Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

 

Joskus kaipaan opiskeluaikoja niin, että meinaan käpristyä kasaan. Kaipaan yliopistoa, päättymättömiä tenttikirjapinoja, hämmentäviä, inspiroivia ja tyystin yli hilseen meneviä (metafysiikka never forget) luentoja, arkistojen kaivelua (Turun maakunta-arkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, graduni syntysijat), opiskelijaelämää, kirjoittamista, oivalluksia. Historianopiskelu oli ihanaa.

Onneksi historianopiskelusta jää käteen paljon, vaikka historiatiede sinänsä tarjoaa peruskoulun aineenopettajalle lähinnä tukirangan ja muutamia työkaluja, joita voi hyödyntää silloin, kun varsinainen kasvatus- ja ihmistyö tarjoaa pienen tilan myös substanssille. Minulle historianopiskelusta on ollut iloa ja hyötyä siinäkin mielessä, että se on avannut tien loppumattomaan uteliaisuuteen. Ei oikeastaan ole sellaista historian osa-aluetta, josta en saattaisi kiinnostua, jos esitystapa on sopiva.

Ja tässäpä jälleen sellainen kirja, joka saa kurkistamaan menneisyyden ihmisten maailmaan uteliaana ja hämmentyneenä siitä, miten paljon tiedettävää ja ymmärrettävää ja opittavaa historia voi tarjota, kun se eteen tarjoillaan.

Ebba Stenbock oli aatelissuvun tytär, Kustaa Vaasan leskikuningatar Katarinan sisar, vapaaherra ja Suomen käskynhaltija Klaus Flemingin vaimo, kunnioitettu rouva Ebba, suuren lapsikatraan äiti, Turun linnan emäntä. Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar on elämäkerta Ebba Stenbockista, naisesta, joka eli vaiherikkaan elämän 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Suomessa.

Voinee sanoa Ebban elämän olleen monin tavoin tyypillistä tuon ajan aatelisnaisen elämää – ja samaan aikaan poikkeuksellista ja tietenkin itsessään ainutlaatuista. Ebballa oli aitiopaikka valtataisteluihin, aatelissukujen välisiin suhteisiin, hyviin ja huonoihin aikoihin. Hän synnytti ja hautasi lapsiaan, neuvoi ja karttoi puolisoaan, eli ennen kaikkea tiiviissä suhteessa omiin sisariinsa ja näiden perheisiin. Teki mitä täytyi, joskus ehkä enemmänkin ja aina ei sitäkään.

Lahtisen käsissä Ebbasta ja hänen ajastaan saa monipuolisen ja kiinnostavan kuvan. Tekstin äärellä myhäilee ja ihastelee tutkimuksen teon ja lähteisen löytämisen, käyttämisen ja tulkinnan taitoa. Kun tutkitaan menneisyyden yksilöitä, joiden oma ääni on ollut mullan alla jo vuosisatoja, syntyy paljon aukkoja, joiden täyttämisen kanssa on oltava varovainen. Mitä ihminen ajatteli, mitä tunsi, mitä halusi? Päätelmät on tehtävä fragmenteista, sivuäänistä, joskus myös yleistyksistä ja arvauksista. Ebba itse jääkin kaikesta huolimatta hieman arvoitukseksi, persoonaksi, joka eli oman ainutlaatuisen elämänsä ja jätti omat jälkensä – tai oli myös jättämättä.

Ebba, kuningattaren sisar on kirja, jonka lukeminen ilahduttaa ja innostaa. Kustaa Vaasan jälkeisen Ruotsin kruununperimystaistelut, nuijasota ja vähitellen muotoaan hakeva ja suurvallaksi nousemassa oleva Ruotsi ovat aihepiirejä, joihin harva historianharrastaja täysipainoisesti paneutuu. Kenties modernimpi historia on monen mielestä kiinnostavampaa, sen lähteet ja lähestyttävyys ovat ehkä matalamman kynnyksen takana kuin 1500–1600-lukujen maailma.

En kerta kaikkiaan keksi, mistä moittisin tätä teosta. Se on tiivis, ilmaisultaan selkeä ja konstailematon, aihepiiriltään rajattu ja perusteltu, huolella lähdeviitoitettu ja varmasti oivaa ja tavoitettavissa olevaa yleistajuista luettavaa kelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle – ja toki niillekin, jotka vielä empivät!

Ebba, onneksi sain tutustua sinuun juuri nyt! Muistutit, kuinka onnekas olen, kun maailma on valmis tarjoamaan koko ajan uutta ja kiehtovaa tietoa, kun sitä vain on valmis vastaanottamaan.

PS. Olen muuten lukenut ja kirjoittanut myös Anu Lahtisen reilun 10 vuoden takaisesta teoksesta Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ( Atena 2009), jota suosittelen ilolla niin ikään!


Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Atena 2021
196 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Illuusioita, Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi

Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 

Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.

Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.

Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä

Atena 2021

199 s.

Arvostelukappale.

Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret

Kansi ja kuvitus: Apila Pepita

SKS 2021

119 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

Jarmo Ihalaisen kirjat ovat kiilanneet aika yllättäen takavasemmalta kotimaisten suosikkieni joukkoon. Perheestä ja alastomana juoksemisesta lämmitti mieltäni kovin, eikä edellinen miesten maailmaan uppoava Mitä miehen pitää jäänyt kauaskaan esikoisen taiasta.

Ihalaisen uusin romaani Oikea elämä laajentaa ja syventää aiemmista romaaneista tuttua tematiikkaa: perhettä, ihmissuhteita, elämän menetyksiä ja aukkokohtia. Ihalaisella on taito tarkastella luomiaan henkilöhahmoja lämmöllä ja empatialla mutta niin, ettei sokerihuurteesta ole merkkiäkään.

Oikea elämä on kolmen ihmisen tarina. He ovat kaikki menettäneet elämästään paljon. Juri on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, piinkova bisnesmies, jonka kiireisessä arjessa ei ole aikaa miettiä tyhjiä paikkoja. Salaa – ehkä jopa itseltään? – hän kaipaa lapsuuden päiviin ja aikaan ennen korvaamattomia menetyksiä, niihin pitkiin talvipäiviin, jolloin pulkka ylitti suurimmatkin hyppyrit ja räkä jäätyi ylähuuleen. Lotta on terveyskeskuslääkäri, joka on päässyt lopultakin eroon väkivaltaisesta miehestään ja keskittyy nyt löytämään elämänilonsa uudelleen, niin kuin vain kapinoivan teini-ikäisen keski-ikäinen vanhempi ja rikkonaisen lapsuuden satuttama ihminen voi. Antti ei ole koskaan päässyt yli pikkusiskonsa kuolemasta, vaan puhuu siskolleen jatkuvasti, uskoo tämän kuulevan. Päivätyönsä ministeriön neuvottelemana virkamiehenä hän hoitaa viivasuorasti ja poukkoilematta – oma perhe puolestaan alkaa kärsiä poissaolevan isän ja aviomiehen haipuvasta olemuksesta.

Ihalainen kirjoittaa henkilönsä eläviksi, todellisiksi, juuri niiksi ihmisiksi, jotka tulevat jossain vastaan, kulkevat ohi, ehkä hipaisevat hetken. Heillä on kullakin raskas paino harteillaan, mutta hyvin he sen peittävät. Niin kai kaikki tekevät, ainakin jossain määrin. Helppo on uskoa Juriin, Lottaan ja Anttiinkin – kuka vain voisi olla he, meillä jokaisella jotain samaa.

