Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä

Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / Kiiltomato, Ankin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

Han Kang: Ihmisen teot

Ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttamalla tuskalla ei tunnu maailmassa olevan rajaa. Sen saa jälleen huomata, kun lukee eteläkorealaisen Han Kangin romaania Ihmisen teot. Mosaiikkimaisen tarinan keskiössä on vuonna 1980 tapahtunut Gwangjun kansannousu, jonka sotilaat tukahduttivat raakaa väkivaltaa käyttäen. Näihin päiviin, niiden tapahtumiin ja niiden vuosikymmentenkin jälkeisiin seurauksiin Ihmisen teot paneutuu.

Romaani muodostuu erillisten ja erilaisia kerrontaratkaisuja käyttävien lukujen ympärille. Han Kang marssittaa näkyville nuoria, jotka lähtevät mukaan kansannousuun ehkä aivan edes sitä ymmärtämättä, niitä, jotka käsittelevät yhä kasvavia ruumiskasoja, niitä, joiden maallinen taival on jo päättynyt. Kansanousun jälkeisinä vuosina sen kokeneet muistavat yhä kidutusten ja kuulustelujen jäljet itsessään, kärsivät traumoista ja myös syyllisyydestä: joskus eloon jääminen tuntuu suuremmalta rangaistukselta kuin mieletön kuolema.

Ihmisen teot imee mukaansa alkusivuilta lähtien, mutta sen lukeminen on raskasta ja julmuuden vuoksi paikoin jopa vastentahtoista. Kirjailija ei edes mässäille kerronnallaan, kaikkea muuta, hän lähinnä toteaa ja raportoi, kuvaa tapahtumia ja ihmisen tekoja niin kuin ne pahimmillaan ovat. Ja silti huomaan, etten ennakkotiedoistani huolimatta ole ollut valmis kohtaamaan aivan kaikkea niin varoittamatta.

Han Kangin kirjoittama tarina pohjautuu monelta osin tositapahtumiin. Se saa miettimään, mistä valta rakentuu, millaisin elementein se muodostuu ja millaisin teoin siitä pidetään kiinni. Valta ei tule annettuna, se on otettava, ja siitä kiinnipitämisestä voikin tulla kaikkea muuta tärkeämpää. Sodan mekanismit ovat minulle paljon ymmärrettävämpiä verrattuna valtaan, jonka voima käännetään kohti omaa kansaa, oman kansan vaientamista, suitsimista ja tuhoamista.

Ihmisen teot on kerronnaltaan monivivahteinen, sisällöltään raaka ja tunnelmaltaan hyytävä romaani. Se vaatii ja pakottaa, eikä tarjoa lohtua. Viimeisen pisteen jälkeen olo on turta.


Han Kang: Ihmisen teot
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.
소년이 온다 (2014)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Tekstiluola, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Lukuisa, Mustetta paperilla, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Kirjamies, Maaginen realismi...         

J. Pekka Mäkelä: Hunan

J. Pekka Mäkelän suurteos Hunan vie lukijan mukanaan 1930–1940-lukujen Kiinaan, jonne lähetystyöntekijä Helvi Söderman matkustaa vuonna 1935 vahvan kutsumuksena vuoksi. Menomatkalla Helvi kohtaa laivassa sveitsiläisen herrasmiehen Johann Caspar Wolffin, jonka suunnitelmat ovat maallisemmat: matkustaa, kirjoittaa, ehkä selvittää, mitä elämällä tehdä.

Helvi asettuu asumaan ja työskentelemään lähetysasemalle Tsingshiin, Hunanin maakuntaan. Jo pidempään lähetystyössä ollut Ilta Auermäki avustaa Helviä kotiutumisessa, minkä nyt uteliaisuudeltaan ennättää. Ilta kirjoittaa säännöllisesti kirjeitä sulhaselleen Suomeen ja pahastuu, kun ei saa Helvistä irti juuri mitään. Arvi Mäkilä puurtaa puolestaan velvollisuudentuntoisena päivittäisissä työtehtävissään, vaikka onkin valmis suuriin uhrauksiin, kun tarve vaatii.

Virkamies Lung Po-shan on sivistynyt ja valveutunut paikallinen suurmies, joka ei lähetysaseman ponnisteluista huolimatta ole kääntynyt kristinuskoon. Hänen vaimonsa Ho-lien ja Lin-lin tulevat keskenään hyvin toimeen, lähes paremmin kuin Po-shan olisi ikinä uskonutkaan. Oikeastaan hän suostui ottamaan Lin-linin toiseksi vaimokseen juuri Ho-lienin painostuksesta, sillä muuten tytöllä ei olisi ollut kovin loistokasta tulevaisuutta odotettavanaan.

Nankingissä Johann Wolff saa hieman vakautta levottomaan elämäänsä, kun hän menee naimisiin sveitsiläisen, lähes koko lapsuutensa ja nuoruutensa Kiinassa viettäneen Annelisen kanssa. Aluksi avioliitto on rauhaisa ja seesteinen, kun molemmat saavat toteuttaa itseään: Johann kirjoittaa ja Annelise piirtää. Kaksostyttöjen syntymä ja toisen maailmansodan puhkeaminen sysäävät uomiinsa asettuneen elämän pois sijoiltaan, ja korjaamattoman tuntuinen juopa iskeytyy pariskunnan väliin.

Johann pelastaa Nankingin verilöylystä nuoren tytön Liu Chin-chihin, jonka elämän merkittävät käänteet eivät siihen pääty. Myös Johannin ja Helvin tiet risteävät vielä.

Hunan pohjautuu todellisuuteen, sillä Helvi Söderman (1902–1986) oli J. Pekka Mäkelän kummitäti, jonka päiväkirjamerkintöjen ympärille romaani lähti rakentumaan. Merkinnät ovat kirjailijan loppusanojen mukaan pientä stilisointia lukuunottamatta autenttisia.

