Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus

Millaista on elämä 1000-kerroksisessa pilvenpiirtäjässä, jonka sisällä on (lähes) kaikkea, mitä ihminen voi kaivata ja tarvita? Millaista on elämä, kun geenimanipuloinnin avulla on mahdollista tehdä täydellisiä lapsia, kun viestintäteknologia on käytettävissä silmän räpäyksellä, kun lääkkeetkin personoidaan kullekin sopiviksi?

Yhtä juonittelua ja ihmissuhdekoukeroa se on, se elämä, ainakin mikäli on uskominen Katharine McGeen trilogian avausosaa Tuhat kerrosta – Pudotus. Ja miksipä sitä ei voisi uskoa! Kirjassa eletään 2100-luvulla ja New York on rakentunut Tornin sisälle, entisen Central Parkin päälle. Mitä ylempänä Tornissa elää, sen parempiosainen on. Sen tietää Avery, jonka perhe asuu Tornin kattohuoneistossa, kaiken huipulla. Avery ei kuitenkaan ole onnellinen, sillä hän on sydänjuuriaan myöten rakastunut – adoptioveljeensä Atlasiin.

Averyn parhalla ystävällä Ledalla on niin ikään intohimoisia tunteita Atlasia kohtaan sekä synkkä salaisuus: hän on ollut kesän huumevieroituksessa, eikä aio koskaan paljastaa sitä kellekään. Kun Ledan tunteet Atlasia kohtaan myllertävät yhä syvemmiksi, hän päätyy palkkaamaan huippuhakkeri Wattin avukseen selvittääkseen, missä Atlas liikkuu ja kenen kanssa. Wattin hakkerointitaidot ovat toki vailla vertaa, mutta hänellä on myös melkoinen apuväline: itse ohjelmoitu laiton kvanttitietokone Nadia, jonka Watt on asennuttanut omaan päähänsä.

Averyn ja Ledan ystävä Eris saa omalla tahollaan kylmää kyytiä, sillä hänen perheensä perustukset romahtavat, kun selviää, ettei Erisin isä olekaan hänen biologinen isänsä. Erisin ja hänen äitinsä elämänlaatu romahtaa, kun he joutuvat muuttamaan yläkerroksista Tornin pohjaosiin. Siellä on tosin tarjolla kaikkea sellaista, mitä Eris ei aiemmin ole yltäkylläisen elämänsä takaa nähnyt.

Rylin on syntyjään pohjakerroksen tyttöjä. Hän on jättänyt koulunsa kesken ja mennyt töihin huolehtiakseen pikkusiskostaan Chrissasta tyttöjen äidin kuoltua. Rylin täyttää arkensa työllä ja penninvenytyksellä ja viikonloppunsa huumebileillä. Kun hän saa työtarjouksen yläkerrosten pojalta, niin ikään vanhempansa menettäneeltä Cordilta, elämä saa uuden suunnan – elleivät vanhat velat ehdi upottaa Ryliniä ennen sitä.

Tarina alkaa, kun nimeltä mainitsematon tyttö putoaa Tornin katolta kuolemaan. Viimeisissä käänteissä selviää, kuka tyttö oli ja miksi hän putosi. Siinä välissä kuvataan parin kuukauden takaa alkavia tapahtumakulkuja, jotka johtavat tragediaan.

Tuhat kerrosta – Pudotus on ollut ilmeisesti jossain vaiheessa myynnissä halpana e-kirjana, sillä juuri olleen loman (josta varmaankin vielä lisää myöhemmin!) paluulennolla löysin sen Koboni uumenista. Kirja tarjosi erittäin viihdyttäviä lukuhetkiä jopa siinä määrin koukuttavasti, etten meinannut malttaa nukkua seuraavanakaan yönä.

