Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

 

Eletään vuotta 2168. Ihmiskunta on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, pääosin Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäviin sylinterikaupunkeihin. Maapallo on pahasti saastunut, mutta vielä kuitenkin elinkelpoinen – yhtä kaikki paikka, johon kukaan sieltä pois päässyt ei halua palata kuin korkeintaan turistiksi menneisyyden estetiikkaa ja seikkailuja tarjoaviin kulissikaupunkeihin ja teemapuistoihin.

Parantajana työskentelevä Lumi on jättänyt Maan taakseen vuosia aiemmin lähdettyään mestariparantaja Vivianin oppilaaksi oppimaan parantajien salattua mutta kysyttyä ammattia. Parantajat liikkuvat shamaanien tapaan jossain maailmojen rajoilla ja koettavat auttaa ihmisiä saamaan repeytyneiden sielujensa palasia taas yhteen. Moni kärsii koti-ikävästä, kaikki eivät sopeudu uusille asuinsijoilleen ja jotkut saattavat kaivata sinne, missä eivät ole oikeasti koskaan edes itse käyneet. Työtä riittää, mutta se on parantajalle itselleenkin raskasta. Toipuminen istunnoista vie aikaa.

Lumi on elänyt pitkään vaeltavaa, ehkä hieman levotontakin elämää, mutta pääsääntöisesti se on ollut hyvää. Hänen puolisonsa Sol on marsilainen kasvitieteilijä, jonka kanssa Lumi on saanut nähdä ja kokea paljon, elää vahvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, vaikka käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta poikkeavatkin toisistaan. Sol uskoo tieteeseen, eikä hänen ole ollut helppoa ymmärtää Lumin metafyysisempää todellisuuskäsitystä.

Nyt Sol on kadonnut, eikä Lumi saa häneen yhteyttä. Jotain suurta tuntuu olevan meneillään, mutta mitä ikinä se onkaan, se pakenee Lumin käsistä – toisin kuin muistot, jotka hän punoo yhä vahvemmin osaksi ajatuksiaan ja ymmärrystään.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet on vahvaa kerrontaa, huikea tulevaisuuden visio, surumielinen kodittomuuden, sijattomuuden ja kaipauksen kuva. Romaanissa Lumi kirjoittaa muistikirjaa, jonka sivuilla näkyy, miten muistoista ja ikävästä vähitellen rakentuu kivuliaastikin aukeava kokonaisuus. Romaanin maailma on karu, synkkäkin, muttei toivoton tai tyystin dystooppinen. Se on kuin tuntemattoman suurkaupungin melankolia, sellainen tunne, joka tulee kun istuu metrossa tai paikallisjunassa tai raitiovaunussa ja näkee ihmisten tulevan ja menevän, mutta itse ei kuulu siellä mihinkään eikä ole ihan varma, minne on edes matkalla – eikä kukaan odota missään.

Kuunpäivän kirjeet on sisällöltään kannanotto Maapallon ekosysteemin herkkyyden ja koskemattomuuden puolesta. Se on kritiikki luonnon hyväksikäyttöä ja luonnonvarojen riistoa kohtaan. Se kertoo ihmiskunnasta, kehityksestä ja ihmisen uteliaisuudesta mutta muistuttaa, kuinka kaikki kokonaisuudet ovat lopulta osiensa summa: kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ole luomakunnan herra eikä maailmankaikkeuden kuningas, vaikka niin erehtyisi luulemaan.

Hieno, mieltä ja kieltä hyväilevä kirja, haikea, karu, silti toiveikas. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Teos 2020

382 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 19. Kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden.

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maailma loppuu, oletko valmis? Minä en ainakaan ole.

Maarit Verrosen Hiljaiset joet -scifiromaanin päähenkilö Lia sen sijaan tuntuu olevan. Ainakaan hän ei asetu ehdottomaan vastarintaan väistämätöntä vastaan, kun sen lopulta sisäistää. Hän on hieman aiemmin löytänyt joenvarresta viisi pakolaislasta ja tarjonnut näille suojaa ja turvaa, vaikkei hänellä itselläänkään ole ylenpalttisesti mitään. Lapset ovat tulleet Lian asuinmaan naapurista, diktatuurivaltiosta, jossa kansalaisia teloitetaan ja sorretaan estoitta.

Vähitellen maailma ympärillä alkaa järistä pois paikoiltaan. Jonkinlainen kosminen ryppy tai kupru aiheuttaa maapallolle totaalisen tuhon. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ensin hitaammin, sitten tuhoavalla voimalla. Vain pieni valikoitu joukko pääsee turvaan, Lia ja lapset porukan jatkona. Mutta turvan olemuskin on muuttuva, ja yhä pienemmäksi käyvä selviytyneiden joukko joutuu yhä tukalampaan tilanteeseen.

Kaiken tämän Lia kertoo toteavalla, raportoivalla tyylillä. Henkilönä hän on tasainen ja rauhallinen, jopa järkyttävien tapahtumien äärellä. Verronen kirjoittaa tarinaansa huolellisesti ja tunnelmaa vähitellen nostattaen. Kaikkea ei avata kokonaan, lukija saa itse pohtia, arvailla ja tulkita. Millainen on maailma, jonka avaruus ympärillä tuhoaa? Ei selvästikään paikka, jonka arvon voisi sellaisenaan laskea korkealle. Epätasa-arvo ja vallan väärinkäyttö ovat vallinneet jo pitkään, eikä väistämätön tuho todellakaan muuta tilannetta oikeudenmukaisemmaksi.

Hiljaiset joet kertoo tilanteesta, johon emme halua joutua. Se saa miettimään, millainen ero on itse tehdyillä ja omasta toiminnasta riippumattomilla päätöksillä. Vaikka romaanissa maailmaa ei voi pelastaa ihmisen teoin, uuden maailman rakentamisessa inhimillistä aspektia tarvitaan. Ahdistavuudestaan huolimatta Hiljaiset joet on antoisa, eheä ja vahva lukuelämys.


Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Ulkoasu: Jonna Nisu
Aviador 2018
177 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

New Yorkin luonnonhistoriallisen museon planetaarion johtaja, astrofyysikko Neil DeGrasse Tyson on (ainakin rapakon takana) tunnettu tieteen yleistajuistaja, jonka tuore kirja Tähtitiedettä kiireisille on juuri saatu suomeksi J. Pekka Mäkelän kääntämänä. DeGrasse Tyson taitaa olla Yhdysvaltojen oma Esko Valtaoja, mikäli tällainen vertaus sallitaan. Siis tunnettu tieteen yleistajuistaja ja kommentaattori. Valtaoja onkin itse asiassa myös kirjoittanut esipuheen kirjan suomenkieliseen painokseen.

Tähtitiedettä kiireisille on ohukainen, reilusti alle 200-sivuinen kirja. Se muodostuu kahdestatoista tiiviistä luvusta, jotka on alun perin julkaistu Natural History -lehdessä esseinä. Erillisyydestään huolimatta luvuista muodostuu eheä kokonaisuus, jossa DeGrasse Tysonin johdonmukainen ja selkeä tyyli toimii punaisena lankana.

Teemat ovat suuria: maailmankaikkeuden synty, universumin rakenne, kvanttifysiikka, mustat aukot, pimeä aine ja energia ja niin edelleen. Helposti voisi ajatella, että ne ovat jopa liian suuria tällaiseen muotoon tungettaviksi, mutta kaikkea muuta. DeGrasse Tyson osaa asiansa, kuten odottaa sopii. Monimutkaiset aiheet on saatu muotoon, jossa aivan tavanomaisin tiedoin varustettu lukijakin pysyy kärryillä tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä. DeGrasse Tyson käyttää konkreettisia esimerkkejä ja vertauksia, jotka tuovat korkealentoiset aiheet edes hieman lähemmäs tavallista tallaajaa. Niin ikään hän kirjoittaa tiedon ja oppimisen tärkeydestä: kuinka olennaista on ymmärtää ja harjoitella ymmärtämistä, kun puhutaan koko ihmiskuntaa, Maa-planeettaa ja, no, koko maailmankaikkeutta koskevista asioista. Mittakaavan ja perspektiivin käsittäminen on olennaista, kun mietitään aikaa, resursseja ja tulevaisuutta.

En voi väittää edelleenkään ymmärtäväni tähtitiedettä kovin kummoisesti. Alkuräjähdys, universumin laajentuminen, multiversumi, avaruuden välimatkat ja suhteellisuus- ja säieteoria ovat edelleen teemoja ja teorioita, joiden yksinkertaistuksia voin nyökytellen lueskella, mutta käsitykseni siitä, mistä niissä oikeasti on kyse, on valitettavan ohuella pohjalla.

Tähtitiedettä kiireisille ja muut samantyyppiset kirjat ovat tärkeitä itsessään. Tieteen yleistajuistaminen ja tutkimuksen tuominen tavallisten ihmisten saataville on äärimmäisen tärkeää, jotta tiede ja sen saavutukset (toki myös mokat ja epäonnistumiset) kasvattavat ihmiskunnan yhteistä tietopääomaa. Kun myös maallikot ovat jollain tasolla perillä tieteen ja tutkimuksen tapahtumista ja edistyksestä, ymmärrys ja tieto päätöksenteon (joko henkilökohtaisen tai yhteisen) taustalla kasvavat.

Silloin on mahdollista, että hommassa säilyy joku järki.


Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Aula & Co 2018
176 s.
Astrophysics for People in a Hurry (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Tietokirjahaaste

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga 1–7

Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga kolahti minuun ensimmäisiltä aukeamiltaan lähtien. Nyt jo seitsemänteen niteeseen saakka suomennettu scifiooppera on ihastuttava yhdistelmä inhimillisyyttä, ihmissuhteita, väkivaltaa ja vauhdikkaita käänteitä.

