Eleanor Catton: Harjoitukset

Uusiseelantilainen Eleanor Catton jyräsi sydämeni muutama vuosi sitten mestarillisella Valontuojat-romaanillaan (suom. Tero Valkonen, Siltala 2014). Pelastin sen jälkeen hänen esikoisteoksensa Harjoitukset (suom. Tero Valkonen, Siltala 2010) jostain kirjakaupan alelaarista. Lukemistaan se kyllä jäi pitkäksi aikaa odottamaan, mutta nyt tämä hämmentävä, monipuolinen romaani on luettu.

Harjoitukset on mosaiikki, verkosto, tarinan aihioiden kooste. Se haastaa kronologian ja tarinankerronnan itsessään: samalla se on itsetietoinen, omasta kerronnastaan ammentava pitkä roolileikki.

Tarinan keskiössä – jos niin voi ajatella – on lukio, jossa on paljastunut seksiskandaali. Kolmekymppisellä miesopettajalla on ollut suhde niukasti alaikäisen tyttöoppilaan kanssa. Suhteen paljastuttua opettaja on erotettu, tyttö, Victoria, ohjattu kriisihoidon piiriin ja koulun oppilaille tarjottu laaja-alaista tukea ja keskusteluapua. Tarinassa kyseenalaistetaan voimakkaasti tapa, jolla paljastuneeseen skandaaliin suhtaudutaan, sen moralismi ja pakotetut tunnerekisterit nousevat selkeinä esiin. Aikuiset kertovat ja osoittavat nuorille, kuinka näiden kuuluu tuntea – näkeehän sellaisen läpi vähemmälläkin.

Victorian sisko Isolde kuten moni muukin Abbey Crangen high schoolin oppilaista käy soittotunneilla. Moni soittaa saksofonia, jonka voisi ajatella olevan vaarallisen sensuelli ja voimakas soitin viattoman tai "viattoman" tytön käsiin. Koulun lähellä studiossaan tunteja antaa saksofoninopettaja, jolle moni oppilaista avautuu – ja joka joutuu monesti olemaan totuuden torvi niin oppilailleen kuin näiden äideille.

Abbey Crangen lähellä sijaitsee myös kaupungin teatterikoulu, jossa seurataan pääsykokeissa hikoilevaa ja sittemmin ensimmäistä, rankkaa opiskeluvuottaan elävää Stanleyta. Ensimmäisen vuosikurssin on perinteiden mukaisesti tuotettava opiskelijavoimin oma näytelmä lukuvuoden päätteeksi. Stanleyn vuosikurssi päättää ottaa teemakseen naapurikoulun seksiskandaalin.

Harjoitukset etenee sirpaleisena, poukkoilevana, kiusoittelevana. Se herättää kiinnostuksen ja koukuttaa, mutta samalla hermostuttaa ja ärsyttää, sillä vie aikansa, ennen kuin Cattonin kerronnan rytmiin ja tyyliin pääsee sisään. Henkilöhahmot ovat kuin roolejaan harjoittelevia ja läpikäyviä näyttelijöitä, puhe ja kommunikointi on vuorosanamaista, paikoin ylen dramaattistakin. Ihmisiin ei kiinny, vaikka he kiinnostavat kyllä: koko ajan tiedostaa, että jotain muuta on taustalla, eikä kukaan ole tarinassa vilpittömin mielin.

Romaani kuvaa kiehtovasti juoruilun ja huhupuheiden aiheuttamaa pyörrettä. Skandaalin keskiössä olevia ihmisiä ei tarinassa kuulla, ainoastaan heidän herättämiään ajatuksia, tunteita ja seurauksia. Harjoitukset tasapainottelee kuvitelmien, oletusten ja toiveiden rajamaastossa. Se on kunnianhimoista proosaa, hyvin suomennettua ja lukijan haastavaa. Tämän romaanin seurassa kelpaa kamppailla, sillä se saa näkemään, kuinka huolellakin työstetty pinta pettää aina.


