Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Tohtori David Livingstone lienee yksi maailmanhistorian kuuluisimmista tutkimusmatkailijoista, ainakin näin länsimaalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Hän syntyi Skotlannissa vuonna 1813 ja kuoli Sambiassa vuonna 1873. Livingstonen viimeisen tutkimusmatkan tarkoituksena oli löytää Niilin lähteille, mutta se päättyi hänen kuolemaansa.

Mutta ei tässä pitänyt Livingstonesta puhua, oikeastaan hän on tällä kertaa sivuseikka.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on ihastuttavan eloisa, herkullinen ja raadollinen kuvaus ajasta ja tapahtumista David Livingstonen kuoleman jälkeen. Livingstonen uskolliset palvelijat ja matkakumppanit päätyivät neuvottelujen jälkeen hautaamaan hänen sydämensä ja sisäelimensä kuolinpaikalle mutta kuljettamaan luut rannikolle ja siitä eteenpäin Isoon-Britanniaan saakka. Romaani kertoo pitkästä matkasta, jonka seurue teki Livingstonen maallisten jäänteiden kanssa.

Tarinan näkökulma on kaksijakoinen. Ääneen pääsevät Livingstonen rempseä kokki Halima ja hänen jälkeensä pappeudesta haaveileva käännynnäinen, orjuudesta kristittyyn lähetyskouluun pelastettu Jacob Wainwright. Henkilöhahmot eivät voisi olla erilaisempia. Siinä missä Halima on käytännöllinen, suurpiirteinen ja hätkähtämätön, Jacob pyrkii kaikessa ilmaisussaan huolehtimaan säädyllisyydestä, kristillisyydestä ja jälkeensä jättämistä merkityksistä. Halima kertoo tapahtumista niin kuin ne kokee, Jacob kirjaa niitä päiväkirjaansa tarkkaan sanojaan punniten, toiveenaan, että teksti julkaistaisiin joskus.

Gappahin romaani on yhtäältä kiehtova ja hyvin rakennettu historiallinen romaani, toisaalta kiinnostava kannanotto historiankirjoituksen muodostumiseen. Etenkin Jacobin suureelliset suunnitelmat ja jatkuva itsensä tarkkailu ja toiminnan tiedostaminen kuvaavat historiankirjoituksen monitulkintaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monet lähteet, joihin historiallinen tietomme ja ymmärryksemme perustuu, ovat hyvin itsetietoisia ja tarkoituksellisesti koostettuja, eivät mitään viattomia ja satunnaisia tietyistä historiallisista hetkistä säilyneitä "aarteita".

Pimeydestä loistaa valo saa lukijansa tuntemaan viidakon uhan, matkan raskauden ja seurueen turhautumisen. Sen mukana uppoaa vieraaseen maailmaan, jossa on kuitenkin paljon tuttua yleisinhimillistä: väsymystä, riitoja, ristiriitaisia pyrkimyksiä, pettymyksiä. Kaiken yllä on yhteinen päämäärä, tavoite jonka toteutuminen on kiinni monesta selkänahasta ja hiertyneestä jalkapohjasta.


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2019
377 s.
Out of Darkness, Shining Light (2019)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lumiomena, Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Donna mobilen kirjat, Kirjojen kuisketta

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Tammikuun lyhyitä: Tikkurila-Minecraftista Algeriaan, Beniniin ja pimeään kellarikomeroon

Tammikuu oli oivallinen lukukuukausi. Luin 12 kirjaa, paljon enemmän kuin viime aikoina ylipäänsä ja suuremmalla innolla kuin pitkään aikaan. Toki sillä oli suuri vaikutus, etten ollut tammikuussa lainkaan töissä: ensimmäisen viikon olin joululomalla ja siitä alkoikin sitten äitiysvapaa. (Ei, pieni lukutoukka ei ole vielä(kään) osoittanut kiinnostusta poistua kotelostaan.)

Muutamasta tammikuun kirjasta aion kirjoittaa vielä myöhemmin lisää, mutta tähän postaukseen kasaan neljä sellaista, joista kerron lyhyesti. Viime vuoden blogialhon jälkeen tuntuu tärkeältä kirjata edes hieman tarkemmin talteen luettuja kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia - edes lyhyesti.

Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka kolmas kirja Sunnuntaiesseet julkaistiin viime vuonna. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet viitisen vuotta sitten, ja pidin siitä todella paljon.

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä erilaisista kulttuurin muodoista. Arnkil käsittelee esimerkiksi liikkuvaa kuvaa, runoja, proosaa, lastenkulttuuria ja pelimaailmoja. Aiheet lentelevät laidasta laitaan ja ilahduttavat monipuolisuudellaan.

Arnkilin esseiden ansioksi on ilman muuta annettava se, että vaikka aihe ei olisi itselle edes tuttu, sitä käsittelevän esseen lukeminen on silti suurta iloa. Itse en esimerkiksi ole koskaan katsonut tv-sarja Breaking Badia tai lukenut Pauliina Haasjoen runoja, mutta silti luin mielelläni Arnkilin ajatuksia niistä. Toisaalta en erityisemmin piittaa Tuntemattomasta sotilaasta tai Petri Tammisen Meriromaanista (jonka sentään olen lukenut, mutta joka ei jättänyt oikein mitään tuntemuksia) - ja kappas, silti luin niitä käsittelevät esseet tyytyväisenä.

Arnkil käsittelee myös Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania (johon perustuvan immersiivisen näytelmän olen kokenut), Tikkurilaa Minecraftin kautta ja Ryhmä Hauta. Monipuolista ja ilahduttavaa, kerta kaikkiaan. Teksti on tyylikästä, älykästä ja konstailematonta, ajattelu kirkasta ja selkeää. Voihan esseet, ne ovat niin mainioita!


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Joann Sfarin Rabbin katti on kolmen albumin sarjakuvakokoelma, joka vie lukijan 1930-luvun Algeriaan. Ei kovin tuttu aihe, ei tosiaan. Pääosassa sarjakuvassa on juutalainen rabbi, hänen kaunis tyttärensä Zlabya ja heidän kissansa, joka oppii puhumaan ja on muutenkin aika poikkeuksellinen kaveri.

Tripla-albumi koostuu kolmesta osasta, jotka ovat Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Sfar herättää miljöön ja kulttuurin eloon ilahduttavilla yksityiskohdilla, seesteisellä värimaailmalla ja vinkeällä tarinalla kiinnostavine hahmoineen. Rabbi itse on hieman hölmö mutta sympaattinen, Zlabya-tytär nokkela ja kissa sopivan kiero ja kuitenkin mainio.

Rabbin katti oli hauska tuttavuus tarinallisesti, mutta kuvatyyliltään se ei ehkä ole minulle kaikkein mieluisin. Sfarin tyyli on melko kulmikas ja osin karski, ja etenkin ihmishahmot ovat tietyllä tavalla "tönkköjä", vaikka totta kai taidolla tehtyjä.

Periaatteessa erikoisen poppoon seikkailuja voisi mielellään seurata lisääkin.


Joann Sfar: Rabbin katti
Suomentajat: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Egmont Kustannus 2006
142 s.
Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions, Le Chat du Rabbin 3: L'Exode (2001-2003)

Kirjastosta.


Haasteet: Pariisi-Dakar-kirjaralli (Algeria)

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoin kirjahyllyssäni vuodesta 2004 majailleen Vivi-Ann Sjögrenin omaelämäkerrallisen kirjan Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo tuolloin viitisentoista vuotta sitten, jolloin luin muutenkin Sjögrenin ihania muistelmakirjoja. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että Sjögren on elänyt kiehtovan, kokemusrikkaan elämän.

Kasvokkain on Sjögrenin kirjoituskokoelma Beninistä. Hän vieraili siellä olevassa taiteilijaresidenssissä Villa Karossa vuosituhannen vaihteessa ja palasi Beniniin vielä uudelleen asumaan joksikin aikaa sen jälkeen. Kirja kuvaa kokemuksia, kohtaamisia ja ajatuksia, joita Benin ja Afrikka laajemmin Sjögrenin eteen toivat.

Itse en ole koskaan käynyt Afrikan mantereella, toivottavasti jonain päivänä pääsen. Ja vaikken monessa muussakaan maailmankolkassa ole käynyt, muiden kokemukset niistä kiehtovat ja kiinnostavat kovasti. Sjögrenin ote omiin kokemuksiinsa on lempeä, konstailematon ja avarakatseinen. Hän myöntää omat heikkoutensa ja kompastuskivensä, eikä toisaalta rakenna kohtaamistaan vieraan kulttuurin muodoista sen enempää uhkakuvia kuin ihanteitakaan.

Sjögreniä lukiessa on aina sellainen olo, että maailmassa on hyvää ja lempeää, inhimillistä ja aitoa. Kaikesta pahasta ja kolhivasta huolimatta suuri osa elämää on edelleen ihmisten välisiä kohtaamisia, onnistunutta kommunikointa ja uuden oppimista ja ymmärtämistä. Miten lohdullinen ajatus.


Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä
Suomentaja: Saara Villa
Schildts 2003
291 s.
Detta möte (2002)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Benin).

