristinuskon tuputukseen ja toisaalta kristityn papin väistämätöntä taipumista mystisen ja alkuvoimaisen luonnonuskon edessä. Viimeinen osio parani loppua kohden: asiansa sotkeneen miehen eräänlainen eheytyminen on moneen kertaan kerrottu tarina, mutta tässä tapauksessa se sai voimaa vähemmistökulttuurista.

Joenjoen laulu on vahva romaani, jonka aihepiiriin jokaisen suomalaisen olisi syytä tutustua ja miettiä, miksi maassamme on kohdeltu ja kohdellaan edelleen sen alkuperäiskansaa väärin. Kyse on tulikivenkatkuisesta politiikasta, sorrosta ja epätasa-arvosta. Suuntaa on syytä muuttaa.


Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2013
306 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjahilla, Morren maailma, Kulttuuri kukoistaa, Ihminen välissä, Kirjavarkaan tunnustuksia, Kirjojen keskellä

Tämä on viides lukemani kirja Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen.

Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (ynnä muistutus lukuhaasteesta)

Samuli Paulaharjun nimi on minulle tuttu yliopistoajoilta, sillä hänen kansatieteellisiä tutkimuksiaan ennen kaikkea Karjalasta tuli lueskeltua aineistona yhteydessä jos toisessakin. Suomalaisen kansatieteen ja kansanperinteen asiantuntijana hän on klassikon maineessa, vaikka muodollinen tutkijakoulutus jäikin hankkimatta.

Tunturien yöpuolta sitä vastoin on kaunokirjallisuutta, novellikokoelma, jonka Paulaharju kirjoitti lähes kuusikymppisenä 1930-luvun alkupuolella. Kokoelma julkaistiin vuonna 1934 ja se jäi Paulaharjun ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Mukana on kuusitoista muutaman sivun mittaista novellia, alkusanat ja aikalaisarvioita. Innoituksen novellien teemoihin ja käänteisiin Paulaharju sai keräämästään kansanperinteestä. Jonkinlaista hybridikirjallisuutta siis, ehkä. Vaikka tietenkin kaikki kirjailijat saavat vaikutteita muualta kuulemistaan tarinoista, ja niin kuuluu ollakin. Paulaharju tosin käyttää ilmeisen häpeämättä lähes pelkästään keräämäänsä muistitietoa, ja ainoastaan värittelee novellejaan hieman alkuperäistarinoita pulleammiksi.

Tyyli on toteava, lähes puiseva. Lähtötilanne annetaan, esitellään päähenkilö(t), tapahtuu jokin yllättävä ja/tai pelottava käänne, lopussa saadaan jonkinlainen opetus tai ratkaisu. Mukana on paljon murresanastoa, ja kirjan lopussa on siitä listaus otsikon "Outoja sanoja" (heh) alla. Osa novelleista ammentaa saamelaisista aineksista, osa muuten Lapin miljööstä.

Tunturien yöpuolta keskittyy nimensä mukaisesti synkähköihin teemoihin. On kummitusjuttuja, Lapin luonnon vaaroja, pakanallista kansanuskoa, erinäisiä rikkeitäkin. Syntiä tehdään ja siitä saa rangaistuksensa, kuten maailman laki on. Novellit kuvaavat osaltaan erilaisia lappilaisia yhteisöjä ja niiden normeja, ja samalla taustalla henkii ajatus ihmisen tarpeesta elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ei pidä uhmata sääntöjä tai hyväksi havaittuja tapoja, ei pidä kukkoilla ja sooloilla. Lapin jylhyys voittaa ihmisen kuitenkin, jos sitä uhmaa.

Lueskelin novellit aika nopeaan tahtiin, eikä niistä jäänyt erityisen tarkkoja mielikuvia. Muutama oivallinen erottui kuitenkin joukosta. Kokoelman avaa Tunturien ikuinen vaeltaja, jossa Heikun Piettar on tekemiensä typeryyksien vuoksi tuomittu hiihtämään joka yö tunturia pitkin. Kirouksen syklisyys viehättää, ja Paulaharju puhaltaa siihen ansiokkaasti eloa. Haavruuva huutaa taas vie merentyttären ja merimiehen kohtaamiseen, jossa on taikaa ja melankoliaa. Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa on niin ikään mahdoton rakkaustarina, jossa nuorukainen rakastuu tietämättään jonkinlaiseen kummituszombieen.

Yleistunnelma jäi kuitenkin aika nahkeaksi, sillä pääosa novelleista on makuuni liian kaavamaisia ja tylsiä. Pidin kyllä paljon Paulaharjun luontokuvauksesta, ja kyllä minua kansanperinnekin kiinnostaa (itse asiassa erittäin paljon), mutta nauttisin annokseni mielummin luontevammassa muodossa kuin eräänlaisena luentona ja muistitietotarinoiden toisintona. Toisaalta kirja on toki aikansa tuote ja sellaisena arvokas jäänne merkittävän tutkijan ajatusmaailmasta.


Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta
Ulkoasu: Jorma Hinkka
SKS 2000 (1. painos 1934)
152 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukukausi, Tahaton lueskelija

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan. Kansojen juurilla -haaste saa neljännen suorituksensa.

Mistä tulikin mieleeni, että aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste on tosiaan käynnissä vielä vajaan kuukauden päivät. Se päättyy 9.8. Maailman alkuperäiskansojen päivänä. Hyvin ehtii siis vielä osallistua, minimisuoritus on siis kolme kirjaa, joista yhden pitää käsitellä saamelaisuutta.