Eleanor Catton: Harjoitukset
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Siltala 2010
332 s.
The Rehearsal (2008)

Omasta hyllystä

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Luetut, lukemattomat, Oksan hyllyltä, Kirjainten virrassa, Kirjasfääri, Kirjamuistikirja, Sinikka Vuola / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen viimeinen (!) jäljellä ollut kohta 46. Oseanialaisen kirjalijan kirjoittama kirja (jee!). Taiteilijaromaani-haaste (näyttelijät).

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus meni kirjastovaraukseen vain ja ainoastaan muista blogeista lukemieni hyvien arvioiden myötä. Muuten se olisi – ikävä kyllä – livennyt tarkkaamattomaksi käyneiden silmieni ohi. Onneksi niin ei käynyt.

Kirkkauden päähenkilö ja minäkertoja on uusiseelantilainen Janet Frame, köyhän perheen kasvatti, josta tulee ensin nuori opettajatar, sitten mielenterveyspotilas ja lopulta kirjailija. Frame (1924–2004) kirjoitti laajan tuotannon, joka on pidettyä ja arvostettua, vaan toistaiseksi suomentamatonta.

Kirkkaus ei ole missään nimessä elämäkerta. Se on fiktiota, kuvitelmaa, jossa on mukana rippusia historiaa. Se on vahva, hallittu romaani, joka muodostaa monisärmäisen, aina uusia kulmia avaavan kokonaisuuden. Janetin ääni on vahva: se on kirjailijan, taiteilijan ääni siinä missä herkän ja haavoittuvan poikkeusyksilön.

Janet suljetaan vuosiksi mielisairaalaan skitsofreenikon leima papereissaan ja hän joutuu kokemaan esimerkiksi lukemattomia sähköshokkihoitoja muusta ankeasta sairaalaelämästä puhumattakaan. Pelkäsin etukäteen kirjan mielisairaalaosioita, sillä mitä enemmän psykiatrisen sairaanhoidon historiaan tutustun, sen vastenmielisemmältä se tuntuu. Eikä pelkästään tunnu – se on sitä. Jalonen on rakentanut kerrontansa kuitenkin siten, ettei ahdistus kasva yltiöpäiseksi. Mässäily ja kauhistelu loistavat poissaolollaan, jäljelle jää ihmetys ja eräänlainen voimaton tyhjyys.

Ongelmallista toki on, kun oikean ihmisen elämästä ja ajatuksista kirjoitetaan fiktiota. Vaaran paikkoja on paljon. Olen ollut aiemmin hyvinkin skeptinen tätä lajityyppiä kohtaan – pelännyt sen tekevän hallaa ihmisen oikeudelle olla oma itsensä myös jälkipolvien silmissä – mutta esimerkiksi keväällä lukemani Joyce Carol Oatesin Blondi (jonka näemmä myös kuvasin parvekkeellamme verhojen raossa, heh) jysähti sen verran kovaa, että oli pakko antaa uusi mahdollisuus.

Toisaalta Kirkkaus antaa keskimääräiselle suomalaislukijalle vapauksia: minä en ainakaan ollut Janet Framesta aiemmin kuullutkaan, joten mitään ennakko-oletuksia tai -tietoja ei ollut haittaamassa tutustumista. Eikä kirja ole tyyliltään sellainen, että sen fiktivisyyden ohimennen unohtaisi, vaan se on vimmaista tekstin virtaa, ajatusten ja mielikuvien juoksua, tunnetiloja ja yhä uutta kohti kurkottamista.

Jalosen romaani ei ole mikään läpihuutojuttu tai aivojennollausluettavaa. Se on kirjoitettu vaativalla kielellä, sen tempo riuhtoo, ajat ja paikat vaihtuvat ja minäkertojan monimutkainen mieli johdattelee paikoin kauas alkupisteestä. Kirkkaus on osoitus kirjoittamiseen ja kieleen rakentuvasta voimasta: kuinka se kiskoo pintaan ja pitää siellä, kiertyy ja joskus koreilee, mutta onnistuessaan sykkii elämää viimeiseen pisteeseen saakka.


