Jukka Laajarinne: Kehys

Jukka Laajarinne on aivan salaa hivuttautunut yhdeksi kotimaisista kirjoittajasuosikeistani. Erityisesti esseekokoelma Tiloissa kolahti kunnolla sen viime keväänä luettuani. Sen lisäksi olen lukenut Laajarinteeltä hieman poleemisen tietokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset sekä kiehtovan romaanin 72. Nyt lukuvuoroon pääsi romaani Kehys.

Kehys muodostaa nimensä mukaisesti raamit eri ajoissa, paikoissa ja tilanteissa olevien ihmisten ja ihmisyhteisöjen tarinoille. Kaikki alkaa nuoresta isästä, joka on jäänyt yksin pienen lapsensa kanssa. Tarinat vaihtuvat kuin kohtaukset elokuvassa, nopeasti leikaten ja uusiin vaiheisiin siirtyen.

Henkilöt vaihtelevat Buddhasta käsityöläisiin, treffailevista nuorista elokuvahahmoihin, rikollisista hyväntekijöihin ja aivan tavallisiin ihmisiin. Aiheina ovat ihmisten väliset suhteet, hyvä ja paha, valinnat ja ratkaisut, sattumat ja merkitykset. Kaiken keskellä on aina kuitenkin ihminen: yksilö, jonka on jollain konstilla selviydyttävä siitä sopasta, jota elämäksi kutsutaan.

Kehyksen rakenne on kutkuttava. Juuri kun tottuu yhteen tarinaan, se vaihtuukin toiseksi. Saattaisi tällainen ärsyttääkin, mutta minua se vain kiehtoi. Tarinat jäävät väistämättä kesken, mutta ehkä parhaiden kuuluukin. Miksi antaa kaikki valmiina lukijalle, laiskaksihan siinä tulee. Nyt joutuu tekemään monta surutyötä, kun hieno hahmo katoaa, vaikka vasta ollaan tultu tutuiksi. Toisaalta näin heillä on mahdollisuus jatkaa matkaansa eteenpäin, tiettömiä teitä kohti ilman, että asiat selitetään puhki.

Kehys saa miettimään kaikkia niitä tarinoita, juonenpätkiä, ihmisiä ja tapahtumia, jotka risteävät toisiaan kaikkialla. Miten silläkin ohikulkijalla saattoi olla aivan samanlainen ajatus yhtä aikaa mielessä, kuinka turhia murheita tulee kantaneeksi, miten lähellä suuret käänteet ovatkaan. Samalla saa lohtua siitä, että suuri osa elämää on kuitenkin aika tasaista, sitä ihan tavallista, ja niin on kaikilla muillakin, vaikka joskus voisi muulta näyttää ja kateus kalvaa, kun vertaa muiden upeita elämiä omaan keskinkertaiseensa.


Jukka Laajarinne: Kehys
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2010
175 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Helena Rintala / Kiiltomato.net, Antiaikalainen, Rakkaus on koira helvetistä

Älyn iloa

Onko älykkyys kirjallisuudessa pelote vai kiihote? Olen taipuvainen ajattelemaan, että paikoin molempia. Vaikken millään muotoa vähättele kirjallisuuden viihdyttävää voimaa, on sen ehdottomasti annettava myös painiskeltavaa ja purettavaa. Oikeastaan ennen kaikkea juuri sitä. Jotain uutta, kirkasta, erilaista. Jotain, mitä en itse osaisi sanoiksi pukea, mutta josta olen ehkä joskus saanut pienesti kiinni.

Kun kirjailija heittää lukijan eteen vieheitä, joita ei kuitenkaan ala kelata takaisin, tulee joskus hylätty olo. Osaanko, ymmärränkö? Aina en ymmärrä, ja silloin turhauttaa. Mitä knoppailua ja snobbailua tämä nyt on olevinaan? Mutta sitten kun ajatukset asettuvat järjestykseen, mieli kiepauttaa esiin jotain uutta ja aivot ovat päässeet parhaaseen käyttöönsä – silloin olo on kuin palkitulla.

