Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava 2021

255 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sivuhenkilö, Annelin lukuvinkit, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin (1936–2004) eli monipuolisen, osin rähjäisenkin elämän. Hän asui ja työskenteli erilaisissa hanttihommissa ympäri Yhdysvaltoja, näki elämän nurjan puolen ja myös eli itse sen, oli neljän lapsen yksinhuoltaja, alkoholisti, yliopisto-opettaja ja erinomainen novellikirjailija.

Kristiina Drewsin terävästi suomentama kokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää 25 Berlinin novellia. Tyyli on tyly ja kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa näkyy aina. Berlin kirjoittaa pienen suuren elämän novelleja: niissä päähänpotkitut, hylätyt, karanneet, hukatut, yksinäiset ja köyhät nousevat esiin, puhuvat äänellään, jota ei aina jakseta kuunnella, jolle ei aina anneta sijaa.

Lucia Berlinillä on persoonallinen, oma ääni, joka välittyy suomennoksen kautta erinomaisesti. Hän kirjoittaa havainnoiden, teräviä huomioita tehden, mutta kuitenkin aina yksilön, yleensä heikommassa asemassa olevan, näkökulmasta. Novelleissa paljastetaan paikkoja, toimintatapoja ja henkilöitä, jotka muuten jäävät vaille parrasvaloja. Niissä kuljetaan viinakaupoista pesuloihin, luostarikouluista aborttiklinikoille, eikä mikään inhimillisen kirjon sävy tunnu olevan Berlinille vieras. Tai ainakaan sellainen, mistä ei voisi kirjoittaa.

Novelli Tiikerinpuremia vie mukanaan nuoren naisen elämään ja valintoihin, joita on tehtävä. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo äiti, ja seuraava lapsi on ilmoittanut tulostaan. Nainen ei ole varma, onko hänestä saamaan toista lasta, ja lapsen isänkin innostus on vähän niin ja näin. Naisen serkku tietää keinon: salaisen aborttiklinikan Meksikon puolella. Nainen viettää siellä yön, jota ei unohda koskaan. Novellin tunnelma on huumaavan hieno, valintojen väistämättömyys ja se hetki, kun ihminen päättää lopultakin toimia niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut kehottavat – se jysähtää.

Ensiapupolin päiväkirja, 1977 kertoo puolestaan nimensä mukaisesti arjesta sairaalaan päivystyksessä avustavaan henkilökuntaan kuuluvan kertojansa kautta. Mitä kaikkea polin kautta kulkeekaan, millaisia ihmisiä siellä käy, miten elämän hauraus ja ihmisten vahvuus näkyvät. Ja miten mustaa on hoitohenkilökunnan huumorin oltava, jotta jaksaa eteenpäin ilman täyttä kyynistymistä.

Kaikki karkaa käsistä on novelli, jossa krapulan kynsissä oleva perheenäiti käy läpi lähes ylivoimaisen odysseian saadakseen lisää viinaa. Novelli on hengästyttävän hiostuttava kuvaus alkoholismista ja keinoista, joihin sen vuoksi on valmis ryhtymään. Berlin kirjoittaa kuin riivattu, novellin rytmi ja tunnelma ovat ainutlaatuisia.

Niminovelli Siivoojan käsikirja ansaitsee Novellihaaste 2:n peukun teemastaan. Se kertoo yksityiskotien siivoojana toimivasta naisesta, joka on vastikään jäänyt leskeksi. Samalla kun hienostorouvien pölyt ja tahrat saavat kyytiä (tai ovat saavinaan), nainen itse käy läpi omaa menetystään. Novellin viimeinen lause kruunaa kaiken.





Voinee myöntää, että Lucia Berlin livahti suosikkinovellistieni listalle. Novellit eivät ole yksioikoisia, vaan ne jättävät myös paljon kysymyksiä, aukkoja ja tulkinnanvaraa. Osa niistä ärsytti olemalla niin anteeksipyytelemättömiä ja räkäisiä – ja sitäkin suuremmin ne minua lopulta ilahduttivat. Berlin pakottaa lukijansa elämän nurjalle puolelle ilman pienintäkään moralisointia. Hän vain näyttää asiat niin kuin ne ovat, elämän sellaisena kuin se miljoonille ihmisille on, vaikka moni siltä yrittää sulkea silmänsä.