Riitta Jalonen: Kirkkaus
Ulkoasu: ?
Tammi 2016
352 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Pieni kirjasto, Kirjakirppu, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus, Usva, Ullan luetut kirjat, Leena Lumi...      

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Suomentaja: Tero Valkonen
Ulkoasu: www.jennygrigg.com
Siltala 2014
724 s.
The Luminaries (2013)

Kirjakauppaostos.


Olen niin onnellinen, että luin tämän kirjan.

Se kiinnosti etukäteen, herätteli uteliaisuutta, arvellutti. Ostin sen jo kesällä lomalukemiseksi, mutta aloittaminen venyi, tietenkin. Alkuun tarina mietitytti, ei kiskonut mukaansa, pikemminkin hieman torjui. Mutta sitten, kauriin ollessa neityessä tai tähtien muuten vain sopivassa asennossa, olin todella syvällä 1860-luvun Uudessa-Seelannissa – enkä halunnut sieltä pois.

Mikä onni on saada lukea tällaista. Näin mehevää, täyteläistä, viihdyttävää ja haastavaa kirjallisuutta! Että sellaista kirjoitetaan ja suomennetaan, tuodaan kenen tahansa lukutaitoisen maan matosen saataville.

Mikä sitten puri, mikä vakuutti?

Valontuojat on kuin viktoriaaninen tiiliskivi. Siinä on mukana rikoksia, arvoituksia, rakkautta, epäsovinnaisuutta, toistakymmentä keskeistä henkilöä, petos, salaisuuksia, virheitä, hyviä ja pahoja tekoja. Oikeastaan kukaan ei ole lopulta sellainen, miltä ensin vaikuttaa, eikä mitään selitetä siten kuin aluksi olisi arvellut.

Walter Moody, joka saa olla tarinan järki, saapuu Brittein saarilta Uuden-Seelannin perähikiälle, Hokitikan pikkukaupunkiin onneaan eli kultaa etsimään. Ensimmäisenä iltanaan hän osuu hotellin oleskelutilassa neuvonpitoon, jonka ei ollut tarkoitus kuulua hänen korvilleen: kaksitoista hokitikalaista miestä on kokoontunut pohtimaan kaupunkia hämmentäneitä tapahtumia. Juoppo erakko Crosbie Wells on kuollut syrjäiseen mökkiinsä ja jättänyt jälkeensä valtavan kulta-aarteen. Kaupungin vaurain ja kenties pidetyin mies Emery Staines on kadonnut jäljettömiin. Kaikkien tuntema ilolintu Anna Wetherell on löytynyt yliannoksen opiumia ottaneena katuojasta – itsemurhaako yrittäneenä?

Tästä illasta tarina alkaa, ja Catton rakentaa sen ympärille uskomattoman hienon kokonaisuuden, joka pitää lukijan aistit valppaina ja muistin terässä. Aika kulkee kehää, jossa nykyhetki, tuleva ja mennyt limittyvät, ihmiset paljastavat todelliset kasvonsa, tapahtumasarjat saavat selityksensä, arvoitukset aukeavat ja uusia syntyy.

Valontuojat vaatii käsivoimia ja aivoja. Henkilökaarti on runsas ja tapahtumat sotkeentuvat toisiinsa, joten lukijan on oltava tarkkana. Catton kuvailee laajalti, ja 1860-luku piirtyy elävänä silmien eteen herrasmiehineen, raakalaisineen ja huijareineen. Hokitika on miehinen kaupunki, sen harvat naiset ovat pääasiassa prostituoituja tai hiljaisia vaimoja, ja tämäkin piirre tuo tarinaan aivan omanlaisensa vireen. Vaikka kultakuumeisen kaupungin elämä ei yleisesti ottaen ole suurinta mahdollista herkkua, pienet asiat voivat tehdä siitä lähes ylellistä. Pala opiumia, uusi mekko, Skotlannista saapuva viskilasti, korttipeli, uutiset maailmalta, varkain syntyvät ihmissuhteet... Kun pysyvää on vähän, pienikin tuntuu suurelta.