Oikea elämä näyttää, miten pienestä asiat ovat kiinni. Kuulostaa tutulta, kalutulta, käsitellyltä, mutta ei se ole sitä. Tuskin kukaan voi ymmärtää, miltä sattuma todella tuntuu, ennen kuin se kolahtaa naamaa vasten ihan tosissaan. Ihalaisen käsissä satuttavatkaan asiat eivät kuitenkaan lannista: tarinat kasvavat suuriksi, inhimillisiksi, todellisiksi. Niistä saa kiinni, niiden matkaan on helppoa kuvitella itsensä. Ne näyttävät, kuinka lopulta osaamme ehkä sittenkin olla toisillemme ihan vain ihmisiä.


Vain unissa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa kiinni. Todellisuudessa ollaan aina alun ja lopun välissä. (s. 221)


Jarmo Ihalainen: Oikea elämä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2018
299 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018

300 s.

Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kuisketta, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin Vien sinut kotiin kertoo Jehovan todistajista, perheestä, viulunsoitosta ja paljosta muusta. Ottaen huomioon tarinan suuret teemat – vallankäytön, syyllisyyden – sen tiivis mitta on ansio, joskin on todettava, että olisin aivan mielelläni lukenut tätä sukusaagaa pidempäänkin.

Markus kasvaa itähelsinkiläisessä Jehovan todistajiin kuuluvassa perheessä kolmen siskon kanssa. Kaksoissisko Carola on vahva oman tiensä kulkija ja tekeekin täysi-ikäistyttyään ratkaisun erota liikkeestä. Vaikka Carolasta tulee silloin Jehovan todistajien sääntöjen mukaan persona non grata, Markus ei silti katkaise välejä siskoonsa, vaan pitää tähän salaa yhteyttä. Vanhempi pikkusisko Ellen on puolestaan virtuoosimainen viulisti, josta povataan uutta maailmantähteä. Taitonsa takana Ellen on kuitenkin herkkä, haavoille altis naisenalku, joka suhtautuu maailmaan ja uskoon sääntöineen hyvin vakavasti. Nuorin sisko Sofia jää Markukselle etäiseksi ikäeron vuoksi, ja tästä tulee jo hyvin nuorena uskonnon mukainen, esimerkillinen vaimo ja -äiti.

Markuksen välit vanhempiin ovat haastavat. Perheen isä on vakavamielinen ja ankara, äiti puolestaan depressioon ja epäilyynkin taipuvainen. Kodin tunnelma on ajoittain hyvin raskas, eikä se voi olla vaikuttamatta omaa uskoaan ja valintojaan punnitseviin lapsiin.

Tarina lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa Markus on juuri saanut sekä surullisia uutisia että viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Menneisyyden valinnat ja kuljetut polut alkavat risteillä Markuksen mielessä, sillä virheistä kevyt ei ole hänenkään taakkansa. Markus on tehnyt pitkän uran Yhdysvalloissa Jehovan todistajien keskusjärjestön palveluksessa, ja hän on noussut hierarkiassa varsin korkealle. Ihmissuhteissaan hän ei ole yhtä menestynyt, vaan monta kolhua on koettuna.

Vien sinut kotiin on vakava romaani ihmisen elämän kipukohdista. Samalla se on taitavasti rakennettu ihmiskuvaus. Kertoja Markus paljastaa vähä vähältä itsestään enemmän kuin ehkä aikoisi, ja suuria linjoja on piilotettu näennäisen kepeyden alle. Elämä, jonka elämme, on hämmästyttävän tarkka kuva meistä, käsityksistämme ja aikomuksistamme.

En tiedä paljoakaan Jehovan todistajista, enkä juuri klassisesta musiikistakaan. Kallandin romaanin luettuani tunnen, että olen saanut kurkistaa minulta salattuun maailmaan ilman, että oloni olisi tirkistelijän. Vien sinut kotiin ei saarnaa tai osoittele, mutta näyttää tiiviin yhteisön ja ylhäältä ohjatun maailmankuvan ahtauden ja painostavuuden pahimmillaan.

Kallandin kerronta on sujuvaa, hyvin rytmitettyä ja hallittua. Tarina on täysi mutta ilmava, melankolinen muttei masentava. Kaiken kaikkiaan onnistunut esikoisromaani, mukaansa vievä ja ehjä. Ihmiselämän kokoinen.


Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017
284 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Lukujonossa, Lumiomena   

Haasteet: Taiteilijaromaanihaaste (muusikot), Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 17. Kirja aiheesta, joka ei ole sinulle tuttu.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja

Henriikka Rönkkönen on mielestäni ihan mahtava! Hänen esikoisteoksensa, omaelämäkerrallinen Mielikuvituspoikaystävä (Atena 2016), hohotutti melkoisesti. Nyt on ilmestynyt jatkoa, sinkkuelämän olemukseen yhä syvemmälle porautuva Bikinirajatapaus.

Rönkkösen kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista osa kuljettaa tarinaa (ja elämää) kronologisesti eteenpäin, osa keskittyy pohtimaan jotakin sivujuonnetta raportoivin tai proosallisin keinoin. Lukija pääsee kurkistamaan muun muassa täysin erilailla tulkittaviin makuuhuonehetkiin, ihmisten rooleihin seksuaalisessa kanssakäymisessä ja haastavasti päättyviin itsetyydytystuokioihin. Aina ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta vallitseva tunne on jossain myötähäpeän ja empatian rajamaastossa.

Jatkuvampana juonena Rönkkönen kuvaa omaa elämäänsä useita vuosia vallinneen sinkkuutensa kautta. Aika ajoin on sutinoita, hetkellisemmin tai vakiintuneemmin, mutta itsellinen elämä on kuitenkin se, joka pysyy. Tinder viuhuu, samoin aktiivinen viestittely silloin, kun mätchi osuu kohdalle. Ja siitähän vasta riemu repeääkin, kun viestinvaihto alkaa, sillä niin monta nyanssia on otettava huomioon, ennen kuin voi alkaa suunnitella unelmahäitä tuoreen whatsapkontaktinsa kanssa.

2010-luvun sinkkuelämä ei ole pelkkää villiä iloa ja elostelua. Se on myös yksinäistä, hajottavaa, epäselvää ja painostavaa. Vaikka elämmekin aikaa, jolloin ihmisellä on yhä suurempi vapaus valita oma elämäntyylinsä ja se, kenen kanssa elämänsä viettää, eivät paineet "oikeanlaisesta" elämästä ole keventyneet lainkaan. Kahden henkilön muodostama, vakituinen parisuhde on edelleen se malli, johon sekä ohjataan että halutaan – tiedostaen tai tiedostamatta. Samalla sellaisen "saavuttaminen" on ehkä vaikeampaa kuin koskaan, ainakin jos deittailuviidakon monimutkaisiin tanssiaskeliin on uskominen.

Bikinirajatapaus on hupaisa ja ronski kuvaus elämästä, joka on yhä yleisempää yhä useammalle. On siinä kuitenkin synkemmätkin puolensa, sillä Rönkkönen kuvaa koskettavasti burn outin kokemuksia, totaalista väsymistä ja loppuunpalamista – jolla on syynsä toki muuallakin kuin sinkkuelämässä. Pidän vahvuutena sitä, että kirjan tunnerekisteri on laaja: sitä lukiessa naurattaa, punastuttaa, hävettää ja herääpä syvä empatiakin.