Elämä ei todellakaan ole aina helppoa tai kaunista, mutta pienetkin välähdykset hyvää voivat antaa paljon. Ja yhtä nopeasti ne myös katoavat.


Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2017
293 s.
A Manual for Cleaning Women: Selected Stories (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, KosminenK, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Joonas Säntti / Kiiltomato

Haasteet: Novellihaaste 2

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?

Tämä viikonloppu on kulunut freeseissä YA-tunnelmissa. Eilen pääsin osallistumaan Suomen ensimmäiseen YA-fanitapahtumaan, Hel-YA!:an, joka järjestettiin Suvilahdessa. Twiittailin tapahtuman aikana paneelikeskusteluista sangen vauhdikkaasti, mutta ehdin myös keskittyä kuuntelemaan kirjailijoita ja haistelemaan tunnelmia. Jäi mukava fiilis – ja halu rummuttaa YA:n puolesta entistä enemmän!

Hel-YA!:ssa tavattiin kirjailijoita sekä livenä että tietotekniikan välityksellä. Brittiläinen YA-kirjailija Holly Bourne kuului jälkimmäisiin, ja hänen haastattelunsa oli iloinen ja eloisa. Totuuden nimessä en ollut kovin suuresti kiinnittänyt hänen tuotantoonsa huomiota aiemmin, mutta aivan tuore suomennos Mikä kaikki voi mennä pieleen? napsahti tajuntaani vähän aikaa sitten. Sarjan ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? on minulla vielä lukematta, mutta se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. (Ja sarjan ensimmäinen osa on luonnollisesti välittömästi lukupinossani, kunhan sen käsiini saan.)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? alkaa massiivisesta krapulasta. Amber on lähdössä kesäksi Kaliforniaan tapaamaan äitiään ja työskentelemään lasten kesäleirin ohjaajana. Äiti on raitistunut alkoholisti, jota Amber ei ole tavannut kahteen vuoteen – ei sen jälkeen, kun tämä lähti entisen terapeuttinsa mukana Yhdysvaltoihin. Amber asuu isänsä, äitipuolensa ja velipuolensa kanssa, mutta suhteet heihinkin tuntuvat menneen solmuun. Onneksi parhaat ystävät Lottie ja Evie ovat tukena kaikissa tilanteissa, myös etänä nyt valtameren yli. Jos se krapula vain hellittää.

Äidin kohtaaminen ei mene ihan niin kuin Amber on ajatellut. Tämä tuntuu etäiseltä, eikä äidin uusi mies miellytä Amberia sen enempää kuin ennenkään. Leiri alkaa kuitenkin pian, ja päivät täyttyvät jatkuvista velvollisuuksista, hyperaktiivisista muksuista ja monenmoisista ihmissuhdeasioista, joihin vähiten ei ole syypää kuolettavan komea ja fiksu Kyle. Amberilla on opeteltavaa niin jenkkikulttuurissa kuin äitisuhteen pohtimisessa, mutta eipä ihastuminen Kyleen ole mitään leikinlyöntiä sekään. Etenkään, kun tunne vaikuttaa olevan kuin ihmeen kaupalla molemminpuolinen...

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on aivan ihastuttavan raikas, rempseä ja vetävä nuortenkirja. Amber ja hänen ystävänsä ovat aivan mahtavia hahmoja: eivät kumartele, tuntevat oikeutensa, ja kuitenkin nuoruuden herkkyyttä ja epävarmuutta on yllin kyllin kullekin tavallaan. Feminismi on olennainen osa ystävysten elämää ja keskusteluja, ja kukin tuo tematiikaan oman näkökulmansa. Tosin, kuten Sirri bloggauksessaan toteaa, kirjan maailma ja näkökulma ovat kuitenkin, kaikesta huolimatta sangen rajattuja. Olen silti sitä mieltä, että Mikä kaikki voi mennä pieleen? on raikas tuulahdus, jotenkin villi ja kuriton tuttavuus.

Amberin perhetragedia on kirjassa keskeisessä roolissa, ja sitä selvitellään ja siitä vaietaan hyvin inhimillisellä tavalla. Bourne ei riepottele alkoholismia, vaan Amber saa hyvin omaäänisesti ja aidosti käsitellä aihetta mielessään ja puheessaan. Selvää on, että alkoholistiäidin tyttärenä kasvaminen ei ole tehnyt parasta mahdollista jälkeä Amberin käsitykseen kiintymyksestä, omasta itsestään ja toisten ihmisten luotettavuudesta. Onneksi aika voi kuitenkin parantaa haavoja, ja ihmiset, joita itse valitsee rakastaa, nostavat myös itsensä hyväksymisen uuteen mahdollisuuteen.