Tuuve Aron novellit ovat olleet minulle ilahduttavaa luettavaa vuosien varrella. Ne ovat useimmiten hieman absurdiin taipuvaisia, villejä ja hyväntuulisia, vaikka aiheet voivat olla karujakin.

Kirjaston suositushyllystä bongasin Tuuve Aron tuotannolle harvinaisemman teoksen: romaanin. Karmiina on Aron esikoisromaani ja tarinaltaan ehdottomasti yhtä villi kuin monet hänen novelleistaankin.

Päähenkilö on 17-vuotias tyttö Karmiina, joka on elänyt koko ikänsä lukittuna saunan kellarikomeroon. Hänen kasvojensa ja kehonsa toinen puoli on ruhjoutunut jo vauvana, kun äiti viskasi Karmiinan ja hänen kaksoissiskonsa kaivoon. Nyt aikuisuuden kynnyksellä Karmiina on päässyt vapauteen, ei ehkä siisteimmällä mahdollisella tavalla, mutta päässyt kuitenkin.

Karmiinalta puuttuvat ymmärrettävästi sosiaaliset taidot ja "normaalit" käytöstavat. Hän ei osaa kohdata muita ihmisiä, mutta sentään osa muista ihmisistä osaa kohdata hänet. Kaikki tosin eivät, eikä taakse jää pelkkää hymyä. Käänteet tarinassa ovat melkoisia, ne ilahduttavat ja vähän karmivatkin.

Aron omaperäinen tyyli on mieleenpainuva. Itse pidän siitä enemmän novelleissa, Karmiina alkoi pidemmän päälle käydä hieman raskaaksi luettavaksi erikoislaatuisuutensa vuoksi.


Tuuve Aro: Karmiina
WSOY 2004
270 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi on kirjailija, josta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Hänen esikoisromaaninsa Matkalla kotiin pyöri muutamia vuosia sitten kirjamaailmassani, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt myös minä luin sen, ja ilahduin.

Episodimainen romaani kertoo kahden toisiaan tuntemattoman ghanalaisen sisaruspuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan 1700-luvulta 2000-luvulle. Etusivulla sukupuussa esitellyt henkilöhahmot astuvat vuorotellen esiin ja rakentavat omalta osaltaan sukupolvien ketjun tarinaa. Toinen sukuhaara kokee elämän pääosin Ghanassa, toinen rakentuu Yhdysvaltoihin, jonne kantaäiti Esi Asare viedään orjaksi.

Vuosikymmenten ja -satojen kulkuun mahtuu paljon inhimillistä historiaa, kärsimystä, onneakin. On hyvin valittuja puolisoja ja huonosti valittuja. On nimettömäksi jääviä isiä, ikuisesti kadoksiin joutuvia äitejä. Sisarussarjat ovat suuria tai pieniä, jotkut menetetään ja toiset pysyvät. Köyhyyttä ja kurjuutta koetaan, mutta niin myös yhteiskunnallinen nousu ja oman paikan vakiinnuttaminen ovat mahdollisia.

Gyasin kerronnassa henkilöt saavat oman äänensä, oman lukunsa ajan he ovat kaiken keskipisteenä, vaikka heitä ennen on ollut jo monta ja heidän jälkeensäkin tulee vielä seuraavia. Jokainen tarinan henkilö tuntuu sen pääosan esittäjältä sen aikaa, kun saa olla parrasvaloissa. Edelliset sukupolvet jäävät tarinoihin ja muistoihin, vaikka ajan kululla on oma raadollinen puolensa: joskus on menneenkin aika unohtua.

Matkalla kotiin käsittelee isoja teemoja. Kolonialismi, orjuus, orjakauppa, rasismi, näköalattomuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo: suuria asioita pohdittavaksi, kuvattavaksi saati ratkaistavaksi. Gyasin tarinassa ne sijoittuvat luontevasti osaksi ihmisten elämää, kokemuksia, muistoja ja pyrkimyksiä. Mitään teemaa ei hierota lukijan kasvoihin, alleviivata tai muuten jankuteta, vaan ne kaikki saavat sijansa tarinassa kuin luonnostaan. Se ei tee niitä yhtään hyväksyttävämmiksi tai helpommiksi niellä, vaan pikemminkin saa tunteet vahvemmin esiin myös lukijassa. Kirja saa ajattelemaan, se on aina tarpeen myös kaunokirjallisuudessa.

Ilahduttavan taitava, vahva romaani, joka elävöittää historiaa ja ihmisten kokemuksia vahvalla tavalla. Aivan loppupuolella siirappimittarini hieman ylittyi lankojen solmiutuessa yhteen, mutta se ei vie kärkeä muuten terävältä ja taitavalta kirjalta ja tarinalta. Suosittelen tutustumaan, jos Yaa Gyasi on vielä tuntematon tekijä.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentaja: Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.
Homegoing (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjahilla, Kosminen K, Kaikkia värejä       

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Ghana), Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Kokemuksia Sudanista ja Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen kooste

Tammikuu 2020 on ollut todellinen lukukuu, ja olen lukenut poikkeuksellisen paljon Afrikkaan sijoittuvaa ja afrikkalaista kirjallisuutta. Valinta on ollut tietoinen: olen halunnut edistää Kirjallista maailmanvalloitustani nimenomaan Afrikan mailla, vaikka kovin helppoa se ei olekaan. Luen mieluiten suomeksi, eikä läheskään kaikista Afrikan maista ole saatavilla suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

Kaksi omaelämäkerrallista teosta vei minut Sudaniin ja sen eteläiseen naapuriin, maailman uusimpaan itsenäiseen valtioon, Etelä-Sudaniin. Sudanista tulevat helposti mieleen lähinnä erilaiset humanitaariset kriisit ja inhimillinen kärsimys. Lukemani kirjat eivät tuota mielikuvaa erityisemmin kirkastaneet.

Toimittaja Lubna Ahmad al-Husseinin kirja 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista (suom. Aura Sevón, Minerva 2010) on karu tilitys tapahtumasarjasta, jonka absurdi kauheus saa pyörittelemään päätään pala kurkussa. Kirjan keskiössä on Ahmad al-Husseinin läpikäymä oikeustaistelu, jossa hänet tuomittiin 40 raipaniskun rangaistukseen housujen käyttämisestä ravintolaillallisella. Sudanin äärimmäisen tiukka sharialain tulkinta on luonut maahan järjestelmän, jossa valtion ylläpitämät poliisijoukot voivat käyttää käytännössä mielivaltaa. Ahmad al-Husseinin pidätti siveyspoliisi, joka katsoi hänen käyttäytyneen lainvastaisesti. Puolustautuminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi, mutta korkeakoulutettu ja muillakin tavoin etuoikeutetussa asemassa oleva Ahmad al-Hussein ei antanut tuumaakaan periksi, vaan oikeudenkäynnistä tuli kansainvälistäkin huomiota herättänyt mediaspektaakkeli.

Kirjassa Lubna Ahmad al-Hussein kertoo oikeudenkäynnin lisäksi oman elämäntarinansa tiiviisti. Hän ei peittele tekemiään valintoja eikä myöskään tyydy hyväksymään kotimaansa ongelmia ja kipukohtia. Sudanilaisen naisen asema ei ole häävi, sillä yhteiskunta nojaa tiukkaan islamintulkintaan, ja ennakointi ja looginen toiminta osoittautuvat Ahmad al-Husseininkin elämässä käytännössä mahdottomiksi, sillä laki, säännöt ja niiden tulkinta muuttuvat jatkuvasti ja riippuvat suuresti niitä valvovista ja toteuttavista virkamiehistä ja viranomaisista. Hän onnistuu kuitenkin opiskelemaan yliopistossa toimittajaksi ja pääsemään merkittävään työhön, solmimaan avioliiton itse valitsemansa puolison kanssa ja tekemään kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta julkisen huomion kohteen.

Leo Siliämaa on puolestaan suomalainen kehitysyhteistyön emeritus, joka työskenteli Etelä-Sudanin alueella eripituisissa projekteissa 1970-luvulta eläköitymiseensä 2010-luvulla asti. Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015) on omaelämäkerrallista kerrontaa ja tietokirjallisia elementtejä yhdistävä teos, joka esittelee lukijalle Etelä-Sudanin haastavaa historiaa 1900-luvulta ja maan kehitystä (ja osin myös kehittymättömyyttä) kohti nykytilannetta. Siliämaalla on runsain mitoin kokemusta haastavista olosuhteista, mutta kirja ei ole mikään seikkailukertomus tai kauhisteleva koonti, vaan monin tavoin hyvin neutraali ja selkeä esitys aiheestaan.

Etelä-Sudanin ongelmana on kirjan alaotsikonkin mukaisesti eri ryhmittymien välinen taistelu vallasta ja maan hallinnasta. Niin ikään erilaiset luonnonilmiöt haastavat ihmisten elämää aiheuttaen esimerkiksi nälänhätää. Erilaiset kansainväliset avustusjärjestöt ovat pyrkineet tekemään pitkäjänteistä työtä alueella, mutta rajut konfliktit ja sodan uhka vaikeuttavat sitä.

