Kolme päättyvää lukuhaastetta

Kirjavuosi 2013 on loppumassa ja kolme lukuhaastetta, joihin olen tänä vuonna osallistunut, päättyvät niin ikään. Lukuhaasteet ovat yksi kirjabloggaamisen suurimmista iloista, joten yleensä osallistun niihin erittäin mielelläni. En tietenkään aina ja kaikkiin, mutta helpolla minut saa mukaan. Muutama tänä vuonna alkanut haaste jatkuu reilusti vuodenvaihteen yli, mutta nyt on siis luvassa koonti päättyvistä.


1) 1800-luvun kirjat -haaste (Ofelia Outolintu)

Tässä haasteessa oli tarkoitus lukea 1800-luvun kirjallisuutta ja saavuttaa erilaisia aatelisarvoja. Lähdin matkaan henkselit paukkuen, mutta niin siinä vain kävi, että luettujen kirjojen määräksi jäi minimisuoritukseen, paronittareen, riittävä neljä kirjaa.

Luin yhden kotimaisen ja kolme ulkomaista kirjaa. Kotimaista 1800-lukua edusti Minna Canthin traaginen Salakari (1887). Ulkomailla kävin Venäjällä (Leo Tolstoin Kreuzer-sonaatti, 1891), Isossa-Britanniassa/Ranskassa (Robert Louis Stevensonin Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimaalla, 1879) ja Yhdysvalloissa (Louisa M. Alcott: Kahdeksan serkusta, 1875).

Harmittaa, etten saanut luettua TBR-listallani olevista 1800-luvun teoksista enempää, mutta ehtiihän tuota.


2) Lukemattomat kirjailijat -haaste (Riinan kirjapinot)

Haasteen tarkoituksena oli lukea toistaiseksi lukemattomien kirjailijoiden tuotantoa, ei kuitenkaan esikoiskirjailijoiden kirjoja. Listasin haasteeseen kirjailijoita varsin epäloogisesti, sillä en ottanut siihen mukaan kaikkia tänä vuonna lukemiani lukemattomia, vaan pääasiassa sellaisia, joita olen aikonut lukea jo pidempään tai jotka jäivät jotenkin erityisemmin mieleen (hyvässä tai pahassa) lukemattomina kirjailijoina. Mukana suorituksessani on viisitoista kirjailijaa.

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Salla Simukka: Punainen kuin veri
Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
L. M. Montgomery: Pieni runotyttö
Carol Shields: Kivipäiväkirjat
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys
Bo Carpelan: Kaari
Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Helmi Kekkonen: Kotiin
Unto Ek: Suokukkojen tanssi
Sanna Eeva: Olot


3) Afrikan tähti (Merenhuiske / Kirjoista)

Tämän vuoden suurhaasteeni oli Merenhuiskeen mainio Afrikan tähti -lukuhaaste, jota lähdin innolla pelaamaan heti alkuvuodesta. Pääsinkin asettamaani tavoitteeseen eli saavutin koko jalokivisarjan ja sen kruunaaman Afrikan tähden lukemalla viisitoista afrikkalaista tai Afrikkaan sijoittuvaa kirjaa vuoden aikana.

Itä-Afrikka

Etiopia. Ryszard Kapuściński: Keisari (1978/2006)
Mosambik. Mia Couto: Plumeriaveranta (1996/2006)
Ruanda. Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa (2009)
Ruanda. Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (2000/2003)
Sambia. Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009 (2010)

Keskinen Afrikka

Kongon demokraattinen tasavalta. David Van Reybrouck: Kongo – historia (2010/2013)

Pohjois-Afrikka

Algeria. Boualem Sansal: Hyvitys (2008/2012)
Algeria & Tunisia. Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä (192?/2012)
Marokko. Aino Kallas: Marokon lumoissa (1931)

Etelä-Afrikka

Botswana. Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii (1998/2003)
Botswana. Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii (2000/2004)
Etelä-Afrikka. J. M. Coetzee: Michael K:n elämä (1983/2003)
Zimbabwe. Yvonne Vera: Palava perhonen (1998/2001)

Länsi-Afrikka

Norsunluurannikko. Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte (2000/2002)

Yleisesti Afrikkaa koskevat / Afrikkaan sijoittuvat kirjat

Maryse Condé: Rihata (1981/1989)

Monta Afrikan maata jäi vielä valloittamatta, ja jatkan seikkailua tuolla mantereella vielä pitkään. Haaste innosti koluamaan kirjaston hyllyjä aivan uudella katseella ja lukemaan kirjoja, joita ei välttämättä ole aiemmin tullut lukupinoonsa kasanneeksi. 

____

Aivan mainioita haasteita on taas blogeissa pyörinyt, odottelen innolla, mitä kollegat keksivät ensi vuodelle.

Ryszard Kapuściński: Keisari

Ryszard Kapuściński: Keisari 
Suomentaja: Tapani Kärkkäinen
Kansi: Perttu Lämsä
Like 2006
205 s.
Cesarz (1978)

Kirjakauppaostos.


Legendaarisen puolalaisen toimittajan Ryszard Kapuścińskin Keisari on tutkimusmatka Haile Selassien, Etopian kuninkaiden kuninkaan, Juudan heimon voittamattoman leijonan ja Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa hoviin ja sen murenemiseen. Haile Selassie hallitsi Etiopiaa ensin valtionhoitajana ja kruununprinssinä, sitten kuninkaan ja lopulta yksinvaltiaana vuodet 1916–1936 ja 1941–1974. Hän oli ylhäisen suvun poika, joka vaikutti merkittävällä tavalla maansa kehitykseen (tai kehittymättömyyteen) ja vaiheisiin lähes koko 1900-luvun ajan.

Keisari on vahva journalistinen tulkinta Haile Selassien valtakaudesta. Kapuściński matkusti Etiopiaan heti Selassien syrjäyttämisen jälkeen vuonna 1970-luvun puolivälissä ja haastatteli keisarin entisiä hovimiehiä, maan alle paenneita virkamiehiä ja muita etiopialaisia. Silminnäkijäkertomukset ja pohdinnat yltävät keisarin valtakauden alkuvaiheista aina tämän viimeisiin hetkiin saakka loppukesään 1975, jolloin hän kuoli kotiarestissa epäselvissä olosuhteissa.

Kirjalla on mittaa vain kaksisataa sivua, mutta lukukokemuksena se on laaja ja vaikuttava. Se käy suoraan asiaan, ei peittele, kainostele tai häpeile. Ihailen vimmaa, jolla Kapuściński on suhtautunut työhönsä. 1970-luvulla sotilasvallankaappauksen läpikäynyt rutiköyhä Afrikan valtio on taatusti tuonut haasteita toimittajan työhön, mutta niistä piittaamatta (tai juuri niiden innoittamana) Kapuściński on saanut aikaan taitavan ja monitasoisen kurkistusaukon tiukasti ulkopuolisilta suljettuun hoviin ja sen eri kolkkiin.

Haastateltavana olleet ihmiset esiintyvät nimikirjaimien suojaamana, ja he puhuvat suoraan. Osa haastatteluista on pidempiä, osa vain pikkupätkiä, ja niissä on luettavissa jokaisen kertojan oma ääni. Sen sijaan se, mitä nämä äänet kertovat, on paikoin käsittämätöntä. Haile Selassie oli ehdoton yksinvaltias, varallisuudessa kylpevä despootti ja kaikki langat pakonomaisesti käsissään pitävä diktaattori. Hovissa elettiin tuhansien kirjoittamattomien sääntöjen mukaan, joille jokaiselle oli ehdoton aikansa ja paikkansa. Keisarin aatteet tuli tuntea lähes telepaattisesti, ovet avata oikeaan aikaan ja jalkatyynyt sujauttaa paikoilleen huomaamatta. Ilmiannot, armonanelut, suhdeverkostot, lahjonta ja irrationaalinen päätöksenteko leimasivat elämää hovissa ja sen liepeillä.

Samaan aikaan kun Kapuściński rakentaa kuvaa itsevaltiudesta Etiopiassa, hän peilaa sitä mihin tahansa yhteiskuntaan, jossa valta keskittyy käsiin, jotka eivät sitä osaa käyttää. Selassien valtakausi päättyi 1970-luvun alun massiiviseen nälänhätään, jota maan virkakoneisto ei kyennyt hoitamaan kuntoon. Sotilaiden synnyttämä vallankumous syöksi keisarin vallasta ja lukitsi tämän kotiarestiin loppuiäkseen. Diktatuurin kaiut eivät kuitenkaan vaienneet vielä aikoihin.