Kaikki alkaa syntymästä, kuten usein tapana on. Entinen Maantuntuman sotilas Alana on synnyttämässä syrjäisessä varastossa, apunaan vain puolisonsa, Kiemura-kuun entinen asukki ja aseistakieltäytyjä Marko. Maantuntuma ja Kiemura ovat olleet keskenään sodassa kauemmin kuin kukaan jaksaa muistaa, ja niiden asukkaiden välinen rakkaustarina ja sen seurauksena syntyvä lapsi on järkyttävä poliittinen katastrofi. Niinpä Alanan ja Markon kintereillä on verenhimoinen sakki väkeä, joka haluaa pariskunnasta eroon. Pakoon on siis lähdettävä suoraan lapsivuoteesta.

Syntynyt lapsi saa nimen Hazel ja hän on koko tarinan kertoja. Hazel on tietysti aluksi imeväisikäinen vauva, mutta kasvaa käänne käänteeltä isommaksi. Seitsemännessä osassa hän on jo kouluikäinen, noheva tyttö.

Sagan tarina muotoutuu monipuoliseksi, vauhdikkaaksi ja koskettavaksikin. Ennen kaikkea se on kuitenkin huikaisevan viihdyttävä kokonaisuus, jossa on sivupolkuja ja -säikeitä vaikka muille jakaa – ja kuitenkin kaikki pysyy koossa herättäen jatkuvan halun ahmia lisää.

Oman tukalan tilanteensa sangen hyvin ja konkreettisesti ymmärtävien karkulaisten perässä roikkuvat esimerkiksi Pelkkänimiset ammattitappajat Tahto, hänen ex-rakastettunsa Väijy ja siskonsa Poltto, kosmista politiikkaa näpeissään pitävän tv-päisten robottien kansoittaman planeetan Prinssi Robotti IV (jolla puolestaan on omat perhekuvionsa selvitettävänään), Markon entinen heila Gwendolyn, toimittaja-valokuvaaja-oari Upsher ja Doff vuosisadan skuupin perässä ja ihan vain Markon vanhemmat, joilla riittää nieleskeltävää poikansa tekemien ratkaisujen vuoksi.

Perheen seurueeseen liittyy appivanhempien lisäksi kummitustyttö Izabel, josta tulee Hazelin lapsenvahti ja tärkeä olento muutenkin.

Jokainen albumi on jaettu erillisiin lukuihin, joissa tarina etenee vauhdilla. Vaughanin käsikirjoittajatausta näkyy käänteissä ja Staples on toteuttanut kuvat ja ruudut niin, että kohtausten väliin tulee tiukkoja kuvakulman vaihtoja. Muutenkin pidän Staplesin piirrosjäljestä paljon: hahmoissa on kiehtovia piirteitä, toiminta kuvataan uskottavasti ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Värimaailmassa on tietynlaista teknohenkeä, eikä paikoittaisessa seksissä ja väkivallassa juuri hienostella.

Saga on kertomus perheestä, politiikasta, inhimillisyydestä ja ihmisen heikkouden seurauksista. Se on paikoin karu ja karski, eivätkä tekijät armahda sen enempää lukijoita kuin luomiaan hahmoja. Vastoinkäymisiä, osumia ja lopullisia iskuja osuu moneen maaliin, eikä kukaan selviä ilman lommoja. Silti pohjavire pysyy villin humoristisena seikkailuna, joka tarjoaa mehevää avaruusviihdettä sitä kaipaaville.


Brian K. Vaughan & Fiona Staples
Suomentaja: Antti Koivumäki

Saga – Ensimmäinen kirja
Like 2014
166 s.
SAGA (2012)

Saga – Toinen kirja
Like 2015
152 s.
SAGA vol. 2 (2013)

Saga – Kolmas kirja
Like 2015
146 s.
SAGA vol. 3 (2014)

Saga – Neljäs kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 4 (2014)

Saga – Viides kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 5 (2016)

Saga – Kuudes kirja
Like 2017
146 s.
SAGA vol. 6 (2016)

Saga – Seitsemäs kirja
Like 2018
146 s.
SAGA vol. 7 (2017)

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Kaipaatko niin villiä seikkailua, että sukat pyörivät jaloissa ja pää pilvissä? Haluatko lukea jotain, missä mielikuvitus ei ole kahleissa minkäänlaisten rajojen sisällä, vaan mikä tahansa käänne on mahdollinen?

Lue A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat, et joudu pettymään.

Yrjänä on teiniaikojeni suuri kirjallinen idoli ja esikuva. Rakastin CMX-yhtyettä ja Yrjänän runokokoelmia, vaikka menikin vuosia, ennen kuin pääsin näkemään bändin livenä ja vaikka runot veivät niin villeihin maailmoihin, etten ollut aivan varma, mitä niissä tapahtuu.

Nyt Yrjänä on kirjoittanut esikoisromaaninsa, Jules Vernen hengessä etenevän vaihtoehtohistoriallisen seikkailukertomuksen Joonaanmäen valaat, jossa sen enempää todellisuus kuin fysiikan lainalaisuudet eivät velvoita. Sekalainen joukko ihmisväkeä ja muutama eläinkin elelee jossakin Porvoon edustalla pienehköllä saarella. Elämässä on työntekoa ja asioiden hoitamista, mutta niin ikään siinä on puutarhajuhlia, kuistilla lueskelua, yötä myöten jatkuvia keskusteluja, unennäköä ja haaveilua. Erikoiset tapahtumat saavat alkunsa, kun Joonaanmäelle saapuu valaita ja erikoislaatuinen kontti, jonka sisällön kanssa ei ole leikkiminen.

Unien kautta saadaan ratkaisuja seuraaviin vaiheisiin, eikä kulu kauaakaan, kun lähes koko saaren väki on 1800-luvun henkisessä sukellusveneessä matkalla kohti Etelämannerta. Jos paljastan, että tarinaan liittyy muun muassa painovoiman kumoava natsien salainen ase, ajassa matkustamista, Antoine de Saint-Exupéry ja planeetta Mars, en siltikään voi spoilata liikoja. Sen verran villi tarina on.

Lukurytmiä sai hetken hakea, sillä romaani on taitettu runoelman muotoon, lyhyehköiksi riveiksi. Mutta kunhan rentouttaa mielensä ja konventionaaliset aivonsa, tarina imee ja rivit laukkaavat. Viehätyin tarinan revittelevästä tyylistä, joka ammentaa monilta esikuvilta ja tarinankerronnan kaanonista pitäen kuitenkin selkeästi kiinni omasta äänestään.

Joonaanmäen valaat tarjoaa lämpöä, jännitystä ja mielikuvitusta. Se ilahduttaa lukijaa villiydellään. Kuten kunnon seikkailussa kuuluukin, ennustaa ei voi, ja vaikka varautuminen yllättäviin tilanteisiin tehtäisiin matematiikasta rakentuvan kirahvin avustuksella, todellisuuteen voi aina ilmestyä jonkinlainen virhelaskelma, ohikiitävä railo tai uni, jota ei osaa tulkita.

Yrjänän romaani on sujuvaa, viihdyttävää luettavaa. Se kannustaa kirjojen ja seikkailujen maailmaan, uskoo asiaansa ja kannattelemaansa maailmaan. Tämän tarinan riveillä on olo, että ne totisesti on kirjoitettu edellisten vuosituhansien aikana rakentunutta inhimillistä tietoa ja taitoa kunnioittaen, sivistykseen, lukemiseen ja mielikuvitukseen uskoen.

Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.


A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Ulkoasu: Mika Wist
Johnny Kniga 2017
227 s.

Arvostelukappale.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Olen Esko Valtaojan fani, eikä faniuttani ole vähentänyt pätkääkään nyt loppusyksystä käynnissä ollut Vaihtoehto Eskolle -kampanja – päinvastoin. On toki jo aikakin saada Valtaojan rinnalle joku tai mielellään useampikin päivystävä tutkija ottamaan kantaa, kommentoimaan ja popularisoimaan tutkimusta. Vaikka jos totta puhutaan, kyllähän sellaisia vakikommentaattoreita on jo paljonkin, ei Esko ole ainoa.

Valtaoja on avaruustähtitieteen professori emeritus, mutta edelleen aktiivinen keskustelija ja kommentoija. Hyvä niin. Hänen humaaneja, innokkaita tekstejään on ilo lukea.

Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein populaari kirja (itse asiassa minulla ei ole mitään hajua hänen tieteellisen julkaisemisen ansioistaan, enkä varsinaisesti välitäkään niistä tietää, sillä minulle riittää tämä yleistajuinen tavara aivan hyvin), jossa hän kurkottaa ei enempää eikä vähempää kuin ikuisuuteen. Pessimistit, maailmanlopun ennustajat ja ihmiskunnan tuhosta varmat saavat kyytiä, kun Valtaoja päästää omat villit mietteensä, visionsa ja fantasiansa valloilleen.

Ihmiskunta on kekseliäs porukka, ja vaikka olemme onnistuneet saamaan aikaan kaikenlaista epäilyttävää, on myös syytä uskoa hyvään: ihminen on olento, jolla on taitoa, kapasiteettia ja halua selviytyä yhä kinkkisemmiksi käyvistä tilanteista, ovat ne sitten olleet arkaaisen yhteiskunnan kommervenkkejä, hevosenpaskaan uppoavia suurkaupunkeja (Lontoo) tai pakkorako uusien energiamuotojen löytämiselle.

Kohti ikuisuutta muodostuu kahdeksasta erillisestä, pitkästä luvusta, joiden keskeisiksi teemoiksi nousevat hyvinvoinnin kasvu (ja sen ymmärtämättömyys nykyajassa), ihmisen ja luonnon suhde, ihmiskunnan rajat ja rajattomuus, teknologian kehitys, vastuu, avaruus ja ikuisuus. Kevyttä kamaa, noin erillisiksi sanoiksi kirjoitettuna.

