Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti

Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.

Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)

Clark Accord: Paramaribon kuningatar

Surinamessa syntyneen, sittemmin Alankomaihin kotiutuneen Clark Accordin (1961–2011) esikoisromaani Paramaribon kuningatar on elämäkertaromaani Surinamen pääkaupungin Paramaribon kuuluisimmasta ja omaehtoisimmasta prostituoidusta Wilhelmina Rijburgista eli Maxi Linderistä (1902–1981). Se koostuu tuokiokuvien, välähdysten, muistojen, juorujen ja arkistotietojen virrasta, jossa Maxi Linder nähdään muiden katseen kautta. Itse hän ei ääneen pääse: tämä on muotokuva, jota malli ei itse näe.

Suriname on minulle totaalisen vieras maa, ja veikkaan, että niin on aika monelle muullekin. Paramaribon kuningatar onkin paitsi historiallinen romaani kiehtovasta ja ketään kumartamattomasta naisesta, myös kurkistus eteläamerikkalaiseen valtioon, joka on saanut tempoilla siirtomaavallan alla vuosisatoja. Vaikka romaani itsessään kuvaa "vain" 1900-luvun kahdeksaa ensimmäistä vuosikymmentä, sen sivuilla on mahdollisuus aistia Surinamen alistettua historiaa kauempaakin menneisyydestä.

Maxi Linder on nainen, jonka varhaisnuoruuden kokemukset sysivät sivuun rakastavien mutta hieman neuvottomien vanhempien viitoittamalta tieltä. Ei hänestä pitänyt prostituoitua tulla – harvasta varmaan pitää – mutta niin kuitenkin kävi. Maxi teki urastaan nousujohteisen ja kunnioitettavan: sisukkaalla ja määrätietoisella työllä ja asenteella sekä ehtymättömällä rohkeudella hän lunasti paikkansa useiden yhteiskunnan valtaapitävien verkostoissa ja sosiaalisten piirien rappusilla.

Samalla Maxi Linder kartutti omaisuuttaan ja kaikessa hiljaisuudessa myös rahoitti köyhien lasten opintoja ja mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa päättäviin asemiin. Paramaribon kuningatar kertoo ehkä ensisijaisesti päähenkilöstään, mutta siinä samalla aukeaa näköala kovaan ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa on osattava tismalleen oikeat tanssiaskeleet selvitäkseen eteenpäin ja omia tavoitteitaan kohti. Rahaa, kultaa ja oikeita omistuksia on oltava – mikään ei tule ilmaiseksi tai hyvällä tahdolla.

Kerronnallisesti romaani etenee Maxin elämänvirran mukana. Hänestä muodostuu ristiriitainen ja kiehtova kuva, jonka kaikista elementeistä ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Kuinka paljon näkemykset värittyvät, kun kertojalla on vaikkapa jotain hampaankolossa, jotain syytä katkeruuteen tai jopa vihaan? Paljon, väistämättä. Niin ikään tilaa saavat ihailevat katseet, kunnioitus ja kiitollisuus   – vaikka ne joskus peitetäänkin visusti.

Aivan ongelmaton romaani ei ole. Se esimerkiksi kuvaa karua väkivaltaa useampaan otteeseen, eikä tunnu mitenkään kyseenalaistavan alistavaa voimaa ja sen käyttöä. Tuntuu melkein kuin väkivalta nähtäisiin luonnollisena ja "asiaankuuluvana" niin, ettei sitä tarvitsekaan perustella tai pohtia. Paikoin siinä on myös hieman päälleliimattuja dialogeja, joissa Maxia käsitellään alleviivaten ja rautalangasta vääntäen.

Kokonaisuutena Paramaribon kuningatar on joka tapauksessa romaani, joka kannattaa lukea. Ei vähiten siksi, että se laajentaa omaa kirjallista maailmankuvaa maantieteellisesti, mitä pidän arvona sinänsä, vaan myös siksi, että sen kuvaama maailma ei ole lainkaan niin kaukana kuin joskus haluaisimme ehkä kuvitella. Epätoivoa, vallan väärinkäyttöä ja kiinni pysyviä ovia on lähempänä kuin aina huomaakaan.

Ja silti on aina joku sisupussi, joka ylittää esteet eikä kumartele ketään.


Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentaja: Lili Ahonen
Gummerus 2000
293 s.
De koningin van Paramaribo (1999)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Maailmanvalloitus (Suriname)

Nuoren tytön päiväkirja

Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja
Suomentaja: Eila Pennanen
Tammi 1964 (1. painos 1955)
317 s.
Het Achterhuis (1947)

Kirppariostos.


Minulla on ollut aukko sivistyksessä. En ole lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, vaikka eivätkö kaikki ole? Olen kyllä lukenut Anne Frankista, useampaankin kertaan eri lähteistä, mutta neidin oma päiväkirja on jäänyt klassikkoasemastaan huolimatta jalkoihin. Kirja on maannut hyllyssänikin jo vuosikausia jonkin muinaisen kirpparireissun tuloksena, lukematta.

Nyt oli aika.

Nuoren tytön päiväkirja alkaa kaksi päivää Annen 13-vuotissyntymäpäivän jälkeen, 14.6.1942. Anne saa syntymäpäivälahjaksi päiväkirjan, jonka hän nimeää Kittyksi. Heinäkuussa Frankin perhe (vanhemmat, isosisko Margot ja Anne) piiloutuu yhdessä kolmihenkisen Van Daanin perheen kanssa toimistotalon "salaiseen siipeen", pois natsien näköpiiristä. Anne kirjaa ajatuksiaan Kittylle yli kahden vuoden ajan, elokuuhun 1944 asti. Päiväkirjan viimeinen merkintä on elokuun ensimmäiseltä päivältä. Kolme päivää myöhemmin salaiseen siipeen tehtiin ratsia ja kaikki asukkaat pidätettiin. Frankin perheestä vain isä palasi takaisin keskitysleiriltä.

Natsien juutalaisvainot ovat aihepiiri, joka pitää suun viivana aina vain. Ihmisen pahuus ja kyky tehdä toisille ihmisille käsittämättömiä asioita eivät vain mahdu ymmärrykseen. Pahuutta on olemassa joka päivä, ympäri maailman. Ja vaikka kauheuksista tiedetään, niille ei aina osata tai haluta tehdä mitään.

Toista maailmansotaa pohtiessa tulee miettineeksi, miten on mahdollista, että jotain niin käsittämätöntä kuin natsihallinnon aatemaailma on voinut olla. Ja miten 2010-luvulla edelleen on ihmisiä, jotka yhtyvät natsien mielipiteisiin, tavalla tai toisella? Pieni mieli on ihmeissään.

Nuoren tytön päiväkirja on sekä kiehtova että rasittava lukukokemus. Se on kiehtova, koska se on aito (jonkinmoista jälkikäteistä stilisointia lukuunottamatta) dokumentti toisen maailmansodan aikaisesta Hollannista. Se on rasittava, koska se on, no, teinitytön päiväkirja. Anne on samaan aikaan naiivi, elämänhimoinen, varhaiskypsä, hölmö, ristiriitainen ja kovin aito. Niin kuin teinitytön kuuluukin.

Anne joutui elämään hyvin poikkeuksellista elämää. Ennen sotaa hän oli varakkaan juutalaisperheen kuopus, tyttö, jonka elämänpolku näytti varmastikin melko tarkkaan harkitulta. Sota ja juutalaisvainot muuttivat kaiken, ja perhe joutui muuttamaan hyvin poikkeuksellisiin oloihin. Piilottelu osoittautui hyvin raskaaksi sekä yhteiseltä että henkilökohtaiselta kantilta ajatellen. Suljetussa tilassa seuralla on suuri merkitys ja jos samalla on tarkoitus kasvaa vähitellen aikuiseksi, oletukset ja paineet nousevat jo melkoisen suuriksi.

Kirjassa on paljon arkisia huomioita, mutta samalla siinä on pohdiskelua nuoren naisen elämästä, ihmissuhteista, perheestä ja sodasta. Kahden piilossa eletyn vuoden aikana Anne kohtaa monenlaisia haasteita, vaikka elämänpiiri ei laajene tarkkaan rajattujen neliöiden ulkopuolelle. Ehkä murrosikä ja aikuistuminen on lopulta varsin universaalia, ajasta, paikasta ja olosuhteista riippumatta?

Nuoren tytön päiväkirja on tarpeellinen kirja luettavaksi edelleen, vaikka Annen elämästä on jo 70 vuotta. Tyttöys ei katoa minnekään, vaikka se lukittaisiin millaisten ovien taakse. Eikä ensirakkaus latistu, vaikkei se koskaan pääsisi raolleen avattua ikkunaa kauemmas.