Henriikka Rönkkönen kirjoittaa siitä mistä haluaa ja juuri niin kuin haluaa. Bikinirajatapaus voi toimia sekä vertaistukena, näkökulmanlaajentajana että ihan vain oivallisena kirjallisena viihteenä lukijalleen.


Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja
Atena 2018
176 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirjavallankumous, Kirjasta kirjaan

Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia

Nälänhädät eri puolilla kolmannen maailman maita nousevat aika ajoin näkyville mediaan. Suurin "hype" koettiin kuitenkin 1980-luvulla, jolloin esimerkiksi Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuma keräsi 70 miljoonaa dollaria Etiopiaan, jossa kärsittiin pahasta nälänhädästä. Nälänhätä oli teema, joka herätti tunteita ja halun auttaa. Se oli kouriintuntuva ilmiö, joka osui suoraan hyvinvoivan länsimaalaisen omatuntoon.

Miikka Voutilaisen Nälän vuodet – nälänhätien historia sinkauttaa lukijan keskelle nälkää, sen aiheuttajia ja seurauksia. Nälänhädän määritelmä on vaikea, eikä yksiselitteistä käsitettä ole olemassa: nälänhädät eivät ole keskenään identtisiä, vaan aina yksittäisiä, omien lainalaisuuksiensa alaisia tapahtumasarjoja. YK määrittelee nälänhädän tilanteeksi, jossa

koko väestö tai jokin väestöryhmä ei pääse käsiksi ruokaan, mikä mahdollisesti johtaa kuolleisuuden nousuun lyhyellä aikavälillä.

Nälänhädän julistaminen tietylle alueelle edellyttää, että akuutista ruokapulasta kärsii vähintään viidennes kotitalouksista, puutetta ei ole mahdollista täydentää omilla hankinnoilla tai ruoankulutusta sopeuttamalla, akuutista aliravitsemuksesta kärsii vähintään 30 prosenttia väestöstä ja kuolleisuus ylittää päivätasolla kaksi henkilöä 10 000 asukasta kohden tai alle 5-vuotiaiden kuolleisuus ylittää neljä henkilöä 10 000 lasta kohden.

Miikka Voutilainen kirjoittaa kirjassaan napakasti ja tiiviisti nälänhätien synnystä ja näkyvyydestä, historiasta sekä niihin liittyvästä pääosin taloustieteellisistä teorioista. Kirja on yleistajuinen mutta selkeästi viitoitettu (alaviitteitä on yli 600), joten se toimii monenlaisille lukijoille. Voutilaisen kirjoitus on selkeää ja huolellista, mutta paikoin tekstissä on sangen ihastuttavia, jopa kaunokirjallisia ilmaisuja, jotka sopivat muuten tymäkkään tekstiin oivallisesti. Vai miltä kuulostaa:

Mutta elikö suuri enemmistö menneisyyden ihmisiä todella niin nenät veden pinnassa, että kun kesän vienot tuulahdukset muuttuivat syksyn viimaksi, niiden nostattamat aallot väistämättä tarkoittivat hukkumista? (s. 122)

Voutilainen kyseenalaistaa ja kritisoi mediassa ja arkipuheessa näkyvää käsitystä nälänhädistä katovuosien, köyhyyden, väestönkasvun ja ilmasto-olosuhteiden hallitsemattomasti aiheuttamina katastrofeina. Vaikka niillä toki on oma vaikutuksensa nälänhädän syntyyn, on syytä jo lopullisesti unohtaa Thomas Malthusin 1800-luvun alkupuolella lanseeraama ajatus siitä, että pelkästään väestönkasvun moraalisella suitsimisella voisi estää köyhyyden lisääntymistä ja siten nälänhätiä. Tutkimusten mukaan taloudellisesti vaikeat tilanteet eivät yksioikoisesti saa ihmisiä lisääntymään holtittomasti, kuten Malthus ajatteli, pikemminkin päinvastoin. Voutilainen osoittaa, että nälänhädät ovat huomattavasti monimutkaisempia tapahtumasarjoja ja useiden tekijöiden summia. Kyse on yleensä valinnoista, politiikasta.

Nälän vuodet nostaa esiin taloustieteen nobelistin Amartya Senin, jolla on ollut suuri vaikutus 1900-luvun lopun kehitystaloustieteeseen ja nälänhätien tutkimukseen. Vaikka Senin hypoteeseja on kyseenalaistettu, hänen teoriansa siitä, etteivät nälänhädät johdu ruoan pulasta vaan sen oikeudenmukaisen jakamisen haasteista, on muokannut tieteellistä näkemystä nälänhätien muodostumisesta olennaisesti. Senin mukaan nälänhädät eivät vain tapahdu, vaan niiden nimenomaan annetaan tapahtua.

Nälänhätään toki liittyy useimmiten sotaa, luonnon poikkeusoloja, kulkutauteja, köyhyyttä ja väestönkasvua. Mutta yhtä lailla olennaisia tekijöitä ovat huono talouspolitiikka, epäoikeudenmukaisesti jaetut resurssit, diktatorinen hallinto ja rikollisuus. Nälänhädän uhka on Voutilaisen mukaan ilmeisin

siellä, missä valtiot ovat heikkoja ja niitä repivät sisäiset konfliktit, köyhyys ja eriarvoisuus. Riski on sitä suurempi, mitä alttiimpi valtio on maailmankaupan heilahteluille ja mitä riippuvaisempi se on kansainvälisistä avustusjärjestöistä ja kehitysavusta. (s. 213)

Tällaisten valtioiden määrä on kuitenkin jatkuvasti vähentynyt ja lähes puolet maailman maista on demokraattisia yhteiskuntia. Myös absoluuttisen köyhyysrajan alapuolella elävien ihmisten määrä on vähentynyt – nykyisin se on noin 10 prosenttia maailman väestöstä. Turvassa ei kuitenkaan olla, vaan tulevaisuuden olennaisimmiksi ruokaturvan uhkiksi Voutilainen nostaa ilmastonmuutoksen, makean veden ja lannoitteiden saatavuusongelmat sekä viljelymaiden vähentymisen.

Nälän vuodet – nälänhätien historia on yleissivistävää luettavaa, joka saa suhtautumaan kriittisesti yksioikoisiin esityksiin ihmisen kärsimästä nälästä. Historiasta nostetaan esiin esimerkiksi Suomen suuret nälkävuodet 1860-luvulta ja 1900-luvun valtaviin inhimillisiin kärsimyksiin johtanut totalitaaristen yhteiskuntien maatalous- ja ravintopolitiikka Neuvostoliiton hallitsemasta Ukrainasta ja Maon Kiinasta. Lisäksi käsitellään nälkään liittyviä liitännäisilmiöitä kuten kulkutauteja, vankileirejä, piirityksiä ja jopa kannibalismiin liittyvää perintötietoa.

Nälän vuodet herättää miettimään omia käsityksiään nälän syistä ja seurauksista. Se on lukijaystävällinen tietokirja laskematta kuitenkaan sisällöllistä ja tiedollista rimaansa. Kirja on napakka, huolellisesti rajattu ja jaarittelematon esitys aiheesta, josta tiedostavan ihmisen on mitä suurimmissa määrin syytä olla kärryillä.


Miikka Voutilainen: Nälän vuodet – nälänhätien historia
Atena 2017
261 s.