Valtaoja yhdistää henkilökohtaisen yleiseen, paljastaa seikkoja omasta henkilö- ja ammattihistoriastaan, kertoo lukemistaan kirjoista ja kokemistaan kulttuurielämyksistä, vie mukaan matkoilleen ja perhelomilleen Kainuusta Italiaan ja Afrikkaan. Kynä on kevyt mutta sellaisen ammattilaisen käsissä, jolla on varaa ja pokkaa esittää näkemyksiään lähes mistä tahansa maan ja taivaan väliltä ja niidenkin yli ja ali. Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kovaa ja vaikeaa tiedettä kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Hän tekee yleistajuistamisen tavalla, joka ei kuitenkaan saa lukijaa kokemaan itseään idiootiksi, vaikka tiedostaakin olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista ei ilman Valtaojaa juuri mitään ymmärtäisi.

Kohti ikuisuutta on kirja, jonka lukemisesta tulee hyvä olo, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät ole yksioikoisen positiivisia tai toiveikkaita. Valtaoja kyllä tunnustautuu optimistiksi, eikä tämän kirjan äärellä tarvitse mitään ilmestyskirjan liekkejä pelätä, mutta kyse ei ole myöskään pilvilinnahattarasta.  Pikemminkin Valtaojalla on selkärankaan asti yltävä usko ihmiseen ja ihmisyyteen, siihen, että pohjimmiltaan meistä on niin paljoon, niin älyttömiin, rajattomiin, pelottomiin ja uskomattomiin tekoihin, ettei tulevaisuus voi olla kuin ikuisuudessa. Näinä kvartaaliajattelun aikoina se tuntuu harvinaisen hyvältä.

Jotakin naputtaakseni totean, että kirjassa olevien lainausten lähteet olisi voinut merkitä selvemmin näkyviin sitaatin välittömään läheisyyteen. Jotenkin se vain tuntuu ikuisuuden äärellä hieman höttöiseltä hyttysen ininältä. Onhan tässä piirun verran isompiakin ajatuksia mielen päällä – tai ainakin pitäisi olla!


Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa 2017
303 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Jorma Melleri

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Alex Petroski on lähes kuin kuka tahansa 11-vuotias jenkkipoika, mutta ei sentään aivan. Alexin suunnitelmana on nimittäin nauhoittaa kultaiselle iPodillinen Maan asukkaiden puhetta ja ääniä ja lähettää se sitten rakentamansa pienoisraketin mukana kohti ulkoavaruutta ja kenties toisenlaista tietoista elämää. Sitä varten Alex lähtee avaruusfestareille pitkän junamatkan päähän. Onneksi hänellä on seuranaan paras ystävänsä, koiransa Carl Sagan – ja päässään roppakaupalla erilaisia selviytymiskeinoja haastavista tilanteista.

Junamatkan aikana Alex tapaa puhumattomuuslupauksen tehneen Zedin ja tämän sähäkkäliikkeisen ystävän Steven, joiden kanssa matka festareille sujuu hauskemmin. Paikan päällä perillä riittää ihmeteltävää, ja vaikka raketin laukaisu ei ehkä mene aivan nappiin, seikkailu on vasta alussa ja iPodilla vielä paljon kuunneltavaa.

Matka vie nimittäin Alexin Zedin ja Steven seurassa ensin Las Vegasiin etsimään Alexin kuolleeksi oletettua isää, ja sittemmin Los Angelesiin Alexin veljen Ronnien luokse. Matkan varrella Alexille selviää salassa pidettyjä asioita perheestä ja hän kohtaa esimerkiksi itselleen täysin tuntemattoman parikymppisen siskopuolensa Terran ensimmäistä kertaa. Terrasta tuleekin Alexille hyvin tärkeä, sillä kuten väistämättä ilmenee, Alexin kotioloissa on paljon parannettavaa ja turvallisten aikuisten tarve suuri.

Kosmoksessa tavataan on raikas, veikeä ja surullinen nuortenkirja. Alex on hellyyttävä päähenkilö uteline kysymyksineen ja tarkkoine havaintoineen. Puheena nauhoitettujen MP3-tiedostojen muodossa oleva teksti on sujuvaa ja tarina etenee vauhdikkaasti: sitä ei uskoisi yli 300-sivuiseksi.

Samalla tarina on sangen suuri, suurempi kuin kirjan kantta katsomalla uskoisi. Minäkään en ollut valmistautunut siihen, mihin Alex minut mukanaan vei. Ajattelin, että luen leppoisan kertomuksen avaruudesta innostuneesta pojasta, mutta sainkin eteeni surullisen ja sydäntä nyrjäyttävän perhetragedian. Vaikka epäilykset Alexin perheen tolasta heräävät jo hyvin varhain, niiden vahvistuminen vie oman aikansa.

On onni, että Alex sattuu pitkällä matkallaan kohtaamaan niin mukavia ja järkeviä aikuisia. Toki heilläkin on omat kommervenkkinsä, minkä Alexin nauhoituksista pian huomaa, mutta ainakin heillä on kiinnostusta pitää pojasta huolta, vaikkeivät tätä kunnolla edes tunne.

Kosmoksessa tavataan on roadtrip, jonka varrelta – kuten asiaan lopulta tietysti kuuluu – löytyy jotain huomattavasti enemmän ja arvokkaampaa kuin olisi matkalle lähtiessä voinut aavistaakaan.


Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Ulkoasu: Jason Henry / Noora Karlsson
Aula & Co 2017
324 s.
See You in the Cosmos (2016)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

Ohutta, koskettavaa, jännittävää – Elokuun kuukauden lyhyet

Elokuu vetelee viimeisiä henkäyksiään. Niin taitaa tehdä myös kesä: takkia ja kaulahuivia alkaa tarvita säännöllisesti. Syksy on suosikkivuodenaikani, joten en pidä lainkaan pahana kuukauden vaihtumista. Tervetuloa, kirpeys ja kuulaus!

Elokuussa luin paljon enemmän kuin muuten viime aikoina, yhteensä 26 kirjaa. Neljä teoksista oli scifisarjakuvaa, kaksi runokokoelmia, kolmetoista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, yksi elämäkerta (Gösta Sundqvist, josta bloggaan toivoakseni vielä tällä viikolla osallistuakseni tietokirjaviikon hengessä Klassikkojen lumoissa -blogin tietokirjahaasteeseen). Osallistuin myös kirjablogien yhteiseen lukumaratoniin ja Runokuu-viikon rakkausrunohaasteeseen.

Kuukauden paras kirja oli minulle Nathan Hillin Nix, hyvänä kakkosena tulee Annastiina Stormin Me täytytään valosta.

Kuten tapanani on ollut, koostan yhteen muutaman sellaisen kirjan, joista en saa kirjoitettua kokonaista bloggausta yksinään. Elokuussa lyhykäisiin pääsevät seuraavat opukset (muista elokuussa luetuista saan toivottavasti kirjoitettua lähiaikoina jotain muuta):

Mahtava suomalais-norjalainen lanu-scifisarja Kepler62 on edennyt jo viidenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa.

Virus tuntuu kaikista julkaistuista osista synkimmältä ja jännittävimmältäkin, vaikka enää ei edes matkusteta avaruudessa. Sen sijaan uuden kotiplaneetan salaisuudet alkavat paljastua, eikä voi olla lainkaan varma, keneen voi luottaa ja keneen ei.

Planeetan vuodenajat vaihtuvat yllättäen, ja epäilykset retkikunnan matkaan lähettämisen syistä heräävät ja vahvistuvat. Kaikki ei taatusti ole ihan sitä miltä näyttää.

Sarjan hahmot ovat saaneet paljon lihaa luidensa ympärille kirja kirjalta ja heidän luonteensa saa uusia puolia, kun väistämättömiä muutoksia tapahtuu ja kuviot laajenevat. Edelleen Kepler62 on kuitenkin helposti lähestyttävää ja todella vauhdikasta luettavaa, mutta ilman muuta on syytä lukea sarja alusta alkaen järjestyksessä. Nyt kun ollaan jo viidennessä osassa, tilanne on uusille lukijoille sangen herkullinen, sillä luettavaa on yhteensä jo roimasti useampi sata sivua. Sarja on tosin hurjan suosittu, ja kirjat liikkuvat kirjastossa vauhdilla. Hyvä niin!

Enkä malta olla jälleen kehumatta Pasi Pitkäsen kuvitusta, joka on yksinkertaisesti henkeäsalpaavan upea. Tässä viidennessä osassa hän käyttää paljon jotakin tiettyä vahvaa teemaväriä tarinan eri vaiheissa, mikä lisää dramaattista tunnelmaa muttei ammu yli.

Suosittelen, jos on vielä tutustumatta! Nyt kutkuttaa, kuinka kaikki kuudennessa osassa päättyy, sillä aineksia on vaikka mihin.


Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 – Kirja viisi: Virus
WSOY 2017
189 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat 

Kalle Veirton Ohut hauska kirja on otsikkonsa mukaisesti ainakin ohut. Hauskakin se voi tietynlaisesta huumorista ja hölmöilystä pitävälle olla, mutta itse en löytänyt siitä juurikaan tartuttavaa.

Ysiluokka ja peruskoulu ovat melkein päätöksessään. Melkein. Mieli tekee jo kohti päättäribileitä ja ehkä tyttöystävän lakanoita, mutta sitä ennen pitäisi piru vieköön vielä raapaista kasaan puuttuvat kirjaesitelmä. Niinpä kaverukset Ekku ja Iiro-Matias valitsevat opettajan listalta A. P. Yrjölän Ohuen hauskan kirjan. Mutta kas kun kirjaa ei löydy sen enempää koulun kuin kaupunginkirjastostakaan. Ei auta kuin hankkia käsiinsä itse kirjailija, joka sattuu asumaan samalla paikkakunnalla. Ehkä häneltä löytyy käsikirjoitus?

Veirto on kieltämättä nopealiikkeinen kirjoittaja, kirjan luvut ovat lyhyitä ja teksti helpostilähestyttävää. Kukapa ei joskus joutuisi hieman hankaliin aikataulu- ja muihin sekoilutilanteisiin? Juoniakin täytyy hieman osata.

Minulle jäi tosin hämäräksi, mikä kirjan lopullinen tarkoitus on. Tarjota jotain ohutta ja hauskaa luettavaa niille, joiden on pakko jotain lukea? Oletettavasti. Vähänkään enemmän lukevalle Ohut hauska kirja tuskin tarjoaa juuri muuta kuin tiiviin ja nopealukuisen sekoilupaketin ja kurkistuksen huonon onnen ritarien viikonloppuun.