Suosittelen Holly Bournea estoitta ja vilpittömin mielin. Näin raikkaan ja elämäniloisen kirjallisuuden lukeminen ei voi kuin tehdä hyvää ihmiselle.


Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
448 s.
How Hard Can Love Be? (2016)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Dysphoria

Haasteet: 99. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä

Noin yleisesti ottaen nautin näytelmät mieluummin yleisössä istuen, mutta muun muassa Linnean Lukuharjoituksia-haaste ja halu laajentaa omaa lukemistoa saivat astelemaan taannoin kirjaston näytelmähyllylle. Sieltä mukaan tarttui Reko Lundánin kahden näytelmän Aina joku eksyy ja Teillä ei ollut nimiä yhteisnide. Näytelmät ovat keskenään pari, ja ne on kantaesitetty KOM-teatterissa vuosina 1998 ja 2001.

Kyse on yhtäältä kipeästä perhesaagasta, toisaalta nostalgiasta ja myös yhteiskunnasta ja sen odotuksista. Aina joku eksyy alkaa sairaalasta, jonne viisikymppinen Hanna Rinne on joutunut saatuaan kotonaan sairauskohtauksen. Hänen aikuiset lapsensa, kolmekymppiset kaksoset Aki ja Liisa, saapuvat äidin sairaalavuoteen ääreen, vaikka eivät ehkä haluaisi. Hanna on alkoholisti, joka ei enää tunnista edes omia lapsiaan ja elää muutenkin menneessä – tai missä ajassa elääkään. Näytelmän kuluessa Hannan elämä saa selityksiä, kun ajassa liikutaan aina 1950-luvulta näytelmän nykypäivään.

Teillä ei ollut nimiä nostaa keskiöönsä Akin ja Liisan ja heidän (ainakin omana aikanaan) erikoisen kasvuympäristönsä. Hannan ratkettua ryyppäämään lapset asuvat isänsä Ripan kanssa varuskunta-alueella ja kokevat myös, miltä tuntuu saada äitipuoli mukaan kuvioihin. Ympäristön ennakkoluulot yksinhuoltajaisää ja hänen lapsiaan kohtaan ovat suuret, eikä teini-ikä liene koskaan muutenkaan erityisen helppoa aikaa.

Lundánin näytelmät ovat yhtä aikaa vauhdikkaita ja verkkaisia. Paljon rakentuu henkilöiden käymän dialogin varaan, ja uskon sen pääsevän oikeuksiinsa lavalla. Takaumat ja aikasiirtymät ovat tekstissä selkeitä, ja ne tukevat toisiaan. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, perustelut löytyvät ja syyt ja seuraukset liikkuvat limittäin.

Aihepiirin voisi ajatella olevan raskas, ja uskonkin, että etenkin Hannan pahimmat ördäykset ja Teillä ei ollut nimiä -näytelmän äitipuolen Jutan henkinen romahtaminen ovat vaikuttavia ja ahdistavia kohtauksia näyttelijöiden tulkitsemina.

Yksinäisyys, turvattomuus ja ajelehtiminen ovat ne ydinkäsitteet, jotka lukiessa liitin näihin näytelmiin. Niissä ollaan paljon yhdessä ja samalla raastavasti yksin, eikä toista ole helppoa kohdata oikeastaan missään tilanteissa. Kauna ja katkeruus eivät kuitenkaan hallitse, vaan mukana on tragikoomisia piirteitä, huumoria ja anteeksiantoakin.

Toivon, että pääsen joskus näkemään nämä näytelmät lavalla. Vakuutuin ja vaikutuin.


Reko Lundán: Aina joku eksyy / Teillä ei ollut nimiä
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2002
246 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tarinoiden taikaa, Kirjavinkit

Avaan tällä kirjalla Lukuharjoituksia-haasteen ja pompahdan saman tien puvustajaksi.
Helmet-haasteesta ruksaan luontevasti kohdan 12. Näytelmä.

Kiki – Montparnassen kuningatar

Julian Mandel: Mädchen mit Vase (n. 1920)
Public Domain.