Kapuścińskia on myös kritisoitu faktan ja fiktion rajojen venyttämisestä. Voi siis olla, etteivät kaikki Keisarissa esiin nostetut puheenvuorot ole autenttisia. Toisaalta Haile Selassien teot ja Etiopian historia eivät Kapuścińskin käsissä – mahdollisesti paksustikaan väritettyinä – muutu todesta valheeksi. Päinvastoin: pienetkin sävyt, merkityksettömältä tuntuvat sivuseikat ja terävät havainnot koostuvat tarkkasilmäiseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ymmärtää maailmasta väistämättä taas hieman lisää.

___

Myös Juha Makkonen ja Kata ovat kirjoittaneet Keisarista. Kiiltomadon arviossa nostetaan ansiokkaasti esiin myös Kapuścińskin tuotantoon liitetty kritiikki.

Lisätietoja Haile Selassiesta saa vaikkapa Elävän Arkiston audio- ja videopätkistä.

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti (jossa pääsen tämän myötä kiinni päätavoitteeseen eli Afrikan tähteen) sekä Kansankynttiläin kokoontumisajot (kategoria: Yhteiskunta). Keisari on myös uusi ruksi Maailmanvalloituksessani (Etiopia) ja 39. luettu kirja TBR-listaltani.

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte

Ahmadou Kourouma: Ei Allahin tartte
Suomentaja: Marjatta Ecaré
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi 2002
202 s.
Allah n'est pas obligé (2000)

Kirjastosta.


Birahima on katupoika Norsunluurannikolta. Isäänsä hän ei koskaan ehtinyt tuntea, ja rampa äiti kuolee turhan nuorena parantumattomaan säärihaavaan. Koulu jää Birahimalta kesken ja ainoa mahdollinen suunta on katu. Levoton Länsi-Afrikka vaikuttaa myös Birahiman elämään, sillä hänet värvätään lapsisotilaaksi kapinallisjoukkoihin. Perheetön poika, jolla ei muutenkaan ole mitään tulevaisuuden tai edes huomisen suunnitelmia, on hyvä löytö värväreille.

Alkaa matka Liberiaan ja Sierra Leoneen, joiden poliittista sekoilua Birahima tarinassaan kuvaa. Arki on sotaa ja sota arkea, raiskauksia, joukkoteloituksia ja vallankaappauksia tehdään lähes yötä päivää. Birahiman elämä ei kuitenkaan ole pelkkää kalasnikovien pauketta, vaan lapsisotilaiden välille syntyy lujaa ystävyyttä ja kiintymystä. Birahima tarkkailee elämäänsä ja maailman tapahtumia yhtäältä kouluja käymättömän katupojan kielellä ja mielellä, toisaalta tarkkasilmäisesti ja jopa huomaamattaan varsin analyyttisesti.

Ei Allahin tartte on norsunluurannikkolaisen, myöhemmin Ranskaan emigroituneen Ahmadou Kourouman (1927–2003) viimeiseksi kokonaan loppuun kirjoitetuksi jäänyt romaani. Se haastaa lukijansa heti alusta alkaen, eikä päästä tiiviin kahdensadan sivun aikana lukijasta kertaakaan irti.

Birahima on kertojana samaan aikaan ärsyttävä, pelottava ja hieman surkea. Hän pitää sanakirjoista ja selittää monet käyttämänsä sanat esimerkiksi hakuteos Läpileikkaus mustan Afrikan ranskan kielen sanastollisista erikoispiirteistä selityksillä. Kerrontakeinona se on sekä rasittava että kiehtova. Birahima on hyökkäävä, näennäisen ylimielinen ja hän antaa sanan säilän heilua. Pohjimmiltaan mieleen jää silti kuva epävarmasta ja liian paljon liian varhain menettäneestä nuoresta pojasta, jonka oikea paikka olisi taistelujen sijaan koulun penkillä ja perheen hoivissa. Kirjailija ei kuitenkaan ole tehnyt kirjallisia valintojaan heppoisin perustein, eikä ratkaisuista jää mitenkään valju olo. Pikemminkin tuntuu, että Kourouma kirjoittaa juuri niin kuin asiat ovat.

Ei Allahin tartte on raskas lukukokemus, vaikka se on sivumäärältään suppea. Kieli vaatii paljon, enkä itse päässyt sen mukaan missään vaiheessa, vaan törmäsin koko ajan seinään. Heimosotien, uskontojen ja siirtomaamenneisyyden muodostama pyhä kolminaisuus leikkaa kaiken läpi, vaikka kirjan kertojan näkökulma on pääosin hyvin subjektiivinen.

Sarjatulena tykittävä, poukkoileva kieli, hemmoteltua länkkäriä kauhistuttavat tapahtumat, jotka niiden kokija kuittaa lähinnä olankohautuksella ja tiiviydestään huolimatta hitaasti etenevä tarina jättivät tämän lukijan lopulta kylmäksi.

___

Myös Mari A. on lukenut tämän kirjan.

Etenen Afrikan tähti -haasteessa ja Maailmanvalloituksessa Norsunluurannikolle.

Afrikan tähti: Plumeriaveranta

Mia Couto: Plumeriaveranta
Suomentaja: Sanna Pernu
Kansi: ?
Like 2006
170 s.
A Veranda do Frangipani (1996)

Kirjastosta.


Mosambikilainen timpuri Ermelindo Mucanga on ollut kaksikymmentä vuotta kuolleena – yhtä kauan, kuin maa on ollut itsenäinen – mutta koska häntä ei haudattu perinteiden mukaan oikein, hänen henkensä on jäänyt puoliväliin matkalle tuonpuoleiseen. Ermelindon ruumis lepää plumeriapuun alla siirtomaavallan aikaisen linnoituksen pihalla, ja hänen henkensä tarkkailee nykyisyyden tapahtumia varsin kaikkitietävästä näkökulmasta. Henki on kuitenkin levoton, sillä puolimatkassa oleminen ei tee koskaan lopulta hyvää. Olisi löydettävä sopiva elävä ihminen, johon siirtyä, jotta Ermelindo voisi kuolla uudestaan, saada oikeaoppiset hautajaiset ja päästä perille rajan taakse.

Linnoituksessa on jo pidempään toiminut vanhainkoti, jonka despoottinen johtaja on juuri löytynyt murhattuna. Komisario Izidine Naíta saapuu tutkimaan tapausta, ja Ermelindo päättää siirtyä häneen. Murhatutkimuksien edetessä komisario ja Ermelindo kuulevat kuulusteltujen vanhuksien elämäntarinoita, jotka valottavat Mosambikin historiaa monesta näkökulmasta. Mikään ei ole niin yksinkertaista, miltä näyttää, eikä totuus ole koskaan mustavalkoinen.

Plumeriaveranta on kiehtova, häiritsevä ja monitulkintainen teos. Se alkaa kepeästi ja leikitellen, se vihjailee ja antaa ymmärtää, mutta jo seuraavassa hetkessä lukijan pää sekoitetaan täysin. Tarinan maagiset elementit otetaan annettuina, eivätkä ne ole millään tavoin häiritseviä. Kerrontatekniikka tosin on haastava, ja lukijan on oltava tarkkana, jotta pysyy kärryillä. Komisarion ruumiissa sijaansa pitävä Ermelindon henki vuoroin kertoo itse tarinaa, vuoroin antaa muille äänen. Kerronnallinen ratkaisu olisi voinut olla selkeämpikin.

Jotain oudon kiehtovaa Plumeriaverannassa on. Mosambik on minulle aivan tuntematon maa, ja kirja avaa sen menneisyyttä ja heittelee koukkuja, joihin tekee mieli tarttua tarkemmin. Kirjan henkilöhahmot ovat pääasiassa outoja ja häiritseviä, pitkän elämän eläneitä vanhuksia, jotka ovat kaukana tavanomaisista naapurinmummoista ja -papoista. Siirtomaa-aika ja ennen kaikkea sen historiallinen painolasti kuvataan kirjassa hyvin raskaana ja vaikuttavana. Jäljellä ovat sekä konkreettiset että kuvainnolliset linnoitusten rauniot, henkilökohtaiset ja yhteisölliset traumat, hierarkia ja raivaamattomat miinakentät.

Helppo kirja tämä ei ole. Jouduin pinnistelemään lukiessani, ja vaikka kirja teki kaikkensa, jotta se olisi pitänyt minut etäällä, jäin oudolla tavalla silti koukkuun sen tarjoamiin tarinanaihioihin ja langanpätkiin, jotka eivät kaikki johtaneet mihinkään suureen. Jään luultavasti vielä pitkäksi aikaa miettimään, mitä kaikkea kirjailija halusi minulle kirjallaan kertoa. Ja vähintään palaan vielä Mosambikiin jonkin muun kirjan myötä – niin paljon jäi auki ja kertomatta.

___

Lisää Mia Coutosta ja mosambikilaisesta kirjallisuudesta voi lukea vaikkapa Mafalala-blogista.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Mosambik).