Annica Wennström: Lapinkylä

Annica Wennströmin Lapinkylä. Sukutarina on nimensä mukaisesti erään Ruotsin Lapista peräisin olevan saamelaissuvun sukusaaga. Sen esiäitinä on 1860-luvulla nuorta aikuisuuttaan elävä Njenna rakastuu salaperäiseen samoilijaan Aanta Naahkeseen, mutta joutuu rikoksen uhriksi ja menettää niin mielitiettynsä kuin oman perheensäkin päättäessään paeta tuskaista oloa. Kolmea sukupolvea ja lähes 150 vuotta myöhemmin nuori nainen löytää ullakolta saamelaista käsityötä olevat kengänpaulat, joista hänen äitinsä vaikenee visusti. Omat juuret kiinnostavat ja alkaa matka menneeseen ja sukuhistoriaan.

Lapinkylän hempeä kansi kiinnitti huomioni kirjastossa ja Kansojen juurilla -haasteen innoittamana päätin sen lainata ja lukea. Tarina alkaa Njennan pakomatkalta ja pompahtaa sen jälkeen vuorotellen eri ajoissa ja paikoissa. Aluksi innostuin, mutta aika pian intoni laantui.

Tarina jää pyörimään jossain määrin ympyrää ja vanuu hitaasti ees sun taas. Njennan aikakausi on paljon nykyaikaa kiinnostavampi, ja etenkin saamelaisten kohtaama syrjintä ja ennakkoluulot sekä uudisasukkaiden (eli ruotsalaisten) tunkeutuminen saamelaisten maille kuvataan hienosti ja koskettavasti. Arkinen työnteko, voimakas luonto ympärillä ja uskomusmaailma rakentavat kertomusta vahvasti. Nykyajan minäkertoja taas on vain ihan tavallinen juuriaan etsivä nainen, jossa ei ole mitään uutta, mitä ei olisi jo joskus kerrottu.

1860-luvun ja myöhemmin 1900-luvun alkupuolen – Njennan tyttären Ristinin elämä – osiot paneutuvat siis tarkemmin häpeään ja identiteettiin, muutokseen ja monella tapaa rakoilevan yhteisön maailmaan. Saamelaisuus on Njennalle erottamaton osa identiteettiä, se on se, mitä hän on ja miten elää. Ristin taas häpeää äitiään ja taustaansa niin, ettei muulle lähestulkoon jää sijaa. Nykyhetken kertoja taas haluaisi tietää, kuka on ja mistä tulee, mutta sen selville saaminen on suuren työn takana.

Lapinkylä on kirja, joka tuli luettua, koska se kohdalle osui. Tyyliltään se ei sen erikoisemmin viehättänyt tai iskenyt, liikaa vellotaan tunteissa ja muistoissa ja särmää ja säpinää on liian vähän. Jäin kaipaamaan tiiviimpää pakettia, selkeämmin rajattua tarinaa ja ymmärrystä siitä, mitä kirjailija lopulta haluaa lukijalle kertoa.


Annica Wennström: Lapinkylä. Sukutarina
Suomentaja: Outi Menna
Ulkoasu: Lene Stangebye Geving / Susanna Appel
Bazar 2012
334 s.

Lappskatteland. En familjesaga (2006)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, P. S. Rakastan kirjoja, Koko lailla kirjallisesti, Morren maailma, Lumiomena, Kirjanainen, Rakkaudesta kirjoihin  

Kansojen juurilla -lukuhaasteen kolmas luettu teos.

Ante Aikio: Aigi II – Lovi

Aigi on noitasuvun perillinen, joka on ehtinyt saattaa itsensä jo melkoiseen soppaan aiemmissa seikkailuissaan. Nyt Aigin vihollinen, voimakas noita Mirku, on jälleen nuorukaisen kannoilla, joten Aigi päättää varoituksen saaneena ottaa jalat alleen ja lähteä kohti itää rauhallisemmille maille, kunnes kotiinpaluu on turvallisempaa.

Matkallaan Aigi kohtaa revontulisilmäisen nuoren naisen Domnan, jonka kanssa yhtä matkaa kulkeminen käy varsin miellyttäväksi molempien mielestä. Domnan suuntana on Hiipinän kylä, jonne hän houkuttelee Aigin itseään saattamaan, vaikka Aigin alkuperäinen kohde on Hiipinän rakas vihollinen Luujärvi.

Lovinoitana Aigilla on herkät aistit, mutta aivan kaikkea hänkään ei huomaa, ja niinpä tapahtumat pääsevät kasvamaan melkoiseksi vyyhdiksi ja seikkailu kiitää eteenpäin kuin tuulispää.

Luin Aigi-saagan ensimmäisen osan pari vuotta sitten, ja kun kirjailija tarjosi sarjan tuoretta kakkososaa luettavakseni, oli helppo suostua. Edelleen seikkaillaan kiehtovissa saamelaistarinoiden maisemissa pienellä yliluonnollisuudella höystettynä, ja juoni kulkee jouhevasti.

Ensimmäisessä osassa turhauduin liian suuren kädestä pitäen ohjaamiseen ja asioiden alleviivaamiseen, ja ilokseni sen tyyppinen tarinankuljetus on tässä uutukaisessa vältetty lähes täysin. Vielä paikoin on kohtia, joista toistoa olisi voinut karsia ja välillä esimerkiksi päähenkilöiden tunnetiloja ja ajatustenkulkua kerrotaan juurta jaksaen, mutta varsinaiseksi häiriöksi lukunautinnolle se ei ole.

Aikio on sekoittanut saamelaistarustoa niin pääkertomukseen itseensä kuin sen sisälle omaksi kerrostumakseen. Aigi ja Domna kertovat toisilleen pieniä kansansatuja yhteisen matkansa aikana, ja niissä saadaan selityksiä esimerkiksi tähtikuvioiden synnylle. Mainio yksityiskohta, joka elävöittää tarinaa entisestään. Samoin saamelainen sanasto paljakoineen ja peskeineen on sopivalla tavalla harkittua, ei äärimmäisyyksiin vietyä ja ymmärtämistä vaikeuttavaa vaan perusteltua ja uteliaisuutta herättävää.