Arvostelukappale.

Mikko Porvali: Veri ei vaikene (#dekkariviikko)

Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.

Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.

Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.

Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.

Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.

Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.

Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.

Arvostelukappale

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori

Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.

___________

Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Siirtolaisuuden taustalla on yleensä halu saada jotain sellaista, mikä ei kotimaassa ole mahdollista. Kelle se on parempi työ, koulutus, elintaso, kelle yksinkertaisesti halu selvitä. Toimittaja Maija Salmen kirja Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa kertoo erään jatkuvana virtana siirtolaisia imevän reitin tarinan. Tuo reitti kulkee Etelä-Meksikosta Yhdysvaltoihin ja se kuljetaan "Paholaisen junalla". Kyse on tavarajunasta, jonka kyytiin siirtolaiset hyppäävät suoraan vauhdista, ja jolla kulkiessa on muistettava kolme sääntöä:

Älä nuku

Älä luota kehenkään

Rukoile

Salmen kirja on hengästyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Keski-Amerikan maista lähtevät siirtolaiset, joita Salmi on haastatellut kirjaansa varten kymmeniä, lähtevät pakon edessä. Joko he ovat päätyneet rikollisiksi tai rikollisten uhreiksi, vailla työtä ja toimeentuloa tai kykenemättömiä jatkamaan elämäänsä sellaisena kuin se on ollut. Vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Suurimmalla osalla suuntana on Yhdysvallat, mutta läheskään kaikki eivät koskaan pääse edes rajalle asti. Osa jää Meksikoon matkan varrelle, osa käännytetään, osa kääntyy itse takaisin, osa kuolee. Matkakertomukset ovat hyytävää luettavaa. Salmi on itse ollut mukana ylittämässä laittomasti Guatemalan ja Meksikon rajaa, yöpynyt siirtolaisten turvakodeissa ja kulkenut siltojen alla ja raiteiden vierustoilla. Kirjaan nostetut tarinat ovat kauhistelemattomia mutta ankeita. Vaihtoehdottomuuden tuntu on käsinkosketeltava.

Turvakodit ovat oma maailmansa, jonka säännöt ja lainalaisuudet Salmi esittelee samalla kun kuvaa silminnäkijän kokemuksia. Turvakodit ovat joko kirkon tai erilaisten järjestöjen ylläpitämiä, eikä niiden organisoijia aina katsota hyvällä. Paholaisen junan ohituspaikkakunnilla siirtolaiset näkyvät voimakkaasti, eivätkä paikalliset ihmiset suhtaudu heihin välttämättä kovin suurella ilolla.

Oma ulottuvuutensa on siirtolaisvirran yhteys rikollisuuteen. Rikollisjärjestöt käyttävät sumeilematta hyväkseen jo valmiiksi altavastaajana olevia siirtolaisia: ryöstöjä, raiskauksia ja kidnappauksia tapahtuu jatkuvasti. Lunnaiden vaatiminen, kidutus, murhat ja uusien jäsenten pakottaminen mukaan rikolliseen toimintaan kuuluvat junareitin varren todellisuuteen massiivisella voimalla.

Paholaisen junan lukeminen avaa silmiä. Se tuo epäoikeudenmukaisuuden konkreettisesti esiin, pakottaa katsomaan asioita, joiden olemassaoloa ei ole aiemmin juuri pohtinut ja kolkuttaa omatuntoa olematta saarnaava tai moralisoiva. Maailman globaali epätasa-arvoisuus, hyvinvoinnin kasautuminen yhä pienemmälle marginaalille ja keinot, joilla rikkaat länsimaat pyrkivät ratkomaan siirtolaisuuden tuomia massiivisia ongelmia (saati ongelmia, joista siirtolaisuus saa alkunsa) mietityttävät pitkään.

Ihminen menee, minne ihmisen on mentävä ja tekee, mitä on tehtävä. Mutta millä hinnalla?

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Ulkoasu: Ville Lähteenmäki

Atena 2015

222 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Toinen todellisuus, Kirjavinkit

Haasteet: 66. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala (sekä Novellihaasteen koonti)

Anne Leinosen novellikokoelma Pienen rasian jumala esittelee yhdeksän vaihtoehtoa tuntemallemme todellisuudelle. Leinosen novelleissa tuttu saa uuden kaiun, omat tavat käännetään ympäri, yleisestä tulee harvinaista ja harvinaisesta yleistä.

Olin novelleiden vietävänä vastaansanomatta. Leinonen nostaa teemoikseen lapsuuden, kohtaamisen, sanojen merkityksen ja muistamisen. Kahdessakin novellissa lapsien syntyminen on vähentynyt merkittävästi ja oman lapsen voi saada vain erityisellä luvalla tai onnekkaasti kieroillen. Sanojen mahti vie uudelle planeetalle, jossa äänet pidetään hallinnassa, jotta tasapaino säilyy – mutta miksi tasapainoa edes haetaan?

Nahat kertoo maankiertäjänaisesta, jonka ihoon tatuoidaan ja kirjotaan muistoja kylissä, joissa hän kulkee. Aika ajoin nahka on luotava uudelleen, jotta tarinat pääsevät maaliinsa ja iho voi ottaa uudet vastaan. Novelli on hyvin fyysinen, omaakin ihoa alkaa kiristää sitä lukiessa.

Ken vainajia muistelee kääntää ympäri käsityksen oikeasta tavasta varjella kuolleiden muistoa. Entä jos ihminen veisi kuollessaan mukanaan merkinnät ja muistot, joita hänestä on? Entä jos kuolleiden muistaminen olisi kiellettyä, koska se pitää vainajat puolimatkassa ennen tuonpuoleista eikä päästä heitä vapaaksi?

Tilastollisesti syyllinen on kierolla tavalla veikeä. Sen dystooppisessa yhteiskunnassa kaikki virheet ja poikkeamat seulotaan tilastollisin menetelmin, eikä vastaan voi sanoa. Yhteiskunnan rattaat pyörivät massiivisten virastojen ja tilastonikkaroinnin varassa. Novelli herättää miettimään, kuinka helposti itse virkamiehenä saattaa suhtautua tietynlaisiin ilmiöihin tai ihmistyyppeihin jonkinlaisina tilastollisina, väistämättöminä tosiasioina, joiden olemassaolo on vain hyväksyttävä ilman, että niille voisi tehdä mitään.

Pienen rasian jumala on kokoelma, jonka novellit piikittelevät ja pistävät. Ne näyttävät, ettei totuttuun kannata luottaa, eikä maailmaa ympärillä tule pitää itsestäänselvänä. Tapamme, muistomme, kokemuksemme ja sääntömme ovat olemassa, koska yhteinen sopimus pitää ne voimissaan. Entä jos yhteistä sopimusta ei olisikaan tai sovittaisiin tyystin toisin?

Leinosen kynä on kepeä ja teksti sujuvaa. Muutamassa novellissa olin hieman pettynyt jossain määrin alleviivaavaan lopetukseen, mutta muuten en löydä kokoelmasta mitään nuristavaa. Luen ehdottomasti Leinosen muun tuotannon ja seuraan jatkossa tarkasti, mitä hän julkaisee.


Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Ulkoasu: Laura Noponen
Atena 2015
228 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Täysien sivujen nautinto, Hemulin kirjahylly 

Haasteet: 62. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. 9 novellia Novellihaasteeseen.