En fanita ihmisiä kevein perustein, mutta kun fanitan, asetelma ei helpolla horju. Pelonsekainen ihailuni David Foster Wallacea on mitä suurimmissa määrin käynyt jo ilmi, eikä Lena Anderssonkaan ole tässä blogissa uusi nimi. Mitä kirjoittajia! Nyt olen lukenut jälleen lisää heiltä ja heistä, syvää älyn iloa tuntien.

Lena Anderssonin kokoelma Enpä usko – ajatuksia ja kannanottoja (Siltala 2016) koostaa yhteen hänen kolumnejaan Dagens Nyheter -lehdestä vuosilta 2010–2015 sekä yhden toisaalla julkaistun tekstin. Kolumnimitta on luonnollisesti tiivis ja Andersson käyttää sitä osaavasti. Sanna Mannisen erinomainen suomennos tekee kokoelmasta hallitun ja sulavan.

Andersson ottaa kantaa yhteiskuntaan, uskontoon, monarkiaan, muuttoliikkeisiin, kouluun ja ihmisyyteen. Hän on kärkevä muttei paasaavaa, nokkela muttei ärsyttävä ja haastava muttei vaikeaselkoinen. Kolumnien kärjet on valittu huolella, ja vaikka Andersson on kaikin tavoin hyvin laaja-alainen, tekstit eivät rönsyile laisinkaan. Pikemminkin ne saavat huokaamaan tyytyväisenä. Kuinka hienosti asiayhteyksiä voikaan rakentaa, perspektiiviä laajentaa ja ajatuksia veivata eteenpäin ilman turhia sivulauseita, alleviivaamista ja jaarittelua.

Andersson ei ole yhden asian airut, vaan hänen ajattelunsa monipuolisuus ja argumentointitaidot tarjoavat laajan kattauksen ihmiselämän aihepiirejä. Hän ei linnoittaudu omaan torniinsa huutelemaan mielipiteitään, vaan käy kolumneissaan myös keskustelua lukijoiden ja palautteenantajien kanssa. Ihailtavaa, tyyntä mutta äärimmäisen terävää. Jotain sellaista, josta säteilee ihmisenä ihmisten joukossa elämisen taitoa – joka ei ole lainkaan itsestäänselvää tässä ajassa.

Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015) on puolestaan seitsemän kirjoittajan tekstikokoelma aiheesta DFW. Tekstit liikkuvat omakohtaisista Wallace-lukukokemuksista aina kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin ja filosofiaan. Niitä on ilo lukea, sillä kirjoittajat – joukossaan muun muassa Samuli Knuuti ja Tommi Melender – suhtautuvat aiheeseensa monipuolisesti, tarkasti ja aidosti.

David Foster Wallacen tuotannon lukeminen on ollut minulle seikkailu ja haaste, joka on tarjonnut oivalluksen hetkiä siinä missä tukkoisia turhautumisiakin. Jokainen lukemani teos on kuitenkin tarjonnut erinomaista älyn mittelöä, ajatusten uudelleen järjestelyä ja mannaa lukijuudelle. Häntä itseään ja hänen tuotantoaan koskevien tekstien lukeminen jatkaa samaa. Herättelee, pohdituttaa.

Samalla huomaan reflektoivani omaa lukemistani. Miksi olen hullaantunut Wallaceen? Olenko edes oikeasti? Vai onko kyse siitä, että olen ihastunut johonkin mielikuvaan hänestä tai ajatukseen siitä, että ollakseni itse jotenkin älykkäämmän oloinen minun pitää pitää David Foster Wallacesta? Rakennanko jotakin roolia lukijana, koska lukemiseni ja lukijuuteni on blogin vuoksi julkista, näytillä olevaa ja muiden arvioitavissa?

Vaikka seilailen oman lukijuuteni kanssa osin epäilyksen mailla, yhdestä asiasta olen varma. Älyn ilo kirjallisuudessa ei himmene, vaan loistaa koko ajan kirkkaampana ja olennaisempana seikkana. Sitä minä lukemiseltani haluan: haastetta, kiperyyttä, uusia tapoja nähdä ja ajatella, aina uusia maailmoja.


Lena Andersson: Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
174 s.