Siliämaan kirja on kiinnostava katsaus maahan, jonka tilanteesta tuskin Suomessakaan liikoja tiedetään. Ilmaisultaan se on jäänyt hieman kotikutoiseksi, olisin kaivannut tekstiltä selkeämpää yhtenäistä tyyliä tai vastaavasti jakamista omaelämäkerralliseen kirjoitteluun ja tietokirjaosuuksiin. Nyt ne limittyvät ja tuovat kirjaan tietynlaisen jutustelevan, päiväkirjamaisen tyylin, josta itse en erityisemmin piittaa. Joku toinen voi toki pitää tyyliä hyvänä.


Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista
Suomentaja: Aura Sevón
Minerva 2010
204 s.
Quarante coups de fouet pour un pantalon (2009)

Kirjastosta.


Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman
Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015
155 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Molemmat kirjat edistävät Maailmanvalloitustani uusilla mailla kuten myös tänään päättyvää Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta. Helmet-haasteeseen ne sopivat seuraavasti: Ahmad al-Husseinin kirja kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja Siliämaan kirja kohtaan 39. Kirjassa lennetään.

Kirjaluotsi-blogin vuoden kestänyt Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste päättyy tänään. Haasteessa luettiin elämäkerrallista kirjallisuutta melko löyhin kriteerein. Haaste oli todella mieluisa, ja luin vuoden aikana 11 siihen sopivaa teosta:

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista (Minerva 2010)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)
Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus (Into Kustannus 2019)
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala 2019)
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (Gummerus 2019)
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva Kustannus 2017)
Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019)
Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat. Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)


Kaikista en saanut kirjoitettua erillistä bloggausta, mutta hyviä lukukokemuksia sain yhtä kaikki.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Luin ne viime syksynä, kuten luin monenlaista muutakin raskaus- ja äitiyskirjallisuutta. Kumpikin teoksista on vahvasti omakohtainen ja murtaa osaltaan äitiyteen liittyviä mielikuvia, jopa tabuja. Itse en toki vielä tiedä, mitä tulossa on, kun vauva on edelleen kohdussa, mutta sikäli kuin yhtään itseäni tunnen, Kekkosen ja Naakan kokemukset ovat sellaisia, että uskon saavani niistä samastumispintaa myöhemmin. Minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että olisin täydellinen superäiti eikä siitä, että säästyisin kritiikiltä ja arvioinnilta. Olen myös miettinyt jo etukäteen äitiyden vaikutusta mieleni hyvinvointiin ja valmistautunut tarkkailemaan sitä esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Minun on vaikeaa ajatella vain heittäytyväni äitiyteen, kaikkea muuta. Olen varautuja, riskejä arvioiva, toisinaan turhiakin asioita pelkäävä. Pelkään menetystä, pelkään hallinnan puutetta. Ja samalla odotan malttamattomasti, mitä tuleman pitää.

Selkeimpiä elämäkertoja lukemistani kirjoista olivat Kari Häkkisen kirjoittama Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus ja Michelle Obaman Minun tarinani. Hannu Lauerma on maankuulu oikeuspsykiatri, jota haastatellaan aina, kun pitää saada kommentteja ihmisten pahuuteen liittyen. Hän on rautainen ammattilainen, joka avaa elämäkerrassaan oman elämänsä käänteitä ennen kaikkea ammatillisesta näkökulmasta sekä työelämässä kohtaamiaan asioita. Michelle Obama on puolestaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen, presidentti Barack Obaman puoliso ja taistelukumppani. Elämäkerta tarjosi todella kiinnostavan näkökulman Yhdysvaltoihin: yhteiskunnalliseen nousuun, kovaan työntekoon ja Valkoisen talon kulissien taakse. Nämä molemmat kirjat kuuntelin äänikirjoina.

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen liittyy lukemisen lisäksi pieni lisätehtävä. Luettujen kirjojen pohjalta on tarkoitus rakentaa fiktiivisen ihmisen elämäkerta, jossa on elementtejä haasteen kirjoista. Kokeillaan, mitä saan aikaiseksi.

K:n tarina

K syntyi joskus mainitsemattomaan aikaan 1900-luvulla niin sanottuun sivistyneistöperheeseen, jossa lapsia kannustettiin taiteelliselle uralle. K kokeili pienestä pitäen erilaisia taiteenlajeja: piirustusta, maalausta, teatteria, kirjoittamista (Heistä tuli taiteilijoita). Tärkeimmäksi hänelle muodostui kirjoittaminen.

K pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja osoittautui lahjakkaaksi myös kirjallisuustieteen, ei pelkästään oman ilmaisunsa näkökulmasta. Hän kuitenkin koki kirjallisuustieteen maailman jäykäksi ja konservatiiviseksi ja ajatui kahnauksiin ohjaajiensa kanssa (Onnenkissa), joten sivuaineopiskelu vei hänet journalistiikan pariin, josta hän lopulta valmistuikin (40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista).

K kietoi itsensä syvälle journalismiin, muttei halunnut pysyvää työsuhdetta. Hän menestyi erinomaisesti freelancerina ja onnistui myymään juttujaan laajalle. Eräänä kesänä hän päätti lähteä pyörällä Eurooppaan (Eurooppa, pyörä ja jussi) nähdäkseen jotain sellaista, jota pelkästään urbaaneissa lomakohteissa ei ehkä näe. Matka vei Baltian läpi Itä-Eurooppaan, jossa K vieraili ensimmäistä kertaa Auschwitzin keskitysleirillä (Tällainenko on ihminen). Kokemus oli ravisteleva.

K koki, että hänen olisi saatava uusia näkökulmia elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Niinpä hän pestautui kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka vei hänet Etelä-Sudanin kriisialueelle (Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman). Vuosi tyystin erilaisessa ympäristössä teki hyvää ja asetti K:n ajatukset uusiin uomiin. Vuoden aikana hän todella teki kädet savessa töitä, mutta pääsi myös kohtaamaan merkittäviä ihmisiä, ei vähäisimpänä Barack ja Michelle Obaman (Minun tarinani).

Palattuaan Suomeen K kohtasi merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa tuntui luontevalta perustaa perhe. Raskausaika, synnytys ja vauvavuosi eivät olleet K:lle helppoja: hänellä oli erilaisia pelkoja ja ahdistusta. Synnytys oli vaikea ja osin siitä syystä K sairastui synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen ja masennukseen (Olipa kerran äiti, Hullu kuin äidiksi tullut). Hoitoa ei ollut aivan helppoa saada, mutta sinnikkään journalistin luonteella K onnistui sen piiriin pääsemään.

Omat kokemukset mielen järkkymisestä saivat K:n aloittamaan suuren kirjoitusprojektin mielenterveydestä. Hän tutustui sen äärimmäisiin ilmiöihin kenttätutkimuksella oikeuspsykiatrisessa vankisairaalassa (Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus). Aineistoa oli niin paljon, että siitä alkoi muodostua lehtijuttujen lisäksi kirja. K haki ja sai projektinsa työstämistä varten mahdollisuuden matkustaa Beniniin Villa Karoon kahdeksi kuukaudeksi (Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä). Projekti valmistui menestyksekkäästi ja toi K:lle näkyvyyttä ja palkintoja. Sen jälkeen oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, joita ei maailmasta ja elämästä puutu.


Kiitos Kirjaluotsille haasteesta!

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nawal El Saadawi (s. 1931) on egyptiläinen kirjailija, lääkäri ja feministi, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan valtavasti töitä arabimaailman naisten aseman eteen. Hän on joutunut myös itse uhatuksi, vainotuksi ja vankilaan mielipiteidensä ja toimintansa vuoksi. El Saadawin kirjoja on kielletty monissa Lähi-idän maissa, ja hän asui yli vuosikymmenen paossa Yhdysvalloissa. El Saadawi on ottanut myös aktiivisesti osaa kotimaansa Egyptin politiikkaan.

Nainen nollapisteessä on tositapahtumiin perustuva teos, jonka El Saadawi kirjoitti 1970-luvun alussa tehtyään Qanatirin naisvankilassa tutkimusta egyptiläisten naisten neurooseista. Hän kohtasi siellä kuolemantuomiota odottavan vangin Firdausin, joka oli tuomittu parittajansa tappamisesta. Firdausin tarina kiehtoi El Saadawia, ja lopulta hän sai naisen kertomaan sen.

Firdaus syntyy köyhään perheeseen isänsä rautaisen otteen alle. Lapsuus on onneton, mutta tyttö pääsee kuitenkin setänsä kustannuksella opiskelemaan yleissivistävät opinnot lukion loppuun asti. Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta setä ja tämän vaimo päättävät, että Firdausin on aika maksaa hyväntahtoisuudesta ja mennä naimisiin eläkeikäisen miehen kanssa parantaakseen setänsä sosiaalisia suhteita ja asemaa. Firdausista tulee vaimo, talouskone ja väkivallan kohde.

Aikansa tilannetta kestettyään Firdaus pakenee. Egyptissä yksinäisen naisen asema on onneton ja vaarallinen, eikä hän pitkäksi aikaa jääkään yksin. Firdausin tie kulkee prostituoiduksi, uuden miehen kumppaniksi, lopulta vakavaraiseksi ja omavaltaiseksi naiseksi. Hän kokee olevansa vapaa vasta sitten, kun määrittelee itse oman hintansa. Tämä ei pidemmän päälle käy ympäristölle, ja Firdaus joutuu vielä kerran toisen vallan alle: kuuluisa parittaja pakottaa hänet alaisuuteensa.