________

Puolen vuoden mittainen inspiroiva matka Novellihaasteen parissa päättyy tänään. Nyyh, olisin ollut valmis huomattavasti pidempäänkin rutistukseen! Luen novelleja muutenkin, mutta haaste toimi omalta osaltani entistäkin suurempana innoittajana tarttua lyhytproosaan. Kiitos siis Ompulle Reader, why did I marry him? -blogiin tästä mainiosta lukuhaasteesta.

Luin yhteensä 256 novellia. Kokonaisia novellikokoelmia karttui 20, minkä lisäksi luin yhden yksittäisen novellin, F. Scott Fitzgeraldin The Curious Case of Benjamin Button. Se oli myös ainoa, jonka luin englanniksi. Keskeneräiseksi jäi Lauri Otonkosken toimittama Ilon ja kivun kääntöpiiri (WSOY 2004), joka on laaja kokoelma Saharan eteläpuolisen Afrikan novellikirjallisuutta. Ehdin lukea kokoelmasta 12 novellia, jotka lasken mukaan tämän haasteen kokonaismäärään. Luen kirjan loppuun ajallaan ja bloggaan siitä sitten.

Maantieteellisesti (kirjailijoiden mukaan ajatellen) liikuin Suomessa, Unkarissa, Japanissa, Yhdysvalloissa, Vietnamissa, Venäjällä sekä useassa Afrikan maassa. Kotimaisia kokoelmia luin 13. Vanhimmat lukemani novellit olivat 1800-luvun lopulta, tuoreimmat oli julkaistu tänä vuonna.

Haaste oli siis minulle todella mieluisa. Novellit rokkaa!

Tässä vielä lista lukemistani novellikokoelmista ja linkit bloggauksiin:

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo (17 novellia)
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (7 novellia)
Heikki Nevala, Anni Nupponen & Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja (14 novellia)
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit (17 novellia)
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija (10 novellia)
George Saunders: Sotapuiston perikato (7 novellia)
Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta (11 novellia)
Kari Välimäki: Todensanat (30 novellia)
Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin ja muita lännentarinoita (6 novellia)
Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus (12 novellia)
Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (6 novellia)
Erkka Leppänen & Markus Harju (toim.): Praedor – Kirotun maan kulkijat (12 novellia)
F. Scott Fitzgerald: The Curious Case of Benjamin Button
Tuuve Aro: Lihanleikkaaja (12 novellia)
Nam Le: Merimatka (7 novellia)
Kaarina Helakisa: Naisen paikka (11 novellia)
Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli (20 novellia)
Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille (10 novellia)
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja (13 novellia)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (12 novellia)
Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja (9 novellia)
Lauri Otonkoski (toim.): Ilon ja kivun kääntöpiiri – Afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään (12 luettua novellia, kokoelma kokonaisuutena kesken)

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinteen uudessa romaanissa Pinnan alla pimeä paneudutaan ihmismielen syövereihin. Se on jännitysromaani, psykologinen trilleri, eräänlainen tieto-opuskin. Kirja pohtii ihmisten psykologista yhteyttä toisiinsa, tieteen ja tutkimuksen etiikkaa, tietoisuuden moninaisuutta.

Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle hukkumisunesta, jonka psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on nähnyt. Pian sen jälkeen Korkeasaaressa tapahtuu onnettomuus, joka myötäilee potilaan unta. Nuorteva aistii vaaran: MPI (mass psychogenic illness) on nurkan takana ja voi levitä laajalle.

Yhteistyö Epidemologian laitoksen kanssa on välttämätöntä. Laitoksen johdossa on Doris Lumme, jonka kanssa Kaarlo on opiskeluaikanaan seurustellut. Yhdessä he pyrkivät vakuuttamaan poliittiset päättäjät nopeiden ja radikaalien toimenpiteiden välttämättömyydestä. Ihmiset on saatava turvaan ja MPI:n leviäminen estettävä.

Varsinaisen tarinan etenemisen ohella romaanissa on pätkiä Kaarlon bestselleriksi nousseesta tietokirjasta Haamuraaja ja muita tapauskertomuksia, jonka luvuissa hän kertoo yksityiskohdat häivyttäen kohtaamistaan potilaista ja näiden psykologisista pulmista. Mitä pidemmälle edetään, sen selvempää on, että tieteen etiikka on joustavarajainen käsite, jos niin haluaa tai sallii itsensä ajatella.

Pinnan alla pimeä tuntuu monella tapaa kahden ja puolensadan sivunsa mittaa laajemmalta romaanilta. Aineksia on paljon, ja Laajarinne kiepauttelee niistä seoksen, joka tarjoaa erilaisille lukijoille omanlaisiaan koukkuja. Itse viehätyin ja hämmennyin huomattavan paljon kuvitellessani psykologisen epidemian, massahurmoksen tai -kaaoksen, joka leviää ihmisestä toiseen pelkän katseen ja yhdessä jaetun todellisuudensiivun kautta. Emmekö elä sellaisten keskellä jo nyt? Netissä on helppo velloa omanlaisessaan kuplassa ja viiteryhmässä, helppoa ruokkia itselle mieluisaa maailmakuvaa ja ajattelua, helppoa väärinymmärtää, hämääntyä, kadota, hajota. Tietoisuus on vaarallinen, sekä yksityisenä että jaettuna.

Laajarinteen kerrontatyyli on pääosin toteava, mutta paikoin olo on kuin luennon jäljiltä. Aihepiiri on toki haastava, ja on syytä laittaa päähenkilöt kertomaan lukijalle, mistä on kyse, mutta lukukokemusta tunne opetustuokiosta ajoittain hieman latistaa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin hyvin herkullinen, moneen suuntaan kurottava ja paljon avointa jälkeensä jättävä. Pureskelun saa kukin lopulta tehdä omin voimin tykönään, kuten hyvien romaanien kanssa aina.

Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2017
263 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Usva

Haasteet: 47. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?

No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.

Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.

Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.

Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.

Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.

Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.

Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.

Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.

Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.

Lainattu.

_______

Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla

Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.

Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!

Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja

Punaisen härän majatalo on unkarilaisen Gyula Krúdyn (1878–1933) laajaa tuotantoa leikkaava novellikokoelma. Krúdy on unkarilaisessa kirjallisuushistoriassa merkittävä nimi, mutta meillä Suomessa tuntematon. Puhtain mielin siis pääsin testaamaan, millaisia ovat sadan vuoden takaiset unkarilaiset novellit.

Ihan mainioita ne ovat, todettakoon. Itävalta-Unkarin keisarikunnan viimeiset korahdukset näkyvät, ihmissuhteet noudattelevat kyläyhteisöjen normeja ja hieman myös kapinoivat niitä vastaan, miljöö ja tapahtumat ovat yhtäältä mallikkaan talonpoikaisia ja samalla hieman yliluonnollisia. Arkipäivä rullaa työntäyteisenä eteenpäin, mutta aina on aikaa rakkaudelle.

Useassa novellissa päähenkilönä on Sindbad, maailman kiertäjä ja paikoilleen asettumaton seikkailija, jolla on yhtä monet kasvot kuin on tapahtumia ja tilanteita, joihin hän päätyy. Sindbad on nuori ja vanha, ratkaisija ja hämmentäjä, rakkauden etsijä ja sen torjuja. Hän uudistuu novellista toiseen olematta koskaan sama kuin ennen – ja kuitenkin hänessä on jotain tuttua uusissakin kehyksissä.