Vauhtia ja vaaratilanteita ei puutu, ja vaikka kirja alkaa varsin jännittävällä porojen taistelulla, pääosa tarinasta on melko rauhallisesti etenevää matkakertomusta. Loppuvaiheissa päästetään irti jo melkoiset voimat, ja kirjan viimeiset kymmenet sivut ovat kunnon rytinää ja ryskettä.

Vaikka kyse on useampiosaisesta sarjasta, nähdäkseni ensimmäisen osan lukeminen ennen tätä ei ole ehdottoman välttämätöntä. Loven alussa on lyhyt kertaus aiemmista tapahtumista, ja niihin palataan aika ajoin tarinan kuluessa, jolloin kärryille kyllä pääsee, jos haluaa.

Jään odottelemaan jatkoa ja Aigin noitavoimien kehittymistä: loveen lankeaminen kuvataan tarinassa todella kiehtovasti, ja taikavoimien nivoutuminen reaalimaailmaan käy luontevasti. Minne kaikkialle Aigi vielä ehtiikään ja millaiset taidot saa hankittua, ja mitä Mirku tämän päänmenoksi keksii...


Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Kannen kuva / ulkoasu: Ante Aikio / Paula Heiäng
Goranus / Reuna 2015
282 s.

Arvostelukappale.

_____

Avaan tällä kirjalla oman Kansojen juurilla -lukuhaasteeni. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista.

Kansojen juurilla -lukuhaaste

Kuvan pohjana Pearson Scott Foresmanin julkaisema kuva (public domain).
Haastekuvaa saa käyttää.

Alkuperäiskansaksi kutsutaan väestöä, joka polveutuu tiettyä maantieteellistä aluetta alkuperäisesti asuttaneesta kansasta tai asukkaista. Nämä kansat ovat asuneet alueella jo ennen nykyisten valtionrajojen muodostumista. Maa-alueiden valtausten ja uudisasuttamisen jälkeen he ovat säilyttäneet perinteisen elämänmuotonsa sekä sosiaaliset, taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset instituutionsa. Alkuperäiskansojen oikeudellinen asema uusissa valtiossa on vaihdellut kautta aikojen.

Maailmassa on tänä päivänä noin 370 miljoonaa alkuperäiskansoihin kuuluvaa ihmistä, mikä on noin 5 prosenttia koko maailman väestöstä. He elävät noin 90 eri valtion alueella.

Usein alkuperäiskansat muodostavat kansallisen vähemmistön kotimaassaan. Jotkut väestöryhmät tosin kiistävät valtiolliset rajat ja niiden oikeutuksen, eivätkä siksi hyväksy, että heidät määritellään vähemmistöksi.

Alkuperäiskansojen tavat, perinteet sekä sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet eroavat usein valtion muun väestön sosio-kulttuurisesta järjestelmästä. Myös heidän asemansa valtion sisäisessä rakenteessa vaihtelee. (Lähde: YK-liitto.fi)

Olen viime aikoina monistakin syistä tullut pohtineeksi alkuperäiskansoja ja niiden tilannetta maailmassa. Vähiten pohdiskeluun ei ole vaikuttanut tämänhetkinen Euroopassa vallitseva massiivinen kansainvaellusten aika ja sen aiheuttamat lieveilmiöt. Ihmiset ovat liikkuneet aina, ja aina on ollut niitä, jotka ovat olleet paikalla ennen muita. Se tuntuu unohtuvan usein – Suomessakin.

Suomessa asuu Euroopan Unionin alueen ainoa alkuperäiskansa: saamelaiset. Siitä huolimatta Suomi ei ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta, jonka tarkoituksena on turvata alkuperäiskansojen oikeudet. Lisää aiheesta esimerkiksi täällä ja täällä.

Sekä näistä syistä että puhtaasta halusta oppia ja ymmärtää itse enemmän julkistan nyt lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen. 

Kansojen juurilla -lukuhaaste alkaa tästä päivästä ja päättyy YK:n julistamana kansainvälisenä maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8.2016. Mukaan lasketaan kauno- ja tietokirjallisuus, joka luetaan (ja blogataan) tänä aikana. Alkuperäiskansojen tulee liittyä haastekirjallisuuteen jollakin tapaa: joko niin, että kirja kertoo alkuperäiskansasta tai sen jäsenestä tai sen on kirjoittanut johonkin alkuperäiskansaan kuuluva henkilö.

Minimivaatimus haasteen suorittamiseksi on kolme luettua kirjaa. Yhden kirjoista tulee liittyä saamelaisuuteen, mutta muita rajoittavia vaatimuksia ei ole. Tällä kertaa keskitytään tosin olemassa olleisiin tai oleviin kansoihin, eli fiktiiviset alkuperäiskansat eivät kelpaa tähän lukuhaasteeseen.

Ilmoittaudu kommentoimalla tätä postausta ja linkkaile bloggauksiasi joko pitkin matkaa tai haasteen päättyessä koosteena. Osallistua voi luonnollisesti ilman blogiakin, jolloin olisi hauskaa kuulla kommenteissa lukukokemuksista. Haasteen lopuksi järjestänen teemaan sopivan arvonnan halukkaille.

Tervetuloa mukaan lukemaan maailman alkuperäiskansoista!