Teinien ihmissuhdesoppa ei ole aivan ensimmäinen kiinnostuksenkohteeni fiktiossa (etenkin edellisessä työssäni sain selvitellä niitä tosielämässä aivan riittämiin), mutta McGee on kirjoittanut rakenteeltaan toimivan ja intensiteetiltään koko ajan kiristyvän tarinan, jonka jatkoa jäin nyt nälkäisenä odottamaan. Henkilöt ovat hyvin kehiteltyjä – pikkuisen stereotyyppisiä mutta silti uskottavia – ja heidän erilaisten elämänpiiriensä ja kokemustensa kautta kuva Tornin hierarkiasta ja yhteiskunnasta pääsee avautumaan monelta kantilta.

Samoin McGeen visioima tulevaisuus on ilahduttavan valoisa. Teknologia on kehittynyt uusiin sfääreihin, mutta sen vastapainona köyhemmilläkin ihmisillä on varaa hyödyntää sitä elämässään. Toisaalta tuloerot ovat suuret ja elintaso vaihtelee valtavasti. Sosiaalisen nousun mahdollisuus on olemassa, mutta sen eteen joutuu näkemään valtavasti vaivaa – tai rikoksia. Sattumalla on toki myös oma osuutensa. Viestintä on nopeaa ja ihminen tarkoin seurattavissa, jolloin ne, jotka koettavat piiloutua, erottuvat selkeinä poikkeuksina.

Kirjassa on tuhtiutta ja mittaa, mutta toisaalta se on niin vetävästi kirjoitettu, ettei ylimääräistä oikein osaa määritellä. Loppua kohden kierrokset kovenevat ja jännitteet lisääntyvät, mikä lupaa hyvää jatkoa ajatellen. Melkoisia salaisuuksia on nimittäin kullakin kannettavanaan, ja joku aikoo selvittää, mitä todella tapahtui ja miksi...


Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Pudotus
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2016
446 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Minun mielessä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Hurja Hassu Lukija, Tylypahkan kirjasto, Todella vaiheessa, Kolmas kirja taskussa     


Haasteet: YA-lukuhaasteeseen ruksaan bingoruudukosta kohdan Sinua kiinnostava aika/paikka. Yhdysvallat-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan New Yorkiin sijoittuva kirja. Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 33. Kirja, jossa kerrotaan rakkaustarina tulee myös kuitatuksi. Lisäksi pääsen avaamaan Jatkumo-haasteen.

Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Tammi 2012
410 s.
A Visit from the Goon Squad (2010)

Kirjastosta.


Tätä kirjaa odotin paljon. Ja kauan. Jono kirjastossa oli p i t k ä, tuskaisen pitkä ja hidas. Mutta lopultakin!

Jennifer Eganin Aika suuri hämäys on viimeisin Pulitzer-voittaja, erikoinen ja sävähdyttävä lukukokemus. Kirja ei ole perinteinen romaani, muttei novellikokoelmakaan. Episodiromaani-nimitystä huomasin jossain käytetyn, varsin osuvasti.

Aika suuri hämäys kattaa monta vuosikymmentä, lähes puoli vuosisataa. Sen keskiössä ovat musiikkituottaja Bennie Salazar ja hänen assistenttinsa Sasha, joita kaikki romaanin osiot tavalla tai toisella koskettavat, vaikkeivät heidän näkökulmastaan asioita aina kuvaakaan. Ollaan San Franciscon punkpiireissä, New Yorkin kaduilla, pilvenpiirtäjissä ja Hudson-joen varrella, matkataan tapaamaan trooppisen maan sotilasjuntan diktaattorikenraalia, ollaan safarilla Afrikassa lähes Hemingwayn hengessä, nähdään 2020-luvun teinitytön elämään powerpointin muodossa olevan päiväkirjan kautta. Ihmiset vaihtuvat, tapaavat toisiaan ja ovat tapaamatta – ohittavat menneen, nykyhetken ja tulevan liiankin helposti.