Alice Prin syntyi Châtillon-sur-Seinessä 2.10.1901. Hänen äitinsä Marie oli vasta 19-vuotias, ja pikku Alice jäikin pian äidinäitinsä huomaan, jossa oli muukin avioton serkkukatras. Alicen lapsuus oli köyhää, mutta isoäidin rakkaudella turvattua.

12-vuotiaana Alice lähti äitinsä luokse Pariisiin ja päätyi työskentelemään erilaisissa hanttihommissa. Saatuaan jälleen kerran potkut hän suostui poseeraamaan kuvanveistäjän mallina, mistä Marie-äiti suivaantui ja heitti Alicen kadulle.

Montparnassen taiteilijapiirit tulivat vähitellen Alicelle tutuksi, ja hän oli kysytty malli eri alojen taiteilijoille. Ensimmäinen pitkä suhde hänellä oli puolalaisen Maurice Mendjiskyn kanssa. Mendjiskyltä on peräisin lempinimi Kiki, josta tuli Alicen taiteilijanimi loppuiäkseen.

Vuonna 1921 Kiki kohtasi valokuvaaja Man Rayn, josta tuli kenties hänen elämänsä suurin rakkaus. Suhde oli vuosikausia epävakaa, mutta antoi kaiketi kummallekin osapuolelle paljon. Kiki esiintyi Man Rayn valokuvien ja elokuvien lisäksi myös erilaisissa revyy-esityksissä ja maalasi itsekin. Taitelijana hän tosin jäi aina kauas kakkoseksi niille, joille toimi itse mallina.

Iloinen 1920-luku oli juhlia toisensa jälkeen, ja Kiki joi paljon. Lisäksi hän alkoi käyttää huumeita. Vauhtia, rakkausseikkailuja tai taidetta se ei kuitenkaan hidastanut, päin vastoin. Kiki kuoli köyhtyneenä ja pitkään alamäestä (ja vesipöhöstä) kärsittyään 29.4.1953.

Etsiskelin jotain Pariisi-aiheista luettavaa Kirjasampo-sivustolta, ja eteen osui tämä Montparnassen kuningattaren sarjakuvamuodossa oleva elämäkerta. Kipin kapin kirjastoon sitä hakemaan. Pari iltaa vietin vetävän sarjakuvan seurassa, ja ennen kaikkea tutustuin todella kiehtovan naisen elämään.

Luen tosi vähän sarjakuvia ja tämän albumin lukemisen jälkeen ihmettelen kyllä suuresti, miksi on niin. Tuskin olisin nauttinut Kikin elämäkerrasta pelkässä tekstimuodossa ollenkaan näin paljon. Tekijät Catel ja Bocquet ovat tehneet hyvää työtä, täytyy sanoa. Tarina etenee pienissä jaksoissa, ja väliin jääviä aikoja ei jäädä turhaan selittelemään. Kronologia on sopivan aukkoinen, mutta kuitenkin selkeä.

Viime kesän Pariisin reissu tuli elävästi mieleen albumia lukiessani. Miljöö on hieno ja katukuvaa tulee esiteltyä juuri sopivasti. Ihmishahmot ovat varsin perinteiseen tapaan toteutettuja, mutta etenkin kipakka Kiki pääsee oikeuksiinsa tarinan kaikissa vaiheissa, vaatteet päällä ja ilman niitä.

Olen tavannut ajatella 1920-lukua jotenkin aika ihailevaan sävyyn. Eurooppa toipui kammottavasta sodasta ja modernin elämän piirteet puskivat läpi kaikkialla. Ihmiset ottivat vapauksia, joita heillä ei aiemmin ollut ollut. Naiset tekivät ainakin boheemipiireissä ratkaisuja, joita ei voitu muualla kuvitellakaan. Toisaalta kaikkea ei saatu ja naisen paikka vapaamielisissäkin ympyröissä oli aika tarkkaan määritelty.