Romaanin rakenne ja näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen. Helvin päiväkirjamerkintöjen lisäksi ääneen pääsevät Ilta Auermäen kirjeet ja muiden henkilöiden suora minäkerronta. Romaani kattaa ajanjakson vuodesta 1935 vuoteen 1946, joskin tiiviimmät vaiheet koetaan juuri toisen maailmansodan vuosina.

Hunan kuvaa kiehtovasti vahvan vakaumuksellista lähetystyötä, paikallista kulttuuria, idän ja lännen törmäystä sekä sotaa. Toinen maailmansota saa näkökulman, johon ei usein törmää: yleensä sen tarkastelu on hyvin eurosentristä, mutta nyt Eurooppa jää sivuun – sieltä kuullaan silloin tällöin uutisia ja nekin viiveellä – ja keskiöön nousevat Aasian maat ja ihmiset.

Pohjavire on syvän inhimillinen. Kukin kertojista käy omaa kamppailuaan, kuka uskonsa, kuka periaatteidensa, kuka selviytymisensä kanssa. Vaikka aatteet ovat vahvojakin, haavoittuva ihmisyys löytyy tiukimmankin kuoren alta. Poikkeusolosuhteet edellyttävät taipuvaisuutta, kykyä muutokseen ja joustoon.

J. Pekka Mäkelä kirjoittaa hallittua, moniulotteista tarinaa. Hunania lukiessa tuntee pääsevänsä useamman vieraan kulttuurin sisään. Romaanin kaikissa tarinalinjoissa on silti tarttumapintaa, jotain tuttua ja yleisinhimillistä. Raa'at sotakohtaukset saavat vastapainokseen rauhallista pohdintaa, tarkkailua ja analyysia. Pienten sysäysten voiman ymmärtää – joskus yksi kuljettu sivupolku on pääväylää huomattavasti kohtalokkaampi.


J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018
549 s.

Arvostelukappale.


_______

Toisaalla: Kirjavinkit, Markku Soikkeli / Aamulehti

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 45. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirja.

Kahden kuun kuukauden kielet

Kuukauden kieli -haasteessa on edetty jo 1/4 verran. Tammikuun kieli oli ranska. Huhtikuun kieli on portugali, ja sopiva kirja onkin sitä varten jo hankittuna.

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Helmikuussa vuoroon pääsi aina yhtä kiehtova japani. Kuun lopussa luinkin sattumalöydön kirjastosta, japanilaisen Ihara Saikakun 1600-luvulla kirjoittamista novelleista koostuvan kokoelman Päässälaskua.

Novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa ja paikkaansa, 1600-luvun Japaniin. Ne ovat lyhyitä tuokiokuvia kaupunkielämästä, rahankäytöstä ja moraalista. Päähenkilöinä on kauppiaita ja monenlaisia kuluttajia, teemana useimmiten ahneus ja tapainturmellus. Novelleihin sisältyy opetuksia ja viestejä, joiden mukaan paha saa lähes aina palkkansa ja ahneudesta sakotetaan. Ehkä.

Ihara Saikakun tyyli on nokkela ja pisteliäs. Martti Turunen on suomentanut tekstit niin, että nykyihmisenkin on niitä helppoa lukea ja ymmärtää. 1600-luvun japanilainen kaupunkikulttuuri herää eloon turuilla, toreilla ja kotialttareilla. Iso osa novelleista sijoittuu vuodenvaihteeseen, siihen hetkeen, jolloin uusi, parempi elämä on taas mahdollinen ja vanhat synnit saa harteilta – jos saa. Esi-isillä on suuri merkitys, kuten myös veloilla ja niiden perinnällä.

Ihara Saikakun (1642–1693) tuotannosta on suomennettu muutakin, ja saatanpa hyvin tarttua niihin jossain vaiheessa. Sinänsä novellit eivät tarjoa nykyproosan ystävälle kovin suuria oivalluksia, mutta sitäkin enemmän ihastuin historialliseen Japaniin ja sen tapakulttuuriin, josta Päässälaskua tarjoaa hyvinkin rahvaanomaisen ja siksi niin kiehtovan kuvan.

Maaliskuun kielikokemukseni sijoittui puolestaan Puolaan. Valikoin luettavakseni puolalaisen Nobel-kirjailijan Wisława Szymborskan (1923–2012), jonka tuotantoon olen jo pitempään halunnut tutustua. Luettavakseni päätyi lähes koko Szymborskan uran kattava kokoelmateos Hetki, jossa on runoja vuosilta 1945–2004 eri kokoelmista.

Szymborska kirjoittaa sangen suorasanaista lyriikkaa, jolla hän kuvaa muutosta, historiaa ja elämän käänteitä niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Osa kokoelmaan valituista runoista on pidempiä, tarinamaisia runoelmia, osa lyhyempiä, kuin siivuja. Szymborskan kieli on Martti Puukon suomentamana kaunista ja taipuisaa.


" - - Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole."


Runoissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pitää minua loitolla, eikä anna sujahtaa mukaan niiden maailmaan. Koska tiedostan Szymborskan olevan kirjallisuuden nobelisti, lukemisessakin on omat kynnyksensä. Ehkä kuvittelen, että Szymborska on niin korkealentoista ja kunnioitettua, ettei minulla ole sen kimppuun mitään asiaa. Tämähän on tietenkin aivan virheellinen oletus, typerä asenne, josta ei ole mitään iloa.

Jokin silti piti etäällä. Ehkä minun oli vaikeaa keskittyä, ehkä yritin löytää syvempää liian sinnikkäästi, liian tietoisena.

Onneksi osa kokoelman runoista solahti sisääni sujuen. Olen valmis tutustumaan Szymborskaan vielä tarkemminkin, sillä uskoisin selkeämmistä, yhteen tarkoitetuista kokoelmista löytyvän minulle enemmän tartuttavaa. Niissä on ehkä suurempi mahdollisuus tyylin omaksumiselle ja tutuksi tulemiselle.