Se on viimeinen niitti.

Firdaus kertoo tarinaansa Nawal El Saadawille rauhallisesti, poukkoilematta. Hän odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa tyynesti:

"En halua mitään.
En toivo mitään.
En pelkää mitään.
Olen vapaa."

Nainen nollapisteessä on järkyttävää, kalvavaa luettavaa. Se on puhtaan toivoton ja silti vakaa. On kuin tarina vain raportoisi asioita niin kuin ne ovat, vaikka asiat saavat palan kurkkuun ja kylmät väreet kulkemaa pitkin selkärankaa.

Muistan, että luin teini-ikäisenä jonkin omaelämäkerrallisen teoksen, jonka kirjoittaja oli nuorehko afrikkalainen nainen (en muista valitettavasti, mistä maasta tai kuka tai mikä oli teoksen nimi  – joskus vielä jäljitän sen). Hän kirjoitti elämästään ja sen kolhuista: traumatisoivasta ja lähes invalidisoivasta silpomisestaan, päätymisestään orjatyöhön Eurooppaan (ehkä Isoon-Britanniaan?), paostaan ja uudesta elämästään sen jälkeen. Jos on mahdollista sanoa käännekohtia omassa elämässään, tuo lukukokemus oli minulle sitä: silloin minusta tuli feministi ja ymmärsin, miten epäoikeudenmukainen maailma on.

Sen jälkeen on tullut nousuja ja laskuja sen suhteen, kuinka paljon jaksaa kantaa maailman murheita harteillaan. Joskus omat murheet ovat vieneet voimat, mutta aika ajoin nostan pääni ja nykäisen itseäni kohti edes pieniä tekoja, joilla voi koettaa muuttaa maailmaa. Kun lukee Nawal El Saadawin tapaisen ihmisen teoksia, tunnelmat ovat kaksijakoiset. Samalla kun nöyrästi ihailee hänen kaltaistaan rohkeaa, periksiantamatonta ja määrätietoista ihmistä, tuntee oman mitättömyytensä ja hyväosaisuutensa kuin sivalluksena. Mitä sinäkään elämästä tiedät, hemmoteltu länsimaalainen nainen.

Ja samalla olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen murheet ja vaikeudet ovat yhtä oikeutettuja. On älyllistä laiskuutta väittää, ettei omassa elämässään kohtaamiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin olisi oikeutta puuttua sillä perusteella, että jossain muualla asiat ovat vielä pahemmin. Tai että jonkin tietyn aihepiirin murheet olisivat arvokkaampia tai vähemmän arvokkaita kuin toiset: että maailman tilasta ei saisi huolehtia, ennen kuin kotimaassa ovat asiat mallillaan. Erikoista, että näihinkin argumentteihin törmää edelleen, vaikka pitäisi olla itsestäänselvää, ettei huolen määrä maailmassa ole mikään vakio, joka olisi kyettävä jakamaan tasan kaiken kesken.

Nawal El Saadawin teokseen palatakseni myönnän, ettei se kaunokirjallisena teoksena (johon luokkaan se on luokiteltu) ole mitenkään erityislaatuinen. Kerronta on poukkoilevaa, kieli paikoin tahmeaa. Tämä voi johtua myös siitä, että suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisteoksesta. Mutta vaikuttavaa luettavaa se on. Muistutus siitä, että maailmanparannus ei koskaan tule valmiiksi – että on niin paljon korjattavaa, ettei kannata enää aikailla, vaan tarttua jo toimeen. On sen toiminnan kohde sitten pientä tai suurta, lähellä tai kaukana, tuttua tai vierasta.

Mene jo.


Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä
Suomentaja (englanninkielisestä käännöksestä): Kaija Anttonen
Kääntöpiiri 1988
138 s.
Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Kirjastosta.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kuutar lukee

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (marraskuun kieli oli arabia), Joka päivä on naistenpäivä

André Brink: Katson pimeään

André Brink on ollut minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Kun Kuukauden kieli -haasteen heinäkuun kieli afrikaans alkoi kolkutella olkapäätä, oli valinta helppo.

Lukukokemuksesta sen sijaan ei tullut erityisen helppoa, päin vastoin huomasin olevani jossain kaukana niin sanotulta mukavuusalueeltani. Brinkin Katson pimeään on haastava, viiltävä romaani, joka kiellettiin Etelä-Afrikassa saman tien ilmestyessään vuonna 1973. Se kertoo kumartelematta ja kaunistelematta Etelä-Afrikan vuosisataisesta rakenteellisesta rasismista ja väkivallasta, yhteiskunnan kieroutuneisuudesta ja kahtiajaosta.

Joseph Malan on tummaihoinen näyttelijä, vuosisatoja päähänpotkitun suvun viimeinen vesa. Hän on menestynyt Isossa-Britanniassa saatuaan sinne stipendin, mutta koti-ikävä ja halu tehdä oikein on vetänyt hänet takaisin Etelä-Afrikkaan. Nyt Joseph on todellisen tulikokeen äärellä: hän on vankilassa odottamassa kuolemaantuomionsa täytäntöönpanoa. Oikeudenkäynnissä hänet on tuomittu syylliseksi naisystävänsä murhaan, ja koska Jessica oli valkoinen, rikos saa oikeudessa vielä vakavamman käsittelyn.

Josephilla on aikaa kirjata ylös omaa ja sukunsa tarinaa, asioita jotka johtivat yhteen ja toiseen tapahtumaan, tekoon ja muutokseen. Samaa vauhtia kuin kirjoittaa muistelmiaan, hän myös tuhoaa sivut. Jälkiä hän ei halua jättää. Ei nyt, ei enää. Haluamansa jäljet hän jätti jo taakseen, sen mitä kykeni teatterintekijänä tekemään ja maalleen antamaan. Ja sen, mitä koki Jessican kanssa.

Katson pimeään on raskasta ja raastavaa luettavaa. Raskaus ei synny kielestä tai kerronnastakaan, ne ovat molemmat taitavan tarinankertojan ja hyvän suomentajan ansiosta hienoja, omalla tavallaan lukijaystävällisiäkin. Se syntyy aiheesta ja aikatasoista, menneisyyden ja nykyisyyden painolastista, ihmisen tekojen rumuudesta. Apartheidin mielettömyys, rasismin ja alistamisen ikiaikaisuus, rakenteiden mielivaltaisuus ja ihmisen toiminnan moraalittomuus painavat ja tukehduttavat lukijaa. Kirjaa ei pysty lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä pahat aavistukset ja suorana iskevä väkivalta ja epäoikeudenmukaisuus käyvät päälle.

Vaikka lukeminen ei ollut aina miellyttävää, se kannatti, ehdottomasti. Vaikutuin syvästi André Brinkistä, kiinnostuin välittömästi laajemmin hänen muusta tuotannostaan ja jäin miettimään aiheita, joiden pohdiskelu ei ole mukavaa tai helppoa. Juuri näin hyvä ja painava kirjallisuus toimii: se laajenee omia sivujaan kauemmas, jättää jäljen ja muistuttaa asioista, jotka maailmassa vaativat korjaamista. Sillä vaikka Katson pimeään on kirjoitettu ja julkaistu lähes 50 vuotta sitten, ja vaikka apartheid on purettu, ja vaikka luulisi ihmisen oppineen, ei maailma todellakaan ole vielä valmis – kaikkea muuta.


André Brink: Katson pimeään
Suomentaja: Seppo Loponen
Ulkoasu: Kaari Ewart
WSOY 1976
364 s.
Kennis van die aand (1973)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (afrikaans), Helmet-haasteen kohta 21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 13. Ennen syntymääsi julkaistu teos

Sarjakuvin Norsunluurannikolle ja ensimmäiseen maailmansotaan

Sarjakuvat ovat osoittautuneet erinomaiseksi tavaksi tutustua vieraisiin kulttuureihin ja kerrata historian tapahtumia. Muutenkin ne toki ovat aivan mainiota luettavaa, ihan ilman mitään hyötynäkökulmiakaan.

Norsunluurannikko on minulle käytännössä aivan tuntematon maa. Marguerite Abouetin kirjoittama ja Clément Oubrerien piirtämä Aya – Elämää Yop Cityssä tuo sitä hieman lähemmäs ja tutummaksi. Pääosassa ovat kaupungin värikästä elämää omalla tavallaan elävät nuoret naiset, Aya ja hänen parhaat ystävänsä Adjoua ja Bintou. He eivät ehkä ole rikkaita, mutta neuvokkaita ja elämäniloisia he ovat.

Aya kertoo kiehtovasti norsunluurannikkolaisesta elämänmenosta. Nuoret elävät opiskelun, perheiden odotusten ja perinteiden paineessa. Kuka haluaa menestyä, kuka taas olla ennen kaikkea hyvä tytär, kuka kapinoida kaikkea vastaan. Selviytymisstrategioita on moneen makuun, eikä aina käy ihan niin kuin suunnitteli. Nuoruuden huolettomuus voi olla nopeasti ohi yhden virheliikkeen myötä.