Kikiä sekä ihastelee että säälii tarinan mittaan. Hän teki rajuja ratkaisuja ja eli juuri niin kuin halusi, mutta vastapainona sille taisi olla kuitenkin lopulta pieni pettymys ja eksyminen. Kiki ei esimerkiksi saanut koskaan lasta (vaikka taisi haluta?), eikä sitoutuminen sujunut ihan oppikirjan mukaan. Rakastajattareksi pääsi, vaimoksi ei. Lopulta alkoholi ja huumeet veivät Montparnassen kuningattaren mukanaan lopullisesti.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Se kuvaa 1920-lukua monella tapaa, ja näyttää myös ripauksen ajasta ennen sitä ja sen jälkeen. Samalla se on elämäkerta naisesta, joka on kuvana monelle yllättävän tuttu, mutta joka nyt saa myös äänen ja elämän kuvien ulkopuolelta. Kiki ehtii näiden sivujen kuluessa kasvaa ja muuttua, hän saa monet kasvot ja tavallaan myös monta elämää.

Albumin lopussa on tiivistetty aikajana Kikin elämästä (jossa tosin on virheellinen kuolinaika, muista virheistä en tiedä, toivottavasti niitä ei ole) sekä lyhyet elämäkerrat kaikista tarinassa esiintyvistä taiteilijoista.


Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2009
413 s.
Kiki de Montparnasse (2008)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Mustetta ruudulla, Kirjojen keskellä

Avaan tällä kirjalla ja sen Pariisi-kuvauksella Idän pikajuna -haasteen. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani.

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja
Ulkoasu: Timo Numminen
Otava 2012
110 s.

Kirjastosta.


Olen alkanut fanittaa Terhi Rannelaa. Hänellä on totisesti sana hallussaan ja tähän mennessä lukemani kirjat ovat niin tiukkaa laatua, että en voi kuin hyristä tyytyväisenä. Lisää iloa tuo se, että Rannelan tuotanto on jo varsin laaja, ja minulla on vielä useampi kirja lukemista odottamassa.

Tällä kertaa tartuin lyhytproosakokoelmaan Yhden promillen juttuja. Se käsittelee nimensä mukaisesti alkoholia. Näkökulmia ja tyylilajeja on useita, ja niiden tasapaino on erinomainen. Alkoholia tarkastellaan niin ensikertalaisen, satunnaisen kokeilijan, vakiintuneen käyttäjän, ohikulkijan kuin alkoholistin omaisen silmien kautta.

Saarnaamaan ei missään vaiheessa lähdetä. Niin on hyvä.

Alkoholi on Suomessa kinkkinen aihe. Syksyn mittaan on ollut kaikenmoista viskikohua ja alkoholin mainossäädössuhinaa, ja säännöllisestihän päättäjät veivaavat alkoholilakia ees sun taas noin muutenkin. Pohditaan alkoholin vaikutusta kansanterveyteen ja yksilön elämänlaatuun, mietitään, mitä se tekee yhteiskunnalle. Kansaa kaitsetaan kuin lampaita – tai sitten ei.

Alkoholista voi puhua aina. Ja siitähän puhutaan.

Rannelan kirja käsittelee siis aihetta, jonka voisi ajatella olevan läpikaluttu. Mutta ei se vain ole, sen tämän kirjan 110 sivua 20 tekstiä osoittavat. Lähestymistapa on raikas (muttei sentään raivoraitis), eikä se latista. Tekstejä kannattanee lukea muutama kerrallaan, mutta minun oli pakko ahmaista kirja kerralla kokonaan. Riskikäyttöä? Onneksi kirjallisuudessa ei ole sitä vaaraa.

Yhden promillen juttuja kertoo tytöistä, pojista, kavereista, seurustelukumppaneista, isistä ja äideistä. Se kertoo myös kadunmiehistä ja sekakäyttäjistä. Kahdessa mieleenpainuvassa tarinassa kohdataan satunnainen kulkija, mutta tunnelma ja kohtaaminen ovat hyvin erilaiset. On rantojen mies, josta taiteilijanalku saa mallin piirustukselleen. Toisaalla bussissa viereen istuu sekakäyttäjä, jolle tyttö panee lopulta hanttiin, kuten jokainen selvin päin liikkuva lienee joskus toivonut itsekin uskaltavansa tehdä.

Tätä kirjaa voi lukea monella tavalla. Yhtäältä se on monipuolinen ja -ilmeinen lyhytproosateos, jota lukiessaan voi vain nauttia oivaltavasta kielestä ja rakenteista. Toisaalta se on kantaaottava, pohdituttava ja valitettavan usealle suomalaisnuorelle (ja muunkin ikäiselle lukijalle) liian omakohtaisesti tuttu aihepiiriltään.

Suosittelen tutustumaan. Vaikka vain paloina kerrallaan. Kohtuudella, niin kuin muutakin on syytä nauttia tässä elämässä.