Ihara Saikaku: Päässälaskua
Suomentaja: Martti Turunen
Otava 1982
175 s.
Seken munezanyō (1692)

Kirjastosta.


Wisława Szymborska: Hetki
Suomentaja: Martti Puukko
Like 2004
215 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste siis etenee helmi- ja maaliskuun osalta. Maailmanvalloitukseen nappaan Puolan. Novellihaaste2 paisuu 20 novellilla. Szymborskan kirja sopii Runo18-haasteeseen ja Seinäjoen kirjastohaasteeseen (kohta 14. Nobel-palkitun kirjailijan teos).

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Tsukiko on nelikymppinen, yksinäinen nainen. Hän paahtaa töitä ja rentoutuu vapaa-ajalla kapakassa. Eräänä iltana hän törmää baaritiskillä naposteluruoan ja lasillisen äärellä entiseen lukion opettajaansa, jota kutsuu kunnioituksesta nimen sijaan opettajaksi, Senseiksi. Tsukiko ja Sensei huomaavat löytävänsä paljon yhteistä, ja epäsuhtainen pari alkaa tapailla jatkossakin satunnaisesti vakiobaarissa. Koskaan he eivät sovi tapaamisesta etukäteen, mutta koska kumpikin on sangen yksinäinen, kohtaamiset eivät jää harvinaisiksi.

Vähitellen Sensei ja Tsukiko löytävät muutakin yhteistä. Sieniretki vuoristoon paljastaa uusia puolia niin Sensein perhehistoriasta kuin baarinpitäjästäkin. Yhteinen lomamatka kauemmas kaupungista on ratkaiseva sekin, eikä voi unohtaa vanhan lukion kirsikankukkajuhlaa, jossa Tsukiko tapaa myös muita vanhoja tuttuja, omaa menneisyyttään ja elämänsä kaarta, jonka on ehkä halunnut unohtaa.

Sensein salkku on rauhallisesti etenevä romaani, joka tuntuu kevyen tuulen huminana korvissa. Sen sävy on seepia, äänet tyynet ja olomuoto vesi, joka ei kiehu eikä temppuile, mutta kuplii pinnan alla, piilossa. Kawakamin kerronta on kevyttä ja leikittelevää, mutta se jättää myös lukijalle suuren vastuun. Miten tarinaa pitäisi tulkita, millaisena nähdä Sensein ja Tsukikon suhde, mitä ajatella heistä ihmisinä?

Tsukiko on kiinnostava hahmo: työelämään punnuksensa pannut nainen, joka ei vanhempiensa toiveesta huolimatta ole perustanut omaa perhettä. Olisiko hän kuitenkin sitä halunnut? Ainakaan Tsukikoa ei voi pitää yksioikoisena tai aukikirjoitettuna, vaan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan on paljon tulkittavaa. Sensein kohtaaminen on käännekohta, jonka jälkeen elämä ei palaa enää aiempiin uomiinsa.

Sensei puolestaan on hyvin arvoituksellinen, ja kuva hänestä piirtyy vain Tsukikon tarkkailun ja päätelmien kautta. Miten eläkkeellä oleva, puolisonsa menettänyt ja pojastaan vieraantunut mies, entinen opettaja ja kirjallisuuden rakastaja voi päästä pinttyneiden tapojensa tuolle puolen? Onnistuuko Tsukiko raaputtamaan pintaa, löytämään väylän, jonka kautta suhde voi syntyä? Ja haluaako hän edes sitä?

Tsukikon ja Sensein suhde muodostuu satunnaisuuden ja tarkoituksellisuuden yhdistelmästä. Häveliäisyys, hierarkia ja kunnioitus estävät suoraan puhumisen, mutta paljon voidaan viestiä pienin elein ja valinnoin. Ruoka-annokset ja juomat seuraavat toisiaan, ja se, mitä milloinkin listalta tilataan, tuntuu saavan paljon painoa. Ei ole yhdentekevää, mitä baaritiskillä tai ravintolan pöydässä nautitaan, vaan kaikessa on viesti, niin kuin kielellä ja kirjallisuudella elantonsa hankkinut opettaja hyvin tietää – ehkä vähitellen Tsukikokin.

Sensein salkku tarjoaa lukukokemuksen, joka on etäisyydessään tyylikäs, tunnelmassaan vahva ja arvoituksellinen ja miljööltään länsimaisin silmin erikoinen, hieman outokin. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää, ei elämä siihen mahdollisuuksia edes tarjoa. Olkoon niin.


Hiromi Kawakami: Sensein salkku
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Ulkoasu: Satu Kontinen
Kustantamo S & S 2018
243 s.
Sensei no kaban (2001)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 35. Kirjassa herkutellaan.

Kurkistuksia Kaakkois-Aasiaan

Innostuin Kukko kainalossa -haasteen loppumetreillä poimimaan vielä joitakin puuttuvia maita kokoelmaan. Ei muuten mikään ihan yksinkertainen homma, sillä haasteen kattamalta alueelta ei ollut helppoa löytää luettavaa – ainakaan muiden kuin muunmaalaisten kirjoittamaa. Pienellä vaivannäöllä selviydyin kuitenkin vielä Burmaan/Myanmariin ja Itä-Timoriin.

Ruotsalaisen Per Ole Perssonin Jaco on erikoinen romaani vieraudesta, unen, harhan ja toden rajasta, uhasta ja pelosta. Nuori mies saapuu Itä-Timoriin juurettomana ja pelottomana. Hän ei oikein osaa sanoa, missä oma paikka maailmassa on, tuskin ainakaan "kotona", missä se sitten onkaan. Itä-Timor on outo, köyhä ja kiehuva. Väkivallan, köyhyyden ja näköalattomuuden uhka käy päälle heti lentokoneesta poistuessa.

Mies kohtaa paikallisen pariskunnan, nuoren miehen Eliasin ja tämän raskaana olevan puolison Miriamin. Kolmikko pakenee sisällissodan ja väkivallan varjoa Jaco-nimiselle saarelle, joka on paikallisten keskuudessa kiellettyä aluetta. Matka sinne koituu kohtalokkaaksi – tabua ei pitäisi kenenkään rikkoa.