________

Kaunokirjallisia kirjavinkkejä:

(Listan täydennysvinkit suotavia)

Chinue Achebe: Kaikki hajoaa

Annukka Aikio & Samuli Aikio: Lentonoidan poika – saamelaisia satuja

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi II – Lovi
Niilo Aikio: Niga

Jeremei Aipin: Siperian veriset lumet

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Guillermo Blanco Secueiros: Aguaratumpa ja joen kansa

Robert Crottet: Kuun metsä

Alan Duff: Kerran sotureita

Alan Duff: Soturin varjo

Louise Erdrich: Pyöreä talo
Marie Louise Fischer: Delia-sarja

Kati-Claudia Fofonoff: Paatsjoen laulut

Kati-Claudia Fofonoff: Maa muovattu toisinpäin

Witi Ihameara: Valasratsastaja

Javier de Isusi: Hullu joki

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Siiri Magga-Miettunen: Haile Selassie ja Lass'uulan Niila

Diego Marani: Viimeinen vostjakki

Tamara McKinley: Merten taa

Tamara McKinley: Pelottomien maa

Tamara McKinley: Perintöosa

Rauna Paadar-Leivo: Halstamojängän noita

Rauna Paadar-Leivo: Vieras talvi

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon
Virpi Pöyhönen: Doe

John Steinbeck: Helmi

Henry Thoreau: Kolme matkaa erämaahan

David Treuer: Hiawatha

Nils-Aslak Valkeapää: Kevään yöt niin valoisat

Nils-Aslak Valkeapää: Aurinko, isäni

Mario Vargas Llosa: Keltin uni

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen

Kerttu Vuolab: Valon airut

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Annika Wennström: Lapinkylä

Tietokirjallisuus- ja muistelmavinkkejä:

(Listan täydennysvinkit suotavia)

Rani-Henrik Andersson & Markku Henriksson: Intiaanit – Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia
Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen

Hernán Cortés: Kirjeitä kuninkaalle
Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa
Don Gulbrandsen (toim.): Pohjois-Amerikan intiaanit – Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma

Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo: Historian lisälehtiä – Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa

Harri Kettunen & Elina Vuola (toim.): Latinalainen Amerikka – Ihmiset, kulttuuri, yhteiskunta

Anders C. Krogh: Jaguaarin voima – Vuosi Amazonian sademetsässä

Ruby Langford: Bonalbon musta Ruby

Ildikó Lehtinen (toim.): Volgan mutkasta Siperiaan – Sukulaiskansat tämän päivän Venäjällä

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista – Sortaako Suomi alkuperäiskansaansa?

Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset suomalaiset – Kohtaamisia 1896–1953

Claude Lévi-Strauss: Tropiikin kasvot

Charles C. Mann: 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta

John G. Neihardt: Musta Hirvi puhuu

Samuli Paulaharju: Lapin muisteluksia

Sanna Valkonen: Poliittinen saamelaisuus

Pirjo Kristiina Virtanen, Lea Kantonen & Irja Seurujärvi-Kari (toim.): Alkuperäiskansat tämän päivän maailmassa

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Kiitos, Kim Leine, tästä kirjasta. Kiitos Martin Falckista, eksyneestä papista, kiitos grönlantilaisista ja Tanskan siirtokunnista, kiitos Kööpenhaminan saastaisista kaduista, kiitos jäästä, merestä ja tuntureista.

Hieno kirja, kerta kaikkiaan.

Osasin aavistaa sen, mutta varmuuden saa tietenkin vasta itse lukemalla. Ikuisuusvuonon profeetat on romaanina aivan kaikkea, mitä haluan. Siinä on kiehtova päähenkilö, jonka elämäntarina kiinnostaa alusta loppuun. Siinä on miljöö, useampikin, joka vie jalat alta. Ja se kuvaa sellaista aikaa menneisyydessä, jossa on paljon olennaista: valistuksen henkeä, modernisaation portailla olemista, uuden ja vanhan törmäämistä, kyseenalaistamista.

Martin Pedersen Falck on norjalainen nuori mies, joka lähtee 1700-luvun loppupuolella valtakunnan pääkaupunkiin Kööpenhaminaan opiskelemaan papiksi. Hän on koulunpitäjän poika maaseudulta ja haaveilee – kaiketi lopulta kuolemaansa asti – lääkärin urasta. Mutta isänsä mieliksi ja pakosta hänestä tulee teologi ja pappi. Falck epäilee itseään ja uskoaan, ja huomaa jo opiskeluaikanaan olevansa väärä mies Jumalan sanan levittäjäksi. Hän haluaisi olla vapaa, mutta onko ihminen koskaan sitä?

Epäonnistuneen kihlauksen jälkeen Falck etsiytyy lähetyssaarnaajaksi Tanskan siirtomaahan, Grönlantiin. Siellä hänen tehtävänään on ennen kaikkea käännyttää alkuperäisasukkaita kristinuskoon, mutta toisaalta myös ylläpitää moraalia tanskalaisten siirtolaisten keskuudessa. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin, kun Falck itse on kaikkea muuta kuin yksiselitteisen suoraselkäinen mies.

Ikuisuusvuonon profeetat on täyteläinen, suuri kirja. Se kertoo raadollisista ja julmista asioista, sen kuvaama elämä ja ympäristö on raaka ja jopa kauhea. Leine kirjoittaa taidolla: hyvin toteavasti, silti pientä huumorin pilkettä unohtamatta. Etenkin tanskalaiset siirtomaaisännät saavat kyytiä – ansaitusti. Tekopyhyys ja kaksinaismoraali kukoistavat viinatynnyreiden, irstailun ja julmuuksien äärellä.

Kirja kuvaa sekä Kööpenhaminaa, Grönlantia että Norjaa. Pohjoismainen karuus tulee liki, mutta samalla luonnossa ja ympäristössä on kauneutta, jota paatuneinkaan pahantekijä ei voi pilata. Grönlanti on ympäristönä hurja, mutta samalla se antaa toivoa. Lähes kaikkialla ihminen voi selvitä, hyvin vähällä, joskus pelkällä tuurilla ja onnenkantamoisella.