Oma ulottuvuutensa on tähtikartta, jonka perusteella Catton on tarinaansa rakentanut. Tarinan keskeiset kaksitoista miestä kuvaavat kahtatoista horoskooppimerkkiä, luvut lyhenevät symmetrisesti samalla kun niiden alkukuvailut pitenevät, ja tapahtumilla lie jonkinlainen yhteys tähtien todellisiin liikkeisiin 1860-luvulla. Itse en tosin tiedä tästä aiheesta juuri mitään, mutta olen valmis uskomaan Cattonin ratkaisuihin niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Todettakoon vielä, että tämä romaani ei nyt siis ole minkään sortin astrologiaa tai muuta höpöä, ei hätää.

Valontuojista ei halua paljastaa liikaa, sillä tarina aukeaa kiehtovasti lukijalleen pala palalta. Se herättää uteliaisuuden ja antaa vastauksia. Se saa pohtimaan elämän haurautta ja arvaamattomuutta sekä ihmismielen loputonta luovuutta äärioloissa. Ja se nostaa syvän kunnioituksen niitä kohtaan, jotka ovat rohkeina lähteneet maailman laidalle etsimään onneaan vastoinkäymisistä piittaamatta.

_____

Toisaalla kirjoitettua: Lumiomena, Nenä kirjassa, Reader, why did I marry him?, Ullan luetut kirjat, Orfeuksen kääntöpiiri, Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa, Ja kaikkea muuta, Lukuisa.    

Bernard Beckett: Genesis

Bernard Beckett: Genesis
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi 2009
164 s.
Genesis (2006)

Kirjastosta.


Aivan 2000-luvun lopulla nuori nainen Anaksimandros on elämänsä haasteen edessä: hänen on määrä osallistua monta tuntia kestävään suulliseen tenttiin, joka ratkaisee, pääseekö hän Valtiota johtavan Akatemian jäseneksi. Anax on tutustunut tarkkaan kotimaansa – tuhosta ja kulkutaudeilta ainoana selvinneen, suojatun saarivaltion – historiaan ja etenkin erääseen sen keskeiseen henkilöön, useita vuosia aiemmin kuolleeseen Adam Fordeen.

Adam Forde oli kapinallinen, joka uhmasi maan lakia ja yhteiskuntajärjestystä pelastamalla valtion rajalta merestä nuoren pakolaistytön. Rangaistuksena hänet vangittiin ja suoran teloituksen sijaan Adam joutui eräänlaiseksi koekaniiniksi. Hän joutui viettämään vankeusaikansa kehitetyn tekoälyn, robotti Artin kanssa. Kaksikko kävi tarkkaan dokumentoituja ja osin spekuloituja keskusteluja olemassaolosta, tietoisuudesta ja ihmisyydestä.

Tämän kaiken Anax on selvittänyt pilkuntarkasti ja suullisen tenttitilaisuuden edetessä hän saa osoittaa tietämyksensä. Hän joutuu kuitenkin huomaamaan, ettei kaikki totena opetettu ole sitä miltä näyttää – kaikkea muuta.

Genesis herätti huomioni muutaman blogikollegan tekstien kautta ja eräällä kirjastoreissulla se nökötti hyllyssä odottamassa. Kirja on tiivis, vain noin 160-sivuinen ja se sijoittuu kokonaan tutkintolautakunnan pieneen tenttisaliin muutaman tunnin sisään. Toisaalta Anaxin tutkielman kautta tutustutaan valtioon ja yhteiskuntaan sekä kurkistetaan Adam Forden elämään. Pääosin kirja etenee dialogimuotoisena.

Kirjan kuvaama yhteiskunta on yhtäältä filosofisesti perusteltu, toisaalta vahvan autoritäärinen ja järkeen (tai sellaiseksi koettuun) pohjaava. Adam Forden aikaan yhteiskuntajärjestys on Platonin valtioidean mukainen ja kansaa ohjataan lähinnä pelolla – ulkopuolinen on uhka, vain oma valtio ja sen järjestys tuo turvan. Anax saa elää hieman toisenlaisessa maailmassa, vaikka vapaus on edelleen suhteellista.