Jaco on kuin ilkeämielinen houreuni, joka aiheuttaa vilunväristyksiä, harhakuvia ja kipua. Romaani on mitaltaan lyhyt, mutta tunnelmaltaan tiukka ja ahdistava. Vieraus, outous ja oman kontrollin ulkopuolelle joutuminen kuvaavat sitä kautta linjan. Mitenkään erityisen miellyttävää luettavaa Jaco ei ole, mutta se herättelee ärsykkeitä ja vaatii tarkkaavaisuutta loppuun saakka.

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on asunut useissa itselleen vieraissa maissa etenkin Aasiassa joko omien tai puolisonsa töiden vuoksi. Merkintöjä Burmasta on sarjakuvaromaani Delislen perheen ajasta Burmasta, jonne he päätyvät Guyn vaimon saatua komennuksen Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä.

Guy on Burmassa koti-isänä perheen pienen pojan Louisin kanssa. Hän saa rauhassa tutustua erikoiseen, kontrolloituun ja omalakiseen maahan, jota sotilasjuntta pitää rautaisessa otteessaan, mutta jossa länsimaalaisilla ekspateilla on suhteellisen hyvät oltavat – mitä nyt maan pääkaupunki saatetaan yhtenä päivänä päättää muuttaa monen sadan kilometrin päähän, kaikkeen tarvitsee monta leimaa ja virkamiehen päätöstä ja media sensuroidaan surutta.

Delislen kirjassa ei kuitenkaan anneta surkeudelle valtaa, vaikka se kriittisenä pysyykin. Delisle osaa pitää käsissään huumorin, tarkat huomiot ja moni-ilmisen yhteiskunnan kontrollin alla. Hän myöntää oman vajavaisuutensa niin ulkomaalaisena kuin ylipäänsä ihmisenä, mutta on aina valmis tutustumaan uuteen ja ottamaan selvää.

Delislen perheen arjen lisäksi Merkintöjä Burmasta kertoo yhteiskunnallisista epäkohdista, historiasta ja tulevaisuuden varovaisista toiveista. Maan tilanne on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa paljon – Delislen perhe asui Burmassa vuosina 2005–2006 – ja esimerkiksi toisinajattelija Aung San Suu Kyin asema on nykyään aivan toinen. Sarjakuvassa hän on vielä tiukasti sotilasjuntan määräämässä kotiarestissa, mutta on sittemmin noussut ensimmäiseksi valtiokansleriksi ja ministeritehtäviin. Hän on saanut osakseen niin merkittäviä tunnustuksia ihmisoikeustyöstään kuin voimakasta kansainvälistä kritiikkiä oltuaan pitkään puuttumatta Burmassa tapahtuneeseen rohinghya-kansaan kohdistuneeseen etniseen puhdistukseen.

Merkintöjä Burmasta on näennäisen yksinkertaisella tyylillä piirretty ja koostettu, mutta sitäkin huolellisemmin se paneutuu aiheeseensa ja imaisee lukijan mukanaan vieraaseen ympäristöön ja haasteita ja ristiriitoja täynnä olevaan elämään. Delislen kynänjälki miellyttää minua, ja hän hyödyntää albumin sivuja ja ruutuja sekä perspektiivejä, ihmishahmoja, ympäristöä ja toimintaa yksinkertaisin mutta toimivin elein.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2008
263 s.
Chroniques Birmanes (2007)


Kirjastosta.


Toisaalla: Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä, Tarinoiden taikaa, Aamuvirkku yksisarvinen


Per Ole Persson: Jaco
Suomentaja: Sanna Manninen
WSOY 2013
147 s.
Jaco (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Itä-Timor ja Myanmar), Sarjakuvahaaste, Kuukauden kieli -haaste (tammikuun kielenä oli ranska)

______________

Kukko kainalossa -haaste päättyy siis nyt. Vuosi on mennyt nopeasti, ja olen päässyt tutustumaan minulle vieraaseen osaan maailmaa, Kaakkois-Aasiaan. Aivan niin mittavasti en kirjoja tuolta seudulta lukenut kuin olin ehkä suuruudenhulluna ajatellut, mutta seitsemän sentään. Mitä pidemmälle Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee, sitä selvemmäksi käy, että niin sanotusti harvinaisemmista maista on todella vaikeaa löytää luettavaa.

Tässäkin haasteessa käytännössä kaikki lukemani kirjat ovat ulkopuolisen kirjoittamia. Lorina Mapa, Tash Aw ja Nam Le ovat alunperin Kaakkois-Aasiasta kotoisin, mutta muuttaneet sieltä Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Kanadaan jo lapsina tai nuorina. Neljä lukemistani kirjoista on puolestaan täysin muualta tulleiden näkemyksiä Kaakkois-Aasiasta. Arvokkaita toki nekin.

Kukko kainalossa oli minulle mieluinen ja kiinnostava haaste. Kiitos sannabanana!

Luettuna: 7 kirjaa

Filippiinit
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me

Itä-Timor
Per Ole Persson: Jaco

Kambodža

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Malesia
Tash Aw: Silkkimies

Myanmar
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Thaimaa
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Vietnam
Nam Le: Merimatka

Sarjakuvamuistelmia kahdelta mantereelta

Sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien kautta on mahdollista käsitellä näennäisen kepeästi aiheita, jotka jossain toisessa kirjallisuusmuodossa saattaisivat musertaa alleen. Alison Bechdelin Hautuukoti ja Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me tekevät juuri niin. Molemmat ovat sarjakuvaromaaneja tekijänsä elämän käännekohdasta: kun isä yllättäen kuolee, joutuu aikuinen tytär väistämättä pohtimaan, millainen suhde isään oli, mistä oma lapsuus ja nuoruus rakentuivat ja miten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Alison Bechdel on palkittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija. Hautuukoti on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, muttei jää taatusti viimeiseksi. Pidin ennen kaikkea tarinan tiukasta sävystä ja Bechdelin tyylikkäästä piirrosjäljestä. Vihertävänharmaa värimaailma tuntuu raikkaalta ja rakentaa tarinalle muistoja vahvistavaa sävyä. Bechel käyttää hienoja perspektiivejä ja kuvakulmia, joita voi jäädä vain ihastelemaan.