Ikuisuusvuonon profeetat käsittelee ihmistä sekä yksilönä että yhteisön jäsenenä. Siinä missä Morten Falck kierii omassa henkilökohtaisessa uskonkriisissään, moraalinsa ja mielenterveytensä rippeiden äärellä, Ikuisuusvuonolla omaa lahkoaan ylläpitävät alkuperäisasukkaat tekevät kaikkensa saadakseen aikaan yhteistä hyvää. Käärme tosin kiemurtelee siinäkin paratiisissa, eikä kruunu katso kerettiläisyyttä suopeasti.

Kirja ottaa kantaa siirtomaapolitiikkaan ja omahyväisyyteen, jolla valloittaja iskee kohteeseensa. Julmaa on peli, vaikka grönlantilaiset eivät sentään joudu aivan orjiksi, joskaan eivät koskaan tavoita tasavertaista asemaa tanskalaisten kanssa. Ihmeteltävää riittää, kun toisilleen vieraat kulttuurit kohtaavat. Väärinymmärryksiltä, virheiltä ja väkivallalta ei vältytä.

Ikuisuusvuonon profeetat on yksiselitteisesti hieno kirja. Lukiessa tuntee luteiden kutittavan päänahkaa, haistaa hylkeenrasvan ja ihrakeittämön, aavistaa juoppohulluuden lähestyvän, tuntee hyisen tuulen ja meren liikkeen kajakin alla, näkee veren ja saastan valuvan.

Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!  


Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
631 s.
Profeterne i Evigshedsfjorden (2012)

Saatu lahjaksi.

_____

Muualla: Lukuisa (Huom! Kommenteissa käsitellään tarinan käänteitä avoimesti!), Lumiomena, Jokken kirjanurkka, Ullan Luetut kirjat, Tuijata, Lukuneuvoja, Hengityskeinu

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen (Tanska) sekä Kirjan vuoden lukuhaasteeseen, josta ruksaan kohdan 43. Kirja, jossa on yli 500 sivua.

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit

Ante Aikio: Aigi I – Jänkäjärven syöverit
Ulkoasu: Anne Lehtinen
Goranus & Texthouse 2013
219 s.

Arvostelukappale.


Aigi on perheensä traagisesti nuorena menettänyt lentonoitien suvun viimeinen vesa, vetreä saamelaispoika. Hän on kasvanut Saivomaailmassa tarunhohtoisten ja hyvinvoivien gufihtarien luona, mutta joutunut vartuttuaan palaamaan takaisin Eläväisten maailmaan, jossa elelee rauhallista elämää Njaiti-poronsa kanssa.

Aigin arki saa nopean käänteen, kun hänet kutsutaan auttamaan tärkeässä tehtävässä: kevään ensimmäisen auringonsäteen nappaamisessa. Siitä kilpailevat joka vuosi hyvät ja pahat voimat, ja jos paha on nopeampi, kesä ei ehkä tule ollenkaan. Alkaa jännittävä kilpajuoksu Ulda-tunturin huipulle, jossa Aigilla on vastassaan ilkeämielinen jätti Stallu. Tarvitaan nopeutta, älyä ja ongelmanratkaisutaitoja.

Toiseen, hieman monimutkaisempaan seikkailuun Aigi päätyy, kun hän saa odottamattoman vieraan Saivomaailmasta. Gufihtarien kylänvanhin Huuva tulee pyytämään Aigilta suurta palvelusta ja apua, sillä noita on kaapannut hänen tyttärensä Ristenin ja piilottanut tämän pelottavan Jänkäjärven pohjassa olevaan luolastoon. Aigin neuvokkuutta tarvitaan jälleen, eikä hän voi kieltäytyä auttamasta: onhan Risten kaiken lisäksi hänen nuoruudenrakkautensa. Matka Jänkäjärven syövereihin on vaarallinen ja ongelmatilanteita täynnä, mutta noitien sukua oleva Aigi ei jää sormi suussa pohdiskelemaan, vaan toimii. Edes kalojen kuninkaat, verenhimoiset skaimmadakset, eivät päihitä Aigia.

Aigi-saagan aloitusosa Jänkäjärven syöverit tarjoaa seikkailua ja kansanperinnettä, mytologiaa ja jännittäviä hahmoja. Kirjan alussa esitellään tarinoiden hahmot ja näiden merkitys, lopusta löytyy sanasto niille, joille saamelainen ja pohjoinen kulttuuri yleensä on vieraampaa. Lisäksi mukana on upeita kuvia keskeisistä hahmoista.

Kirjaa lukee innolla ja saamelainen elämäntapa ja mytologia herättää uteliaisuutta ja kiinnostusta. Itse tarina ei kuitenkaan ole niin monipuolinen ja jouheva, kuin mihin olisi aineksia. Kirjassa on kaksi seikkailua, joista ensimmäinen, valonsäteen metsästyksestä kertova kilpajuoksu, pysyy vielä hyvin jännitteisenä, vaikka onkin tematiikaltaan ja toteutukseltaan varsin perinteinen. Sen sijaan toinen tarina, jossa Aigi pelastaa Ristenin Jänkäjärvestä, on vähän venytetyn tuntuinen. Siinä on turhan monta nostatusyritystä ja uutta käännettä, ja ilmeisesti loppuhuipennukseksi tarkoitettu pahan noidan kohtaaminen tuntuu enää pakolliselta loppulässähdykseltä. Toisaalta se toki jättää monta ovea avoimeksi seuraavia seikkailuja ajatellen, joita ilmeisesti on jossain vaiheessa tulossa.

Aihealue ja miljöö ovat onnistuneita ja ammentavat piirteitään kiehtovasti saamelaissaagoista. Tunnelma ei sen sijaan pääse nousemaan huippuunsa, vaan jää pikemminkin hieman latteaksi. Kerronnassa on jonkin verran turhaa selittelyä ja alleviivaamista, ja erilaisia saamelaiskulttuurin ilmiöitä selitetään turhan holhoavasti. Paikoin kirjailija ei tunnu luottavan lukijan päättelykykyyn, vaan esimerkiksi Aigin ajatuksia ja tekemisiä selitetään auki aivan liikaa.