Massiivinen Kongon historia

David Van Reybrouck: Kongo – historia
Suomentaja: Antero Helasvuo
Siltala 2013
656 s.
Congo. Een geschiedenis (2010)

Arvostelukappale.


Mitä sinä tiedät Kongosta?

Että se on Afrikassa?

Että se on Belgian entinen siirtomaa?

Että sen nimi oli joskus vielä Zaïre?

Että sitä ei oikein osaa erottaa naapurimaastaan Kongon tasavallasta?

Että sen diktaattorina oli Mobutu Sese Seko?

Että siellä on sodittu. Ja sodittu vähän lisää?


Tämän verran minä tiesin, kun tartuin Siltalan keväällä julkaisemaan massiiviseen Kongo – historia -teokseen. Kirjan on kirjoittanut flaamilainen toimittaja ja tutkija David Van Reybrouck ja se on kaikin tavoin tiiliskivi. Nyt, koko kesän jatkuneen luku-urakan päätteeksi uskallan todeta tietäväni hieman enemmän.

Kongon demokraattinen tasavalta on Keski-Afrikan jättiläinen, yli 73 miljoonan asukkaan maa, jonka historia on täynnä kupruja, nykyisyys vaikea ja tulevaisuus epävarma. Maasta tuli Belgian kuninkaan Leopold II:n oma 1880-luvulla tutkimusmatkailija Henry Stanley kartoitusretkien jälkeen. Maa oli siis kuninkaan henkilökohtaista omaisuutta, Kongon vapaavaltio, ei Belgian siirtomaa. Kongon rikkautena olivat norsunluu ja kumi, ja näistä varannoista Leopold II otti kaiken irti. Vapaavaltioaikaa leimasivat järkyttävät väkivaltaisuudet, kongolaisten orjuuttaminen ja riisto.

Totuuden selvittyä maasta tehtiin Belgian siirtomaa ja tilannetta pyrittiin parantamaan. Kongoon valui huomattava määrä belgialaisia siirtolaisia rakentamaan uutta hallintoa. Saman aallon mukana tulivat lähetyssaarnaajat ja onnenonkijat. Vain murto-osa paikallisista pääsi nauttimaan etuuksista, ja kuilu kongolaisten ja maahanmuuttajien välillä leveni entisestään. Maa oli niin suuri ja kulttuureiltaan niin monikasvoinen, ettei mitään yhtäläistä "kehitystä" tai "uudistusta" ollut mahdollista tehdä. Infrastruktuuria rakennettiin, mutta vain kaupallisten tarkoitusten vahvistamiseksi. Alkuperäisväestön riisto ei pohjimmiltaan muuttunut mihinkään, vaikkei käsiä enää hakattu irti rangaistuksena liian hitaasta kumipuun keräämisestä.

Siirtomaavalta purkautui lopulta kesällä 1960, jolloin Kongo rysähti kerralla ja valmistautumatta itsenäisyyteen.  Keskeinen hahmo itsenäistymisessä oli Patrice Lumumba, maan ensimmäinen laillisilla vaaleilla valittu pääministeri, jonka valtakausi ei kestänyt kauaa: syyskuussa samana vuonna presidentti Joseph Kasa-Vubu ja armeijan pääesikuntapäällikkö Joseph-Désiré Mobutu syrjäyttivät hänet. Lumumba murhattiin tammikuussa 1961 usean kuukauden kotiarestin jälkeen. Vuonna 1965 Mobutu, myös Mobutu Sese Sekona tunnettu mies, kaappasi vallan kokonaan itselleen. Hän toimi presidenttinä ja maan yksinvaltiaana lopulta 32 vuotta.

1990-luvulla etniset ja poliittiset levottomuudet räjähtivät käsiin ja naapurimaan Ruandan sisällissota ja kansanmurha levisi lieveilmiöineen myös Kongon puolelle. Sotatoimet olivat monimutkaisia, raakoja ja ketään kumartamattomia ja tilanteet muuttuivat nopeasti. Ruandalaiset pakolaiset, sekä siviilit että sotilaat, kansoittivat etenkin Kongon itäisiä osia. Useita muita Afrikan maita liittyi mukaan sotatoimiin ja liittolais- ja viholliskuviot monimutkaistuivat entisestään. Vaikka tulitaukoja ja rauhansolmimisyrityksiä tehtiin, kapinallisjoukot aiheuttivat vakavia levottomuuksia Itä-Kongossa vuoden 2008 loppuun saakka, jolloin tutsikapinallisten ryhmittymän johtaja Laurent Nkundan saatiin pidätettyä.

2000-luvun Kongolle tunnusomaista on ollut kiinalaisten yritysten saapuminen maahan. Kaivostoiminta ja teollisuus on pitkälti Kiinan hyppysissä, ja vastineeksi siitä Kongoon on rakennettu paljon infrastruktuuria. Kongolaisia on muuttanut Kiinaan ja maidenvälinen kaupankäynti on vilkasta etenkin pienyrittäjien voimin. Tavallisen kongolaisen elämä ei kuitenkaan ole ruusunpunalla väritettyä, sillä maa on jatkuvasti YK:n Inhimillisen kehityksen indeksillä laskettuna maailman maiden häntäpäässä.

David Van Reybrouckin kirja on kattava, huolellinen ja laaja teos. Teksti kulkee taitavasti ja imee lukijan mukaansa vieraisiin kulttuureihin, arkeen ja sotaan. Kirjoittajan taustatyö on ollut valtaisa, ja hän on viettänyt Kongossa pitkiä aikoja haastatellen satoja kongolaisia. Se näkyy: kirja on moniääninen ja sen näkökulma on laaja.

Toisaalta Kongo – historia on raskas ja aikaavievä teos. Siinä on varsin vähän kuvamateriaalia (plussaa kuitenkin muutamista kartoista!) ja sen luvut ovat valtavan pitkiä, monikymmensivuisia, eikä niissä ole alalukuja tai väliotsikoita. Tämä teki lukemisesta hidasta ja todella keskittymistä vaativaa, ja pidemmän päälle se alkoi väsyttää. Rakenteellisesti pidän tätä ratkaisua kirjan tehoa ja ansioita heikentävänä, vaikka sisällön painoarvoon se ei tietenkään vaikuta.

Osin tuntui, että kirjailija on haukannut aivan valtavan kokoisen palan. Toki rajaamista on tehty, mutta kenties sitä olisi pitänyt harkita vielä tarkemmin. Van Reybrouck on käyttänyt paljon mikrotason materiaalia, haastatteluja ja aitoja kokemuksia, mutta silti monin paikoin tekstiä kuljettavat pitkiä matkoja abstraktit tekijät ja suuret linjat, joissa inhimillinen näkökulma loistaa poissaolollaan. Pidän siitä, että Van Reybrouck ei ole pyrkinyt häivyttämään itseään kirjasta, vaan tuo rehellisesti esiin sen, kuinka suurella hartaudella on työhön paneutunut ja kuinka valtavia kokemuksia käynyt läpi aineistoa kootessaan. Kirjailijan kohtaaminen järkyttäviä veritöitä tehneen kapinallisjohtajan Laurent Nkundan kanssa on heittäytyvää journalismia parhaimmillaan: itsellänikin olivat karvat pystyssä, kun vain luin Van Reybrouckin matkasta kapinallisjoukkojen hallitsemalle alueelle.

Luin kirjaa viikkokausia, aina vähän kerrallaan. Aina en jaksanut siihen tarttua, vaikka aikaa olisi ollut, sillä se vaati rakenteensa vuoksi keskittymistä ja paneutumista. Pidän kirjaa hyvin ansiokkaana kuvauksena Kongon demokraattisen tasavallan historiasta ja nykyisyydestä, ja vaikka tulevaisuuden näkymät eivät maalla ole fantastisen hyvät, aina on toivoa. Toivo on rumban rytmejä Kinshasan yökerhoissa, yritteliäiden prepaidkauppiaiden kojuissa, Kiinaan tehtävissä ostosmatkoissa, luonnonvaroissa ja rauhassa.

Suosittelen kärsivälliselle tiedonjanoiselle. Takaan näkökulman laajentumisen.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Afrikan tähti ja Kansankynttiläin kokoontumisajot.

Afrikan tähti: Rihata

Maryse Condé: Rihata
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: Eero Heikkinen
Art House 1989
230 s.
Une Saison à Rihata (1981)

Kirjastosta.