Hautuukoti on Bechdelin omaan elämään perustuva muistelmateos. Hän joutuu kohtaamaan isänsä yllättävän kuoleman varoittamatta ja valmistautumatta, vain vähän sen jälkeen kun on kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo. Oma lapsuus ja nuoruus nousevat väistämättä mieleen, kun isän menetystä on käsiteltävä.

Tarinaan tuo särmää se, ettei Bechdelin perhe ole missään määrin tavanomainen. Vanhempien avioliiton taustat alkavat vähitellen aueta ja isän persoonasta aukaistaan yhä uusia kerroksia – eivätkä ne ole pelkästään positiivisia.

Hautuukodin henkilöhahmot ovat hivenen hyytäviä. Heidät on piirrettykin niin, ettei pelkkää pumpulia ole luvassa. Perheen sisäiset suhteet ovat osin jäiset, osin välinpitämättömät. Ja silti yhteys on mahdollista löytää.

Tarinassa on merkittäviä kirjallisuusviitteitä. Bechdeliä ja isää yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, ja mitä pidemmälle isän kuoleman ja kasvuvuosien käsittely etenee, sitä syvempiä kirjallisuusviittauksista tulee. Bechdel tuntee ymmärtävänsä isäänsä, ainakin osittain, mutta petollisesti liian myöhään.

Oman konfliktinsa tarinaan tuo isän kuolemaan liittyvä epävarmuus. Oliko kyse puhtaasta onnettomuudesta vai olisiko se voinut olla itsemurha? Sitä ei saada selville, ehkei aivan halutakaan saada.

Hautuukoti käsittelee perhesuhteiden ja menetyksen lisäksi paljon identiteettiä, sen muodostumista ja merkitystä. Bechdelin perhe pitää pikkukaupungissa hautaustoimistoa, mutta oikeasti perheenisä haluaisi olla jotain muuta. Hän rakastaa antiikkia, entisöintiä ja taidetta, ja perheen kotikin on monella tapaa kuin museo. Synkkä puoli on isän peitelty homoseksuaalisuus ja hänen suhteensa nuoriin miehiin, myös alaikäisiin poikiin, joista hän ei joudu vastuuseen.

Bechdelin perhetausta ei ole onnea täynnä, mutta siitä huolimatta Hautuukoti on muistelmateos, jossa on myös lämpöä – mustan huumorin kuorruttamana, mutta kuitenkin. Bechdel ei jää säälittelemään itseään, vaan hänen asenteensa on pikemminkin raa'an rehellinen. Oma aikuiselämä on väistämättä lapsuuden sävyttämä, mutta sen uhriksi ei pidä heittäytyä.

Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on Hautuukotia positiivisemman lapsuuden kuvaus. Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja Kanadassa vuosikaudet asuneen sarjakuvapiirtäjän on palattava kotiin Filippiineille surutyötä tekemään ja hautaamaan isä. Samalla tuntuvat hautautuvan vuosikaudet turvaa tuoneet muistot ja perhesuhteet.

Mapa kertoo rehdisti omasta menneisyydestään ja esimerkiksi kipuilustaan sukupuoleen liittyvissä oletuksissa ja asenteissa. Hän on aina ollut "poikatyttö", mitä ei Filippiineillä ollut helppoa niellä. Mapa on hyväosaisen, rikkaan perheen tytär, mikä teoksessa myös vahvasti näkyy. Kouluttautuneet ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan perheelleen huomattavia etuja maassa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat ovat suuria.

Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on muistelmateos erään naisen matkasta omaksi itsekseen, mutta lisäksi se on Filippiinien yhteiskunnan historiaa avaava kirja. Yksinvaltiaaksi julistautunut presidentti Ferdinand Marcos ja hänen vaimonsa Imelda Marcos, 1980-luvun poliittinen kuohunta ja lopulta Marcosien syrjäyttäminen vuoden 1986 vaaleissa käsitellään Mapan ruuduissa tietopohjaisesti mutta niin, että kokemusten vaikutus yksilö- ja perhetasolle välittyy.

Mapa on asunut vuosikaudet Pohjois-Amerikan mantereella, mutta sarjakuvamuistelmat sijoittuvat pääosin ja vahvasti nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Aasiaan. Mapan perheen korkea asema yhteiskunnassa näkyy monella tapaa: käydään yksityiskouluja, on varaa teknologiaan ja länsimaiseen viihteeseen, köyhät maatyöläiset ovat suvun omistamien tilusten luonnollinen resurssi, elämässä muutenkin on helpotuksia, joihin läheskään kaikki filippiiniläiset eivät voi edes kuvitella pääsevänsä kiinni.

Toisaalta koetaan turtumusta ja voimattomuutta maan korruptoituneen hallinnon takia, joudutaan kohtaamaan kolhuja, riitoja ja erimielisyyksiä. Nuoruus ei ole helppoa aikaa missään päin maailmaa, mutta ainakin Lorina Mapalla on mahdollisuus muuhunkin kuin raatamiseen.

Mapan piirrosjälki on selkeää ja hän hyödyntää sivujen pinta-alaa monipuolisesti erikokoisilla ruuduilla, ihmisjoukkojen kuvauksilla ja yksityiskohdilla. Aikatasot nykyhetkessä ja menneisyydessä limittyvät luontevasti, ja viimeisten sivujen tunnekuohu päättää albumin koskettavasti.