Kalle Veirto: Ohut hauska kirja
Ulkoasu: ?
Karisto 2017
151 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Bibbidi bobbidi book, Opus eka

Miltä tuntuu, kun oman isän on pitänyt kadota maan alle todistettuaan oikeudenkäynnissä vaarallista rikollisjengiä vastaan?

Lotta päättää eräänä maanantaiaamuna jäädä kotiin. Koulu saa odottaa. Haaveilu ajasta, kun on aikuinen ja saa asua jollain vanhalla rautatieasemalla ja ylipäänsä olla niin, ettei kukaan puutu omiin asioihin. Isää on ikävä, eikä yhteyttä ole. Lotta päättää lähteä etsimään isää.

Mukaan lähtee koulun uusi poika, joka vaikuttaa samanlaiselta vaihdokkaalta kuin Lottakin on. Perjantai on hyvä päivä lähteä. Suunta on Raumalta Poriin Lotan mummolaan, sitten tädin luokse Tampereelle, isän kommuuniin Helsinkiin…

Matkalla löytyy vihjeitä isästä, mutta aina Lotta ja poika ovat askeleen jäljessä. Toisaalta yksinäisyys helpottaa, kun toinen yhtä yksinäinen on jakamassa sitä.

Pidin kirjan surumielisestä tunnelmasta, jossa on kumminkin mukana vähän huumoria. Lotta on kiinnostava henkilö, kaipaa isää ja silti vähän kovis. Nopealukuinen kirja, joka saa miettimään, mitä ja ketä on itse kaivannut joskus ja mitä tehnyt sen eteen, ettei tarvitsisi kaivata.

Jukka-Pekka Palviainen: Perjantai on hyvä päivä lähteä
Ulkoasu: ?
Karisto 2014
158 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko

Sarjiskokeiluja: Avaruusagentit Valerian ja Laureline

Kävimme kesällä elokuvissa katsomassa Luc Bessonin tuoreimman ohjaustyön Valerian and the City of a Thousand Planets. Leffa ei ole saanut erityisen ylistäviä arvioita, mutta itse viihdyin sen parissa 3D-lasit nenällä aivan oivallisesti. Erityisesti kiitän elokuvan visuaalisuutta: siinä on paljon väriä, valoa, liikettä ja mietittyjä yksityiskohtia.

Innostuin leffan jälkeen selvittelemään, millaisia ovat sarjakuvat sen taustalla. Niinpä kirjastosta lähti mukaan satunnainen pino ranskalaisten Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin vuodesta 1967 tekemiä avaruusseikkailuja suomeksi ja englanniksi.

Valerian ja Laureline ovat siis avaruusagentteja, jotka seikkailevat ympäri universumia tehokkaalla avaruusaluksellaan ratkomassa kinkkisiä ongelmia. Milloin pitää löytää jotain hukassa olevaa, milloin soluttautua vihamielisen lajin sekaan vakoilemaan, milloin suojella arvokkaita henkilöitä näitä uhkaavilta vaaroilta. Tehtävät ovat monipuolisia, ja aina niihin tuntuu liittyvän jotain poliittista kähmintää, vauhtia ja vaaroja sekä yllättävän usein jomman kumman päähenkilön hetkellinen katoaminen joko kaapattuna tai muuten vaan eksyksissä. Ajassa liikkuminen onnistuu heiltä niin ikään.

Christinin piirrosjälki on monipuolista ja värikästä. Liike, äänet ja vauhti välittyvät kuvista ja saavat tarinan eläväksi. Ei piirroksissa mitään erityisen mieleenpainuvaa ole, mutta teknologian ja avaruuden ulottuvuudet hyödynnetään onnistuneesti. Värit miellyttävät silmääni: ne ovat pääosin viileitä sävyjä, mutteivät kylmiä tai kolkkoja. Planeettojen pinnalla puolestaan sävyt useimmiten lämpiävät, ja erilaiset miljööt heräävät eloon.

Tarinat ovat nopealukuisia ja viihdyttäviä. Etenkin Laureline on oivallinen hahmo (vaikka muutamaan kertaan hän olisi saanut ehkä hieman vähemmän vinkua Valerianin perään), joka ei jää tuleen makaamaan, vaan on toimelias ja nopealiikkeinen naissankari. Valerian on hieman pöyhkeä, mutta tulkitsen hänet silti oikeudenmukaiseksi ja pohjimmiltaan lämminsydämiseksi henkilöksi.

Koska kyse on vanhasta sarjakuvasta, osia on luettavana vaikka kuinka. Minua hieman ärsytti, etten päässyt lukemaan kronologisessa järjestyksessä (koska en jaksanut nähdä sen kummempaa vaivaa lainattavien sarjisten eteen, vaan otin ne, jotka olivat hyllyssä tarjolla), mutta onko sillä loppujen lopuksi kauheasti väliä – tuskin. Eihän Asterixejakaan tarvitse järjestyksessä lukea. (Tosin Valerianin ja Laurelinen yhteisen tarinan alku kiinnostaisi, ensimmäisessä osassa se ilmeisesti on juonen pääpointtina.)

On aina hyvä laajentaa omia lukutottumuksiaan, ja itse en muistaakseni ollutkaan aiemmin lukenut avaruusaiheisia sarjakuvia. Toisaalta en tiedä, jaksanko innostua Valerianista ja Laurelinesta niin paljon, että kahlaisin kaikki julkaistut albumit läpi. Ehkä, jos jossain vaiheessa tulee halu palata tällaiseen suhteellisen harmittomaan mutta aivan viihdyttävään maailmaan.


J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: The Empire of a Thousand Planets

Cinebook 2011

47 s. 

Valerian 2 – L'empire des mille planètes (1971)

J.-C. Mézières & P. Christin: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja: Paluu Alflololille. 

Suom. Jyrki Ijäs

Jalava 2005

48 s. 

Bienvenue sur Alflolol (1972)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: Ambassador of the Shadows 

Cinebook 2013

48 s. 

Valerian – L'Ambassadeur des Ombres (1975)

J.-C. Mézières & P. Christin: Valerian and Laureline: On the False Earths 

Cinebook 2014 

48 s. 

Valerian – Sur les terres truquées (1977)
Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä

Shimo Suntila: Tähtiviima

Shimo Suntilan Tähtiviima on tuore avaruusnovellikokoelma Osuuskummalta. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joiden yhdistäviä tekijöitä ovat avaruus, sen valtavuus ja äärettömyys, ihmisyyden rajat ja teknologian valta.

Pidin lähtökohtaisesti kaikista novelleista. Ne ovat keskenään selkeästi erilaisia, vaikka samanlaista tunnelmaa ja teemoja niissä vahvasti onkin. Suntila hallitsee novellimitan erinomaisesti, ja jännite pysyy yllä kunkin tarinan ensiriveiltä viimeisille. Lopussa on yleensä jotain yllättävää, kokoavaa tai uutta avaavaa, kuten kuuluukin. Uteliaisuus nousee, tekee mieli kurkkia eteenpäin, esittää arvauksia. Yleensä en onnistunut, vaikka vihjeitä on ilmassa.

Avaruus ja sen vaatima teknologia ovat Tähtiviiman olennaisia rakennuspalikoita, mutta on mukana myös dystooppista ja ekoscifiin kallistuvaa materiaalia. Ihminen pilaa planeettansa ja joutuu laajentamaan reviiriään avaruuteen – ei mikään uusi näkökulma, mutta Suntila irrottelee aiheen ympärillä raikkaasti.

Suosikeiksini nousivat novellit Purret, Chudakovin aaveet, Steelen ruukki ja Sharan henkäys. Purret kuvaa tilannetta, joka on maailmanlopun tuolla puolen ja tapahtumia, jotka siihen johtivat. Vieras elämänmuoto koettaa ehkä varoittaa, tai valmistella? Mutta kun ei haluta kuunnella eikä nähdä, varoitukset valuvat hukkaan. Chudakovin aaveissa Boston Brigg etsii vastauksia menneisyytensä avoimiin kysymyksiin Kuussa olevasta siirtokunnasta ja sen kapisesta asuntolasta.

Steelen ruukki vie lukijansa avaruudessa sijaitsevalle louhokselle, jossa työ on raakaa ja hierarkia selkeä. Työläiset tekevät töitä henkensä kaupalla, ja joutuvat silti olemaan velkakierteessä työnantajaansa. Kapinan siemen itää, vaikka yhteisrintamaan liittyminen ei ole välttämättä lainkaan yksioikoista. Sharan henkäyksessä aika taipuu, parisuhde kuljettaa ja ihminen ajautuu erikoisiin tilanteisiin pelkkää saamattomuuttaan.

Kuten lajityyppiin sopii, Tähtiviima noukkii palasia meidän ajastamme ja sen ilmiöistä. Novelleissa käsitellään muun muassa vakuutuksia, suuryritysten valtaa, yhteiskunnan hyvinvoinnin jakautumista, parisuhteiden hankaluutta, siirtolaisuutta, kehittyvää teknologiaa ja vallankäyttöä useammassa mittakaavassa. Kaiken tämän novellit esittävät vaivattomasti, paasaamatta tai alleviivaamatta, mutta terävästi ja tarkkaan.


Shimo Suntila: Tähtiviima
Ulkoasu: Arren Zherbin
Osuuskumma 2016
199 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ja kaikkea muuta

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 35. Kirjassa ollaan avaruudessa.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Huomiota ja uteliaisuutta herättäneen Kepler62-pelin salaisuudet aukeavat nörttejä avukseen palkanneelle rikkaalle asetehtailijan tyttärelle Marielle. Kuten Ari ja Joni, myös Marie päätyy Yhdysvaltoihin huippusalaiseen tutkimusyksikköön, jossa valmistellaan lähtöä hyvin pitkälle matkalle.