Tästä tarinasta on vaikeaa tehdä kattavaa tiivistystä, muttei se taida olla tarpeenkaan. Vaikka tapahtumia marssitetaan esiin, varsinaisia juonenkäänteitä kiinnostavampana pidin tunnelmaa ja vaihtuvia kerrontatekniikoita. Jopa sä-muodossa kirjoitettu osio toimi! Powerpoint-homman olin jo ehtinyt unohtaa, kunnes se sitten lävähti silmille. Totuttelua sen lukeminen vaati, ja ehkä olen vielä liiaksi omien pp-traumojeni vanki ymmärtääkseni sen perimmäistä tarkoitusta. (Auskuvuonna tuli tehtyä pp-esityksiä aivan liikaa. Aivan ehdottoman liikaa ihan kaikkien kannalta.) Muoto siis vei huomioni kärjen sisällön sijaan, mutta jotain sain silti irti itse tarinastakin myös tässä osiossa. Ainakin jonkinasteista surua. Ja aikuiseksi kasvamisen tuskaa. Vanhemmuuden väsymystä.

Me seisomme pitkään hiljaa katsellen aurinkopaneelien liikettä

Paneelit ovat kuin robottininjoja tai chi -harjoituksissa.

Isä pitää minua kädestä.

En halua koskaan kotiin.

Haluan jäädä tänne ainiaaksi isän kanssa.

(s. 357)

Maailma, jossa kirjassa eletään, on tuttu ja samalla vieras. Sen ilmiöt ja tavat olla ovat tuttuja, mutta silti ne pitävät hieman etäällä. Lukija on tarkkailija, ei niinkään kanssakokija. Etuliepeen mukaan "Aika suuri hämäys tallentaa elävästi hetket joina ihmiselämät risteävät, ne merkittävät tilanteet, joista onnistumiset ja tragediat saavat alkunsa". Niin minäkin sen koen.

Tämän kirjan lukeminen oli, suokaa anteeksi latteahko ilmaisu, ihanaa. Tarina imi ja Eganin tekstiä oli ilo lukea. Se soi ja swengasi, otti mukaansa eikä pudottanut kärryiltä. Kirjan pohjavire on melankolinen: aika kuluu ja ihmisen on suotavaa tajuta se, tai voi käydä köpelösti. Toiset saavat enemmän kuin toiset, jotkut oppivat nauttimaan saamastaan aiemmin, jotkut eivät koskaan. Silti pysytään hyvin arkisella tasolla, ihmiselämän vaiheissa. Vai onkohan se sittenkään kovin arkista? Ehkä se onkin parasta ja juhlallisinta, mitä meillä on. Paljon muuta ei edes käteen jää. Jos sitäkään.

Aika suurta hämäystä on luettu paljon, tekstejä suorastaan tulvii Googlesta. Pari viimeisintä huomaamaani ovat Liisan ja Anna Elinan kirjoittamia.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (Modern Women Writers) sekä omaan Pulitzer-haasteeseeni.

Ja virtahevot kiehuivat altaissaan

William S. Burroughs & Jack Kerouac: Ja virtahevot kiehuivat altaissaan
Jälkisanat: James W. Grauerholz
Suomentajat: Sami Heino (Kerouac) ja Elina Koskelin (Burroughs + jälkisanat)
Sammakko 2010
157 s.
And The Hippos Were Boiled In Their Tanks (2008)

Kirjastosta.