Zek on leipiintynyt virkamies ja suuren perheen pää, muttei moninaisista taikakeinoista huolimatta vielä yhdenkään pojan isä. Hänen vaimonsa on Marie-Hélène, Karibialta Pariisin kautta Afrikkaan päätynyt nainen, joka kaipaa takaisin raskauksia edeltänyttä kehoaan ja henkistä vapauttaan. Zek ja Marie-Hélène asuvat perheineen Rihatassa, pääkaupungin varjossa, hieman kulahtaneissa oloissa, syrjässä maan hallinnon sykkeestä. Kun Zekin ministeriksi kohonnut veli Madu saapuu Rihataan vierailulle, monet vanhat haavat aukeavat uudelleen. Veljesten väliset kärhämät joutuvat punnituksi kiintymyksen ja perhesuhteiden kanssa. Samalla seurataan sissiliikkeen toimintaa ja pyrkimyksiä syöstä diktaattorin otteita käyttävä presidentti Tuman korruptoituneine hännystelijöineen pois vallasta.

Rihata oli täydellinen sattumalöytö kirjastosta. Tapanani on haahuilla hyllyjen välissä ja tarttua kirjoihin sattumanvaraisesti, ja niin tämäkin kirja päätyi käsiini. Ihan hyvä että päätyi, vaikka olen minä parempiakin kirjoja lukenut. Ei tämä kuitenkaan mitään ajanhukkaa ollut, ei toki.

Itse asiassa Rihata oli lopulta varsin helpostilähestyttävä ja paikoin se onnistui tempaamaan minut mukaansa, ennen kuin taas etäännyin tarinasta. Se sijoittuu kuvitteelliseen Afrikan maahan, jossa on selviä viitteitä ainakin Kongosta ja Ruandasta, epäilemättä useista muistakin olemassaolevista maista. Maa on Ranskan entinen siirtomaavaltio, jonka asukkaat rimpuilevat kovalla vauhdilla irti menneisyydestä ja latistavasta nykyisyydestä, kohti todellista itsenäisyyttä ja demokratiaa. Kirjan keskeisimmät henkilöt ovat kaikki olleet ulkomailla opiskelemassa, ja Marie-Hélène on alunperin kotoisin aivan muualta, Karibialta. Rihata keskittyy kuvaamaan ristiriitoja, jotka syntyvät maassa, joka ei vielä ole sinut itsensä kanssa. Samoin se sukeltaa henkilökohtaiseen elämänpiiriin ja ihmissuhteisiin, vaikka taustalla sykkii koko ajan vahva yhteiskunnallinen ote.

Kirja on varsin kevyt, vaikka sen aihepiiri on vakava ja merkityksiä täynnä. Condé päästää paikoin elämänilon valloilleen, osoittaa tekstillään, että myös vaikeuksista voidaan nauttia. Ennen kaikkea kirjailija näyttää, kuinka monet kasvot Afrikalla on: paljon useammat, kuin mihin länsimainen media jää niin helposti kiinni. Vaikka kirja on yli 30 vuotta vanha, se tuntuu hyvin tuoreelta ja ajankohtaiselta edelleen.

Maryse Condé on itse kotisin Guadeloupesta Karibialta, mutta on asunut ja työskennellyt myös Guineassa, Ghanassa ja Senegalissa. Vaikken suoranaisesti ihastunut Rihataan, se sai minut kiinnostumaan Condésta ja hänen muusta tuotannostaan. Kirja itsessään jäi hieman etäiseksi, enkä oikein päässyt tarinan imuun mukaan, vaikka kaikkeni yritin. Henkilöitä on paljon ja intensiivisempi lukeminen olisi tehnyt kirjalle enemmän oikeutta.

Mikäli kiinnostus kirjaan herää, suosittelen jättämään suomennoksen takakannen lukematta. Se nimittäin spoilaa surutta tarinan keskeisen käänteen, jonka tietäminen etukäteen saattoi olla yksi syy, miksi en päässyt tarinan vietäväksi niin hyvin, kuin olisi ollut mahdollista.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen. Lisäksi ruksaan sillä Maailmanvalloituksesta Guadeloupen, joka on Ranskan merentakainen departementti Karibialla.

Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä

Lady Warren: Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä
Suomentaja: Paula Hotti
Kansi: ?
Savukeidas 2012
188 s.
Alkuperäisteos: ?

Kirjastosta.


Lady Warrenin Algerian ja Tunisian halki moottoripyörällä on vinkeä matkakertomus 1920-luvulta. Lady pakkautuu kamppeineen moottoripyörän sivuvaunuun ja lähtee lähes 3000 kilometrin ajomatkalle Pohjois-Afrikan teille. Moottoripyörää ajaa hänen ystävänsä P.

Matkan varrella vieraillaan pienissä kylissä, isommissa kaupungeissa, aavikolla ja vuoristossa. Lady tekee tarkkoja ja teräviä havaintoja kohtaamistaan ihmisistä ja näkemistään asioista. Kaupunkien juutalaiskorttelit, satama-alueet ja aavikoiden heimoelämä tulevat lukijalle tutuksi, samoin moninaiset majoituspaikat hotelleista kotimajoitukseen ja aavikolla telttailuun.

Lady Warrenilla on sana hallussa, ja hänen seikkailuaan on kiinnostavaa seurata. Asenne matkaan on ihailtavan rento, ja vaikka vastoinkäymisiä tulee paljon, mikään ei saa ladya musertumaan. Tosin on muistettava, että teos on kirjoitettu matkan jälkeen, joten se on hiukan jälkiviisas ja nostalgisoiva.

Onneksi mukana on kartta, josta matkaa voi seurata. Algerian ja Tunisian seudut kun eivät ainakaan tälle lukijalle ole erityisen tuttuja. Kuvitus olisi ollut poikaa, mutta lady kirjoittaa filmirullien ja muiden muistojen kadonneen kotimatkalla kohti Britanniaa. Harmi.

Kirjaa oli hauska lukea, ja ladyn asenne ilahdutti alusta loppuun. Itse tuskin olisin yhtä rento, jos kulkupelini hajoaisi keskellä afrikkalaista erämaata tai jos koko päivän odottamani juna menisi nenän edestä. Mutta no, minäpä en ole menossa Afrikkaan ajamaan moottoripyörällä.

Toisaalta on myönnettävä, että jäin lopulta hieman epäilemään kirjan aitoutta. Lady Warren on täysin tuntematon henkilö, josta en saanut selville kirjan lisäksi muuta. Alkuperäisteoksestakaan en löytänyt tietoja – en tosin jaksanut kauheasti edes etsiä. Kaiketi ei pitäisi olla syytä olla uskomatta, etteikö Lady Warren olisi kuvaamaansa matkaa vuonna 1921 tehnyt, mutta epäilyähän maailmaan mahtuu. Eikä se lukukokemusta pilannut: hauska kirjahan tämä oli lukaista, vaikkei kovin mieleenpainuva olekaan.

___

Afrikan tähti: Algeria ja Tunisia. Maailmanvalloitus: Tunisia.

Kigalin (veriset) sunnuntait

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi: ?
Like 2003
223 s.
Un dimanche à la piscine à Kigali (2000)

Kirjastosta.


Kanadalainen toimittaja Bernard Valcourt on päätynyt monien vaiheiden jälkeen Ruandaan perustamaan tv-kanavaa. Hän on osa Kigalin länsimaisten asukkaiden yhteisöä, joka pääasiassa kuluttaa aikaansa hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla. Siellä ovat sulassa sovussa diplomaatit, avustusjärjestöjen työntekijät, toimittajat ja prostituoidut.

Kun Bernard tapaa nuoren hutunaisen Gentillen, se on menoa. Monin tavoin epäsuhtainen pari rakastuu, ja samalla kun heidän suhteensa kasvaa ja kehittyy, yhteiskunta heidän ympärillään kuohuu ja valmistautuu veriseen ja käsittämättömään konfliktiin hutu- ja tutsiväestön kesken. Bernard ja Gentille elävät sekä yhdessä että omien yhteisöjensä osana: jossain välimaastossa, kiihkoilua välttäen ja ihmetellen. Moni kuitenkin aistii vaaran ja eri tavoin sekoittuneet yhteisöt alkavat muodostaa sisälleen rajoja – varmuuden vuoksi.

Kigalin sunnuntait on jälleen osoitus kirjasta, jonka pituus ei päätä huimaa, mutta raskaus ahdistaa ja hidastaa lukemista. Tarina alkaa varsin viattomasti uima-altaan ympäriltä, ja vaikka prostituutio ja räjähdysmäisesti leviävä HIV ovat osa sitä alusta alkaen, kirjailija pääsee yllättämään. Juuri kun uskoo, ettei pahempaa voi enää tulla, sitä tulee.