Alue 51 kuhisee elämää – maan alla. Tutkimuslaitos on salaperäinen ja samaan aikaan uhkaava. Yksinäisyyteen tottunut Marie ei kaipaa sosiaalisia ympyröitä sinänsä, mutta hänestä tulee osa lasten ja nuorten joukkoa, joka valmistautuu ja jota valmistetaan kohti pitkää matkaa kaukaiselle planeetalle.

Salaisuuksia on kaikilla ja kiehtovimpina niistä taitavat olla kaksi ulkoavaruuden olentoa, Flapman ja Kuiskaaja. Ne ovat myös vaarallisia. Ja entä jos mieli muuttuukin, eikä haluaisi lähteä minnekään?

Kepler62-sarjan toinen osa, Lähtölaskenta, on pääosin Bjørn Sortlandin kynästä, vaikka kirjoittajat yhteistyössä sarjaa kirjoittavatkin. Tarina on jälleen vetävä ja oivallisesti koukuttava, sen ahmaisee yhdeltä istumalta. Lähtövalmistelut jäävät pääosin salaisiksi, mutta elementit ovat tuttuja scifi-genrestä yleisesti: lähtijöitä valmennetaan henkisesti ja fyysisesti, salaisuudet herättävät uteliaisuuden, joka johtaa ongelmiin, eikä kaikkea paljasteta vielä lähimainkaan.

Jouhevan tarinan tukena on Pasi Pitkäsen äärimmäisen upea kuvitus, joka olisi jo sellaisenaankin melkoinen elämys, mutta tarinan osana se vasta pääseekin oikeuksiinsa. Pitkänen käyttää vahvoja värejä ja tehokeinoja, ja kuvituskuvat ovat kuin itsenäisiä taideteoksia. Niiden tuoma tunnelma on uhkaava, muttei pelottava. Jotain on selvästi vielä nurkan takana – ja paljon!

Kepler62-sarja jatkuu ensi vuonna seuraavilla osillaan. Niitä odotellessa voin jäädä miettimään, mitä Kuiskaaja oikein tarkoitti ja miten Marien ja muiden lasten oikein vielä käy. Miten matka avaruuteen oikein sujuu?


Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja kaksi: Lähtölaskenta

Suomentaja: Outi Menna
Kuvittaja: Pasi Pitkänen
WSOY 2015

157 s.

KEPLER62 – Nedtelling (2015)

Kirjastosta.

_____

Toisaalla: Kirjahilla, Kirjojen keskellä, Luetaanko tämä?, Kirjallisia  

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Alkukesästä osallistuin Tammen ja WSOY:n uuden lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelytilaisuuteen. Moni esitelty kirja herätti mielenkiintoni, vaikken erityisen paljon lanua luekaan. Pieni tähtitiedefani sisälläni syttyi kuitenkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun esiin tuotiin uusi lastenkirjasarja Kepler62.

Sarjasta on tulossa kuusiosainen. Sen takana ovat tekstin osalta kotimaisen lastenkirjallisuuden guru Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland. Mykistävän upean kuvituksen on tehnyt Pasi Pitkänen. Ensimmäinen osa, nyt käsillä oleva Kirja yksi: Kutsu tuli julki kesällä, Kirja kaksi: Lähtölaskenta on saatavilla ymmärtääkseni ihan näillä näppäimillä.

Kirjan pääosassa ovat veljekset Ari ja Joni. He asuvat kahdestaan ja yrittävät selvitä arjesta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Päivät täyttävät lähinnä konsolipelit ja ravinnon hankinta. Eletään tulevaisuudessa, joka ei ole erityisen valoisa. Luonto on saastunut, kaupunkiympäristö on tunkkainen ja valvontaa on kaikkialla. Hallitus on ystävämme, todetaan.

Pojat saavat käsiinsä kohutun pelin, Kepler62:n, josta kiertää villejä huhuja. Sanotaan, että sitä ei voi päästä läpi ja jos joku onnistuisikin, lopussa odottaa jotain uskomatonta. Veljekset ryhtyvät tuumasta toimeen, eipä heillä parempaakaan tekemistä ole.

Pelit pelataan, mutta mitään erityistä ei sittenkään tapahdu. Vielä. Pojat jäävät odottavalle kannalle. Kun Joni sairastuu ja tarvitsee hoitoa, alkaa Arista tuntua, ettei kaikki ole ihan kohdillaan. Aikuiset ympärillä ovat kummallisia, ja tuntuu kuin joku seuraisi...

Kepler62 on ihan huikea kirja! Luin sen into piukassa, ja olin hurjan pettynyt, kun kirja loppui, vaikka tarina pääsi vasta alkamaan. Onneksi seuraavaa osaa ei tarvitse kauaa odottaa, mutta loput neljä ovatkin sitten pidemmän vartomisen takana.

Kirjan maailma on hieman pelottava, lähinnä ahdistavuutensa vuoksi, muttei liiaksi. Se on synkähkö, mutta silti siinä on tuttuja piirteitä. Pelaaminen, veljestä huolehtiminen ja luovuus nousevat sen keskeisiksi seikoiksi. Kirjan pojat ovat selviytyjiä mitä suurimmissa määrin, ja Ari on teräväpäinen isoveli, joka ei ole niin vain vietävissä.

Tarina ja kuvitus kulkevat käsi kädessä ja tukevat toinen toistaan. Kepler62 on vahvasti visuaalinen teos, ja hyvä niin. Kuvat houkuttelevat tarkkailemaan ja tutkimaan, mutta ovat silti hillittyjä ja ymmärrettäviä. Moni niistä sopisi vaikka julisteeksi tai tauluksi.

Tässä ensimmäisessä osassa ollaan vielä maapallolla, mutta loppu lupaa, että pian päästään kohti avaruutta. Uusia henkilöitä tulee varmasti mukaan tarinaan, ja kokonaisuus alkanee hahmottua. Kaiken kaikkiaan hieno avaus, joka tarjoaa monenlaiseen makuun jotakin. Poikiahan tällä selvästi houkutellaan lukijoiksi, mutta ei tämä mitenkään sukupuolirajoittunut kirja ole.

Ja antaahan se kaikenlaisia ajatuksia meille vieraista universumeista haaveileville aikuisillekin...

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Kuvittaja: Pasi Pitkänen

WSOY 2015

121 s.

Kirjastosta.

______

Myös Lumiomenan Katja ja Kirjojen keskellä Maija ovat lukeneet tämän.

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita

Esko Valtaoja, Lisbeth Landefort & Tuula Moilanen: Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita
Ursa 2013
56 s.

Arvostelukappale.


Professori Esko Valtaoja ja itävaltalaistaustainen, toisen maailmansodan aikana natseja Suomeen paennut ja tänne asettunut näyttämötaiteilija ja teatteri- ja oopperaohjaaja Lisbeth Landefort halusivat kirjoittaa yhdessä kirjan tähtitaivaan ihmeellisyydestä. Kun kuvittajaksi saatiin vielä pitkään Japanissa asunut taidegraafikko Tuula Moilanen, kokonaisuus oli valmis.

Tähdenlento pöytälaatikossa on kaunis, rauhoittava ja hyvälle mielelle lukijansa saava teos. Se koostuu Landefortin aloittamista, maallikon näkökulmasta kirjoitetuista tekstinpätkistä, joissa pohditaan avaruuden ilmiöitä, esitetään kysymyksiä ja kiedotaan mukaan pitkän elämän varrelta mukaan tarttuneita kokemuksia aina lapsuudesta Itävallan ja Italian rajalta eurooppalaisen taidepiirielämän kautta vanhuuteen. Näihin teksteihin Valtaoja vastaa tyylilleen tyypilliseen tapaan konkreettisesti, maailmaa ymmärtäen ja uutta kohti kurkottaen. Moilasen upeat, vaneripohjalle maalatut kuvat viimeistelevät tekstin.

Aiheina käsitellään aurinkoa, planeettoja, tähtitieteen kehitystä, Pääsiäissaaria, matkustamista, avaruuden aikaa, Linnunrataa, maailmankaikkeutta ja vähän kaikkea. Mukana on molempien kirjoittajien henkilökohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä, taidetta ja tiedettä, maailman tarkastelua monesta näkökulmasta. Tunnelma on kautta linjan hyvin seesteinen.

Kirjaa haluaa sekä ahmia että säästellä. Kuvia jää huomaamattaan ihailemaan pitkäksi aikaa, etsimään niistä puun syitä ja oksanreikiä, planeettoja ja tähtiä, värejä ja yksityiskohtia. Samalla miettii lukemaansa: kuinka pieni yksi ihmiselämä on suhteessa maailmankaikkeuteen – ja kuinka merkityksellistä silti. Kirja tuo vastauksia, vaikkei kaikkea selitäkään. Pikemminkin se johdattelee kohti uusia kysymyksiä ja näkökulmia. Jos populaarinkin tähtitieteen ymmärtäminen tuntuu vaikealta, helpottavaa on tietää, ettei tähtitieteen professorikaan kykene kuvittelemaan maailmankaikkeuden pienoismallia.

Ehkä nämä asiat tosiaan ovat niin suuria, että ihmismieli voi roikkua niissä vain ihan reunalla?

Tähdenlento pöytälaatikossa ja muita taivaan tarinoita on hurmaava kirja. Voisin kuvitella sen sopivan yhteiseksi iltalukemiseksi ei-ihan-perheen-pienimmille, avuksi tiedonnälkään kaiken ikäisille avaruussankareille ja toisaalta rauhoittumiskeinoksi kelle tahansa, jota avaruus mietityttää. Itse palaan tähän teokseen vielä monen monta kertaa. Maailmankaikkeudesta ei ihmettely lopu.

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaaste päättyy

Muistutuksena, että alkusyksystä aloittamani lukuhaaste Kosmoksen lumoa ja tähtisumua on nyt päättynyt. Vielä ehtii lukemastaan kuitenkin bloggaamaan, jos se on jäänyt tekemättä. Pyytäisin haasteeseen osallistuneita linkkaamaan blogitekstinsä joko tähän tai alkuperäiseen haastepostaukseen ensi maanantaihin mennessä. Osa onkin jo sen tehnyt. Kiitos kaikille osallistumisesta avaruuden valloitukseen!