Kokemuksista me koostumme, yhtä arvokkaista kaikki tahoillamme.

_____

Paljonhan tästä kirjasta on kirjoitettu. Muutamia linkkejä muihin blogeihin: Luettua, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjaurakka.

Nuoren tytön päiväkirja on yksi ruksi hitaasti etenevällä TBR90+10-listallani sekä Ihminen sodassa -haasteessa (joka on vielä viikon verran käynnissä!).

Herman Koch: Lääkäri

Herman Koch: Lääkäri
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.
Zomerhuis met zwembad (2011)

Kirjastosta.


Marc Schlosser on yleislääkäri, joka pitää yksityisvastaanottoa kotonaan pääasiassa viihde- ja kulttuurialan tähdille. Hänen perheeseensä kuuluu vaimo Caroline ja kaksi varhaisteini-ikäistä tytärtä. Tasaisehko elämä saa kolauksen, kun Marcia syytetään kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kuolemaan välillisesti johtaneesta hoitovirheestä. Onko kyse huono-onnisesta vahingosta, välinpitämättömyydestä vai jostain pahemmasta? Marcilla saattaa nimittäin olla jotain hampaankolossa naistenmies Ralphia vastaan, sillä perheet viettivät yhdessä lomaa Meiereiden rantahuvilalla, jossa tapahtui yhtä sun toistakin...

Tykästyin viime syksynä hurjasti Herman Kochin ensimmäiseen suomennokseen Illalliseen. Hyrisin tyytyväisyydestä huomatessani, että häneltä julkaistaan uusi suomennos heti tänä vuonna. Pikkupaikkakunnan kirjaston ilona tällainen kuuma uutuus nökötti suoraan hyllyssä mukaan poimittavaksi, ja ehdinkin ahmaista Lääkärin parissa päivässä mummolareissullani.

Lääkäri jatkaa osittain Illallisessa esiin noussutta tematiikkaa ja osaltaan siinä käytetään myös samanlaisia kerronnallisia keinoja. Kertojana on hykerryttävän epäluotettava ja uskomattoman epämiellyttävä Marc, lääkäri, joka ei siedä alastomuutta tai halua koskea potilaisiinsa kuin viimeisessä hädässä. Marc kärsii selvästi itsetunto-ongelmista, vaikkei mitään myönnäkään – yleislääkärinä hän ei nauti kollegoiden keskuudessa erityisen suurta kunnioitusta. Oman päänsä vietävänä oleva Marc ei tilannetta tietenkään tunnusta.

Keskeisenä teemana ovat jälleen perhesuhteet, isän suhde tyttäriinsä ja perheen sisäinen dynamiikka. Kuinka paljon vanhemman on suojeltava lastaan? Mikä erottaa ihmisen eläimestä? Missä kulkevat soveliaisuuden rajat – mihin on oltava valmis ja mihin ei? Marc kipuilee tyttäriensä kasvun kanssa, sillä hänen on vaikeaa hyväksyä heidän muutoksensa lapsista nuoriksi naisiksi. Lienee vaikeaa kelle tahansa vanhemmalle, saati sitten fyysisyyteen sairaalloisen hankalasti suhtautuvalle ihmiselle.

Lääkärissä käytetään rikottua kronologiaa, hitaita paljastuksia ja mehevää kuvailua. Perheloma rannikolla on intensiivisesti kuvattu, ja sen käänteet pakottavat etenemään sivulta toiselle. Salaisuudet nousevat esiin kukin vuorollaan, ja Marcin kertojan rooli sekoittaa pakkaa entisestään. Miehen hämmentävä persoonallisuus sopii tarinaan kuin nyrkki silmään ja vahvistaa sen sanomaa entisestään. Mihin ja kehen voi tai kannattaa luottaa? Puolisoon? Ystävään? Itseensäkö?

Lääkäri on mainio lukukokemus ja tehokas ajatustenherättäjä, joka ei kuitenkaan yllä Illallisen tasolle. Illallisen selkäpiitä karmiva kylmyys ei jätä lukijaa pitkään aikaan rauhaan, ja vaikka Lääkärin viimeisten sanojen lukemisen jälkeen olo on kiistämättä likainen – aivan kuin joku olisi juuri kertonut totuuden, jota et halunnut kuulla ja tönäissyt vielä kipeästi rintaan – se ei ole yhtä taidokas kokonaisuus.