Abouetin tarina on polveileva ja kiinnostavasti kerrottu. Oubrerien piirrosjälki on maanläheisten sävyjen ja eloisan ja ilmeikkään jäljen yhdistelmää. Ihmishahmot ovat eläviä ja heidän tunteensa, ilmeensä ja reaktionsa on saatu hienosti esiin. Ayan tarina yhdistelee rentoa ja vapauksia ottavaa nuoruuden villyttä ympäristön luomiin tiukkoihin raameihin.

Aya – Elämää Yop Cityssä on oivallinen sarjakuva, joka vie länkkärin mukanaan aidon tuntuiseen afrikkalaiseen elämään. Osin nuoruuden kriisit, deittailu ja ystävyyssuhteiden kiemurat tuntuvat tutuilta, osin elämä, jota sarjakuva kuvaa, on hyvin vierasta. Vanhemmilla ja suvulla on suuri valta norsunluurannikkolaisten nuorten elämässä, ja kuuliaisuus on lopulta suurin hyve, joka nuorella ihmisellä voi olla. Ayan ja kumppaneiden tarina jatkuu sarjan myöhemmissä osissa, joita ei valitettavasti ole suomennettu.

Aivan toisenlaiseen tunnelmaan ja todellisuuteen vie puolestaan ranskalaisen sarjakuvataiteilija Tardin ensimmäisen maailmansodan vuosiin pureutuva Kirottu sota! 1914–1919. Albumi käy sotavuodet läpi tuokiokuvina ja tapahtumasarjoina, joita tarkastellaan yksittäisen ranskalaisen rivisotilaan silmin. Sotilas ei ole suuri sankari, mutta sitäkin tarkkasilmäisempi hän on.

Albumissa ei ole lainkaan dialogia, vaan kaikki kerronta on päähenkilön ajattelua ja pohdintaa. Ruudut ovat näyttäviä, eräänlaisia pysäytyskuvia järjettömistä, hyytävistä ja myös niistä hiljaisista, paikoillaan olevista hetkistä, joita pitkät asemasotavaiheet sisältävät. Sodan kauheus tulee ilmi pienin elein, toteavin kommentein ja paikoin myös dramaattisin tapahtumin.

Kirottu sota! on värimaailmaltaan harmaansävyinen, paikoin tehostevärinä käytetään punaista, mustaa, ruskeaa ja sinistä. Haalea väritys tukee tarinan sisältöä: sodan keskellä värit katoavat maailmasta ilon ja inhimillisyyden myötä. Tardi ei anna lukijalle rauhaa, sillä yhdessä hetkessä voi vasta esitelty henkilö kohdata loppunsa vihollisen luodista tai pommin räjähtäessä.

Ensimmäisestä maailmansodasta ei puhuta läheskään niin paljon kuin sitä seuranneesta. Ehkä pitkät asemasotavaiheet, diktatuurien puute ja vähemmän tunnetut valtionpäämiehet vaikuttavat asiaan jotenkin. Kirottu sota! on siksikin tärkeä sarjakuva-albumi nostaessaan esiin sodan, jonka kauheus ja traagisuus jää syyttä seuraajan "varjoon". Tardilla on kyky kertoa sodan tarinaa tavalla, joka ei tunnu saarnaamiselta, mutta ottaa silti voimakkaasti kantaa.

Sarjakuvaosion loputtua albumissa on Jean-Pierre Verneyn kirjoittama tieto-osuus ensimmäisen maailmansodan tapahtumista vuosi vuodelta. Sen kuvituksena on käytetty autenttisia valokuvia ja sotapropagandaa. Teksti on erinomainen kertaus sodan vuosista ja etenemisestä, mutta sen voi toki halutessaan lukea läpi silmäillen.

Suosittelen näitä molempia sarjakuvia tiedonjanoon ja silmien avaamiseen. Historian tapahtumat konkretisoituvat sarjakuvamuodossa ihan toisella tavalla kuin kirjoitetussa tekstissä, ja itselle vieras maailma ja kulttuuri heräävät eloon kuin varkain.


Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2010
112 s.
Aya de Yopougon 1 (2005)

Kirjastosta.


Tardi & Verney: Kirottu sota! 1914–1919
Suomentaja: Heikki Kaukoranta
Jalava 2014
133 s.
Putain de guerre! L'intégrale (2008)

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi Sarjakuvahaastetta ja Helmet-lukuhaastetta, josta Aya ruksaa kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka ja Kirottu sota! kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Ayalla osallistun lisäksi Jatkumo-haasteeseen.

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018

300 s.

Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

Vetelehdintää, kasvukipuja ja kuviteltuja menneisyyksiä – Maaliskuun Kuukauden lyhyet

"Veikolla on kaikki ihan hyvin", todetaan jo kirjan takakannessa. Onko aikuisuus 2010-luvulla kuitenkaan ihan niin helppoa kuin puitteet antavat ymmärtää? Sitä pohtii Erkka Mykkänen romaanissaan Something not good (WSOY 2018).

Päähenkilö on nuori mies Veikko, joka ponnistaa kohti aikuisen elämää rikkonaisesta perheestä mutta vanhempiensa, tai ainakin äitinsä, tuella. On tyttöystävä Kaisa, kirjastossa suoritettu sivari, kirjallisuuden opinnot yliopistolla, matkustelua maailmalla... ja silti jotain olennaista tuntuu koko ajan olevan hukassa.

Mykkäsen kerronta on selkeälinjaista ja toteavaa, niin kuin ehkä Veikon elämäkin on (ainakin jälkimmäistä). Tuntuu kuin päähenkilömme lähinnä ajelehtisi paikasta, valinnasta ja päätöksestä (tai niiden tekemättömyydestä) toiseen, pysähtymättä ollenkaan miettimään, mitä itse oikeasti haluaa ja millä ehdoilla on valmis sitä saavuttamaan.

Ehkä Veikko ei tiedä. Ei tiedä varmaan moni muukaan. Something not good on temmoltaan rauhallinen, juoneltaan hillitty ja ajankuvaltaan terävä romaani. Sen henkilöt ovat ehkä lopulta vain heijastumia itsestään, mutta jotain olennaista heihin piirtyy. Mukavat ja monella tapaa turvatut, mutta silti epävarmat ajat ja tottumus siihen, että periaatteessa kaikki on mahdollista, vaikkei ehkä ihan kuitenkaan sitten ole, tuntuu tutulta ja samastuttavalta. Mykkäsen romaanissa näkyy ristiriita, joka vallitsee, kun paljon on käsillä, mutta mitään ei saa ilmaiseksi.


Erkka Mykkänen: Something not good
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2018
153 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjaluotsi, Amman lukuhetki

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 26. Kirja, jossa matkustetaan (Thaimaahan, Trans Siperialla, Yhdysvaltoihin, Ruotsiin, mummolaan...)

Félix Ventura on angolalainen albiino, joka on tehnyt itselleen uran kuvitelluista menneisyyksistä. Sisällissodasta toipuvan maan eliitti haluaa itselleen loistavan sukutaulun ja kiillotetun historian, ja siihen rakoon Félix on onnistunut itsensä asettamaan. Hän pystyy luomaan kelle tahansa lähes millaisen menneisyyden tahansa, mutta tietyistä ehdoista on pidettävä kiinni.

Eräs Félixin asiakas, José Buchmann, tuottaakin tässä suhteessa ongelmia, sillä menneisyys alkaa hänen käsissään elää turhan tarkkaan yksityiskohtiin tarrautuen. Niin ikään Félixin asiakkaana oleva Ângela Lúcia herättää uinuneita salaisuuksia, jotka olisi ollut syytä pitää horroksessa.

Félixin puuhia ja muita tapahtumia seuraa katonrajassa elelevä lisko, jolla on sangen inhimillisiä piirteitä. Tarinan kertojana lisko on kiehtova mutta hitusen epäluotettava. Mitä todella tapahtuu ja mikä on vain unta?

José Eduardo Agualusan Menneisyyksien myyjä on kirja, johon tartuin vailla ennakko-oletuksia. Olin vain etsinyt kirjastosta mitä tahansa luettavaa, joka liittyisi Angolaan, jota en vielä ole Kirjallisessa Maailmanvalloituksessani päässyt suorittamaan. Lyhyistä luvuista koostuva teos on periaatteessa nopealukuinen, mutta jokin sen maagisrealistisessa tunnelmassa ja unenomaisuudessa pinnisteli sinnikkäästi vastaan, eikä päästänyt minua nikottelematta eteenpäin.

Ajatus kuviteltujen menneisyyksien rakentamisesta silmäätekeville on kiehtova, ja epäilemättä se on myös totta jossakin päin maailmaa. Samalla tulee miettineeksi, miksi annamme niin paljon painoa menneelle, kun voisimme keskittyä tulevaan? Varmaan kerettiläistä puhetta historioitsijan suusta, mutta yksilötasolla en rehellisesti sanoen ymmärrä, miksi painotetaan menneitä, useimmiten muiden (perheenjäsenten, sukulaisten) tekemiä asioita sen sijaan, että suunattaisiin katse siihen potentiaaliin, joka on vielä käyttämättä.