Kirja ei ole mikään mässäilyteos, vaikka siinä on peittelemätöntä väkivaltaa. Pikemminkin se on melankolinen ja surumielinen ja pyrkii nostamaan verhon lukijan silmien edestä. Se tarjoilee inhimillisen kriisin ja ihmisyyden vähittäisen kuoleman varsin eleettömästi, vastuun lukijalle itselleen jättäen. Ruandan kansanmurha hivuttautuu lukijan tajuntaan kuin huomaamatta, ja leppoisat päivät uima-altaalla ja Kigalin kaduilla muuttuvat kuin varkain väkivaltaisiksi raiskauksiksi, järjettömäksi verilöylyksi ja kadunkulmiin kootuiksi ruumiskasoiksi.

Samalla kun hätä kasvaa ja paniikki kuristaa kurkkua, Bernardin ja Gentillen rakkaustarina versoo ja kasvaa. He elävät suhteensa eräänlaisella pikakelauksella, sillä rakastuminen on nopeaa ja siitä edetään vauhdilla eteenpäin. Molemmat tietävät kuolevaisuutensa ja ajan rajallisuuden, mutta se ei vähennä tunteen paloa vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Paikoin pidin rakkaustarinan osuutta hivenen epäuskottavana, mutta jälkeenpäin, kokonaisuutta tarkastellessani totesin sen olleen hyvä juuri niin. Rakkauden, inhimillisyyden ja arkisuuden kontrasti järjettömään väkivaltaan on selkeä ja puhutteleva monella tapaa. Kaikki ihmisyys ei koskaan katoa, edes pahimmissa kriiseissä.

Kigalin sunnuntait on ahdistava mutta silmiä avaava lukukokemus. Se kertoo kauhuista, joista on vasta vähän aikaa, ja jotka jatkuvat liian monessa paikassa edelleen. Hyvää mieltä tästä kirjasta on turha hakea, mutta ajattelemisen aiheita se tarjoaa senkin edestä.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen (Ruanda).

Aino Kallas: Marokon lumoissa

Aino Kallas: Marokon lumoissa
Otava 1931
173 s.

Kirjastosta.


Aino Kallaksen (1878–1956) Marokon lumoissa on matkakirja, mielikuvakirja ja haavekirja. Siinä Kallas tarjoaa lukijalle pieniä kirjeitä Marokosta, ja niissä kirjeissä on laajalti Marokkoa.

Kirja on julkaistu vuonna 1931, joten Kallaksen matkat sijoittuvat 1920–30-lukujen vaihteeseen. Hän ihmettelee avoimesti islamilaista yhteiskuntaa, kauniita, historiaa pullollaan olevia rakennuksia, äänekkäitä toreja, pieniä sivukujia. Kallas on siitä onnekas matkaaja, että hänellä on etuoikeus päästä myös paikallisten ihmisten koteihin, sinne, joka on paikalliselle naiselle linnoitus, vankila ja turvapaikka yhtaikaa. Lalla Mulatin henkeäsalpaavan runsaat pidot jäävät Kallaksen mieleen pitkäksi aikaa.

Edes Marokossa elämä ei kuitenkaan ole täydellistä. Orjuus on paperilla lopetettu jo muutama vuosikymmen sitten, mutta käytännössä Kallaksen kohtaamissa perheissä käytetään edelleen orjatyövoimaa taloudenhoidossa, ja kaikki tietävät, mistä orjia voi hankkia nyt, niin kuin vuosisatoja aiemminkin.

Kulmia saa kohotella myös kuvaukselle Marrakechin juutalaiskaupunginosasta, mellahista, jota Kallas pitää Danten Löyhkien Helvetin maanpäällisenä vastineena. Sujuvasti esitetyt näkemykset rodun erikoistunnuksista, verisekoituksesta ynnä muusta muistuttavat osuvasti ajasta, jolloin Kallas on matkaansa tehnyt ja kirjaansa kirjoittanut. Sama näkyy kirjassa kautta linjan: ihmeellinen on eksoottisten rotujen elämä, jota pohjoiseurooppalainen tarkastelee kuin mikroskoopissa olevaa vierasta elämänmuotoa. Hieman huvittuneena, hieman kauhuissaan, aina uteliaana.

Marokon lumoissa on tunnelmaltaan nimensä mukainen. Vaikka paljon outoa ja ihmeellistä kohdataan, päällimmäiseksi tunteeksi jää lumoutuminen. En tiedä, kuinka aitoina kokemuksina alunperinkin julkaistuksi tarkoitettuja matkakertomuksia voi koskaan pitää, mutta toisaalta on kiinnostavaa pohtia, miksi mikäkin asia on kirjaan tuotu ja mistä käsittelytavat kumpuavat. Rikasta ajankuvaahan tämä on, mutta ehkä lopulta ennen kaikkea kirjoittajastaan kertovaa ajankuvaa kuin niinkään marokkolaista 1930-lukua.

Ehkä minäkin vielä joskus matkustan Marokkoon, ja teen huomioitani Aino Kallaksen jalanjäljissä. Ja paljastan jotain 2000-luvun ajankuvasta. Ken tietää.

___

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Marokko).

Elina Hirvonen: Afrikasta

Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009
Kansi: Jarkko Virtanen
Avain 2010
207 s.

Kirjastosta.


Afrikka on kummallinen paikka. Mikä muu maanosa herättää yhtä hihhuloivaa ihastusta, yhtä silmitöntä inhoa? Samalla Afrikkaan kilahtaneita ja Afrikkaa vihaavia länsimaalaisia yhdistää yksi asia: Molempien Afrikka on myytti, josta ei tarvitse nähdä kuin se, mikä sopii omiin ennakkoluuloihin. Ja molempien Afrikka on, hyvässä ja pahassa, jotain perustavalla tavalla erilaista kuin oma elinympäristö. (s. 137)

Kirjailija ja dokumentaristi Elina Hirvonen muutti miehensä kanssa Sambiaan vuonna 2007. Hän kirjoitti afrikkalaisesta elämästään Vihreä Lanka -lehteen ja sen nettisivuille kolumneja, jotka on koottu yksiin kansiin tähän teokseen. Kirja etenee parin sivun mittaisten tekstinpätkien mukana vuoteen 2009 ja Hirvosen ja hänen miehensä kotimatkaan – joka tehtiin autolla halki Afrikan.

Kolumneissa tarkastellaan sambialaista elämää länsimaisen naisen ja taiteilijan silmin. Myös muita maita kierrellään parin vuoden kuluessa, ja kolumneja lukemalla saakin mielenkiintoisen katsauksen tuon suuren ja monin tavoin vieraan maanosan elämään ja arkitodellisuuteen. Paikoin otetaan rivakasti kantaa maailmanpoliittisiin kysymyksiin, paikoin kuvataan lähipiirin elämäntapahtumia ja henkilökohtaisia kokemuksia. Mukana on myös jonkin verran mustavalkoisia valokuvia.

Afrikasta on mukavaa luettavaa. Koska tekstit ovat kolumneja, ne ovat tiiviitä ja huolellisesti ilmaistuja. Samoihin aiheisiin ei jäädä junnaamaan, vaan viikko toisensa jälkeen aihepiirit sekä laajenevat että syvenevät. Kirjan ajanjaksolle osuu isoja asioita, muun muassa Barack Obaman nousu presidentiksi, ja siinäkin mielessä se on kiehtovaa ja autenttisen tuntuista ajankuvaa.

Hirvonen kritisoi painavasti ja kiittää, kun on sen aika. Hän osoittaa kehitysavun ongelmakohtia, paljastaa voimattomuutensa syvälle pesiytyneen korruption ja epäluotettavuuden edessä, kuvaa koruttomasti kadunkulmissa liimaa imppaavia katulapsia ja byrokratian hampaissa jauhautuvia hyvää tarkoittavia projekteja, kuten HIV:iä kantavien lasten orpokoteja, jotka eivät meinaa selviytyä maassa, jossa asiat eivät vain yksinkertaisesti tapahdu.

Samalla Hirvonen antaa lukijan kurkistaa sambialaiseen elämäänsä. Ihmisiin ja ystäviin, arkeen, elokuvantekoon, länsimaisen ihmisen väistämättömään vierauteen Afrikan edessä.

Minä en ole koskaan käynyt Afrikassa. Se ei ole erityisen aktiivisena matkakohteena mielessä tulevaisuudessakaan. Afrikka, koko tuo suuri manner, on minulle vieras. Minulla on ystäviä, jotka ovat tehneet tuttavuutta Afrikan kanssa, vaikuttuneet ja kauhistuneet, ihastuneet ja kritisoineet. Heidän tarinansa ovat mielettömiä kuunnella. Itse olen ehkä liian arka lähtemään. Minusta Afrikka on ihan oikeasti pelottava. Vieras.