Krúdyn novellit ovat napakoita, hiottuja ja hallittuja. Suuret käänteet loistavat poissaolollaan, sen sijaan niissä on tietynlaista opettavaisuutta ja normeerausta, vaikka henkilöt tekisivätkin (hyväksytysti) kapinallisia valintoja. Usein kohdataan naishahmoja, joille ylpeys käy lankeemuksen edellä, liika nokkavuus johtaa vanhanpiian elämään ja toisaalta joskus rumakin voi päästä naimisiin (toki helvetistä tulevan kanan avustuksella, hmph).

Kuten ehkä selväksi käy, en suoranaisesti ihastunut tähän kokoelmaan. Sen novellit ovat monella tapaa kiinnostavia, mutta en saanut niistä tarttumapintaa. Tietynlainen ajattomuus saattoi vaikuttaa lukuelämykseen: novellin tiivis muoto edellyttää jotain, mistä saada heti kiinni, jotta pääsen niiden kyytiin. Nyt lueskelin, odotin jotain, jäi saamatta.

Ehkä olen modernimpien novellien ystävä. Niiden pariin jatkankin seuraavaksi.


Gyula Krúdy: Punaisen härän majatalo ja muita novelleja
Suomentaja: Hannu Launonen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2009
150 s.

Kirjan olen saanut MarikaOksalta, kiitos!

Toisaalla: Sinikka Vuola / Kiiltomato.net, Café pour les idiots

Avaan tällä kirjalla Ompun #novellihaasteen ja nappaan siihen heti 17 novellia. Olen aivan intona tästä haasteesta ja lukenut sitä varten jo seuraavankin novellikokoelman, josta kirjoitan lähipäivinä. Veikkasin melkoista luettujen novellien määrää haastepostauksessa, ja aionkin omalta osaltani pitää huolta siitä, että sen saavuttaminen on koko ajan lähempänä...

Lisäksi ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja.

Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö

Renessanssi ei ajanjaksona ole historiantutkimukseen liittyvien kiinnostuksenaiheideni kärkipäässä, mutta Pekka Matilaisen Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö vaikutti kirjalta, joka kannattaisi lukea, jotta kiinnostusta voisi vahvistaa. Olin oletuksineni oikeassa.

Matilainen on koostanut tiiviin, alle 300 sivun mittaisen teoksen aiheesta, joka on kiehtonut (ainakin eurooppalaisia) ihmisiä vuosisatoja. Renessanssin moni muistaa koulusta ainakin oikeinkirjoitusmuistisäännöstä (aina kaksi ässää!) ja kenties siitä, että se päätti "pimeän keskiajan" Euroopassa. No, keskiaika ei tietenkään oikeasti ollut yhtään sen pimeämpi kuin mikään muukaan ajanjakso (mitä nykyään toivottavasti historianopetuksessa edes yritetään korostaa), ja tällaisten "kausien" määrittely on muutenkin kyseenalaista ja hankalaa.

Muutoksen tekijät kertoo ihmisistä, jotka omalta osaltaan vaikuttivat maailmankuvan muutokseen 1400-luvulta alkaen sekä ilmiöistä, jotka sitä vauhdittivat ja kuvasivat. Varhaiset humanistit tekivät suuren työn etsiessään, kopioidessaan ja levittäessään esimerkiksi antiikin ajan käsikirjoituksia ja muita tekstejä. Lisäksi olennaista oli vuorovaikutus keskisen Euroopan ulkopuolelle, ennen kaikkea Bysantin ja arabikulttuurin kanssa.

Taide on tietenkin yksi niistä renessanssin osa-alueista, jonka me jälkipolvet helposti siihen liitämme. Michelangelo, Botticelli, Leonardo da Vinci... Olen itsekin katsellut mykistyneenä renessanssin taideaarteita Roomassa ja muualla Euroopan kultuurikeskuksissa, miettinyt hämmentyneenä, kuinka jotain niin kaunista on voitu saada aikaan ja jäänyt arvuuttelemaan, millaisia tarinoita vuosisatoja säilyneet esineet pitävät sisällään. Matilainen kirjoittaa renessanssin taiteesta ja sen vaikuttimista kiehtovasti, avaa eroa keskiaikaiseen taiteeseen ja pohtii taiteeseen liitettyjä merkityksiä.

Historia on helppoa jakaa selkeärajaisiin ajanjaksoihin, joiden väliin muutokset sujahtavat kuin nakutettu. Tosiasia tietenkin on, ettei mitään yhtäkkisesti alkanutta renessanssia ole olemassakaan, vaan muutos on lähtenyt liikkeelle vähitellen, eri suunnista ja eri aikoina. Muutokset eivät tapahdu yhdessä yössä, eikä kukaan voi piirtää aikajanalle mitään yhtä kohtaa, josta renessanssi (tai muukaan historiallinen ajanjakso) alkaa.

Matilaisen kirjan vahvuuksia ovat sen kiireetön ja selkeä ilmaisutapa, tiivis muoto ja pohdiskeleva vaan ei jaaritteleva tyyli. Muutoksen tekijät tarjoaa kiinnostavia tietoja, uusia näkökulmia ja ajateltavaa siitä, mikä on historiallisen muutoksen merkitys. Menneellä on väistämätön vaikutus tähän hetkeen ja tällä hetkellä tulevaan – miten, miksi ja missä määrin, se meidän on itse opittava ymmärtämään.


Pekka Matilainen: Muutoksen tekijät – Renessanssin synty ja perintö
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Mummo matkalla, Kirjakaupan tytöt

Saija Nissinen: Ukinpoika

Itä-Suomen perukoilla on koski, joka on valjastettu ihmisen käyttöön, vesivoimalan voimaksi. Voimala tarjoaa työtä ja kodin monelle miehelle ja näiden perheelle, jälkipolvillekin, ihan varmasti. Atso Korpela muuttaa perheensä kanssa voimalan asuntoihin 1970-luvulla, jolloin työstä ei ollut pulaa ja uskoa tulevaan riittää. Atso itse on despootti häntäheikki, joka pyrkii lähinnä omaan nautintoonsa tavalla millä hyvänsä.

Atson poika Pasi perustaa aikanaan perheen hänkin, mutta on kaikessa erilainen kuin isänsä. Vaan voimala hänetkin vetää lopulta puoleensa. Pasin vaimo Maarit joutuu Korpelan perheen miniänä joustamaan paljon, ei vähiten voimalan vuoksi. Perhe on kuitenkin tärkein, ja Maarit ja Pasi pitävät omastaan niin hyvää huolta kuin voivat.

Maaritin ja Pasin nuorin poika Tuomas on Atso-ukin suosikkipoika pienestä pitäen. Aikuisena hän on kohonnut erinomaisten suhteiden, kyynärpäätaktiikan ja peräänantamattomuuden ansiosta Suomen poliittiseen eliittiin, pian ehkä kansainväliseenkin. Tuomas joutuu kuitenkin minuuttiaikataulujensa keskellä tekemään tiliä sukunsa historian kanssa. Kaunista katsottavaa se ei ole.