_____

Muualla blogattua: Kannesta kanteen, Tarinoiden taikaa, Opuscolo – kirjasta kirjaan, Luen ja kirjoitan, Kaiken voi lukea!, Kirjakaapin avain, Mari A:n kirjablogi, Ajatuksia kirjamaasta ja Notko, se lukeva peikko.

Yhden promillen juttuja sopii erinomaisesti pojillekin luettavaksi, joten liitän sen osaksi Pojat, lukemaan! -haastettani.    

William Kennedy: Karhiainen

William Kennedy: Karhiainen
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Kannen kuva: George Boros
Otava 1984
250 s.
Ironweed (1983)

Divariostos.


Francis Phelan on sekatyömies, entinen baseball-lupaus ja perheenisä, nyttemmin vain pummi ja rapajuoppo. Hän palaa kotikonnuilleen Albanyyn oltuaan sieltä vuosikaudet muilla teillä ja joutuu väistämättä kohtaamaan menneisyyden haamut ja nykyhetken tuskaisan selviytymiskamppailun päivästä seuraavaan. Eletään vuotta 1938.

Francis jätti perheensä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin aiheutettuaan tapaturmaisesti vastasyntyneen poikansa kuoleman. Poikavauva kummittelee Francisille edelleen, eikä hän usko muun perheen antaneen tekoa koskaan anteeksi. Muutenkin Francis kohtaa juovuspäissään ja välillä selvinpäinkin ollessaan näkyjä ja muistoja, joita ei mistään hinnasta haluaisi tavata. Paljon nähneen, tehneen ja kokeneen miehen elämä ei kuitenkaan anna armoa: pummillakin on oltava selkärankaa kohdata se, minkä on luullut jättäneensä taakseen ja se, jonka maailma hänen eteensä heittää.

William Kennedyn Karhiainen palkittiin Pulitzerilla vuonna 1984. Se on karu, rujo ja raju tarina niistä, joilla ei ole mitään hävittävää, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heittäneet viimeistä toivoaan. Albanyn saastaiset kujat, juopporemmien hökkelit ja työmaiden muta tulevat kirjaa lukiessa tutuiksi ja eläviksi. Francis on pahaa tehnyt mies, jota ei kuitenkaan voi – edes juoppohulluuskohtauksista huolimatta – inhota. Hänessä on vielä palavaa elämänhalua, kuten kumppanissaan Helenissäkin omalla tavallaan on.

Francisin mielessä kuvitelmat, muistot ja todellisuus sekoittuvat paikoin hyvin sumuiseksi kokonaisuudeksi. Tätä ei lukijan kannata säikähtää, sillä kirjan kieleen, rytmiin ja maailmaan tottuu kyllä. Francis on lopulta varsin samaistuttava henkilö: hän voisi olla se sukulaismies tai naapuri, jolle elämä ei antanut parhaita kortteja, mutta josta ei silti lopulta ole pahaa sanottavaa.

Onkin helpottavaa, ettei Karhiainen ole rankasta aihepiiristään huolimatta masentava tai edes ahdistava kirja. Ei se toki mikään riemuparaatikaan ole, mutta pinnan alla kytee elämänhalua, toveruutta, pieniä ponnistuksia huomiseen – kaikkea sellaista, mikä tekee elämästä, huonostakin, inhimillistä ja totta. Francis ei totta vieköön ole saanut ihan ansionsa mukaan, missään mielessä, mutta silti hänelle toivoo hyvää. Onneksi toivon pilkahdusta kaikesta surusta ja vastoinkäymisistäkin huolimatta on.

Kai sitä aina on. Tai ainakin siihen uskominen voi auttaa jälleen yhden kylmän yön yli.

Susanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski: Sikalat
Suomentaja: Katriina Savolainen
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.
Svinalängorna (2006)

Kirjakauppaostos.


6-vuotiaan Leenan perhe muuttaa leveämmän leivän perään Etelä-Ruotsin Ystadiin. He saavat kaupungin vuokra-asunnon uudelta asuinalueelta, Fridhemistä. Uudessa kodissa on paljon sellaista, mistä ei aiemmin ole voinut haaveillakaan: kylpyamme, jääkaappi, sisävessa ja lämmin vesi. Isä ja äiti, isoveli Markku ja pikkuveli Sakari muodostavat Leenan elämän keskiön.