Itse luin haasteen innoittamana neljä kirjaa. Kolme niistä on laskettavissa tietokirjoiksi ja yksi on romaani.

Parasta oli ilman muuta Esko Valtaojan tekstikokoelma Kosmoksen siruja. Suosittelen Valtaojan kirjoja, etenkin Kotona maailmankaikkeudessa ja Kaiken käsikirjaa, mikäli haluaa lukea tavallisen talliaisen käsityskykyyn mahtuvaa tietoa avaruudesta ja vähän kaikesta.

Pidin osaltaan myös Kari Enqvistin Suhteellisuusteoriaa runoilijoille -kirjasta, joka on erinomainen näyte vaikeidenkin tieteellisten teorioiden ja käsitteiden popularisoinnin taidosta. Teksti on napakkaa ja kirja jaettu niin pieniin lukuihin, että ne jaksaa melkein kuka tahansa kyllä lukea. Sopii ehkä myös opetuskäyttöön, luulisin.

Tarkoitukseni oli lukea enemmänkin aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta ainoaksi sen edustajaksi jäi kuitenkin Hannu Rajamäen Kvanttivaras. Kirja on vastikään saanut jatkoa, mutta en ole ihan varma, uskallanko tarttua siihen. Kvanttivaras oli haastavaa luettavaa tällaiselle scifi-ummikolle, mutta kieltämättä sen tarina on aika vetävä, kunhan kärryille pääsee ja siellä pysyy. Ehkä se Fraktaaliruhtinaskin joskus tulee luettua. Ehkä.

Viimeisimmäksi luettavaksi jäi Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa – Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa. Varsin mainio kirja, jossa käydään antiikista alkaen läpi ihmiskunnan mielikuvituksellisia käsityksiä avaruuden asukeista.


Kohtasin hyviä ja kiinnostavia kirjoja, mihin toki äärimmäisen kiehtova aihepiiri antaa aina mahdollisuuden. Omat avaruusseikkailuni eivät pääty tähän, ja toivon, että muutkin innostuvat edelleen ottamaan selvää avaruuden ihmeistä. Itse innostuin lopultakin liittymään Ursan jäseneksi, ja ensimmäinen Tähdet ja avaruus -lehti onkin jo kolahtanut postilaatikkoon.

Avaruuden valloitus jatkukoon!

Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa!

Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa.
Gaudeamus 2003
195 s.

Kirjastosta.


Onhan tuota tullut kerran jos toisenkin pohdittua, minkälaista elämää avaruudessa mahtaa olla. Missä se on, millaista se on ja miten siihen saisi yhteyden? Foliohattua en kuitenkaan ole päähäni pannut, enkä ole rakennellut koskaan minkäänlaisia vastaanottimia, mutta minun järkeni mukaan äärettömässä avaruudessa on kyllä vähän niin kuin pakko olla muitakin kuin me telluslaiset.

Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, miten ihmiset ovat Maapallon ulkopuolisen elämän historian saatossa käsittäneet. Kirja ei ota kantaa siihen, onko sellaista elämää vai ei, vaan kuvaa sitä ihmiskulttuurin puolta, jonka aina silloin tällöin unohtaa, vaikka se on läsnä joka ikinen päivä: se kuvaa mielikuvitusta ja sen voimaa.

Ajallisesti kirja kattaa ajattelijoita ja kirjoittajia aina antiikin Kreikasta himppasen 1900-luvulle saakka, mutta se keskittyy uuden ajan alkuun ja valistusaikaan. Vilautetaan Ciceroa, Kepleriä, Voltairea, Lockea, Leibnitzia ja Kantia sekä monia, monia muita. Pääasiassa miehiä. Ylläri.

Kirjassa käydään läpi sekä vakavasti otettavaa tieteellistä ja filosofista pohdintaa että kaiken järjen perusteella kiistämättä unimaailmoissa koettuja asioita. Moni on vuosituhansien kuluessa pohtinut pitkään ja perusteellisesti, voiko avaruudessa olla elämää, miten se on mahdollisesti muodostunut, onko Jumala luonut sen (tai miksi Hän sen on tehnyt) ja kuuluuko ihmisen evankelioida esimerkiksi marsilaisia. Yksi tulenpalava kysymys on, ovatko marsilaiset (tai ketkä tahansa avaruuden asukit) ihmissuvun tapaan perisynnin pauloissa (loppujen lopuksihan emme voi tietää, missä kaikkialla Aatami ehti seikkailla) ja toisaalta ovatko he osallisia Jeesuksen sovituksesta vai eivät. Eipä ollut ennen käynyt mielessä, jos totta puhutaan. Kaikkea ne teologitkin pohtivat...

Siukosella on mainio kirjoitustyyli, mukaansatempaava ja lukijaystävällinen. Viitteitä on vaikka muille jakaa, mutta se ei tee kirjasta raskasta tai vaikeaa. Aihe on sen verran houkutteleva, että uskallan luulla jopa filosofeja ja aatehistoriaa sen kummemmin tuntemattomia (tai niistä kiinnostumattomia) lukijoitakin löytyvän – mikäli tämä kirja vain sattuu jossain osumaan silmään.

Muissa maailmoissa on erittäinkin pätevä vaan ei ryppyotsainen teos. Villille osastolle lähdetään vain paikoin, ja esimerkiksi viimeisen luvun kattamat unikuvat avaruuden asuinsijoista, joita ympäri maailman on (kai aina?) osattu tuottaa, ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka häilyvä on raja vakavilla mielin harjoitetun pohdiskelun ja totaalisen hörhöilyn välillä. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla elänyt meedio Hélène Smith olisi voinut olla kiinnostava tuttavuus – hän nimittäin kirjoitti sujuvasti marsin kieltä.

Jos siis kiinnostaa tutustua avaruusolentoja koskevaan ihmisajatteluun vuosituhansien varrelta kompaktissa paketissa, uskallan suositella tätä opusta luettavaksi. Kirja on fyyiseltä olomuodoltaan mukava ja sisältönsä puolesta kaikkea muuta kuin ajanhukkaa.

___

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste (Huom! Tähän ehtii osallistua vielä helmikuun loppuun asti!)
Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia)

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille
WSOY 2005
211 s.

Kirjastosta.


Gravitaatiokuopassa aika venyy suhteessa vertailukelloon. Tähden lähellä kellot näyttävät siis käyvän hitaammin kuin kauempana – eli kuten fyysikot niin mielellään sanovat, äärettömyydessä. Tässäkään ei kannata filosofoida äärettömyyksillä. Äärettömyys fysiikassa on vailla syvällisyyttä. "Äärettömän kaukana" tarkoittaa vain "aivan järjettömän etäällä", niin kaukana, että taskulaskin ei enää huomaa eroa vaikka vielä kuljettaisiin metrin verran eteenpäin. (s. 133)

Fyysikko ja tietokirjailija Kari Enqvist kirjoitti suhteellisuusteorian 100-vuotisjuhlan kunniaksi kenen tahansa tavallisen ihmisen ymmärrettävissä olevan tiiviin tietopaketin tuosta intohimoja herättävästä teoreettisesta rakennelmasta, jonka eräs tuntematon fyysikko vuonna 1905 esitti. Kirja on sekä hatunnosto Albert Einsteinille että yritys paketoida luonnontieteellisesti selitettävää maailmaa populaariin muotoon.

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille koostuu lyhyistä, vain reilun sivun mittaisista luvuista, joissa käydään läpi sekä Albert Einsteinin ajattelua ja elämänvaiheita, fysiikan tieteenhistoriaa että maailmankaikkeuden rakennetta ja toimintaa. Enqvist kirjoittaa selkeää ja mukaansatempaavaa tekstiä, jossa on sekä viihdyttävä että pedagoginen ote: hän haluaa tehdä ymmärrettäväksi sen, mitä monet syyttä pelkäävät ja mitä monet syyttä pitävät mahdottomana ymmärtää.

Omista fysiikantunneistani on todella kauan, enkä suoraan sanottuna ole lukion pakollisen oppimäärän jälkeen päätäni fysiikalla vaivannut. Enqvistin kädestä pitäen neuvomat asiat soittivat epämääräisesti jotain kelloja, mutta vaikka teksti on selkeydessään moitteetonta, paikoin tipahtelin tyylikkäästi kärryiltä. Kirjan rakenne on siinä mielessä armollinen, ettei se haittannut, sillä teksti on napakkaa ja etenee kompuroimatta – silloinkin, kun en ollut ihan varma, mistä on kyse, tiesin, että lukemista kannattaa jatkaa, sillä aiheet vaihtuivat tiuhaan.

Enqvistin kynä on kevyt, eikä hän ota omaakaan tieteenalaansa liian vakavasti. Kevennykset, vitsit ja kaskut sopivat tähän kirjaan, sillä ne vahvistavat ajatusta siitä, etteivät luonnontieteetkään ole popularisoinnin ulottumattomissa. Toisaalta kirja on hieman tasapaksu, eikä siinä ole varsinaista huippua tai huipennusta. Yhtäkkiä se on vain luettu.

Suhteellisuusteoriaa runoilijoille sopinee pehmeäksi laskuksi fysiikan, suhteellisuusteorian ja maailmankaikkeuden perusasioiden äärelle siinä vaiheessa, kun yleissivistävästä koulutuksesta on jo jokunen tovi. Alan ihmiselle se lienee kiinnostava vain siinä tapauksessa, jos itseä kiinnostaa tieteen popularisointi ylipäänsä. Tiedolliselta sisällöltään se on tehty niille, joille tällaiset asiat on väännettävä rautalangasta (kuten minulle), mutta sellaisena se on hyvä ja hiottu esitys maailmasta ja avaruuden kokoonpanosta.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (Luonnontieteet) sekä Kosmoksen lumoa ja tähtisumua.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012
212 s.

Arvostelukappale.