José Eduardo Agualusa: Menneisyyksien myyjä
Suomentaja: Pirkka Valkama
Kampus Kustannus 2015
162 s.
O vendedor de passados (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Anna Pöysä / Maailman kuvalehti, Eeva Salonius / Kiiltomato

Haasteet: Maailmanvalloitus (Angola)

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Perheen kolhut vai koko valtion? Lapsen silmin se on melkein sama asia: kaikki tuttu ja turvallinen tärisee liitoksissaan, eikä mihinkään voi luottaa enää.

Gaël Fayen Pienen pieni maa kertoo Ruandan ja Burundin verisestä historiasta 1990-luvun alussa, lapsuudesta ja muistamisen epävarmuudesta. Gaby on 10-vuotias, kun sota syttyy ja perhe hajoaa. Lapsuus on ollut suhteellisen vakaata Burundin taivaan alla: perheessä on ollut omia mutkiaan, mutta Gabyn ja pikkusiskon elämä on kuitenkin ollut turvallista. Äiti on Ruandan tutsi, isä ranskalainen. Kaikki muuttuu vanhempien erotessa ja sodan pyyhkäistessä rauhallisten kotikatujen yli.

Kaikkea tätä Gaby muistelee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jo aikuisena miehenä. Hän ei ole löytänyt rauhaa mielelleen.


Elämäni on kuin pitkä harharetki. Olen kiinnostunut kaikesta. En suhtaudu mihinkään intohimoisesti. Mikään ei järisytä minua sydänjuuriani myöten. Olen hortoilijoiden velttoa sukua. Joskus nipistän itseäni. Tarkkailen itseäni sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla kollegojeni seurassa. Olenko minä tuo kaveri hissin peilissä? Kahviautomaatilla seisova, väkinäisesti naurava heppu? En tunnista itseäni. Olen tullut niin kaukaa, että ihmettelen edelleen, kuinka päädyin tänne. (s. 12)


Fayen rakentama tarina on yhdistelmä lapsuuden viattomuutta ja veristä kansanmurhaa. Gabyn silmin maailma muuttuu oudoksi, mutta sitä on vaikeaa selittää, eikä kukaan oikein suostukaan kertomaan, mistä todella on kyse. Samalla kun ympärillä olevat rakenteet murtuvat – palvelusväki pakkaa tavaransa, naapurissa koetaan menetyksiä, aseiden pauhu kuuluu jostain etäämpää – Gabylla on kasvun paikka. Ystävyyssuhteet horjuvat, oma perhe murtuu.

Pienen pieni maa on palkittu romaani ja käännösmenestys maailmalla. Sen vire on vaikuttava, sen rakentama kirjallinen maailma moni-ilmeinen. Silti se piti minut etäällä. Gabyn kertojanrooli on ristiriitainen: yhtäältä lapsen näkökulma, toisaalta kehystarinassa Gaby on jo aikuinen ja muistelee mennyttä, yrittää tehdä tiliä sen kanssa. Kymmenvuotiaaksi Gaby käyttää turhan kirjallisia ilmaisuja, on liian lyyrinen makuuni:


Bujumbrassa sataa yötä päivää lunta. Kerroinko jo? Hiutaleita kasaantuu hiljalleen, ne peittävät kaiken ja silaavat maailman valkoisella luuytimiämme myöten. Ei ole enää paratiisia eikä helvettiä. Huomenna koirat vaikenevat. Tulivuoret uinuvat. Kansa äänestää tyhjää. Hääasuiset haamumme astelevat jäähileisillä kaduilla. Meistä tulee kuolemattomia.

Lunta on satanut jo monta päivää ja yötä.
Bujumbura on tahraton.
(s. 208)


Toisaalta olen myös lähtökohtaisesti ongelmissa aina, kun joudun tekemisiin lapsikertojien kanssa. Jokin hiertää, pitää etäällä – ansioista huolimatta.

Pienen pieni maa on raaka ja suorasukainen kuvaus menetyksistä ja väkivallanteoista, joiden uhreiksi viattomat joutuvat. Järjetön etninen viha hutujen ja tutsien välillä konkretisoituu Gabyn perheessä, kun hänen äitinsä perhe ja suku joutuu vainojen uhreiksi Ruandassa. Äidin kuvaus tekemästään etsintäretkestä on järkyttävää luettavaa.

Tarina jätti minuun jäljeksi ristiriitaisen olon, jossa yhdistyy suru sodan uhrien puolesta ja pettymys siitä, että jäin lopulta etäälle.


Gaël Faye: Pienen pieni maa
Suomentaja: Einari Aaltola
Like 2018
217 s.
Petit pays (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirjojen kauneudesta


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Maailmanvalloituksessa matkaan Burundiin.

Vielä lisää tammikuisia sarjistuttavuuksia

Olen innostunut sarjakuvista ihan uudella tavalla, kuten on ehkä ollut havaittavissa. Ponnahduslautana on toiminut Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste, ja eteenpäin on puskenut se yksinkertainen huomio, että maailma on pullollaan erinomaisen kiinnostavia sarjakuvia. Kirjaston hyllytkin parhaimmillaan notkuvat niitä! Vaikka vuosi (ja haaste) ovat vasta aluillaan, uskallan jo väittää löytäneeni vakituisesti uuden suosikkigenren, jonka matkassa kulkea tulevaisuudessakin.

Juuri tästä syystä kirjabloggaaminen, kirjablogit ja lukuhaasteet ovat niin mahtava juttu! Ihminen ajautuu uusille luku-urille kuin huomaamatta.

Tammikuussa luin sarjiksia mukavan määrän. Blogannutkin olen jo seuraavista mainioista: JP Ahosen Villimpi Pohjola, Guy Delisen Merkintöjä Burmasta, Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me, Alison Bechdelin Hautuukoti sekä Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909.

Lisäksi luin kaksi muuta sarjakuva-albumia, joista nyt koetan saada jonkinlaista sanottavaa aikaiseksi. Näitä yhdistää rohkea värien käyttö ja päähenkilön olemus: tavalla ja toisella hylätty poika.

Sunday Ngakaman ja Sanna Hukkasen Karkuteillä (Artbox Irja 2012) on suomalais-tansanialaisen yhteistyön tuloksena syntynyt sarjakuva. Päähenkilö on 12-vuotias Shida, joka karkaa kotoaan joutuessaan jättämään koulun kesken. Vanhempansa menettänyt Shida on päätynyt isoisänsä ja tämän uuden vaimon huollettavaksi, ja uusi isoäitipuoli on sitä mieltä, ettei kouluun pidä tuhlata aikaa, kun kotonakin on niin paljon tehtävää. Isoisä on tossun alla ja Shida päättää ottaa hatkat.

Shida lähtee Viktoria-järvellä sijaitsevasta kotikylästään miljoonakaupunki Mwanzaan. Siellä hän kokeilee ensin elämää katulapsille tarkoitetussa asuntolassa, mutta huomattuaan kuinka korruptoitunut ja mätä järjestelmä on, hän suuntaa kadulle. Siellä saa sentään olla vapaa.

Shida löytää itselleen muista katupojista muodostuvan jengin, jossa olo on kotoinen ja pääosin turvallinen. Nukkua pitää taivasalla ja pian taipua myös kyseenalaisiin keinoihin rahan ja ruoan hankintaan, mutta Shida on valmis melkein mihin vain, jottei joudu takaisin isoisänsä taloon.

12-vuotias on kuitenkin vielä kovin nuori, ja kun Shida jää kiinni varkaudesta, on seinä vastassa.

Karkuteillä perustuu mwanzalaisten katulasten haastatteluihin ja on siksikin kiinnostavaa ja koskettavaa luettavaa. Sarjakuva on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu, joten vaikka aihe on synkkä ja raskaita käänteitä koetaan, tarina pysyy toiveikkaana eikä ole liian karu.

Ngakama ja Hukkanen ovat tehneet yhdessä koko teoksen käsikirjoituksesta puhtaaksi piirtämiseen. Pidän erityisen paljon kirjan värimaailmasta (liekö vesivärein tehty?), jossa on sävyjä ja eloa. Ihmishahmot ovat selkeitä ja ilmeikkäitä, mutta asennoiltaan paikoin hieman jäykkiä.

Tarina on avartava ja herättää pohdintoja. Esimerkiksi katulapsille tarkoitetun asuntolan korruptoitunut johtaja ja sinisilmäisyydessään täysin huijattavissa olevat länsimaiset rahoittajavieraat saavat nikottelemaan. Karkuteillä on albumi, josta voisi saada paljonkin juteltavaa esimerkiksi historian, yhteiskuntaopin tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Ylipäänsä tarinan käänteistä olisi kiinnostavaa kuulla suomalaisnuorten näkemyksiä: mikä on oikein ja mikä väärin, mistä tarinan kinkkiset tilanteet johtuvat, miten ne voitaisiin ratkaista.

Jan Anderssonin piirtämä ja Katja Ketun kirjoittama Peräkammarin poika (Otava 2015) sijoittuu avaran taivaan alustan sijaan ahdistavaan taloon, joka joskus oli koti, mutta josta on tullut vankila. Päähenkilö on Jalmari, pahkakelloja rakentava vanhapoika, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan iäkkään ja sairaan äitinsä kanssa.