Hyvä se kuitenkin on. Reilut 400 sivua ahmaisee kuin huomaamatta. Ja jää janoamaan jälleen lisää.

___

Lääkärin ovat lukeneet myös Leena Lumi, Jonna ja Annika K.

Hyytävä Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2012
340 s.
Het diner (2009)

Kirjastosta.


Paul Lohman on vaimonsa Clairen kanssa menossa illalliselle naurettavan kalliiseen amsterdamilaiseen ravintolaan. Hän ei mene sinne mielellään, sillä kutsujana on hänen veljensä Serge, nousukiidossa oleva poliitikko ja kenties tuleva pääministeri. Illalliselle on syynsä, sillä perheiden on puhuttava teini-ikäisten poikiensa kyseenalaisista edesottamuksista ja päätettävä, mitä tehdä – tai olla tekemättä. Juuri ennen illalliselle lähtöä Paul on löytänyt poikansa Michelin kännykästä videon, joka asettaa monta asiaa uusiin uomiinsa. Missä kulkee isän- ja äidinrakkauden raja? Mitä on luottamus? Entä veljeskateus? Illallisen tunnelma tiivistyy kovaa vauhtia aina laskunmaksuun ja juomarahan jättämiseen saakka.

Huh, mikä kirja! Innostuin Illallisesta jo kesällä, kun huomasin sen ilmestyneen, mutta jälleen kerran varausjono oli pitkä ja odotus jossain vaiheessa jo huomattavan kärsimätöntä. Lopulta oli kuitenkin minun vuoroni.

Ahmaisin kirjan vauhdilla ja nauttien, kuin herkullisen aterian ikään. Tarinan alkupuolella annoin itseni myöntää, ettei se vetänyt aivan niin hyvin kuin olin etukäteen olettanut, mutta jossain vaiheessa, aivan yllättäen, olinkin uponnut vähitellen kylmiä väreitä aiheuttavaan perhetarinaan niin syvälle, että kun kirja loppui, jäljelle jäi hyytävä olo ja pieni närästys.

Illallinen on aivan huikea kirja. Siitä ei voi paljon kirjoittaa juonipaljastuksia tekemättä, sillä tarinan ansio on ennen kaikkea sen hidas avautuminen ja uusien sävyjen ilmestyminen. Koch on tarkka ihmiskuvaaja, suorastaan pelottavan tarkka, ja paikoin minusta tuntui, kuin olisin seurannut äärimmäisen intensiivistä elokuvaa. Tai ehkä vielä rehellisemmin: kuin olisin istunut viereisessä pöydässä ja salakuunnellut naapuriseuruetta.

Kirja yllätti minut. Osasin blogitekstien perusteella odottaa laadukasta tavaraa, mutta tässä vaiheessa on erikseen kiitettävä bloggaajakollegoita siitä, että spoilauksilta on vältytty. Illallisen lukeminen joillakin ennakkotiedoilla varustettuna, mutta kaikkea tietämättä oli ainakin minulle upea kokemus. Yllätyksiä tuli, eikä Koch harrasta ennalta-arvattavuutta.

Syvimmin minuun vaikutti perhedynamiikan hienovaraisesti rakennettu mutta erittäin kokonaisvaltainen kuvaus ja sen raastava todentuntuisuus. Keskiluokkainen pikkuporvarillinen elämä tuntuu ajoittain läpikalutulta tematiikalta, mutta Illallinen tuo siihen niin terävän näkökulman, että lukijasta tuntuu kirjankansien sulkemisen jälkeen siltä, kuin joku olisi tallannut kipeästi varpaille ja pakottanut katsomaan asioita, joita ei aiemmin ole halunnut nähdä. Koch sitoo perhe-elämän, avioliiton, vanhempien ja lasten suhteet sekä kiintymyksen ja luottamuksen rajat osaksi yhteiskunnallista ajankohtaisuutta niin taitavasti, ettei voi kuin hymistä tyytyväisyydestä. Ja vähän kauhustakin – niin suurista ja samalla yksityisistä asioista, sellaisista, joita jokainen meistä saattaa kohdata, Illallinen kertoo.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Alankomaat.