Pidin kovasti tästä kirjasta, sen suorastaan ahmi. Tulevaisuuskuvaukset kiinnostavat ja Genesiksen maailma on sopivissa määrin outo ja samalla ymmärrettävä. Tekoälyn ja ihmisyyden vertaaminen ja niiden syvimmän olemuksen ymmärtäminen on kiehtova aihepiiri, johon Beckett tarttuu tuoreesti. Lukija pakotetaan pohtimaan omia käsityksiään, miettimään perusteitaan ja ymmärtämään useampaa näkökulmaa. Mikä lopulta tekee ihmisestä ihmisen? Missä kone loppuu ja ihmisyys alkaa? Onko sellaista rajaa olemassakaan?

Oli virkistävää lukea jotain omasta tyylistä hieman poikkevaa, etenkin näin vetävässä ja helpostilähestyttävässä muodossa. Dystopia ja scifi alkaa aina ajoittain kiinnostaa hieman enemmän, ja nyt voi olla, että joudun vallan jatkamaan seikkailujani sillä osastolla Genesiksen innoittamana.

____

Genesis on luettu myös näissä blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Kirjavalas, Vinttikamarissa, Tarinoiden syvyydet, Kirjavinkit

Osallistun kirjalla Hei me lusitaan! -kirjahaasteeseen, jossa selviydyn eristyssellistä tavallisen sellin puolelle.

Pääsiäissaari

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari 
Suomentaja: Annika Eräpuro
Otava 2004
396 s.
Easter Island (2003)

Kirjastosta.


On kaksi aikaa. Vuonna 1913 brittiläinen kotiopettajatar Elsa päätyy järkisyistä avioliittoon itseään tuplaten vanhemman antropologin Edwardin kanssa. Elsan isä on juuri kuollut, ja hänen on pidettävä huolta autistisesta sisarestaan Alicesta. Edward haluaa lähteä tutkimusmatkalle maailman toiselle laidalle, Pääsiäissaarelle, selvittääkseen moai-patsaiden arvoituksen. Elsa ja Alice pakkaavat tavaransa ja lähtevät pienen retkikunnan vahvistuksiksi. Pitkän matkan jälkeen he saapuvat syrjäiselle saarelle keskelle Tyyntä valtamerta, ja tutkimustyö alkuperäiskansan parissa voi alkaa. Elsa keskittyy salaperäisten ronga-ronga-kirjoitustaulujen tulkintatyöhön ja koettaa tasapainotella haastavan sisarensa ja uuden vaimoroolinsa välissä. Seurue on autuaan tietämätön Euroopan tapahtumista, maailmansodan syttymisestä ja saarta lähestyvästä yksinäisestä saksalaisesta sotalaivueesta, jonka käynnillä on suuria seurauksia.

1970-luvun Pääsiäissaarelle saapuu kasvitieteilijä Greer, joka on vastikään jäänyt leskeksi kuuluisan miehensä tohtori Farradayn menehdyttyä sydänkohtaukseen. Greerin ja hänen kuolleen miehensä yhteinen intohimo on ollut selvittää, mikä oli maailman ensimmäinen kukka. Pääsiäissaari tarjoaa Greerin siitepölytutkimukselle ihanteelliset olosuhteet eristäytyneisyytensä vuoksi: se on ympäristönä tutkijalle paratiisi, ja lisäksi Greer pääse pakoon suruaan. Saarella on pieni tutkijoiden yhteisö, johon Greer liittyy, mutta edes pedantti tohtorisnainen ei voi hallita elämänsä kaikkia muuttujia, ei edes – tai etenkään – menneisyyttään.