Omasta hyllystä.


Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2015
158 s.

Kirjastosta.

_______

Anderssonin kokoelmasta on kirjoittanut myös Ulla. Antti Hurskaisen teksti David Foster Wallacen lukemisesta täällä.

Tee itsestäsi mestariajattelija

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2012
224 s.

Kirjastosta.


Filosofi Lauri Järvilehdon kirjoittama Tee itsestäsi mestariajattelija ei tarjoa taikasauvaa, jonka avulla lukijan aivot naksahtavat jotenkin erikoisella tavalla kohdilleen ja Mensan jäsenhakemuskaavakkeen täyttö olisi nimmaria vaille valmis. Sen sijaan se mahdollistaa mainion ja virkistävän lukukokemuksen, katsauksen aivotoimintaan ja ajattelututkimukseen, muutamia käyttäytymistieteellisiä anekdootteja sekä arkisia vinkkejä siihen, kuinka omaa ajatteluaan voi kehittää haluamaansa suuntaan.

Bongasin kirjan Maukan helmikuisesta blogitekstistä ja varasin sen kirjastosta saman tien. Ihan hyvä, että kirjaa sai jonkin aikaa odottaa, sillä tarkemmin ajatellen juuri nyt oli sopiva hetki tarttua tällaiseen teokseen. Olen ollut väsynyt ja stressaantunut viime aikoina, ja Järvilehdon jutusteleva ja syyllistämätön teksti tuli hotkaistua melkein yhteen putkeen – pieni hymynkare kasvoilla.

Tee itsestäsi mestariajattelija on tiivis muttei tunnu täyteen ahdetulta. Sen keskeiset pääluvut käsittelevät ajatuksia ja niiden teoriaa, ihmismieltä, ympäristön vaikutusta ajatteluun, hyvinvointia ja harjoittelua. Mukana on käytännön harjoituksia, joita tekemällä saattaa hyvinkin kehittää itseään ajattelijana, luovien ideoiden tuottajana, visionäärinä ja jopa hyväntekijänä. Toki osa niistä on hyvin simppeleitä ja jopa vähän kuluneen tuntuisia, mutta toisaalta: miksi pitäisi aina olla niin nihkeä, miksei antaisi vaan mennä ja pyrkisi aktiivisesti eroon masentavista mietemadoista ja ajatus-anakondista, vaikka sitten yksinkertaisten harjoitusten avulla. Minä ainakin aion yrittää, sen verran isoksi nämä omat matoni ovat jo päässeet kasvamaan.

Kirja ei ole vaikea, vaikka se esitteleekin haastavaa aivo- ja mielentutkimusta. Tieteelliseen tekstiin tottumattoman lukijan ei siis kannata säikähtää, tämä kirja aukeaa kyllä ihan kaikille. Itse olin helpottunut saatuani selville, että stressaantuneena oleminen ei sinänsä ole lainkaan ihme, sillä työmuistissamme on tilaa vain korkeintaan seitsemälle eri väylälle. Pitkään jatkuvat stressitekijät voivat viedä niistä useamman yhtä aikaa ja pitää niitä varattuna pidempään, jolloin ei ole ihme, että ajatukset puuroutuvat: päässä ei yksinkertaisesti ole tilaa muulle.

Itseapu-fiiliksiä kirja ei juurikaan herättänyt, mitä pidän hyvänä asiana. Toisethan toki pitävät sellaisesta kirjallisuudesta ja se heille suotakoon, mutta itse en kuulu siihen väkeen (tai ainakaan mitään en myönnä!). Nähdäkseni Tee itsestäsi mestariajattelija on vakavastiotettava vaan ei ryppyotsainen piristysruiske, jonka tarkoituksena on muistuttaa lukijaa siitä, että vaikutamme itse suuresti siihen, kuinka maailman näemme ja koemme, ja voimme jatkuvasti harjoittaa itseämme johonkin valitsemaamme suuntaan. Ajattelussakin mestariksi tullaan vain ja ainoastaan harjoittelemalla.

___

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen, kategoriaan Psykologia. Samalla kohoan kunnioitetulle hehkulamppu-tasolle!