Emme tiedä vielä kaikkea, mutta tietämättömyys jostain ei ole mikään todiste. (Usko ja tieto, s. 176)

Esko Valtaojan uutuus, vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?, on kirjoittajansa tutun tyylin mukaisesti mukaansatempaava, viihdyttävä, ajattelemaan pakottava ja jopa tällaisen perushumanistin ymmärryksellä luettavissa oleva teos. Sen tarkoituksena on ollut "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun". Ja kyllä, aika lähelle epäilemättä on päästy.

Kaiken käsikirja on jaettu kymmeneen lukuun, jotka kertovat sen olennaisen. Liikutaan maailmankaikkeuden alun ja rakenteen sekä fysiikan peruslakien äärellä, pohditaan sitä, mitä todellisuus on, tarjotaan elämän synnyn ja evoluution perustiedot kuin tarjottimella, siirrytään ihmiskunnan historiaan ja yhteiskuntarakenteisiin ja lopuksi tartutaan haasteeseen nimeltä usko – muuta hengenelämää ja ihmisen ihmeellistä kykyä tehdä taidetta unohtamatta.

Tämä lukija melkein hengästyi, vaikka itse lukeminen tapahtui tuttuun tapaan suosikkiasennossani, sängyssä maaten. Niin paljon vanhaa ja uutta, unohdettua ja joskus kuultua, omassakin mielessä usein pyörivää ja toisaalta siellä koskaan käymätöntä tietoa ja ajateltavaa tästä sai. Kärryiltä en tipahtanut kertaakaan, vaikka fysiikka – saati kvantti- sellainen – ei vahvin lajini olekaan, niin napakasti ja selkeästi Valtaoja osaa aiheistaan kirjoittaa. Teki hyvää lukea jotain sellaista, joka ei muutamaan hetkeen ole todellakaan ollut mielessä sen sijaan, että olisin jälleen tahkonnut vain "oman alani" teoksia (jolla viittaan gradukirjallisuuteen).

Maailmankaikkeus on niin käsittämättömän ihmeellinen juttu, että minulta menee sitä miettiessä usein pasmat ihan sekaisin ja piuhat solmuun. Miten mahtavaa ja upeaa on se, että ihminen kykenee ymmärtämään ja tutkimaan Tätä Kaikkea, koko ajan lisää ja lisää tietoa saaden!

Valtaoja ei kuitenkaan jää pyörimään vain luonnontieteiden äärelle, vaan kirjassa saavat osansa myös historia, yhteiskunta ja uskonto. En tiedä, kuinka kerettiläisenä minua historia-alan piirissä pidetään, mutta voin yhtyä Valtaojan toteamukseen:

Maailmanhistoriassa on ollut vain neljä todella merkittävää tapahtumaa: Homo sapiensin synty Afrikassa, lähtö alkukodista levittäytymään ympäri koko maailman, maanviljelyksen aloittaminen ja tieteen keksiminen. (Historia, s. 127)

Kaikki muu – no, on sillekin paikkansa. (Ja on silläkin merkityksensä, hyvänen aika, mutta melko onnistunut tiivistys silti, sanoisin.)

Kaiken käsikirjasta tekee onnistuneen kokonaisuuden se, ettei se jää pyörimään tai junnaamaan yhden asian ympärille, vaan jokaisessa luvussa soppaan lisätään uusi mauste ja siirrytään eteenpäin. Vaikka Valtaoja on luonnontieteilijä ja siten ymmärrettävästi oman alansa puolestapuhuja ja sen korostaja, hän ei väheksy hengentieteitä tai taidetta, ei uskontoakaan. On aina miellyttävää, kun ihminen osaa perustella kantansa kiihkotta ja niin hyvin, että vastalauseet takertuvat saman tien kurkkuun. (Toki kaiken maailman huuhaa saa Valtaojalta kovaa kyytiä, mutta sen se ansaitseekin.)

Tila on kirjassa rajallinen, mutta moneen asiaan ehditään ottaa kantaa. Yhteiskunnan toimintaa ja oikeudenmukaisuutta käsittelevässä luvussa pääsin yhden ehdottoman lempiaiheeni äärelle: miten hyvinvointi jakautuu tai jaetaan ja miksi. Aihe on ajankohtainen aina, mutta etenkin tänään, kun päästään jälleen seuraamaan, kuinka moni suomalainen on taas jättänyt äänensä antamatta ja siten vaikuttamatta osaltaan kuntatason hyvinvoinnin ja toiminnan sisältöön. Esko Valtaoja tiivistää (yllättäen) minua paremmin sen, minkä itsekin haluaisin hyvin usein huutaa vasten omahyväisten "kyllä se on itsestä kiinni miten tässä elämässä menestyy" -individualismiuskovaisten kasvoja:

Olisi absurdia väittää, että minä tai kuka tahansa muu ihminen saa kiittää menestyksestään vain itseään, ja yhtä absurdia olisi yrittää olla maksamatta takaisin kiitollisuudenvelkaansa maailmalle. (Oikea ja väärä, s. 166)

Toki voidaan pohtia, mihin tällaisia yleistajuisia kaikesta-ja-ei-mistään kertovia kirjoja tarvitaan, mutta siinä pohdinnassa minun vastaukseni on selvä: juuri tällaista tietoa, jos mitään, maailma kaipaa, vaikka se jo pursuaakin informaatiota tai itseään sellaiseksi väittävää sontaa jokaisesta ovesta, ikkunasta, julkaisusta ja internetin sivustolta. Tiivistäminen ja yksinkertaistaminen – niin tiedekin toimii, ja niin tulisi ihmisen osata toimia yhtä lailla, ja sitä tällä kirjalla on haettu. On äärimmäisen tärkeää paukuttaa jatkuvasti ihmisten päähän, ettei oikeastaan mitään korviin ja silmiin osuvaa tietoa tai sellaiseksi väitettyä pidä purematta niellä. Tässä informaatioyhteiskunnassa, jossa me elämme, tieto ehkä on sen salaperäisen napinpainalluksen päässä, mutta se, kuinka me kykenemme sitä tietoa käsittelemään, kritisoimaan, ymmärtämään ja hyödyntämään, ei tule mistään automaatista. Toiselle ei pidä koettaa tuputtaa valmiita ajatuksia, tärkeämpää on, että jokainen oppii ajattelemaan itse. Tämä on Kaiken käsikirjan motto ja tarkoitus.

Esko Valtaoja on ihailtava optimisti, ja hänen katseensa on tiukasti suunnattu tulevaisuuteen. Muodikkaan kyynisyyden maailmassa kirjaa, joka ei suostu antamaan periksi tyhmyydelle, tietämättömyydelle tai epäoikeudenmukaisuudelle, lukee mielellään, mieli avoinna ja aistit valppaina. Kaiken käsikirja raottaa verhoja ja jättää lukijan päätettäväksi, avaako hän ne itse kokonaan, mutta tekee sen niin houkuttelevasti, ettei vaihtoehtoja taida oikein olla.

Ihminen on ihmeellinen olento, ja ihmeellinen on se maailmankaikkeus, jossa hän elää.

Eikä vain määrä, vaan myös laatu. Afrikasta levittäytyessään ihmiskunta hajaantui, ja vasta nyt olemme palaamassa takaisin toistemme yhteyteen; lukemattomista kulttuureista, perinteistä ja ajattelutavoista on kasvamassa ennen näkemättömän rikas kudelma, ensimmäinen ihmisen maailma. Kulttuurit sulautuvat; ne eivät katoa, vaan nostavat toisensa aivan uuteen loistoon. Maalaus ei synny yhdestä väristä vaan värien koko kirjosta. Monikulttuurisuutta kavahtavat vain tyypit, jotka ilmeisesti luulevat saunan, viinan ja puukon olevan suomalaista keksintöä. (Henki, s. 205)

Kvanttivaras (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suomentaja: Antti Autio
Gummerus 2011
440 s.
The Quantum Thief (2010)

Kirjastosta.


"Peli ei ole vielä menetetty", Mieli huudahtaa Raymondelle. "Tehdään rynnäkkö ja jatketaan matkaa!" Hän työntää esiin kanuunansa kvanttipisteterän, henkäisee syvään ja säntää suoraan hiljaisjoukkoa päin. (s. 419)

Kujerruksia-blogin emäntä Linnea haastoi minut mainiossa Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa lukemaan Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan. Huh, mietti tämä, yleensä Maapallon kamaralla visusti pysyttelevä lukija, mutta hieraisi hien otsaltaan ja nappasi kirjan mukaansa, kun se sattui kirjastossa tyrkyllä olemaan.

Eletään jossain kaukana tulevaisuudessa, universumissa, jota meidän on vaikea kuvitella olevankaan. Teknologia on huippuunsa hiottua, muistot ja tunteet voidaan jakaa valtavien, elollisia organismeja muistuttavien tietoverkkojen välityksellä, kuolema ei ole välttämättä lopullinen ja aika on todellakin rahaa, sillä kellon käytyä kierroksensa loppuun alkaa elämä hiljaisena, yhteiskuntaa hyödyttävänä työläisenä. Kierto palaa aika ajoin alkuunsa, ja ihminen pääsee tietyn uurastusajan jälkeen taas jalosyntyiseksi, nautiskelemaan hyvästä elämästä.

Tämän kaiken keskellä mestarivaras Jean le Flambeur on kaltereiden takana dilemmavankilassa, tuomittuna ratkomaan peliteoreettisia ongelmia omia kopioitaan vastaan. Vankila-arjen panee säpäleiksi yllätyshyökkäys, jossa salaperäinen Mieli-niminen nainen vapauttaa varkaan – sillä ehdolla, että tämä suostuu hoitamaan keikan Marsissa, Oublietten liikkuvassa kaupungissa. Alkaa seikkailu samaan aikaan tutussa ja vieraassa ympäristössä, jossa Jean le Flembaurin siinä missä Mielenkin on opeteltava tai palautettava mieleen marsilainen sosiaalinen koodisto ja selvitettävä kutkuttava arvoitus. Mukaan kuvioon saadaan Oubliettessa asuvaa väkeä, osa varkaan omasta menneisyydestä tuttua, osa uutta. Kaiken taustalla on jotain suurempaa, jota aika ajoin vilautetaan.