Leena tutustuu pihaleikeissä ja vanhempien tuttavien kautta myös muihin perheisiin. On hiekkalaatikolta tavattu naapurirapun Åse, jonka äidillä on tapana siivota perjantaisin oluen voimalla. On äidin ystävän Helmin perhe, jossa on viisi lasta ja usein juhlia. Ja samalla on Leenan oma perhe, jossa kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi.

Sekä isä että äiti tarttuvat helposti pulloon, ja muutaman ottaminen venähtää naapurissa asuvan viinatrokarin suosiollisella avustuksella viikkojen ryyppyputkiksi, joita seuraa väistämätön krapula ja morkkis. Lapsien on opittava sietämään jatkuvaa epävarmuutta, väkivallan ja juoppohulluuden pelkoa, likaisia vaatteita ja tyhjää jääkaappia. Kukaan ei tule katsomaan, kun koulunsa aloittava Leena laulaa ensimmäistä kertaa Suvivirttä tai voittaa uintikisat. Kukaan ei silitä tukkaa, kun herää keskellä yötä painajaisiin. Pikemminkin painajaista on jokainen hereillä oltu hetki.

Sikalat on Susanna Alakosken omiin lapsuusmuistoihin perustuva, rujo romaani alkoholismista, perheväkivallasta ja köyhyydestä. Kaikki se ja paljon muu on ollut mahdollista 1960- ja -70-lukujen Ruotsissa, hyvinvointivaltion kainalossa. Ja on tänä päivänä.

Kirjan tarina kerrotaan Leenan silmin ja hänen näkökulmastaan. Lapsen herkkä mieli ja liian aikaisin nähdyt kauheudet kuvataan onnistuneesti ja aidosti. Tarina jatkuu aina Leenan teini-ikään saakka ja loppu jää avoimeksi. Kertoja kasvaa ja kehittyy kirjan kuluessa, ja vaikka tapahtumat ja tilanne eivät sinällään parane, jonkinmoista armoa ja helpotusta on havaittavissa.

Alkoholi hiipii kuvaan hitaasti mutta varmasti. Tiesin odottaa rajua menoa, ja siksi olin hieman yllättynyt siitä, että kirjan tarina alkaa hienovaraisemmin ja silotellusti. Kaikki on ensin ihan hyvin, on työtä ja siisti koti, kissanpentuja ja aurinkoa. Arki tuo kuitenkin mukanaan kaiken sen, mitä yksikään lapsi ei osakseen ansaitse. Kerronnallisesti ratkaisu on vaikuttava ja voimakas, kontrasti on suuri ja vavahduttava.

Vaikka Sikalat käsittelee inhottavaa aihepiiriä paikoin suorastaan inhorealistisesti, lukukokemus on antoisa monella tapaa. Leena reagoi kotioloihinsa voimakkaasti, mikä välittyy lukijalle monin tavoin. Ilmeisin on lapsen kasvava ymmärrys perheen tilanteen onnettomuudesta, mutta yhtä lailla Leenan keho  viestii siitä, ettei kaikki ole kohdallaan. Koulussa Leena leimautuu suuresti opettajiinsa, jotka saavat tässä tarinassa olla harvoja kunnollisia aikuisia, vaikkeivät hekään puutu selvästi kärsivän oppilaansa tilanteeseen riittävän nopeasti. Byrokratian rattaat ovat raskaat ja ruosteiset, valitettavasti.

Sikalat haisee oksennukselta ja virtsalta, vanhalta viinalta ja kuivuneelta vereltä. Se on paikoin lohduton ja kokonaisuutena vihastuttava kirja, joka ei kuitenkaan jätä lukijaa synkkyyteen. Leenan maailmassa on myös kaunista ja hyvää, ennen kaikkea siksi, että hänestä kasvaa vahva ja pystyvä tyttö. Kaiken pahan jälkeen voi silti toivoa parempaa.

___

Kirjasta on kirjoitettu varsin monessa blogissa, tässä jokunen linkki:

Kaisa / Kannesta kanteen
noora / Tea with Anna Karenina
Katri / La petite lectrice
Kirjanainen
Jori / Kaiken voi lukea!
Valkoinen kirahvi / Opuscolo – kirjasta kirjaan
Minna / Oota, mä luen tän eka loppuun
Aletheia / Kirjoihin kadonnut


Sikalat on 36. ruksi TBR-listallani.