Sarjakuva on luonteva esitystapa perhe-elämän muistoille, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksille ja toisaalta myös poliittisen historian käsittelylle. Sekä Bechdel että Mapa vievät lukijan mukanaan omiin muistoihinsa, syvälle perheiden salaisuuksiin ja yksityisiin hetkiin ja asioihin. Kumpikin teos on vahva sarjakuvaromaani, joiden lukeminen on ilo.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
Suomentaja: Taina Aarne
Like 2009
238 s.
Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Kirjastosta.


Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me. A Graphic Memoir
Conundrum Press 2017
131 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kummallakin teoksella osallistun Naisen tie -haasteeseen ja Sarjakuvahaasteeseen. Bechdelin kirjalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteen kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan sen kategoriaan Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja. Mapan kirjalla nappaan Helmet-haasteen kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin sekä johdattelen Kukko kainalossa -haasteen ja Maailmanvalloituksen Filippiineille.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Arundhati Royn Joutavuuksien jumala on haastava, moniulotteinen kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla. Sen tarina avautuu ja sulkeutuu kuin spraali kietoen lukijan tiukkaan verkkoonsa. Intian todellisuus herää eloon voimakkaana ja raakana.

Kaikki liittyy perheeseen, joka on hyvin onneton omalla tavallaan ja onnellinen – liekö laisinkaan. Ayemenemissä elää Kochamman perhe. Isoisä on kunnioitetussa valtion virassa ja hakkaa isoäitiä öisin messinkimaljakolla. Isoäiti puolestaan perustaa menestyvän säilyketehtaan, josta perheen varallisuus pitkälti tulee. Tytär Amma hankkiutuu epäsopivaan avioliittoon ja tekee jotain, mitä ei voi antaa anteeksi: ottaa avioeron miehestään ja palaa lapsuudenkotiin lastensa, kaksosten Rahelin ja Esthan kanssa. Ammun täti, nuoruutensa nunnana viettänyt Baby Kochamma kuuluu samaan perheeseen sen tunteettomana ja julmana hahmona. Ammun veli Chacko, kaksosten eno, puolestaan on lähtenyt suurin odotuksin Iso-Britanniaan opiskelemaan, mutta palannut sieltä eronneena ja alisuoriutuneena vain ikävöidäkseen entistä vaimoaan Margaretia ja tytärtään Sophie Molia.

Päähenkilöksi nousee Rahel, jonka kautta perheen traagista tarinaa tarkastellaan vuoroin kirjan nykyhetkessä, kun aikuinen Rahel palaa – niin ikään pettyneenä ja eronneena – Ayemenemiin, vuoroin vuonna 1969, jolloin kaksoset olivat vielä lapsia, perhe pitkälti saman katon alla ja Chacko-enon ex-vaimo Margaret vierailulla Intiassa Sophie Molin kanssa.

Kochamman perhe kärsii niin sisäisistä kuin ulkoisista tragedioista. Perheenjäsenten välillä on kitkaa, jota on mahdotonta hioa pois: näkemykset, ymmärrys ja perhehistoria muodostavat keitoksen, jossa anteeksianto on vierasta ja suvaitsevaisuus pannassa. Lapsiparat, kaksoset Rahel ja Estha saavat toisistaan tukea, mutta yhteiset kokemukset myös erottavat. Perheen aikuiset joko kohtelevat heitä tieten tahtoen kaltoin tai sitten tekevät sen huomaamattaan: väsyneinä, välinpitämättöminä, tyystin ajattelematta, millaisia seurauksia ja vaikutuksia harkitsemattomilla sanoilla voi olla.

Oma tarinalinjansa on kastittoman puusepän Veluthan elämä. Velutha on Kochamman perheelle tuttu vuosikausien ajalta, mutta intialaisen yhteiskunnan ehdottomuus kastijaossa koituu hänen kohtalokseen. Rakkaus, sanotaan, ei tunne rajoja, mutta ihmiset tuntevat.

Joutavuuksien jumala on mieleenpainuva, uniikki lukukokemus, jonka kuvailuun on vaikeaa löytää sanoja. Royn tarinankerronta tempaa mukaansa ja samalla tyrkkii kauemmas, Hanna Tarkan suomennos tuo kielen vivahteet esiin. Kirjan rakenne pitää varpaillaan, muistuttaa huolimatonta lukijaa siitä, mikä on olennaista ja millä tavoin aika tarinassa kiertyy.

Tässä tarinassa ei ole mustavalkoisia kontrasteja, vaan sävyt ovat syvempiä, vivahteikkaampia. Joutavuuksien jumala kertoo maailmasta, jota en tunne, ja jonka lainalaisuudet ovat minulle vieraita. Se voisi kertoa tyystin fiktiivisestä maailmasta, enkä välttämättä huomaisi eroa. Niin uutta ja outoa on elämä, jota Kochamman perhe elää – ja samalla kipeillä tavoilla universaalia, surullista ja yksinäistä, sijatonta ja epäoikeudenmukaisuuksilla kuorrutettua.


Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava 1997
384 s.
The God of Small Things (1997)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tekstiluola, Kirjamielellä, Kirsin Book Club, Lukemisen ilo

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirja kertoo Intiasta. Kirjallinen maailmanvalloitus (Intia).

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!

Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Novelleja mereltä ja meren ääreltä

Minulla on kompleksinen suhde mereen. Olen asunut nyt kuusi vuotta meren rannassa, käynyt saaristolaivurikurssin, pikkuisen veneillytkin. Kuitenkin pääasiallinen asenteeni merta kohtaan on pelokas ja kunnioittava. Tuntuu, että en pääse sinuiksi sen kanssa, vaikka se minua kiehtookin, vaan annan mielummin pelon voittaa ja pysyn lopulta kuivalla maalla.

Luettavakseni osui lähes peräkanaa kaksi vahvasti mereen liittyvää novellikokoelmaa, Nam Len Merimatka (Like 2009) ja Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007). Näin talvipäivinä, jolloin mahdollisuutta veneilyyn ei ole (vaikka uskallusta olisikin, jos olisi), kirjalliset merimatkat tuntuvat kiehtovilta ja avartavilta.