Saija Nissisen Ukinpoika on moniääninen ja voimakas sukukertomus perheestä, jossa valtasuhteet ja hierarkiat painavat maahan – tai nostavat korkeuksiin. Kukin kapinoi edellistään vastaan, mutta silti veri vetää takaisin tuttuun, yhteiseen. Ikä, aika ja väistämättömät muutokset painavat hartioita kumaraan, tuovat surua ja laajentavat perspektiiviä. Toisaalta oma katse kapenee, kun mahdollisuudet vähenevät ja polku edessä näyttää yhä tallatummalta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa pääosan saavat Atso, Maarit ja Tuomas. Vaikka Atso on vastenmielinen henkilö, Nissinen on kirjoittanut hänet eläväksi tavalla, joka ei puske lukijaa kauemmaksi. Tavallaan, hetkittäin Atsoa voi jopa yrittää ymmärtää, vaikka selityksiä ei suoraan tarjotakaan. Maarit elää elämäänsä ensin äitiyteen ja voimalavaimouteen keskittyen, sitten suruaan työstävänä, uutta kohti ponnistamista yrittävänä. Vaikka halu on suuri, on kohtalona useimmiten jäädä muiden jalkoihin.

Tuomas sen sijaan ei jää kenenkään jalkoihin, vaan tallaa itse heikot ja kestämättömät. Tuomaksen maailma avautuu minäkerronnan kautta, ja se on tyylillisestä monotonisuudestaan huolimatta sävyjä täynnä. Vallanhalu, pyrkimys eteenpäin, piittaamattomuus maailman ja yhteiskunnan rajoista – Tuomas voisi olla kirjan henkilönä kestämätön, muttei ole. Pikemminkin herää ajatus hylätystä pikkupojasta, joka koko elämänsä etsii merkityksiä, joista on joskus jäänyt paitsi.

Ukinpoika ei ole mikään ohimennen ahmaistava romaani, vaan se vaatii työstöä ja keskittymistä. Suuria teemoja on paljon, ja tietyn pisteen jälkeen väsyy vastaanottamaan enempää. Kokonaisuus on kuitenkin mietitty ja hiottu, antoisa ja vaikuttava.

Mistä me voimamme saamme? Mistä maailma? Ja kuinka kauan rattaat pyörivät sen jälkeen, kun itse on jo valmis luovuttamaan?


Saija Nissinen: Ukinpoika
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
316 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Sanna Jääskeläinen / Savon Sanomat

Jukka Laajarinne: Kehys

Jukka Laajarinne on aivan salaa hivuttautunut yhdeksi kotimaisista kirjoittajasuosikeistani. Erityisesti esseekokoelma Tiloissa kolahti kunnolla sen viime keväänä luettuani. Sen lisäksi olen lukenut Laajarinteeltä hieman poleemisen tietokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset sekä kiehtovan romaanin 72. Nyt lukuvuoroon pääsi romaani Kehys.

Kehys muodostaa nimensä mukaisesti raamit eri ajoissa, paikoissa ja tilanteissa olevien ihmisten ja ihmisyhteisöjen tarinoille. Kaikki alkaa nuoresta isästä, joka on jäänyt yksin pienen lapsensa kanssa. Tarinat vaihtuvat kuin kohtaukset elokuvassa, nopeasti leikaten ja uusiin vaiheisiin siirtyen.

Henkilöt vaihtelevat Buddhasta käsityöläisiin, treffailevista nuorista elokuvahahmoihin, rikollisista hyväntekijöihin ja aivan tavallisiin ihmisiin. Aiheina ovat ihmisten väliset suhteet, hyvä ja paha, valinnat ja ratkaisut, sattumat ja merkitykset. Kaiken keskellä on aina kuitenkin ihminen: yksilö, jonka on jollain konstilla selviydyttävä siitä sopasta, jota elämäksi kutsutaan.

Kehyksen rakenne on kutkuttava. Juuri kun tottuu yhteen tarinaan, se vaihtuukin toiseksi. Saattaisi tällainen ärsyttääkin, mutta minua se vain kiehtoi. Tarinat jäävät väistämättä kesken, mutta ehkä parhaiden kuuluukin. Miksi antaa kaikki valmiina lukijalle, laiskaksihan siinä tulee. Nyt joutuu tekemään monta surutyötä, kun hieno hahmo katoaa, vaikka vasta ollaan tultu tutuiksi. Toisaalta näin heillä on mahdollisuus jatkaa matkaansa eteenpäin, tiettömiä teitä kohti ilman, että asiat selitetään puhki.

Kehys saa miettimään kaikkia niitä tarinoita, juonenpätkiä, ihmisiä ja tapahtumia, jotka risteävät toisiaan kaikkialla. Miten silläkin ohikulkijalla saattoi olla aivan samanlainen ajatus yhtä aikaa mielessä, kuinka turhia murheita tulee kantaneeksi, miten lähellä suuret käänteet ovatkaan. Samalla saa lohtua siitä, että suuri osa elämää on kuitenkin aika tasaista, sitä ihan tavallista, ja niin on kaikilla muillakin, vaikka joskus voisi muulta näyttää ja kateus kalvaa, kun vertaa muiden upeita elämiä omaan keskinkertaiseensa.


Jukka Laajarinne: Kehys
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2010
175 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Helena Rintala / Kiiltomato.net, Antiaikalainen, Rakkaus on koira helvetistä

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Tiina Lifländerin Kolme syytä elää on kolmiodraama, avioliittoromaani ja ajankuva niin 1950- kuin 2000-luvuilta. Pääosassa ovat aviopari Helmi ja Lauri sekä Laurin sihteeri Kerttu, johon miehellä on hetken aikaa suhde. Lisäksi tavataan viikonloppuisä Tomi ja hänen varhaisteini-ikäinen tyttärensä Kiia. Helmi saa nuorena rouvana tietää miehensä syrjähypystä jo tuoreeltaan, mutta pitää tiedon itsellään vuosikymmenten ajan. Kun Helmi ja Kerttu kohtaavat vanhoilla päivillään, on mahdollisuus repiä ruvet auki – tai hiljentyä, edelleen. Valita, aina voi valita.

Lifländer kirjoittaa kepeästi, pakottomasti. Tarina syntyy pienin elein, lähes huomaamatta. Useat aikatasot vaihtelevat sujuvasti. Henkilöt ovat epätäydellisyydessään kokonaisia, ajoittain he heittävät puhtaan järjen menemään, mutta kukapa ei niin joskus tekisi.

Helmi ja Kerttu ovat vahvoja naisia. Kumpikin on tehnyt suuria ja merkittäviä valintoja, kummallakin on kaduttavaa mutta myös syitä olla eletystä elämästä ylpeä. 2000-luvun naiselle yli puolen vuosisadan takaiset ratkaisut, syyt ja seuraukset ovat niin ajallisesti kuin aatteellisesti kaukaisia, mutta sitäkin ymmärrettävämpiä.

Kolme syytä elää on romaani, jolla on ehdottomasti ansionsa, ei vähiten siksi, että sen kieli on upeaa ja sointuvaa. Tarinan jännite ei vain auennut minulle, en saanut lankojen päistä kiinni, en päässyt tunnelmaan mukaan kuin paikoittain, pääosin Helmin mukana. Nykyhetken Tomin osuutta tarinassa ihmettelen – hän vei tilaa tuomatta juuri tilalle rakennusaineksia uuteen. Ehkä tarkoituksena on kuvata ajan ja ajattelun muutosta, eri tapoja kokea ja valita. Mutta itse olisin ollut tyytyväinen ihan vain Helmiin ja Kerttuun.