Kirja on naputuksestani huolimatta vetävä ja hyvää mieltä tuova. Varsinaista jännitystä se ei tarjoa, mutta toimii oivallisena kurkistuksena pohjoiseen elämäntapaan ja mytologiaan sekä antaa mahdollisuuden pohdiskella klassisia teemoja hyvästä ja pahasta, rohkeudesta ja avunannosta.

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat
Suomentaja: Ilona Nykyri
Tammi 2011 (1. painos Perhemediat Oy 2007)
280 s.
Die Vermessung der Welt (2005)

Kirjastosta.


Kaksi aikansa suurta tiedemiestä, maantieteilijä ja tutkimusmatkailija Alexander von Humboldt ja matemaatikko ja tähtitieteilijä Carl Friedrich Gauss, kohtaavat jo ikääntyneinä ja ajan nakertamina herroina vuonna 1828 Berliinissä. Molemmilla on takanaan suuri ura ja kolhuinen elämä, joita tarina vähitellen avaa.

Von Humboldtin osalta päästään kurkistamaan lyhyesti lapsuuteen veljen varjossa, mutta pääpainon saa hänen tutkimusmatkansa suurilta osin kartoittamattomaan Etelä-Amerikkaan, jonka hän teki 1700–1800-lukujen vaihteessa yhdessä kasvitieteilijä Aimé Bonplandin kanssa. Matkaan kuuluu arvaamatonta matkustusta jokia pitkin, luolia ja kasvikartoitusta, mittaamista, muistiinpanoja, alkuasukasheimoja, sadistisia lähetyssaarnaajia ja vuoristotautia. Kaiken ylittää ihmissuhteita karttavan von Humboldtin kunnianhimo, jolle ei ole rajaa.

Samaan aikaan Saksan Göttingenissä Carl Friedrich Gauss kehittää matematiikan teorioita ja tutkii tähtien ja planeettojen liikkeitä. Hän on vähävaraisista oloista ponnistanut nero, jonka älykkyys huomattiin kansakoulussa – opettaja puhui Gaussin isän ympäri, jotta poika sai opiskella matematiikkaa. Gaussista tulee tutkija ja tiedemies, myöhemmin aviomies ja isä, lopulta myös maanmittaaja ja oman aikansa pätkätyöläinen. Älyllä ei kuitenkaan saavuteta kaikkea, minkä Gausskin katkerasti saa huomata.

Maailman mittaajat on kiinnostava romaani. Se kertoo oikeista historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, mutta on sopivan väritetty ja kaunokirjallinen pitääkseen romaania kaipaavan lukijan mielenkiinnon alusta saakka yllä. Kehlmann käyttää epäsuoraa kerrontaa taitavasti ja houkuttelevasti, ja hänen ilmaisunsa on ihastuttavan lakonista ja satiirilla kuorrutettua. Se on myös hyvin vaivatonta, eikä se temppuile lainkaan. Tällaista kirjaa on ilo lukea.

Kirjassa kuvatut tiedemiehet herättävät sekä intoa että ärsytystä. Kehlmann kuvaa heidän elämänpolkunsa terävällä lempeydellä, tarkkasilmäisesti ja uskottavasti. Etenkin von Humboldtin ja Bonplandin Etelä-Amerikan matka on suorastaan hersyvä, vaikkei mitään suoraa hauskuutta sisälläkään. Komiikka nousee pienistä seikoista, ohimenevistä hetkistä ja koukuista. Vaikka von Humboldt on kirjan henkilönä varsin epämiellyttävä – tai ehkä pääasiassa outo kaikessa sulkeutuneisuudessaan ja sosiaalisten koodien ymmärtämättömyydessään – varsinaisen mulkvistin palkinto menee Gaussille. Samalla häntä tulee kuin huomaamatta myös säälineeksi: mies voi olla vaikka minkälainen nero matematiikassa, mutta ymmärtämättömyys perhe-elämästä ja sen tapahtumista särkee silti sydämen.

Maailman mittaajat on hieno kirja. Se on tarkkasilmäinen ja vetävä, piikikäs muttei ilkeä. Kirja saa miettimään ajan kulkua, ihmisen käsitystä omasta ja menneestä ajasta sekä kunkin omaa paikkaa elämän kiertokulussa. Suosittelen!

___

Osallistun kirjalla Nannan Teemamaana Saksa -haasteeseen.

John Steinbeck: Helmi

John Steinbeck: Helmi
Suomentaja: Alex Matson
Tammi 2008
118 s.
The Pearl (1947)

Kirjastosta.


"No?" kysyi lääkäri.
"Siellä on pieni intiaani, jolla on mukanaan lapsi. Hän sanoo skorpionin pistäneen sitä."
Lääkäri asetti varovasti kupin tarjottimelle ennen kuin salli vihansa nousta.
"Eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin parannella pienten intiaanilasten hyönteispuremia? Olen lääkäri, en eläinlääkäri."
"Aivan niin, isäntä", sanoi palvelija. (s. 20)

John Steinbeckin Helmi on kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri klassikko. Se kertoo maailmasta, joka on totta joka päivä. Edelleen, 65 vuotta ilmestymisensä jälkeen, tuntui kuin lukisi päivän lehteä.

Kino on Tyynenmeren rannalla elävä helmenkalastaja, jolla on vaimo Juana ja pieni poika Coyotito. Elämä on päivästä toiseen selviämistä pienillä tuloilla, mutta ympärillä on vahva yhteisö, joka suojaa elämää, vaikka valtaapitävät koettavatkin parhaansa mukaan vaikeuttaa alkuperäiskansojen elämää.