Nam Le on vietnamilaistaustainen, sittemmin australialaistunut ja osin myös yhdysvaltalaistunut kirjailija. Hänen kokoelmansa Merimatka sisältää seitsemän novellia, joita yhdistävä tekijä on jonkinlainen globaali sijattomuus. Novellit sijoittuvat hyvin eri puolille maailmaa ja hyvin erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin, mutta silti niissä on jotain vahvasti yhdistävää.

Cartagena vie Kolumbiaan, katujengin elämään. Nuori poika on päässyt rikollispomon alaiseksi, palkkatappajaksi, mutta huomaa joutuneensa hankalaan paikkaan, kun seuraavan salamurhan uhri on hänen parannuksen tehnyt ystävänsä. Cartagenassa uhka on läsnä, toivottomuus selkeää, mutta tunnelma ei painosta, vaan tuikkii pientä toivoa lopulta kuitenkin. Halflead Bay kuvaa puolestaan pienen australialaiskylän kuolinkamppailua siinä missä erään perheen edessä olevaa luopumisen tuskaa. Tuppukylän ilmapiiri on ahdistava, mutta aina voi silti lähteä kalastamaan aallonmurtajille.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat Hiroshima ja Merimatka. Hiroshimassa kuvataan lapsen näkökulman kautta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Japanissa. Novelli on rytmiltään kiivas, kieleltään hieno ja sisällöltään vaikuttava. Merimatka puolestaan kuvaa Vietnamista pakolaisia salakuljettavan kalastusaluksen tuskaisia päiviä merellä. Tunnelma on hyytävä, varpaat kipristyvät ja syke nousee.

Nam Le kirjoittaa oivaltavia novelleja, joissa näkökulmat ja kertojat vaihtelevat tyylillä. Maailma aukeaa, ja samalla ymmärrys sen valtavasta laajuudesta.

Sari Vuoristo on puolestaan suomalainen kirjailija, jonka kokoelma Säätiedotus merenkulkijoille oli ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki tavalla tai toisella merta ja ihmissuhteita. On eroja, avioliittoja, kuolemaa, isätön lapsi, lapsia ja vanhempia.

Vuoristo kirjoittaa tyynellä tavalla, hosumatta mutta samalla myöskään jankuttamatta. Novelleissa on selkeä ydin, jonka ympärille luotu miljöö ja tapahtumat vahvistavat. Kokoelman avaa novelli Sumu, jossa käänteen keikautus on oivallinen, koskettava. Tarinaltaan se kertoo saaristoon vaimoksi lähteneestä naisesta, joka samaan aikaan kaipaa mennyttä minäänsä, muttei kuitenkaan vaihtaisi nykyisyyttään pois. Silta puolestaan kertoo vesikammosta kärsivästä nuorukaisesta, joka on lapsena tapahtuneen avantoonputoamisen jälkeen joutunut yhä kummallisempiin ja vaikeampiin tilanteisiin vesikauhunsa vuoksi.

Tyhjyys kosketti minua kokoelman novelleista eniten. Siinä nainen on lähtenyt isänsä kuoleman jälkeen tekemään surutyötä seilaamalla Grönlannin hyisillä vesillä valaita odottavan turistilaivan mukana. Novellin tunnelma on herkkä ja vähitellen voimistuva. Hieno kokonaisuus. Helmi on meren työtä saa puolestaan hienoin novellin nimi -kunniamaininnan. Nainen on tullut hatarassa suhteessa raskaaksi, eikä lapsen isä ole halunnut jäädä kuvioihin. Perhe-elämän muotoutuminen on oma haasteensa, eikä kaipaus tunnu hellittävän.

Sari Vuoriston novelleissa on haikeutta, joka ei ylly melankoliaksi. Ne esittelevät siivuja elämästä, joka voisi olla juuri minun, muttei kuitenkaan ole. Meri on suuri ja voimakas, se kiehtoo ja mahdollistaa. Ja aina sille jää toiseksi, lopulta.


Nam Le: Merimatka
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2009
273 s.
The Boat: Stories (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Marie Kajava / Maailman kuvalehti
Haasteet: Pääsen avaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteen tällä kirjalla, ja sijoitan sen kirjailijan perhetaustan perusteella Vietnamiin. Lisäksi kerään 7 novellia Novellihaasteeseen ja yhden uuden kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 35. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
231 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Amman lukuhetki, Lurun luvut
Haasteet: 10 novellia Novellihaasteeseen, 40. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on sangen sympaattinen ja omalaatuinen romaani. Omalaatuisuuden tuo ennen kaikkea aihepiiri, varsinaiselta kerronnaltaan kirja on hyvinkin harmiton ja siinä mielessä tuskin unohtumaton. Mukava lukukokemus yhtä kaikki, ja sopi erinomaisesti kiireiseen alkuvuoteeni.

Romaanin minäkertojana on välitysfirmassa taloudenhoitajan töitä tekevä nainen, jonka uusin asiakas on entinen matematiikan professori, joka on menettänyt auto-onnettomuudessa lähimuistinsa. Professori muistaa ja hallitsee kristallinkirkkaasti oman alansa vaikeimmatkin kaavat, mutta onnettomuuden jälkeisestä ajasta hän ei muista mitään – vain 80 minuuttia kerrallaan. Taloudenhoitaja toisensa perään on tuskastunut haastavaan asiakkaaseen, mutta uusin ei niin vain luovuta. Lisäksi hänen poikansa, jota professori alkaa kutsua Juureksi, tulee erinomaisesti toimeen vanhan miehen kanssa.

Professori ja taloudenhoitaja on lempeä ja ymmärtävä romaani ihmissuhteista ja välittämisestä. Lisäksi se kertoo erittäin kiehtovalla tavalla matematiikasta sellaisellekin lukijalle, joka ei koe kyseistä aihepiiriä kovin läheiseksi. Baseball on toinen aihe, jota tarina sivuaa usein ja yksityiskohtaisestikin, mutta toisin kuin matematiikasta, siitä en saanut itseäni innostumaan.