Vuonna 1944 nuori ja komea Lucien Carr kyllästyi lopullisesti häntä pitkään piirittäneen vanhemman miehen David Kammererin suosionosoituksiin ja puukotti hänet. Carr pyöri samoissa piireissä vielä tuntemattomien suuruuksien, Burroughsin ja Kerouacin kanssa, joille hän myös ensimmäisenä tunnusti tekonsa. Nämä eivät hiiskuneet tiedostaan poliisille, mistä seurasi myöhemmin hankaluuksia. Burroughs ja Kerouac kirjoittivat tapahtumista, "murhasta joka synnytti beatin" yhteistuumin yhtä vetelehtivää viikkoa kuvaavan teoksen, Ja virtahevot kiehuivat altaissaan, jota kukaan ei kuitenkaan halunnut silloin julkaista. Sitten kun julkaisuhaluja olisi ollut, varsin kunniakkaan uran nuorisolaitosrangaistuksen jälkeen tehnyt Lucien Carr esitti vienohkon pyynnön, ettei kirjaa julkaistaisi hänen elinaikanaan. Toimitustyön tehnyt James W. Grauerholz, William S. Burroughsin perikunnan uskottuna miehenä, oli luvannut kunnioittaa pyyntöä. Carr kuoli vuonna 2005, jonka jälkeen Virtahevot oli mahdollista saattaa kansan luettavaksi.

Beat-sukupolven sedät ovat minulle hieman etäisiä tyyppejä. Niminä toki tuttuja, mutta kirjalliselta tuotannoltaan lähinnä selailutason tuttavuuksia. Ja virtahevot kiehuivat altaissaan oli kuitenkin taannoin kirjastossa houkuttelevasti esillä, ja sen hauska nimi kiinnitti huomioni. Pitihän se nappaista lainaan, ilman muuta.

Burroughs ja Kerouac kertovat tappoon johtaneen viikon tapahtumista vuorotellen, peitenimien takaa. Tuo elokuinen viikko vuonna 1944 pitää sisällään luvattoman paljon alkoholia, tupakkaa, baarissa lojumista ja yleistä ajantappamista. Porukka koettaa keplotella eteenpäin vähäisin rahoin, pummien, nujakoiden, hanttihommia etsien. Carr ja Kerouac (kirjassa nimillä Phillip Tourian ja Mike Ryko) koettavat päästä pestautumaan merimiehiksi rahtilaivaan, jonka kyydissä heidän olisi mahdollista matkustaa Ranskaan kokemaan uusia seikkailuja. Muutama typykkäkin pyörii jaloissa, mutta heistä ei ole niin väliksi. David Kammererin hahmo (Ramsay Allen) on oikea surullinen ritari: toivottoman pihkassa häntä huomattavasti nuorempaan ja pahaksi onneksi heteroon nuorukaiseen, joka lähinnä käyttää hyväkseen ihastuneen miehen lompakkoa ja hyväntahtoisuutta.

Surkeiden sattumusten sarja päättyy Ramsay Allenin kuolemaan ja Phillip Tourianin tuskaiseen tunnustukseen. Kirjassa jokin naksahtaa kohdilleen vasta silloin: muun ajan ihmiset vain roikkuvat, laahustavat ja tuhlaavat aikaansa. Kukaan ei ole erityisen miellyttävä henkilö, lähinnä moiset loiset herättävät ärtymystä. Mikä on ehkä tarkoituskin.

Ajankuvana kiehtova, todellisuutta värittävänä fiktioon kallistuvana tuotoksena mainio. Loppusanat kruunaavat kokonaisuuden: näistä hemmoista haluan tietää lisää. Kammererin kuolema oli aikanaan lööppitason uutinen ja vaikutti merkitsevästi beat-sukupolveen ja sen ihmisiin. Tuskinpa olisin tällaisestakaan tullut muuten tietoiseksi.

Kiitos siis perikunnille käsikirjoituksen säilyttämisestä ja Grauerholzille sen toimittamisesta. Ovathan nämä nyt omalta osaltaan melkoisia kulttuurihistoriallisia helmiä.

Kirjan erikoista nimeä avataan hieman tarkemmin jälkisanoissa, joskaan sen alkuperää ei aivan varmaksi uskalleta väittää. Tarinassa se on upotettu radiouutisiin, joissa kerrotaan eläintarhassa syttyneestä tuhoisasta tulipalosta, jossa virtahevot kiehuivat elävältä altaissaan. 

Juuri sopivan outoa häröilyä meikäläisen makuun. Lisää näitä.

---

So American, Beatniks.