Kun myrkyllinen skorpioni pistää Coyotitoa, Kino joutuu kohtaamaan jälleen kerran ylittämättömän muurin. Hän tajuaa, ettei hänen poikansa – eikä hänen kansansa – ole saman huolenpidon arvoinen kuin valtaväestö.

Kino tekee niin kuin on oppinut tekemään: jatkaa ahkeraa työtään ja sukeltaa simpukoita helmiä etsien. Ja kuin ihmeen kaupalla hän löytää jotain, mitä ei ole uskonut todeksi. Hän löytää Maailman Helmen, valtavan aarteen, jollaisesta ei aiemmin ole tunnettu kuin taruja. Kino uskoo kaiken muuttuvan: hän ja Juana saavat uudet vaatteet ja Coyotito pääsee kouluun ja oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, jonka jälkeen heidän kansaansa ei enää voida alistaa.

Herkkä Juana kuitenkin aistii pahaa. Hän uskoo helmen olevan kiroukseksi. Ja käykin niin, että helmestä koituu lopulta enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaupungin helmenostajat liittoutuvat Kinoa vastaan, helmi koetetaan ryöstää ja lopulta Kinon on perheineen paettava vuoristoon, pois elämänpiiristä, josta tuli heille liian vaarallinen elää.

Upea kirja. En voi muuta sanoa. Alle 120 sivuun on tiivistetty ja hiottu niin kaunis tarina, että sen lukeminen oli puhdasta iloa. Samalla se toi palan kurkkuun ja värisytti, niin terävin pistoin Steinbeck osoittaa epätasa-arvon räikeyden ja pyrkimykset osoittaa sen oikeutus. Eihän tilanne ole nykyisin mitenkään erilainen, sillä yhä edelleen ihmiset jaotellaan muun muassa syntyperän perusteella eri arvoluokkiin. Vai voiko joku väittää muuta?

Toisaalta Helmi on tarina kohtalosta ja perinteestä. Pitääkö ihmisen välttämättä uhmata sitä, mikä hänen edessään on? Voiko mahdotonta vastaan taistella? Kannattaako se? Mitä alistumalla hyötyy suhteessa toivottomaan uhmaan?

Helmi herätti paljon ajatuksia. Ihmiskuvaus ei pienoisromaanin mitassa yllä erityisen monivivahteiseksi, vaan hahmot jäävät hieman ohuiksi. Tämä tehokeino tuntuu hallitulta, sillä syvän ihmiskuvauksen sijaan tarinan keskipiste on muualla, yksittäisten ihmisten sijaan laajemmin ihmisyydessä, ihmisenä olemisessa, toisten ihmisten kohtaamisessa ja heidän kohtelussaan.

Kuka minä muka olen sanomaan, mikä on kenenkin arvo? En yhtikäs kukaan.


So American: Post WW2 Classics (3/3). 

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa (+ tunnustus!)

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa – Atapaski-intiaanien legenda Alaskasta
Suomentaja: Tuomas Kilpi
Like 1998
207 s.
Bird Girl and the Man who Followed the Sun – An Athabaskan Indian Legend from Alaska (1996)

Kirjastosta.


Muinaisina aikoina, maassa jossa aurinko paistoi kesäisin yötä päivää ja katosi sitten suureksi osaksi kuolettavan kylmää talvea, asuivat gwich'init. Nämä intiaanit asuttivat maan äärestä toiseen ulottuvan vuorijonon eteläpuolella olevia tasankoja, jotka ympäröivät mahtavaa jokea, jota he kutsuivat Yuukoniksi. Pohjoisessa, vuorenhuippujen tuolla puolen, pohjoisen meren rannalla, asuivat ch'eekwaiit, eskimot, jotka olivat heidän vihollisiaan. (s. 13)

Lintutyttö on nuori nainen gwich'in-kansan pienestä heimosta. Hän ei ole ihan niin kuin muut, sillä sen sijaan, että olisi opetellut pienestä pitäen naisten töitä, hän on aina himoinnut vaeltamaan, kulkemaan metsissä ja metsästämään. Lintutytöstä onkin tullut tarkka, voimakas ja aikaansaava, mitä heimon miehet alkavat pitää uhkaavana. Pahinta, mitä gwich'in voi tehdä, on uhmata heimon päätösvaltaa, perinnettä ja siten koko elämänpiirin pysyvyyttä ja turvallisuutta. Niinpä Lintutytön vanhemmat päättävät, että hänen on aika mennä naimisiin ja tehdä, kuten muutkin tekevät. Omapäinen tyttö uhmaa kohtaloaan, karkaa ja päättää alkaa elää eristäytynyttä elämää osoittaakseen heimolleen olevansa niin hyvä metsästäjä, ettei se halua olla ilman häntä. Uhma ja huono onni viskaavat Lintutytön kuitenkin kauas siitä, mitä hän suunnitteli.

Samaan aikaan toisessa gwich'in-heimossa kasvaa poika, Daagoo, joka ei osoita riittävää kiinnostusta miesten töitä ja metsästämistä kohtaan. Sen sijaan hän kaipaa levottomana vaeltamaan kohti legendojen kuvaamaan Auringon maata, paikkaa, jossa aurinko ei katoa talveksi minnekään, vaan paistaa ikuisesti. Heimon vanhimmat eivät katso Daagoon haaveilua hyvällä, vaan hänet pakotetaan mukaan metsästysretkelle, jolla on traagiset seuraukset. Tahtomattaan Daagoosta tulee heimon päällikkö, jonka on tehtävä kipeitä ja vaikeita päätöksiä pitääkseen piskuisen heimonsa elossa talven yli. Levoton veri vetää kuitenkin edelleen mukaansa, ja aikanaan Daagoo pääsee kuin pääseekin lähtemään kohti Auringon maata. Yksinäinen vaeltaja on kuitenkin aina vaarassa, mutta kekseliäisyydellä Daagoo selviää kiperistäkin paikoista, löytää yllättävän onnen, mutta joutuu myös pohtimaan suhdettaan kotiin.