Professori näkee maailman pitkälti matemaattisten käsitteiden ja lukujen kautta. Hän selittää Taloudenhoitajalle ja Juurelle ymmärrettävästi ja ymmärtävästi lainalaisuuksia ja sääntöjä, joita nämä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan ja huomaamatta avaa uusia ovia ja oivalluksia. Mikä opettaja, se todettakoon!

Itse en valitettavasti ole koskaan solahtanut matematiikan maailmaan, mikä harmittaa näin jälkeenpäin. Ei minulla koskaan sen kanssa ongelmia ollut, mutta suhteeni siihen oli lähinnä välinpitämätön. Niinpä päädyin lukiossakin lyhyeen matematiikkaan ja unohtamaan koko aineen vuosikausiksi – ennen kuin sitten huomasin yhtäkkiä olevani jostakin kummasta kohtalon oikusta yläkoulussa erityisopettajana ja tahkoavani oppilaiden kanssa läpi jos sun mitä funktioita ja yhtälöitä. No, aikaa ei saa käännettyä, eikä matematiikka minua edelleenkään ihan niin paljoa kiinnosta, että huvikseni sitä sen enempää opiskelisin, mutta suhteeni lukuihin ja abstraktiin maailmaan on muuttunut viime vuosina paljon.

Mitään matematiikan oppituntia Professori ja taloudenhoitaja ei tarjoile, vaan harmittoman ja sujuvan lukukokemuksen, tarinaltaan lohduttavan ja maailman ja elämän hyviä puolia korostavan. Voi tästä hyvinkin olla vaikka lohtukirjaksi, jos hyvin käy.



Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Suomentaja: Antti Valkama
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
286 s.
Hakase no Aishita Sûshiki (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Pieni kirjasto

27. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.

Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.

Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.

Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

Kaksi kapoista (ja kepoista?)

Viime viikonloppuna luin kaksi ohutta kirjaa, jotka esittelen tässä nyt yhteispostauksessa. Teokset ovat fyysiseltä olemukseltaan varsin kapoisia, ja aika kevyttäkin luettavaa ne olivat.

Aloitetaan lähempää eli Maltalta, jonne meidät kuljettaa Oliver Friggieri (Maltan tunnetuin nykykirjailija, kertoo lieve) novellikokoelmansa Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta mukana. Teos on alunperin ilmestynyt vuonna 1986. Tusina novelleja kertoo Maltasta ja maltalaisista, ennen kaikkea niistä, jotka ovat hieman sivussa ja tarkkailijoina, jostain syystä hyljeksittyjä tai unohdettuja. Teema kulkee läpi novellien, jotka ovat hyvin henkilökeskeisiä. Kunkin tarinan päähenkilö on selkeästi rooliinsa asetettu ja hänen kauttaan tarkastellaan erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä kuten köyhyyttä, yksinäisyyttä, perhettä, avioliittoa ja vanhuutta.

Novellit ovat lyhyitä ja napakoita, niiden asetelma tulee selvästi esiin. Kerronta on suorasanaista, Friggieri ei tuhlaile lukijan aikaa – tai omaansa – salakähmäisyyteen tai rivien väliin tuijotteluun. Sinänsä miellyttävä, lukemista helpottava ratkaisu, mutta samalla jäin kaipaamaan jotain enemmän, syvemmin. Viikon kuluttua lukemisesta huomaan, ettei kirjasta jäänyt juuri muistijälkiä. Se ehkä, kuinka olennainen osa uskonnollisuus on ihmisten elämää Maltalla, ja kuinka joukossa tyhmyys ja asenteet tiivistyvät.

Maantieteellisesti kauempaa saapuu eteläkorealaisen Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää. Aikuisten satu, ehkä lastenkin, ainakin yhdessä aikuisen kanssa luettuna, jossa jääräpäinen ja sitkeä kana Tähkä ei suostu teuraalle, vaan tekee kaikkensa saavuttaakseen ainoan tavoitteensa: se haluaa oman poikasen ja se haluaa vapauden. Maatilan elämä on tarkkaan säädeltyä, eikä villi luonto ole ainakaan helpoin mahdollinen ratkaisu, mutta Tähkä nokkii sinnikkäästi tietään kohti sitä, minkä on päättänyt saada.

Tarinalla on opetuksensa, mutta ennen kaikkea se on sympaattinen ja haikeakin kertomus toiveista, kiintymyksestä ja luopumisesta. Upea Nomocon kuvitus vie kertomuksen ihan uudelle tasolle, olisin voinut ihastella tyylikkäitä ja minimalistisia kuvia vaikka kuinka pitkään.

Vietin muutaman mukavan lukuhetken näiden kahden kirjan seurassa, mutta enpä usko niiden jäävän kovin kummoisesti mieleen. Sainpahan kuitenkin kirjallista maailmanvalloitustani kahdella pykälällä eteenpäin, saavutus sekin yhdelle viikonlopulle.


Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta
Suomennos: Laura Ivaska
Ulkoasu: ?
Scripta Manent 2012
110 s.
Stejjer Għal Qabel Jidlam (1986)

Kirjastosta.

Sun-mi Hwang: Kana joka tahtoi lentää

Suomennos: Hilla Hautajoki

Ulkoasu: Mico Björkqvist & Elina Mickelsson

Sitruuna Kustannus 2015

140 s.

Madangeul naon amtak (2000)

Kirjastosta.

_______

Viimeisestä faldetasta myös Kirjavinkeissä.

Kana joka tahtoi lentää on arvioitu myös täällä: Lukuisa, Ullan luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Mummo matkalla, Lukupino, Kartanon kruunaamaton lukija

Maailmanvalloituksessa etenen Etelä-Koreaan ja Maltalle. Kurjen siivellä saa uuden ruksin Etelä-Koreasta.