Kolme syytä elää toi minulle rauhallisen lukuelämyksen. Odotin suuria käänteitä saapuviksi, jännitteen kiristymistä, jotain ravistelevaa. Vaikken niitä saanut, oli olo kirjan loputtua seesteinen. Näin se on, elämä. Omanlaisensa, aina merkittävä, mahdoton vääntää kaavaan – eikä koskaan sitä, mitä ennalta odotti.


Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Ulkoasu: Anna Makkonen
Atena 2016
342 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi, Kirjamuistikirja, Evarian kirjahylly, Lumiomena

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Olen viimeksi (ja toivottavasti myös viimeiseksi) ollut sinkku loppuvuodesta 2004. Yksitoista ja puoli vuotta sinkkuelämä on ollut jotain, mikä ei oikein koske minua. Olen toki tullut sen kanssa sinuiksi ystävien kokemuksien kautta, mutta itse olen paikoin tarponut ja paikoin liidellyt parisuhteen vietävänä. En ole elänyt sinkkuelämää aikuisiällä juuri lainkaan, eikä deittailu ole minulle henkilökohtaisesti millään muotoa tuttua.

Oli kuitenkin ehdottomasti päästävä lukemaan Henriikka Rönkkösen tuore Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Olen jokusen kerran lueskellut Rönkkösen blogia, ja vaikken vakkarivierailija siellä olekaan, olen vakuuttunut hänen kirjallisista kyvyistään.

Mielikuvituspoikaystävä tarjosi räkätystä, hekotusta, muutaman kolauksen ja mietittävää. Se koostuu lyhyistä, kuvaavasti nimetyistä luvuista, joissa edetään high school sweetheart -suhteen kariutumisen jälkeen sinkkuelämää muodossa jos toisessakin. On se ensimmäinen yhdenyönjuttu, seuraavakin, mahdollinen työpaikkaromanssi, deittailua, tekstiviestejä, somea ja puhelun odottamista, seurusteluntynkää lyhyeksi jäävässä uudessa suhteessa, uusi ero...

Aiheet nousevat huumorin alta paikoin vakavinakin. Mielikuvituspoikaystävä osoittaa vaan ei osoittele, kuinka raastavaa sinkkuelämä voi olla, kuinka pahalta parisuhteessa olevien "hyväätarkoittavat neuvot" voivat tuntua, kuinka hetken hairahdus omista periaatteista voi tuoda kutinaa ja pahimmillaan sukupuolitaudin, kun ihastus ei leimahdakaan, kuinka sinkkunainen tuntuu joltain osin olevan vajavainen yhteiskunnan tai lähiyhteisön tai populaarikulttuurin tai jopa toisen sinkun silmissä, miltä abortti tuntuu, miten vammaisten henkilöiden seksuaalisuuteen suhtaudutaan (tai yritetään olla suhtautumatta) ja kuinka jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa elämässään, niin ne väärät kuin oikeatkin.

No, liian vakaviin tunnelmiin ei pidä upota: kirja on oikeasti hauska. Toki ihmisten huumorintajuissa on eroja, mutta omaani Rönkkösen heitot osuivat oivasti – kyllä, tuli tyrskähdeltyä, myös pyytämättä ja yllättäen. Kaikenmoiset ilmiöt sukupuolielinten toiminnasta oman käytöksen kontrolloinnin vaikeuteen erinäisissä hämmentävissä tilanteissa nousevat esiin kirjan luvuissa ja tarinoissa. Rönkkönen panee itsensä peliin, ja itselle nauraminen on pitkin matkaa muille nauramista olennaisempaa. Samalla oman itsen hyväksymisen opettelu ja itsensä kunnioittaminen saavat vahvoja sävyjä.


Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
200 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kaiken voi lukea!, Krista / Suomilukee.fi

Nappaan kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 30. Viihteellinen kirja.

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoen Jonain keväänä herään on romaani vuodesta, jonka masennus syö mukanaan. Päähenkilö on luokanopettaja Kerttu, joka sairastuu masennukseen, joutuu jäämään sairauslomalle ja panee tahtomattaankin perheensä, puolisonsa Lassen ja lapsensa Inarin ja Eelin, koville.

Romaanissa vuorottelevat Kertun ja Lassen näkökulma, saapa ääntä Inarikin. Äidin masennus vaikuttaa painavan täkin lailla koko perheeseen, painaa kaikkia alaspäin, vaikka isä tekee paljon arjen eteen. Syksy ja talvi ovat piinallisen pitkiä, päivät toistuvat, pahenevat, joskus paranevatkin.

Jonain keväänä herään paljastaa masennuksesta sen monet rumat puolet, mutta samalla se on toiveikas olematta ällöpositiivinen tai väkinäistä energiaa tuputtava. Rauanjoki kirjoittaa tyynesti ja samalla vaikuttavasti, ja tarina kietoo mukaansa, saa ymmärtämään, kummastelemaan, suuttumaan. Kirjan Kerttu saa apua terapiasta, joka kuvataan ristiriitaisia tunteita herättävänä mutta lopulta hyödyllisenä.

Kirjassa masennuksen konkretisoituminen saa viimeisen sysäyksensä Kertun esimiehen asiattomasta käytöksestä, mutta rakennuspalikat sitä varten ovat olleet olemassa jo pitkään. Kerttu on ollut pitkälti tunnollinen tyttö ja tunnollinen nainen, tunnollinen opettaja ja tunnollinen äiti. Löytyy syitä lapsuudestakin: sisaruskateutta, vanhempien välisiä ja muuhun perheeseen heijastuneita asioita. Näitä seikkoja romaani avaa vähitellen, ja niitä tarkastellaan huolella. Ydin on selvä: masennusta voi olla vaikeaa määrittää, sen syitä ei ole aina aivan yksinkertaista selvittää, ja usein kyse on niin monen osan kokonaisuudesta, että syyttävä sormi kannattaa laskea ennen kuin sitä on nostanutkaan.

Siinä missä Kerttu kirjoittaa unikkokantiseen vihkoonsa suunnitelmia itsemurhastaan, maailma hänen ympärillään kulkee radallaan. Rauanjoki onnistuu masentuneen mielenmaiseman kuvaamisessa hyvin: kuinka ristiriitaista on tiedostaa, että arki jatkaa eteenpäin, vaikka itse jäisi peiton alle päivästä toiseen.

Tällaista aihetta käsittelevän kirjan yhteydessä tuntuu luontevalta verrata sitä omiin kokemuksiin. Opiskeluaikana sairastin lievän masennuksen, johon onnekseni sain hyvää ja asiantuntevaa apua YTHS:ltä. Syitä sen kummemmin tässä ruotimatta on todettava, että monien asioiden summan tuottama kakofonia, ristiriitainen olo, maailman sävyjen muuttuminen harmaiksi ja vääristyneiksi sekä oman käytöksen osittainen kontrolloimattomuus ovat asioita, joihin pystyin tämän romaanin sivuilla samastumaan erinomaisesti.

Jonain keväänä herään on romaani, joka antaa mietittävää ja koettavaa. Lisäksi se on taitavaa proosaa, joka jättää kikkailun ja krumeluurin väliin ja keskittyy kirkkaisiin, selkeisiin lauseisiin, joiden muodostama kokonaisuus on tyylikäs ja ammattimainen.


Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Ulkoasu: Anna Makkonen
Atena 2016
270 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Illuusioita, Rakkaudesta kirjoihin, Ullan Luetut kirjat, Krista/Suomi lukee