Nyt mentiin rytinällä uuteen aluevaltaukseen, kuten Linnean idea tämän kirjan suhteen taisi ollakin. Aloin lukea kirjaa jonkin hummailuyön jälkeisenä aamupäivänä, ja parikymmentä ensimmäistä sivua tuntui siltä, ettei meistä taida Kvanttivarkaan kanssa tulla oikein mitään. Ja päänsärky sen kun lisääntyi.

Mutta sitten jokin naksahti paikoilleen, ja annoin tekstin viedä. Seikkailuahan tässä kirjassa riittää, mutta suurin kysymysmerkki meikäläisen kohdalla olivat uudissanat ja se maailmanjärjestys, joka Kvanttivarkaan kuvaamassa maailmankaikkeudessa vallitsee. Kirjassa ei ole erillistä sanastoa, vaan lukijan on käytettävä omia harmaita aivosolujaan tajutakseen gevulotit, kvanttipisteaseet, kuptaukset, gogolpiraatit ja mitä näitä nyt kaikkia olikaan. Osan ymmärtää nopeasti, osa jää hämärän peittoon loppuun saakka. Tottumattomuuteni scifiin saattoi vaikuttaa siihen, että minun oli vain pakko luottaa kirjailijaan ja hänen logiikkaansa, sillä missään nimessä en olisi huomannut ontuvia kohtia järjestelmässä, vaikka sellaisia olisikin ollut.

Mielenkiintoisen ja mieltä kutkuttavan maailman Rajaniemi on joka tapauksessa luonut. Kyse ei ole pelkästään teräksenkovasta ultramodernista teknologiasta, vaan myös siitä, miten erilaisessa järjestelmässä eletään ja käyttäydytään. Ajatus siitä, että ihmisen muisti perustuu pohjimmiltaan koneen pyörittämään tietojärjestelmään ja on siten jatkuvasti muokattavissa, jaettavissa ja myös pois pyyhittävissä, on hieman pelottava. Aivan avointa kaikki ei Kvanttivarkaan maailmassakaan ole, sillä gevulotin avulla jokainen voi säädellä sitä, paljonko muille itsestään paljastaa, ja muistaako keskustelukumppani tapaamisesta jälkikäteen mitään vai ei.

Luin kirjaa siis osaksi erittäin innoissani, mutta paikoin oli vaikeaa pysyä kärryillä. Luulen, että suurempi kuvio, jota kirjassa selvästi rakennetaan, meni minulta ohi. Trilogian avausosastahan tässä on kyse, kakkososa Fraktaaliruhtinas ilmestyy tänä syksynä, joten siinä mielessä kaikkea ei tietenkään vielä Kvanttivarkaassa edes paljasteta. Voi kuitenkin olla, että jos jossain vaiheessa innostun lukemaan tarinalle jatkoa, joudun lukemaan tämän ensimmäisen osan uudestaan. Ehkä.

Otin siis riskin, mutten suoranaisesti rakastunut. Ilolla kuitenkin tervehdin itselleni uutta aluevaltausta, sujuvaa tarinankuljetusta ja kiehtovaa maailmaa. Kiitos Linnea haastekirjasta!

Kvanttivarkaasta muualla: Mikko/Kirjavinkit, Jori/Kaiken voi lukea, Merenhuiske/Kirjoista, Linnea/kujerruksia ja Raija/Taikakirjaimet.

Kuittaan täten Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kolmannen suoritukseni (viimeinen vielä odottaa, kirja on sentään saatu jo kirjastosta kotiin, tämä tiedoksi Maukalle!). Lisäksi se on pirtsakka löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa (Scifi ja fantasia), ja sopiihan se ilman muuta omaan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseenikin.

Kosmoksen siruja

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010
328 s.

Omasta hyllystä.


Me olemme ydinjätettä, tai oikeastaan miehet ovat ydinjätettä ja naiset tähtipölyä, osa samaa tarinaa kuin taivaalla loistavien tähtien syntymä, elämä ja kuolema, pieni osa koko maailmankaikkeuden historiaa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi olet sinä jälleen menevä maapallon elämän pienessä kierrossa; mutta myös tähdistä olet sinä tullut ja tähdiksi olet sinä jälleen menevä kosmoksen elämän suuressa kierrossa. (s. 26)

Kosmoksen siruja on kokoelma Esko Valtaojan kirjoittamia tähtitiedettä popularisoivia lehtijuttuja, kolumneja, puheita ja muita tekstejä. Kirja on jaettu teemoihin Valo ja pimeys, Ikuisuuden historiaa, Todellisuutta etsimässä, Tulevaisuus ja Pimeys ja valo. Tekstit on varustettu jälkisanoilla, kirjaa kootessa Valtaojan mielessä olleilla lisäyksillä ja tarkennuksilla.

Valtaoja on epäilemättä Suomen kuuluisimpia tähtitieteilijöitä, ja hän määrittelee itsekin itsensä varttijulkuksi. Ennen kaikkea hän on kuitenkin tehnyt vuosikausia tärkeää työtä tieteen popularisoijana ja kantaaottavana keskustelijana. Ilman hänenlaisiaan kirjoittajia esimerkiksi minä en tietäisi tai tajuaisi tähtitieteestä hevon hittoa.

Kirja on tosiaan kokoelma lyhyempiä tekstejä, jotka käsittelevät laajaa aihekirjoa aina mustista aukoista, pimeästä aineesta ja energiasta, multiversumeista ja maailmankaikkeuden synnystä uskontoon ja sen lieveilmiöihin, tieteenfilosofiaan ja scifihenkiseen tulevaisuuden spekulointiin. Siinä missä Valtaoja osaa vääntää monimutkaiset fysiikan opit helposti lähestyttävään muotoon, hän myös heittäytyy peliin persoonallaan, elämäkerrallisilla aineksilla ja henkilökohtaisilla, rautaisesti perustelluilla mielipiteillään.

Ostin Valtaojan palkitun teoksen Kotona maailmankaikkeudessa (Ursa, 2001) joitakin vuosia sitten Tampereen pääkirjaston poistomyynnistä. Luin sen vasta paljon myöhemmin, ja, no, hullaannuin. Umpihumanistina tarkkailen maailmaa epäilemättä usein turhankin ihmiskeskeisesti, ja Valtaojan kansantajuinen, luonnontieteellinen näkökulma oli kuin kylmä suihku niskaan. Mitä laajempi katsanto, sitä suurempi ymmärrys, aloin ajatella.

Kotona maailmankaikkeudessa on saanut kaksikin "jatko-osaa", joita kumpaakaan en ole lukenut, mutta aion kyllä. Tämä Kosmoksen siruja oli kuitenkin hyvä välipala, pätkittäin lähestyttävä ja löyhästi teemoiltaan kokonainen. Tarkkana sai lukiessa kyllä olla, ettei tipahtanut kärryiltä, sen verran tiukkaa tavaraa tämä kuitenkin paikoin on. Toisaalta pieni hajanaisuus hieman häirisi, sillä tiettyä toisteisuutta oli havaittavissa, ja juuri kun jokin teema kävi tutummaksi, se vaihtui toiseen. Toiston ymmärrän johtuvan siitä, että suurin osa kirjan teksteistä on tosiaan eri lehdissä aiemmin julkaistuja. Kokoelmilla ja Greatest Hitseillä on aina omat sudenkuoppansa.

Ihailen taitoa, jolla Valtaoja ottaa lukijansa. Hän todella hallitsee alansa, josta hän osaa – ja ennen kaikkea haluaa – kertoa muillekin kuin kollegoilleen. Valtaoja liputtaa laajan yleissivistyksen ja ennakkoluulottomaan tiedonhankinnan puolesta: hän suorastaan vaatii niin tavallisia talliaisia kuin teräksenkovia tieteentekijöitäkin ottamaan selvää ja katsomaan myös oman lokeron ulkopuolelle. Tieto tekee ihmisen, hän ajattelee.

Tieteen ja uskonnon vastakkainasetteluunkin tartutaan, vaikkei se keskeisin teema kirjassa olekaan. Valtaoja perustelee kantansa järkähtämättömästi, muttei todellakaan rienaa uskontoa sinänsä. Sen sijaan sen vähemmän ylväät lieveilmiöt kuten kreationismi ja älykäs suunnittelu, saati fundamentalistinen Raamatun tulkinta, joutuvat hänen hampaisiinsa, mutta edelleen erinomaisen hyvin argumentoiden. Valtaoja määrittelee itsensä agnostikoksi, joten mitään ateistista hyökytystä hänen teksteistään on turha etsiä. Kiinnostaisi kovasti lukea Valtaojan ja Juha Pihkalan yhdessä kirjoittamat uskonnon ja tieteen suhdetta käsittelevät kirjat. Lukulista siis sen kun pitenee.

Loppujen lopuksi en voi kuin nostaa hattuani Esko Valtaojalle. Hänen humaani elämänasenteensa, hyvin perustellut mielipiteensä ja terävä huumorintajunsa suodattuvat teksteistä niin hyvin, että lukiessa on todella miellyttävä olo, vaikka kvanttifysiikka tai yleinen suhteellisuusteoria menisivätkin noin ylipäänsä ohi korkealta ja kovaa. Hän ei väheksy tai aliarvioi lukijoitaan, eikä hän saarnaa tai messua, vaikka ottaakin paikoin voimakkaasti kantaa. Sen sijaan hän tarjoaa huikaisevan näköalan tähtitieteen ja fysiikan maailmaan jokaiselle, jolla on vähänkään halua yrittää ymmärtää meitä ympäröivää mykistävää maailmankaikkeutta sen uskomattoman moninaisissa muodoissaan.

Kosmoksen siruja ovat keräilleet myös Miia ja Mikko.

Avaan tällä oman Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteeni. Lisäksi Kosmoksen siruja pääsee osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia (Tietokirjat) ja on yksi ruksi lisää TBR90+10-listallani.