Jalmari on ehkä päällisin puolin kiltti ja rauhallinen, mutta mielikuvituksessaan hän on sankari, joka selviytyy mistä tahansa kinkkisestä tilanteesta.

On kuitenkin uhka, jonka edessä sankarinkin on taivuttava lopulta: Kuoleman ujuttautuessa taloon joutuvat kekseliäisyys, osaaminen ja kyvyt todelliseen koetukseen.

Peräkammarin poika on todella näyttävä ja dramaattisin värein ja sävyin piirretty ja kirjoitettu tarina. Ympärillä huokuva talo herää sananmukaisesti eloon, seinät ja putket natisevat, visvaa, roskaa ja mätää tihkuu ja pursuaa.

Sarjakuvasta jää vahvoja aisti- ja tunnetiloja. Kuvakulmat ovat dramaattisia ja tarina etenee useiden aukeamien verran ilman suurtakaan tekstimäärää. Lukija saa keskittyä kuviin ja niiden tunnelmiin, jotka ovatkin voimakkaita.

Peräkammarin poika ei ole erityisen miellyttävä tarina. Jalmarin kuvitelmat sekoittuvat todellisuuteen, muutokset ovat nopeita ja niiden rajat häilyvät. Tarinassa on paljon tulkittavaa, eikä se aukea aivan helpolla. Menneisyyden pettymykset konkretisoituvat, eikä armahdus ole hellä – jos sitä on ollenkaan.

Äidin hahmo on päällekäyvä ja painostava, vaikka häntä ei fyysisesti nähdäkään. Jalmari on aina joutunut olemaan ensin syntyneen kaksoisveljensä varjossa saamatta koskaan kiitosta mistään, ja alkaahan sellainen kalvaa miestä vähitellen ihan väistämättä.

En osaa sanoa, pidinkö Peräkammarin pojasta. Sen visuaalisuus on vahvaa, mutta tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi vaivaamaan. Se ei ole hyvän mielen tarina, kaikkea muuta. Perhesuhteiden, muistamisen, kiintymyksen ja sen puutteen, velvollisuuksien ja painolastien kokonaisuus kieppuu ja tärisee antamatta lukijalle armoa.


Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä
Ulkoasu: Pirkko Valtonen
Artbox Irja 2012
112 s.

Kirjastosta.


Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika
Otava 2015
134 s.

Kirjastosta.

________

Karkuteillä toisaalla: Kirjavinkit

Peräkammarin poika toisaalla: Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Molemmat kirjat kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani. Karkuteillä vie lisäksi Maailmanvalloitukseni Tansaniaan.

Marianna Kurtto: Tristania

"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Purppuranpunainen hibiskus on kirja, jota olen vältellyt jo pitkään. Väkivalta, alistaminen ja kiihkeä uskonnollisuus ovat aiheita, jotka eivät aina toimi kirjallisuudessa, sillä niillä on helppo mässäillä ja toisaalta ne turruttavat lukijan helposti.

Chimamanda Ngozi Adichie ei kuitenkaan sorru helppoihin ratkaisuihin esikoisteoksessaan. Hän kyllä kertoo teini-ikäisen nigerialaistytön Kambilin tarinan perhehelvetistä, mutta tekee sen hienovireisesti ja taitavasti. Kambili elää isoveljensä Jajan kanssa perheessä, jota hallitsee despoottinen isä Eugene. Isä on yhteisönsä tunnustettu ja arvostettu jäsen: hyväntekijä, lahjoittaja, epäoikeudenmukaisuutta ja korruptiota vastaan taisteleva toisinajattelija.

Kotona isä on väkivaltainen hallitsija, jonka nyrkistä ja vyöstä maistavat vuorotellen lapset ja vaimo. Kambili ja Jaja elävät tiukasti rakennetun lukujärjestyksen mukaista elämää, ja koulussa heidän on oltava parhaita. Rukoukset on ajoitettava kuten kuuluu, eikä mistään velvollisuuksista voi laistaa.

Kun nuoret saavat mahdollisuuden vierailla liberaalin tätinsä Ifeoman ja serkkujensa luona Nsukkan yliopistokaupungissa, elämä saa uuden värin ja näkökulman. Aikuistuminen on edessä, väistämättä.

Purppuranpunainen hibiskus vetää mukaansa vastahakoisenkin lukijan, niin eläväksi Adchie on miljöönsä ja henkilönsä rakentanut. Ruoan tuoksu tulee nenään asti, paatoksellisen jumalanpalveluksen kuulee korvissaan, Kambilin äidin pienet posliiniesineet välkkyvät jossain katseen reunoilla. Kirjan kuvaama maailma on kaukana omastani: se on maantieteellisesti kaukana, mutta yhtä lailla sen henkinen ympäristö on aivan muuta kuin missä elän. Vahva uskonnollisuus, äärimmäisen kunnianhimoinen opiskelu, ylellinen ja etuoikeutettu elämä ja perheessä vallitseva kauhun tasapaino vievät sellaisille elämänalueille, joita en tunne. Adichie tekee ne näkyviksi ja koettaviksi.

Kristiina Savikurjen suomennos on toimiva ja uskon sen välittävän alkuperäisteoksen kielen sellaisena kuin on tarkoitus. Eksoottiset kasvit ja ruoat, nigerialaisen kansanuskon elementit, vaatteet ja tavarat muodostavat osan tarinaa, eivät toimi vain lavasteina. Muutos ja kohtalon uhmaaminen nousevat teemoina Purppuranpunaisen hibiskuksen keskiöön, ja tarinan rytmi ja jännite tukevat niitä.

Vaikuttava kirja, jonka oli jo aika tulla luetuksi ennakko-oletuksista huolimatta tai juuri niiden vuoksi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Suomennos: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Otava 2010
328 s.
Purple Hibiscus (2003)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla muun muassa: Reader, why did I marry him?, Tarukirja, Kirja vieköön!, Hurja Hassu Lukija, Villasukka kirjahyllyssä, Mari A:n kirjablogi  

Ruksaan tällä Helmet-haasteesta kolmanneksi viimeisen kohdan 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Kirjaherbario-haasteeseen saan viidennen suorituksen Hibiscuksella ja pääsen näin välttävällä arvosanalla läpi vuoden lopussa loppuvasta haasteesta, huh!

Tämä on toinen lukemani kirja Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.

Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain

Yritän hitaasti ja epävarmasti ylläpitää jonkinlaista oman kirjahyllyn perkausta (lähinnä jotta sinne mahtuisi uusia kirjoja, hmm), joten luettavaksi päätynee nyt lähiaikoina kirjoja, joita olen sinne joskus jostain roudannut. Tämän Alaa Al-Aswanin Chicagolaisittain ostin muistaakseni pari vuotta sitten kirja-alesta, ja siellä se on nököttänyt vuoroaan odottamassa siitä asti.

Nyt, kun kirja on luettu, on selvää, ettei se tule jäämään hyllyyni, vaan jatkaa matkaansa jonnekin eteenpäin. Tähän on useampikin syy.

Yleensä pidän paljon siirtolaisuustematiikasta ja etenkin silloin, kun siirtolaisuus kohdistuu Yhdysvaltoihin. Usein tästä aiheesta saa meheviä sukupolvi- ja perhetarinoita, joissa ensimmäinen polvi kipuilee koti-ikävässä mutta painaa silti menemään, seuraavaa elää kahden kulttuurin ristipaineessa ehkä hieman enemmän uuteen kotimaahan kallellaan ja kolmas on jo käytännössä "uuden" kotimaan (eli oman synnyin- ja isänmaansa) täysiverisiä kansalaisia, jotka ehkä ihmettelevät vanhempiensa ja isovanhempiensa nostalgiaa.

Chicagolaisittain ei ole yhden perheen tai suvun saaga, vaan usean (aivan liian monen, toim. huom.) henkilön verkostomainen kertomus. Kirjan hahmoja yhdistää egyptiläinen tausta ja yliopiston histologian laitos, mutta muuten he ovat kukin omassa tuulessaan tempoilevia ruohonkorsia. Henkilöitä on oikeasti niin monta, että jouduin kirjan loppuun asti tarkistamaan takaliepeen listasta, kuka kukin on. Joko se kertoo lukijan heikosta keskittymiskyvystä tai siitä, että tarinassa on yksinkertaisesti liikaa juonteita ja kohtaloita, joita seurata.

Kiinnostavaa on kirjan poliittisuus. Se kritisoi voimakkaasti Egyptiä ja sen korruptoitunutta hallintoa ja kansaa alistavaa politiikkaa. Kirjassa on henkilöitä niin hännystelijöistä kapinallisiin ja kätyreistä karkureihin, mutta missään määrin ei jää epäselväksi, kuka on hyvä ja kuka ei. Huolimatta kotimaan ongelmista ja kipukohdista moni kaipaa sinne edelleen, jopa vuosikymmenten jälkeen, ja vaikka olisi suurin elkein selkänsä menneelle kertaalleen kääntänyt. Osalla koti-ikävä on tuoreempaa, mutta tohtoriopinnot tai puolison aiheuttama käytännön pakkojärjestely Yhdysvalloissa pitävät sen aisoissa.