Siksikin Afrikan tähti -lukuhaaste on tehnyt hyvää. Koska olen nössöhkö ihminen, jo kirjat vaikuttavat minuun syvästi. Muiden kokemukset tuntuvat aidoilta, ja jollain tasolla koen voivani samaistua niihin, vaikken itse kaikkea ahnehtisi kokemaan. Elina Hirvosen mukana Afrikassa oli ihanaa olla. Hän kirjoittaa aidosti ja kiinnostavasti, terävästi ja selkein sanoin. Koska kyse on kolumnikokoelmasta, kirja ei suoranaisesti herättänyt ahmimishimoa, mutta pikku palasina luettuna se toimi erinomaisesti.

En tyrmää ajatusta siitä, että joskus lähtisin Afrikkaan. Minne siellä, sitä en tiedä. Kilimanjarolle? Beniniin? Kenties. Ehkä Sambiaankin, joka tuntuu tämän kirjan lukemisen jälkeen vähän vähemmän vieraalta kuin ennen sitä.

Siksi kirjallisuus onkin niin ihanaa. Ja varmasti se Afrikkakin on.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (VII Matkat) sekä Afrikan tähti (Itä-Afrikka/Sambia). Lisäksi valloitan maailmanvalloituksessani Sambian.

Afrikan tähti: Michael K:n elämä

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä
Suomentaja: Seppo Loponen
Otava 2003
187 s.
Life & Times of Michael K (1983)

Kirjastosta.


Michael K on köyhiin oloihin syntynyt mies, joka ei ehkä saanut synnyinlahjanaan terävimpiä aivoja, mutta sitäkin suuremman sitkeyden hän sai. Michael K työskentelee Kapkaupungin puisto-osastolla ja haluaisi elämän olevan rauhallista. Sotatila ja elämänsä muiden piikana raataneen äidin sairastuminen saavat asiat pois raiteiltaan. Michael K lähtee kuljettamaan äitiään maaseudulle, pois kaupungista ja väistämättömästä kurjuudesta.

Sairaus nitistää äidin matkan aikana, ja pojan on selvittävä eteenpäin yksin ja omin voimin. Periksiantamattoman luonteensa ansiosta hän selviytyy alkeellisissa oloissa hylätyllä maatilalla, onnistuu jopa aloittamaan pienimuotoisen omavaraistalouden ja haluaa vain tyyntä ja rauhaa. Ympärillä luhistuva yhteiskunta ei kuitenkaan jätä vähään tyytyvää miestä rauhaan, vaan Michel K päätyy työleirille, jonka lääkärin näkökulmasta loppuosa tarinaa kerrotaan. Mikä on lopulta yksilön paikka ja arvo?

J. M. Coetzee on epämääräisesti tuttu kirjailija, sillä lienen joskus useampia vuosia sitten lukenut jonkin hänen kirjansa (millään en kyllä muista, minkä). Osasin odottaa rankkaa luettavaa Michael K:n elämään tarttuessani. Teos on luettavana yllättävän raskas, vieläkin raskaampi kuin luulin. Tyyli on jotenkin hyvin monotoninen, ja tarina etenee kuin höyryjuna – muttei silti ole erityisen vetävä.

Kirja ei ole pitkä, mutta alle 200 sivuun saa kulumaan runsaasti aikaa ja vaivaa. Miljöö, jonka Coetzee rakentaa, on kiehtova ja ahdistava, ja maailma, jossa kirjassa eletään, on pitkälti vailla toivoa. Vain ajoittain, etenkin silloin, kun Michael K kylvää kurpitsansiemenet ja saa hetken aikaa olla rauhassa, lukijakin rauhoittuu.

Sotatila ja kansalaisten kontrollointi tuntuu tukahduttavalta ja osin absurdilta, vaikka täysin reaalimaailmassa eletään. Toivottomuus ja ymmärrys siitä, että oma elämä ja sen hallinta on muualla kuin omissa käsissä, jää kalvamaan. Michael K:ta voisi sanoa ressukaksi, mutta sitä hän ei pohjimmiltaan ole. Kenties hän on hieman yksinkertainen, mutta toisaalta kirja antaa ymmärtää, että kontrolloidussa maailmassa yksilön ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Kun olemme tai kun meistä koetetaan tehdä vain ratasjärjestelmien osia, yksilö menettää merkityksensä itsessään arvokkaana. Vain kokonaisuudella on väliä, ja jos se saadaan aikaan pakottamalla, ei osien tarkkaan hiontaan ole tarvetta.

En nauttinut tämän kirjan lukemisesta, mutta se kalvoi mieltäni keskeneräisenä yöpöydän reunalla. Mikään makupala tämä ei ole, mutta uteliaisuuteni se herätti: lienee syytä tutustua muuhunkin Coetzeen tuotantoon – nyt ainakin muistan, mitä olen jo lukenut.

___

Myös Luru on lukenut Michael K:n elämän.

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen sekä etenen Maailmanvalloituksessani Etelä-Afrikkaan.

Lukudiplomi X: Kirahvin kyyneleet

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Otava 2004
300 s.
Tears of the Giraffe (2000)

Kirjastosta.


Precious Ramotswe, Botswanan ensimmäinen ja ainoa naisetsivä, on hiljalleen vakiinnuttanut asemansa arkisten mysteerien ja perhesalaisuuksien ratkojana. Omassa elämässäänkin hänellä riittää yllätyksiä, sillä tuore kihlaus sympaattisen automekaanikon J. L. B. Matekonin kanssa herättää ympäristössä sekä vilpittömiä onnentoivotuksia että katkeruutta.

Mma Ramotswen on pohdittava monia keskeisiä seikkoja muuttuvassa elämäntilanteessaan ja samalla työrintamalla. On päätettävä, mihin taloon pariskunta asettautuu asumaan, on pidettävä nokkela sihteeri Mma Makutsi tyytyväisenä ja ahkerana ja on tietenkin ratkottava asiakkaiden arvoituksia. Vastaan tulee muun muassa epäily erään avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, joka osoittautuu luulta monimutkaisemmaksi, sekä surumielinen kadonneen yhdysvaltalaisnuorukaisen tapaus. Helläsydäminen sulhanen aiheuttaa omalla toiminnallaan Mma Ramotswelle omanlaisiaan haasteita, kun tämä ei voi kieltäytyä kahden orpolapsen adoptoinnista.

Kirahvin kyyneleet on toinen osa Mma Ramotswe tutkii -sarjasta, johon ihastuin totaalisesti luettuani ensimmäisen osan maaliskuussa matkalla Wienistä kotiin. Kun huomasin, että sarja käy osaltani viimeisiään vievän Lukudiplomi-haasteen Jännitystä-osioon, kakkososan nappaaminen kirjastosta ei vaatinut minkäänlaista harkintaa.

Minut aloitusosassa mukaansa temmannut tyyli pitää kakkososassakin pintansa. Sydämellinen ja terävä Mma Ramotswe hurmaa edelleen, ja sekä hän että muut pysyvät sivuhenkilöt alkavat saada hieman lisää sävyjä. Tällä kertaa ei liikuta aivan niin paljon menneisyydessä ja taustoissa kuin avausosassa, eli eteenpäin päästään. Jonkin verran vakavammalle asteelle tässä kenties päädytään, ja kirjailija panee henkilöidensä suuhun jopa kantaaottavia ajatuksia. Paasaamista ei kuitenkaan edes lähennellä, vaan lukeminen on edelleen mukavaa ja leppoisaa, muttei lainkaan tyhjänpäiväistä.

Tällainen rauhallinen rytmi, kotoisat huolet ja pienet terävät piikit muodostavat mainion kokonaisuuden, jonka parissa viihdyn erinomaisesti, epäilemättä myös jatkossa. Joskus on täydellisen ihastuttavaa upota vetävään kirjaan, jota ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta joka tarjoaa hyvän ja ennen kaikkea viihdyttävän lukukokemuksen, jonka parista on melkein surku palata todellisuuteen.


Lukudiplomi-haaste, suoritus X
Jännitystä

Tehtävä 3. Laadi etsintäkuulutusilmoitus lukukirjasi rikollisesta.

WANTED

Löydettävä pian! Pidätettävä tavattaessa!

Kunnioitetun, koko Gaboronen tunteman ja Botswanan parhaan automekaanikon J. L. B. Matekonin

kotiapulainen

Florence

epäiltynä salakähmäisistä suunnitelmista isäntänsä avioliiton turmelemiseksi.

Tuntomerkit: 

- 35-vuotias

- isokokoinen ja lihaksikas

- käyttää sinistä työtakkia ja leninkiä

- paha suustaan

- laiska

Kaikki havainnot pyydetään ilmoittamaan suoraan poliisille tai Naisten Etsivätoimisto nro 1:n toimitusjohtajalle Mma Ramotswelle. 

___

Kirahvin kyyneleitä ovat tutkailleet myös Sanna / Luettua ja Villasukka kirjahyllyssä.