Lukuvinkin tähän kirjaan sain Elma Ilonan tekstistä, josta innostuin varsin paljon. Hieman seikkailuhenkeä eksoottisessa ympäristössä, historian havinaa, arvoituksia... Kuulostaa oivalliselta kesälukemiselta. Sitä tämä toki olikin.

Vähän jäin kuitenkin kylmäksi. Tarina kulkee kyllä sujuvasti kolmesta näkökulmasta tarkasteltuna: on 1910-luku sekä Elsan että saksalaisen sotalaivaston – tai itse asiassa siitä kertovan kirjan – näkökulmasta ja on 1970-luku. Henkilöt ovat suhteellisen kiinnostavia, eikä esimerkiksi dialogissa tai kielessä muutoin ole moitteen sijaa. Ympäristönä Pääsiäissaari arvoituksineen on todella mielenkiintoinen, ja erityisen innostunut olin 1970-luvun tiedemaailman kuvauksista. Ei ollut naisella silloin helppoa, ei.

Jäin ehkä taas jumiin sivuseikkoihin, mutta jo alkuvaiheessa, kun Alicen autismia kuvataan, olin aistivinani turhan anakronistisia yksityiskohtia. Jotenkin en usko, että 1900-luvun alkuvuosina psykiatrit olisivat sujuvasti puhuneet aivokuoren neuroneista (korjatkaa toki jos olen itse väärässä!) tai muutoinkaan kovin, no, modernisti, sillä esimerkiksi juuri autismi oli pitkään erittäin väärinymmärretty oireyhtymä, jonka tuomio on Pääsiäissaaren kuvaamana aikana ollut aika yksiselitteisesti vajaamielisyys ja passitus mielisairaalaan. (Plussaa siitä, että autismi-sanaa ei kirjassa käytetä, ainakaan en huomannut, sillä sekin on kehitetty vasta kirjan tapahtuma-ajan jälkeen.) Noin muuten Alice on kiehtova ja keskeinen, varsin aidon oloinen henkilö tarinassa, joskaan hänestä ei mielestäni oteta aivan kaikkea mahdollista irti.

(Ja olenko ihan nillittäjä, jos valitan siitäkin, että Greerin ja hänen tutkijakollegansa keskustelussa puhutaan Intian miljardista ihmisestä, vaikka kyseinen väestömäärä saavutettiin siellä virallisesti vasta vuosituhannen vaihteessa? Taidan olla. Mutta minua ärsyttää, jos ei olla huolellisia!)

Pääsiäissaari on ennen kaikkea kahden naisen kehitystarina kuudenkymmenen vuoden välein. Elsa on todella moderni ja itsenäinen nainen, joka ei anna yhden järkiavioliiton paljon hidastaa, kun on mahdollisuus ottaa asioista selvää omin päin. Hänen miehensäkään ei puutu vaimonsa tekemisiin, vaan pikemminkin kannustaa niihin – oman mielihyvänsä, mukavuutensa ja ajan oloihin sopivien oletusten kustannuksella. Greer on itse asiassa vähän ongelmallisempi tapaus, vaikka saakin nauttia 1970-luvun eduista, sillä hän jää tähtitutkijamiehensä jalkoihin kaikessa, eikä edes itse myönnä sitä. Onneksi kehitystä ja valaistumista tapahtuu. Tarinan lopussa langat solmitaan nätisti yhteen ja tulevaisuus on valoisa.

Pitkästyttävä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan kuten jo mainitsin, tarina rullaa hyvin eteenpäin. Hieman höttöinen olo minulle kuitenkin jäi, huolimatta siitä, että Pääsiäissaari tarjoilee oivan kattauksen siitepölytutkimusta, monin tavoin maailman laidalla sijaitsevan saaren arvoituksiin liittyvää spekulaatiota ja armottoman (luonnon)tiedemaailman kuvausta.

So American: Modern Women Writers
Maailmanvalloitus: Pääsiäissaari 

(PS. Kirjaa lukiessa minulla soi melkein katkotta päässä Ultra Bran Kahdeksanvuotiaana. Pitemmän päälle melko raivostuttavaa, vaikka hyvä biisi onkin.)