Jälleen kerran tein vahinkolöydön kirjastosta. Ai että se tuntuu joka kerta kivalta!

Olen kirjastoaddikti, ja käyn Rikhardinkadulla vähintään kerran viikossa. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun olen onnistunut vain vähentämään lainapinoani ja käynyt siis pelkästään palautusreissulla. Rikhardinkadun kirjaston palautusautomaatit sijaitsevat niin petollisella paikalla, että ihmisellä pitäisi olla sellaiset hevosten silmälaput voidakseen ohittaa BestSeller- ja palautushyllyt. Yleensä yksi asia johtaa toiseen ja päädyn niiden silmäilyn ohella "vaan käväisemään" toisessa kerroksessa kauno-osastolla. Ja kuinkas sitten kävikään... Odotan kauhulla hetkeä, jolloin saan palauttaa myös kaikki kaupunginkirjaston kautta hankkimani gradukirjat, ja lainauskiintiöni vapautuu paremmin muun kirjallisuuden käyttöön.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa pomppasi siis silmilleni kirjaston hyllystä. Mielenkiintoinen nimi sai käden nousemaan ja tarttumaan opukseen. Lainauspäätös oli nopeasti tehty, sillä en ole juuri lainkaan lukenut a) Amerikan alkuperäiskansojen omaa kirjallisuutta, b) muutenkaan aiheesta, vaikka se kiinnostava onkin.

Velma Wallis on itse gwich'in, tai atapaski, kuten kansan toinen nimi kuuluu. (En ole päässyt selvyyteen siitä, mitä nimiä kustakin alkuperäiskansasta pitäisi käyttää, jos haluaa olla kovin korrekti.) Kirjan loppusanoissa hän kertoo yhdistäneensä kaksi kansansa legendaa yhteen taiteilijan vapautta käyttäen mutta alkuperäisiä tarinoita kunnioittaen. Oli todella kiinnostavaa lukea, miten ja miksi kirjailija on päätynyt tekemään joitakin muutoksia ja toisaalta onnistunut säilyttämään sen hengen, joka kansatarinoissa vallitsee. Esimerkiksi Daagoon matka kohti Auringon maata on kirjassa kuvattu hyvin yksinäisenä vaelluksena kohti alueita, jotka tunnemme paremmin Kaliforniana ja Meksikona. Yksinäisenä siksi, että jos hän olisi tavannut enemmän muiden heimojen edustajia kuin nyt tapaa, hän tuskin olisi selvinnyt kovin pitkälle hengissä: alkuperäiskansat ovat Yhdysvaltojen alueella olleet Wallisin mukaan tarkkoja alueistaan ja pitäneet vieraita usein uhkana, jolta ei paljon kysellä, vaan pelataan mielummin varman päälle ja käytetään keihästä.

Tarinana Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on kiehtova, ja siitä aistii kansanperinteen hengen. On myyttinen menneisyys, tiukka yhteisöllisyys, sitovat perinteet. Elämä on hengissäselviämistä, jossa individualismilla ei ole sijaa. Pikemminkin yksilökeskeisyys on vaara, jota on vältettävä viimeiseen saakka joko neuvottelemalla ja ohjaamalla tai viime kädessä pakottamalla.

Koko kirjan ajan tunnelma pysyy hyvin yllä. Juonenkäänteitä ei pohjustella, vaan asiat yksinkertaisesti tapahtuvat ja seuraavat toisiaan. Ei jäädä jaarittelemaan tai rakentelemaan valtavia kuvioita, vaan kerrotaan asiat kuten ne ovat. Tarinalla on opetuksensa, tietenkin, kun kansantarinoita jäljittelevästä kirjasta puhutaan, mutta se ei siltikään päädy moralisoimaan, vaan onnistuu yksinkertaisesti luomaan toimivan ja kiinnostavan kokonaisuuden. Kielellisesti Wallis on tavoittanut suullisen tarinaperinteen hengen: olisi helppoa kuvitella kuuntelevansa tätä tarinaa nuotion valossa pimeinä iltoina heimon tarinaniskijän kertomana. Pitemmän päälle tällainen teksti ei kuitenkaan minulle toimi, sillä se on yksinkertaisuudessaan hieman sävytöntä ja kuvailultaan simppeliä. Mutta tässä tapauksessa, sopivasti rajattuna, pidin siitä paljon.

Lukemieni parinsadan sivun ajan olin aidosti mukana Alaskan raaoissa luonnonoloissa, kahlitsevissa heimoperinteissä, metsästysretkillä ja ikiaikaisessa nuoruuden innossa. Jännitin, miten Lintutytölle ja Daagoolle käy, iloitsin heidän onnestaan ja surin heidän murheitaan. Tekee hyvää silloin tällöin lukea jostain aivan vieraasta. Usein kuin varkain huomaa, kuinka paljon samaa itsessä lopulta onkaan jonkin sellaisen kanssa, jota voisi päällepäin pitää vastakohtanaan.

So American: Modern Women Writers. 

---

Alkuperäiskansainnostuksen päälle sain vielä Raijalta Taikakirjaimet-blogista Post it -tunnustuksen. Kiitos, ilahduin!

Haluan itse muistaa seuraavia mainioita blogeja:

Anna Elina / Vielä yksi rivi

Jaana / Täällä toisen tähden alla

Noora / Tea with Anna Karenina

Maukka / Mitenköhän tässä kaikessa käy

Valkoinen kirahvi / Opuscolo - kirjasta kirjaan

Kirjoitatte kaikki kiinnostavia juttuja kirjoista ja kaikenlaisista muistakin asioista. Jatkakaa samaan malliin!

TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.