Täten kuittaan Hyönteisdokumentti-blogin Lukudiplomi-haasteen suoritetuksi! Jee!

Lisäksi nappaan yhden pisteen ja samalla smaragdin Afrikan tähti -haasteessa.

Afrikan tähti: Palava perhonen

Yvonne Vera: Palava perhonen
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Kansi: Eliza Karmasalo
Kääntöpiiri 2001
176 s.
Butterfly Burning (1998)

Kirjastosta.


Phephelaphi on nuori zimbabwelainen tyttö, joka äitinsä väkivaltaisen kuoleman jälkeen rakastuu itseään selvästi vanhempaan mieheen, Fumbathaan, jolla taas on oma taakkansa kannettavanaan. Elämä slummissa ei ole ruusuista, mutta Phephelaphilla on voimakas usko tulevaisuuteen. Hän haaveilee sairaanhoitajan ammatista, itsenäisyydestä ja itse tekemistään valinnoista. Valitettavasti valinnat ovat lopulta jotain ihan muuta kuin Phephelaphi luuli. Ihonväri merkitsee. Sukupuoli merkitsee. Hierarkiat eivät murru haaveilla.

Merenhuiskeen Afrikan tähti -haaste vie minua koko ajan syvemmälle Afrikkaan. Nyt pääsin kurkistamaan Zimbabwen raskaaseen elämään 1940-luvulla. Tässä kirjassa ajalla sinänsä ei kuitenkaan ole väliä, ja vaikka ankean ympäristön painostava tunnelma on keskeinen osa tarinaa, Palava perhonen kertoo lopulta ihan muista asioista.

Tämä kirja ei ole paksu, mutta se vaatii lukijaa keskittymään. Yvonne Vera kirjoittaa kuin vimmattu, jokainen lause tuntuu mietityltä ja hiotulta. Liiankin hiotulta minun makuuni, sillä koko tarina on kuin runoutta, ja vieläpä symbolistista runoutta. Joten olin ongelmissa.

Phephelaphin elämä on raskasta, mutta se ei lannista lukijaa. Tytön vilpitön luotto tulevaisuuteen on se sävy, joka valaisee muuten synkän tarinan. Ja vaikka hän joutuu tekemään todella raskaita päätöksiä ja asioita, jotka kuvataan kylmäävän hyvin, usko siihen, että asiat voivat muuttua parempaan, säilyy lähes loppuun saakka.

Niin, paljon saattoi mennä ohi, sillä minä en jaksa lukea kirjoja niin, että joutuisin punnitsemaan joka ikisen lauseen merkityksen erikseen ja yhdessä. Se ärsytti, sillä minusta tuntui, että kirjailija vaatii lukijalta liikaa. Palava perhonen on lisäksi luokiteltu kirjastossa nuortenkirjallisuudeksi, mitä hieman ihmettelen. Kirja on oikeasti todella vaikea ja haastava, eivätkä sen käsittelemät aiheet saa juuri lainkaan pehmennystä, eivät oikeastaan ollenkaan.

Vaikkei lukukokemus ollut miellyttävä, jäin jälleen miettimään kirjan käsittelemiä aiheita. Siinä se ainakin onnistuu: muistuttaa, millaisiin tekoihin köyhyys ja syrjintä ajavat, ajasta ja paikasta riippumatta.

***

Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus: Zimbabwe

Afrikan tähti: Naisten etsivätoimisto nro 1

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 – Mma Ramotswe tutkii
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Otava 2003 (Pokkaripainos 2011)
302 s.
The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Omasta hyllystä.


Mma Precious Ramotswe ei ole elämässään parhaita kortteja käteensä kerännyt, mutta sitäkin sisukkaampi nainen hän on. Kun hän perii isänsä karjan, on aika tehä jälleen uusi aluevaltaus: Mma Ramotswe perustaa Botswanan ensimmäisen naisten yksityisetsiväpalvelun.

Peloista ja epäilyksistä huolimatta toimisto alkaa pian saada asiakkaita, joilla on mitä erikoisempia tapauksia selvitettäväksi. On kadonneita ja karanneita aviomiehiä, uskottomuusepäilyjä, varastettuja autoja, kaksoisolentoja ja vakuutuspetoksia. Kuin huomaamatta Mma Ramotswe ui yhä vaikutusvalataisempiin piireihin ratkomaan yhä kimurantimpia tapauksia.

Tällä naisella on aina aikaa rooibos-kannulliseen, kuunteluun ja keskusteluun. Sihteerinsä Mma Makutsin, valkoisen pakettiautonsa, nokkeluutensa ja hyvän ihmistuntemuksensa avustuksella Mma Ramotswesta tulee suosittu ja luotettu auttaja ja neuvonantaja. Samalla hän muistelee omaa elämäänsä, kohtaamiaan ihmisiä ja tielleen osuneita pieniä ja suuria haasteita.

Nyt kävi sillä lailla, että minä menetin tämän kirjan myötä sydämeni Mma Ramotswelle aivan täysin! Mikä mainio hahmo, mikä hieno tarinankuljetus, miten kiinnostavia ja koskettavia käänteitä. Hetkeksikään ei tullut epäuskoa tai tylsyyttä, vaan kirja antoi juuri sitä, mitä halusin: mieluisan ja viihdyttävän lukuhetken, sopivan annoksen surua ja iloa.

Naisten etsivätoimisto nro 1 on aivan mainio kirja. Se ei paasaa, se ei revittele, se ei huokaile. Sen sijaan se marssittaa esiin kiehtovia henkilöitä ja välähdyksiä Afrikasta, sekoittaa mennyttä ja pysyvää sekä nykyaikaa ja muutosta, hymyilyttää ja vähän kauhistuttaakin. Rinnakkain kulkevat yhtäältä pelko botswanalaisen ja yleensä afrikkalaisen kulttuurin amerikkalaistumisesta ja länsimaalaistumisesta ja samalla ahdistus vuosisataisten, modernille Afrikalle vieraiden ja vastenmielisten tapojen, kuten noituuden, painolastista. Peloista huolimatta tunnelma on valoisa ja luottavainen: vaikka pahoja asioita tapahtuu myös hyville ihmisille, aina on tulossa seuraava päivä ja uusi kannullinen rooibosia. Aina on joku, johon luottaa. Se on jotenkin uskomattoman hellyyttävä ja mieltä lämmittävä ajatus, johon itsekin pitäisi uskoa useammin.

En yhtään tiedä, miksi en ole aiemmin lukenut näitä kirjoja, vaikka suosituksia on tullut taholta kuin taholta. Ehkä olen ajatellut, että niissä on lähtökohtaisesti jotain sellaista, mistä en yksinkertaisesti välitä: näennäisiä jännityskuvioita, ärsyttävän täydellinen päähenkilö, lepsua lempeyttä, mitä ikinä. Mutta eipä näkynyt mitään näistä, vaan hauska ja mehevä kokonaisuus, joka antaa ripauksen vähän kaikkea.

Jos kuulut laillani niihin järjettömiin ihmisiin, jotka eivät ole Mma Ramotswen seuraa vielä kokeilleet, korjaa virhe välittömästi. Hopi hopi!

___

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmavalloitus (Botswana). Ansaitsen tällä muuten ensimmäisen topaasini Afrikan tähti -jahdissa!

Afrikan tähti: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kansi: Borner Petra
Tammi 2009
278 s.
Baking Cakes in Kigali (2009)

Kirjastosta.


Angel on tansanialainen maahanmuuttaja Ruandassa, miehensä Piuksen työn perässä muuttamaan tottunut ja yllättäen viiden lapsenlapsensa huoltajaksi joutunut kakkuleipuri, joka tekee koko Kigalin parhaat kakut – aina asiantuntemuksella ja luovuudella, ammattimaisesti. Hän pyörittää pientä, joskin aktiivista bisnestä ja samalla, kun kakkutilauslomakkeet täyttyvät, asiakkaiden huolet ja murheet saattavat ratketa kuin huomaamatta.

Angelin olohuoneessa on aina mahdollisuus istahtaa alas höyryävän maitoteen ääreen. Naapurusto ja ystäväpiiri eivät myöskään pysyttele etäällä, sillä Angelilla on tapana selvittää sotkut ja mutkat hienotunteisesti ja tehokkaasti.

Pelkkää linnunlaulua ei elämä Kigalissa kuitenkaan ole. Angel ja Pius ovat menettäneet molemmat lapsensa ja joutuneet tekemään paljon myönnytyksiä ja kompromisseja. Tapaamiensa ihmisten kautta Angel pääsee tarkkailemaan niin länsimaalaisten diplomaattien ja vapaaehtoistyöntekijöiden elämää kuin tavallisten ruandalaisten arkipäiväistä selviytymistä sodasta ja humanitäärisestä kriisistä hiljalleen toipuvassa maassa.

Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa kiinnitti huomioni räiskyvän ihanalla kannellaan ja kun takakansi lupasi hyväntuulista romaania, olin valmis testaamaan.

En pettynyt. En odottanut timanttista kirjallista taidonnäytettä, vaan mukaansatempaavaa lukupalaa, ja sitä sain. Angel on aivan hurmaava rouva, viisas ja elämänmyönteinen, hienotunteinen ja inhimillinen, eikä hänessä itsessään ole mitään ärsyttäviä piirteitä. Yleensä tällainen säröttömyys häiritsee, mutta nyt se tuntui juuri sopivalta vastapainolta vakaville aiheille. Kirjan muu henkilökaarti on sopivan vaihtelevaa ja kiinnostavaa, monikasvoista ja uteliaisuutta herättävää. Parkin marssittaa esiin mukavan kokoelman länsimaita ja Afrikkaa, naisia ja miehiä, perinnettä ja uusia tuulia. Missään vaiheessa kirjan kuviot tai ratkaisut eivät vaikuta teennäisiltä, vaan harkitusti toisiinsa liitetyiltä.

Kigalin kakkukauppa käsittelee sekä suuria ja raskaita että pieniä ja kevyitä asioita ja ilmiöitä. On ihmissuhdesoppaa, arkisia askareita, lastenkasvatusta, naimisiinmenoa, kulttuurien kohtaamista ja perhesuhteita, mutta samalla on prostituutiota, HIV:tä, sodan varjoja, epätasa-arvoa, vankeutta ja väkivaltaa. Jotenkin ihmeellisesti Parkin onnistuu solmimaan aineksista lukijaystävällisen ja hyvää mieltä tuottavan lukukokemuksen. Kenties himpun verran liikaa innostutaan saarnaamaan ja alleviivaamaan, mutta toisaalta se lienee joskus jopa paikallaan.

Ainoastaan Jumala-jutut saivat minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani, sillä niitä on ympätty mukaan himppasen liikaa minun makuuni. Tosin ehkä uskonnollisuuden korostamisella halutaan tuoda esiin ruandalaisen kulttuurin moninaisuutta – muitakin uskontoja sivutaan kristinuskon ohella – mutta itse en lämpiä ylettömistä "Herran haltuun!" -perusteluista sen enempää kirjoissa kuin oikeassakaan elämässä.

Jos on tarvetta mukavalle välipalalle, herkullisille (kirjallisille) kakuille, miellyttäville henkilöille ja kaiken kaikkiaan harmittomalle kokonaisuudelle, Kigalin kakkukauppa lienee hyvä vaihtoehto. Jatko-osakin tälle on juuri ilmestymäisillään, ellei ole ilmestynyt jo. Itse aion laajentaa hyvän mielen Afrikka-kirjojen kokemuksiani seuraavaksi Mma Ramotswen tutkimuksiin.

___

Norkku ei löytänyt aivan sitä lämmintä leppoisuutta, jota etsi, muttei myöskään pettynyt, kirsimaria koki kirjan vaikeista aiheista kertovaksi mutta silti onnelliseksi, Sanna tykästyi kirjan käsittelemiin kiehtoviin aiheisiin ja sydämelliseen Angeliin, peikkoneito piti synkän ja valoisan vaihtelusta.

Haasteet: Maailmanvalloitus ja Afrikan tähti (Ruanda).

Hyvitys (Afrikan tähti -haaste)

Boualem Sansal: Hyvitys
Suomentaja: Aura Sevón
Into Kustannus 2012
220 s.
Le village de l'Allemand ou Le journal des frères Schriller (2008)

Kirjastosta.


Malrich on vihainen nuori mies, algerialistaustainen maahanmuuttaja Pariisissa, joka tuntee vetoa kiihkoilevaan islamistiseen yhteisöön. Hänen isoveljensä Rachel on siirtolaisena kuin suoraan oppikirjasta ja juhlapuheista: sopeutuva, sivistynyt, menestyvä – täydellisen integroitunut. Veljesten elämä muuttuu, kun heidän algerialaisessa pikkukylässä elävät vanhempansa tapetaan järjettömässä verilöylyssä. Rachel alkaa selvittää vanhempiensa, ennen kaikkea isänsä, menneisyyttä pala palalta ja totuuden paljastuessa päätyy lähipiirinsä yllätykseksi masennukseen ja itsemurhaan.

Hyvitys koostuu päiväkirjaotteista, sekä Malrichin äänestä, kun hän selvittää, miksi veli tappoi itsensä että Rachelin yhä kaoottisemmiksi käyvistä päiväkirjamerkinnöistä, jotka Malrich saa tämän kuoleman jälkeen käsiinsä. Veljesten puheenvuorot on painettu erilaisilla fonteilla selvemmän eron tekemiseksi.

Tartuin kirjaan sattumalta, sillä se oli kirjaston hyllyssä houkuttelevasti esillä, ja kun huomasin sen olevan algerialaisen miehen kynästä, päätin testata. Takakansi lisäsi houkutusta, ei vähiten siksi, että sen mukaan Hyvitys on kielletty Algeriassa, koska se käsittelee maan veristä sotaa ja vertaa islamismia holokaustiin.

Vertaapa todellakin. Odotin saavani tarinan, jossa siirtolaisuuden eri puolet paljastavat jotain olennaista niin lähtömaasta kuin uudesta kotimaasta. Ajattelin, että luvassa on väkivaltaa ja nuorten miesten epätoivoa. Toivoin, että lukukokemus olisi rankka mutta antoisa.

Vähän kylmäksi jäin, myönnettävä se on. En päässyt kummankaan veljeksen kanssa sinuiksi, mikä ymmärrettävästi hankaloittaa tarinaan uppoutumista, kun minäkerronta on sen keskeinen osa. Rachel jäi täysin sumuverhon taakse, Malrichin vihaisuuteen ja henkiseen murrokseen pääsin edes hieman käsiksi.  Rachelin selvitystyö saksalaistaustaisen isänsä menneisyydestä on kuvattu varsin raastavasti, mutta ei se silti minua erityisemmin liikuttanut. Kiinnostavampana pidin sitä, kuinka Malrich muuttuu kiihkoilevaa islamia ihannoivasta nuorukaisesta kriittiseksi ajattelijaksi ja onnistuu juurruttamaan kriittisyyttä myös kaveripiiriinsä.

Hyvityksen teemat ovat moninaiset. Yhtäältä se paneutuu holokaustin painolastiin ja sukupolvet ylittävään syyllisyyteen sekä menneisyyden taakan aiheuttamiin moraalisiin dilemmoihin. Mistä ihminen on lopulta vastuussa? Vain omista teoistaanko? Toisaalta kyse on yksilötasosta, ihmisen suhteesta omaan identiteettiinsä ja juuriinsa, kaikkeen siihen, mitä jokainen meistä kantaa omalla tavallaan mukanaan. Nyky-Algeria jää väistämättä jalkoihin, kun pääpaino on toisen maailmansodan kauhuissa ja hipaisten myös Länsi-Euroopan siirtolaislähiöissä. Veljesten vanhempien väkivaltainen kuolema ja kummankin myöhempi vierailu vanhempien haudalla kotimaassa on ohimenevä hetki, josta lukija ei saa otetta.

Ollakseen raskaasta aiheesta huolimatta miellyttävä ja hyvä lukukokemus Hyvitys on aivan liian paasaava. Aiheita kierrellään ja kaarrellaan, niihin palataan uudelleen ja uudelleen, eteenpäin ei tunnuta pääsevän. Juonenkäänteet jäävät mitäänsanomattomiksi, mutta ehkei tämän kirjan ole edes ollut tarkoitus olla erityisen tarinavetoinen, vaan pikemminkin aiheen painavuus on nostettu kaiken muun edelle. Onneksi kirjaa ei ole venytetty tämän pidemmäksi, sillä jo näissä reilussa parissa sadassa sivussa riitti tahkoamista.

En kuitenkaan tyrmää teosta. Se on kirjoitettu syystä, eivätkä sen käsittelemät aiheet valitettavasti vanhene. Erityisen upeasta ja mieleenpainuvasta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Mutta ymmärrän sen paikan puheenvuorona ja kannanottona, ennen kaikkea sananvapauden puolesta. Maailmassa, jossa edelleen kielletään kirjoja, on kirjoitettava entistä vimmaisemmin, enemmän ja rajummin. Siksi nostan hattuani Boualem Sansalille ja muille hänen kaltaisilleen ja toivon, etteivät he hiljene koskaan.

___

Kirjasähkökäyrä-blogissa on myös luettu Hyvitys.

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Algeria)