Tietenkin mukana on myös rakkautta, himoa, katkeruutta ja pieleen meneviä ihmissuhteita. Kattaus on varsin monipuolinen: on monikulttuurisia ja -arvoisia pariskuntia, uusperheitä, järjestettyjä avioliittoja ja oman perheen perinteitä vastaan rikkovia liberaaleja ihmissuhteita. Yhtäältä rakennelma on onnistunut ja korostaa moni-ilmeisyyttä, toisaalta sen monipuolisuus on jopa alleviivaavaa. Ikään kuin lukijalle pyrittäisiin Erittäin Painokkaasti Korostamaan, kuinka pitää muistaa, etteivät kaikki yhden kansan tai uskonnon edustajat ole suinkaan samanlaisia keskenään. (Toisaalta ehkä siitä on syytäkin muistuttaa. Aika, jota elämme, on paikoin niin absurdin typerä, ettei mitään voi kohta enää pitää itsestäänselvänä.)

Chicagolaisittain on paikoin osuva ja mietityttävä romaani, mutta kokonaisuutena se on liian moneen suuntaan tempoileva ja liian moneen pöytään huuteleva. Kirjasta on vaikeaa saada otetta, kun joka luvussa näkökulma vaihtuu ja eri teemat nousevat vuorotellen esiin ehtimättä kunnolla syventyä. Karsitumpana se olisi ollut terävämpi ja vaikuttavampi. Nyt siitä jää laimea maku ja hiljalleen haipuva ajatus kirjasta, joka olisi voinut sykäyttää, vaan eipä tuntunut lopulta muuten kuin helpotuksena viimeisen sivun jälkeen.


Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2011
385 s.
شيكاجو‎ (2007)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Hurja Hassu Lukija

Nappaan kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja ja etenen Maailmanvalloituksessani Egyptiin.

Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa

Ioan M. Lewis: Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta
Suomentaja: Leif Sundström
Ulkoasu: Maria Manner
Gaudeamus 2014
152 s.
Understanding Somalia and Somaliland (2008)

Arvostelukappale.


Tänä vuonna edesmennyt Ioan M. Lewis oli antropologian emeritusprofessori London School of Economicsissa. Hänen teoksensa Understanding Somalia and Somaliland (2008) on nyt suomennettu kuutisen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyse on hyvin tiiviiseen muotoon pakatusta Somalian ja Somalimaan historiikista, jossa luodaan yleiskatsaus ja johdanto maiden kulttuuriin, politiikkaan ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Lewis aloitti kenttätyön tekemisen Somaliassa jo 1950-luvulla ja on aihepiirin todellinen grand old man Euroopassa. Hänen tutkimustensa yhtenä päälinjana on ollut klaanijärjestelmän tutkiminen ja analysoiminen, mikä onkin varsin kiinnostava ja keskeinen asia somalialaisessa kulttuurissa. Klaanit määrittelevät ihmisen paikan somalialaisessa järjestelmässä ja niihin liitytään isänpuoleisen suvun kautta. Klaanien väliset kahnaukset ovat vaikutuksiltaan suuria ja yksi syy maan jatkuvalle levottomuudelle on vuosisatainen klaaniperinne, joka on monin tavoin hyvin joustamaton.

Paimentolaiskulttuuri on leimallinen piirre Somalialle. Yleisimpiä eläimiä ovat kamelit, vuohet ja lampaat, jonkin verran pidetään myös nautoja. Maanviljelystä on parhaiten siihen soveltuvilla seuduilla. Uskonnoista merkittävin on islam, johon yhdistyy erilaisia mystisiä – esimerkiksi henkiin liittyviä – piirteitä. Fundamentalismia edustaa esimerkiksi Al-Shabaab-niminen liike, joka on pyrkinyt raa'alla voimalla saavuttamaan vahvempaa asemaa Somaliassa. Liike tulkitsee sharia-lakia hyvin tiukasti ja on esimerkiksi hyökännyt perinteistä esi-isäkulttia vastaan sekä värvännyt lapsisotilaita joukkoihinsa.

Somalialla ja Somalimaalla on muiden Afrikan maiden tapaan siirtomaahistoria. Näppinsä ovat sotkeneet mukaan niin Egypti, Iso-Britannia, Italia, Ranska kuin Etiopiakin. Itsenäistyminen tapahtui vuonna 1960. Itsenäistymisen jälkeen levottomuudet, vallankaappaukset, sodat ja väkivaltaisuudet ovat valitettavasti seuranneet toistaan, minkä lisäksi Somaliaa kohtasi vuonna 1974 suuri kuivuus ja siitä seurannut nälänhätä. Myös 1970-luvun sota Etiopian kanssa aiheutti maalle kriisin, josta seurasi runsasta pakolaisuutta.

1990-luvun alussa YK:n joukot liittyvät mukaan Somalian sekavaan tilanteeseen, mutta tuloksena ei ole rauha tai "toivon palauttaminen", kuten Yhdysvallat operaation nimittää, vaan lokakuussa 1993 kenraali Aididin joukot ampuvat alas useamman helikopterin ja tuhoavat länsimaiden joukkoja. Vetäytyminen alkaa ja Somalia jää oman onnensa nojaan.

Vuonna 2006 islamilaisten uskonoppineiden paikallinen liitto syrjäyttää "sotaherrojen" joukot ja vakiinnuttaa maan tilannetta. Uusi perustuslaki äänestetään voimaan vuonna 2012. Tilanne on kuitenkin edelleen muuttuva ja levoton usein eri ryhmittymien toimiessa oman ideologiansa ja päämääriensä mukaan.

Tunnen Somaliaa ja somalialaista kulttuuria erittäin kehnosti. Siitä syystä tällainen tuore kirja herätti kiinnostukseni – ajattelin saavani siitä vastauksia hämmennykseen ja aukkoihin sivistyksessä. Lewisin kirja onkin tiivis paketti ja katsaus Somaliaan ja hieman parempaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen päässeeseen Somalimaahan, mutta en voi väittää ymmärtäväni juurikaan enempää kuin aiemminkaan.

Ilmaisu on tiivistä ja hyvin oppikirjamaista. Lewis kertoo asioista kuten ne ulkopuoliselle näyttäytyvät, ja etenkin somalialaiseen kulttuuriin ja elämäntapoihin keskittyvä osuus on kuin kultakauden antropologien käsikirjasta. Juuri siksi se minua häiritsikin, sillä vaikka antropologiasta olen kiinnostunut, wanhanaikaisessa tyylissä on monia erittäin suuria ongelmia. Se, että kokonainen kansa erilaisine "tyypillisine" piirteineen yritetään mahduttaa muutamaan ytimekkäästi otsikoituun alalukuun (esimerkiksi "Somalien kansakunta ja sen perinteiset osat" tai "Uskonto ja yleiset kulttuuriset piirteet"), on aina ongelmallista. Vaikka kuinka on tehty kenttätyötä ja tutustuttu kohteeseen vuosikymmenten ajan, ulkopuolelta katsovan tutkijan asenne on kai väistämättä hieman ylimielinen, vaikkei sellaiseen pyritäkään. Massat eivät puhuttele, eikä yleiseksi määritelty välttämättä kerro lopulta mistään todellisesta koetusta.

Maan historiaa käsitellään enimmäkseen 1900- ja 2000-lukujen osalta. Huomasin jälleen, että on hirveän hankalaa koettaa saada aikaiseksi selkeää kokonaiskuvaa tapahtumaketjuista, joilla on pitkä historia takanaan ja hyvin monimutkainen nykyisyys. En yhtään ihmettele, että Somalialla on ne ongelmat, jotka sillä ovat, mutta toisaalta on vaikeaa edelleenkään käsittää, mistä se tarkalleen johtuu. Lewisin kirjaa pitäisi lukea huomattavasti huolellisemmin, että siitä saa ummikkona irti niin paljon, että voi sanoa oppineensakin jotain. Nyt nimet, vuosiluvut ja osapuolet menivät suloisesti sekaisin.

Joka tapauksessa kyse on ansiokkaan elämänuran tehneen tutkijan työn selkeästä summauksesta. Suomentaja Leif Sundström on päivittänyt vuonna 2008 ilmestyneen kirjan aikajanaa nykyhetkeen asti, mitä pidän erinomaisena ratkaisuna. Jälkisanat kirjoittanut akatemiatutkija Marja Tiilikainen tuo kirjaan myös kiinnostavan aspektin tiiviillä osiolla Suomen somalialaisista.

Somalia ja Somalimaa – Kulttuuri, historia ja yhteiskunta on johdantoteos aihepiiriin, joka tuntuu Suomessa herättävän paljon tunteita esimerkiksi maahanmuuttajakysymysten vuoksi, ja johon on siitä syystä järkevää tutustua tarkemmin. Veikkaan tämän päätyvän kurssikirjaksi yliopistoon, enkä pidä sitä lainkaan huonona asiana. Mutta ei potentiaalisen lukijan toki tarvitse kurssivaatimuksia odotella: kirja sopii tiiviin muotonsa ja selkeän ilmaisunsa vuoksi kelle tahansa valveutuneelle ja Somalian tilanteesta kiinnostuneelle, joka haluaa saada itsensä ajan tasalle Afrikan sarven tapahtumissa.